Front matter (continued 3)

Kaikki Repolaisen ystävät riensivät nyt tykönsä onnen toivotuksia sanomaan ja eiliset päällekantajatkin soittivat nyt huiluilla ja torveilla hänen kunniaksensa. Kuningas julisti, että Repolainen oli kaikkiin syytöksiin viaton ja teki hänen paikalla Korkea-kansleriksensa.

Suuressa kunniassa palasi Repolainen nyt Veitikkälään ja suuri joukko suosion-hakijoita tuli mukaansa Rouva Revottarelle kunnioitustaan osoittamaan. Mutta pimeään huoneesen jäi Hukatar voitelemaan unohduksiin joutuneen Suden haavoja.

Näin pääsi Kettu Repolainen suureen kunniaan. Ja ompi moni hänen vertaisensa samaa tietä kulkenut kunnian kukkuloille.

Sukeltaja.

(Schiller'in mukaan.)

"Ken tohtisi knaappinen tai ritari Sukeltaa tähän pyörteesen? Kädestäin putos kultainen pikari — Kita musta jo niellyt on sen. — Pikarin ken mulle sen saattavi jälleen Pitäköön omanaan, mä sen lahjotan hällen!"

Kuningas näin lausuen vuorelta, Joka jyrkkänä longottaa Meren uhkaten aaltoja valkeita. Pikarinsa Karybdihin langettaa. Ja virkkavi taas: "ken tohtivi teistä Mullen pikarin tämän noutoa veistä?"

Ritarit sen kuulevat knaappinehen. Sen ääneti kuuntelevat, Ja katsovat hurjahan pyörteesen Ja päätään kaikki he puistelevat; Kuningaspa nyt mielessänsä jo suuttuu: "Vai niinkös miehiä joukkoni puuttuu?"

He ääneti kuuntelit moitetta. Vaan poikapa miehuinen Edes astuvi pelkurijoukosta; Vyön päästää, riisuvi nuttuisen — Ja miehet kaikki ja neitoset poikaa Nyt ihmehin katsovat nuorta ja hoikkaa.

Hän kallion reunahan astuvi Ja katsovi pyörteesen: Karybdi nyt kaikki min nielaisi Ulos syöksevi jällehen mylväillen — Kuni ukkonen paukkoava etähällä Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

Kas kuohuen nyt kohisee kihisee. — Tuli kuin sekauu vetehen — Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee Ja höyrynä roiskuvi taivahasen. Vesist' ei näy yhtään loppua noista, Kuni siittää pitäis meren mertä nyt toista.

Vaan hyöky jo viihtyvi vihdoinkin — Ja mustana vaahdoistaan Kita haukkoo pohjaton hirmuisin. Manalaan kuni viepä ois suorastaan. Ja lainehet kuohuen vyöryvät taasen Nyt pyörtehen kurkkuhun vaahdokkaasen.

Nyt ennen kuin vesi taas palajaa Alas poika jo syöstäiksee — Väki säikähtäin kovin parkahtaa — Hänen pyörre jo nielaisee; Kita salpaus: hänt' ei enää näe silmin, Ei tulle hän kuuna, ei päivänä ilmi.

Jopa viihtyvi pyörre nyt päältäpäin. Se pohjass' ulvovi vaan. Vavisten väki miettivi mielessään: "Jalon poijan pyörre nyt vei Manalaan." Yhä pohjass' ulvovan kuuluvi vielä — Vaan kansapa raskaall' oottavi miellä.

"Jospa kruununki heittäisit rakohon. Luvaten: ken tuosta sen saa, Kuningasna sen päässähän kantakohon! — En palkkoas sittenkään halaja, Mitä tuo sisältää pahast' ulvova nielu, Ei kertoa voi eläväinen sielu."

Moni laiva mi virtahan erhettyi. Katos pohjaan sen sujahtain; Ulos pirstoja jällehen ilmestyi Suust' aaltojen kaikkea lainoavain. — Jopa pauhaten taas kuni ankara myrsky Nyt pyörtehen suust' ylös nousevi hyrsky.

Ja kuohuen taas kohisee kihisee, Tuli kuin sekauu vetehen; Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee Ja höyrynä roiskuvi taivahasen, Kuni ukkonen paukkaava etähällä Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

Kah — jossa on mustana pyörtehen suu, Mikä välkkyvi valkoinen? Käsi tuossa ja niskaki paljastuu, Joka pyrkisi rantahan soudellen. Se on hän! Se on hän! Kädellään kohotellen Pikarin hän näyttävi riemuitellen.

Hän huokasi kauvan ja riemuiten Kun taas näki auringon; Ja toinen huusi sen toisellen: "Hän elää, hän on tullu, hän säilynyt on! Hän vallasta vihasen vesinielun Ylös ilmahan taas elävän toi sielun."

Väki saattavi hänt' ilohuudoillaan Hän tulee kuninkaan etehen, Pikarin hänell' antavi polvillaan — Kuningasp' oman tyttären kaunoisen Pikarilla nyt käskevi viinoa kantaa; Vaan poikapa juotua tietonsa antaa:

"Eläköön kuningas ja se riemuitkoon, Ihaella ken päiveä saa! Sillä kauheita minä nähnyt oon! Ei ihmisen koittaa piä Jumalaa! Ijäkseen pitäis syntinen pois halu heittää Se nähdä min Luoja syvyyksihin peittää!"

"Minä nuolena pohjahan vierähdin; Vaan kallion luolasta Tuli vastahan virta nyt toinenkin — Niin tempasi pyörre mun kahtaalta Ja kuin kiekkoa alkoi pyörrähytellä; Mä vierin, en taitanut vastustella."

"Jumala, jota aukseni huuvahdin Tähän hirveähän hätähäin, Mun saattoi korkeahan karihin; Siihen tartuin henkeni säilyttäin, — Tähän virta se myös pikarin oli tuonut; Se muuten pohjattomiin olis puonnut."

"Alahallani purpurankarvaista Syvyytt' oli vuorittain, Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha. Vaan hirmuksein sen nähdä sain; Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa Se helvetin kattila ol' majanansa."

"Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin Mytyss' yhdess' uiksellen, Monipiikkisen rohkan ja tursaankin Sekä moukkuripään ison venkalehen. Mull' irvisti hirveät hampahat siellä Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä."

