Front matter (continued 2)

"Olen käynyt kirkossa — ja usein rukoushuoneessakin — —"

"No niin — kirkossa ja rukoushuoneessa käy jokainen!"

"No, olikopa minulla nyt sitten mitään haluttavaa tai kaivattavaa — —"

"Siis uskoit siihen asti isää ja olet nyt vasta viime aikoina alkanut uskoa äitiä?"

Tönu hivuttaa vähän olkapäitään eteenpäin, myhähtää pari kertaa ja tirkistelee jälleen etsien savuttuneeseen lakeen, kunnes pieni leuannaksaus ilmoittaa hänen keksineen vastauksen; hän virkkaa voitokkaasti:

"Sinäpä et ole tyhmä! — No rukoiliko sitten Kuru Joan aivan polvillaan jumalata kaikki vuodet ennenkuin hänelle annettiin Mäenkylän maitotalous! Niin — vihellä vain! Joan alkoi ruokapöydässä ollessa panna kätensä ristiin, vasta sitten kun hänellä oli hämärä aavistus siitä, ja kun sitä aavistusta alkoi olla enemmän, niin rupesi pitämään hartaushetkiä kotonaan. Mutta kas maito, se tuli — se tuli mäiskis ovesta sisään. Ei muuta kuin kerran konttoriin — maitohomma on saatavissa Yrjönpäivästä alkaen — jos tahdot ottaa — olet moisiota kaikkein lähimpänä —"

"Miksi siis toinen luopui maitohommasta?"

"Hän oli naapurimoision maidonvuokraaja ja otti vielä suuremman tilan nuoren maidon vuokralle. — — No ja Joan — eipä tiedä oliko hänellä sataakaan ruplaa omaa rahaa — voi ollakin ja täytyikin olla, olihan hänellä hallussaan jo kaikkein paras kuudennustalo — — mutta sukulaisilta, omilta ja vaimon sukulaisilta kerjättiin ja saatiin kokoon, mitä puuttui, jotta päästiin alkuun — takuuseen ja astioihin ja vankkureihin — ja kas vaan pilaa: eräänä päivänä on Kurun Joan maitomies niinkuin toisetkin maitomiehet — — ei no — aluksi oli kyllä vaaksanverran eroa — muistan kaikki niin selvästi, niinkuin se olisi tapahtunut eilen."

Tuntui kuin olisi jutustaja nyt vasta päässyt puheenpäästä kiinni. Mutta vielä makoisempaa olisi veistellä piippu suussa. Hän tavoittaa sitä sängyn päänpuolesta, mutta piippu ei ole siellä. Piippu riippuu Marin suussa, kolosta näkyy tuoreita tupakanlehtiä ja parasta aikaa raapaistaan tikulla tulta.

"Katsos sitä! No mitäpä alat tehdä kieltäsi katkeraksi!"

"Koetan, millaista se on. Pian saat sen."

Nuorikko imee totisena ja ajattelevaisena. Piippu vetää toisen suupielen hiukan alaspäin, sillä istujan kädet on polven ympärillä, jokainen vetäisy saa kuopat poskiin ja parin lepohetken jälkeen onnistuu hän taas puhaltamaan joitakuita erinäisiä renkaita, samalla kuin imaisut panevat huulet maiskahtelemaan.

Tönua ei tämä naurata.

Hän jättää kätensä odottamaan piippua ja alkaa jälleen laverrella. Hän, joka muutoin saa tuskin kymmentä lausetta sanotuksi, pälpättää nyt niin, että suupielet valkeata iskevät. Ja kun hän on saanut piipun, ei sekään, että se muutamien imaisujen jälkeen sammuu, häntä häiritse.

"Eikös tuo tökerö ala ensin käydä tallukoissa torilla. Toiset katsovat — mistäs tämä tallukkajalka on tullut — ollen häpeäksi ammatillemme ja säädyllemme koko kaupungin nähden! — Eikä muuta — pidetään salaa kokous — Koiknan maitomies kertoi siitä jälkeenpäin kapakassa Kuldi Madiselle, kaikki sen kuulimme — — pitävätpä niinkuin salaisen kokouksen, ja eräänä päivänä torilla, kesken parasta myyntiaikaa ilmestyy lähetystö Jaanin eteen, vanhat saappaat kädessä — kauniisti paikatut, raudatkin korkojen alla. — Sangen kohteliaasti ja kunnioittavasti — kumartavatkin — puhuvat, että me kuulimme kunnioittavan veljen syntymäpäivän olevan tänään, että pyydämme senvuoksi ottamaan meiltäkin pienen lahjan. — — Joan-parka ei ehtinyt vielä äännähtääkään kun istui jo vankkurien nenällä: tallukat siepataan pois ja saappaat jalkaan. Kansaa on tietysti ympärillä — piru vie sitä naurua ja menoa! —

"No eihän hän lahjaa ota itselleen, heittää jälkeenpäin torille vieraisiin vankkureihin. Mutta katsos, seuraavalla kerralla — jopa on Joanilla saappaat! Kalavinskit ne kyllä ovat, mutta tökötillä voidellut mustiksi aina varsien suihin asti. Myöhemmin tulivat aivan mustat saappaat —

"Mutta eipä hänestä saappaitten avulla vielä oltu saatu hienoa maitomiestä! Vielä löydettiin toinenkin vika. Taas eräänä päivänä: kaksi miestä nykäisee toverillisesti kylkeen, toinen toisensa käden alatse — lähtekäämme, me maksamme! Joan ajattelee, että raatihuoneeseen tahi kapakkaan. Mutta kapakan luona on parturi — nämä sinne, ja Joanin hiukset leikataan lyhyemmiksi! —

"No, olipa alun laita miten tahansa, mutta ei kulunut kahta vuottakaan, kun Joanin nokka alkoi nousta ja pää keikkua. Kerta kerralta käy aina paremmin. Me peltomiehet emme enää kohta ole miehiä, vaan miesten varjoja, aina vaivaisia ja kerjureita ja kurjia. Ja niitä alkoi Joan keksiä yhä useampia, viimein ei kuntaan enää jäänyt paljon muita ihmisiä — ei meille eikä muuallekaan ympäristöön. Siitä asti ei kapakoissa enää kuule muuta kuin että Kurun Joanilla on rahaa —".

"Minulla on rahaakin!" matkii Mari laulavalla äänellä.

"No niin, no niin — oletko sinäkin jo kuullut siitä — eivätkös vain hauku selän takana —"

"Niinpä niin, enkä minä itse joudu hyvää syömään — ehkä lapset joutuvat!" sanoo nuorikko Joanin äänensävyllä ja keikuttaen päätään kuten tämä.

"Kylläpä sinulla on muisti", ja Prillup kaappaa vaimon olkapäätä, — "ja kuinka hienosti se osaakin johtaa jutun aina samaan asiaan, aina samaan asiaan — — voit alkaa sontiaisesta, tai kirkonkukosta, tai äkeenpiikistä — aina lopulta joutuu nenäsi Kurun kukkaroon, ja jos olet niin järkevä, että itse johdat sinnepäin, niin saattaa hän aivan unohtaa kokonaan, kuka lopultakin olet, ja joskus saattaa se tehdä sinulle hyvääkin."

Prillup työntää kylmän piipun toiseen suupieleensä, peitteen alta näkyvät varpaat liikkuvat levottomasti, ja kun hän jälleen jatkaa, tuntuvat sanat tulevan syvältä rinnasta.

"Mutta onhan hän oikeassa. Eikä hän muuten puhuisi, jollei hänellä olisi syytä. Ja jos jollakin on syynsä — koetappa poistaa se. Pane kanan suu kiinni, kun se on muninut ja kotkottaa. Mitäpä siitä, että rotta nauraa kissalle omasta kolostaan — rotta on rotta ja kissa on kissa — kissa on kohta täysi, rotta kohta olemattomissa. Rupea kissaksi, jollet tahdo olla rotta, mutta niin kauan naurat kissan kateudelle, kun et itse vielä ole kissa, ja kissa kiemurtelee kiusallakin edessäsi nähdessään kateutesi. Eivätkö kaikki tahtoisi olla Kurun Joaneja ja kapakassa ja kirkossa samaten katkattaa, keikailla, mutta nyt pidä turpasi ja taivuta Joanin edessä niskasi! — Katsos, kirkolta kaupunkiin vievän maantien varrella olivat kapakoitsijatkin; eivätkä he siitä mitään saa — ei hän juo mitään — pullo simaa tai muuta mietoa, siinä kaikki — ei ole piippumieskään, matkaa tiensä kuin nainen — — mutta katsos, kun sisään astuu — Mäenkylää hakevat joka puolellasi. Unohdetut ovat kaikki tallukat ja pitkät maantollon hiukset — —"

Mari on hetken aikaa pyytänyt kärpäsiä peitteeltä, saaden niitä kiinnikin vasemman käden kouraansa, kääntäessään nyt päätään kohtaa hän vaienneen puhujan ruskahtavat silmät miltei tuskaisina vierestään. Hän päästää vangit vapaiksi ja lopettaa pyydystämisen.

