Front matter (continued 2)

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:

— "Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä palaa?"

— "Tilukset", vastasi pappi, "ovat kerran hallussanne". Naurahtaen hän lisäsi: "harvoin härkä linnasta palaa".

Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön rannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä harjoituksissa.

Kuusisto.

Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s. Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin linnun muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua, johon pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla peitettiin.

Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle, ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle, jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "Scholarin" seurassa. Pispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle elämän-toimeksi aiottu.

— "Omatuntoni minua vaivaa", lausui pispa alakuloisesti, "kun olen tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli Unikankaalla valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi".

— "Isä", arveli nuorukainen nöyrästi, "eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?"

— "Siitäpä tarkoituksesta", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, "olen juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut — Jumalan minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten". — —

— "Lallia varten sielun-messuja?" virkkoi säikähtyen nuorukainen; "Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja!"

— "Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki", vastasi leppeällä vakavaisuudella vanhus. "Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, — — minun ja sinun sukua. — — Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet".

Pispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin, missä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla. Eivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä viidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä tulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa, johon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.

— "Se on oikein, arvoisa isä", lausui Ragvald tervehdykseksi, — "se on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat; minä olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta rääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti Jumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina kanssanne olkoon".

— "Suustanne Jumalan korviin!" vastasi ystävällisesti pispa. "Mutta Jumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea suojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi semmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grandin. Kun kirkon omat miehet vastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan, silloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi, missä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee".

— "Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lundin arkkipispa on kuningas Glippingin murhaajia", lausui kiivaasti kaniikki. Mieltänsä malttaen hän lisäsi: "Jättäkäämme se siksensä, kutka ne olivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas Eerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat Finnerupin maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että hänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin primas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle kyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin huolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa, ja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten kanssa". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen pispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:

— "Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa tutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella".

Kaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa porstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä käskystä toimittamaan vieraille "suun-avausta". Myös pidettiin huolta, että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja muutamat heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa hyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka ennen tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen välillä näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet ystävällisiin juttuihin keskenänsä.

— "Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa kauhtanansa alla", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa oluen ääressä. "Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni silmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani totteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut rukoukset, mitä muistin".

— "Ohho!" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen katsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, "sepä nyt oli turha vaiva, jollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole mikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon innosta".

— "Olkoon mikä hyvänsä", vastasi Suurpää, "mutta lempo hänessä asuu ja sen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä täällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain haistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin puolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka vannoa, ett'ei oikeita asioita käydä".

Näin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle vaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma olo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista varten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli jäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.

— "Jumala sen nähköön", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä, syvästi huoahtain, — "Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia kansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet meren-syrjästä takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtikasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon hätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle!"

— "Oikein puhutte, arvoisa isä", keskeytti Ragvald, "tämä kansa on vääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan. Ja parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan tässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lundin arkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira jumalattoman pöyhkeän Ahabin tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää neuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle kansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle tässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka eivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse kuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja kaikessa siunauksessa".

— "Mutta", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa ruvennut myöntymään, "eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut; Pohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin menneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia Pohjanmiehiä rankaista".

— "Suokaatte anteeksi", vastasi Ragvald, "tämä asia on kaikkien Pohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen ja hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli saamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet näihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee, ett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se on totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä pyhittänyt, mutta — — minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko tässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat sillensä".

— "Minun pelkoni", sanoi Maunu pispa, "on suuri tässä asiassa. Ruotsin hallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee pahemmiksi kuin ensimäiset".

— "Ruotsin hallituksella", virkkoi tähän ritari Harald, "on tätä aikaa kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että Venäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia ritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren hänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen sielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin".

Pispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: "Vai onko Nougorodin valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä onnetonta maata uhkailee".

Pispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä pauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki asiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen niinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli häntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli epäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen ohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus hänen ja Haraldin mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin, myöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi tekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi, ja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva Pyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun kirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan sen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa lausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon soimauksia.

Vieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi. Myöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin piti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun jättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa, mutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: "hyvin käy".

Sill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä sivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut, saavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:

— "Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää?"

— "Ruotsin puolelle, Hintsaseni", vastasi Harald ystävällisesti.

— "Vai Ruotsin puolelle!" arveli Suurpää irveillään. "Mutta minun on täällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi".

Ennenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä kääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden. Ritarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli itseksensä: "Ykspäinen kuin koko tämä kansa!" — ja lähti haahteensa, joka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.

Sampanlinnan-vuori.

Turun kaupunki! — kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen historiaan! Niinkuin "ikuinen Roma" on tuhannen vuotta ja enemmän ollut koko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja hengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille, samate vanha Turku on ollut Suomen Roma, — se paikka, jossa Suomenmaan historia on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat ensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka, mistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.

Mutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki vielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankahalla oli tosin jo aikaa aloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä vuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina. Mutta Suomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat paavit olivat luvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin samat edut kokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille, jotka neitsyt Maarian juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla lahjoillansa muistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä uusi komea rakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut olisi voitu tänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä hajallansa tuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan välillä. Kuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta tuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu rakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten kauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin asemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä että Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen itäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli paikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä puolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä vartioitsi joensuuta.

Monta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on sillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on nykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä jylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä maalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka eriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen kammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja vaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt honkaen jättämää siaa.

Pispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä yksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden viimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan tietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että muissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä yltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko elättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää kyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen ainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos asuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot olivat.

Eräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren läntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri jokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli joukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita varten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin kokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin pitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi korkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä eivät saattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus houkutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa hän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä askeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän palasi vuohiensa ty'ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät keltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen ja varjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin lähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas istunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin sijoillensa.

Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi — se oli neidon nimi — nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat, kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.

— "Puoleton", torua leikitteli tyttö, "tahdotkos myydä minun Saksalle, koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. — — Ja sitten, kuka lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi".

Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.

— "Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden — ehkä iäksi-päiväksi".

— "Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi", lausui Tuovi levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. "Mutta totta puhuen, mihin olet sitten lähdössäkään".

— "Se on pian sanottu", vastasi Hintsa; "näetkös tuota punaista laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorodiin. Minä seuraan Karjalaan".

— "Kauppaako tekemään?" kysyi tyttö, joka ei voinut heittää leikki-puheitansa.

— "Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia: naimis-kauppaa, — Tuonen kauppaa —".

— "No mutta, ethän toki sotaan lähde?" kysyi tyttö vielä levottomampana.

— "Sitä en itsekään vielä tiedä", arveli Suurpää. "Miks'en sotaan lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan. Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni".

— "Vai en ymmärrä?" matki tyttö närkästyneenä: "entä jos tietäisin kertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt Kuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä asialla. — — Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä väijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä yönä puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä korvan-taustaansa kynsimään. — Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia tänne tuonut?"

Hintsa seisoi hämmästyksissänsä.

— "Mitä kaikkia tämä nyt oli", hän puhkesi, "mistä näitä juttuja olet kuullut?"

— "En ma huoli huudella", häikisteli tyttö: "tuota et sinä, Hintsaseni, kuitenkaan ymmärrä".

Hintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:

— "Tunnetkos Pohjanpiltin?"

— "Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni nähnyt". — — —

— "No, no", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä ärsyttää; "onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin?"

— "On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari kertaa käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan ihastunut".

— "Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa väijyksissä?" Hintsa kysyä jatkoi.

— "Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär".

— "Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa sinusta oikeutta, ja aika on kallis". Näin sanoen hän riensi ahdetta alas, katsomatta taaksensa.

Puoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä. Ylhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän eroitti Tuovin ääntä: "Hintsa hoi! apu hoi!" — Niinkuin ilves Hintsa samassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin vilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin. Mutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka muuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvaldiksi.

— "Tekisi mieleni koettaa", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa tarttuen, — "tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos kylmällä raudalla".

Kaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin kummastuneelta.

— "Kuka olette? Ettekö ole Ritari Haraldin miehiä? Mikä teillä mielessä on?" — Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.

— "Minun on mielessäni", vastasi Hintsa jyrkästi, "pitää tutkinto teidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa pukuimessa kiertelette. — — Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin käsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette tässä käymään".

— "Nonoh", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä tullut, "kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin kuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla tieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit Ruotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat ennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä, enkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt teille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas menossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. — — Terve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla?"

Kaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin mukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt mitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt paremmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat. Vai olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä. Kuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, "pettää perkelettä".

— "Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, — mitä sitten?" — —

Asemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä, osoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta kaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin tämän viekastelemisen oikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja alhaisella varovalla äänellä hän lausui:

— "Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme. Meidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on julistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on tapahtunut, — kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta, — kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton taivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei kauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan Pohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän itse paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos ymmärrätte?"

— "Jo ymmärrän!" vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille selkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.

Kaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei kuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä astumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka ihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua tiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä takaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald selvästi eroitti sanat:

"Susi suotta kiertelevi, Missä karhu kaartelevi".

Se oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.

Mutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli helppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta äskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille. Itse haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa ja vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä kimalteli. Asemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut hänen silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia asioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon ainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi, valmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella näkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua. Hänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan Pirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan mies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä päämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta, milloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi hänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? — — hän ei mietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi:

— "Olette Pohjanpiltti?"

Pohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan soturin lähellänsä haahden kannella.

— "Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta?"

— "Aiotteko tänne jäädä juhlan yli?" jatkoi asemies, joka ei ollenkaan hämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.

— "Aion kun aionkin", vastasi Pohjanpiltti.

— "Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle".

Pohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: "Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat lausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä "murti suuta, väänti päätä". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa puhtaaksi.

— "Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä julkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana suuhunne, niin jääkäätte tänne".

— "Panna-kirous?" matki Vitjakka; "se ei ole mahdollista. — Ja mistä syystä?" hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata perää.

— "Syynne itse tiedätte", vastasi Hintsa: "luulen minä, että olette jollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte tietää, että susi kyllä syitä saa."

Pohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui rauhallisesti:

— "Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään tänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin asia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. — — Mutta kiitos kuitenkin neuvostanne".

— "Ei kestäisi kiittää", vastasi toinen, "jos antaisin teidän pysyä noissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä. Hän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette Kuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on päästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa valmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan odottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa".

Joka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta. Hän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:

— "Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette".

Asemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi Haraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille hakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet kohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa valmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli kokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen suussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmerta. Ritari Harald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti pysynyt Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten lähdöstä. Vasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa purjehtivan Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden.

Mutta Turun kirkossa oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren väkijoukon läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut kaniiki Ragvald ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun panna-kirous oli lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan sammumaan ja kunkin papin suusta soivat sanat: "Niin heidän sielunsa hukkukoot helvetissä".

Pohjan vesillä.

Se oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen isku, jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä tavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa Pohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen raju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui kalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt oli Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi kohta suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla käskettiin kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon, eikä monta päivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle ja isommat haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle. Näitten joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren pintaa myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten tulijain matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt luoteiselle ja Haraldin haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät kokkansa Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin Pohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten edustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen rinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle sattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä oli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari näki Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa kähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan. Niinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti haahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän ryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä päivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa, kääntyi kohta pakomatkaansa Haraldin laivaston luoksi.

Tämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi ja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman vaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten olevan oikein ankarilla varusteilla, ja Haraldin laivasto, joka enemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu kelpaavan tätä väkivoimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä se kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten edustalla yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden katoavan täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät lähtemästä niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä Merenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta, asettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille. Nämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan muutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan. Se on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja että Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan Ruotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään, niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä, eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.

Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle, missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan piirikuntaan.

Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan vesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut, kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla. Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m., muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä tämä Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä vastaan alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään ollut joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä näitä Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset edut kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi Pohjanmaalle.

Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.

Pyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta. Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi, jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa, kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste, vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.

— "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, — sen minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! — — Yksi ajatus minua lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta koittavan näille Pohjanmaille."

Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään. Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.

— "Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli", hän hellästi lausui; "sinunko tähtesi tämä sota on syttynyt? — ei vainen, se on ainoastaan ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se näiden taistelujen synty ja perustus on. — Sinä ennustat perikatoamme, ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet mitä pelastettavissa oli. — Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, — sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä."

— "Minä ennustan", vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, — "minä tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä takaa ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi, Pohjanpiltti. — Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa. Katsos, Ruotsin laivasto lähenee."

Ja niinpä lähenivät Haraldin haahdet Mikkelin saariston kohdalta. Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa, näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan nä'yiltä.

Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.

Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto vietti juhlaa; — mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä. Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa; ensimäinen nuoli lähti sirkuen Haraldin haahta kohden ja ritari itse putosi hermottomana partaan yli mereen.

Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin haahden valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi kallistua Suomen miesten eduksi.

Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? — — — Se on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat — Kurjen ukon muotoa.

Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.

Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn, välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.

Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista, tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella. Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.

Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli marskin, Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa tehdä suuren risti-retken Inkeriin.

Tämän rauha-sanoman tuoja oli — nuori Kurki Laukon herra, joka päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Haraldin että Lyylin, Pohjan neiden, — toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa veljessä häntä kauhistutti.

Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä. Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan ja paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat sekä kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat kadottaneet, toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa, johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.

Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan vesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. — —

Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se oli Pohjanpiltti. — Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla, missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti, joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi vihollistensa haaksia.

Kuudennen-toista sata-luvun alku.

Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän ne sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköpingin valtiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti Pouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa sukuansa vastaan? — Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei ollut näiden muistojen vika. — — —

Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet. Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion "herrojen" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, — ja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, — toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli ollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana. Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä, ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. — Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.

Kettu Repolainen.

Arvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennaltaan ainakin nimeksi vanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemme tässä antaneet suomalaisen nimen: Kettu Repolainen. Emme voi tässä laveammin selittää tämän sadun syntyä, kun tämmöinen asia on kirjallisuushistorian oma. Tässä tahdomme vaan jutella sen, samalla tavalla kuin sen Göthe kertoelee, sillä erotuksella kuitenkin, että seuraten englantilaista mukailemista, teemme pitkän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi suorakieliseksi jutuksi, ottaen kertomukseemme ainoastaan sadun pää-asialliset tapaukset.

Ensimäinen Luku.

Oli Helluntai, tuo ihana kevätjuhla. Vuoret, metsät ja niitut olivat kukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; linnut pitivät iloa puitten latvoissa ja aurinkoinen vietti juhlaa maan päällä.

Kuningas Jalo kutsutti läänitysmiehensä kokoon ja nämät nyt tulla heijahtelivat joka haaralta. Sinne tuli Kurki Kurerikko ja Ruisrääkkä Tapinvääntäjä ja kaikki mitä isoista ja suurisukuisia löytyi. Sillä Kuninkaan oli aikomus, läänitysmiestensä kanssa pitää juhlallinen hovikokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekä pienten. Mutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se oli tuo petturi Kettu Repolainen. Ketulla oli, näet, paha omatunto ja sentähden vältti hän kokoontuneita ylimyksiä. Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki olivat häneltä vääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt muita, kuin veljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.

Susi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystävänsä ympärillään hän astuskeli kuninkaan eteen ja piti pitkän paheen, jonka lopetti näin: "Hyvä kuninkaani, jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa valmistetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperista paha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joita tämä riiviö on minulle tehnyt".

Ta'empana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, joka ranskaksi selitti kuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähävarainen, ollen hänellä ainoastaan palanen lihamakkaraa omaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettu häneltä ryöstänyt. — Mutta kissa Mirri nyt astua hiivutteli eteen. "Joutavia", kiljusi hän, "Silkillä ei ole mitään valiteltavaa. Asia on jo kolmen vuoden vanha jo oikeastaan olikin tuo makkara minun, sillä minä sen varastin eräältä mylläriltä".

Pantteri sitä vastoin lausui: "me menetämme aikaa turhiin valituksiin; kuninkaallinen valta on antava meille kostoa. Annappas minä juttelen, kuinka tuo hävitön junkkari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota hyvänsuopeata miestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu oli olevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He istuivat nyt yhdessä levolla ruvetaksensa uskontunnustusta lukemaan; mutta kettu ei voinut hillitä pahaa luonnettansa, vaan karkasi jäneksen niskaan ja rupesi häntä kynsillänsä repimään. Minä tulin paikalle ja tunsin kohta ketun ja myöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta kiinni. Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaa! haavojansa, kuinka niistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes parkaa, jota ei kukaan raskitsisi sormella koskea. Sallivatko kuningas ja hänen korkeasukuiset ylimyksensä semmoisen konnan pilkata lakia ja oikeutta." "Oh, jos olisi tuo ilkeä jo Manalan majoissa", arveli susi vihoissaan.

Mutta Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, rupesi poissaolevan ystävänsä asiaa ajamaan. "Harvoin", sanoi hän, "toivovat viholliset toisillensa hyvää; ja niin on teidänkin laita, Susi Jolkkaseni, Me tiedämme kyllä, mitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itse asiansa ajamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähän kangistuisi suussanne. Mitä taas tuohon Jänestä koskevaan juoru-juttuun tulee, ettekö voi ymmärtää, että opettajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan, kun hän kangertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta, jos jäisi erhetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkki sitten, joka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitä helposti saadaan, se helposti menetetään. Olisi senkin ollut paras hillitä liehakoitseva kielensä! Kuka voi moittia setääni siitä että hän ottaa varkailta heidän varastamiansa? Korkeasukuisten miesten pitää ainakin kohteleman varkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vilpittömyydestä ja hurskaudesta kiitoksia tulevan. Sitten kuin kuninkaan yleinen rauha on julistettu, ei ole kukaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän. Hän on ruvennut vallan toiseen elämänlaatuun; syö ainoastaan kerran päiväänsä, elää niinkuin erokas, käy röttikankaisissa vaatteissa ja on kokonaan luopunut liharuuasta, niinkuin eilen sain kuulla eräältä tykönänsä käyneeltä. Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja ottanut luostarikammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynyt ohueksi ja vaaleaksi paastoomisesta ja ruumiin kurituksista, joita hän kärsii lihansa kuolettamiseksi, sen voitte itsekin havaita, jos menette häntä katsomaan. Jos olisi täällä vaan, niin kylläpä hän saattaisi päällekantajansa häpeään."

Kun Mäyrä Metsäsika, oli lopettanut puheensa, tulla pöyhisteli Kukko Kotkottaja ynnä koko hänen sukunsa. Mustalla murhepaarilla kannettiin kananen, nimeltä Kuoppukenkä, etevin munivien sisarten joukossa. Tämä nyt makasi kuoliaana, pää ja niska poiskatkaistuna. Oh, verensä juoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainen oli sen vuodattanut! Kaikki pitää kuninkaalle kerrottaman. Kukko isännän seurassa kävi kaksi muuta kukkoa, nimeltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt murheesen vaipuneina painuivat silmänsä maata kohden. Molemmat olivat murhatun naisen veljekset, ja huusivat yhtä ääntä kostoa murhaajalle. Kumpikin kantoi kynttilää. Kaksi nuorempaa kukkoa kantoi paaria; haikeat valituksensa kuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti näin puhuaksensa: "Armollisin Herra ja kuningas, ole laupias minulle ja lapsilleni. — Katso Repolaisen tekoa! Kun kevät kukoisti, niin minäkin raukka iloitsin, nähdessäni onnellista ja rakasta perhettäni, kymmenen nuorta poikaa ja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on kanoista paras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me olla oleskelimme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme oli rikasten munkkien hallussa, vahva muuri suojeli meidät vaaroista ja kuusi rotevaa koiraa vartioitsi lasteni turvaa. Repolainen kadehti hyvää rauhaamme, oli ehtimiseen väijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran tavoittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jätti hän meidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä, hän palasi jälleen — kuulkaa semmoista ilkeyttä — erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen sinettinensä, jonka tunsin teidän omaksenne. Tässä lu'in kirjoitettuna, että olitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin välille. Hän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja tehneensä tarkat lupaukset hyvillä töillä palkitsemaan muinaisia syntiänsä. No, siis ei ollut minulla mitään hänestä pelättävää. Hän oli muka iki päiviksi hyljännyt liharuuan. Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pukunsa ynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksen uudesta arvostaan, jopa repi vaatteensakin auki, näyttääksensä jouhipaidan, jonka piti vasten ihoa. Tähän oli hän pukeutunut, kurittaaksensa muka kaikki maalliset ja lihalliset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamia hurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänä monta rukousta ja esirukousta pitäminen jopa kiitosvirsiäkin veisaaminen. Mennessänsäkin hän rukousta lukea jupisiteli. Minä läksin ilomielin lapsilleni ilmoittamaan Repolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaan tästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettu munkki, ei ollut meillä maailmassa enään mitään pelättävää. Me hääräsimme suruttomina muurien toisella puolella. Mutta eipä aikaakaan, niin seurasi pahinta pahempi. Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut pensasten alle piiloon. Täältä hän nyt yht'äkkiä ryöpsähti ylös ja saavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä. Kauniimman pojistani ryösti hän minulta ja kun kerran oli maistanut vertamme, niin tästäpä hänessä pysyväinen himo siihen. Varasti, näet, kunakin päiväni pojistani jonkun, jotta kahdesta kolmatta ei ole jäljellä muuta kuin viisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun. Oh, Kuninkaiseni, ole armollinen meille! Eilen tuo julma löi tyttäreni, mutta koirat pelastivat kuolleen ruumiinsa. Täällä se nyt makaa! Repolainen on ilkeän työn tekijä".

Sitten Kuningas lausui: — "Tule tänne Mäyrä Metsäsika; katseleppas, miten tuo erokas paastoo ja ruumistansa kurittaa. Mutta sen minä sanon, jos vielä elän tulevana vuonna, pitää hänen oikein todenteolla katuman syntiänsä. Luota minuun, armas Kukkoseni, sinulle on oikeus tapahtuva. Haudata nyt vaan tyttäresi juhlallisesti, niin kuin korkeasukuinen ainakin. Anua soittaa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella kuollut maan povehen, Minä tahdon sen jälkeen neuvoitella näitten ylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeutemme on pahantekijätä rankaiseva."

Näin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettäväksi, Kansa alkoi veisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki värsyt järjestänsä. Voisin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta vähäpä tuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pantiin paksu kiillotettu marmorikivi johon hakattiin seuraavat sanat:

Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Kolkottajan tytär. Se oli eläessään kanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsa kunnia; munimisessa ei sille kukaan vertoja vetänyt eikä ollut sitä kanaa, joka olisi voinut niin tarkasti kuin tämä vaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella. Ehkä Luoja oli hyvillä avuilla hänen kaunistanut, ei ollut sille pitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahantekijöistä pahin, kaunokaisen kauheest tappoi, piian pikkaraisen surmas.

Tämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. — Nyt kuningas kutsui viisaimmat neuvottelijat kokoon, jotta keskusteltaisiin tästä lakien ja asetusten julkisesta häväistyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan piti lähettämän sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhalla tulla kuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lähettilääksi. Kuningas puhutellen Mesikämmentä, muistutti häntä olemaan tarkka ja varova. "Kettu", lausui hän, "on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankin koettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla ja viettelee sinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi." — "Älkää millännekään olko, hyvä kuningas", vastasi Mesikämmen; "onpa minussa mies häntä kurissa pitämään".

Toinen Luku.

Nyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä katkutteli kankaisen korven läpitse, josta tuli vuoriloille, joissa Ketun oli tapa metsästää ja muutakin vilpitöntä elatuskeinoa viljellä, kuten vaan sopi. Tänne matkamiehemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun linnaan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vahvin, jonka tähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Mesikämmen, matkansa perille tultuaan, tapasi linnan portit tarkasti suljettuna, vieläpä erinomaisen hyvissä lukuissakin. Nyt kun ei voinut kuinkaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ulkopuolella: "Kettu orpanani, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen kuninkaan lähettiläänä tänne. Kuningas on valalla vannonut, että sinun on tuleminen oikeuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne. Jos et tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä. Valitse nyt parempi puoli ja seuraa minua."

Repolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oli ensin juosta linnansa piilopaikkoihin. Oli, näet, asumuksensa täynnä luolia, rotkoja ja käytäviä, sekä auastavia että suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin tarvittaisiin. Moni elävä raiska oli tietämittänsä tullut näihin sokkeloihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaan oli jäänyt ketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhun olevan yksin, vaan läksi ulos sanoen: "tervetultuanne, arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos olen antanut teidän odottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa ehtoorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne; minun on oikein hauska nähdä teitä hyvässä terveydessä. Huomenna tahdon lähteä kanssanne kaninkaan hoviin, jossa toivon teidän parhaasta päästä auttavanne asiatani. Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemme pikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas. Olen syönyt liiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oikein terveellinen."

— "Mitä ruokaa se oli?" keskeytti Mesikämmen.

