SISÄLLYS:

I. Maija pakenee kotikaupungistaan. II. Pepin ruusumaja. UI. Metsälampi ja sen asukkaat.. IV. Iffi ja Kurt. V. Heinäsirkka. VI. Pukke. VII. Maija hämähäkin vankina. VIII. Uusia tuttavuuksia. IX. Hannibalin taistelu ihmistä vastaan. X. Yön ihmeet. XI. Keijukaisen toverina. XII. Runoilija Lemmitty Seitsenpisteinen. XIII. Rosvolinna. XIV. Pako. XV. Kotiinpaluu. XVI. Mehiläisten ja herhiläisten taistelu. XVII. Kuningattaren ystävätär.

Ensimäinen luku.

MAIJA PAKENEE KOTIKAUPUNGISTAAN.

Kun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli häntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra, ja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli elämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa oli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.

Ja nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun kokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti oikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti, ja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä toverilleen.

Kassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei hän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin rupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus ja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten kiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire, että jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi keräksi kasautuneina.

Kerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija tulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja hienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi Maijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti etujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.

»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset hylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»

Kassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut tätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että vanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei sentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen toisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle. Pesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.

»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo ole kyllin hälinää?»

Maija vaikeni heti ja katsoi kysyvästi kokeneempaan ystäväänsä.

»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»

Hän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä aivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä hunajakennot olivat täpötäynnä mettä.

Maija jäi seisomaan pitäen kiinni hunajakennon laidasta.

»Täällä tuoksuu ihmeen hyvälle», sanoi hän Kassandralle.

Vanha neiti hermostui taas:

»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»

Maija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja kysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»

»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen pienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei huolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä minulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on tullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä minulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja valittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»

Maija totteli ja katsoi suurin, ruskein silmin opettajattareensa.

»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi Kassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää. Sen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme oikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä valtion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos. Vanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain lyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä, joiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää sinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy sinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen. Ensimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti painaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»

»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta saanhan minä ne myöhemmin nähdä.»

Vanha Kassandra katsoi Maijaan silmät pystyssä ja päätään pudistellen.

»Huonosti sinun vielä käy», huokasi hän, »sen kyllä jo huomaan.»

»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi pikku Maija.

Kassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana ja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta alkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi Maijaan ja lausui lempeästi:

»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, viheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken tämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso, sydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla onnellinen.»

»Hyvä», sanoi pieni Maija, »sitäpä juuri tahdonkin.»

Kassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui, mutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä Maijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa ketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän puhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset tavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi tälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja luetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän puhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden ihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.

»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat», sanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä voin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia. Herhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset ovat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me olemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja murhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi kaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi herättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai itse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin vihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain äärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa kammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset kaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja viisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi maailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»

Pieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa suuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui levolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän huomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja kukat.

* * * * *

Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä antoi suojaa talven pakkasia vastaan.

Toisena aamuna kuuli Maija asuinkerroksessaan reippaan äänen:

»Aurinko on noussut!»

Heti hän ponnahti pystyyn ja liittyi erään medenkantajan seuraan.

»Hyvä», sanoi tämä ystävällisesti, »sinä saat lentää kanssani.»

Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.

»Paina se muistiisi», sanoi hän, »ja onnea ensimäiselle matkallesi!»

Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen. »Tuonneko lennetään?»

»Sinne suoraan», sanoi toinen.

Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut tulisivat häntä kohti.

Hänen sydämensä riemuitsi, hänen silmänsä säteilivät.

»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»

»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme. Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät tosiaankin nopeasti, Maija.»

»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle tuoksuu auringonpaiste.»

»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua mieleesi paluumatkaa varten.»

Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen, autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan. Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.

Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan. Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.

Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä, laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan, tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään, hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.

»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla pistimeni!»

Hän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä tulpanin kukasta.

Suuremmoista, ajatteli hän. Elämä on tosiaankin ihanaa.

Mutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä odottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa. Mutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti väsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja maa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja hitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi. Hän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja nukkuessaan hän ajatteli turvallisena:

»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas, se on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa rauhassa.»

Toinen luku.

PEPIN RUUSUMAJA.

Oli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu siellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä hitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli ja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä puhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi suuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen eteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.

Ympäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet. Lehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä hän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.

Miten ihana onkaan maailma, ajatteli pieni mehiläinen.

Vähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat, kaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi päätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän omituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan sula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä ollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai valmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla tavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin kevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.

Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen, että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen, punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti, pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva. Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.

Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan kupuun.

Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen, jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan epäystävällisesti.

Maija tervehti sitä kohteliaasti.

»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»

»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne. Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»

»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»

Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin mahdollista.

Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.

»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.

»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»

Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta. Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.

»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä tuoksu on suorastaan huumaavaa.»

Kovakuoriainen oli hyvillään siitä, että hänen asuntonsa miellytti Maijaa.

»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen. »Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman hunajaa?»

»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.

Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on ihanaa.

Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:

»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun. Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin jätkä! No niin, minä menen nyt.»

Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.

Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle hunajamöhkäleen.

»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä roskaväeltä.»

»Kuka se oikein oli?» kysyi Maija suu täynnä hunajaa.

»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne», sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»

Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa uuteen kysymykseen.

»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin. Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:

»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»

»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.

»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan suloiset…»

»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään. Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»

»Jos rohkenen sitä pyytää», sanoi Maija.

Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi auringonsäteen liukua niiden yli.

»Suuremmoista, eikö totta?» kysyi hän.

»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»

»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»

Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut, että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja otti rivakasti vielä mesikokkareen.

»Erinomaista», sanoi hän.

»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos Teitä ehkä janottaa.»

»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos suvaitsette.»

Kovakuoriainen hymyili.

»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»

»Oi, minä lennän niin mielelläni», sanoi pieni Maija.

Kovakuoriainen avasi hänelle kohteliaasti väliverhon.

»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti päästä lentoon.»

»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan tahdon.»

»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»

Hän puristi Maijan kättä ja työnsi viimeisen väliverhon syrjään.

»Oi ihanuutta, sinitaivas», riemuitsi Maija, »voikaa hyvin!»

»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.

Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:

Nurmi tuoksuu, päivä paistaa Kultasäteet karkeloi. Punaruusu hehkuin kukkii, Pepin aamulaulu soi:

Kotia ei mulla missään Enkä sitä kaipaakaan. Mulle riittää, ruusullani Kun vaan laulella mä saan.

Maailmaa en tunne, mutta Miksi tuota surisin. Pian kuihtuu punaruusu, Silloin kuolen minäkin.

Ja ulkona helotti säteilevä kesäpäivä kukkivan maan yllä.

Kolmas luku.

METSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.

Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin vielä tänään ihmisen.

Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.

Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat. Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.

Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan. Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä, näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin, pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin kullanvärin vedestä heijastuvan.

On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.

Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta oli vaara uhkaamassa.

Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä kuin kaksi kultarahaa.

»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»

Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä, hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.

Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.

Maija pelästyi.

»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.

Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:

»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»

»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.

»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla — ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»

Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla joutua sammakon saaliiksi.

»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.

Pörisijä hymyili.

»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»

Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan, aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi — ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti. Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:

»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»

Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet. Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.

Mutta korento sanoi aivan ystävällisesti:

»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»

»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä on Hannu Kristoffer ja…»

Sudenkorento hymyili.

»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta samalla alentuvan näköisenä.

Maija änkytti avuttomana:

»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän, tehnyt Teille mitään pahaa.»

Korento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:

»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja purasi samalla pään poikki.

Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.

»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä ympäristön tunteita.»

Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä katsoa ylös.

»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.

»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»

Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.

Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.

Korento lausui uhaten ja hitaasti:

»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»

»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.

»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»

»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.

Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»

»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»

»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»

»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin Surrille oman nimensä.

Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.

»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.

»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»

»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.

»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»

»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.

»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»

»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»

»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»

»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.

Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät vanhoilta ja kokeneilta.

»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»

»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.

Sudenkorento katsahti häneen.

»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin, joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»

Maija ravisteli päätään.

»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.

»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»

Ja sitten huoahti Surri syvään.

»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.

Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään hitaasti poskia pitkin.

»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.

»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.

»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen? Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»

»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa… kenties hunajassa?»

»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»

»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»

»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:

»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.

»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.

»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»

»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»

»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.

Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.

»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»

»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.

»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»

»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»

»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»

Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:

Aalto hiljaa väräjää, Aurinkoa tervehtää Aamun koittehessa. Keinuu keltaulpukat, Lumpeen kukat nuokkuvat Valkohohtehessa.

Lämmin kesätuulonen Kera kultasäteiden Leikkii siivilläni. Riemurinnoin laulelen: Lyhyt, mutta suloinen On mun elämäni.

»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.

Neljäs luku.

IFFI JA KURT.

Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin kylmä.

Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka. Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.

Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.

Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa, ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt, mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan! Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli heidän kuulumisiaan.

Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille. Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja uhrinsa arvoinen, mietti hän.

Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä kaihoisan ja miettivän tunnelman.

Lyhyt elonaikamme Täällä on. Rosvon mieli kuitenkin Aina huoleton.

Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta. Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni, ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä. Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä viekkaista silmistään.

»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.

Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa. Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.

»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»

Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:

»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.

Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:

»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»

Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.

»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.

Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.

»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»

Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.

»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian paljon.»

Kuoriaisparka näytti oikein kauhistuvan.

»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne, milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään mitään.»

Iffi hymyili kaihoisasti ja ylimielisesti.

»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni. Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista, olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle, että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette, että minä peruutan suhteemme.»

Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä hän oleskelee!»

»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni», sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken, jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi, tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»

Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.

Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein nauratti.

Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.

»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»

Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä.

Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa, vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon. Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen kourissa.

Se oli vielä vallan pieni mato.

»Ei hätää», sanoi Kurt, »pian tämä on ohi.»

Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen poskia.

Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta. Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään, kiireesti matelevan tiehensä.

»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.

»Pois tieltä!» huusi se äänen kuullessaan.

»Mutta enhän minä Teidän tiellänne istukaan», vastasi Maija.

»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain istua.»

»Täällä ylhäällä», huusi Maija, »kukassa, päänne päällä.»

»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi huusitte?»

»Madon toinen puolikas juoksee pois», huusi Maija.

»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.

Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon merkillinen ominaisuus.

»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta joka paikassa ei ole ruusuja.»

»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.

Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»

»Minä olen Maija, mehiläisväkeä.»

»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»

»Olen täällä nukkunut.»

»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»

Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan [Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää niitty-sirkkaa, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.

Kurt juoksi edestakaisin koettaen katsella ylöspäin.

»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka tapauksessa hartaasti halunnette.»

»Se olisi minusta erittäin hauskaa», sanoi Maija.

Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:

»Kurt, ruusukuoriaisten heimon jäsen.»

Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä, sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.

»Eikö sade tuota Teille mitään haittaa?» kysyi Maija.

»Eihän toki, siihen olen ruusuissa tottunut, siellä sataa miltei aina.»

Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.

»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan tuo tuolla lehden alla?»

Kurt pelästyi.

»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten paljon maassa on aukkoja.»

Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata. Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.

»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn. Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi tullut.»

Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja. Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran, kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä särkevänä.

»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»

Pikku Maijan sydän värisi säälistä.

»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»

Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin, että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.

»Tarttukaa kiinni», huusi Maija.

Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun oli kyllin vahva ja paksu.

Hän hengähti syvään.

»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»

»Voitteko jo paremmin?» kysyi pieni Maija.

Kurt piteli otsaansa.

»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille varman vastauksen.»

Mutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla liihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni mehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli lentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä häipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä sade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.

Viides luku.

HEINÄSIRKKA.

Se vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten oli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin viheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä, että sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Pieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä riemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista nuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin suloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja ruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet kärpäset.

Maijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli kuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi koko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä kuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän kiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun rungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata kuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki vääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan etsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.

Erääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli kerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi sadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut vahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui kulkemaan.

Elämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä aamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana päivä tullessaan toisi hänelle.

Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.

»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»

Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.

Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin sävyisän näköiset.

»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»

»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»

Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta nauraa ääneen.

»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»

Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen johdosta.

»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko lailla epäystävällisesti.

Silloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.

Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.

Se katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.

»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»

»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin hänen kasvonsa.

»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän olette ampiainen, eikö niin?»

Hävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.

»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.

»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.

Mutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.

»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne samaa?»

Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.

»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.

»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»

»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo toinen tosissaan vai piloillaan.

»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»

»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»

Maija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.

»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole koskaan katselleet ampiaista?»

»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa painaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen tuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka läheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat ampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»

Ja taas se oli tiessään.

Mutta nyt lennän minäkin, ajatteli Maija.

Siinä se viheriämekko taas oli.

»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt. Haluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi semmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani nykyisen rekordin.»

»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena. »Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»

Heinäsirkka nauraa virnisti, niin että luuli melkein kuulevansa sen naurun.

»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon eläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole minkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin voitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin näin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle herättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen halveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin pitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan voi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut heinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet hypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin, nyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne pohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä aijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse oli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman suurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt seisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»

»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette hetkeksikään taukoa!» huusi Maija.

»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Silloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa nauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin paljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin ihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja vaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän silti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän lyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman luotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista. Usein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin osaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.

Ymmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän nimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä kerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän koettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.

»Neitiseni!» kuului taas aivan hänen vierestään ja ruohonkorsi heilahti.