"Siinä riipuin miettien hirmuksein Apu kuin oli kaukaisna; Minä ihminen vaan ypöyksiksein Meren mittaamattoman pohjassa, Johon ei voi kuulua ihmisen kieli, — Petojoukoss' ainoa järkevä mieli!"

"Sitä miettiessäin — yhtäkkiä, hyi, Satajalkanen luokse mataa, Mua haukkaisee — minä peljästyin. Karist' irti kätein jopa luikahtaa; — Heti tempasi virta mun pois etähälle; Se ol' onneksein, se mun vei ylähälle."

Tätä kuulevi kummastuin kuningas Sekä lausuu: "Palkka on sun! Tämän sormuksen pidän myös varallas Kivin kallihin kirjavin kaunistetun. Jos uudestaan menet tuomahan tiedot, Mitä siin asunee meren pohjaset hiedat".

Kuningattaren sääli jo poikoa ois; Sulosilmin hän anelee: "Isä heitä jo leikkisi hirveä pois! Hän on tehny min toinen ei tee. Vaan jospa et mieltäsi hillitä voine. Elä häntä enää, jo nyt käskeös toinen".

Kuningaspa jo kaappaa taas pikarin Ja sen nakkaa pyörteesen. "Sinust' arvoisan heti teen ritarin Pikarin tään mulle kun tuot kätehen. Hänen myös saat morsiameksesi vielä, Joka hempeell' armoa pyytävi miellä".

Sydän poijan toivoen innostui! Tuli säikkysi silmistään. — Sulo neitonen poskiltaan punastui, Vaan vaipuen vaaleni äkkiään. Pojan tempaa toivo sen saalihin voittaa. Hän kuollaksein eleäksehen koittaa.

Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu, Ylös nousten nyt kohajaa — Sulo neitinen katsoen kallistuu — Vedet vaahdoten kaikki nyt taas kohoaa. Alas pyörre ne vie, ylös taas kohouttaa — Vaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.

Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet.

(Suomennos.)

Ensimäinen kirje.

20 p. kesäkuuta -36.

Vanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harjatessa matoja hedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tartun kynään ja piirustan tahtonne ja vuotisen tapani makaan sanan pari terveisiksi meiltä ja puutarhalta. Vielä kerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten ymmärrä, miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydätte vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee ainoastansa pientä maatilkkaa, jota hiellä ja lemmellä olen raatanut, ja kolmea neljää ihmistä, joidenka päivät sen keskellä kuluvat, suuritta vaiheitta ja muutoksitta, joita saattaisi olla hupaisa kuulla. Kuitenki minä teihin luotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte luonani, jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani, ja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme. Niin taas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaan paheksimatta, jos ihastukseni pienimmistäki asioista täällä omassa maailmassani houkuttelee minun pitkiin puheisin ja kyllästyttämään.

Kiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahi vuodesta ennen omakseni päästyäni, en ole nähnyt kevättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin oli sateinen ja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi taimilavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilma lopulla kuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nyt menestyy ja joutuu.

Nyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastatte kevättä ja kaikkea kasvussa olevaa. Nyt viherjöitsevät puistoni täällä ja kaikki saaret ja rannat järven ympärillä. Tulpanit ja narsissat ovat jo kauvan kukkineet. Omena- ja pääronapnut vaahtasevat kukista ja kaikkia näitä kiertelevät syrenihäkit sinivöinä. — Miksi en suosittelisi syreniä? Ne vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kanna hedelmiä! Näkyypä, että kesä oli enemmän joutunut teidän täällä käydessänne. Tulkaa nyt, toistapa puhutte. Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani asti. Niiden pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistusaikana, viehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mielemme arvoonsa. Lausun ennemmin pari sanaa niistä laitoksista, joita, täällä käymisenne jälkeen, olen kyhäillyt, osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne mukaan. Halua minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat, jotka tuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistani poikkeemaan.

Tietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonka teitte kirsikkasaarella, näyttää juuri somalta valmistettaissa, varsinki Rosan ikkunasta, josta, pitkin vaahteritanhuaa, sen näkee kohoavan niinkuin ison ulpukan järvestä. Pidin teistä pitämistäni, kuta enemmän työ joutui. Kaunis alku on tehty tilan laajentamiseen kyökkikasvuille, niin että hedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa koko alan aina vanhasta kirsikkametsästä järveen saakka. Oksastuksista on hyvä toivo, kun vaan voin pidätellä madot. Vanha Antti on näinä päivinä saanut tätä toimitella. Vielä pilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä taikka kääriyntyneitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne vuodet, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitys tuli ja tuhoi vihannuuden ja loisteen, peitti vaaleaan kuolopukuun paljastuneet oksat. Hukkaan makasivat puut ihanimmat päivänsä ja säikähyttivät jähmittyneiden aaveitten tavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten mieltäni muistelen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään ole niin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomain olentojen vähitellen riutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen madon kalvamisesta, jota he itse tietämättänsä suojelevat ja elättävät. Oi, mitäpä olisi elo rakkaudetta tomuunsa, mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi kanna katoovaisia kukkiaan ja lehtiään?

Sitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte rannalle, johon asti nyt hedelmäpuita olen istutellut — unohdin siitä sanoa teille — en ole hentonut liikuttaa. Se seisoo vielä keskellä omena- ja pääronapuita, rakkaana muistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja kiittelee korkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä. Minäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivikarin vuoksi ulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen porun tähden, jotka ovat tottuneet siellä aina oleskelemaan. Oikein ihmettää, kuinka pieninki melu minua vaivaa. Tullee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun koko ikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa, joiden kovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvitellessa heidän notkuvia oksiansa ja lehtiänsä.

Tietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edes mekään täällä saa olla rauhassa, tapahtui joku päivä takaperin muuan erinomaisen merkillinen. Koko aamun oli selkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma erinomaisen palava ja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä kokountua ja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettä satoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erinomaisen tiheään. Istuimme juuri ja söimme aamiaistamme, minä ja Rosa, kun vanha palvelijani astui huoneesen. En milloinkaan unohda hänen kamalaa muotoansa. Oli muka, niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan jäykkämielisesti peitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi, hakenut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Mutta mitä suojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanha olkihattu roikkui kostean rievun tavoin kädessä, sisään tullessansa, suvitakki niinkuin kaalinlehti pitkin raajoja, hapset hajalla ja vettä vuotaen pitkin naamaa, ja tervehdykseksi ei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en voinut naurua pidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että kielensä heltisi.