Repolainen vastasi: "mitä mä aikaanne kulutan juttelemalla semmoisia turhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tiedätte, hyvä setäni, on elämäni aivan vaivaloinen ja hankala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyy usein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten terveellistä tai terveydelle vahingollista. En milloinkaan syö mettä, paitsi kun ei minulla ole muuta syötäviä. Köyhyyteni nytkin pakoitti minun tuohon ruokaan."

— "Hoi mitä ma kuulen, ystäväni?" huusi Mesikämmen kummastellen. "Vai sinä halveksit mettä! Sepä nyt oikein on mieliruokani. Jos minusta tahdot hyvän ystävän, niin tuo minulle vähän sitä lajia."

— "Oh, laskette leikkiä, armas setäni", sanoi Repolainen.

"En totisesti", vastasi Mesikämmen.

"No, sitten voin toimittaa teille hyvän atrian. Tuolla vuoren juurella on Simalan talo; siellä on mettä koossa enemmin, kuin milloinkaan ennen olette nähneet".

Mesikämmenen tuli nyt suu veden valtaan; "saata minua sinne", huusi hän, "jos olisi vaikka kuinka vähän, niin tahdon ruveta sinulle ikuiseksi ystäväksi, kun vaan toimitat minun siihen herkkupaikkaan".

— "Tulkaa sitten", sanoi Repolainen, "ehkä olen kovin kipeä ja raskas, en tahdo kuitenkaan voimiani sääliä, kun on minulla tilaisuutta palvella teitä, kunnianarvoisa setäni". Kettu veitikällä ei ollut muuta mielessä, kuin toimittaa vieraallensa hyvä selkäsauna.

Repolainen juoksi edellä ja Mesikämmen tulla lotkotteli perässä, kunnes päästiin Simalan puutarhaan. Oli jo ilta lähestynyt. Repolainen tiesi hyvin että isäntä tähän aikaan otti unta kammiossaan. — Oli pihalla vahva tammi, jonka isäntä oli ottanut halaistaksensa. Tähän oli hakattu kaksi paksua vaajaa, jotka tekivät puussa leveän aukon.

"Tuossa puussa", sanoi Repolainen, "on enemmän mettä, kuin voitte aavistaakkaan. Pistäkää kuononne tuosta aukosta sisälle, mutta älkää olko aivan perso, sillä tiedätte hyvin, kuinka vaikeasti mesi sulaa vatsassa".

"Oh, en minä mikään ahmaja ole", vastasi Karhu, tungeten päänsä ja etujalkansa puun-aukkoon. Mutta Repolainen repi vaajat pois ja Mesikämmen oli vangittu. Siinä hän nyt parkua möyrysi potkien takajaloillansa, kunnes talon-isäntä juoksi ulos nuija kädessä katsomaan, mikä nyt olisi.

"Miltä maistuu mesi, hyvä setäni?" huusi nyt Repolainen. "Syökää kohtuullisesti, ettei tulisi kalliille terveydellenne mikään vamma. Katsokaa isäntä hyväkin tulee teille seuraa pitämään. Hän ehkä antaa teille vähän jälkiruokaa atrianne päätteeksi". — Ja näin sanottua, kettu juosta ketkutteli kotia linnaansa. Mutta isäntä, kun huomasi, miten oli asiain laita, pani koko naapurikunnan liikkeelle. "Tulkaa", huusi hän, "totta-tosiaan on puutarhassani karhu, se on puussa kiinni, se ei pääse sieltä mihinkään." Pappi, kokki, haudankaivaja ja muut kaikki tunkeusivat ulos tätä ihmettä katsomaan. Yhdellä oli heinähanko, toisella lapio ja kaikki rupesivat aseillansa, mikä kullakin sattui olemaan, karhu raukkaa ahdistamaan. Tämä nyt joutui huutavaan hätään. Tuskassansa repi hän verestävän päänsä puusta, jotta nahka ja molemmat korvat reväistiin pois; mutta vieläkin oli hän jaloistansa kiinni. Päästäksensä niistä irti, menetti hän molemmat kyntensä. Nyt hän juosta nilkutti vainoojiansa pakoon. Seppä koetti saavuttaa häntä suurella vasarallansa, toiset taas lapioilla; Jusu renkimies ahdisti häntä pitkällä varstallansa; Jusu ja Kyösti olivatkin vainoojista ilkeimmät. Leena emäntä juoksi hiilihanko kädessä vaimoväen päällikkönä. Naiset olivat tässä takaa-ajossa erinomaisen innolliset. He riensivät hapset hajalla huutaen ja purkaen ojien ja aitojen yli, itsiänsä vähintäkään säästämättä. Leena emäntä oli aina etunenässä. Mutta yht'äkkiä kääntyi Mesikämmen ja syöksi viisi naista jokeen. Niitten joukossa oli myöskin urhea emäntämme. Tästäpä melske ja huuhu vielä pahempi. "Katsokaa", huusi kylän pappi, "Siellä uppoo Leena emäntä veden alle, hyvä palkinto sille, joka hänen pelastaa" No, miehet oieti karkasivat veteen, josta Karhulle vähän heugen-vuoroa.

Vilvoitellaksensa saamia haavojansa, karkasi myös Mesikämmen raukka jokeen. Nyt kulki hän virran viemänä jokea alaspäin, voivotellen korvia ja jalkoja, ja kiroten Repolaista.

Repolainen, joka tällä aikaa oli ollut kanain pyynnössä, tuli nyt jokeen saalistansa viruttamaan. Täällä hän näki Karhun hervotonna kulkevan virtaa alaspäin. Repolainen ensin vähän hämmästyi nähdessänsä karhun vielä olevan hengissä. Mutta kun näki hänen olevan korvia paitsi, tuli hän tästä hyville mielin, jotta huusi: "hoi, Setäseni, minkä tähden olette jättäneet korvanne Simalaan?" Karhu, päästäksensä Ketun irvistelemisistä, sukelsi veden alle. Nyt ajoi virta hänen rantaan, jossa makasi odottaen kuoleman lähestymistä. Vihdoin, kun ei kuolemaa kuulunut, rupesi hän jälleen matkalle ja pääsi, vaellettuansa neljä päivää suuressa tuskassa, vihdoin viimeinkin kuninkaan hoviin.

Kuningas kun näki, mimmoisena Mesikämmen palasi matkastaan, huusi: "Jumala nähköön, Karhuseni, kuka on sinun tuohon kurjuuteen saattanut?"

"Repolainen heittiö", vastata murisi Karhu, Sitten Kuningas vannoi juhlallisen valan, että semmoinen kuonon mies kuin Karhu ei olisi suotta semmoista solvausta kärsinyt. Kunniansa ja vieläpä kruununsakin pani hän pantiksi siitä, että olisi Repolainen ilkeyttänsä katuva; muutoin hän ei tahtoisi muka ikinä miekkaa kantaa. Tämmöisen valan teki kuningas.

Kuningas kutsutti sitten neuvoskuntaa kokoon. He päättivät taasen kutsuttaa Repolaista töistänsä tiliä tekemään. Kissa Mirri piti lähettilääksi rupeemaan. "Sano sille roistolle", lausui kuningas, "että hänen on kuolema edessä, jos hän jää kolmannen kerran kutsuttavaksi".

"Mitä minä vaivainen voin tehdä", arveli Kissa alla päin, pahoilla mielin. "Minä olen ainoastaan pieni kissa. Kuinka voin minä siinä toimeen tulla, mihin ei karhukaan kyennyt? Älkää pahaksi panko, ett'en voi ottaa tuota tehtäväkseni".

"No, vähänpä tuosta", vastasi kuningas; "moni pikkuinen mies on käytöksistänsä sukkela, ymmärryksestänsä terävä. Sinä, Kissaseni, et ole suuren suuri, etkä myöskään pienen pieni, vaan sinä olet tarkka ja varova".

"Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne", sanoi Mirri aivan hyvillänsä kuninkaan ylistyssanoista. "Jos matkallani näen jonkun aaveen tien oikealla puolella, siitä tiedän onnistuvani."

Kolmas Luku.

No, Kissa oli astuskellut vähän matkaa, niin näki pääskyisen lentävän. "Tule, kultalintuni", huuti hän, "tule, istu oikealle puolelleni". Vaan lintu lensi vasemmalla puolella olevaan puuhun ja rupesi laulamaan. Tästä joutui Kissa pahoille mielin, kun nyt tiesi yrityksensä menevän mitättömäksi. Mutta mitäs tästä? Hän astui vaan yhä eteenpäin, kunnes pääsi Veitikkälään, jossa tapasi Ketun istuvan linnansa edustalla. Kissa nyt sanoi asiansa, miten oli tullut kuninkaan lähettiläänä.

"Terve-tultuanne, armas orpanani!" vastasi Repolainen. "Toivon teille Jumalan siunausta". — Minkä siunauksen Repolainen mielessänsä toivoi, sen lukija helposti arvaa. "Orpanani, mitä tahdotte ruuaksi? Uni tuntuu aina makeammalta, kun vatsa on hyvin täynnä. Täksi yöksi olette vieraani; huomenna tahdomme yhdessä lähteä matkoille. Minun on erinomaisen hauska, kun saan teitä kumppanikseni. Sillä kaikista sukulaisistani ei ole ketään, johonka semmoisella uskalluksella luottaisin kuin teihin. Tuo Karhu on kovasti siistitön ja ahnas. Hän kohteli minua törkeästi ja säädyttömästi. Minä en kuinkaan uskaltanut lähteä maikoille kanssansa. Mutta teidän kanssanne on minun oikein hupainen matkustella. Huomenna tahdomme oieti auringon nousulla lähteä liikkeelle".

Mirri vastasi: "Mikäpä on kohta lähtiessämme? Nummella matkustaessamme tulee meille kaunis kuunvalo".

"Äläs vielä", arveli Repolainen, "yö-matkustamiset ovat kovin vaaralliset ja vaivaloiset. On, näethän, niitä, jotka päivänpaisteessa ovat hyvinkin kohteliaat, vaan kuunvalossa pahimmat viholliset".

"Jos niin on", vastasi Mirri, "tahtoisin kernaasti tietää, mitä voin saada ruuaksi, jos yöksi jään".

"Minulla on hyvää mettä", sanoi Repolainen.

"En syö semmoista", ärjäsi Kissa melkein sylkäisten. "Mutta eikö teillä olisi hiiriä syötäväksi tarjota?"

"Mitä ma kuulen! syöttekö mieluisasti hiiriä?" sanoi Kettu, "Onko se vaan todella sanottu? Oh, jos niin on, onpa naapuri-papilla aitta, jossa on hiiriä niin että kihisee. Pappi on hyvin halukas pääsemään niistä vapaaksi. Minä saan joka päivä kuulla hänen marittavan niistä".

"Viekää minä sinne", huusi varomaton Kissa.

"No, kyllä minä teille sitten toimitan oivaa ruokaa".

Mirri otti uskoaksensa Ketun sanoja ja seurasi jälkiänsä. Näin tulivat papin aittaan. Repolainen oli entispäivänä kaaputtanut rei'än seinän alle, josta sitten yön pimeydessä oli varastanut kanan. Martti, papin vanhin poika, kohosi kanan kostajaksi. Hän asetti paulan Ketun tekemän reiän eteen, jotta kanan-varas siihen puuttuisi. — Tätä Repolainen hyvin tiesi.

"Pistäytykää nyt tuosta lävestä sisälle, armas orpanani", sanoi pahan-ilkeä Kettu. "Minä tahdon tässä vartioida, niin kauan kuin te atrioitsette. Kuulkaa vaan kuinka hiiret vinkuvat siellä sisäpuolella. Palatkaa sitten kun olette syöneet tarpeenne".

"Eihän täällä vaan mitään vaaraa lie?" kyseli Kissa tirkistellen Repolaista. "Nuot papit ovat usein hyvin liukkaat, jos lihavatkin".

"Oh, jos olette pelkuri", vastasi Repolainen, "niin menkäämme kotio, kyllä minä sielläkin voin tarjota teille jommoisenkin atrian, ehk'ei hiiriä siellä ole saatavana".

Mutta Mirri riensi reikään ja tarttui paulaan. Tämmöisen kohteliaisuuden osoitti Kettu Repolainen vieraallensa.

Mirri, kun tuskissansa pyrki irti päästä, joutui yhä ahtaampaan kiinni. Repolainen kysyi: "Mirriseni, mimmoiset ovat hiiret syödä? hyvät, luullakseni. Jos pikku Martti tietäisi sinun atrioitsevan täällä, niin kylläpä hän tulisi tuomaan sinulle sinappia; hän on hyvin kohtelias nuorukainen. Oh, onko hovissa otettu tavaksi veisata noin pitkiä ruokavirsiä, kuin sinä, veli pyhä, vetelet?" Näin sanottua, Repolainen läksi tiehensä, miettien jotakin toista konnantyötä.

