SISÄLLYS: (continued 2)

»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija kummeksuen.

»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu niin hyvin kuin taitaa.»

»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija osanottavaisena.

Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että niitä oli vaikea lukea.

»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma sattui?»

»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»

»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa, jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»

»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon uutta kuulla.

»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»

»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.

»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä, »mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»

»Niin, niin», sanoi Maija.

»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»

»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»

»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa töllistelevät valoon.»

»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää takaisin.»

»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa», sanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä pyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa istuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun vieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja päätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen luonnollisempaa?»

»Ei», sanoi Maija.

»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä ryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen näytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki. Hitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan kuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin olin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja kourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti minut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se ruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti kysymyksessä.»

Hannibal huokasi, ja pieni Maija oli aivan ääneti.

Vihdoin hän kysyi jännittyneenä:

»Onko ihmisellä niin suuret silmät?»

»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal kiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään yhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin suuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena loisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä arvelette?»

»Kauheata», sanoi Maija, »vallan hirvittävää!»

»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä kaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja juoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon taakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi hän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani valkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä, mitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»

»Liikkuiko se sitten vielä?» kysyi Maija kauhistuneena.

»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»

»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka ei voi ryömiä.»

»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.

Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»

»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista irtirevitty.»

»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»

»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani», kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»

Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.

»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi. Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:

»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»

»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi juosta.

Maijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.

Alhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.

»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»

Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli. Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä. Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset. Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.

Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet olivat häntä kutsuneet.

Oi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!

Kymmenes luku.

YÖN IHMEET.

Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa, kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita, ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota, ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.

Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta, ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi, ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.

Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.

Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.

Hetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.

»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin aivan lämpene?»

Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:

»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain, ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»

Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi sääsken rohkeuden johdosta.

»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut? Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»

Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti hyvätuulisena:

»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi, jos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin peitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti ei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan satumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat hyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle vapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»

»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija vaatimattomasti.

»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin yksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se on yleisesti tunnettu asia.»

»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei miellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»

»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä. »Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua miellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä ilmoisna ikänä palvella ihmistä.»

»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että hänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.

»Olkoon menneeksi», vastasi sääski. »Mihin kansakuntaan kuulutte?»

»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena Kahdeksas.»

»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta syntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous, eikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko oikeassa?»

»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan, että hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti tunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa tehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi. Ja niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn senkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää ihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja semmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.

Sääski olikin jo lentänyt pois.

»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis ilma.»

Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä, täytyy sinun kuolla.»

Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.

* * * * *

Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin kuin hän oli toivonutkaan.

Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua, mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut. Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen sinihämyyn verhoutunut.

Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija ja pani kädet ristiin.

Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi. Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.

Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.

Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi. Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja sankarillisen kaunista.

Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua, ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.

Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn, milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.

»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan taivaallista.»

Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa, ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.

»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli, että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän lisäsi:

»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»

Outo katseli Maijaa suurin silmin:

»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa vielä ennen nähnyt.»

»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.

»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»

»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin…» sanoi outo. »Te olette päivisin liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne ulos viskatut.»

»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»

»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme. Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei asia minua koske.»

Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan väittämällä loukata vierasta.

Siksi hän kysyi ystävällisesti:

»Te olette siis sirkka?»

»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa. On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»

»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle yöstä!»

»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme koko maailman ihanuuden.»

Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.

Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli ja mietti elämän ongelmoita.

Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän näki sirkan lentävän kuunvalossa.

Yö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.

Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja, ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat niistä.

Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka, peräti vähän me tiedämme maailmasta.

Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys salpautui.

Oi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.

Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo. Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.

Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta ilmiöstä.

Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:

Olen valon lapsonen, Kirkas taivas iloni. Elo kuoloon vaihtuvi, Sieluni on ikuinen.

Sieluni on tuulahdus, Joka hiljaa henkäisee Siinä, missä ilmenee Luojan luonnon kauneus.

Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän onnelliseksi.

Silloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:

»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.

»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että häiritsen Teitä.»

»Miksi itket?»

»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»

»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»

Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret, tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta, jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.

Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi keijukainen:

»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.»

Maijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.

»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.

Keijukainen puisti surullisena päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman, hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin kasvaa hänelle samalla siivet.»

»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan. Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.» Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.

»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.

»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee, silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee, muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina niiden teriöstä.»

»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta jännitykseltään hengittää.

Katse vakavana nyökkäsi keiju:

»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»

»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.

»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen, »suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»

»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.

»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä, että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain toiveesi on toteutuva?»

»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»

»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille itsestään kuten päivänpaiste.»

Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut mitään salata.

»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.

»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin, kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida täyttää.

Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja sanoi:

»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»

Yhdestoista luku.

KEIJUKAISEN TOVERINA.

Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.

Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin, sen hän tunsi luottavaisena.

Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu, lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:

»Odota hetkinen, ole hyvä!»

Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle. Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari, näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.

»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen mielensä kävi oikein juhlalliseksi.

»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.

»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin kukastani.»

Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja miettiväisenä.

»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.

»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.

Maija-Mehilfiisen ihmeelliset seikkailut — 10

Perhonen ravisti päätään.

»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi, että tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta Maijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.

Nyt kysyi keijukainen perhoselta, oliko lepakko jo käynyt levolle.

»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin seuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä lepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli levottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa taaksepäin.

»Yö on niin lyhyt», hän sanoi, »tule, Maija, täytyy kiirehtiä!»

»Kannanko sinua kappaleen matkaa?» kysyi yöperhonen.

Keijukainen kiitti. »Toisella kertaa!» hän huusi.

Se kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään edelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.

Yöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen vaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan etäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään, käänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi hyvin miettiväiseksi.

Olen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja ettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni mehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se mietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä kysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on varmaa.»

Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus, ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta, ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät loistivat kirkkaina ja onnellisina.

»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt tämmöistä mahdollisena!»

Mutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä surulliseksi.

»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'

»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.

Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle tolalle.

»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen, kun tulemme ihmisen luo.»

Maijaa halutti tietää, minkä vuoksi.

»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.

Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.

Kukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.

»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»

»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.

»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään peittääkseen.

»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen, »muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee minulle pahaa.»

Keijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.

Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän Maijan käteen sanoen:

»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»

Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän noustessaan pitkin köynneliäitä oksia:

»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»

»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»

Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.

»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet toivonut.»

Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti kulki kuun valaistus lehdillä.

Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille, ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.

Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.

»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat silloin, kun he rakastavat toisiaan.»

Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.

Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean, punertavan valojuovan.

Kahdestoista luku.

RUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.

Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä, ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta, hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.

Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi, ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän, mitä minulle on tapahtunut.

Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä. Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi, ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja, täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.

Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat vatukkapensaikot.

Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita. Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.

Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä »unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta, joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.

Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian ankara suostuakseen siihen.

Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku hänen vieressään:

»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»

Pikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.

»En suinkaan», sanoi hän.

Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut. Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä oli suorastaan jotakin sievää.

»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»

»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»

»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä. »Enhän minä tunne Teitä.»

»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.

»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»

»Ne juuri, olkaa hyvä.»

»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.

»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen. Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä tiedätte.»

Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa Lemmitty Seitsenpisteistä.

»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»

»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.

»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»

»En», sanoi Maija, »se on sentään…»

»Mitä se on? Mitä?»

»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.

»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä aikaa?»

»Miksei», sanoi Maija.

»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa silmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on 'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseeni. Kuuletteko?»

»Kyllä», sanoi Maija, »jok'ikisen sanan.»

»Siis:

Ihmissormi.

Kerran tapasit sä mun, Olin silloin onnellinen. Pyöreä ol' muoto sun, Päässäsi ol' kiiltäväinen Levy, oikein teräväinen, Joka pääsi liikkumaan. Toinen pää ol' paikallaan.

»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä oli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.

»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman hämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.

»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen. Ilmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän esityksellään oli aikaansaanut.

»Pyöreä», vastasi Maija. »Niinhän itse sanoitte runossanne.»

»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»

»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»

»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette, että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»

»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon…»

»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan kaunistus. Voikaa hyvin!»