"Niin, niin", sanoi hän, "helppo on nauraa, vaan nyt on loput kädessä!"

"Ohoh, miekkoseni", arvelin minä ja pidäiten yksitotisena, "ota vaan yllesi kuivat vaatteet, niin tuletpa taas toimeen."

"Ken minusta huolii", lausui hän enemmän närkästyen; "nyt on loppu Rosa mamselin, sanon minä, Jumala minua auttakoon ukko raiskaa! Niin, niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista tulevana vuonna."

"Mitä ennustusta se on, Antti", sanoin minä ja nousin seisaalleni, "mikä sinun on?"

Ja nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli iskenyt Rosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, jonka kai muistatte seisoneen juuri asuin-rakennuksen nurkalla vasemmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa, oli pirstonut oksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, miten se minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaista siinä puussa. Niin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea! Runko niin suora ja pitkä, ja latva sitte — muistatteko juuri sanoneemme, kuinka luonnikas se oli? Anttia olen kokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki totisesti Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itse laskee usein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisestä säikäyksestä; mutta ukko pudistaa vielä aina arvelevaisesti päätänsä, kun tästä puheeksi tulee. Paha vaan että on pannut ennustuksellensa niin pitkän ajan, sillä nyt hän pysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.

Mutta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muuta neuvoa kun muuttaa aidan, joka eroittaa pienen saarekkeeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi saaren puolelle kannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen vieritse mannerpuolella, vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsä ja alituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuu kun matkustavien luku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamu täytyy minun tomuttaa ja ruokota aidan läheiset kasvut, ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin kuin missään muualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku tuntematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytää sisään päästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikka minä kernaasti suon jokaiselle sen pienen huvin, joka niistä lienee, sattuvat toki nämät vieraiset ei harvoinkaan sopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan ole, mikä minulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla tuskaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäin juuri huomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luulla saman madon, joka viime vuosina on hedelmäpuita säästänyt, muuttaneen ihmisiin. Herraseni, täällä elelee lahko jumalisia, äänettömiä, kolkkoja olennoita, jotka lukevat voitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja ovat poskiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen, minkä pitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitus luoda silmäni pireistä, ilosista kukistani näihin kalveoihin! Tämmöisistä kohdannoista tulen aina alla päin, raskaalla tunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja vastentahtoisesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin, jos olisin yksi näiden ihmiskukkain ylempi veikko ja ne minun hoitoni alla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutarhassani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyksillä Rosalta. Hän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat, jotka viimein lähetti tyttärellenne, menestyvät ja kasvavat. Syksyksi hän lupaa joukon toisia laukkoja. Ehkä silloin itse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen on tarve vähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias. Ah, herraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoastansa lapsi; nyt on täysikasvuinen, ja miksikä peljännen ilolla sanoa, kuinka kaunis hän on? Mitä olen kuitenki itse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä täällä pölyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnä huolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassa levännyt, minä olen vaan osannut nähdä hänen kostumistansa ja iloita siitä. Itse on hän kasvanut, mittäkään ihmiskäden johdotta, taivas sininen isänä, äitinä kodin tyyven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt semmoisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enentää lempeäni häntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muutama päivä sitte kodista poissa. Hän tulee nyt olemaan yhtä mittaa erään sukulaisen luona, kunnes valmistuu ensimäiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon perästä häntä odotan takaisin.

En saata häpeemättä lukea päästä päähän pitkää kirjettäni, jossa on niin vähän sisältöä. Anteeksi antakaa herraseni vanhalle ystävällenne, hän antaa, mitä on, ja puolustelekse sillä, että täyttää teidän oman pyyntönne. Olen aina j.n.e.

Toinen kirje.

Elokuun 16 p. -36.

Nähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkolla aavistuksellaki. Olen nähnyt heidät, ne pimeät hahmut kalpein poskin, puoleksi sammunein silmin. Oi, herraseni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen kulkenut säilysuojani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen nuoli, elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Kentiesi ikuisesti? — Minä — toivon vielä.

Oli aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu on minun iloni. Päivän kanssa nousin ylös, työ kävi ripeästi, ja mielessäni, samate kuin kukissaki, oli vielä aamukaste. Oletteko havainnut, mitä silloin mielessä on, kun sydän mehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?

Muutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan leppämajalle, siellä istui Rosa.

"Rosa, kah Rosa!" — Hän nousi seisaalleen ja teki hyvän huomenen. Aivoin häntä jollaki työllä huvittaa. "Tule, Rosa", sanoin minä, "mennään ja kastellaan kukkasarat; näyttää tulevan lämmin päivä." Olin samassa mennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyessäni kohtasi silmäni hänen silmänsä. Sanomatoin lempi kuvailihe katsannossansa, joka oli synkeä, säikähyttävä, vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta silmämme pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuin ja olin ääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vastustella, ja kyyneleet voittivat ja murtivat sulkunsa, ja hän kävi kaulaani ja huokaavan kuulin hänen: "Oi, isäni, isäni, kun toki pitää olemanne niin hukassa!"

Minussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itseni ja koin olla tyyven. "Oletpa kipeä, lapsi hyvä", sanoin hänelle, "tule, saatan sinua levolle!"

Mutta Rosa otti askeleen taaksepäin. "Kipeä?" lausui hän jalolla vaan suruisella äänellä, "kipeä olen ollut, terve olen jälleen. Olen samate kuin teki painanut paremman eloni tomuun, joka tänäpänä välkkyy, huomenna katoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vaiheista tiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalata?"

Nyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni, minä vihastuin. "Lymyite päivältä, madon panema kukkainen", sanoin minä, "ruttoa sä hengit viattomiin lapsiini ja peloitat aamun enkelit puistosta." Leppyä en ehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse mennessänsä näin hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisi mielinyt temmata minua sydämeensä. Astui harvaan pitkää käytävää myöten alas ja katosi vaahteriston taakse. Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta jälleen ja itkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli, ja minä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovelle kuulin äänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen, ja tuulen henki suhahteli jalavan latvassa huoneen seinuksella. Kului hetkinen, tuuli herkeni hengittämästä, kuulin sanoja; "Hänessä, hänessä on sinulle välikappale; minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylös valkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisin yöhöni."

Sydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasin oven hiljaa, aivan hiljaa, ja astuin kynnyksestä. Sen havaitsi Rosa, ja tuli vastaani, naurusuin kuin enkeli. "Olen rukoillut edestäsi, isäni", kuuluivat sanansa, "ja rukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja olet leppeä." Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa. Mutta en tahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaan ja kävin työhöni etsimään lohdutusta.

Puolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuuden mukaan. Pöydässä ei hiiskuttu sanaakaan aamun seikasta. Karttaa tahdoin ja unhottaa. Rosa haasteli paljon sakulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä hän häntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä ja niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnyt ja tullut tuntemaan, miten tähdellistä olisi minunki — tässä vaikeni hän ja keskeytti lauseensa. Voi, voi, herraseni, että niin vähän olen silmäillyt ulos kukkatarhastani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa! Ymmärrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaalittavaksi, ja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan kovuutta; maltoin mieleni, ja Rosan sanat jäivät selittämättä. Koko muun ajan oli hän tyyvenneempi ja naurahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensa helevien vivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaan harvoin haihtui, kadonnut ei koskaan, vaivan ja kuihtumisen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi kerran pimentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivänkään kimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansa lähenevän.

Jälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta iltapuoleen hänen käsketin alas puutarhaan. Tulikin, otin kätensä käteeni, ja yhdessä kävelimme lehtokujia, parhaastaan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta oli ylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimme rantaan. Vuosi takaperin olin yhdenlaisena iltana seisonut Rosan kanssa samalla paikalla. Kaikki oli yhtä kuin silloinki; hän vaan — — mutta näinpä nytki silmästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytävältä, kun laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen ja aleneva aurinko, ja kullastava taivaan kansi aukenivat hänen silmäinsä eteen. "Tässäpä", sanoin Rosalle, "kerran minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua iloittaa, vaikka paljon sitte on muuttunut."

"Mitä silloin kysyin?" sanoi hän ja silmäili minua kummastellen.

"Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, oli vaan huokaus, oli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä, työskenneltyäsi kaiken päivää kukkien keralla puutarhassa. Itse istuin lähellä ja katsoin milloin seutua milloin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät nykyistänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi. Kun joka tuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvasti maa ja taivas, ja taivas kuvastimen tavalla heijasti maan monenkarvaiset kukkaiset, ja aurinko valosyliinsä sulki kaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta, kumpi oli kauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinen ja viatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielä muistan." — Mieleni heltyi, luulin jo kohdanneeni Rosan sydämen; mutta hän kävi käteeni ja sanoi vakaasti: "ne olivat sanani unessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni."

Vielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:

"Eipähän sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se oli, enkelein laulaman tapainen, sillä enkelein jumalanpalvelus on riemu jostaki ihanasta ja totisesta. Silloin taisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä, ja totuus oli selvä silmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko maailmasta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hylkäsit?" —

Mutta minun lapseni vastasi minua tällä haikealla kysymyksellä: "Langenneen maanko ihanuuden sijassa, ja katoovan tomun totuuden?" —

"Sielusi rauhan", lisäsin kiivaudetta, "sydämesi viattomuuden, ja rakkauden lempeätä luontoa kohtaan?"

"Murhe", sanoi hän, "siitä mikä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan tule kadotukseen."

"Sano", lausuin minä tulistuen, "valhekuvitus oman mielesi siittämästä epäjumalasta, joka on sortanut nuoruutesi kukoistuksen ja kummituksena osoittaa tulevaisuuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka sormellansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen viheriöivää maatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkea pyhää ja armasta, omia kukkajäseniäsi, sydämesi rauhaa ja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo uhaten ja kolkosti: katso, tuo on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää, kiroo se, jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu, rakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakuntana on se ikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olento elähytä tomuansa, yksikään voima riemuitse voitosta, heikkous itke rakkauden armossa."

Puheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielussani, ja lapseni harhaili yön synkeydessä ja oli valkealla saatettava takaisin.

Oi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa itki ja pyysi laupeuden herraa olemaan kuulematta sanojani. —

Ei ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoa itsestäni, kuin silloin oli. Rakkaus oli apunani ja voitto oli minun. Masensin vihani — en vihaani — tuskani, ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti sieluhuni jälleen.

Sen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kasvoi viatonna ihana, heikko, valkea lemmenkukka, hiljan kasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin kesälämpimen vaalittavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa. Yhden päivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa, ja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttää olevan epätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, ja joka tekee, että silmän on mahdotoin eroittaa, missä lehti loppuu, ja missä väri, koste, ilma, päivä alkaa. Sen uhrasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta ja siimeksestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun oksalle, hennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomia säteitä. Otin Rosaa kädestä, kävelimme ääneti puistoa ja palasimme entiselle sijallemme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loiste iholtansa, ja lehdet olivat kuolleina päivän valossa. "Katso", sanoin Rosalle, "äsken kasvoi tuo kukka matalana, ja juurensa oli maassa, ja varjo peitti hänen elämänsä, ja tomunsa oli tomussa. Mutta eikö hänen olentonsa silloin ollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eikö hän silloin ollut iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin temmainnut siitä paikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oisiko, heti puhdistuaksensa sulaksi kirkkaudeksi, erkaunut tomusta ja kohoinnut auringon tuleen, rakastaisinko häntä siitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä, sillä siten et elää voi!"

"Kuolla", sanoi Rosa naurahtaen, "onkos kuolemisessa pahuutta?"

"Kuolema", sanoin hänelle, "on syntyminen elämään, kuolema on myös syntyminen hävitykseen. Ah, Rosaseni, kuolla niinkuin tämä kukka eilen kuoli kuori-elon kuoleman, tänään avataksensa hopeanvalkeata kehäänsä, se on kuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoisemmassa maailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmenkukka, murtaessaan kätkönsä, ja hän ei sitä sen vuoksi kuollut, kun olisi ollut lakastunut kuoressaan, vaan sen tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä ja uskollisena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksi kohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääksensä. Hän ei hätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elolla, ja sitte ei hän varista lehtiänsä, vaan levittää ne iloon ja valkeuteen."

