Front matter (continued 3)

"Minä otan siis Tiiun."

"Hyvä on!" ja herra von Kremer lyö kirjan jälleen kiinni.

"Ja sen Kruusimäen mökin myös — —?"

"Mökin saat." — —

Mäenkylän herran käyskennellessä karjansa keskessä nousee eräs lypsäjistä yhtäkkiä lehmän alta, tavoittaa vanhan herran käden ja suutelee sitä sanaa sanomatta kaikkien nähden.

Kahdestoista luku.

Kun Mäenkylän maitomies syksyllä kuuli Vokan maitomieheltä uutisen, että entinen Kurun Jaan, hänen edeltäjänsä, oli ostanut tämän kotikunnasta maantien vierestä neljätuhantisen talon, jossa aikoi myöhemmin avata puodin, huomautti hän vain karistellessaan piiskanvarrella vankkurien ketaralta ropaa: "Ähäh, jokos osti moision", ja lipaisi kielellään huulipartatöyhtöä hampaitten väliin.

"Kuulehan nyt", nauroi toinen, "mikäs sinunkaan on ostaessa moisiota! Saksalta tämäkin maidon sai!"

"Ottaa ehkä vielä pari taloa lisäksi."

"Olisi sitten heti ottanut, kyllä meillä niitä on enemmänkin saatavana, sekä metsä- että viljelystiloja."

Mäenkylä sai yhden ostajan tyydytetyksi, sitten pureskeli jälleen viiksiänsä ja sanoi Vokalle, joka oli jo lopettanut kaupanteon:

"No, ehkäpä aloittaa kaupan suurellisestikin."

"Niin, viidelläsadalla ruplalla — luottoahan hän kyllä saa." Ja Voka hyppäsi vankkureilleen ja lähti jonosta.

Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui sillä tavoin varhain kotiin.

Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:

"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi samaa."

Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan, että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain. Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi- ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.

"Mitä sinä siellä kikatat?"

"Oh, muuten vain."

"Etkö henno puhua."

"No, nauran ukkoa" — Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan. "Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni — paljastaa rintansa ja näyttää — puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. — Odottakaa, kiskon sen pois." — — Mutta eihän tämä! Panee molemmin käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei — matkustan kaupunkiin lääkäriin!" — — — "Ja matkustaa" — Mari koukistuu ja pyyhkii poskeaan — "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin pakinoille!"

Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt, ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.

Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt, puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita, lattialle ja huitaisi ulos.

Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.

Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"

"Unohditko jotakin?"

"Ei — sanon jotain — — tprrr!"

Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan hänen suustaan viinanlöyhkän — Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn — ja huomasi tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.

"Mitä sitten?" Mari nojasi jalkaansa pyöränrumpuun.

Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.

"Ehkä pitäisi sinun mennä taas — — älä mene — — älä tälläkertaa mene!"

Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski pyörien alla tulta.

Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla, toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta. Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan. Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.

Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa, nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.

Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita: kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin tavallisestikin vain pariksi tunniksi — harmaa kuskivanhus ei riisunut hevosiakaan vaunujen edestä — ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.

* * * * *

Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle, ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten, kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen, nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.

Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta — siinä suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä — sitä enemmän oli heidän kielensä irrallaan. He juttelivat — enimmäkseen kolmen kesken — tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset — mutta sensijaan tapahtui se lakkaamatta ja — mikä omaperäisempää — kenenkään heistä ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi, kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään suurella Stentori-äänellään.

Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan, Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin syystä — koulussa eivät he kyllä vielä käyneet — ei ollut pienokaisia työntämässä takaa vankkureita.

"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"

Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä puna, mikä häntä nuorensi.

"Kuule, Ulrik" — Adalbert läheni kohotettuina käsineen — "aiotko tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime vuonnakin?"

"Voihan olla — uunit ovat kunnossa —"

"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä. Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."

"Asiat — tehtävät —" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät saavin luona Reemetin emäntää.

"Tuo mustankirjava tuolla — tulkaa katsomaan — se on Ulrikin karjan kaikkein hienoimpia!"

* * * * *

Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia, mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat arvioijat.

Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.

Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä hattukukissa.

Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se ryhtyä tositoimiin.

Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten, silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin. Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.

Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"

* * * * *

"Ulrik, sinä haavoittunut!" kiljui kolme neitiä kuin yhdestä suusta, kaikki kädet ristissä Adalbert veljen tepastellessa neuvottomana näiden ympärillä ja kerraten lausetta: "Ist es denn möglich! Ist es denn möglich!" Hänen kannoillaan oli taas syyllisen, nöyrän näköisenä valkea koira, joka siihen asti, päästäen ruumiillisen heikkoutensa valloilleen, oli hieronut ystävyyttä navetan ovella naaraspuolisen karjakoiran kanssa.

"Hakekaa tohtori!" pyysi haavoittunut nyt saksan kielellä, nousten omin avuin istumaan; vetäessään takaisin oikeaan kylkeen puristautuneen kätensä, olivat sormet hiukan veressä; hän jäi niitä avoimin silmin tunnustelemaan.

Pehtorin emäntä ja Kurun nuorikko — jälkimmäinen heitti juuri korennon maahan — aikoivat jo tarttua haavoittuneeseen, kun Adalbert veli toipui senverran, että huomasi astua emännän tilalle; tallin edestä paikalle syöksähtänyt kuski vapautti nuoremman, Mäenkylän maitomiehen vaimon, tästä tehtävästä. Molempien tukemana horjui Ulrik von Kremer kotiin päin, lasimainen katse yhä vielä kiintyneenä verisiin sormiin. Heitä seurasivat neidit tuskasta sanattomina kouristuksen tapaisesti pitäen toinen toistaan käsistä kiinni, kaikkien suut ihmeellisen samalla tavalla hiukan auki, ja lopuksi Reemetin emäntä, joka tahtoi olla apuna kamarissa, sillä hän ei ollut aivan varma neitsyt Vilhelmiinan kylmäverisyydestä, kädessään oli hänellä onnettomuuden uhriksi joutuneen herran maasta otettu lakki.

Kurun emännän kääntyessä takaisin vankkureihinsa päin — siinä oli sillä kertaa pestäväksi vietäviä astioita — seisoi hän yht'äkkiä Prillupia vastassa, joka astui esiin lähellä olevan jääkellarin eteisen muodostamasta varjosta.

Tönun silmät paloivat, hänen poskikarvansa värähtelivät ja nuorikon kasvoihin läiskähti lämmintä sylkeä hänen puoleksi sihisten puristaessaan hampaittensa välistä:

"Mitä se Jumalan luoma sinulle teki! Mitä sinun tarvitsi sitä lyödä!"

"Ketä — — mitä — —?"

Tönu pälyili lypsäjiin, jotka vielä seisoivat piirissä onnettomuuspaikalla pohtien kiihottuneina tapahtumaa, näytti siltä kuin tahtoisi hän vielä lisätä jotakin, minkävuoksi hän astui likemmäksi vaimoa. Mutta yht'äkkiä huitaisi hän kädellään, mikä oli varsin luinen ja kääntyen menemään kirahti ainoastaan: "Puhdista astiasi, letukka!" Sitten meni maitokamariin päin terävine olkapäineen, pää tönkkönä taakseen katsomatta.

Mari katsoi hetken aikaa hänen jälkeensä pyyhkäisten oikealla kädellään tapansa mukaan nenänsä alustaa ennenkuin otti korennon maasta.

* * * * *

Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.

Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä taivaalta.

He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi kunnes maitosaavi tuli.

"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".

"Millainen on haava?" kysyi Mari.

"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää! Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"

Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.

Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin — tänään ei valmistettu voita — jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin, aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat torjuen hyllyihin päin.

He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa päivässä — työ saattoi heidät eri taholle — mutta silloinkaan eivät he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn. Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.

Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut ummistetuksi silmiään. —

Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen, jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli kulunut, oli mies taas täysin terve.

Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta sonnia vastaan — hän ei muuten ollut koirien ystävä — ja jolle rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama, ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.

Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa, kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut, hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit olivat todellakin kunnossa.

Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle murheensiementä.

Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän kuun ensimmäisenä — muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut — konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois mennessään sysäsi oven kiinni — kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.

Mitä se lieneekään ollut — — senkö johdosta vielä, nyt toisena vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?

Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä — mikä Jaania oli niin suututtanut — kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta, vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo — viattomien lahjojen muodossa sai hänkin milloin mitäkin.

Mikä häntä siis — — mikä häntä siis vaivasi?