Mutta Mirri vaikeroitsi surkeasti, niinkuin hädän-alainen kissa ainakin, kunnes Martti heräsi unestansa ja hyppäsi ilomielin vuoteeltansa. Hän herätti isänsä ja äitinsä ynnä koko perheen, huutaen: "me olemme saaneet Ketun kiinni". Pappikin hät'hätää pistäytyi pieneen yönuttuun. Kaikki juoksivat nuijia ja soittoja käsissä, tappaaksensa varkaan. Mirri, joka luuli kuoleman lähestyvän, rupesi nyt leiskumaan entistä pahemmin. Toisen silmän kadotti hän nuijan-lyönnistä. Nyt kun oli melkein pääsemättömissä, kävi hän papin reiteen kiinni ja rupesi hirmuisesti kostamaan. Pappi kävi pyörryksiin ja tästä kaikki niin hämmästyivät, että Kissasta huolimatta menivät viemään pappia vuoteelle. Kissa raukka jäi vielä elämään.

Haavoitettuna ja melkein puoli-kuolleena rupesi Mirri vielä henkensä edestä taistelemaan, kunnes hänen viimein onnistui hampaillansa leikata paksu köysi poikki. Nyt riensi riihistä ulos ja läksi aika vauhtia hoviin juoksemaan. Koko matkan valitti hän itseksensä kadotettua silmäänsä ja haavojansa sekä Ketun häpeällistä petosta.

Mutta nyt kuninkaan viha virisi ilmi-tuleen. Hän uhkasi surmaa ja kuolemaa petturille. Taas kutsutti neuvoskunnan kokoon ja kysyi kokoontuneilta ylimyksillä, mitä oli tehtävää.

Mäyrä Metsäsika vastasi: "Kutsuta häntä kolmas kerta, jos hän silloinkaan ei tule, anna hänen mennä kuolemaan".

"Kuka tahtoo mennä kutsumaan häntä?" kysyi kuningas. "Kenellä on semmoinen into minua palvelemaan?"

"Armollisin Kuningas", vastasi Mäyrä, "kyllä minä mieluisesti lähden tälle kutsumustoimelle, jos niin hyväksi näette".

"Mene ystäväni", lausui kuningas, "mutta ole varoillasi, ett'et tule tuhoon".

No, Mäyrä läksi astumaan tietä, joka vei Veitikkälään. Perille päästyänsä tapasi hän Repolaisen kotona vaimonsa ja lastensa seurassa.

"Hyvää päivää, Kettu setä", huusi Mäyrä. "Kuinka te, jonka aina olen luullut ymmärtäväksi mieheksi, olette voineet noin pahoin pilkata kuninkaan lähettiläitä? Ettekö jo ole malttaneet mieltänne ja päättäneet tulla kuninkaan oikeuteen? Kanteita teitä vastaan karttuu päivä päivältä. Jos ette nyt tule hoviin, ankara tuomio lankee teidän päällenne. Kuningas miehinensä voiminensa on varmaankin piirittävä linnaanne. Silloin ette voi hävitystä paeta. Te olette perheenenne päivinenne joutuva surman suuhun. Tulkaa siis minun kanssani hoviin. Sukkeluutenne on ennenkin pelastanut teidät hädistä".

"Kiitoksia neuvoistasi, hyvä nepaseni", lausui Repolainen. "Minun on aina ollut sinusta iloa. Tahdon lähteä kanssasi matkoille. Kuninkaan toivon osoittavan minulle hyvää suosiota. Hän tietää minun tarpeelliseksi itsellensä. Minutta ei hän voi toimeen tulla, vaikka olisin tehnyt vielä kymmenen vertaa enemmän pahaa. Ylimykset katsovat karsain silmin älyäni ja toimellisuuttani ja ovat sentähden salaisissa hankkeissa minua vastaan. Meidän täytyy ottaa tarkasteltavaksi mitä on tehtävää".

Sitten lausui Repolainen rakastetulle rouvallensa, Revottarelle, näin: "pidä, herttaseni, tarkka huoli lapsistamme, erittäinkin Mikko pojasta. Hänellä on terävät hampaat, niinkuin isälläkin. Minä toivon siitä pojasta paljon. Vie myöskin Ruso poika pieniin harjoitusretkiin, jotta luonnonlahjansa paremmin eteyisivät. — Älä myöskään tuhlaa talon varoja".

Näin sanottua, meni Repolainen tiehensä, jättäen perheensä, erittäinkin Revottaren suureen kaipaukseen.

Eipä kauaksi päästykään, ennenkuin Repolainen lausui: "armas nepaseni, pelkään pahoin kuolevani tällä matkallani; syntini kauhistavat minua kovasti. Ei ole pappia toista saatavana. Anna minä tunnustan sinulle rikokseni".

"Katuvaisuutenne ilahuttaa minua; tehkää tunnustuksenne ilman pelotta ja varoisuutta".

Repolainen sitten kertoeli muutamia petoksia, joita oli tehnyt Susi Jolkalle. Sen jälkeen lausui hän katuvaisella katsannolla: "semmoinen on tunnustukseni, määrää mitä minun on tehtävää, saadakseni syntini anteeksi. Sen vaan rukoilen nöyrimmästi, määrää nämät tehtäväni mitä suuremmiksi, jotta tulisi sydämmelleni lepoa".

Mäyrä Metsäsika, kun oli tämmöisiin hyvin tottunut, otti vitsan ja sanoi Ketulle: "lyökää tällä kolme kertaa selkäänne, laskekaa se sitten maahan ja juoskaa kolmasti sen ylitse; kun tämän olette tehneet, suudelkaa sitä siivosti, näyttääksenne katuvaista mieltänne. Tehkää mitä olen käskenyt ja minä julistan teidän kaikista synnistänne vapaaksi".

Kun oli Kettu tehtävänsä tehnyt, sanoi Mäyrä: "nyt pitää teidän myöskin elämässä osoittaman, että teidän on aikomus vastapäin astua parempaa polkua. Teidän pitää veisaaman virsiä, käymän kirkossa, antaman almuja ja olletikkin ikäpäiviksi luopuman kaikesta ryöstämisestä ja petollisuudesta".

Kettu nyt lausui juhlallisesti: "minä vannon täyttääkseni kaikkia, mitä minulta vaatinut olet".

Mentiin siitä sitten eteenpäin. Kun tultiin hovin likelle, meni tie erään luostarin sivutse, jonka ympäristöllä oli paljon kanoja, hyvin puhlakat ja lihavat kaikki. Kettu, kun näki näin paljon herkkua, huusi kiiltävin silmin: "suorin tie menee juuri muurin sivutse, kulkekaamme sitä!" — Kun tulivat kanoja likelle, Kettu veitikka rupesi salaa niitä tirkistelemään. Mutta yksi kana, joka näytti hyvin tuoreelta ja nuorenmaiselta, astui hänelle erittäinkin silmiin. Muistamatta valansa riensi hän nyt takaa ja oli kohta höyhenissä kynsin kiinni.

Mutta Mäyrä tästä kovin pelästyen, huusi: "niinkö käytätte itseänne, saatuanne synnit anteeksi?"

Repolainen luopui yrityksestänsä ja sanoi hyvin siivosti: "minä olen niin kovasti hajamielinen, Jumala armahtakoon, jos minä välistä epähuomiosta harhailen!"

Sitten kuljettiin kaidan sillan ylitse. Mutta Kettu parka käänsi aina silmänsä ta'appäin kanain puoleen. Sitä ei hän kuinkaan voinut olla tekemättä. Vaikka olisi päänsä leikattu vartalosta pois, olisi se kuitenkin juossut kananpoikien perässä. Näin vallaton oli hänessä tuo paha halu.

Mäyrä Metsäsika, kun tätä huomasi, lausui varoittaen, kuin rippi-isä ainakin: "setäni, minkätähden kiertää silmänne aina ta'appäin? Minä pelkään teissä pahoja himoja syntyneen. Katsokaa vaan, ettei ahmustamisen halu vie teitä kadotukseen".

Repolainen vastasi: "ole minusta huoleton; varoituksillasi häiritset minua rukouksissani. Minä luen nyt juuri muutamia Pater-nosteria niitten kanain hyväksi, jotka tapoin tuolta kanan-perheeltä".

Tästä Mäyrä vaikeni ja Repolainen katseli ta'appäin kanoja, niin kauan kuin silmä sinne kannatti.

Neljäs Luku.

Kun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin viimeinkin oli tulossa, kokoontuivat kaikki häntä katselemaan. Kaikki odottivat ilomielin Ketun tutkistelemusta. Repolainen tästä huolimatta tuli hyvin reippaasti hoviin. Niin astui hän vakailla askeleilla kuninkaan eteen ja otti näin puhuaksensa: "Armolisin, Armollisin ja kuuluisin kuningas! Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Te tunnette uskollisuuteni — hovilaisenne tuntevat sen myös ja sentähden he vainoovat minua."

"Suus' kiinni!" ärjähti kuningas, "se on vallan turhaa, että sinä nyt koetat lorutella ja liehakoitella. Katsele tuota kukkoa, — ehk'et tunnekkaan sitä? — mihinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa? selitä minulle se. — Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitä vasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Koko maakunta on täynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt et ole täältä niin pian pääsevä."

"Armollisin herra", vastasi Kettu, "jos tuo Mesikämmen hurja on joutunut korvattomaksi siitä että kävi ryöstämässä mettä toisen puutarhasta, olenko minä siitä edesvastaukseen vedettävä. Ja olenko minä rangaistuksen alainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin kaikella kunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaan meni huolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin? Tehkäätte kuitenkin, mitä tahdotte. Polttakaa minua, korventakaa taikka hirttäkää, jos mielenne laatii. Minä olen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja mahtava, minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä."

Sitten lausui Oinas Ollikka: "ah, nyt on meidän aikamme tullut; esitelkäämme nyt kanteemme."

Nyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteinensa eteen, vieläpä Kissa Mirri ja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivat nyt oikein miehissä kuninkaan eteen. Ei kaikkia niitä voi mainitakkaan, jotka nyt tulivat Kettu riiviöstä valittamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiön ilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollut millänsäkään, hän seisoi siellä niinkuin totuuden marttira. Kun vaan sopi, pisti hän jonkun sanan väliin ja välistä tulvasi puolustus-puheensa niinkuin kirkas virtavesi. Kaikki kuulijat ihmettelivät. Sillä hän ei ainoastaan väittänyt itsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa niin hartaasti, että usein näytti siltä, kuin olisi hän ollut päälle-kantaja eikä kanteen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan karttui yhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä selvemmiksi. Yksimielisesti julistettiin Repolainen syynalaiseksi ja päätettiin kuoleman-rangaistukseen velkapääksi. Hän olisi muka kahleisin pantava ja hirsipuuhun nostettava.

Repolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänen sukkela puheensa oli rauennut tyhjään. Kuningas itse julisti tuomion. Nyt pahantekijä pantiin kahleisin ja kuolema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui silmäinsä edessä.

Kettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheellisiksi. Erittäinkin oli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsika suruissansa. He surivat enemmin kuin olisi voitu uskoakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys, jonka kamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niin pyysivät kuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja menivät tiehensä.

Mutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneet näihin mestaus-askareisin.

"Muistatteko, Susi orpana", lausui Kissa, irvistellen ilosta, "kuinka Kettu oli apumiehenä veljeänne hirtettäessä. Ja te, Mesikämmen, helposti muistatte käymistänne Simalan puutarhassa. Jos tuon heittiön kavaluus taas vapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika".

"Älä semmoisia puhukkaan, että hän täältä pääsisi" jyrisi Susi. "Anna tänne köysi vaan".

Ja nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan, miten tuomion täyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tuli kuninkaan puoliso kaikkine hovi-naisinensa. Vieläpä tuli suuri joukko katsojaisväkeä, sekä köyhiä että rikkaita, kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat omin silmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä erittäinkin vaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhua käski hän muistamaan kärsimisiänsä. Koetteli, näet, saada tuon vakaa-luonteisen miehen hyvään intoon.

"Mirri on sukkela kiipeemään", sanoi hän, "hänen pitää kiinnittämän köysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettu kiinni niin kauan kuin minä asetan tikapuut".

"Oh, pane vaan tikapuut paikallensa", vastasi Karhu, "kyllä minä pidän tästä heittiöstä huolta."