"No, entä sitten?"

Tönu ei jatka heti. Hän hankaa piipunvarren päällä omaa karvaista poskeaan paikkapaikoin, heittää sitten piipun kolahtaen sängynpäähän ja nielaisee kerran niin, että kurkunketva huomattavasti kohoaa. Ja nyt kuuluu hänen äänensäkin karvaisena ja sanat ovat katkonaisia, tulevat nykien, kukin lause lausutaan välinpitämättömällä tyyneydellä.

"Eikä sen enempää — Kurun Joan ostaa pian moision —"

"No noh!"

"Kurun Joan oli yhdeksän vuotta maitomiehenä ja hänestä tulee nyt moision herra. Kuru alkoi käydä tallukoissa torilla ja kiskaisee nyt kiiltonahkakengät jalkaansa ja matkustaa nyt vaunuissa —"

"Kehuu muuten vain."

"Kehuu mitä kehuu. Eikös hän saisi kehua, kun on kerran kehumista —"

"Vaikka ei osaa rahojaan laskea!"

"Kyllä hän osaa rahoja laskea — ei kyllä osaa kirjoittaa, ja kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle, joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja Mudrikun — ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla — — Mitä sinä naurat?"

"Nauran Kurun Joanin kaupungin matkaa: voi sitä pääparkaa!"

"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, — varo paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!" Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan sängyn päälaitaa vasten.

"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää, ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, — kultaseni, — ei siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu — mistä sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu — hän sanoi minulle suoraan vasten kasvoja — vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja — vaimon kuullessa sanoi — ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä kuulee, — ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana — sanoi niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan — —"

Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri, reuhtova koira perässään — he ovat kaikki jo pois vuoteestaan! Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun Prillup — isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota apuaan.

Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan — Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.

Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen hänet tervetulleeksi.

Niin, Leenu — hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!

Mutta eipä häntä kukaan tahtonutkaan.

Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti, ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään — jumaliste, siinä sitä nyt ollaan!

Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. — Siinä seisoo Leenu — hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana, toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa — — miksi hän ei saanut olla kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!

Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten, hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä. paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.

Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa, että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut vanhemman pojan hengen, siispä — siispä —

Ja uusi voimakas kaihon — ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa — kaikesta huolimatta oli omaa. — —

Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta kiharaista tukkaansa.

Akkunan ääressä istuva Tönu huomaa, että jotakin on muuttunut.

Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa — niinkuin sälkö kaksine varsoineen — touhahti jotakin tupaan ja poveen, jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.

Näin on parempi — näin on sittenkin parempi, näin on totta puhuen paljon parempi! — —

Eikä sen tarvitse toiseksi muuttuakaan — ei, miksikäs tarvitsisi — — jollei, niin ei!

Eikä se saisikaan muuttua toiseksi — — Prillupin silmä liukuu pitkin sukijan ruumista ja mieli riemahtaa jälleen — — ei saisikaan — ei saisikaan — —

Hän nousee yhtäkkiä, lähenee naurussasuin Leenun sijaista, tahtoisi sanoa jotakin, jotakin tehdä, mutta ei tajua muuta kuin pistää tätä sormellaan kaulaan — ja päästelee kielestään, kurkkulaestaan kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin riemuisa isäntä hyväillessään kaunista varsaansa.

Seitsemäs luku.

Mutta se tulee jälleen.

Puuska menee, toinen tulee.

Pörriäinen, mikä lensi herran suusta kuudennusmiehen korvaan ja sieltä ryömi poveen, kuolee ja herää uudestaan eloon.

Se kuolee päivällä ja herää henkiin öisin — taikka kuolee öisin ja herää eloon päivällä.

Ja herätessään on se entistä eloisampi, ja kuume, minkä se nostattaa, kalvaa sielua ja ruumista.

Kuumeen puuska menee, toinen entistä ankarampi nousee.

Tönu ei uskalla enää nauraa Jaanin taidolle saada puhe johdetuksi asiaan, joka on sydämelle rakas: hän itse osaa nyt mestarillisesti tehdä samallatavoin. Ero on ainoastaan siinä, että Tönu asiasta, mikä on hänen sydämelleen rakas, puhuu vain yhdelle, mutta Jaan omastaan kaikille. Mutta sitä useammin täytyy sen yhden kuunnella Tönun puhetta.

Tönu vatkuttaa asiata, siksi että se panee hänet vatkuttamaan.

Hän on sitkeä, koska toinenkin vatkuttaja on sitkeä.

Kunpa hän olisi hiukankin viisaampi! ajattelee hän tänään.

Kunpa hän olisi hiukankin tyhmempi! ajattelee hän huomenna.

Mutta Mari ei ole viisas eikä tyhmä, ja siinäpä syy, miksi Tönun vatkutuksella ei ole vaikutusta.

Marilla on hyvä unenlahja. Häntä ei saa aamulla vuoteesta. Hän haukottelee ja venyttelee itseään ja noituu kesäistä yötä.

"Loikoisit varmaankin mielelläsi keskipäivään asti, mitä?"

"Loikoisin kyllä".

"Tai ehkä päivälliseenkin asti."

"Välistä loikoisin päivälliseenkin asti."

"Ei varmaankaan."

"Vaan toinen saa niin, toinen näin sen."

"Niinpä niin."

"Niin, kuinka kullakin on onnea, ja kuinka kukin osaa tarttua onneensa!"

"Varmaankin — oih!"

"Kurun emäntä voisi nytkin maata aina keskipäivään asti, jos tahtoisi, ja vuoden parin perästä vaikka iltaan asti."

"Onpa vahinko, etten ole Jaanin vaimo!" nauraa Mari, taivuttaa laiskasti selkäänsä ja hypähtää sängystä.

Mutta kesäinen työ on raskasta.

Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee, silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.

Siksi onkin Tönun hyvä ryhtyä puhumaan — milloin milläkin tavalla.

"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta — työ tuntuu monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole syntynyt raatajaksi — suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi, — ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."

"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan käskyt."

"No niin, niinpä voitkin, jos otat huomioon Jumalan sormen!"

"Onpa se hyvä sormi, mikä johdattaa tielleni vielä toisenkin vanhan miehen."

Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan. Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa, sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.

Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle, ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy ympäri — päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi — kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin, niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin. Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa helpotuksesta.

Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan. Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.

"No Prillup, et enää näytä minulle kasvojasikaan."

Tönu sieppaa nyt vasta lakin päästään, ja jättää käden, mikä sitä pitää kiinni, raapimaan niskaa, aivankuin tahtoen huomauttaa, että hän toivoo jutun pian loppuvan.

"Ei ole ollut mitään puhumista herralle."

"Et tahdo siis ruveta maitomieheksi?"

"Niin maitomieheksi? — Ehkäpä tahtoisinkin; mutta puhuukos herra täyttä totta?"

"Kappas tuota hullua!" Herra von Kremer kohoaa vähän pesästään. "Luuletko siis, että puhuisin sinulle pötyä?"

"Enhän minä sitäkään juuri voi luulla, ja olenhan voinut asiaa ajatellakin, mutta onkopa minun vallassani sanoa viimeinen sana."

"Eikö Mari sitten tahdo."

"Niinhän se varmaankin on."

Herra panee lakin päähänsä ja tarttuu kepin koukkuun. Molemmat katsovat samalla kertaa ympäri, nähdäkseen, onko ketään lähellä.

"Mitä sinä siis pelkäät? Ettäkö ihmiset alkavat puhua."

"Sitäkin — ehkä vielä muutakin —"

"Mitä siis vielä?"

Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt — eikös tällä ole omat halunsa ja tahtonsa — eikä tästä oikein selvää — —"

Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.

"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu, mutta sinä itse et tahdo."

"Herra tietää —?"

"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et henno, sinä olet kade."

Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.

"Voipihan olla — voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään hennoisi, — mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei puolta sanaakaan sinne päinkään!"

"Vai niin — mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee, että sinä itse olet sydämessäsi vastaan — — mutta kylläpä sinä olet viisas!"

Hän kääntää vastustajalleen selän, ja tekee lähtöä, kuitenkin viivytellen. Yli olan mumisee hän vielä: "Mutta jokainenhan itse parhaiten tietää, miten järjestää asiansa." Ja Prillup näkee, että hänen kaulansa punottaa.

Eikä ainoastaan kaula, vaan Ulrik von Kremerin kasvotkin punottavat. Ja silmissäkin on niin paljon kuumaa punerrusta, että se hänen katsettaan varjostaa. Ja hänen mielestään tuntuu kuin survaistaisiin pari kertaa siihen kohtaan, missä se viallinen sydämen läppä tykyttää. Mutta se ei ole vihaa, mikä aaltoilee hänen rinnassaan, niinkuin Prillup luulee, vaan ainoastaan voimakasta tyytymättömyyttä itseensä, mikä muodostuu katkeraksi ajatukseksi: Ich hätte mich mit dem Kerl nicht einlassen sollen!