No niin — voisihan ehkä ajatella, että — —. Mutta nyt vielä senvuoksi!

Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden, vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.

Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä, kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. —

"Odotahan vielä, Tönu!"

Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.

"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, — eikö maito enää tuota sinulle mielihyvää?"

Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu vaikeni, kädet riippuivat sivulla.

"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi tehnyt samoin."

Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan rauhallisesti paikoillaan.

Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua — olemmehan hyvässä sovussa keskenämme—."

"Olin sika", sanoi Prillup lopulta.

"Vai niin — vai sitä kuitenkin —?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä ylös. "Kuinka niin — minkävuoksi sitten — —?"

"Olin suuri sika", vahvisti toinen korostaen vielä enemmän sanojaan.

Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.

"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja jollet tahdo puhua juuri nyt — niin jääköön siihen, mutta katsos, rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua, siellä murhetta — tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti — sitähän sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä suorastaan olen tehnyt pahaa — sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole enkeli — — niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu — ymmärrätkö, Tönu? — mikä erittäin on sinulle sanottua."

Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten päätään ja kysyi mumisten:

"Mitenkä hän sinulle sen vuoksi tuli niin rakkaaksi?"

"Ei tiedä —" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.

Hänen jälkeensä jäi nikotiinipilvi ja turkin haju.

Kolmastoista luku.

Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä kadulla — aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.

Haisiko kauppa vai kauppamies?

Vai haisivatko molemmat?

Ja mikä haju se oli?

Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa hänellä valmiina — nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan, kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin. Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.

Tämä pakoitti hänet tarkkaamaan ostajia, mutta sekään ei auttanut.

Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse, ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona, jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa, jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt, eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui, tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha vainosi häntä salaa?

Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän puolustautua mahdollisimman monin asein.

Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan, koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä — yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat, kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat — ne kaikki saivat pyyhkiä suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista tuli Kurulle — kutsuttuna tai ilman — lähti sieltä täysin vatsoin ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä, antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria. Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään, ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi sitä väliin voin ja maidon sekaan.

Mutta vielä jotakin sovitettavaa ja masentavaa tuli lisäksi.

Salaisuus tuli julki.

Ei tiennyt Tönu eikä Mari, miten se sai alkunsa.

Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti kotipaikalla.

Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara pisaralta, hitusen kerrallaan — heidän silmäteräsistään, suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen — kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella suusta.

Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia, Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.

Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin, nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan tuuli sitä itse kantanut.

Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin. Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.

Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin, mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti, oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.

Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua — yhtäkkiä, saman talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä edistyneet asiat.

Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten, erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.

Kaupunkimatkoilta alkoi Prillup yhä useammin tulla kotiin hyvällä tuulella.

Siinä tilassa voi hän hiukan loilottavasta ilonpuuskasta, mikä on hänelle ominaista, äkkiä huiskahtaa toiseen äärimmäisyyteen joko aivan joutavasta syystä tai ilman mitään syytä ollenkaan. Sitten riiteli ja juonitteli hän vaimonsa kanssa ja sattui väliin rajapyykille, missä sana pakkautuu teoksi. Sellaista tapahtuikin kerran talven loppupuolella. Hän oli ehtinyt kotiin iltahämärissä ilman että sitä huomattiin kamarissa, hän oli hyvällä tuulella, sillä oven välistä alkoi kieriä suuria aamuruskonpunaisia appelsiinia yksi kerrallaan sisään, Annin ja Jukun riemuisaksi yllätykseksi; he katselivat hohtavia keriä hetken aikaa aivan vaiti silmät pyöreinä, ennenkuin kirkuen käsittivät ryhtyä niitä kokoamaan ja juosten pyydystämään. Antelias heittäjä tuli vasta sitten näkyviin, kun tusinan viimeinen vieri yli lattian, ja Marin rintaa vasten lensi kultapauloihin kääritty pitkä, hetalepäinen karamelli, jääden hänen helmoihinsa.

Nuorikko seisoi juhlapuvussaan, pussimyssy päässä, lähdön kiihkosta kerkeä puna poskilla, nuoruuden uhkeudessaan lampun valossa. Hän mieli lähteä iltajunalla kaupunkiin; rautatieasemalle — Mädakaelan kautta neljä virstaa — ajatteli hän mennä jalan. Väri, mikä vilahteli nuorikon kasvoilla ensimmäisen appelsiinin vieriessä kamariin sanoi, että Prillup olisi voinut tulla jonkun minuutin myöhemmin.

Mutta Tönu näki ja ymmärsi heti. Hän jäi seisomaan oven eteen, jotakin pudota kopsahti hänen kädestään, karvaisen suun ympäriltä sammui hymy ja polvet notkuivat. Yhtäkkiä huudahti toinen lapsi, joka katsoi häntä tarkkaavammin silmiin. Vielä pidättyi hän vihasta aivan mykkänä, kyynärpäät liikkuivat kuin tukea etsien, sitten syöksyi hän vaimoon päin, käheästi koristen: "Hetaleet pois!"

Mutta hän hoipersi samassa takaisin, sillä voimakas nyrkinisku sattui vasten hänen kasvojaan.

"Sinä retale! Sinä retale!" huusi Mari täyttä kurkkua. Sellaisena nähtiin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen muotonsa oli kuin suurentunut hillitsemättömän luonnon päästessä valloilleen, hänen vapiseva yläruumiinsa hypähteli kiimaisena, ja lumivalkeiksi jähmettyneissä kasvoissa loistivat ikeniin asti paljastuneet harvat hampaat, ja aivan selkoselälleen revähtäneet kuivat silmät paloivat.

Vasta hetkistä myöhemmin koppasi Anni kiinni tämän polvien ympäriltä Jukun tarttuessa isän helmoihin. Molemmat ulvoivat sanoin kuvaamattoman pelästyneinä.

"Kotia jäät!" läähätti Tönu, jonka silmät olivat silminnähtävästi pöhöttyneet.

"Sopimusta täytän!" paiskasi Mari ihmeellisen raikuvalla äänellä hänelle vastaan.

Prillup nosti käden suulleen, kuin tulisi tuska nyt vasta hänelle tuntuvaksi ja alkoi horjuen peräytyä, kuin käsittäisi hän nyt vasta vastauksen kovuuden. Ja hänen vajotessaan voimattomana jollekin istuimelle, molemmin käsin varjostaen kasvojaan, sieppasi nuorikko lujin ottein päällystakkinsa ja päähuivinsa vuoteelta, puki ylleen, pani päähänsä ja läksi. Lapset, jotka juoksivat pihalle hänen jälkeensä, tulivat nyyhkyttäen takaisin.

Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua — hän ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan, ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto. Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt — nopean iskun sattuessa, mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan, mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen tapaus.

Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.

"Miksi et purista sitä kuoliaaksi?"

"Kuinkas minä sydäntäni — tämä niin pieni ja minä niin suuri!"

Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen uskonsa on, niin — niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja syöksyy herjaajan jälkeen.

"Mari, Mari, älä mene siten!"

Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.

"Mari — Mari hoi!"

Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on matkanväsymys ja viina heikontanut.

Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä, ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee takaisin! Niin, niin — ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.

Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku, mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä elottomuus on etsittävän nielaissut.

Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!

Mutta hän nousee kuitenkin, sillä — hevonen on valjaissa pihassa. Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä. Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen, mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko ihmisen.

Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.

Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä tahtoo huolestuttaa ja pistää.

Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään, ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.

"Isä!"

"Mitä sitten?"

Kuiskaus vastaa kuiskaukseen.

"Tuleeko hän vielä takaisin?"

"Takaisin niin — huomenna tulee takaisin!"

Tönun selkään tuntuu lämmin henkäys, jota seuraa nenän tohina; sitten on poikakin nukkunut. Ja isäkin nukkuu, kädet kuuman, pakottavan pään ympärillä. —

Mutta Mari tuli kaupugista, voimakkaana, terveenä, uhkuvana, ja ryhtyi työhön ja toimiin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, kuin tahtoisi hän siinäkin täyttää sopimusta.

Ja lapsille toi kodin täyteen kaikenlaisia ihmeitä ja miehelle poven täyteen uutta voimaa. Ja kaikki vieri jälleen entisiä raiteitaan Kurusta maitokamariin ja maitokamarista Kurulle.

Ja sitten suli lumi molempien välistä, vihanta nurmi tuli sijaan ja pajassa, minkä ohi täytyi alati kulkea, alkoi uusi seppä takoa.