»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän. Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien pyörien varassa eteenpäin.

Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.

Kolmastoista luku.

ROSVOLINNA.

Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren, vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut. Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.

»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt ainakin voitte juosta!»

Outo olento katseli häntä harkiten.

»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla. Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa, ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt, jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»

Maija esitti itsensä.

Toinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.

»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva. Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein määrä.»

»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»

»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin kukas sitten kykenisi?»

»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»

»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»

»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»

»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy aina epäillä.»

Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän asioihin.

»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä tuolla suuressa piilipuussa on?»

»En.»

»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on herhiläispesä.»

Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.

»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin, etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä. Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä mehiläisiä.»

Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.

»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»

Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.

Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli oksien lomitse vesitynnyriin.

»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka ei enää kuullut sitä.

Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen. Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.

Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin suinkin voi.

»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»

»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»

»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista. Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»

Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.

Herhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.

»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi hävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei kuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina. Sinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo sotilas.»

Ja Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa päätä rosvolinnaan.

Ei, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää kukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.

* * * * *

Kun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen ympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää hajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän emien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja lamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän ei voinut.

»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä se voi tapahtua.»

Vankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi, että eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät rakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta massasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun valaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen ympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään kuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni ruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren maakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi murhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.

»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei uskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon kamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.

Silloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa hän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.

Hän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko kiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella alamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä neuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.

Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.

Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana, jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja sähähti joka kerran:

»Valaise, tai syön sinut!»

Kauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.

Ja nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:

»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon. Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää levolle!»

Tämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.

Maija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.

»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi, jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti. »Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua, pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»

Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.

Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.

Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.

Neljästoista luku.

PAKO.

Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä, ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa omaisteni pelastamiseksi.

Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.

Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin, mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.

»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.

»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.

Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.

Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista kerroksista kuului syvä kuorsaus.

Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus! ajatteli hän.

Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni, yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.

Silloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä vasten.

Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa. Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään, taistelemaan ja kuolemaan…

Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani hänet unohtamaa: kaiken vaaran.

Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä, varmaankin oli se liikuttanut päätään.

»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»

Samassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:

»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»

»Mitä?» huusi Maija. »Mitä kummaa? Te olette siis nähnyt minut?»

»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja sitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit minut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»

»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi kauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt kuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.

»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä. Maijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti ajattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma näyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.

»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt rohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne ja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella kanssanne.»

Vartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja hymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku mehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän tunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen vaikutus hänen sydämeensä.

»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me taistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme voimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen taistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit kernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi aikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun palata takaisin koppiisi.»

Merkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta aseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi vihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:

»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha. En voi uskoa, että olette.»

Soturi katsoi levollisena Maijaa silmiin.

»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina pysymään.»

»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on surullinen, ei voi olla häijy.»

Ja kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:

»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös lahjoittaa minulle vapauteni.»

Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?

»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja minä pysyn kansalleni uskollisena.»

Ja hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:

»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa tuskia, kun Surre hylkäsi minut…»

Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa, uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa, ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. — Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.

Varovaisesti hän kysyi:

»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»

»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»

»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa joukosta.»

Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti Maijan luo.

»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»

»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla hänen sydämensä hehkui ilosta.

»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo aivan lähellä.

»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»

Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija, että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.

»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet löydän!»

»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.

»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija, ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin tahdot».

»Pidättekö sananne?»

»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.

Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi.

»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen. Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun aurinko on keskitaivaalla.»

Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.

»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein, ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»

Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän kajastus.

»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»

»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää aikaa.

Viidestoista luku.

KOTIINPALUU.

Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja ryhtyisi takaa ajamaan.

Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille. Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa, jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.

Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.

Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni. »Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan, ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa. Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella, ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä nyt uhkaavalta onnettomuudelta.

Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot, kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.

Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni. Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.

»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.» Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»

Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.

»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me emme tunne sinua?!»

»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian, pian, suuri vaara uhkaa.»

Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli tekeillä.

»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen heistä.

Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:

»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on vietävä minut kuningattaren luo!»

Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta suloisen ikävän tunteesta.

»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.

Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan. Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista lähti.

Ensimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti pää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli nopeasti levinnyt.

Silloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi kohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen puhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.

Hän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja henkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä kohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa tilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat piirteensä hieman.

»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi rauhallisena. »Ken olet?»

Maija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta sanotuksi vain:

»Herhiläiset!»

Kuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti vähän Maijaa.

»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi, etten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja arvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä sydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut herhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös, että tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja ryöstetään se.»

Sitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa läsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat puhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit aikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti sanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi yht’aikaa katsoa joka puolelleen.

Mutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni Maija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt.

Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.

»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.

Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja rakkautta säteilevinä.

»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni, näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»

»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.

Silloin vastasi kuningatar:

»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»

Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan Maijan levosta ja hyvinvoinnista.

Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä, heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.

»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.

Viimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin hänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse marssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka kaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli uneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan mehiläisten laulun:

Kultapäivyt, siunaa sä Meidän toimiamme! Yhteishenki viritä, Suojaa emoamme!

Kuudestoista luku.

MEHILÄISTEN JA HERHILÄISTEN TAISTELU.

Mehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes vallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei ollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha ja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa verivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä, oli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten tarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten voi olla hyödyksi.

Mutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta vapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat sisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät pisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle ja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi kammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina seisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa suljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus vallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja heidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan. Vain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta vahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä vahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi paksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi repimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein puolta pienemmäksi.

Kuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun kulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin. Jo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä kuningattaren eteen.

»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa, »muut ovat kuolleet.»

»Missä ovat herhiläiset?» kysyi kuningatar.

»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti kuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden jättiläisten siivenlyönneistä.»

Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä yhä ajettiin takaa.

»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»

»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:

»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»

Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.

Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.

Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni levollisena ja kirkkaana:

»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä, kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit, sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman. Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset, viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään…»

Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa pilkisti pesään.

Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.

Herhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:

»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»

»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»

Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä…

Silloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:

»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»

Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä, siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä, ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.

Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä, ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa, ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot, jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat aseettomina taisteluun niiden kanssa.

Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä. Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä, syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden ylivoimaan.

Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua. Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia. Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.

Vähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten äänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta tovereilta.

»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana ja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut puoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.

»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat valmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»

Herhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu valjennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu kävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun kiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi ankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan. Mutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen heimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja kiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti lähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut toverinsa.

Se valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä. Masentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen joukossa.

Silloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli vallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka eivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.

»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen jasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä ihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me vetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi rauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»

Lähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla valkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.

Pian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka tahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan ilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:

»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne mukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään tunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte meidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä haluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt tahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen saakka.»

Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.

»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui, että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»

Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren ystävättäreksi:

»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun yksityisetua tärkeämpänä.»

Päällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.

»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta. Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»

Ja lähettiin kääntyen sanoi hän:

»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»

Tylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.

* * * * *

»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko, että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois kaupungista.

Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon, pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja mehiläiskansa oli voittanut.

Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan, eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja tehtäviään.

Merkillistä väkeä, nämä mehiläiset!

Seitsemästoista luku.

KUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.

Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi, että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.

Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori, voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä, miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle. Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan. Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.

Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa, mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä mitään tahdo.»

»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä kenties olisi jano.»

Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen totisena ja melkein ilman surua:

»Minun täytyy kuolla.»

Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä, nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä odottanut hämähäkin verkossa.

»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.

Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.

Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana. Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää, mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata takaisin valoon.

»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.

Silloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.

Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.

Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.

Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa, ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan, joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.

Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.

Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa pesässä.

»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten suloisia keijukaiset ovat.»

Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.

Ja samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.

»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»

Ja pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:

Sieluni on tuulahdus, Joka hiljaa henkäilee Siinä, missä ilmenee Luojan luonnon kauneus.

Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.

Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä, kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät huoahdukset kulkivat läpi rivien.

»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa…»

Ja arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.

»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»

No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.

»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion menestykseksi.»

Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.

* * * * *

Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista. Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen, jonka me nyt tunnemme.