Mutta pian selviää, ettei herra von Kremerillä vielä ole mitään syytä tehdä itselleen moitteita. Häntä ei päästetä menemään, hänen jälkeensä tullaan, kauppa ei ole vielä aikoihinkaan purettu:

"Älkää panko pahaksi, herra", — Prillupin käsi hattuineen on jälleen niskassa — "tahtoisin vielä sanoa, ettei meidän puoleltamme ole tehty mitään päätöstä, että koko homma on vasta keskeneräistä, ja herra voisi antaa meille enemmän aikaa neuvotellaksemme ja pohtiaksemme."

Kremerin kasvoilta on puna tyyten hävinnyt; hänen kääntäessään vankkarakenteista ruumistaan puoliksi kuudennusmieheen päin koskettavat hänen viiksensä ja kulmakarvansa toisiaan ja hänen rämeä äänensä on jälleen sulava.

"Enhän minä ole sinulta ajatusaikaa evännyt."

"No niin, no niin — eihän herra ole kieltänyt, herra on ollut erittäin kärsivällinen, voihan kaikki muuttua, eiköhän joka asialla ole omat käänteensä. Olisi ehkä jo tahtonutkin" — Prillup kiskoo suutaan leikilliseen nauruun, hänen silmänsäkin pyytävät anteeksi — "jos herra, niin sanoo, olisi nuori. Mutta että tällä jo on yksi vanha mies niskassaan —"

"Sanoiko hän niin?" Kremerin ruumis hivuttautui vielä hiukan Tönun puoleen.

"Ei, no, mitenkä hän nyt sellaista julkeaisi puhua, eikös herra taas ole herra! Mutta voihan ajatella ja arvella, että nuori ja raitis veri vaatii toista, eikä hänestä muutenkaan heti selvää saa, puhuipa asiasta mistä tahansa, puhuakin pitää, juuri niinkuin lapselle —"

"Kuinka nuori hän siis on oikeastaan?"

"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset — tunnen heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana — he eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan varsan mielin —."

"No, voinhan odottaa pitkänkin aikaa?"

"Ei, no, herra — onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen puolen ihmiset — eikä minun Marini — niinkuin herrakin sanoi — —"

Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan sanaa, lopettaa jutun.

"Jääköön tämä asia siis tähän, ja toisen kerran tuot sanan."

Ja kun hän jo kantapäitään pyöräyttää ja keppiään nostaa:

"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."

Ja lopuksi astuttuaan jonkun askeleen,

"Hänhän voisi jonakin iltana itse tulla puhumaan minulle."

Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. — —

Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei tunkeillut —, hän ei neuvonut eikä mankunut — se oli hänestä väärin, vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä, yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein, lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?" Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta — mutta varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin, vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten — toisinaan puhui hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti — aina hän oli kuitenkin uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä se on ontto, — ajattelee Tönu, — mutta minä koputan omaa puutani päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää, eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi päättää, että — Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita, Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, — ei muualle, — Ruisuun menisimme — mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

"Miksi ei kaupunkiin?" kysyi Mari ja katsoi kieroon tuleen.

"Kaupunkiin — —? Miksi me kaupunkiin — —?"

"Siellä on kaikenlaisia ihmisiä ja niin paljon tavaroita."

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista, että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita, hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta… Ja kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.

Vai kaupunkiin siis?

Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki. Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa — syö puhdasta Jumalan rahaa! — Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään, jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi — niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka tiesi, mistä vie tie toukkien luo — se oli nyt pääasia. Ja Tönu vastasi vaimolle:

"Vaikkapa vain, voisihan kaupunkiinkin — —"

Mutta ei enempää.

Näkymätön terä katkaisi puheen siltä kohdalta.

Eikä ainoastaan täksi päiväksi, vaan muutamiksi päiviksi.

Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä olisi ollut asiaa riihen luo.

Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? — varsin tyhmää, perin tyhmää ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien sanonut.

Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen, rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.

Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli hiiskahtanutkaan omasta asiastaan — he vaihtoivat johdannoksi ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä nuuskalla — luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet — Tönusta tuntui haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju — ne lausuivat lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.

Mutta juuri tuo tumma sana kimmahutti Prillupin istuimeltaan.

Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää korvausta ja läksi.

Nyt läksi tikka toukkien jälkiä — hetipaikalla, suoraan.

Joka ei anna, se ei ota — — Joka ei anna, se ei ota!

Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta, nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi. Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät jalkaansa — ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen tulleen suon yli — hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys, pää oli hiukan raskas.

Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta. Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui toiseen — niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa — tusinan verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja — oli hän tuonut mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.

Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä varmaksi — parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa kurkkuun.

"Missä sitten ovat poika ja tyttö?" kysyi hän kokeeksi jonkun ajan kuluttua.

"Varmaankin Pajusella", vastasi Mari ja vaihtoi kirjoja.

"Riitelittekö te?"

"Ei, tahdoin lukea."

Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja hohtivat heikosti.

"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta pannen kätensä nuorikon hartioille.

Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa; tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut, mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta jännityksestä:

"Mikä puhe?"

"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin — — No niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa ajatella — onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. — Katsos, ottaisimme heti pari suurempaa taloa, — jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan raha ilman muutakin korkoa. — No, olisipa sinulla sitten aikaa ja tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita — mitäs sanot, Mann?"

Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta silmiään:

"Mutta ota maitohomma vuokralle, sitten kun Jaan alkaa moisiota ostella."

"Kun Joan — —?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, — ukko on nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa kuten maajussien kera. — Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit lorun" — lause tuli hellästi kehoittamalla.

"Loru on pian loppunut, jos sinä nyt vaikenet."

"Sinä siis — sinä siis et tahdo, vai mitä?"

"En."

Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa, otti kerran vielä ja pani taas takaisin.

"Mutta sinä lupasit jo — — sanoit, että — —"

"Sanoin, että eläisin mielelläni kaupungissa, jos voisin."

"Jos voisit — — Niinkuin et sitten voisi — —; et voisi — —"

Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre, sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.

Kahdeksas luku.

Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa. Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti. Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua, miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta — mitäs nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?

Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin. Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee onnellinen sattuma avuksi.

Mutta juuri nyt ei Tönu keksinyt mitään, mistä apu olisi tullut.

Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian — ehkäpä on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.

Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.

Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto miehiä kumpainenkin!"

Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen — ehkä sisältyisi herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli vanha herra kotona — Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin — ei ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi siellä onnellisesti.

Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin minulle!"

Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."

"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe, että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa, etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"

Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:

"Enkös osaa — enkös osaa — kylläpä osaan pitää itseni arvossa!" Mari nauroi harvoin ja lauhasti — näin vallattomasti näki Tönu hänen nauravan ensimmäistä, kertaa. —

Ja nyt ei Prillupin mieleen juolahtanut enää mitään, ei mitään. Oli kuin olisi hänellä pään asemasta puupölkky olkapäitten välissä. Ero oli vain siinä, että se pölkky tuntui olevan pökerryksissä, sillä kävellessä tuntui Tönusta, kuin olisi hänen jalkojensa edessä jyrkästi viettävä tie, kuin astuisi hän seuraavia askelia ottaessaan kaivoon. Ja käsiinkin vaikutti tuo hämmennys, sillä nostaessaan apilalta kuormalle, täytyi hänen pitää vaaria, ettei taikollinen olisi osunut ohi. Mutta iltaisin hänen heittäyessään väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän muittenkin jäseniensä olevan ikäänkuin puuta, ja sänky niiden alla notkui kuin vene aalloilla.

Siinä avuttomuudessaan taipui mies puolittain tietämättään korkeampien valtojen puoleen.

Hän alkoi lukea raamattua, tahtoi lapsia panemaan kätensä ristiin ruokapöydässä, kävi kirkonmenojen jälkeen vielä rukoushuoneellakin ja tunsi tarvetta käydä vaimoineen Herran ehtoollisella, vaikkapa heidän edellisestä käynnistään häitten jälkeen ei ollut kulunut kolmeakaan kuukautta. Hänen kääntymisensä siihenastisesta uskonnollisesta välinpitämättömyydestään vei siihenkin, että hän antoi nuorikon ymmärtää, että tämänkin tulisi puolestaan myötävaikuttaa, jotta talossa vallitsisi aina "kristikansan järjestys", ja älköön hän laiminlyökö vaatimasta lapsilta katkismusta eikä iltaisin isämeitää — kehoitus, mikä kuulosti siltä kuin olisi Tönu itse vaadittua järjestystä alati ja jokasuhteessa pitänyt kunniassa.