Näin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hiljaa, juhlallisena, odottavana. Minulla oli toivo. — On hirmuista, herraseni, ja minua kauhistuttaa sitä sanoa. Lapseni rukoili ja manasi minun isänsydäntäni viettelemästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.

Päiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui. Rosa kuihtuu. Selvenemistänsä selvenee minusta se oppi; jonka myrkkyä hän on imenyt, tämä helläin sydänten murhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha ja sydelle polttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämään heikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja elä heikkoudessa ja tomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhansin hohtein kasvujen katoovassa suvussa? Miksi siis hävittää asuntoa, kussa ihanuus saattaa elää loistossa ja rauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, ja maallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herraseni, koska olette odotellut sen kasvun kukkimista, joka siemenessänsä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo täällä mitätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maailmaa, ylevämpää eloa, kun tämä maa on niin ihana, tämä elämä, kaikkine huolineen, niin pyhä ja niin suloinen.

Lopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onko teillä neuvoa antaa, niin älkää viipykö. Syksyn tulevan, ja hedelmäin kypsyvän, olen sivumennen havainnut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on mietitty hiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.

Kolmas kirje.

Kesäk. 20 p. -37.

Herraseni, tässä lähetän teille päiväkirjan, jota olen kirjottanut Rosan sairastaessa. Näistä muutamista muistoonpanoistani tainnette arvata ne seikat, jotka ovat tapahtuneet, ja joita en uudelleen saata kertoa.

— — Tammikuun l päivänä -37. Oi väärää, sokeata oppia, hyljätä viattomuuden maallista iloa! Mitäpä on tämä ilo muuta kuin sen taivaallisuuden nautintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin imeepi mehiläinen myrkkyä! —

Anna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa, niinkuin silmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissä yksiki paikka, jota ei viattomuuden mahti voita ja joka ei enennä sen eläväistä suloa. Oi, te jalouden puhuvat kuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut kukkani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuuttansa pimeydestä ja valkeudesta. —

Täydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on pysyvä. Täydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, ja tähän täydellisyyteen kuuluu itse se puuttuvainen silmäki, joka sitä ei näe.

Helmik. 7 p. — Sydänyö. Rosa valvoo. Valkealla hangella näen valon paistavan akkunastansa. Olen itseki sytyttänyt lamppuni unen puutteessa. Ah te säteet hangella, jotka todistatte siitä valon lähteestä, josta on syntynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä kuvaelmia ihmiskunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt lapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kauvas valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä edemmä se ehtii, sitä kirkkaampaa syntyä se osoittaa. Paistakaamme täällä rakkaudesta ja uskosta, niin yö ympärillämme on päiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisin lähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen valon kieltämistä.

Helmik. 17 p. — Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko anastaa valtansa jälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä, se on herännyt pimeästä talvi-unestansa ja maaki herääpi heti. Rosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran isoon aikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut varpusen visertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevan katolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältä janoten henkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsineen Jumalaa huomenriemuisessaki maailmassansa. Ah itse riemu, joka nostattaa muiden mielen pilviä kohti, on hänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon terveysmaljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, miltei vaipuneena saatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainen loppu kaikesta tästä?

Huhtik. 17 p. — Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissa Rosan pöydällä. Ihmeellistä, mitä enemmän itse kuihtuu, sitä paremmin näyttää hän taas rupeevan rakastamaan pireyttä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee ja tehnee hyljätyt armaiksi jälleen?

Huhtik. 25 p. — Selkä on auvennut, jää on poissa. Päivän laskussa näkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. He ovat jo kohottaneet lentimensä ja muuttaneet. Mikä ihaninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se on matkamies, joka vaan käypi katsomassa.

Toukok. l p. — Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mitäpä etsii? Mihinpä pakenee? Maan alla, pilvien takana, ylempänä maailmain maailmoja, mitä siellä löytää muuta, kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman ja Jumalan? Olisiko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteen ääressä ja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevat ajat kiertelemään kauniina silmäinsä ohi, johdattaisin mielensä kuviteltaviksi lapsuutensa, nuoruutensa, miehuus-ikänsä riemut, kaikki kohtaamansa lemmen silmäilykset, kaikki ne voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan, ja tekisin niin ympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloisena olleesta päivästä ja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.

Toukok. 28 p. — Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensa ääreen, lohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdutuksenne tunnen! — Mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, sepä välikappaleena viettelijän kädessä. Ei pahalla, vaan parhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä teistä; tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskosten seassa viatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoastansa heidät. Siitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, ja hiljaiselle tienoolle nousee tähtiä loistavia. Uusi maailma, täynnänsä hartautta ja rauhaa, kypsyypi ulkona. Tuossa lähenee viettelijä. — Tule viatoin, sanelee hän, ett'et hautauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään ylevämpää eloa. — Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tullessansa kuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänen seutunsa kaksi vertaa. Tuntonsa taipuvat, sydämensä riemastuu. — Katso, sanoo taluttaja, eikö tämä ansaitse silmäystä? — Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa sitte teroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että on maannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, jaloa kuin nykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnä ihastusta, ja hän näkee, minkä on hyljännyt. — Ja elo, jotas elät, kuiskaa viettelijä, ja ne tunnot, jotka sinussa liikkuvat, keilläpä osaa semmoisista? Ylennä silmääsi ja katso, josko tuhansista olennoista ympärillämme ainoakaan nostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensä kuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme? — Ja hän katselee, ketään ei näe. Silloin häneltä mustenee maa, ja ihmiskunta on hänestä aaltoileva meri sielutoin, ja hän nojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me seisomme kalliolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin! — — Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on ja ihana minulle avaamasi maailma, mutta onpa majanäki pyhä maailma, siskosteni silmät ovat myös kirkkaat, suloiset tähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin täälläki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!