"Oh, kuinka nyt olette toimeliaat", lausui Kettu alakuloisena. "Mikä into teissä on murhata minua, vaikka minä aina olen ollut teille hyvän-suopea!" Mutta itseksensä arveli hän vaan, millä olisi tästä pahasta pakeneminen. "Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon, kyllä minä näille kolmelle toverille toimistansa hyvän palkkarahan toimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin, päästäkseni eheänä täältä". Näin miettien täytyi Kettu raukan astua tikapuita ylöspäin ja tässä viimeisessä tuskassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli ympärin ja surkealla äänellä huutamaan: "kuolema jo vilajaa silmäini edessä. Suokaa, että minä ensin te'en tunnustukseni, jotten kuolemani jälkeen tulisi vielä pahemman rangaistuksen alaiseksi jostakin salassa pidetystä synnistä".

Säälien häntä, sanoivat muutamat: "tämä on aivan kohtuullinen pyyntö". Kuningaskin, kuultuansa Ketun sielun-ahdistusta, myöntyi hänen anomukseensa. Nyt Repolainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi kohta hartaalla äänellä: "Spiritus Domine, auta minua! Ei ole koko tämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle en olisi minä poloinen vääryyttä tehnyt. Olen ollut viattomain lammasten murhaaja. Olen ilomielin soaissut kynteni rauhallisten vuohten vereen. En ole minä murha-vimmassani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkä hanhia ensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, ja monta, jota en voinut syödä, kaivoin santaan. Eräänä talvena ollessani Reinin tienoilla pääsin suden tuttavuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis, mitä saisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina varasti hän petoksella minulta osani. Jos yhdessä olimme tavoittaneet härän taikka lehmän, toi hän vaimonsa ja seitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle jäi ainoastaan luut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos! kuollut nälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka oli tarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja, joilla voisi tätä seitsemään päivään pois-vedettää".

Kuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astui Kettua likemmäksi ja kysyi uutterasti: "millä olet sinä aarteen käsiisi saanut?"

Repolainen vastasi: "en tahdo nyt kuoleman hetkellä mitään salana pitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämä aarre, josta puhuin — sydäntäni puree sitä sanoa — on varastettua omaisuutta. Oli, näette, suuri joukko yhtynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he valalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttäneet, ell'en olisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut. Voimakas kuningas! kallis henkenne rippui tästä aarteesta ja vaikka tiesin tällä varkaudella saattavani isäni hautaan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä tekemättä".

Kuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salaisuuksia. "Minä käsken sinun, Repolainen", huusi hän, "johdata kaikki tämän asian kohdat mieleesi. Tunnusta nyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat".

Kuningas lausui: "kukin pitäköön suunsa kiinni. Tämä asia on tärkeä. Selitä sinä Repolainen se minulle perin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu suusi puhtaaksi".

No Repolainen, näistä kuninkaan sanoista hyvin virkistynyt, astui tikapuita alaspäin vihollisillensa suureksi suuttumukseksi ja lähestyi kuningasta ja kuninkaan puolisoa, jotka rupesivat häntä tarkasti tutkistelemaan. Kettu nyt valmistaikse oikein ankariin valheisin. "Jos nyt voin uudestaan voittaa kaninkaan mielisuosion, olen jo voitolla", arveli hän. "Mutta minun täytyy nyt voimieni mukaan valheita laskea".

Kuninkaan puoliso, kun oli kovin hädillänsä, viskasi kysymyksiä yhden toisensa perästä. Repolainen vaan vastasi: "minä tahdon teille kaikki jutella. Kuolema on edessäni; minä en tahdo sieluani kärsimään tunnustuksen laimin-lyömisestä. Parempi on tunnustaa, vaikka tämä tunnustus on esiin tuova hirmuisia kanteita rakastetuita ystäviä ja sukulaisia vastaan, kuin heittää sielunsa ijankaikkiseen kadotukseen".

Kuningas, kun kuuli nämät Ketun sanat, kävi oikein yksitotiseksi ja lausui: "puhutkos totta, Repolaiseni?" Kettu vastasi tirkistellen maata: "ah! armollisin kuningas, vaikka olen köyhä syntinen raukka, on totuus kuitenkin aina ollut minulle kallis, ja mitä minä nyt enään valheista hyötyisinkään? Te tiedätte itse, että minun pitää kuoleman". —

"Oh poloinen raukka", sanoi kuninkaan puoliso, "minä surkuttelen tuskitustansa".

Kuninkaan käskystä vaikeni nyt koko kokous. "Armollisin kuningas!" sanoi Repolainen, "Teidän luvallanne tahdon minä puhua. Jos puhunkin pikaisesti enkä joudu sanojani oikein sovittaa, olen kuitenkin oleva kokonaan todenperäinen. Koko sala-liiton tahdon juuriltansa Teille selitellä".

Viides Luku.

Repolainen nyt alkoi puhua näin: "minun isä vainajani sattui löytämään erään muinaisen kuninkaan kätkemää aarretta. Tästä tuli hän kovin ylpeäksi, rupesi ylenkatseella kohtelemaan kumppaniansa ja koki päästäksensä ylhäisempiin yhteyksiin ja seuroihin. Hän lähetti Kissa Mirrin Ardenni-vuorten jylhiin metsiin hakemaan Karhu Mesikämmenen. Oli, näet, isäni aikomus tehdä Karhu kuninkaaksi ja vannoa hänelle uskollisuuden-vala. Kun Karhu sai tämän sanoman, lähti hän kohdakkoon isäni luoksi. Isäni tuli tästä varsin iloiseksi. Hän lähetti noutamaan Susi Jolkan ja viisaan Mäyrä Metsäsian. Nämät neljä nyt aprikoitsivat asiaa, vieläpä Kissakin viidentenä miehenä. He päättivät kuninkaan tapettavaksi ja tekivät keskenänsä ikuisiksi päiviksi kestävän liiton, jonka vahvistivat vahvalla valalla. — Mutta eräänä aamuna tapahtui että Mäyrä suurusta syödessänsä vähän juopui oluesta, jotta tuli tavallista puheliaammaksi. Nyt tuo tyhmä ei enään voinut suutansa tukkia, vaan jutella lörpötteli vaimollensa koko salaisuuden. Vaimonsa kyllä sitoutui rikkomattomaan äänettömyyteen, vaan mitäs vielä! Ei aikaakaan niin tapasi vaimoani, jonka käski juhlallisesti vannoa, sielunsa, kunniansa ja kalliin autuutensa uhalla, ett'ei tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä, mitä nyt muka tahtoi sille jutella. Tämä oli, niinkuin kyllä arvaatte, tähän valaan kohta valmis. Nyt kertoeli hän sille koko asian. Vaimoni taas, kielevä niinkuin naiset ainakin, ei voinut olla tätä kummaa minulle juttelematta. Näin sain minä asiasta tiedon. Jopa nyt peräti! arvelin minä itsekseni, mikä hurjaus on nyt päihinsä puuttunut! Kuninkaamme on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen, se olisi meille aivan huono muutos, jos ylentäisimme kuninkaan-istuimelle semmoisen tyhmän hölmön, kuin tuo Karhu on. Näin ajattelin minä monta viikkoa tuota salaliittoa, miettien mielessäni, millä voisin sitä estää.

"Minä sen hyvin ymmärsin, että niinkauan kuin isäni hallussa oli tuo aarre, olisi hänen helppo milloinka hyvänsä kokoilla sotajoukkoa. Sentähden oli ensiksi tarkka huoleni löytää se paikka, johon oli aarre kätketty, ja salaa viedä tämä pois. Jos joskus isäni lähti kotoa pois, seurasin minä kohta jälkiänsä, nähdäkseni, menisikö aarre-paikalle.

"Kerran havaitsin hänen pistäytyvän erääsen rotkoon. Täällä hän luuli olevansa yksin. Ensin katseli tarkasti ympärillensä, mutta kun ei nähnyt mitään ei likellä eikä kaukana, tukki hän rotkon läven sannalla ja poisti hännällänsä jalkainsa tekemät jäljet. Sitten meni hän muille toimille, mutta minä heti aarretta katsomaan. Kohta jälkeenpäin läksin vaimoni kanssa sitä noutamaan. Monet yöt päivät läpitsensä kanniskelimme ja laahasimme tuota, ollen meillä suuri vastus siitä, kun ei ollut meillä rattaita eikä vankkuria, millä olisimme voineet saaliimme pois vetää. Sillä aikaa piti isäni joka päivä kokouksia salaliittolaisten kanssa. Mesikämmen ja Susi Jolkka lähettivät avoimen kirjeen pitkin maakuntaa, houkutellaksensa itselleen lahkolaisia. Tämmöisiä olisi muka joukottain karttuminen. Karhu lupasi maksaa hyvän palkan kaikille, joitten oli halu mennä hänelle sotapalvelukseen. Luottaen aarteesensa, jonka luuli olevan vallankin hyvässä säilyssä, matkusti isäni maakunnan läpitse, näyttäen tätä kirjettä.

"Uudestaan oli kesä tulossa. Nyt palasi isäni kumppaniensa luoksi. Ilomielin näytteli hän heille pitkän luettelon niistä, jotka rahan viettelyksestä olivat sitouneet valtakumouksen tekemiseen. Kävipä Mesikämmen tästä kovin iloiseksi. Nuot viisi toveria lukivat nyt yhdessä tuota ilahuttavaa luetteloa. Ei paremmista lupauksista apuakaan, kuin mitkä siinä oli; kaksitoista sataa Suden sukulaista olisi tuleva pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillansa; myöskin olivat kaikki kissat ja karhut ilmoittaneet itsensä Mesikämmenen liittolaisiksi; kukin metsäsika oli valmis kohta marssimaan sotaan. Mutta yksi ehto oli tässä kuitenkin; oli, näet, kuukauden palkkaraha edeltäkäsin maksettava kullekkin soturille. Jumalan kiitosi olen minä saattanut pahat aikomuksensa häpeään.

"No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Mutta tässä oli kummaa kummempaa. Hän haki kaikki paikat, kaappi kaikki luolan seinukset ja haiskeli joka nurkassa, vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään. Sitten riensi hän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja — oh, kuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, — hirtti itsensä.

"Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minun täytyykin kärsiä siitä, matta en kuitenkaan kadu tekoani. Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat valtion petturia, istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta Kettu poloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän on antanut oman isänsä hengen alttiiksi kuninkaansa edestä".

Nyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saada tuo aarre käsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä, jotta saisivat muitten kuulematta asiasta keskustella. Kun muista erille oli päästy, sanoivat kohdakkoon: "kertoele meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi mieli tietää se".

Repolainen vastasi: "miksi minä antaisin tuon rikkauden kuninkaalle, joka on minun kuolemaan tuominnut? Te olette luottaneet vihollisteni puheisin, vaikka he ovat murhaajia ja varkaita".

"Älä ole milläskään", sanoi kuninkaan puoliso armollisesti, "puolisoni tahtoo heittää kaikki entiset unohduksiin. Hän on leppynyt sinua kohtaan ja lupaa sinulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten, muista se".

Kettu nyt lausui: "Armollisin kuninkaatar! jos kuningas Teidän läsnä ollessa tahtoo luvata minulle armonsa, olen minä tekevä hänen niin rikkaaksi, jottei maalla mointa".

"Älä usko häntä", ärjäsi kuningas vieläkin vihoissansa. "Häneen ei ole luottamista. Hänestä ei ole lähtenyt muuta, kuin valheita ja konnankoukkuja".

Kuninkaatar vastasi: "se on kyllä totta, että elämänsä tähän saakka ei ole voinut antaa hänelle meidän luottamustamme, mutta minä luulen nämät rikoksensa paremmin vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen vaikuttamiksi. Arvele vaan, kuinka jalosti hän on parastamme valvonut ja kuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaa snkulaisiensa päälle. Luultava on myöskin että huikenteleva mielensä on kuoleman likeisyydestä muuttunut jäykemmäksi".

"No, jos sinä uskot häntä", sanoi kuningas, "tahdon minä antaa hänelle rikoksensa anteeksi. Mutta tämä on viimeinen armon aika. Olkoon tästä lähin käytöksessänsä varova".

Repolainen sitten lausui: "nyt tahdon teille jutella, missä tuo aarre on, enkä tahdo teiltä salata mitään".

"Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossa on pieni metsikkö nimeltä Hysterlo, — pankaa nimi muistoonne. Siellä on Krekelborn niminen lähde, jossa ei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä. Sinne minä kätkin aarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkää millekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliin tuomista. Kyllä minä tien neuvon. Kun tulette Krekelborniin, näette kaksi nuorta koivua; yksi niistä on juuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun juurelle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen".