Prillupin askeleet edistyvät yhtävähän tuosta välillisestä koputtelemisesta Jumalan oven pihtipieleen, kuin suorasta ja peittelemättömästä rukouksesta hänen suuren asiansa puolesta. Ja sitkeästi pyrki se etualalle. Mutta yhä sai hän odottaa vastausta. Siitä oli taas seurauksena, että hän jälleen hipui toisen vallan puoleen.

Eräänä pyhäpäivänä kirkosta palatessa sattui Prillup pääoven ja portin välillä tapaamaan Sutsu-muorin. Hän lähetti Marin hakemaan leipurilta nisuleipää ja astui Triinun kanssa annettuaan tälle merkitsevästi kättä ihmisvirrasta syrjemmälle. Eikö hän tietäisi keinoa, mikä auttaisi, jotta saisi vaimon, joka monessa suhteessa hangottelee miestään vastaan — samantekevää, minkäkaltaisissa asioissa — taivutetuksi, jotta hänelle tulisi järkeä päähän.

Sutsun muori oli vielä reipas ihminen, hiljainen ja kunnianarvoisa, silmät näyttivät katselevan kaikkia lähimmäisiä yhtä kärsivällisen ystävällisesti. Näitten äidillisten silmien välistä työntyi voimakas nenä vauhdikkaasti ilmaan — suuri, mutta ei kopea, lihavan leveine päineen, mikä tänäänkin näytti hauskan tummalta. Ja se tummuus eneni, kun Triinu, Prillupin isännän luottavia tunnustuksia kuunnellessaan, oli käyttänyt omaa ruskeanläikähtelevää nuuskarasiaansa. Maksankarvainen pyöreä myssy on hiukan nurinpäin tietäjän päässä, mutta sekään ei vähentänyt vaikutusta, sillä pitsien alta näkyvä kunnianarvoisa hopeavyö ja kasvojen lauha yleisilme veivät voiton.

Tietysti hän tietää. Aina on jotakin, mikä auttaa. Missä hätä, siellä huojennus. Moneen kipuun on useanlaista rohtoa.

Ja ymmärtäväisesti, haluamatta lainkaan udella Tönun asian erikoiskohtia, opetti Sutsu-muori tirkisteltyään hetken aikaa kirkonkukkoa: Mäenkylän ystävä leikatkoon pärttylinpäivän yönä salaa nuorikon päästä hiustöyhdön ja samoin koettakoon salaa saada oikeasta korvasta vaikkoa ja vasemman jalan isonvarpaan kynnen alta mustat; mutta voi taika tapahtua muinakin öinä ennen tai jälkeen. Pankoon sitten tallelle saaliinsa, ja tulkoon niine hyvineen Sutsun luo, jossa vielä lisätään jotakin niihin ja luetaan tarpeelliset sanat. Voidetta pitää hänen kantaa kotiinsa paidan alla povessa, kunnes se aikaa myöten tehoaa.

Mutta pärttylinpäivä yöhön on Prillupin isännästä liian pitkä aika, asia oli kiireellinen.

No, siis leikatkoon jonakin yönä, joka on vanhan kuun neljättä päivää vastaan. Tietysti olisi pärttylin yö vaikuttavampi, mutta ehkäpä saa rohdon tehokkaaksi toisinkin.

He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena vastaanottopaikkanaan. —

Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta, joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa, ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada, taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn, sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan: "Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"

Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu, niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri, sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin, ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa: "Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."

Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin uskostakaan.

Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana. Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä, tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.

Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain saada rahaa, rahassa aivan kieritellä — hän, joka värisevässä kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella, että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä, ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi. Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.

Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi. Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!

Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen kielellään kysymys: Mitä siis nyt — kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu — juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki korvansa Tönun huudoille.

Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.

Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen, koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa: Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken, toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä, jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.

Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään. Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin. Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.

Mutta nyt — — mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin. Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen, tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:

Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea. Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä. Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään — huomenna — vielä huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja olen valmis!

Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän palvelijaksi kuolemaan asti.

Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan kyyneleet.

Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui, että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.

Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa häneltä jotakin kysymään — joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt! Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta. Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.

Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias. Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, — juuri sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista — niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui piippuineen. Sillä istuimella — se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu, pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella valmistanut sen tuolin — istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.

Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti huokaisten vajosi hän tilalleen.

"Tänä yönä tulee ukkonen, kuumuus on tukahduttava."

Tönu istui synkkänä.

"Ruis on kypsää."

Tönu ei liikahtanutkaan.

Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.

Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.

Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua, pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.

Niiden loistossa näyttivät istujan silmäkuopat suurilta ja mustilta.

Yhdeksäs luku.

Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli laulanutkin.

Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa. Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että pian unohtui.

Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään, ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.

"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa, jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että elukka osaisi puhua.

"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla, mutta muuten selvällä äänellä.

"Mikäs minua siis vaivaa?"

"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"

"Vai niin, — mitä minun siis pitäisi mielestäsi tekemän?"

"Lyömän, veli hopea, lyömän!"

Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea, hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.

"Minne sinä itse nyt lähdet?"

"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan hölmöille hyviä neuvoja!"

Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.

Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.

Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei, vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui järkevältä — niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta päästään.

Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.

Sopi heti alkaa.

Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle — emäntä kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin tieltä — tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa keinulta.

Nuorikko näkee, aavistaa ja on vaiti.

Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään, ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta, jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta — —

Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle — likavettä mikä likavettä!

— — Mutta älköön hän luulko — — kaikkein pisimmälläkin nuoralla on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi vinkua! — Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi. Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään. Vahingosta tämä ei välitä! — Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut, nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä — ei kelpaa Mäenkylän parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!

Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.

"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä — alapa sille vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin kuin me, — ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi syntiä — luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista? — Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät pian alakynteen viisauksinesi!"

Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja pyyhkäisee suutaan.

"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin hiiskua — mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä minulle vielä kerrot sen — niin lyön sen saatanan silpuksi!"

Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta ympärillään on liian hämärää.

Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen, kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan. Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei silmä ollut häntä pettänyt.

Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään, ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu volahtaa oven läpi.

Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi, mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen päin ja navettaan — ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.

Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.

Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan, umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan innokkaat ja meluisat kiitokset.

Mari ei ole yksin — sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen juuressa istuvia reppanoita, mutta — tilanne on uusi! Ja Tönun askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt lähestyy kolmea yhden asemesta.

Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän. Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.

"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit onnellisena sängyssä."

Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti. Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa, kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:

"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"

Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä, kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.

"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.

"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka ilta!"

Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole leikkinyt sotaa.

Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.

Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin. Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.

Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön, kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet — ikuisesti rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.

Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä, rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun. Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.

Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on voimakkaampi.

Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.

Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.

"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.

"Pois meni", vastaa Mari umpimähkään.

"Sinä näit?"

"Näin."

Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa hiukan häveten.

"Missä on viikatteeni?"

"Tuolla."

"No, siis työhön taas — —." Marin avulla pääsee hän jaloilleen. Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan rumilaan, on odottamattoman suuri.

"Ei, sinä menet nyt heti sänkyyn, kyllä minä niitän yksin."

"Loruja! Mikäpä minua vaivaisi! Odota, otan viikatteen!"

Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on kamari pilkkoisen pimeä.

Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta — toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan — että hän olisi isän käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.

"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi makaamaan!"

Ja Anni astuu lapsen innolla haravoineen äidin jälkiä.

"Mene heti katsomaan, mitä hän nyt tekee", käskee Mari parin tunnin perästä.

"Panin oven ja ikkunat kiinni, hän värisi kääntäessään kylkeään", on takaisin tulijalla kerrottavana.

Ja niin tekevät molemmat työtä päivän kuluessa iltaan. Puhutaan vähän, niinkuin ainakin vakavaa työtä tehdessä. Erittäinkin on Anni selvillä siitä tavasta.

Prillup nukkuu vielä pienen perheen kokoontuessa illalla kamariin. Hän makaa selällään, ja kaikki huomaavat, miten terveen näköinen hän on. Hänen poskensa aivan punoittavat, sen huomaa karvapeitteenkin läpi, ja silmäkuopat ja suun ympärillä olevat vakoset ovat täyteläistyneet.

"Tönu, ehkä tahtoisit syödä", herättää hänet nuorikko kun ruoka on pöydällä.

"Syödä? Ei", vastaa Tönu silmien iskiessä tulta. "Voikopa ruoka elättää ketään, kun ei ole kattoa pään päälle!"

Anni Ja Juku katsovat yhtaikaa äitipuolta silmiin. Tämän rauhallinen käsi koettaa nukkujan päätä.

"Annan sinulle maitoa juodaksesi — ehkä otat?"

Tönu nousee istualleen, virkoaa ja ottaa maitoa.