Tämä oli Kohvetin Juhan, joka tuli syksyllä sotaväestä tuoden ammattitaidon muassaan, niin että hän voi jakaa Tapun sepänhommia, tällä kun oli liiaksi työtä. Mutta Juhan oli oppinut myöskin kasarmissa soittamaan harmonikkaa, ja osatessaan saada soittoonsa Venäjän miehen ilon ja Venäjän miehen surun, mikä oli täällä uutta, tuli pojasta talven kuluessa mestari, monen kylän kuulu, ja heidän tullessaan Kuruun laulaen ja soittaen, oli peli Kohvetin Juhanin kädessä, ja Mari nuorikkokin kuunteli hänen taitoaan innolla ja halulla.

Mutta hän katseli myöskin mielihyvin, kuinka soittoniekka rautaa takoi, ja kun hänellä oli aikaa maitokamarista tullessa, seisoi hän tai istui kauemminkin pajan nokisella ovella. Keskellä mustaa kuonaa ja ruosteenpunaisia siruja. Ja palkeet puhisivat, ahjo surisi, ilma oli täynnä pistävää hajua ja Söra Jaak, Juhanin palkeitten polkija, ei väsynyt kiittämästä katselijalle veljenpoikaansa.

Tämä iloinen rupattelija, tuskin viisi vuotta Juhania vanhempi, näytteli nuorenmiehen isällistä ystävää ja suosijaa, samalla kuin hän yhdellä haavaa koetti saada itselleenkin loistoa siitä kunnosta, jolla hän tätä kehuskellen koristi. Ei haitannut vähääkään, että pikku tapaukset toistuivat: sen korvasi joka kerran uusi piirre.

"Kas niin, nuorikko, menköön toinen ja tehköön samoin!" Se merkitsi sitä, että tykkimies oppii sepäntaidon — silmillään oppii sepäntaidon käydessään rykmentin pajassa tykkihevosia kengittämässä. Se merkitsi sitä, että kohosit niin nopeasti kersantiksi, että sinut väkisin tahdottaisiin asettaa seitsemän pajan insinööriksi jos palvelukseen jäät, ja osaisit matkia kaikkia niitä korkeita taitoja, mitä "meidän pojalla" on kielessä, kirjassa ja nuotissa puhumattakaan basson ja diskantin laulussa ja tietenkin kolmirivisen harmonikan soitossa.

* * * * *

"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.

Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus ajattelevasti katsoessa kieroon.

Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä henkevää vertausta:

"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa — helottamaan panee, taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"

"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan jälkeenpäin."

"Minä? — minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee — onhan minulla tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, — mutta muoto — mistäs muoto tulee! — Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä — sanonpa, hän valmistaa sinulle vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"

Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti, teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli uudeksi.

Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin — saattoipa katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään selän takana mitä tahtoivat.

Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen ollessaan kaupungissa.

Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen suussaan.

Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn, yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras kysyi:

"Pitääkö minun nyt mennä kotiin?"

Ja emäntä vastasi:

"Kyllä vain, nyt pitää sinun mennä kotiin."

Juhan läksikin, mutta etsi ensin oikein kauan lakkiaan.

Neljästoista luku.

Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla kynttilän valossa raamatulta neuvoa.

Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.

Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta Batsebasta — luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä, jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen, ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.

Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle, kaksikin kertaa — hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär.

Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä, ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli lukenut.

Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat, pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.

Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.

Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin — riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan, tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.

Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä. Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle — se tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi lievemmin rangaistuksin.

Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla liian vaikeaksi.

Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin vielä joutua tuhon omaksi — mutta ei enempää. Sillä katumuksessa — Ulrik toi työhuoneesta allakan — vilpittömässä katumuksessa ei hän tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.

Niin — Kremer katsoi kalenteria — tänään oli keskiviikko, neljän päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.

Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei viime aikoina.

Mitä siis Tönulle?

Alentaako neljänneskopekan joka tuopilta.

Hm, mutta hän oli hiljattain hiukan kuulustellut toisilta hintoja ja saanut tietää, että toiset saavat maidostaan jopa koko kopekankin enemmän kuin hän, ja hän vatvoi väliin päässään ajatusta — kukapa sitä voisi liiaksua — lisätä puolen kopeekkaa tuoppia kohti Yrjönpäivästä lähtien - ainoastaan puolen.

Siis ehkä neljänneksen?

Kuinka pimeätä olikaan eteisessä!

Hän kääntyi akkunasta, jonka kaihtimen hän laski alas, yöpöytään päin — Kremer oli sillä hetkellä sänkykamarissa — ja otti rasiasta punaisen sydämenmuotoisen makeisen. Samassa lipui hänen katseensa nikkelirasiasta laatikon pohjalle jääneeseen hirven tappoaseeseen ja kun hän otti sen miettien käteensä, pisti hänen mieleensä ladata se. Jossakin piti olla muutama patruuna. Mutta lähemmin tarkastaessaan huomasi hän, että pyssy olikin jo ladattu, ja Kremer muisti, että hän oli tehnyt sen neljä viikkoa sitten — viime maksupäivän jälkeen eräänä pimeänä iltana.

Lisätäkö siis neljänneksen kopeekkaa?

Ulrik jätti revolverin pöydälle, hän ei käsitellyt mielellään ampuma-asetta, ja palasi punaista sydäntä imien saliin takaisin.

Ja sitenpä syntyi hitaasti hyvä päätös: ei mitään lisätä, ei puolta, ei neljännestä, mutta kyllä — jotta toinenkin jotain tuntuvaa saisi kouraansa — koettaa enentää karjaa kevääksi, vähintäin neljällä tai viidellä lehmällä. Enemmän tavaraa, enemmän hyötyä.

Niin, siinä oli ajatusta.

Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut erittäin runsas perunasato.

Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan. Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.

Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten pujahti hän paksun peitteen alle.

Ja siellä ei hän unohtanut rukoilla.

Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa aamussa.

Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin pyrkiessään synneistään tietoiseksi — eräs seikka ei kuitenkaan juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.

Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon kysymyksen — kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja, suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.

Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan — erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä — jäi Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:

"Herra voisi nyt ilman vain sopia."

"Miten ilman."

"Ilman häntä."

"Tahdotko siis jättää maitohomman?"

"Enhän toki, kuinka sen voisin, mutta — — eikös tuo nyt jo riittäisi, onhan minullakin sydän rinnassa."

Herra nousi tuolin rasahtaessa istuimeltaan — odottamattoman kevyesti hänen raskaaseen ruumiiseensa nähden.

"Kuule, kuule — sitä minä en voi — sitä minä en mitenkään voi — sitä minä en suorastaan henno — —" ja todellinen pelästys pani Kremerin herran kulmakarvat kohoamaan korkealle.

"Herra löytäisi jonkun toisen — —"

Mutta Kremer liikutteli käsivarsiaan aivan kuin tappeluun valmis kukko siipiään. "Ei, ei, se ei käy päinsä — se ei käy mitenkään päinsä! Hän leikkii kamarissani kuin lapsi — hän tuottaa minulle iloa — hänen päähänsä johtuu kaikenlaisia asioita — hän on kuin luotu minulle — — ja kun hän minua pilkkaa ja nauraa — suuri ilo on sitä kuulla — —"

"Mutta minä — —" Tönu jättää lauseen kesken, hän kamppailee itsekseen kouristuksen tapaisten nytkähdysten, jotka pakoittivat hänet painamaan lujasti kyynärpäitään kylkiinsä, tempoessa häntä.

"No, sinä — mitäpäs sinä — — onhan hän vaimosi — —"

"Hän on minulle enemmän kuin vaimo!" purskahti Prillupin suusta, hänen karvaisten kasvojensa melkein vetäytyessä mustiksi. "Olisipa hän vain vaimo, niin — Jumalan nimessä! — — tyttärenkin antaisin heti — vaikkapa kaksi tytärtä antaisin — —"

"Mutta hyvä mies — — mutta hyvä mies — —-" Kremer joutui aivan kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä — nyt keväällä — monta lehmää — monta hyvää lehmää — ei yhtä taikka kahta niinkuin mennä vuonna ja toissa vuonna — — ja tuopin hinta — — tiedäthän itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin kysele — — no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun piti nostaa hintaa — koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan yhtään!"

Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän saappaittensa veltot varret vapisivat.

"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! — Ja Kuru on sulla polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! — Useinkos minä häntä nyt nähdäkään saan — välistä ei muistakaan — aivankuin pyrstötähteä! — Ajattele toki hiukan, mies!"

Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen — hänen rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä — aikoi hän astua takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä, jonka piti näyttämän leikilliseltä.

Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.

"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta liiveilleen.

Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin kanssa. — —

Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena — sellaista sai hakea neulan silmällä — mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien verran lisää.

Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle, miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli omaisuuttaan — oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla tai myöhään yöllä pääsi kotiin.

Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui:

"Kannattaako sinun enää touhuta maitoa kaupunkiin."

Prillup käänsi päätään — hän oli selin voihuoneeseen päin — sinne ja tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta. Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan. Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat liikkumattomat.

"Siis — — siis takaisinko Kruusimäelle?"

"En tahtoisi, mutta kun täytyy."

"Mutta kuka sitten — —" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse, ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi lauseen lopun.

"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."

Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului jonkun ajan perästä synkästi:

"Koetetaan vielä eteenpäin!"

Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. —

Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin ennen Kruusimäelläkin.

Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät, niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa, ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut kaupungin lapsille.

Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan, ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.

Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa, erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan, alapa siis nyt mennä kotiin!"

Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.

Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen polvellaan.

Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko — toinen käsivarsi hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten — kunnes hän yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt, olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä oli sekaisin — niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.

Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.

"Mene nyt kotia, Juhan!"

Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja nähdessään Marin kalpeuden — nuorikon silmät loistivat miltei mustina kasvojen keskeltä — astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.

Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta, mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.

Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän päästään. — —

Kun Kohvetin Juhan — hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta, jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.

"Päivää vain, patruunan — rrrouva" — Antsun "r" oli aina monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn — "ymmärrämme pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"

Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".

"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan. "No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa —?"

"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja toissapäivänäkin".

"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.

Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan ovella seisojasta.

"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"

"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään kolme tytärtä".

"Sellaistahan se on tämä maailma: toinen saa yhden isän kanssa kolme, toinen ei kahdenkaan kanssa yhtäkään!" Antsu haukotteli.

"Panemme nyt saranat oveen", sanoi seppä ja päästi ha'at pihdeistä. Tämän olemus ilmaisi levottomuutta.

"Ne eivät ole vielä valmiit", keksi katselija.

"Reiät lyömme perästäpäin — — ne eivät ole tähän oveen." Ja Juhan otti naulalaatikon ja toisen vasaran, moukaroitsijan tuodessa kaksi uutta saranaa.

Seinää vasten oleva suuri ovi kaadettiin maahan ja saranain kiinnittäminen alkoi. Kurun nuorikko oli astunut hiukan sivulle, mutta jäi yhä katsomaan, sormet näpräilivät sukansilmissä aivan yhtä rauhallisesti.

"Onko Papiniidun lohkomisesta jo ollut lehdessä, me emme ole vielä hakeneet omaamme", kysyi Juhan.

Ei, mutta lehdessä oli ollut muuan sekava, jossakin Tarton takana tapahtunut hevosvarkaus, ja Kurun emäntä alkoi kertoa luvun sisältöä.

Yht'äkkiä tyrskähti Tuksin poika. Hän painoi päätään, — mikä oli karkeasti käänneksinyt molemmille sivuille, alaspäin vetäen naamansa virnistykseen ja ähki:

"Eikä tiedä, Juku, miten meidän vaivaisten nyt käyneekään! Selvittäkööt nyt poikamiehet noille, että vikittelemättä tuli!"

Juhan myhähti varkain hänelle; hänkin oli jo nähnyt Kremerin herran lähenevän moision puolelta, Kurun kukkulalta taas Prillupin. Todennäköisesti täytyi heidän joutua vastakkain pajan kohdalla. Mari, joka samoin oli katsonut heitä, jutteli sujuvasti edelleen, pysähtyen vain silloin, kun naulan iskeminen pihtipieleen esti hänen ääntään kuulumasta.

Mutta herra ja maitomies eivät joutuneet suorastaan vastakkain. Edellinen, tervehdittyään miehiä, kääntyi jo kulkemaan ohi pajan tielle, mikä vei karjakartanolle, kun toinen vielä oli jonkun sylen päässä tiehaarasta. Molempien (Tönu tervehti kädenliikkeellä kauempaa miehiä) piti pian avata portti: herran ulkoportti, Prillupin se, mikä vei alatuvan pihaan.

Porttia kiinnipannessaan katsoi kumpikin — tämä tapahtui aivan yhtaikaa — taaksensa pajaan päin.

"Suolattiin!" kikatti Tuksin poika.

"No, ja kuinka ne sitten pääsivät pakoon kunnan putkasta?" tiedusteli seppä.

Ja nuorikko kertoi jutun loppuun asti.

Hän lisäsi vielä käräjäsutkauksen, nyökäytti hyvästiksi Juhanille ja teki kotiin lähtöä.

"Ei minulle heitetä lainkaan hyvästiä!" valitti Antsu.

"Tosiaankin" — ja Mari nosti takaa hiukan hamettaan.

Viidestoista luku.

Kun Kremerin herra ei tiennyt, että Prillupin liike sujui huonosti, oli hänelle aivan odottamatonta, että maitomiehen täytyi jäädä osittain velkaan syyskuun ensimmäisellä viikolla; tämä lupasi kuitenkin maksaa sen seuraavalla. Kremer mumisi ainoastaan "hyvä on", sillä hän oli niin yllättynyt, ettei keksinyt muuta. Mutta hän ei sanonut enempää seuraavanakaan määräaikana — sillä kertaa hänelle itselleenkin selittämättömästä syystä — Tönun suorittaessa kuukauden maksut, siirsi vain velanmaksun neljä viikkoa eteenpäin. Herra von Kremer otti asian puheeksi vasta marraskuun ensimmäisellä viikolla, sillä silloin ei ainoastaan jäänyt vanha vajaus korvaamatta, vaan tuli lisäksi uuttakin velkaa.

Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono, perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.

Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.

No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta voi siitä siepata ahtaana aikana?

Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa hintaa?

Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla kärsivällinen.

Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän lähimpänä maksupäivänä!

Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin — kesärengeille on vielä maksettava palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa — — Kremer vain vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.

Hyvä on, siis aikaisemmin!

Tönu läksi jättäen sillä kertaa jälkeensä sikunaviinan hajun.

Ja Kremerin käsi kohosi leualta otsalle.

Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"

Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä, paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu — hän oli täydessä matkapuvussa — kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi, etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että konttorin akkunat tärisivät. —

Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer, joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen rämeikön notkoon. —

Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista yömajoista läheni.

Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.

Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä. Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä — Tönu tunsi enimmäkseen lähiseudun pojat — erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja ymmärsi.

"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä ja asiallinen.

Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi tappelu.

Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä pulloja ja laseja — keskellä sakeinta nyrkkisadetta — sitten pujahti hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.

"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä, "repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna käpristää sinulta hiustakaan."

Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava kuumotus — kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin näkyviin — ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä kymmenen virstaa.

Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet. Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö. Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan, hoidettuaan ensin ruunansa.

Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä, samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän; seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi penkinpäähän.

Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto. Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia naurajia kohtaan.

Kapakkavieraita tuli ja meni.

Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku virkkoi:

"Mari". Puhuttiin mumisten ja kikatettiin. Ja sitten sanottiin "Tönu."

Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään, heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä — niitä oli varmaankin kolme — hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:

"Mann, ota pian puhdas paita yllesi — katsos, ukko tulee taas happomarjapensaitten välistä!"

Tyrskyttiin.

Muuan korkki lensi lepääjän yli seinään.

Lasit kilahtivat.

Ei tämä ollut ensimmäistä kertaa, eikä pila ollut pahinta, mutta Prillupin silmät iskivät tulta ja pää tärisi kuin iskusta, niin että hänen oli mahdoton ehkäistä hermostunutta liikettä. Muulloin olisi hän tukkinut pilkkaajien suut puolella viinatuopilla tai kuudella olutpullolla, mutta tänään ei käynyt päinsä ajatellakaan sellaista puolustuskeinoa, hän painautui penkkiin voimattomana sortoa vastaan. Ja sitten antoi hän heidän letkautella itseään, kunnes he viimein väsyivät ja hävisivät.