Kesäk. 1 p. — Koko päivän vaan äidistänsä! Hehkuvin silmin, kuulaana, melkeen kirkastuneena ainoastaan äidistänsä! Olipa vaan lapsi, vakahainen lapsi, kadottaessansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki kaikki. Eikö hän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana kävellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinua ja minua? Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudella muistelee äitiänsä, ja iloitsee elettyänsä, niinkuin eli. Onpa pelastettu! Voinko uskoa hänen — — Minua käsketään luoksensa. — —

Kärsiväisyyttä, malttavuutta, toivoa! Kohtaammehan jälleen toisemme!

* * * * *

Täkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyydän teitä hyväntahtoisesti panettamaan johonki sanomalehteen.

Hän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä, joka ennen oli ihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta, jonka yli harvoin hirviän luoda silmäystäkään.

Päivät ovat hitaita ja muuttelehtamattomia. Hämärää saan odotella melkeen sydänyöstä sydänyöhön, se on vuoden ajan syy, ja hämärän ei aina ole uni mukana.

Vuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhenevani, ja vuosien kanssa vähenevät voimat, herraseni, voimain kanssa mielilaatu, niin on luonnon tapa.

Vanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivä takaperin menin puutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa, mutta huolimattomasti, äkäisesti, että loukkailiki kukat vesikannulla. Nuhtelin siitä. "He niin", sanoi hän, "kelle niitä hoidamme?" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minä jätin hänen ja läksin pois.

Tunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsentoista vuotiasta, joka mielisi isää saada? Yhtäläisyys! Nuoruudessa ovat ihmiset toinen toisensa kaltaisia, toisella tytöllä on aina jotakin toisen sielusta.

Antakaa anteeksi, herraseni, ett' on niin lyhyt kirjeeni. Minun on kovin vaikea pitää ajatuksiani koossa. — Vielä kerran: hellän sydämenne tähden lähetän päiväkirjani, johon olen pannut yhtä ja toista viime ajoin. Sen takaisin saapuessa odotan mielellistä kirjettä. Hyvästi!

Suomennoksia Runebergin Runoelmista.

Kuoleva Sotilas.

Jo veri-päivä päätynyt Oil Lemun rannalla, Ja lyötyin huoku viihtynyt Jo kuolo-kentalla; Merellä, maalla pimeni. Yö haudan tyyneen hiljeni.

Reunalla aallon pimiän. Mi näki metelin. Suursaaren aioilt äkiän Havaitsi soturin; Hän istu, käsi otsallaan, Oil juossut veri povestaan.

Hyvästiäns ei lausua Hän tainnut tutulle, Isäins' ei ollut seutua. Min vuoti verelle; Kotins' oil Wolgan rannalla. Hän täällä vihan alalla.

Silmänsä, vaikka sammuvan, Loi välist' ylös hän. Sannalla saman lakean, Lähellä uron tän, Mies nuori makas kuoltunut, Hänt' ukko katsel' uupunut.

Kun kuula viuhui, sota soi, Kun vert' oil povissaan, Vihansa vastakkain he toi Kalpaansa koittamaan; Nyt vanh' ei riitaa hakenut, Nuorenki miel' oil masennut.

Mut yö se yhä etenee. Ja soutu kuullahaan. Kuu pilven raost' antelee Seudulle kuumettaan; Jo saapuu venhe rannallen, Siin' impi yksin soudellen.

Hän kuolon käypi jälkiä Kuin haamu rauhatoin. Käy vaiti ruumis-riviä. Vaan itku-karpaloin; On kulku kumma ukosta, Hän havahtavi horrosta.

Vaan heltyin hetki helkettään, Mink' impi eteni, Ja miettivämpi entistään Näkönsä lieveni; Kai aave iski mielehen, Hän ties', kut' etsi neitonen.

Se ootti; impi läheni Kun sanan saanna ois. Niin vakaan, vait, niin ääneti. Kun häntä henki tois; Hän tuil ja näki edessään Jo ruotsalaisen pitkänään.

Jo näki, huusi nimenkin, — Vastett' ei kuulunut — Jo varsin vaipui sylihin — Se hänt' ei sulkenut; Kylm' oli rinta rikkunut. Ja kaikk' oil vaiti, riutunut.

Nyt kyynel — sanoo runotar — Juoks' ukon poskelle; Hän sanan sanoi — Ilmatar Sen korjas tuulelle; Nyt nousi hän, käv' askelen Ja näänty neidon etehen.

Mi miel' oil suru-näkönsä, Sanainsa salaisten? Tuo kyynel hellän silmänsä — Ken selittävi sen? Hän kun käv' immen etehen Ja kuoli — mi tuil mielehen?

Tunnollenkohan lepoa Viel' ano äänensä? Rukoillakohan rauhoa Viel' oli mielensä? Vain osoako ihmisen Hän itki ilkeen, vaivaisen?

Hän vihan maalt' oil lähteinyt, Sen kalpaa kantaen; Vaan, veikko, vihas heitä nyt. Käy käteen leppyen. Ah! eloon kosto katsovi. Sen himot kuolo katkovi.

Poika ja Lähde.

Lähtehelle vihoin virkki poika! Lähde, niityn silmä, lemmen lähde! Tuhannesti muotoons' armahani Sini-povessas on silmäillynnä. Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali, Säilytä et muotoo impyeni. Hän kun poistuu, pois on kuvansakin. Ja ma etsin suotta sitä sitten, Rankaisenko sua, lemmon lähde, Sekoanko, kaivanko sun kuiviin, Talloanko kauniit kukka-reunas?

Lähde taasen rukoili ja lausui: Poika, miksi rankaisisit mua, Aaltoin sekaisit ja loisit kuiviin. Tallaisit mun kauniit kukka-reunain? Minä veen on vieno tytär vainen, Lämmint' ei oo veri-suonta mulla, Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle; Pahempipa kun ei sun povessas, Oman poves lämpö-lähtehessä Kultas kuva viikompahan viivy, Kuin hän kukkan' ompi silmäis eessä.

Yhtyminen.

Impi kesä-illan' istui Kuvaans' ihaellen veessä: "Kaspa, ah! kuin oon ma kaunis! Vaan mit' onpi siitä mulle: Nuorukainen, lemmittyni Nää ei mua eikä kuule! Ruusu, vieressäin ku kukit, Puna ota huulillani! Ilman purpurainen pilvi, Purpur' ota poskiltani! Tähti kalpee pilven päällä, Kirkkaus sa silmäin ota! Loput ota sa, o hauta!"