Mutta kuume yltyy iltayöstä ja kiihoittaa sairasta aika ajoittain puhelemaan pitkään ja vilkkaasti. Välistä puhuu hän silmät auki kuten voi nähdä lampun valossa — Mari on jättänyt sen palamaan — tuntuu kuin neuvottelisi hän itsensä kanssa, ajatukset palautuvat aina takaisin samaan asiaan, neuvottomina ja tuskaisina.

Houreksijalla on yksi ainoa mielikuva, jota hän vatvoo edes ja takaisin, mikä pyörii hänen aivoissaan, horjuu sinne tänne, eikä se ole enää hänen suuri asiansa, vaan jotakin, mikä on noussut sen jälkeen. Prillup murehtii asuinpaikkaansa, jonka hän pelkää kadottavansa tai jonka hän onkin jo menettänyt, sillä eihän saksalainen herra anna näyttää itselleen pitkää nenää. Eräässä jutunpätkässä odottaa hän vasta pois käskyä ja huokailee uuden talon vuoksi, jota täytyy etsiä vieraasta kunnasta; toisen kerran on hänellä jo matkapassit, mutta mistään ei löydy uutta asuntoa kevään lähestyessä; ja kolmannen kerran on Yrjönpäivä jo oven edessä, Tönu häädetään, eikä hän tiedä, minne mennä "neljine lapsineen". Neljättä lasta — Marin harvat hampaat välkkyvät — kuvittelee hän kapaloissa olevaksi.

Jännittynyt, kiihkeä pohdinta tekee uneksijan levottomaksi. Paidanetumuksen ovat hänen rauhattomat sormensa ottaneet auki napista, pienestä nauhasta riippuva pellavainen tuppu paljastuu rinnalla, ja nuorikko koettelee vaatteen läpi, mitä sisässä olisi. Mari pudottaa löytämänsä jyväsen kukkarosta pois, puhelevan omistajan sitä huomaamatta, ja kun hän ei erota sitä hyvin sängyn hämärässä nurkassa, niin livahtaa hän miehen yli sängystä ja tarkastaa löytämäänsä lampun valossa pöydän luona. Hän vierittää sitä kämmenenpohjassaan, haistelee, pistelee sitä kynnellään ja kohauttaa lopuksi olkapäitään, minkä ohella hän mietiskelee katsoen kieroon lampun heikkoon liekkiin. Sitten nostaa hän haukotellen ja itseään venytellen molemmat kätensä pystyyn, ja on vähällä pudottaa oikean käden sormistaan tuon ihmeellisen pippurin jyvän nauravaan suuhunsa, mutta ei teekään sitä, vaan vie Tönun rintatupun kauniisti takaisin. Ennenkuin menee sänkyyn, sammuttaa vielä lampun, mikä ilmankin on sammumaisillaan.

"Älä nyt enää juttele, Tönu, vaan koeta maata!"

Hän huutaa tämän selvällä äänellä Tönun korvaan.

Ja toinen kuulee.

Prillup kuhnustelee ja nuhistaa hiukan ja vastaa sitten painostuneesti muristen:

"No niin, no niin, mutta mihinkäpä painat huomenna pääsi! Missä loukon näet, siellä on jo toinen asumassa."

"Ainahan sitä paikan löytää!" huutaa Mari hänen korvaansa.

"No niin, no niin — —" Loppu raukeaa muminaksi, käsi ja jalka nytkähtävät kerran, sitten on rauha majassa, sitten levätään Prillupilla niinkuin muissakin Kruusimäen kuudennusmökeissä.

Ja uunin loukossa sirisee, naksuttaa sirkka, lakassa laulaa kukko, ja koira ikkunan takana haukahtelee unissaan. Mutta suuri herättäjä — se kyllä nousee jälleen kun hetki on tullut.

Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle. Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää — on aina riittävästi, on aina kyllälti!

Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet valittelemaan.

Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella tarvitsee.

"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."

Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."

"Eihän toki pilan vuoksi."

"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena! Moision herra tekee, mitä tahtoo."

"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika joutuu."

"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."

"Ei, varmasti neljä. — Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia kuin pitää taloa — kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."

"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi — se olisi vihoviimeistä!"

Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu lausumiansa sanoja.

Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa. Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.

"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon maitokontrahtini moisiosta."

Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi, jatkaa matkaansa.

"Hohhoh — miksi ei toisi — kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.

"Voit rohkeasti mennä, hän lupasi kirjoittaa sen valmiiksi tänään."

Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti edelleen.

"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu vaikenee sillä kertaa.

Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä, sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen. Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.

"Tahdotko siis — sinäkö tahdot — tahdot todellakin — —?" Ja näyttää siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.

"Menehän nyt toki, mene!"

"— — Kuinka siis — — milloin siis — —?"

Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, — anna minun valmistaa voita!"

Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.

Kymmenes luku.

Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.

Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.

Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää, missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.

Mari on kasvanut, Mari on kypsynyt — Tönulla ei ole enää kolmatta lasta.

Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut itsensä johonkin ihmekaivoon.

Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä kamarissa — tuvassa on riihirukiita ylhäällä — on kuin salaista angervon suloisen huumaavaa tuoksua.

Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara kasvoilta kirjoitetulle paperille.

Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.

"Että hän sen teki — — että hän sen otti ja teki! — — Itsepäinen — — varsin itsepäinen — — salaa toisen selän takana — kun toinen on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! — Ei neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"

"Tietysti sain monta kertaa puhua — kahden kesken pauhata — joskus leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan — — Mutta että hän lähtee — että se pahus todella lähtee — —!" Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.

Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari — suurena ja voimakkaana.

"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? — Kuka olen minä ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt samassa pöydässä? — Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? — Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"

Tönun jalkojen välissä oleva permanto ei tiedä mitään vastata.

"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen ja vaimonpuoli. — Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja tekee! — Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä ja virnistelee sulle vasten naamaa!"

Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.

"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"

"Tahdoin", vastaa Mari.

"Tahdoit? — Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään. Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"

Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys. Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin puuhakkaan rauhallisena.

Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu mies totisena ja ankarana — sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen — kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.

Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu, jotta hän ei kompastuisi tullessaan.

Ja lampun vieressä kajastaa paperi.

Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta, hänellä on yhtäkkiä vaimo!

Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun, silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" — —

Samaan aikaan palavat Kremerin herran poikamiehen asunnossa kynttilät.

Niitä palaa runsaamminkin kuin ennen parina viimeisenä iltana, sillä kaikki kamarit ovat valaistut. Herra von Kremerin terveys on nimittäin sangen hyvä, ja saadakseen oikein nauttia siitä tunteesta, ei hän kiirehdi nukkumaan menoaan.

Notkein askelin ja helein äänin kävelee hän salin päästä päähän, kädet vuoroon lantiolla, vuoroon hauskasti housuntaskussa, toisinaan sivelee hän harmaita viiksiään.

Ja peli soi nurkkapöydällä, ja sohvapöydällä hehkuu punaista portviiniä lasissa, ja keltaiset kaakunpalaset hymyilevät lautasella.

Sitten istuu vanha herra aika ajoittain nojatuolissa, ottaa kulauksen lasista, ahmii suuntäydellisen lautaselta, ja ennen juomistaan ei hän unohda nostaa lasia peiliin päin ja nyökäyttää omalle hymyilevälle kuvalleen.

Sydän on terve. Ei voi tuntea läppävikaa. Valtimo tykyttää rauhallisesti

Mutta peli, lempeä ja suloinen, kilisee koko illan erakon syksyistä hautauskulua. "Die letzte Rose", ja väliin uuden, kostean, voimakkaan aallon paisuttaessa povea, korottaa Ulrik von Kremer oman Jupiterin-äänensä ja mörisee pillin mukana:

"Ist denn Lieben ein Verbrechen, darf man nimmer zärtlich sein — —"

Mutta nyt on sopimuksessa, minkä Tönu Prillup teki Kremerin herran kanssa, kaksi puolta, toinen ikävä, toinen riemuisa. Riippuu ainoastaan siitä, kumpaa katselee, kumpaan mielentilaan joutuu. Ja seuraavina päivinä katselee Tönu vaihteeksi iloista puolta, ja hänenkin rintaansa asettui rauha ja hengen ylevyys.

Kaikesta saattoi mies huomata, että hän oli tehnyt Marille vääryyttä. Sillä jos Mari oli astunut tämän askeleen vapaasta tahdostaan, niin ansaitsi hän saada kiitoksen; mutta jos nuorikko toimi korkeampien voimien pakotuksesta, niin oli sitä kohtuuttomampaa ahdistaa häntä soimauksin, koska Tönu itse oli sitä rukoillut noilta voimilta. Mutta kun oli mahdotonta saada selväksi, mikä yleensä näistä mahdeista oli vaikuttanut Mariin, päätti Tönu olla yhtä kiitollinen kaikille, Marille, Marialle ja taivaanisälle yhtähyvin kuin voimalle, jonka kanssa Sutsun muori piti yhteyttä — tietysti muorille itselleen myöskin. Lempeät kasvot ja kiitolliset sanat palkitsivat edelliset, mutta Triinu sai palkkiokseen runsaan osan Prillupin pellon siunauksesta. Tietäjän onneksi oli Kruusimäessäkin hiukan suurempi sato.

Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua, minkä kevään piti tuoman hänelle.

Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki, mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.

Kamari, karja ja Kuru — se kaikkihan odotti nyt häntä!

Ja Jaan ei tiedä.

Ja toisetkaan eivät tiedä.

Mutta kerran saatuaan tietää — voi niitä silmiä, voi niitä silmiä!

Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun Jaanin lähtöä — hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista ja valkeata kultaa — niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"

Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä kuin tulisi Prillup kirkolta päin.

"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi nousemaan! Mutta te toiset — tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"

Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi, mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.

Mutta kotona on Tönu lipevä. Hän on niin lipevä ja lähentelevä, että nuorikon täytyy tönäistä häntä kyynärpäillään. Mutta Tönu ei suutu, hän korvaa sen pilalla: "Syyhytin tänään rukiinkorrella moision lehmiä edestä ja takaa, ne kuuntelivat sitä mielihyvin — mutta sinulle näyttävät sarviaan, kun vain kosketat niin sormenpäilläsikään. Milloin sinusta sillätavoin tulee moision ihminen!"

Ja sitten tulee päivä, mikä suuresti lisää Tönun riemun esimakua, päivä mikä julistaa hänen hallituksensa alkua vielä selvemmin, kuin se punakirjavan juovainen paperi, mikä hänellä on kaapissa virsikirjan välissä.

Kun Prillup lähtee kysymään lähempää ohjetta "happomarjapensaitten" kaatoon, huomaa hän moision päärakennuksen pitkää välikköä astuessaan jokaisesta oikeanpuolisesta oviaukosta ihmisen kuuntelemasta höröllä korvin: keittiön ovella seisoo keittäjätär, seuraavalla Reemetin emäntä ja sitä seuraavalla pehtori itse. Kaikki silmät suurina, suut ammollaan yllättyneinä, ällistyneinä ja varsin säikähtyneinä.

* * * * *

Tönu käsittää kohta asian. Työhuoneesta, jonka ovi on jäänyt raolleen, kuuluu ärjyntää. Mäenkylän saksa ei ole ärjyviä saksoja. Riitelee väliin, mutta riitelee kohtuullisesti. Kukaan ei ole kuullut hänen ärjyvän. Ärjymästä, siten suuttumasta estää häntä hänen sydämensäkin. Ja nyt jyrisee tuo tunnetusti hyväntahtoinen mies, ja miten hän pauhaa!

"Vai vaadit sinä minulta kiitosta! Minun pitäisi olla sinulle kiitollinen, eikä sinun minulle! Kun sinä välistä maksoit minulle edeltäpäin, niin maksoit minun rahojani! Väliin lainatessasi minulle lainasit minun rahojani! Minun rahani ovat nostaneet sinun nokkasi pystyyn, ilman minun rahojani ja maatani olisit sinä jo ammoin tullut töihin vaimoinesi ja lapsinesi! Kiitä Jumalaa — — ja pidä suusi! (jalanpolkaisu) — — kiitä Jumalaa, etten minä hetipaikalla häädä sinua paikastasi, ja laputa tiehesi silmistäni, lurjus!"

Ovi lentää sepposen selälleen, ja Jaan punertavine päineen kuhnii ulos. Hän ei näe ketään, miltei vie Tönun lonkan mennessään ja ulko-ovella tarttuu käsillään pihtipieleen ennenkuin astuu alatse ikäänkuin pelkäisi kompastuvansa ja kaatuvansa.

Ovelta ovat toiset kuuntelijat kadonneet, Prillup painautuu selin seinää vasten, konttorin ovi vedetään läiskähtäen kiinni.

En menekään tänään edemmäksi, ajattelee Tönu ja pujahtaa pois talosta. Ja kun hän mennä huippii kotiin päin, panee sisäinen vapistus hänen olkapäänsä värähtelemään, ja käsi sivelee leukaa, sivelee leukaa! Ja välillä katselee hän taaksepäin tuota keskeneräistä taloa ja uusi vavistuksen puuska kulkee yli hänen ruumiinsa vatsasta olkapäihin asti.

Kunpa vain joku tulisi vastaan!

Tuleekin. Kruusimäen vainionportilla tulee Pajusten vanhus vastaan.

Haluaako hän kuulla uutisia? — Kurun Jaan on erotettu maitomiehen toimesta! Paikastaankin käsketty pois! Juuri nyt! Ja millaisen kyydin saikaan!

Vai pois? — Ja vielä sai kyydin?

No niin, eikös tämä töllikkö paiskaa saksalle vasten kasvoja: "Vai siinä se onkin kiitos siitä, että minä herralle olen aina edeltäpäin maksanut ja usein lainannut!" — — No sitä paukkumista ja räiskämistä! Niin kuin ukkonen olisi iskenyt. Akkunaruudut kilisivät. Eikä kukaan olisi uskonut, että Mäenkylän saksa voi niin iskeä!

Vai erotetaan Jaan pois! — Ja mistä syystä?

No, kävi liian ylpeäksi —- liian ylpeäksi kävi!

Vai pantiin Jaan pois!

Pois pantiin!

Ja katseet risteilevät ja kummankin silmät loistavat. Pajusten vanhus unohtaa matkansa ja hipsuttelee naapurin kanssa takaisin vainiolle. Liivakun pihassa näkevät Martin seisovan — Jaagup huitaisee kädellään. Ja tällekin kertovat jutun kuumiltaan.

Vai joutuu Jaan pois? Ja haukuttuna.

Niinpä niin, veliseni, perinpohjin haukuttuna!

Ja nyt kiiluu kolme silmäparia vastakkain.

Mutta eipä se sille miehelle paljoakaan merkitse.

No, kylläpä vaan. Olisihan hän vieläkin kahmaissut itselleen moisiosta jotakin. Ja semmoiset nuhteet! "Kiittäköön Jumalaa, että asia jätetään kevääseen, ettei heti ajeta piiskalla pois moisiosta ja talostaan!" Ja paljon muita iskuja sieltä vielä sateli!

No niin, kuinkapa se mahtuisi hänen kaltaiseensa! Sehän on hänelle aivankuin nenärengas sialle.

Ja taas risteilevät heidän myhähtelevät katseensa, ja juttu sujuu aina mieluisampana joka sanalta. Pikku-Jüri liittyy vielä seuraan aivan kuin olisi vainunnut jotakin.

Eikä ole tietoa, kuka nyt vuokraa maidon?

Eikä ole tietoa, kenelle nyt joutuu Kuru.

Prillupin Tönu nostelee olkapäitään vetää suupielensä kieroon ja venyttelee miltei Kurun Jaanin tavoin puoleksi laulaen: "Niin, veli hopeat, eiköpähän ne joudu jollekulle, joka valitaan toisten joukosta ja jolla Juman avulla on jotakin ottamista kirstunpohjasta. Mutta ovatpa hyvät sukulaisetkin apuna. Kuru ja maito — ne kuuluvat yhteen, sehän tiedetään."

Mutta kolmelle toiselle ei se kysymys ole ensiarvoinen. Heille on kylliksi Jaanin erottaminenkin. Kyllin kauan ovat he kadehtineet Kurun kuudennusmiestä, kyllin kauan on hän heitä halveksinut ja pilkannut.

Ja nyt — nyt nauravat he — kerrankin todella he! Ja hetkistä myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset, vaan myöskin isännät. — —

Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan, mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.

Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun se aika kerran joutuu — voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!

Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä itselleen.

Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden! — Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo — vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"

Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh — puistavat päätään: kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa, tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."

* * * * *

Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki — yhtähyvin Tönun kuin Marinkin sukulaiset — valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies kulkevat pikku isäntien kirjoissa.

Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua — intohimo, mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu, varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa, jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet syrjään peltisen rämisijän vuoksi.

Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin hänen suustaan.

"Ei enää, ei enää, muuten raivostun!"

Isä herää kuin unesta, hänen päänsä nytkähtää oikealle ja vasemmalle hänen tietämättä, mitä oli tapahtunut. Sitten näkee hän kalvenneitten kasvojen kostean katseen ja painaa oman suuren, luisen kätensä lapsen pään päälle.

"Ei, ei, — — nyt alamme jotakin muuta!"

Nurkasta tulee Juku haukotellen näkyviin ja jää isän toisen polven eteen seisomaan. Hänellä on suuri vatsa, pienet sääret ja korkea ääni.

"Minne Mari meni?"

"Mari? Mari meni kylään. — Niin, lapset, nyt alamme jonkun leikin — jotakin hauskaa keksimme", ja Prillupin vasen käsi, yhtä suuri ja luinen, painuu pojan pään päälle.

"Mihin kylään Mari meni?" kysyy Anni, jonka huulet vielä nytkähtelevät hätäisinä ja kiihkeinä.