Mutta Prillupin rauhan aikaa ei riittänyt kauan. Matkalaiset lähtivät, huoneet olivat jo aivan tyhjät ja viimeiset yövieraat olivat asettuneet penkeille ja pitkälle pöydälle, kun oven takaa kuuluva mutina kuulutti uusien vieraitten tulosta. Ja heidän äänensä — ne aivan kajahtelivat — olivat Tönulle tutut. Ei ollut epäilystäkään siitä, että yö oli mennyttä, jos ne miehet keksivät hänet ennen myynnin loppua. Ja Tönu tempasi turkinkauluksen äkkiä yli korviensa — hänen kasvonsa olivat jo ennestään seinään päin.

Mutta ei kestänyt kauan — ilmiantaja oli varmaankin kapakoitsija — kun hänen nenänsä alle pistettiin palava tulitikku.

"Katsos kitupiikkiä! Kallakun pappa tarvitsee kiireesti vuokrarahoja ja tämä retkottaa siinä! Ylös, Mäenkylä!"

Mäenkylä kuorsaa vahvasti.

Häntä ravisteltiin.

Makaaja mutisi, maiskutti suuta ja vaipui jälleen uneen.

Mutta ei se auttanut kuitenkaan lopuksi. Vieraitten käytyä riihen luona peittämässä hevosensa ja katsomassa, olivatko kyläläisten vasikat ja siat kuormassa — kolmas näistä, muuan munakauppias, joka kulki teurastajien mukana, teki niin kauan kauppaa tuvassa — oli nukkuja jälleen pyydyksessä. Mies nostettiin istumaan.

"Hiukan kupkia, Mäenkylä — kuka nyt tulee kapakkaan makaamaan! Sitä ennätät tehdä kotonakin, joskus Marin sylissäkin."

"Kynikää tänään jotakuta toista, jättäkää minut rauhaan!" urisi Prillup hieroen silmiään.

"Kukapa sen tietää, kuka kutakin kynii, entäpä sitten — oletpa jo kylliksi kyninyt sinäkin!"

"Mistäs tiedät!"

"No ihme ja kumma, molemmat ansaitsette yötä ja päivää! Jopa ovat huhut liikkeellä, että Mäenkylä on keväällä sinun."

"Omia juttujasi!"

"Minkävuoksi sitten juttuja?" jatkoi toinen teurastaja. "Kelle jumala antaa pehmeän naisen, hänelle antaa välistä myöskin kauniin moision."

Naurettiin ylt'ympäriinsä, ja Prillup laski jalkansa permannolle.

"Limbärk, anna näille isännille minun laskuuni herrasmaiset kurkunkastikkeet — niitten pilapuheet ovat niin hikovia!"

"No katsohan," kiitettiin, "kenet on moisionherraksi luotu, hän keksii myöskin moision herran sanat!"

Ja heidän istuessaan yhdessä uunin vieressä pienen pöydän ympärillä — erään kasvot olivat kuin tuore lihakimpale, toisella oli atleetin ruumiinrakennus ja taiteilijan, malliksi kelpaava roomalaispää —, pani villakoiran näköinen Prillupin vieressä istuva, lakkaamatta hiljakseen sieraimiaan tuhisteleva, laihahko munakauppias, joka siihen asti oli istunut vaiti, toverillisesti kätensä maitomiehen kaulaan sanoen:

"Älä ole milläsikään, rakas veli! ovathan he meidän vanhempiamme ja esivanhempiamme imeneet seitsemänsataa vuotta, ovathan he — puhujan ääni oikein värisi — ovathan he niitä kiusanneet nälässä ja piiskanneet ja niiden tyttäret nauratelleet. Ja kun nyt joku meistä — samantekevää kuka — jolla on vähänkin mahdollisuuksia — meistä, jotka olemme vapautuneet orjuuden ikeestä — kun meistä nyt joku saa heitä kyniä, — mitä enemmän, sitä parempi — — minulla, kuuletko — ei ole muuta sanottavaa (hän. haparoi lasia) kuin: Tämä Viron veli ja tämä Viron sisar — ne eläkööt!"

Se puhe oli ikäänkuin lähtenyt teurastajienkin sydämestä; he huusivat jylisten eläköötä ja kilistelivät Prillupin kanssa. Mutta tuhahteleva munakauppias otti maitomiehen käden omaansa, puristi sitä lämpimästi, katsoi toisen silmiin uskollisesti ja jatkoi perin tuttavallisessa äänilajissa:

"Vie terveiset puolisollesi! Sano, että näin käskee munakauppias Anton Siidermann tälle puhua: Pässi on kerittävä — työ olkoon perinpohjaista — tottahan ymmärrät: työ olkoon perinpohjaista."

Herätessään verrattain myöhään — ravistelija oli kapakan renki — huomasi Prillup olevansa uunin vieressä kolmella tuolilla selällään, jalat maassa, lakki vain päässä.

Takimmaisen huoneen ammattiveljet olivat jo lähteneet, ystävien kaupustelukuormat poissa riihen luota ja kapakan edestä. Samalla kertaa kuin Tönukin lähti, ajoi hevosensa maantielle viimeinen kapakassa yöpyjä, muuan villankarttaustehtaaseen menevä muori.

Siitä oli seurauksena, että kauppiaat nurisivat ja torilla taas täytyi kuolleita kuopata.

"Ei katsota tänään meikäläisiin päinkään — ylpeäksikö on käyty?" sanoi yhtäkkiä joku pistäen Prillupille kättä.

"Kappas sitä — Maasikas," nostaa maitomies silmäluomiaan, "vai olet tänään taas liikkeellä. — Eipä tässä olla ylpeitä — katsos, yöllä tien varrella tuli juotua humalaan, nyt on aivan kuin kaihet silmissä ja pää kuin pölkky." Tönu hymyilee kohmeloisesti.

"Ehkäpä otat meidät jälleen kuormallesi — — olisi jututtavaakin monesta aikaa — —?"

"Vieläpä häntä nyt kysyt — istu siihen vain — olenkin juuri lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on joitakin ostoksia — jäät siksi aikaa hevosen luo."

Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.

Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään. Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.

Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi, ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat purppuranpunaiset puoliverhot.

"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä — — mikäpä noita puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."

"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä — ilma kolea ja pitkä matka edessä — —"

"Hiukan janokin olisi — —"

"Janokin on — —"

He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista, ja Tönu ajaa hevosen pihaan.

"Puoleksi tunniksi."

"No ei pitemmäksi aikaa."

Jaska saa kaurapussin päähänsä, miehet keksivät lämpimiä ahvenia edestään myymäpöydältä. Pitkässä matalassa huoneessa on muuan syrjässä oleva nurkkapöytä vapaa. Maasikas näkee sen heti ja sijoittaa korinsa sinne.

"Ehkä ei sentään seisten myymä-pöydän luona —?"

"No eihän toki, voihan hiukan istuakin — —"

"Hiukan jutella — —"

"Meidän vanha pöytämme."

Viinan, leivän ja kalat vievät itse, oluen tuo emäntä perässä, ja sitten juovat, syövät ja vaikenevat. Vain heidän silmänsä puhuvat, ne katsovat toisiinsa kysyen, vastaten ja ymmärtäen joka kerran, käden nostaessa lasin ja pannessa sen taas maiskuttavilta huulilta pöydälle. Aluksi riittää heille se, että istuvat yksissä ja yksissä maistelevat.

"Kuulin hänestä taas", alkaa suutari viimein kuiskaten; hänen silmänsä ovat alkaneet palaa.

"Mitä sitten?" mumisee toinen vastaan.

"Ei ole enää Jamburissa, vaan Oudowassa."

"Kirjoittaisit taas?"

"Niin, mutta ei se auta mitään, hän ei vastaa."

"Aina vain räätälin kanssa?"

"Aina räätälin kanssa!" ja Maasikkaan kuiskaus kuuluu huokaukselta.

Prillup istuu käsi poskella ja katselee lautasella olevia luita. "Niin, mitäs tehdä, kun sinä et tahdo väkisin — —"

"En, silloin olisi kaikki lopussa! Ei pysy kotona se, jota kytkyessä on sinne takaisin tuotu."

"Parempi hyvällä, se on oikein. Mutta eikös sinun pitänyt itse sinne — —?"

"Puoli vuotta sitten — jo puoli vuotta!" korostaa tohvelisuutari pyöristellen peukaloaan pöytää vasten, väärien käsivarsien liikkuessa kuin lintua pyydystettäessä. "Mutta ei saa kootuksi summaa — tee, mitä tahdot, kokoon et saa!"

"Eikä tiedä auttaisiko."