Mutta kuningas vastasi: "sinun täytyy tulla kanssamme. Kuinka minä yksin neuvoin sinne löytäisin? Olen eläessäni kuullut puhuttavan Lybeckistä ja Kölnistä jopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole sinä ilmoisna ikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, on mulle tuo Krekelborn".

Repolainen vastasi tähän: "jos epäilette sanomiani, kysykää keltä hyvänsä. — Hysterlo ja Krekelborn ovat mainittuin paikkain oikeat nimet".

Sitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hänelle: "selitä kuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missä ovat Hysterlo ja Krekelborn. Pane juttusi alkuun".

"Siitä voin tarkat tiedot antaa", vastasi Wääräsääri. "Hysterlo on tuo metsikkö, jonka likellä Simo kyttyräselkä toverinensa oleskeli, kun tekivät väärää rahaa. Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt paljon vainoa Musti koirastansa".

Kuningas nyt sanoi Repolaiselle: "anna anteeksi että minä ensin vähän epäilin sanojesi totuutta. Katso nyt vaan, miten paraiten voisit viedä minun tuohon aarrepaikkaan".

Kettu nyt lausui kiiltävin silmin: "minä katsosin itseni oikein onnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seuralaisena kulkemaan Flanderiin. Minä olisin tuosta kunniasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita semmoinen, — en tahdo Teiltä mitään salata — Te tekisitte syntiä, jos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästä asiasta kovin häpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa. Susi Jolkka, näette, rupesi muutamia viikkoja sitten munkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan luostarin viinikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan, vaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksin yhtä paljon kun kuusi muuta ja kuitenkin valitti minulle kuolevansa nälkään. Tästä minun tuli häntä sääli. Viimein autoin häntä pakoon, erittäinkin kun oli minulle läheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavi pani minun pannaan. Teidän luvallanne täytyy minun sieluni hyväksi kiiruhtaa huomenna auringon nousulla hakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy tehdä pyhissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, ennenkuin kunnialla voin olla seurassanne. Ja muutoinkin, jos nyt lähtisin Teidän kanssanne, ruvettaisiin kohta sanomaan: 'oh! kuinka ystävällinen kuningas nyt on tuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnut kuolemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri'. Itse sen näette, herraseni, että tuo olisi kovin sopimatonta".

"Oikein puhuttu", vastasi kuningas. "Kun olet pannaan panta, en voi ottaa sinua mukaani. Wääräsääri tahi joku muu tulkoon minulle seuralaiseksi. Mutta sinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi päästöä pyytämään. Sinun on jo huomenna lähteminen. Mene, ystäväni, Jumalan nimeen!"

Kuudes Luku.

Näin Kettu Repolainen uudestaan sai kuninkaan suosion. Toisena päivänä lähti hän matkalle, ottaen päällensä hurskaan muodon. Käytöksensä olivat vakaat ja koko olonsa näytti harrasmieliseltä, niinkuin pyhissä-matkustajan ainakin. Kuningas ja ko'ossa olevat eläimet palasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinyt Ketun tekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkutteli häntä enimmiten.

"Armas Wääräsääreni", sanoi Kettu, "täytyykö meidän nyt toisistamme eritä? Jos sinä ja Oinas Ollikka, te jotka molemmat olette hyvänsuopeat ja hurskaat, tahtoisitte saattaa minua vähän matkaa, olisi se aivan otollista särjetylle mielelleni".

No, nämät, kun juuri jäähyväisissä oltiin, eivät raskinneet tuota ystävyyden osoitusta häneltä kieltää. Kun aikaa vähäisen oli kuljettu, näkivät Veitikkälä linnaansa. Kun sinne oli päästy, sanoi Repolainen Ollikalle: "jää tänne ulkopuolelle vähäksi aikaa odottamaan. Maista sillä aikaa näitä tuoreita ruohoja. Minä otan Jänes ystävämme mukaani sisälle. Pyydän hänen lohdutella vaimoani matkastani". Näin meni hän sisälle Wääräsäären kanssa. Täällä hän näki Revotar rouvan makaavan murheellisena lastensa vieressä. Sillä hän epäili jo miehensä palaavan kuninkaan hovista. Nyt kun näki Repolaisen astuvan sisälle, laukku selässä ja sauva kynnessä, hyppäsi hän ylös ja huusi ilomielin: "Kettu, omenani ainoiseni, missä olet sinä näin kauan viipynyt? kuinka sinun nyt on laita?"

Kettu sanoi: "minä olin juuri Manalan majoihin menemäisilläni, mutta kuningas osoitti minulle laupeutta ja minä jätin hänen, lähteäkseni pyhissä-vaellukseen. Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen jäivät hoviin takausmiehikseni. Kuningas antoi minulle tuon Jäneksen sovintojaisiksi. Me saamme tehdä sen kanssa mitä tahdomme. Sillä kuningas sanoi eritessämme: 'se oli Jänes, joka petti sinun, Repolaiseni'".

Nämät sanat kuultuansa, pelästyi Jänes kovin ja koetti paeta. Mutta Repolainen astui oven eteen ja tarttui häntä niskaan kiinni, jotta hän rupesi kauheasti kiljumaan: "ystäväni, tule auttamaan! minua surmataan! pyhissä-vaeltaja murhaa minun!" — Mutta Jänes raukka ei ennättänyt pitkälle parkua, ennenkuin Kettu puri kurkkunsa poikki. Näin kohteli Kettu Repolainen vieraitansa. "Tule nyt ruualle", sanoi hän vaimollensa. "Harvoin näin lihavaa paistia saadaan. Ensi kerran maailmaan tultuansa, on tuo Jänes huono johonkin kelpaava." Repolainen istui nyt ruualle vaimonsa ja lastensa kanssa. Nahan nyljettyänsä, rupesivat he kaikki hyvillä mielin syömään.

Nyt sanoi rouva Revotar: "kuinka pääsit tuosta pulasta vapaaksi?"

"Oh, se on pitkä juttu", lausui Kettu irvistellen. "Mutta minun täytyy myöntää, että minun ja Hänen Majesteettinsa välisellä ystävyydellä ei ole juuri monta päivää varttuaksensa. Kun hän saa totuuden tietää, ei ole minulla armoa toivottavanakaan".

Oinas, jolle kävi pitkäksi näin kauan kumppaniansa odottaa, huusi levottomasti ovensuussa; "Wääräsääri hoi! etkö tule jo? Meidän on jo aika lähteä".

Repolainen, kun tämän kuuli, meni ulos ja lausui hyvin kohteliaasti: "armas ystäväni, Wääräsääri pyytää sinulta anteeksi, että on viivyttänyt sinun näin kauan. Mutta katso, asia on semmoinen, että on joutunut puheisin vaimoni kanssa, joka on hyvin suulas. Ja arvaathan itse, miten paljon sukulaisilla on puhumisia, toistansa tavatessa. Hän pyytää siis sinun yksin mennä hiljalleen kotiapäin."

Sitten sanoi Oinas: "minä kuulin pahan parkumisen. Korviini kuului melkein siltä, kuin olisi Wääräsääri huutanut apua. Teittekö vaan sille mitään pahaa"?

Kettu vastasi: "Minä puhuin pyhissä-vaelluksestani, josta vaimoni tuli semmoiseen pelästykseen ja tuskaan että pyörtyi. Se vaivanen on, näet, murheista poissa-olostani käynyt kovin heikoksi." Wääräsääri, kun näki tämän, joutui kovaan hätään, jotta huusi: "Ollikka, Ollikka! tule pian auttamaan, taikka hyvä tätini kuolee".

"Minä pelkään vaan", jupisi Ollikka, "että sille on jotakin pahaa tapahtunut".

Kettu nyt vannoi oikein juhlallisesti, ett'ei Jänekseen ollut kukaan sormellakaan koskenut. "Kuule mitä minä sanon", lausui hän. "Kuningas on käskenyt minun kirjallisesti selittää muutamia tärkeitä asioita. Tämä nyt on valmiiksi kirjoitettu. Ehkä sinä, hyvä orpanani, tahtoisit ottaa paperit mukaasi. Niissä on kuninkaalle hyviä neuvoja".

"Ystäväni", sanoi Ollikka, "teidän pitää paneman ne hyvään kääreesen, sillä minulla ei ole lakkaria. Jos sinetti rikkoisi, tulisi minulle siitä ehkä harmia".

"Oh", vastasi Repolainen, "kyllä minä käärimisestä muretta pidän. Täällä on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja mukava. Sinne sopii pistää tuo paperitukku. Kuningas on varmaankin antava sinulle hyvän palkinnon ja sinä olet kolme kertaa enemmin tervetultu".

Tämän kaiken uskoi Oinas Ollikka.

Mutta Kettu Repolainen juoksi sisälle huoneesen ja pisti Jäneksen pään laukkuun. Kun tuli ulos, sanoi Ollikalle: "ripusta nyt, orpanaseni, laukku kaulaan, mutta älä vaan millään muotoa tirkistele paperiin. Älä aukaise edes laukkua, sillä minä olen sen sisäpuolelta sitonut semmoisella solmulla, jota kuningas ja minä käytämme, kun lähetämme tärkeitä kaluja toisillemme. — Mutta jos sinä tahdot voittaa kuninkaan erinomaista suosiota, niin sano ilosella katsannolla, kun tulet hänen saapuvillensa, että tuot hänelle suuri-arvoiset paperit ja että sinä olet auttanut minua kirjoittamaan niitä. Siitä olet saava suuren kunnian".

No, Ollikka tästä kävi varsin ilomieliseksi, jotta kiireesti lähti matkalle ja pääsi puolipäivän-aikana hoviin.

Kuningas, kun näki hänen laukkunensa astuvan sisälle, huusi: "mitä tuo on merkitsevänänsä? missä on Repolainen?" — Oinas Ollikka vastasi simasuin ja varsin ilosella katsannolla: "armollisin kuningas! hän käski minun tuoda teille tämän laukun, jossa tulee teille arvoisia kirjoituksia. Niistä olette löytävä hyvin tärkeitä asioita erinomaisen älykkäästi selitettynä. Minäkin olen ollut Repolaiselle avullinen näitten kirjoittamisessa. Tässä laukussa ovat. Repolainen itse sitoi solmun".

No, mitäs tästä? Kuningas kävi hyvin uuteliaaksi tietää, mitä nuot tärkeät paperit sisältäisivät. Laukku avattiin ja solmu revittiin poikki. Mutta kun murhatun Jäneksen pää otettiin ulos laukusta, julmistui hän ja huusi: "oh sinä Repolainen konna, jos vielä olisit käsissäni!"

Mutta sitten kävi kuningas puolisonensa hyvin alakuloiseksi ja sanoi: "se vala-patturi on pettänyt minun. Oh, jos en olisi uskonut valheitansa!" Kuningas muuttui melkein riivatuksi ja kaikki eläimet hänen kanssansa joutuivat vihan vimmoihin.

Mutta Leoparti, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui: "mitä varten tuosta otatte näin kovin suuttuaksenne? Ettekö ole herra? Eikö kaikkien ole teitä totteleminen?"

"Se on juuri se seikka", vastasi kuningas, "joka minussa murheen vaikuttaa. Minä olen väärin käyttänyt valtaani. Olen, näet, tuon heittiön tähden heittänyt suosiottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu Mesikämmenen, hovini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisesti puolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään".

Leoparti sanoi: "Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraa tuo Oinas Ollikka synti-uhrina Sudelle ja Karhulle lepyttäjäisiksi. Sillä hän julkisesti tunnusti kehoittaneensa Repolaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise häntä tästä. Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vastaan ottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirttää hänen. Sillä jos hän taas pääsee puhetta pitämään, sekoittaa hän niin kaikkien päät, että pääsee taas vapaaksi".

Kuningas vastasi Leopardille: "minä hyväksyn neuvojasi. Tuo takasin nuot suosiottomuuteen heitetyt ylimykset. Heidän on jällensä asettaminen istuimensa minun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin. Kaikkien pitää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle. Näille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oinas Ollikan ja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi."

Näin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuolemalla ja kaikki hänen sukulaisensa ja jälkeisensä tulevissa polvissa laskettiin ikuisiksi päiviksi suden vainon alaisiksi. Mutta Suden ja Karhun kunniaksi kuningas pitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli määrättyä aikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinen oikeus heille tehtiin.

Seitsemäs Luku.

Nyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä. Näihin kokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolainen yksin ei tullut tätä loistoa katsomaan; hän vaan pysyi linnassansa. Jo oli syöty ja juotu, laulettu ja tanssittu kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä hetkeen aiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolaisesta pahoja sanomia.

Oli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisoinensa hovinensa ruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.