"Niin äiti? — Äiti läksi — äiti läksi Tiitsuun. — — Kuulkaapa, alamme leikkiä arpaleikkiä — — mitäs arvelette, ryhtyisimmekö leikkimään arpaleikkiä? Juku, missä on taulusi?"

Mutta Jukun suuri laukku jää pakoilleen, hänen järeä äänensä kysyy heikosti: "Milloin Mari tulee kotiin?"

Ja samalla kertaa tiedustelee Anni, jolla on isän ruskeat surulliset silmät: "Miksi hän niin myöhään vielä läksi kylään?"

"Ei", puhuu Prillup katsoen heidän päittensä yli. "Arpaleikki ei olekaan niin hauskaa, teen mieluummin teille jäniksiä ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, muistattehan. — — — Niin hänkö? — Kyllä hän pian tulee, eiköpä hänellä ollut asiaa kylään. — — Mutta odottakaahan, minä asettelen lampaan paraaseen paikkaan, katsokaahan nyt!"

Ja nyt ilmestyy valaistulle seinälle mustia jäniksiä, vasikoita, porsaita, lampaita, jotka syövät, ammuvat, tonkivat ja hyppivät; ja kukot päristelevät siipiään ja kiekuvat, koirat istuvat tai haukkuvat, härät kuopivat ja kissat pyytävät hiiriä, ja toiset eläimet tekevät vielä suurempia ihmeitä.

Mutta sitä ihmettä ja leikkiä riittää niin pitkäksi aikaa, että Juku jää permannolle makaamaan. Annikin taistelee unen kanssa, ja eteisessä on niin pimeä, niin pimeä, ja isän otsalla helmeilevät järeät pisarat, mutta hänen suuret korkealle kohotetut ihmeitätekevät kätensä nokkivat ja sieppaavat kiinni, kuin tahtoisivat vapautua näkymättömästä nuorasta.

Nyt nukahtaa jo Annikin, ja elukat seinällä elävät edelleen. —

Yhdestoista luku.

Kun "uusi Mäenkylä" ilmestyi ammattiveljien joukkoon, eivät he havainneet hänessä mitään järjestyksen vastaista: pää oli keritty ja jalassa saappaat, vielä lisäksi aivan uudet, mustat saappaat. Niin, koettakaapas höyhentää, ajatteli mies huomatessaan itseään tarkastettavan noin alta kulmain, tallukoita ja pitkiä hiuksia ei ole! Luulitte kai, että uusi on jälleen maanmoukka, ettei Mäenkylässä ehkä muita olekaan! No ei, tämä uusi voi ehkä teillekin opettaa käytöstapoja, ettekä te hänelle!

Ja uusi Mäenkylä näytti itseään edestä ja näytti itseään takaa, eikä hänessä ollut mitään, mikä olisi tuottanut ammatille häpeää: vaatteetkin olivat yllä uudet ja kaulaliina puhtaampi kuin monella muulla. Ja kun he kurkistelivat vankkureita ja vetojuhtaa ja maitoastioita — hehee, vääntäkää ehkä suuta? Eipä siinä ollut vääntämistä. Ei yhdelläkään korskunut niin väkevää raudikkoa aisain välissä, ja vankkurit olivat hyvät, ja maitoastiat tulivat suoraan tynnyrintekijältä. Kyllä oli uusi kysynyt vanhalta maitoastioita ostaakseen, mutta mitäs Jaan! Mies niin täynnä myrkkyä, että ei myy, kiusallakaan ei myy. Ovat tarpeen tuonnempana omalle maitomiehelle. — No, eipä siis muuta kuin osta uudet. Uusi kauppamies, uudet vehkeet.

Ja älkööt he luulko, ne vanhat, että hän ehkä paljoakaan heistä jäljelle jäisi liikemiehen kohteliaisuuksia ja nokkeluuksia lasketellessaan. Kas vain, puhuttelee vaimoja "rouviksi" ja tyttäriä "neideiksi" niinkuin nämäkin, osaa kiittää rahasta ja hienoimmille kumartaakin. Ja voista tarjoaa kehuskellen maistiaisia ja maidosta panee kulauksen päällekaupan. Voihan olla, että ostajien täytyy hänen vankkuriensa luona seista hiukan kauemmin — kädet eivät vielä ole tottuneet antamaan eivätkä lukemaan rahaa — mutta pianhan siihen tottuu. Tietysti he olivat hyvillään, kun häneltä ensimmäisenä päivänä pudota maiskahti voikilo kuraan ja sinä ja vielä toisenakin päivänä oli jotain selkkausta parin ihmisen kanssa Tönun rahoja takaisin antaessa, mutta muistelisivatpa kunnioitetut ammattiveljet omaa ensimmäistä myyntipäiväänsä — eipä tiedä, vaikka heillekin voisi hymähdellä.

Mitä nyt tuli Mäenkylän tavaran kuuluisuuteen, mitä Jaan oli niin paljon kiitellyt, havaitsi Prillup varsin pian, että mies oli suuresti liioitellut. Olihan tosin joitakuita, jotka kysyivät "Mäenkylää", katsoivat tunnustellen uutta edustajaa, mutta ei sellaisella melulla, kuin olisi luullut, ei sinnepäinkään, ja aivan oli etsittävä jälleenmyyjäksi jotakin kauppiasta, varsinkin maantien vierestä, mistä Tönu tuli kaupunkiin, ennenkuin keksi jonkun, joka ei myönyt kilpailijan tuotteita. Tietysti oli vanha Mäenkylä jättänyt uudelle ilmoittamatta omat myyntipaikkansa, ja senvuoksi täytyi uuden ensimmäisellä kerralla myydä maito, mikä ei käynyt torilla kaupaksi, myöhemmin kadulla, koska kauppapuoteja oli niin vähän, tietysti alennettuun hintaan, kun taas voi täytyi "haudata".

Mutta ne olivat vain alkuvaikeuksia, joista Prillup uskoi pian selviytyvänsä. Ja mitä vielä puuttui Mäenkylän maidon ja voin mainehikkuudesta — kyllä hän siitä nyt huolehtii — odottakaapa vain.

Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin, rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera — ottaa vastaan lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa astioihin — se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka! Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen luona — ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Ei, Tönu on täysin rauhallinen, Tönu ei kadu.

Tönu huomaa nyt jotakin — niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin puuhissaan — etenkin likimmäiset — niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen, niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne, tee mitä tahdot — ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa — aika loppui kesken, joten hän ei vielä ehtinyt löytää mieleistään — vaan siirtyi vaimon sukulaisten luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa — näytti, sillä hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä — on hänen äidillään tapana puhua — ja se oleskelee hänen pääkallossaan. Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista, jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä, nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia uutisia — pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen, harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen — kaikki hän kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet — hän voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä, mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä, jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.

Voihan olla, että Prillup pitää useitakin vaimon ostoksia liiallisena komeutena — hänen edeltäjänsä kodissa ei sellaisia ollut lainkaan ollut — mutta hän ei tahdo riidellä, hänen asiansahan menestyvät hyvin, vieläpä sangen hyvin viime aikoina, niin että sen huomaa muualtakin kuin hänen nokastaan. Ja lopuksi — eihän hän itsekään niin tarkoin noudata vanhan Kurun esimerkkiä: hänen kielenkostukkeensa kaupunkimatkoilla on toinen kuin Jaanin ja piippu saa usein väistyä sikaarin tieltä. Ei toista yhtä vähän kuin toistakaan käy vastustaminen — houkuttelee! Houkuttelee niinkuin nuorikkoa kenkäkaupan ikkuna.

Ja tyytyväinen on kolmaskin sopimuksentekijä.

Jos joku häntä tarkemmin huomaisi tarkastaa, havaitsisi, että hän nuorenee. Hänen poskinahkansa suoristuu, jopa sileneekin, käynnistä katoaa kömpelö lyllyminen, kädet keppeineen irtautuvat ristiluulta, päästen liikkumaan vapaasti, ja vironnut ja varmistunut silmä näkee vanhassa näköpiirissä paljon uutta yhytettävää.

Ei aina uutta, sillä Kremer vaeltaa kuvittelujen maailmassa. Muistot, aina tuoreet tuoreitten jälkeenkin, leijailevat hänen ympärillään ja loistavat värivalaistuksessa. Elämä ei ole enää vain elettävä, se on kaunis ja suloinen. Ja tuo suloinen kauneus tulee arvoonsa, kun epäselvä muisto jälleen varmaksi todentuu, niin kun hän vasta sen todentumisen edellä värisee, kun määrätty päivä ja hetki lähestyvät, kun tietystä ikkunasta kuuluu tietty koputus tai kaupungin salaisen pesän ovikello sillä ja ainoastaan sillä tavalla helisee. Sitten painaa Ulrik von Kremer käden sydämelleen, jonka läpän sanotaan olevan villaisen, ja toivoo itselleen jollei kuolemattomuutta, niin vähintäinkin Götz von Kremerin ikää, tämä eli sadan kolmen vuoden, neljän kuukauden, kahden viikon, viiden päivän, yhden tunnin ja kahdenkymmenen kahdeksan ja puolen minuutin ikäiseksi.