»Hyvä Jumala», sanoi Maija, »mistä Te taas tulette?»

»Ympäristöstä», sanoi heinäsirkka.

»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa tietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»

»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten nähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen, mutta se ei sano miten.»

»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on kerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»

»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole todistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä, joiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta päättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin myöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä. Näin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan siihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä hieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka tapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä tiedän kyllä kaikenmoista.»

Ja se nauroi irvistäen pienelle Maijalle, niin että nauru oikein kuului.

Mutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa, ja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä läheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.

Kuudes luku.

PUKKE.

Kaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku Maijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten yli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat hänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla nurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun lehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen tiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.

Nyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata ihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle hallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta, ja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin hänen pesäänsä.

Silloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui samalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä suoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä sen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi sukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren sormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti ja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta siltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden liuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen matkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin olisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi maailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä hypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas vallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.

Mara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki. Lopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:

»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»

»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on Pukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»

»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.

»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.

»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.

»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä, »ja olen täällä vain kesää viettämässä.»

»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te varmaankin tunnette ihmisen?»

»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»

»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.

»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa, joka tapauksessa Te olette tomppeli.»

Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.

»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»

Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa ja puristeli häntä kovin kourin.

»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.

Pukke rupesi kirkumaan surkeasti.

»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin, siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista, minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä? Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako, sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika, kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»

»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»

»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta nythän Te laskette minut vapaaksi.»

Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää, hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen ihminen oikein on.

Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut koskaan ennen nähnyt.

»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»

»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.

»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»

»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»

»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä Goetheen.»

Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat, ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.

Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat seisoivat sen alla.

»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen, mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen. Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»

Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta pystysuora ja kova.»

Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.

Ja Pukke kertoi edelleen:

»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»

»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja, jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää, torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu lentää.»

»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän on, jos saan kysyä? No?»

»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»

»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi. Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa oikein tuntemaan.»

Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa kärpäseltä kuulla.

»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni. »Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset. Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»

»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».

»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke äkkiä.

»En tiedä», vastasi Maija.

»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»

»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.

»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä. Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»

Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti ajatella.

»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»

»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän, ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua. Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle. Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi, ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.

»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No, tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka, sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»

»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»

»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä hyödyllistä Te sitten toimitatte?»

Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa, jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.

»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti, »mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni pohjassa, että niin tulee käymään.»

Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi lopuksi:

»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»

»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin, vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa, mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin kysästä muuatta seikkaa?»

»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»

»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»

»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.

»Mutta miten onnistun vaaratta?»

»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo mennä pois?»

»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».

Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa itselleen.

Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:

»No lopultakin siis! — No, miksei?»

Seitsemäs luku.

HÄMÄHÄKIN VANKINA.

Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen. Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset, joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota. Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä. Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»

Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden sanojen todenperäisyyttä.

Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut koko elämänsä aikana unohtaa.

Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.

Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat, keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.

Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään näkymättömässä vankeudessa.

Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään, leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä varisseella lehdellä.

Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.

Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita, välkkyviä, tahmaisia lankoja.

Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.

Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä, hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa. Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli tuhon oma.

Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.

»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa. »Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa syvässä kuolemanunessanne!»

Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta elämänonnestaan.

Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on saanut.»

Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän siinä liikkui.

Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.

Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.

Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät. Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä mihin mehiläinen pystyy!»

Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija raukan.

Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits! Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä kiukkuisemmin.

Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa varassa ruumis alaspäin riippuen.

»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle. »Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi Te häiritsette rauhallista erakkoa?»

Tämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!

»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen. Suokaa anteeksi!»

Hämähäkki tuli lähemmäs.

»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui. Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren hämähäkin.

»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»

»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»

»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.

Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten lujasti Maija jo oli takertunut.

»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.

Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa. Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:

»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei siihen kukaan loukkaannu.»

»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin. Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»

Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.

»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen. Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.

Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.

Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi Maijan pistintä.

»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»

Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää, sanoi hän:

»Surmatkaa minut heti!»

»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää. Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen oikeutetuksi.»

Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.

Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.

»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä. Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»

Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille, joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä voineet rientää hänen avukseen.

Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:

»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut, nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.

»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»

»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.

»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»

»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla, sen Te kai myönnätte?»

»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä rukoilen Teitä!»

»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»

»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»

»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»

Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.

»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt minä irroitan Teidät kääröstä.»

Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.

Silloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.

»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.

Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen väkevä kovakuoriainen.

»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.

Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun saaliini suhteen?!»

»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi heti tulitte noin hiljaiseksi?»