"Armollisin Majesteetti ja kaikki te arvoiset herrat"! huusi hän, "armahtakaa minua! Harvoin olette kuulleet semmoisesta ilkeydestä puhuttavan, kuin minä Kettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla kävin minä, matkustellessani tänne hoviin, linnansa sivutse. Siellä istui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulle ikäänkuin hartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kun näki minun, nousi hyvin kohteliaasti ylös ja lähestyi minua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä kävi hän kynsillänsä minuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien ta'a niin pahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos! pääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voimin pakoon pötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluksessa oli minulta toinen korva katkennut. Katsokaa kuinka pääni on veressä. Katsokaa näitä neljää läpeä kaulassani. Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä olin kuolemaa. Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kun rosvot näin saavat väijyä alamaisianne?"

Ennenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sanottavansa, Wares Waakkujainen tulla rapisteli ja otti näin puhuaksensa: "Mahtava kuningas! Minun on teille kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta kauhistuksesta ja tuskistuksesta voin sen Teille selitellä. En voi minä lavealta puhua, sillä sydämmeni on murtunut. Kohtalo kovinta kovempi on tapahtunut minulle tänään. — Minä ja vaimoni Teränokka lähdimme aamulla varhain yhdessä ulos. Vähän matkaa käveltyämme tapasimme Repolaisen makaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät olivat ummella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamoksuen, rupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän ei tuosta tointunut, vaan makasi yhä hengetönnä vaan. Säälien häntä rupesin parkumaan: 'Jumala armahtakoon häntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakin kuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaan milloinka se kuoleman hetki tulee!' — Tämmöisiä lauseita vieri suustani toinen toisensa perästä. Myöskin vaimoni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat surkuttelimme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa ja päätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikö kuuluisi enään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitään kuulunut. Me olisimme molemmat voineet vannoa, että hän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt seurasi onnettomuus. Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa, sattui huomaamatta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö, tunnettuansa vaimoni koskemasta, aukasi kohta suunsa ja sieppasi kultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitakkaan, miten tästä jouduin kauhistuksiin. Kieli kangistui suussani, en voinut huutaa muuta kuin: 'Teränokkaseni! Teränokkaseni!' — Mutta tuo julma ei pysähtynyt tähän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillä hampaillansa. Mutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseen puuhun häntä pakoon. Ah, mitä vasten lähdin minä surman suusta? — Minä näin rakkaan vaimoni tuon heittiön julmissa kynsissä. Pian oli hän syönyt sen kokonaan suuhunsa. Hän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikä jättänyt kultasestani ainoata luutakaan minulle korjattavaksi. — Kun tuo syöpäläinen, ilkityön tehtyään, oli mennyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta sieltä en löytänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuon Teille todistukseksi sanomastani. — Oh, Suuri Kuningas! osoita minulle laupeutta! Jos päästät murhaajan rankaisematta, niin sanottaisiin: 'ei ole enään lakia, kun ei ole rikoksista rangaistusta'".

Tämän kuultua, kuningas Jalo kiivastui ja sanoi: "Vaimoni houkutteli minua sääliväisyyteen, mutta en ole minä ensimäisiä enkä viimeisiä, joka on katunut seuranneensa naisten neuvoja. Päättäkää te nyt, korkea-sukuiset Paroonit, miten tuo konna on rangaistettava".

Tämä kuninkaan puhe oli varsinkin Suden ja Karhun mieliin, mutta he eivät uskaltaneet mitään sanoa, kun näkivät kuninkaan olevan kovin kiivastuneena. Mutta viimein kuninkaan puoliso lausui: "Älkää, ystäväni, näin vallattomasti antauko vihan vimmoihin, jos tahdotte sanojani tärkeinä pidettäviksi. Älkää ruvetko näin pikaisiin kostohuutoihin. Eipä ole Repolaista itseäkään vielä kuultu. Minä tiedän sen varmaan, että moni päällekantaja vaikenisi, jos Repolainen olisi itse täällä asiatansa ajamassa. Minä luulen hänen ymmärtäväiseksi ja nerokkaaksi, mutta hän vaikuttaa pahennusta elatuskeinollansa. Minä olen ollut väärässä luulossa hänestä, — minä tunnustan sen julkisesti, mutta kuitenkaan en voi olla muistuttamatta, että hän on viisas neuvonantaja ja että hänellä on paljon tärkeitä tuttavuuksia. Asiat eivät kiirehtien parane. Te olette valtikas. Miettikää tarkasti asiata, ennenkuin te'ette päätöksen. Sillä Teidän pitää vakaasti tekemän, mitä kerran olette päättäneet tehtäväksi".

Kuningas sitten lausui: "pitäisikö minun istua täällä häntä odottamassa? Minä käsken teidät kaikki, korkeasukuiset Paroonit, valmistamaan teitänne sotaan, jotta kuuden päivän perästä voitte minua seurata. Minä tahdon jo tästä leikistä loppua. Se on miekan ratkaistava. Tuokaa kaikki mukaanne harniskoja, joutsia ja keihäitä ynnä muita aseita. Meidän täytyy piirittää tuota Veitikkälä linnaa ja hävittää se juuriltansa".

Tähän huusivat kaikki yksimielisesti: "me olemme valmiit noudattamaan käskyjäsi, Suuri Kuningas!"

Mutta Mäyrä Metsäsika, kun kuuli tämän, riensi heti Repolaiselle tästä sanaa viemään. "Se on kyllä totta", arveli hän, "että tuo heittiö panetteli minua kuninkaan edessä. Mutta hän on kuitenkin sukumme päämies ja vielä päälliseksi hyvin älykäs, jotta on pelättävä että koko sukumme vaipuu vähäpätöiseksi, jos se jää tätä tukeansa vaille".

Näissä mietteissänsä joutui hän Veitikkälään, missä tapasi Repolaisen istuvan linnan edustalla. Tämä oli juuri äsken saavuttanut kaksi kyyhkyisen-poikaa, jotka puolihöyhenissä olivat ottaneet lentääksensä ulos pesästä, mutta pudonneet maahan, missä olivat joutuneet Repolaisen saaliiksi. Tästä olikin tämä nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja otti hyvin leppeästi Mäyrää vastaan, sanoen: "no, tervetultuasi! veli hopea, ei olisi voinut minulle tulla sinua rakkaampi vieras. Mutta mitä vasten sinä olet näin juossut? Sinä olet vallan hengestynyt! Mitä uutta nyt tiedät?"

Mäyrä vastasi: "hyvin pahoja uutisia nyt tiedän sinulle jutella. Kuningas on vannonut tappaaksensa teidän. Minä kuulin itse omin korvin kuinka hänen julma vihansa puhkesi kostosanoihin. Kuuden päivän päästä on hän tuleva koko sotavoimansa kanssa piirittämään tätä linnaa. Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen ovat tähän aikaan parhaat mielitehtoisensa. Jolkka on nyt tehty sotamarsalkiksi. Kaniini ja Wares Waakkujainen kävivät syyttämässä teitä petollisista juoneistanne. Jos kuningas taas saa teidän vangiksensa, kyllä sitten on teiltä armon aika ohitse".

"Siihenkö nyt juteltavat loppui?" kysyi Kettu. "En tuosta huoli hituistakaan. Jos kuninkaan parlamentti olisi vaikka kolme tuntia yhtä mittaa vannonut kuolettaaksensa minua, en ottaisi tuosta ollenkaan kamoksuakseni, sillä pääsisinhän kuitenkin vastoin kaikkia uhkauksia kuolemaa pakoon pujahtamaan. He keskustelevat ja keskustelevat ja vieläkin keskustelevat, — eikä siitä tule sen enempää. Älä siis, nepaseni, noista tuhmista toimista enään huoli, vaan käy sisälle vähän suun-avauksia saamaan. Minä satuin juuri ennen tuloasi saamaan kaksi aivan nuorta ja lihavaa kyyhkyistä. Ne ovat oikein mieliruokaani. Sulaavat, näet, vatsassa hyvin helposti eikä niihin tarvitse puremisella hampaitansa tärvennellä; ja nuot pienokaiset luut sitten! he ovat niin herttasen makeat, että jo suussa sulavat; ovat puoleksi verta, puoleksi maitoa. Herkät ruokalajit ovat minulle sopivat ja vaimonikin on semmoisiin mieltynyt. Käy nyt sisälle vaan. Se on sinua ystävyydellä vastaanottava. Mutta älä juttele sille, minkä tähden tulit tänne. Se on aina vähäpätöisistäkin hyvin levoton. Vähätkin asiat käyvät hänen niin sydämmelle. Huomenna minä lähden hoviin kanssasi; ja sitten toivon, nepaseni, sinun parhaasta päästä auttavan minua, niinkuin sukulaisen sopiikin".

"Tavarani ja henkeni panen teidän avuksenne", vastasi Mäyrä.

"Jos Jumala suo minulle ikää, olen varmaankin uskollisuuttasi palkitseva", lausui hartaasti Kettu.

Näin menivät molemmat sisälle linnaan, missä heitä rouva Revotar hyvin ystävällisesti kohteli. Se pani heille syötäväksi mitä vaan oli parahinta talossa. Kyyhkyisistä ottivat kumpikin osansa. Näihin he hyvin mielistyivät ja olisivat syöneet enemmänkin, jos vaan olisi ollut saatavana.

Ruokailtuansa sanoi Kettu Mäyrälle: "etkö oikein ihastu lapsiani? Mitäs arvelet Rusosta ja pikku Mikosta? He tekevät minulle iloa auringon noususta aina laskuun saakka. Niin sukkelat kanojen perässä! ja jos näkisit niitten ajavan nuoria ankkoja takaa! se on jotakin katseltavaa. Minä lähettäisin niitä useimminkin semmoisiin pieniin yritysretkiin, mutta en saa laiminlyödä heidän kasvatustansa perheessä. He ovat taivutettavat älyyn ja varovaisuuteen ja erittäinkin opetettavat, miten paraiten pääsisivät pauloista, metsästäjistä ja koirista. Kun kasvatuksensa on lopetettu, heidän on lähteminen ulos maailmaan omin neuvoin työskentelemään ja tuomaan kotiin jotakin vanhemmillensa eläkkeeksi. Heidän hampaansa ovat jo varsin hyvissä voimissa ja karkauksensa on erinomaisen tarkka."

"Se on suurin ilo vanhemmille", sanoi Mäyrä, "kun heille kasvaa kelvollisia lapsia ja erittäinkin semmoisia, jotka oppivat elatuskeinon, jolla voivat heitä auttaa toimissansa. Minä olen iloinen siitä, että nämät kuuluvat minun sukuuni, jolle toivon heistä kunniaa".

"Ehkä nyt menemme levolle", sanoi Repolainen, "koska kaikki näkyvät olevan väsyksissä ja sinä erittäinkin, veikkoseni, näin pitkän matkan kuljettuasi."

Kaikki panivat maata linnan salin lattialle, joka oli peitetty heinillä ja lehdillä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä, kun oli kovin murheissansa. Asiansa olikin semmoinen, ett'ei ollut hyvä neuvo liikana. Kun aamu valkeni, oli hän vielä syvissä mietteissä, miten pääsisi tästä pulasta. Nyt nousi hän vuoteeltansa ja sanoi vaimollensa: "Älä nyt ole levoton, mutta asia on semmoinen, että minun on Mäyrän kanssa meneminen hoviin. Pysy sinä täällä kotona vaan alallasi. Jos joku hakee minua, sano olevani jossakin muualla. Pidä nyt huolta talon toimista, niinkauan kuin olen poissa".

Mutta rouva Revotar sanoi: "oudolta se kuuluu, että sinä taas lähdet siihen hoviin, missä vähä aikaa sitten olit hengen vaarassa. Onko sinun välttämätön pakko lähteä sinne? Muista entistä käymistäsi siellä." —

"Se ei ole todestakaan mikään hauska muisto", sanoi Repolainen. "En muista milloinkaan olleeni semmoisessa tuskassa, sillä mulla oli vihollisia koolta eikä ystäviä ensinkään. Mutta paljon tapahtuu tässä maailmassa; ei ole mitään uutta auringon alla. Näinpä tulivat viholliseni häpeään, vaikka luulivat minun jo joutuneen auttamattomiin. — Älä nyt siis, muijaseni, koeta estää minua menemästä. Kyllä minä katson eteeni, missä varovaisuus on tarpeella. Ole siis levollasi vaan; ei ole nyt mikään syy tuskitellaksesi. Jos suinkin mahdollista on, tulen jo viiden tahi kuuden päivän päästä luoksesi. Siksi, kultaseni, jää Jumalan haltuun!"

Näin sanottua, lähti Kettu Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin matkaamaan.

Kahdeksas Luku.