Siinä uudessa maailmassa ovat ihmiset hyviä. Ken nyt kääntyy liikuttavin rukouksin Mäenkylän kartanonherran puoleen, ken sen ohessa osaa näyttää kosteita silmiä, etenkin jos hän on heikkoa sukupuolta, voi olla varma alttiista korvasta, hyvänsuovasta sydämestä ja mahdollisimman anteliaasta kädestä. Jollekulle tipahtaa heinämaata, toiselle lisää polttopuita, kolmannelle rakennuspuut ja kenen sälö tai mullikka tavattiin pahanteossa, hän voi päästä puolella sakolla, ja paimen kai kävi siellä onnekseen, sillä häneltä vähennettiin edellisellä kerralla korotetusta vuokrasta pari ruplaa. Mutta kaikista vei voiton karjapiika Tiiu, joka vetistellen voitti itselleen miehen.

Eräällä iltalypsyllä huomaa isäntä, kuinka lehmän alla istuva Tiiu pyyhkäisee kädellään vuoroon toista, vuoroon toista poskea. Kremer käy pari kertaa hänen ohitseen, sitten käy hänen olkapäähänsä.

"Mikä sinua vaivaa, Tiiu?"

Tyttö nostaa päätään, tyrskähtää ja nyt valuvat hänen kyyneleensä virtanaan.

"Emäntä tietää."

Itse katsoo varkain pieneen, mustaan muoriin päin, joka lypsää hiukan kauempana.

Kremerin herra kysyy emännältä.

"Niin, — Reemetin täytyy sen asian vuoksi tulla illalla konttoriin."

Ja kun he ovat astuneet saavista hiukan kauemmaksi emännän antaessa merkin, kertoo tämä hillityllä äänellä:

"On saanut häntä kahdenkesken montakin kertaa tutkistella. Tiiu, Tiiu, sinun asiasi eivät ole oikein, mutta aina ränäsi vastaan: hullusti eivät ainakaan ole, kunnes eilen illalla hiipi tupaan, esiliinan kulma silmillään ja itku kurkussa."

"Noh, Tiiu, mikä mieltäsi niin pahoittaa?"

Seisoo, antaa räystäitten tippua eikä vastaa hetkeen aikaan; lopulta sanoo voimiaan ponnistaen: "Mistäpä enää riemuitsisinkaan — asiani ovat hullusti!"

"Noh, sanon, eihän sekään nyt ole niin suuri onnettomuus, jos isällä on suitset päässään."

"Sepä se onkin" — ja hänen rintaansa kouristaa — "hän ei tahdo ottaa minua — äiti yllyttää lisäksi."

"Ketasko ehkä?" kysyn.

"No kuka muu sitten! Nyt se paholainen syyttää Pietaria, mutta Pietari, hyvä Jumala, se kaino Pietari —!"

"No, itsehän tiedät parhaiten", sanon. "Kun Reemet tulee, kyllä puhun."

"Niin, emäntä, auttakaa minua poloista! Olen mikä olen — kylläpä vain olen tarpeeksi hyvä Ketakselle!"

"No, hyvä on, Reemet ottaa pojan illalla puheilleen, mutta mitäs poika välittää! On kova kuin tahko. Ei, mitäpä hän välittää! Tiiulla on käynyt muitakin moisiosta ja kylästä, mene ja ota koira sieltä kiinni! Puhdas kun puhdas! Ja herra tietää — eipä Reemetissä ole miestä ketään pehmentämään, se jää nyt herran huoleksi."

"Uskotteko tytön puhuvan totta?" kysyy Kremer.

Emäntä tekee päällään ja kädellään liikkeen, millä tahtoo ilmaista, ettei hänellä ole siitä vähintäkään epäilystä.

"Siis pitää Ketaan vielä tänään mennä häntä kosimaan!"

Herra von Kremer kääntyy ympäri ja astuu suoraa päätä lypsäjäin joukossa olevan pienen, mustan muorin puoleen.

"Tuliko poikasi kotiin päivälliselle, Truutu?"

"Kyllä, herra."

"Siis sano hänelle, että hän mennessään tulee konttoriin."

Pian ilmestyy Mihkel Ketas, tuo poika, joka äitineen asuu moision saunassa, lyhyenläntänä, vääräsäärisenä, pienipäisenä Kremerin herran tuomioistuimen eteen. Mutta hän ei tule yksin, äiti on hänen kannoillaan.

"Sinua en tarvitse!" Ja herra käännyttää tämän ovesta takaisin.

Mutta se ei estä muoria eteisessä konttorin ovelle päin selittämästä samaa, mitä hän tahtoi sisässä selittää. Mutta kun se käy liian kova-äänisesti, niin kiskaisee herra oven auki ja ajaa hänet pois väliköstäkin.

"Kuule, Mihkel, minulle on kerrottu, että sinä vietät kelvotonta elämää — moisiossa vietät kelvotonta elämää. Kuinka uskallat sinä moisiossa, moision alustalaisena elää huonosti?"

Poika mulkoilee herraa mykkänä ja tylsänä.

"Moisiossa ei uskalla kukaan elää huonosti, moisiossa pitää jokaisen elää kunniallisesti, se on Jumalan ja moision herran kova käsky. Etkö tunne sitä käskyä?"

Hiljaisuus.

"Käytkö rippikirkossa?"

Myöntävä vastaus.

"Kuinka usein?"

"Kaksi kertaa vuodessa."

"Vai niin, käyt rippikirkossa, mutta et pelkää Jumalaa; elät moision maalla ja moision katon suojassa, mutta et pelkää moision herraa! Ajattele nyt itse, mitä moision vanhimman pitää tekemän sellaiselle?"

"Minä en ole lapsen isä."

Kremer katsoo pisteliäästi poikaan, ääni on matala.

"Kun tyttö sanoo, että olet isä, niin olet isä!"

Nyt tulee poikaan eloa. Hän raapaisee toista ja toista housun säärystintä, kohauttelee olkapäitään ja maiskuttaa suuta.

"En ole! — Varmaan en ole! — En ikimaailmassa! — — En ole enkä tule."

"Vai niin. Mutta jospa erotan sinut työstä tunnin kuluttua ja tunnin kuluttua ajan pois saunasta äitinesi kaikkinesi — oletkos sitten isä?"

Mihkelin silmät kiertävät ympäri, käsi pyyhiskelee nenää toiselta ja toiselta puolen, hänen äänessään on rahtusen vähemmän lujuutta:

"Ei sinnepäinkään — — Minä nyt muka isä —- — Niinkuin ei toisia olisi — —"

"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." — Kremer panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi. "Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei hänellä ole vanhempia. — —"

Ketas katsoo alas.

"Miksi sinä et sitten tahdo? Hänhän on näppärä ja terve ihminen."

"Vanha — — ja äiti ei anna — —"

"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi, ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää hänen kelpaaman sinun äidillesikin."

"Minun lapseni se ei ole — —"

"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä — mitä? — En laske leikkiä — tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."

Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:

"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä! Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! — Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa — oikein ei se ole, minunhan se pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"

Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin, mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!

"Hyvä on" — Kremer ottaa kellon taskustaan — "kello viideksi olkoon sauna tyhjä, ja te molemmat korjatkaa luunne minun maaltani. Jos teillä on vielä saatavaa muonaa tai palkkaa tähän päivään asti — katson kirjasta — niin saatte sen pehtoorilta. — Jumalan haltuun!"

Mihkel vitkastelee, mutta kääntyy vihdoin oveen päin; todennäköisesti on muona jo otettu kaikki ja palkkaa eteenkinpäin. Ja pojan käden ojentuessa oven kahvaan, istuutuu herra pöydän ääreen, mumisten samalla viiksiensä välistä:

"Olisin antanut sinulle keväällä jonkun Kruusimäen mökin, mutta kun olet sellainen veijari, niin laputapa maailmalle!"

Mutta yhtäkkiä Katu ei lähdekään, hänen kätensä vetäytyy takaisin, näyttää siltä kuin kieppuisivat hänen suuret kesivät korvansa tarkaten. Hän katsoo hetken aikaa kiivasta istujaa, kääntyy yhä enemmän ja tekee jyrkän, kankean kumarruksen.

"Kunnioitettava herra — kysyisin äidiltä neuvoa."

"Mutta nopeasti!" tiuskaisee Kremer avatessaan erään kirjan.

Poika on poistunut, mutta tuskin kahdeksikaan minuutiksi. Hänen kömpelö hahmonsa ei ole vielä päässyt ovesta sisään, kun suu julistaa.