"Auttaisi tai ei" — Maasikkaan jäniksen suupielet värisevät — "kuulisin hänen ääntään - näkisin hänet vaikka kaukaakin — —"

Maitomies nojaa poskeaan toista kättään vastaan, molemmat vaikenevat. Tiskin edessä kinastelee kaksi ajuria, siellä ja täällä nauretaan pöytien ympärillä, rasvanhaju, tupakinsauhu, viinan- ja oluenlöyhkä leijaa paksuna heidän päittensä ympärillä.

"Et unohda?"

"En. On niinkuin hän olisi noitunut minut."

"Noitunut sinut — —" kertaa Prillup pureskellen jotakin parranhaiventa.

"Unessa ja valveilla — aina seisoo edessäsi — —- Ja nyt ajatella, että hän räätälin kanssa — että hän mokoman räätälin kanssa — -" Maasikkaan silmät kiertävät kuumina, peukalot pyörivät voimakkaammin, hän lopettaa huokaisten: "Että sen lapsen piti kuoleman — — että sen lapsen piti mullan alle vaipuman!"

"Lapsi — — no niin — — jos lapsi olisi — -" Prillup nyökyttää tasaisesti, hänen katseensa on kauastähtäävä; vasta jonkun ajan perästä puuttuu puheeseen:

"No etkö siis koeta mennä — — työtä sulla jo on —"

"Työtä on — onpa riittävästi — mutta sitä ennen ole hyvä mies, tee sitä myös."

Ja Prillup näkee, kuinka Maasikkaan olkapäät painuvat, kuinka hänen pyristelevät käsivartensa ja pyörivät peukalonsa vaipuvat sivua myöten alas.

"Kaksi olutta, emäntä", tilaa suutari hiukkasta myöhemmin; hän ojentaa tavottaakseen lasin, mutta se oli tyhjä ja tyhjät myöskin pullot.

Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen. Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.

"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden on kaikki särkynyt — —" hän näpristelee sormellaan liiviä.

"Onko särkynyt?" tiedustelee Maasikas painokkaasti, "tunnetko, että on?"

Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää suutaan pöydän yli kuulijaan päin:

"Kerran hiivin hänen jälkeensä — — — puolen yötä olin vatsallani akkunan takana — — kivi kummassakin kädessä — —"

Heidän katseensa yhtyvät ja yhtaikaa kyyneltyvät heidän silmänsä.

Puhuja on pitkän aikaa aivan vaiti.

"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki on ollut aivan turhaa — —"

"Ei siis parane?"

Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. — — Ja kun sinun täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin — ehkäpä vielä vieraaseen kuntaan — vaivaisempana kuin ennen — hän voi kyniä minut velastaan putipuhtaaksi —"

"Mutta saat omasi takaisin — saathan sitten omasi takaisin!"

"Niin — sitä ennen pannaan ehkä korvaamaan velkaa, sitten saan takaisin. Mutta mikä minä nyt enää olen hänen silmissään. Retale — jota voi jalallaan tönäistä! Keikaileekin minun silmieni nähden eräälle pojalle — jotta näet: retale olet, tallukka olet, et mikään mies!"

"Mutta sinä saat takaisin —"

"Eikä siinä ole vain hökkeli ja köyhyys — maailman nauru ja pilkka vielä lisäksi — elämän ajaksi — — niin hänellä kuin mullakin kestettävänä — —"

"Mene hänen kanssaan kauas!" Maasikkaan katse on uneksiva.

"Tulee perässä — aivankuin hajukin leviää — ei siitä pääse eroon kuollessaankaan —"

"Mutta hän on luonasi!"

"Mene tiedä, kuinka kauan — sinun omasi on nyt räätälin luona!"

Mäenkylä nousee pöydästä mennäkseen ulos. Hän astuu vahingossa erään edellä kulkijan kantapäille ja hänen selkänsä on kumara. Kun tulee hetken kuluttua takaisin, menee toisen ohi, kunnes huomaa erehdyksen. Mutta pöydän läheisyydestä heilauttaa kättään tiskiin päin ja kuuluu tilaavan sieltä jotakin.

"Vatsa jäi kuin puolelleen ja olut yksin panee viluttamaan." Häntä tärisyttää, kun hän painuu istuimelle. "Konin selkään panin täkin."

Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa päätään ja uljuus nostelee siipiä.

"Minä alan nyt säästää rahaa."

"Kylläpä sietäisi — kylläpä sietäisi."

"Joka kopeekan — viimeistä kertaa näet minut tässä.'"

"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa — — jospa koettaisin ajaa suoraan yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa — —"

"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.

"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."

"Pois tuon hänet räätäliltä" — Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään — "sanon sinulle — pois tuon!"

"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta — tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.

"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! — — Kaksi olutta, emäntä!"

"Osaisipa hänkin, kykenisipä niin, — mutta Mari ei siihen suostu —"

"No, ehkäpä yrittää?"

"Ei, ei, siihen — ei hänestä ole. Hän on jotenkin vajavainen. Hänen päänsä ei oivalla kaikkia asioita — ei huomaa. — Arvaapa, mitä hän minulle vastaisi? Vastaisi, että ei, — hän muka täyttää sopimusta. Minkä itse pystyn tekemään se vain on tehtyä, se on — se vain on tehtyä — —"

"Tiedätkö, mitä minä teen? — Heitän räätälin Peippos-järveen!" — —

Lampuissa palaa jo tuli, akkunoitten takana on musta yö, jääkukkien kimallus ikkunoissa tihenee: he istuvat yhdessä eikä tarinalla ole loppua, he kastavat kurkkua, ja suunnitelmilla ei ole rajaa. Ja kun joukko hyväksyttyjä arvannostopoikia tulee rallattaen, ja soitto soi ja laulu kaikuu, niin yhtyvät he äkkiä nuorten rajuun iloon, veljeilevät heidän kanssaan ja juottavat heitä.

Ja lopuksi tanssitaan.

Suutarikin tanssii.

Suutari osaa "Venäjän tanssin" ja tanssii kyykyllään.

Mutta maitomieskin luulee osaavansa ryssänpolkan ja tanssii suutaria vastaan. Ja molemmat ovat hikiset. Ja huone jymisee. Ja maitomies nostetaan hurraten jaloilleen, kun hän hairahtuu ja kaatuu kyljelleen.

Kuudestoista luku.

On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän taakse.

Raudikko joutui seisomaan kylmässä, nyt pistää kipakkaa ravia.

Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se häntä ihmetyttää.

Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!" ja pyyhältää nauraen ohitse.

Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain, keltaisin silmin.

Sinne jäi varmaankin — jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa mielessä — osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?

Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä kotona odotetaan — kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa ylämäkikin!

Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.

Ihmetellen katsoo ja kuuntelee matkalainen.

Mutta yht'äkkiä häntä väristää.

Kiristyykö pakkanen siis vieläkin? Siihen asti näpisteli vain nenää ja korvaa — ottaako jo henkeen?

Ja toisen kerran vapisuttaa miestä.

Ja varpaitten ja sormien neniin on pakkanen käynyt kiinni ja nenänalusparta repii huulta — ja nukkuvan tuulimyllyn vierestä alkaa näkyä Aleti — —

Ehkä hetkeksi?

Katsotaanpa.

Mutta yhtäkkiä puhkee hän nauramaan. Kuinka hän sen saattoi unohtaa! Vilustaa, ja itsellä on vilustumisrohtoa reessä!

Tönu kopeloi heinissä ja tempaisee pullon esiin. Se on kyllä väkiviinaa, jota piti kotona laimentaa tavalliseksi viinaksi, mutta menee se silkkanakin sellaisessa pakkasessa. Ja korkkiveitsi on Tönulla taskussaan.

Kas sitä, millainen kulaus! Maiskuttamaan panee ja hiukan kakistelemaan, mutta miten kuumaksi lyökään poven, miten iskee tulta suonia pitkin! Alappa nyt vielä puhetta takelluttamaan, ja kotona odotetaan! Pisara toisen jalan hyväksi vielä, sitten ohi tämän niinkuin muittenkin kapakkain.

Aleti tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Nabraste tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.

Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja kellot kumajavat.

Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen keskestä.

Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen edellä, alati hänen edellään.

Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa häntä yli hangen ja haudan.

Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa niska ja pyöreä olkapää.

Mutta hiukset, turpeentuhankarvaiset hiukset ruskottavat kuin aamunkoi.

Äkkiä ei näe matkalainen enää.

Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.

Mutta matkalainen ei kuule enää. —

Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.

Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia. Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.

Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja kulkusten kilinästä.

Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.

Mutta raudikko erehtyy — isäntä ei nouse.

Heinäpussi jää rekeen ja rekeen jää loimi.

Jaska odottaa ja pää roikkuu. Viimein vilustaa.

Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin, ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.

"Eikö isäntä lähdekään lämpöiseen?"

Mutta isäntä ei vastaa.

"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa matkaansa.

Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia — tämä on sille oudon uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.

Samaan aikaan katsoi Kurun nuorikko kelloa ja odotti.

Ei enää. Ei päivääkään enää. Nyt olkoon lopussa.

Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella, kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta tyhmyyttä.

Ensimmäinen — tulo Ruisusta Prillupille. Toinen — muutto Prillupilta Kurulle.

Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen synnytti toisen.

Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin — niin — sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti — paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.

Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.

Mutta senkin kestää. Ja Mari oli haudannut.

Mennäkö nukkumaan?

Hän nosti kädet niskaansa ja kuunteli yöhön.

Kello tikitti kiireesti, kuin valvoisi joku sen työtä.

Nälkäinen rotta nakersi jossakin lautaa.

Sirkka siritti nurkassa, toinen lapsi vikisi unessa, laesta vaappui kuin hiljaisuutta kaiken ylle.

Nyt haukkui pihassa koira. Ja lopetti ulvoen. Vastasi varmaankin moision ja Kruusimäen koirille, niinkuin monasti ennenkin. Ja jälleen vaikeni.

Mari katseli jääkukkasia pienillä ruuduilla. Ne yhä enenivät, jopa kävivät ikkunakehät lumisiksi.

Äkkiä laajeni katsojan silmäterä. Liikkui kuin varjo jäisten lasien takana, läheni ja etääntyi — kerran sumeni aivan himmeäksi aivankuin ruutuun olisi puhallettu. Ja sitten kaikui hirnuminen, äänekäs ja intohimoinen — aivan vasten akkunaa ja odottajan syliin.

Nuorikko heitti villaliinan hartioilleen, sytytti lyhdyn palamaan ja kiirehti matkalaista vastaan.

Hän viipyi kauan. Sitten tuli hän tätä kantaen.

Hän astui varoen, jotta ei herättäisi lapsia.

Kantamus oli raskas, mutta Marin käsissä on voimaa.

Ja asetettuaan hänet sänkyyn, riisuttuaan häneltä turkit ja otettuaan saappaat hänen jalastaan tuo Mari lampun ja valaisee hänen kasvojaan.

Ne kasvot sinertävät, kuin olisi sininen yö niihin värinsä valanut. Silmät olivat raollaan.

Ja nyt vasta käsitti nainen, mitä oli tapahtunut.

Hän pyyhkäisi hänen kulmiltaan hiustupsun ja käsi kävi hitaasti yli otsan.

"Sitä peltoa ei tarvittu! Ei, sitä peltoa ei tarvittu!"

Mutta yhtäkkiä pysähtyi käsi ja ojentui ylöspäin:

"Tai ehkä kuitenkin — —?"

Hiukan myöhemmin sammui lamppu. Mari makasi miehen rinnalla rauhallisen yön.

* * * * *

Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi sulaneesta ikkunasta sisään — näyttivät vanhan herran kasvot varsin näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat näyttivät olevan vahaa.

Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän vieressä seisoville lapsille ja lähti.

Tuntia myöhemmin kaikuivat aisakellot. Mäenkylän herra matkusti Särgvereen.

Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.

Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa. Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi. Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!

Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain huomautti:

"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan matkasta — eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan — älä ota seulaa — ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat kunnossa" — hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän — "ei muuta kuin käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"

Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt ensimmäiselle matkalleen.

Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä. Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi, punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.

Sitten istui ja esitti asiansa, ja neuvokkuus, mikä siinä ilmeni, uhkui Lemsin enon mukaan samaa terveyttä kuin hänen jäsenensäkin.

Ja hänen puhuessaan, vaihtelee hänen kasvoillaan vuoroin totisuus ja vuoroin päivänpaisteinen hymy.

No, että niin ja niin, että vaihdettaisiin Altkylän vuokratalo mielihyvin Kuruun ja maitohommaan, jos vain emäntä juoneen lyöttäytyisi ja leski lesken kanssa sopisi. Talonvarat täydentäisivät talonvaroja, perhe lisääntyisi vain yhdellä pipanalla. Moision kanssa, tietysti, jäisivät asiat entiselleen niinkuin vainajankin aikana — mitäpä sitä muuttamaan —

Niin, eihän sitä vastaan voisi mitään olla — leski silitti esiliinaansa polven kohdalta — jollei sattuisi tietämään, mitä Arun isäntä hiljattain on puhunut Vanarehen ristiäisissä.

Mitä hän on siis puhunut?

Ei mene hänen järkeensä, kuinka kristityt ihmiset kuten Tönu ja Mari voivat heittäytyä sellaisiksi maailman voiton vuoksi. Olkoon häpeän laita miten tahansa, mutta miten käynee viimein heidän sielujensa!

Vieras hymyilee ja käy totiseksi, nousee istuimeltaan ja käy taas istumaan. Mutta leski silittää polveaan ja lopettaa:

Että niin se nyt on: rupeaisiko hän muutenkin kuormattuun selkäänsä ottamaan sitä uutta syntiä, että vielä joku kolmas sielu joutuu hukkaan näiden kirottujen maitojen vuoksi.

Kun Arun isäntä antaa Marille kättä, niin kumartaa kohteliaasti.

Ja leski kumartaa vastaan.

Ja Arun isäntä lohduttaa häntä hänen surussaan.

Ja surija kiittää ja saattaa hänet ovelle.

Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti poskelle.

Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys moision alarakennuksen portin luona — lakki pois kuin rouvan edessä, ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä hyväntahtoisen huvitettuna.

Myöskin Ants tahtoi lesken "entisillä ehdoilla".

Ja leski ei puhunut mitään.

Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään vikaa — jos moitin, niin panettelen — mutta toinen voi olla parempi ja kolmas — neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa voi tehdä summamutikassa!"

Antsun silmät kostuivat, suun ympärille ilmestyi rengas.

"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."

"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"

Hautajaisten jälkeen tuli seppä.

Tämä ei himoinnut Kurua eikä maitoa, hän tahtoi lesken kummattakin: vanhan sopimuksen piti rikkoutuman ja unohtuman, jostakin kaukaisesta moisiosta aikoi hankkia itselleen oman talon ja Tönun lapsille lupasi olla isänä. Sellaisin suunnitelmin olisi mies voinut tulla voitonvarmana, puhua kaikuvasti, katsoa voittaen, mutta Juhan teki sen silminnähtävän neuvottomana, sillä heidän suhteensa ei ollut enää täydelleen entinen, jotain tuskin tuntuvaa, mutta kuitenkin erottavaa leijaili ilmassa siitä syksyisestä päivästä asti, jolloin Tuksin poika pajassa mestarin vierasta kohtaan oli päästänyt suunsa valloilleen.

Ja hänen nyt puhellessaan ja peläten tarkatessa nuorikon kasvojen ilmettä, ei kestäkään kauan, ennenkuin sana kuivi hänen huulilleen. Silminnähtävästi pakeni veri Marin poskilta, hänen katseensa suureni ja musteni, sitten välkkyivät hampaat kesken tämän kalvakkuuden ja Juhan kuuli huudahduksen:

"Jänishousu, siinä on ovi! — Kuuletko, siinä on ovi!"

Mutta sen jänishousun mentyä — puoleksi takaperin ja kompastellen — vaipui ovennäyttäjä tuolille pää pöydän reumaa vasten ja itki kaikesta sydämestään.

Hänen olkapäänsä tutisivat vielä ja kurkkua kuristivat nyyhkytykset eriskummallisen ryhmän häntä piirittäessä. Toinen oli lintu ja toinen karhu, ja toinen töllötti nauhoissa ja toinen rapisi paperiviilekkeissä. Mutta Juku ja Anni hyppelehtivät heidän jäljessään.

"Mikä Maria vaivaa?" Nauru tyrehtyi heiltä.

"Eihän mikään. Olin niin yksin. Ei ollenkaan tullut mieleeni, että tänään on Katrinpäivä ilta!" Ja nopeasti ovat nuorikon silmät kuivatut. "Olette varmaankin matkalla Kruusimäelle päin?"

Sinnepä niin — olivat aina ohimennessään poikenneet taloissa.