Mäyrä ja Repolainen kulkivat suorinta tietä kuninkaalliseen hoviin. Matkalla lausui Repolainen: "Tulkoon nyt mikä hyvänsä, sen minä vaan tunnen, että menen hyvällä onnella. — Mutta minun täytyy tunnustaa sinulle, koska kerran olet ruvennut rippi-isäkseni, että olen viimeisen tunnustukseni jälkeen tehnyt vielä muutamia syntiä lisäksi. Kuule tunnustukseni."

Nyt kertoeli hän ilolla katsannolla, miten taas oli tehnyt Sudelle uutta koiruutta.

— "Armas rippi-isäni, minä olen taas tehnyt sinulle tunnustuksen; neuvo nyt, millä saisin tästä synnistäni päästön."

Mäyrä lausui vakaalla äänellä: "haikealla mielellä näen teidän taas uudestaan syntien vallassa. Te ette näy ymmärtävän mitä rauhaanne tulee. Mutta kun pelkään teidän nyt olevan likellä kuolemaa, tahdon teitä synnistänne päästää, jottette niihin hukkuisi. — Mutta pelkään pahoin, että olette saattaneet kuninkaan lepyttömyyteen. Sillä hän ei varmaankaan anna teille anteeksi, mitä olette tehneet Wääräsäärelle ja Waakkujaiselle. Minua ihmettää, kuinka käytitte itsenne niin varottomasti ja hurjamielisesti."

"Mitä joutavia!" huusi Kettu, "kunkin pitää raivaaman tiensä tässä maailmassa. Emme täällä taida elää niinkuin luostarissa. Se joka simaa myy, nuolee silloin tällöin sormiansa. Mielenkuvittelukseni kiihtyi tuon Jäneksen kauniista vartalosta. Yöt päivät näen minä hänen mielessäni juosta harppaavan silmäini edessä. Pieni lihava ruumiinsa kutkutti ruokahaluani. Ja tuo Oinas sitten, kuinka usein olen ollut suutuksissa tyhmyydestänsä! No, kuollut on kuollut, ei sitä enään voi mikään auttaa. Ottakaamme jotakin toista puheeksi".

Repolainen sitten rupesi laveasti osoittamaan, kuinka oli kuningas itse rosvo, vieläpä ylimyksensäkin rosvoja. "No, olenko minä näitä valtikkaita pahempi", lausui hän. "En suinkaan, mutta katso, ystäväni, minä olen ryöstämisen etu-oikeutta vailla, ja sitä varten saan minä vainoa kärsiä. — Ja nuot papit sitten, kyllä he yöt päivät saarnaavat meille korvat täyteen tämän maailman turhuudesta, mutta ovat kuitenkin valinneet lihavimman osan sen hyvyydestä."

Tästä närkästyi Mäyrä ja sanoi: "minusta se on hyvin sopimatonta, setäseni, että otatte jaaritellaksenne muitten syntiä, kun teillä on kylläksi omia ajateltavia."

Kun pääsivät hovin likitienoille, tuli heitä vastaan Martti Apinja, joka kulki pyhissä-matkustajana. He seisahtuivat tervehtimään häntä ja Repolainen rupesi kanssansa juttelemaan. Kertoeli, näet, kuinka oli joutunut vihollistensa vainon alaiseksi ja vielä lisäksi pannaan pannuksi. Hän olisi muka tahtonut lähteä Roomaan päästöä hakemaan, mutta ei tohtinut jättää perhettänsä, peläten sen joutuvan Mesikämmenen mielivaltaan.

Martti Apinja selitti nyt hänelle kaikenlaisen Rooman Kirkon asioita ja kun oli muka paljon voiva Paavin tykönä, lupasi toimittaa hänelle pannasta päästön, jopa niinkin ajaa asiansa, että Paavi julistaisi kirkon-kirouksen kuninkaan ja koko kansansa päälle, elleivät nämät lakkaisi muka syyttömästi vainoomasta Kettu ystäväänsä. Ketut ja Apinjat olivat muka aina olleet hyvät ystävät, jonka tähden olisi hänelle mieluinen velvollisuus auttaa vanhaa veikkoansa, semminkin kun oli syntien anteeksiantamus ja semmoiset asiat paremmin ajettavat luotettavan välimiehen avulla.

Kettu Repolainen kiitti Martti ystäväänsä hänen lupaamasta avustansa ja lähti Mäyrän kanssa hoviin astumaan, missä par'aikaa sotaa tuumailtiin häntä vastaan.

Yhdeksäs Luku.

Perille päästyänsä, lankesi Repolainen polvillensa valtaistuimen edessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunnioituksella ja liehakoiten parhaasta päästä kuninkaattaren edessä. Kaikki hovilaiset, jotka tunkeusivat katsomaan valtiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät surutonta käytöstänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä ollut hän niin helposti lepytettävä.

"Orpanasi, Martti Apinja", lausui Kettu, "otti toimittaaksensa Paavilta minulle pannasta-päästön, jott'en itse tarvinnut lähteä sille pitkälle matkalle". — Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota Kaniinin ja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikean asiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päällekantajansa kahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waakkujainen, kun tämän kuulivat, lähtivät heti matkoihinsa. Mutta kuningas huusi: "missä ovat päällekantajat?" Vaan kaikki pelkäsivät kovin suu-taistelusta Repolaisen kanssa ja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt nousi kovin vihoissansa valtaistuimelta ja puhui ankaria sanoja Jänes Wääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuolemanrangaistuksesta.

Repolainen sitten huusi: "mitä mä kuulen? onko Jänes jo kuollut ja tuo Ollikka kadonnut näiltä ilmoilta? No, sitten on minulta suuri aarre hukkunut; kaikki nuot kalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä kuninkaalle ja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin. Kuka olisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonut murhata Wääräsäärtä, ryöstääksensä kuninkaalle aiottua omaisuutta. Oh, tämä maailma on täynnänsä ilkeyttä ja petollisuutta!"

Mutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisen valituksia maailman pahuudesta, vaan lähti vihastuneena kammioonsa, missä puolisonsa piti keskustelemuksen Apinjan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa. Rouva Ryppynaama puolusteli kaikin voimin Repolaista, muistuttaen Heidän Majesteettiansa hänen ky'ystänsä monenmoisiin toimiin, mainiten esimerkiksi, kuinka hän eräässä taisteluksessa käärmeen ja talonpoian välillä oli näyttänyt erinomaista viisauttansa. Kuningas tästä vähän leppynyt palasi oikeushuoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa. Mutta tämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen muka vakaa päätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jos pääsisi vapaaksi.

Kymmenes Luku.

Repolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta sanansa kuuluivat hyvinkin todenmukaisilta, luettelemaan kaikkia, mitä tuo kuninkaalle lähetettävä aarre sisälti. Siellä oli muka sormus, johon oli kirjoitettu taikakirjaimia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen Abryon Trevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, se ei muka ikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei missään taisteluksessa joutua ahdinkoon, ei koskaan joutua sen vihoihin, jonka näkyvillä oli, eikä milloinkaan vahingoittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta muuta taikallista ansiota oli tällä sormuksella. — Siellä oli myöskin kuninkaan puolisolle yksi erinomainen kampa ynnä merkillinen pitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksen mukaan vielä kummallisemmat kuin tuo sormus. Vielä lisäksi oli kummankin päälle kuvia piirrelty, joista Repolainen jutteli aivan merkillisiä satuja. Näin puheensa venyi kovin pitkäksi. — Viimein muistutti hän kuningasta isä vainajansa tekemistä ansiotöistä, kotilääkärinä ollessaan. —

"Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee", vastasi Hänen Majesteettinsa, "ovat he jo muistostani kadonneet. Mutta mitä hyötyä on minulla ollut sinusta?"

Repolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän jutteli toisen kertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaa Susi Jolkan kunniaa. Tässä puheessansa keskeytti häntä kuningas, sanoen: "Oikeuden-tutkinto on aljettava; päällekantajat astukoot eteen."

Mutta nämät eivät uskaltaneet kanteitansa esitellä, kun tiesivät selvän totuuden ei voivan paljon Repolaisen kavaluutta vastaan. Jo olisi Repolainen päästetty vapaaksi, aarretta muka hakemaan, ellei samassa Susi olisi tulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta vastaanottamaan.

Yhdestoista Luku.

Susi Jolkka antoi nyt lavean ja surkean kertomuksen siitä, mitä hän ja rakas vaimonsa Hukatar oli kärsinyt Repolaiselta. Ketun vastaukset olivat heti valmiit; hän väänsi taas kaikki Suden kertomat ilkityönsä omaksi ansioksensa. — Hukatar jutteli vielä toisen kertomuksen; Repolainen teki tästä vallan toisenmoisen selityksen.

Nyt huusi Susi Jolkka: "emme täällä voita sanoilla mitään. Oikeus on aina oikeus ja on aina vakaana pysyvä. Sinä, Kettu, olet valhettelija, sinä olet murhaaja, petturi ja varas. Minä vaadin sinua mies miestä vastaan taistelemaan. Heitän asiani Jumalan ratkaistavaksi."

Kuningas otti nyt takaus-miehet molempain saapumisesta oikeus-taistelukseen, joka oli tulevana päivänä pidettävä, ja määräsi laipioita asetettavaksi tappelupaikalle.

Yöllä kokoontuivat kaikki Repolaisen ystävät hänen ympärillensä ja rouva Ryppynaama puhui lohduttavaisia sanoja ja antoi hyviä neuvoja. Sitten ajeli hän Ketulta kaikki karvat pois ja voiteli ruumistansa öljyllä ja rasvalla. Aamulla tuli Saukko ja Mäyrä kiihoittamaan sukulaistansa, tuoden hänelle kyyhkyisen-poikaa eine-ruuaksi. Repolainen suurusti suruttomasti ja lähti sitten laipioille, sukulaisensa ja ystävänsä ympärillään.

Kahdestoista Luku.

Kuningas nauroi ylimäärin, kun näki Repolaisen voideltua ruumista. Nyt tuli Susi Jolkka ystävinensä, jotka uhkauksilla ja herjaus-sanoilla toivottivat Ketulle kuolemaa. Sitten lähestyi pappi ottamaan valan taistelusmiehiltä. Kukin vannoi että hänellä oli oikeus kaikissa ja että vastustajansa oli väärässä. Sitten jätettiin molemmat laipioin sisäpuolelle, johonka nyt kaikkien silmät kääntyivät.

Susi ahdisti ankarasti. Repolainen asetti itsensä niin, että oli hänellä myötä-tuuli, ja rupesi maasta kaaputtamaan santaa Suden silmiin. Kaikin neuvoin koetti hän vimmata vastustajaansa. Niinpä hätyytti hän sitä pahimmasti, kun sen silmät olivat täynnänsä santaa ja tomua. Viimein onnistui Repolaiselle kuokaista Suden toinen silmä pois. Mutta nyt kallistui taas onni Suden puolelle. Repolainen rupesi sitten huutamaan ja vanhan-aikaisten urosten tavan mukaan herjaamaan vihollistansa, jotta tämä vihan vimmoissa heittäisi kaiken varovaisuuden. Mutta Susi pani hurjistuneena kaiken voimansa liikkeelle ja sai viimein Ketun toisen etu-jalan hampainsa väliin. — "Tunnusta, Tunnusta itsesi voitetuksi, konna!" kiljui nyt Jolkka. —

No, Repolainen, kun ei tiennyt, miten tästä pulasta olisi pääseminen, lupasi hiljaa tunnustaa Suden voittajaksi, ruveta orjaksensa ja tuoda perheensä Sudelle kunnioitusta osoittamaan, jos vaan tästä pääsisi. Kaikki kyyhkyset, hanhet ja kalat, mitä tästä lähin saisi valtoihinsa, tahtoisi muka tuoda Sudelle. Paljon muuta vielä lupasi; mutta ei tahtonut Susi enään ruveta hänen pilkattavaksi, vaan olisi tehnyt koko taisteluksesta lopun, ellei Repolainen juuri samassa silmän-räpäyksessä olisi kiinnittänyt toisen kyntensä arkaan paikkaan Suden nahassa. Tästä Susi kauheasti huutamaan, jotta Kettu sai jalkansa vastustajansa suusta. Kettu, joka nyt oli saanut toisen jalkansa irti, rupesi molemmin kynsin repimään sitä Suden arkaa paikkaa. Molemmat vierivät maahan ja veri purskahti Suden päästä. Nyt nostivat Jolkan ystävät valitushuudon ja pyysivät kuningasta lopettamaan taisteluksen. Näin loppui kahden-taistelus ja Kettu jäi voittajaksi.