Tänp' on kuullut kulta kiltti Lähimmästä lehdiköstä. Ja hän tytön tykö rientää, Hän tuo etsitty, tuo löytty. Vaan hän suuta sille suikkas: "Ruusu vei nyt huulen punan!" Ja hän posken liitti poskeen: "Posken purpuran vei pilvi!" Ja hän tytön katso silmään: "Silmän kirkkaun vei tähti!" Ja hän syliin tytön sulki: "Loput hauta vei nyt viimen, Sill', o! tyttö, tää on hauta, Kust' ei kukaan poies pääse."

Lähtehellä.

Ma katson, lähde, reunallais, Kuin pilvet kulkevat; Kun taika jokin johdattais, Ne veessäs vaihtuvat.

Tuil tuossa pilvi puna-suu Kuin ruusu tupessaan; Hyvästi, ah! se poiestuu; Ei pyörrä polvenaan.

Kas, tuossa toinen selkeemmin Jo eessäin loistelee; Ah! rientäin vielä vireemmin Pois sekin pakenee.

Jo toinen taas; se jämiä. Ei käy se joutuhun; Vaan, lähde, tää on pimiä. Se pimentävi sun.

Mä mietin, kun sun näin mä nään, Mun mieltäin muuttuvaa; Kuin monta kulta-pilveään Silt' yhä katoaa;

Kuin moni pilvi pimiä Loi yön sen poveheen. Ja tulless', ah! oil' viriä. Vaan meni verkalleen.

Mut mennessään kun tullessani Nuo tyynni tunsin mä; Ne pelkät pilvet olit vain Mun mielein peilissä.

Ja peilin varjo, valoisuus Niin niist' on rippuva! — O! lähde, kosk' on lepoisuus Aalloissas asuva?!

Soturi-vanhus.

Nousi vanhus vankka loukostansa, Miss' oil maannut pimennossa pirtin. Ikä, ennen raskas hartioilla. Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoi Mittavana, paljon muuttununna. Varsi suora kuni sotamiehen. — Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa Utaunut oli uljas ukko. Muiston' oli hällä muinosista Tappeluista — arvet ainoasti. Koditoinna kauan käveltyä, Matkattua viikon, pääty viimen Tiensä Röikön tölliin Alavuuteen.

Niinkuin horroksista herännynnä Pystyälle hän nyt pyrähtihen, Ryhtyi arkipuvun riisuntahan Kulunehen, mutta päälleen puki Pyhä-vaattehensa ukko vanhat, Hopee-hapset korjas korvain taakse. Valmis lähtöön pirtist' oli tuossa Soturimme, arvosana asuin Keltasinisessä puvussansa, Hattu vaski-päärmehinen päässä, Laen koskeen, pyöreen partahalla. Kuolon vaka tyyni katsannossa, Kädessänsä sauva käypäläisen.

Ulkon' armas paistoi aurinkoinen, Kauan pilviin piiltyänsä, taasen; Elokuun oil päivä seitsentoistas Selvä, sulo, kesä-heltehinen; Kentän, järven pintaa puhalteli Kevein löyhäyksin vieno tuuli. Mihin piti vanhan sotamiehen? Mihin säällä sulosella tällä? Minne ohjas ukko askeleitaan? Minne meni tällä kertaa tiensä? Tokko kolkoks' oli käynyt kolo, Ahtahaksi loukoss' asuntonsa? Ja nuo pyhävaattehensa vanhat Miks' oil päällens' ukko pukenunna? Kirkkohonko käkes hän nyt käydä, Templihinkö Herran piti matka? Kuulunut ei soitantoa sieltä, Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon; Kiinni oli kivimuurin portti, Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä. Ja mit' oiskaan tänäpänä ollut Huonehessa tekemistä Herran; Seitsentoistas päivä elokuuta Sunnuntai ei tänä vuonna ollut.

Vaanpa niinkin vanhan mielest' oli Parhaillansa kiihkun kirkonmeno, Kirkon sisäss' ei se tosin ollut, Lähistöllä toki likimmällä; Sillä siinä seuduin kunnahalla, Kankaalt' asti järven partahalle Soti juuri Suomen sotajoukko Edest' isänmaan ja kuninkaansa.

Elokuun oil päivä seitsentoistas Selvä, sulo, kesäheltehinen, Ja se sotur, vanhukselle oli Juhlapäivä, jalo, kaunis, suuri. Hänpä suoraan kävi kukkulalle, Minn oil pystytetty Suomen sotalippu. Tahtoi tänään Adlercreuts'in nähdä Jumalata julki palvelevan. Miekkain kitinätä teki mieli Ukon vanhan vielä kerran kuulla. Kuulla kanuunien laulantaa. Säveleitä tuiki tunnetuita, Juohutella muistiin muinosia, Noita nuoruutensa urotöitä. Katsastella, kuin tuo nuori suku Kiistat kesti veritantereella.

Näin on ukon mieltä selitetty, Ehkäp' oikeahan osattukin; Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan. Kävelynsä, sen vaan nähdä saatti. Vakavia astuin askeleita Hänen näki yhä etenevän. Kunnes kirkon kunnahalle pääsi. Missä sodan rajuin liekki riehui. Varteen tien hän siinä sioittihen. Oppimahan istaht' ottelua, Silmäns' iski siitä Suomalaisiin, Venäläisiin samon, vuorotellen. Missä vainen raivos vastatusten Joukkoin viha, vanhan silmä viipyi, Kuultip' usein kuni kirkastettu Muoto ukon ani mieltynehen.

Vihaisina vihisivät kuulat Sokeoina yhä ympärillään, Viljoin kaatui kuolon jalo touko Likell' uron utelevan siinä. Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna. Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni; Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit. Ukkoon yksikään ei kajonnunna. Vaihetellen yhtä yhtenänsä, Mukaan onnen oikullisen aina, Saarti häntä parvi sotilaita, Päalle-käypä tahi pakeneva. Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet. Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan, Kunnioittain kulki ohitsensa, Suomalainen, samoin Venäläinen.