Kurun leski ojentelee jäseniään ja nauraa: "Minä tulen mukaan — odottakaa hiukan!"

Lapset yhdestä suusta: "Minä myös, minä myös!"

"Voitte tulla, mutta Juku, etsi ensin minulle sarvet!"

Uusi Katri valmistuu pian: musta turkki nurinpäin ylle, punainen lankakimppu pujoparraksi, posket hiilellä mustaksi ja päähän Jukun kesäinen löytö aitan lakasta — pukinsarvipari.

"Saatana kuin saatana!" Ja hyväksyvä nauru on äänekästä. Vain Anni peräytyy arkana kauemmaksi.

Mutta piru on vain puoleksi piru, jollei sen suu tulta suitse. Ota siis tulitikkulaatikko mukaasi!

Joku sammuttaa lampun. "Yritä, yritä!"

Ja nuorikko yrittää. Kaikki vääntelevät naurusta, vain arkaverinen Annikki kiljahtaa pelosta.

Pian ovat lastenkin hetaleet päällä. Mari lukitsee oven, sillä eno on kaupunginmatkalla, ja vallaton seurue huitaisee Kruusimäelle päin.

Ulkona on hiljaista ja villan pehmeää. Lunta on paljon: pimeys lepää kuin untuvaisessa sängyssä. Unisesti putoilee yksinäisiä hiutaleita, puilla on himmeät, valkoiset hatut, pirtit paistavat kuin hautovat joutsenet.

Heidän edellään kulkee reki. Aisakellot kumisevat. Se kumina on vieno, kuin olisivat läpät kiedotut silkkiin. Ja lumi ei natise jalasten alla, kyytimies edessä ja herra takana häämöttävät mykkinä, ikäänkuin pilvenlonkare yli mäenselänteen.

Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva — en minä nouse tästä!" Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella. Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.

Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin, härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.

— Mitä hän vastaa minulle?

— Todennäköisesti "kyllä", mutta mahdollisesti myöskin "ei".

Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran ehdotustaan.

— Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä — hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.

Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää, milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.

— Ei enää jakaa — tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin. Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua — niin — Ulrik von Kremer huokaa.

Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.

Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen permannolle.

Pari minuuttia kuluu, joina on kuin elämä olisi paennut. Kaikki pysähtyy, ajatus, suonentykintä, liike. Silmäluometkin ovat kiinni ja kuolema tekee posket vahankarvaisiksi.

Mutta Kremerien henki on tunnetusti sitkeässä. He vanhenevat hitaasti ja kuolevat myöhään. Yhtäkkiä tuntee Ulrik lämmintä surinaa povessaan, sieltä se valuu käsiä ja jalkoja myöten alas, päässä alkaa naksuttaa, silmä syttyy näkemään. Mies tarttuu koetellen polveensa, päähänsä, sitten painaa molemmat kätensä sydäntään vastaan ja rajaton riemu nostaa veren hänen poskiinsa.

"Es schlägt! Es schlägt! Herrgott, es schlägt!"

Nyt toistuu akkunassa se kolmenkertainen kolina. Ulrik nousee ja lähestyy, joka nykäyksessä on uljuutta. Saatanan kasvot ruudun takana ovat huomattavasti kirkkaammat, sarvet ovat kadonneet, suusta ei leisku enää tulta ja käsi, mikä tyynnyttää, näkyy pitkine kynsineen.

Ulrik uhkaa tätä nauraen, sitten rientää hän nuorikkoa vastaan. Niin nuorekkaat eivät hänen askeleensa ole vielä milloinkaan olleet!

"Viimeinen hassutukseni! Melkein olin tappaa ihmisen!"

"Ei, ei, sinä tuotat minulle sanomatonta riemua — todellakin sanomatonta riemua! — Ajattele, sydämessäni on toinen läppä viallinen, varjelen sitä jokaisesta kiihoituksesta. — Pelkäsin, että yhtäkkiä se seisahtaa ja olenkin kylmä! — Mutta nyt — — mutta nyt — —" hän taluttaa vieraan kädestä takahuoneeseen, sillä salin akkunassa ei ole kierrekaihtimia niinkuin siinä — — "nyt vasta tiedän, että elän vielä kauan — vielä sangen kauan elän — — Mutta istu toki — tuon sinulle leivoksia ja viiniä!"

Ja kiirehtiikin tuomaan. Mutta on hyvin kiihoittunut. Tuo kyllä lasit, mutta unohtaa pullon — tuo kyllä kaakun, mutta veitsen jättää tuomatta. Ja lakkaamatta puhuu viallisesta läpästään ja tämänpäiväisestä ratkaisevasta säikähdyksestä. "Sillä koska tämä kesti senkin, kun hän vielä sitäkin voi vastustaa — toisen kerran pääsi voitolle — kuin hän ei pelkää härkää eikä piruakaan — —"

Nuorikko kuuntelee häntä hymyillen rauhallisesti, karvaiset käsivarret ristissä rinnalla. Lumella pestyt kasvot ovat vielä juovikkaat, sarvet sidenauhojen päässä riippuvat hänen sivuillaan.

"No istu toki, vallaton Katri, ja juokaamme sinulle punaa poskiin ja minulle terveydeksi! — Tai otatko ehkä ensin turkin yltäsi ja puhdistat itsesi liasta?"

"Ei, lähden pian."

"Et jää kauemmaksi aikaa?"

Mari pudistaa päätään. "Tulimme kylältä, lapset lähetin edellä — ne tahtovat vielä syödä."

"Mutta minulla on sinulle puhuttavaa — — hyvin tärkeätä puhuttavaa — — en malttaisi odottaa päivääkään."

"Senhän voitte heti tehdä" — hän nojautui leposohvaan — "tärkeät asiat ovat lyhyimmät puhua."

Kremer istuu häntä vastapäätä ja täyttää lasin. Hänen kätensä vapisee, viikset värähtelevät ja suun ympärillä väreilee jotakin ainaisen lapsellista.

"Sitä ennen juomme terveydeksemme?"

"Terveydeksemme ja rohkeudeksemme!" Nuorikon huulten välistä välähtävät harvat hampaat.

"Miten nyt käy sitten Kurun ja maidonajon?" alkaa Kremer, kun lasit on pantu pöydälle. "Sukulaisesihan on vain tilapäinen auttaja."

"Minun puolestani voitte saada kummatkin ensinmainitut."

"Vai niin!" Kremerin olkapäät hiukan kohoavat. "Et siis jää odottamaan ketään toista Tönun sijalle?"

Mari mutustaa kaakkua ja pudistaa kieltävästi päätään.

"Ja mikä tulee sinulle neuvoksi?"

"Lähden kaupunkiin."

"Lähdet kaupunkiin — —? Lasten kanssa vai yksin?"

"Annin otan mukaani, poika lähtee enon kanssa — alkaa paimentaa hänen karjaansa."

"Mutta sinä sen toisen kanssa — — mitä sinä sitten aiot — —"

"Eiköhän aina jotakin saa toimeksi. Minulla on voimaa ja kaupungissa on paljon kansaa. Ajattelen aina, mitä kaikkea siellä voikaan sattua ihmiselle!"

Marin äänessä ja katseessa on jotakin, mikä pakottaa Kremerin hetkeksi vaikenemaan. Hänen kasvojensa ilme on tylsä.

"Ja minä — — ja minä — —?"

"Mikä teitä sitten vaivaa? Teillä on jo terve sydämenne."

"Niin, mutta — ajattelin kokonaan toisin — — ajattelin, että kaupunkiin lähdet kyllä, ja lapset jätät omaisten luo, ja alat elää itseäsi varten, pieni ja soma ja rauhallinen asunto — ja kaiken, mitä tarvitset, saisit minulta — —"

"Ei, tahdon olla vapaa." Mari ryyppää lasista.

"— — Ja Prillupin velan lahjoittaisin — —"

"Siitä kiittäisivät teitä Prillupin lapset. Minä sitä en jouda korvaamaan enkä tahdokaan."

"— — Ja asemasi olisi suloinen ja siitä mitä saat, riittäisi lapsillekin — —"

Mari panee lasin pöydälle ja nousee ylös pyyhkien suutaan. "Tahdon kaupungissa olla varpusena, enkä kanarialintuna."

"Mutta ajattele toki — — mieti toki hiukan — — etkö sitten minua lainkaan — —"

Mutta nuorikko nousee, nostaa sarvet päähänsä, puskee niillä ukkoa kohden, nauraa ja lähtee.