»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.

»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa koipenne täältä!»

Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei mitään mahtanut.

Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella verkkoaan.

Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.

»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt. »Koettakaapas, voitteko lentää!»

Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.

Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo, joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.

»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.

»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin pitkäkin matka?»

»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan koko elämäni aikana Teitä unohda.»

Kahdeksas luku.

UUSIA TUTTAVUUKSIA.

Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi, unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.

Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita. Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti miettivän.

Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle, istui viereiselle lehdelle ja tervehti.

Vieras ei vastannut.

»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui, niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:

»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»

Ja sitten se sulki taas silmänsä.

Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»

Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.

Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan. Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista ei kukaan osakseen halua.

»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun mehiläinen ensin tervehtii.»

Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes enää silmäänsä avannut.

Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.

Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»

Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään harmissaan ja kauhistuneena.

»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen päänsä päällä naureskellen.

»Älkää naurako!» huusi Maija.

Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.

»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo lude?»

Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»

»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani tullut.»

Perhosta nauratti taas.

»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota. Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»

»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun mehiläiskansaan.»

Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja sanoi lyhyesti:

»Frits.»

Se oli hänen nimensä. Maija ei voinut kylläkseen katsella sen siipiä.

»Lentäkääpäs vähäsen!» sanoi hän.

»Pitäisikö minun lentää pois?»

»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän suuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan minä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»

»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on montakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä tosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan poistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»

»Mitä oikein tuolla tarkoititte?» kysyi Maija hämmästyneenä.

»Ennen olin toukka», sanoi Frits.

»Sehän on mahdotonta», huudahti Maija.

»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa suoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen tietää.»

Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua maailmassa.

»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä odottaakaan.»

Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa, jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi. »Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän rinnassa oikein jyskytti.»

»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa pikkuisessa kotelossa.

Frits selitti hänelle asian:

»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet. Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta, ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»

»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»

Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun kultavalossa, taustana sininen taivas.

»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits, »mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten vakavasti minä usein ajattelen elämää.»

»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.

»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin mielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat niityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki täydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»

Maija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät eri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan tuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa, jonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun ajattelemme kesää.

Yhdeksäs luku.

HANNIBALIN TAISTELU IHMISTÄ VASTAAN.

Sen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut, asui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli ahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä lisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita tuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta poikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin. Ne kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja viihtyivät siellä mainiosti.

»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle», selitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän elämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»

Maija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät ihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija, piti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän asti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin, kun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija usein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin hiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän sitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään kuljettanut.

Eräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin oli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.

»Ettekö lennä tänään?» hän kysyi sitten.

»En», sanoi Maija, »tuuli on liian ankara.»

Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä kuin puu olisi ollut suutuksissaan.

Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi otsansa ja hymyili suopeasti.

»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.

Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»

Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset, ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli, miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.

Silloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:

»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»

»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»

»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla, joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista, täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta, että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»

»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on ymmärtääkseni liian suuri.»

Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli paremmat tiedot.

»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei, ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»

Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta, että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään. »Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki, mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»

»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut oikein huolestuneeksi.»

»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin, serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin. Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta, sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan. Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli Agata.»

»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.

Samassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.

Maija katsoi kummastuneena häneen.

»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta, se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»

Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut, että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.

»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja tervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä on todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja kuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä hän tekee!»

»Todennäköisesti hän ajattelee», arveli Maija, joka yhä oli ihmeissään.

»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa eivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»

»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi Maija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»

Sillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet paremmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana oli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen päässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea joka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla heilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin taas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei mitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä kaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät ne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.

Maija löi kämmeniään yhteen.

»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt mahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla niin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää ja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»

»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen, niin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»

»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin seikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei asiaa aluksi ymmärretty.»

Nyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas Maijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni, oikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties toista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.

Fridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että hän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt ulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa lomitse Maijaa.

»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti, olen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa, että joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni, sillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on yleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja ristimänimeni on Hannibal.»

Hämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa. Maijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti vankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan huomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni, ja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen verkko on jossain muualla.

»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko minun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»

»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit, mutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli miehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli hän, aina jotain uutta keksii.

Tuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse. Jossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti metsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen kurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon ojennettuna.

»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni Maija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»

»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne nimittäin.»

»Lintu näyttää niin onnelliselta», sanoi mehiläinen.

»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat osaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian ylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se tarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä mettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen semmoisia koipia kuin minulla on.»

Maija nauroi.

»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen, »Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»

Hannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.

»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena. »Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»