Mutta ehtoo ehti; aurinkoinen Lännen veräjillä väjyin seisoi. Silloin miehuus Suomen sotilasten Heille voiton tuotti vihdoin viimen. Silloin sorretuksi näkyi vastus, Vihollinen poies pakenevan. Ja tuon urheen ukon ympärillä Kaikki taas oil tyyntä turvallista, Koska sitten joukko jälkimäinen Kunnaan kukkulalta töytäis alas, Ja se sotilasta sivuutteli. Kookas kohos tämä seisaallensa, Vakaisella virkkoi lausehella:

"Nuoret, urheet, somat Suomen poiat. Onko joukossanne, kuka kuulis Harmaahapsen sanaa sotilahan? Kiitos suuri — se on lausehensa — Teille päivän kunniasta tämän? Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnyt Tappelua tätä loistavampaa. Jumalalle kiitos, kunnioitus! Vielä viepi voitot Suomen kansa, Isäin henki viel' on hereillänsä, Vielä miehi' ompi maalla meidän."

Kirkko.

Vaikeet vaiheet, koetukset kovat Oiva tilalt' olit Onnelaisen Syvään sysännehet köyhyytehen. Min kov' onni säästi, sen vei aika. Talvee viisi kahdeksatt' oil tuonut. Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi. Yks vaan hätiä kaikest' oil, mi muinen llons' oli, yks vaan, luja luotto Jumalaan, ku onnens' ohjann' oli; Ja hän oven loukossa nyt asui Toisen taloss' ylenkatsottuna, Armo-leipää syöden pitäjäänsä.

Mutta Juhannuksen juhla koitti. Väki heräsi ja vanhat, nuoret Juhla-pukuun pakenivat, kaikki Herran huoneesen nyt rientelivät. Sama halu heräs ukollenkin Ja hän haluns' isännällen haasti: "Veli armas, suoppa seuraan sua Templiin tänään, koko kevät-kauden Kivun tuskiss' oon ma taistellunna Sopessani; vuotta puoli sitten, Jumalan kun sanaa kuullut olen."

Järveen viittas isäntä. Se vielä Vahvan sumu-vaipan vallass' oli. Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaa. "Ootko itse osoava, lähde", Sanoi hän, "muut venein eivät mene; Vaan on matka pitkä maata myöten, Eik' oo varsoja sun varaksesi."

Kovan kuultuansa lauseen läksi Vaiti vanhus rantaan, veneen työnsi Vesille ja soudun sumuss' alko. "Joka kalain retket veessä johtaa, Lintuin ilmass', että ennättävät Kunne kutsuu lakinsa, Hän suopi Minun myöskin templinsä nyt löytää."

Aika kului, vettä vaan ja usmaa Näki ukko, uralt' eksynynnä. Voima oil jo vaipumassa, soutu Työläämpi ja hervotoin jo käsi. Aamu-tyynessä kun selän yli Korviins' ensi kerran soitto kaikui, Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo. Ja hän kaukan' oivals' olevansa Kirkosta, jo kotoo kauempana. Kaikui toiste, kaikui kolmannesti Soitto, vaanpa kaukaa sekin. Ja hän silmäns' iski taivahalle, Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin, Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.

Vaan samassa vene, verkan kulkein, Päätyi paadellen, ja himiästi Paaden yli sumun suusta siinti Silmiin tanner, lepoo tarjoava. Rannall' astui ukko, uteleva. Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren. Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt. Ja hän kalliollen istui, syvään Miettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki, Pimee mieli, pimee maa ja taivas.

Mutta yhteen-soitto kaiku. — Oilko Korkeimman turvissa nyt vanhus? — Hän kun taivolle loi toivotoinna Silmät, sini-juova selvä näkyi Pilvein rakoloista, valon aave. Kirkossa nyt veisuu al'ettaman Piti; saarell' autiolla saman Ensi-kerran tuuli henkee veti Lehtein lomissa, ja kiuru kiiti, Valon herättämä, ylös ilmaan. Luonnon horto pian haihtui. Sävel Säveltä nyt seuras, ääntä lisäs Mäkein, laaksoin linnut. Riemu raikui Sumuiss' ilman, raikui rannan puissa Ukon ympärillä, ja hän laulun Viehäyksessä huolet poies heitti Ja sai sanat säveleille. Kesän Virsi ihana "Jo joutuu armas Aika" hiljasena hyrinänä Huulilt' ukon hartahasti sointui.

Ja jo joutunn' oli armas aika. Suvee, josta lauloi, muuri mikään Häneltä ei sulkenunna. Sulo Kukka-kenttä eessä oil ja lintuin Liverrykset kuuli hän; ja Kristus, Kuta Saaronin kukaksi kutsui, Laakson lemmityksi viherjäisen, Tuli kukkana ja lempen', aivan Niinkuin rukoillut hän oli, mieltään Joka löyhäyksessä lämmittäen.

Kun hän virren päätti, sekehessä Oil jo taivas, alhalla vain asui Sumu vielä. Silloin päivyt nousi Idän pilvi-vuotehelta, valain Sädet-virran usmiin maan ja veden. Vaikeni nyt ilma, ja sen parvet Lepoo etsit, jok' olento näytti Katsella vain tahtovan, ei laulaa; Myöskin vanhus silmillänsä seuras Hartaulla, vaiti valon teitä. — Sumeaa mi äsken oil, se seestyi Tuossa tuokiossa. Niemi niemen Perään usmast' ui nyt ylös, saari Saaren viereen syntyi; mailma täynnä Kauneutta kasvoi hiljallehen Varjon tyhjyydestä, rajautui. Värin sai ja kirkkauden.

Mennyt Aikoja jo aamu-hetki oli, Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta, Otsa pilvetöinnä, liikutettu Mielessään ja kiitollinen nousi Paikaltaan ja palas venehelle. Mutta hyvästiksi loi hän vielä Silmäyksen rannalle. "Nyt Herran Rauha teille", lausuvan hän kuului.

"Linnut kaikki, veikot, siskot nuoret. Herran seurakunta, jotka kanssain Kirkoss' yhdess' tänä-pän' olette Hänen kunniaansa veisannehet. Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt, Tulkki opin taivahisen, joka Saarnan meille pidit, sydämmemme Taivuttelit Hänen hyvyyttänsä Tuntemaan ja silmin näkemähän."