NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Pimeä luola. Keskellä kiehuva kattila.

(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat.)

1 NOITA. Kolmasti naukunut on kailo kissa.

2 NOITA. Neljästi vinkunut on siilin poika.

3 NOITA. Harpyia huutaa: "On aika, on aika!"

1 NOITA. Padan ympär' astukaa, Sisus siihen viskatkaa. — Konna, joka päivää, yöt' Yksikolmatt' imet, syöt Kiven alla myrkkyjä, Paistu padass' ensin sä!

KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu; Pala, tuli, pata, kiehu!

2 NOITA. Käärme, joka ryömit suossa, Kärvenny ja haudu tuossa; Konnan varvas, kieli iilin, Yökön villat, silmä siilin, Huuhkan siivet, liskon lihat, Kähyt kyyn ja käärmeen vihat, Tehokkaaksi taiaks kiehu, Kiehu, lemmonliemi, liehu!

KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu!

Pala, tuli, pata, kiehu!

3 NOITA. Suden hammas, ruumiin kuu, Louhikäärmeen suomuluu, Hotkan haijin kita suuri, Yöllä saadun katkon juuri; Kauriin sappi, kuusanpuu, Pilkottu, kun pimeni kuu; Maksa riettaan juutalaisen, Turpa koirankuonolaisen; Mustalaisen nenä laatta; Sormi lapsen, jonka aatta Ojaan loi ja kuristi; Vetkäks kiehu, paksuksi! Tiikeriltä totkut tuokaa, Höysteheksi liemeen luokaa!

KAIKKI. Väsymättä liiku, liehu! Pala, tuli, pata, kiehu!

2 NOITA. Verell' apinan se hyydä, Niin ei taiass' ole syytä.

(Hekate tulee.)

HEKATE. Kah, hyvin kaikki. Kiitos vaan! Saa kukin palkan vaivastaan. Kuin keijuiset nyt tanssikaa Pa'an ympäri ja laulakaa Ja hyväks keitto loihtikaa.

(Soittoa ja laulua.)

(Laulu;)

Mustat peikot, valkeat, Punaiset ja harmaat, Hämmennelkää, hämmennelkää, Ett' on taiat varmat! Ympäri, ympäri Kaikki kiertäkäätte, Pahat sisään päästäkää Ja hyvät estäkäätte!

(Pikkuisia olentoja ilmestyy hämmentämään kattilaa.)

1 NOITA. Mun kihelmöipi peukalon': Jotakin pahaa tuloss' on. — (Kolkutusta.) Kuka olkoon, Sisään tulkoon!

(Macbeth tulee.)

MACBETH. No, salaiset ja mustat kesk'yön velhot, Te mitä teette?

KAIKKI. Työtä nimetöntä.

MACBETH. Mist' olkohonkin tietonne, — ma vaadin Nimessä valtiaanne: vastatkaa! Vaikk' ilman tuulet kirkkojakin vastaan Sotahan irroittaisitte; vaikk' aallot Vaahtoiset kaiken laivakulun nielis, Puut särkyis, tähkään tullut vilja lakois, Kukistuis linnat vartijainsa päähän, Palatsit, pyramiidit päänsä laskis Perustuksiinsa asti, vaikka luonnon Kaikk' ituvarat särkyis, kunnes itse Tuhokin sairastuisi, — vastatkaa, Ma vaadin!

1 NOITA. Puhu!

2 NOITA. Kysy!

3 NOITA. Vastuun saat.

1 NOITA. Mieluumminko sen kuulet meidän suusta Vai herrojemme!

MACBETH. Heidät tahdon nähdä.

1 NOITA. Vert' imisän luo kattilaan, Jok' yhdeksän söi porsastaan; Tuleen vala rosvon ihraa, Jota hirsipuusta tihraa!

KAIKKI. Suuret, pienet ilmi tulkaa, Avulliset, nöyrät olkaa!

(Ukkosen jylinää. Kypäräpää[11] nousee kattilasta ilmi.)

MACBETH. Sano, tuntematon valta, —

1 NOITA. Vaiti, vaiti! Sa kuule vaan! Hän miettees tuntee kaikki.

PÄÄ. Macbeth, Macbeth, Macbeth! Macduff on sulle Vaarallinen. — Jo riittää. — Rauha mulle!

(Katoaa.)

MACBETH. Varoituksestas kiitän, kuka lietkin; Sa pelkon' oikein tiesit. — Sana vielä!

1 NOITA. Hän käskemist' ei kärsi. Tässä toinen Ja ensimmäistä vielä mahtavampi.

(Ukkosen jylinää. Verinen lapsi kohoaa kattilasta.)

LAPSI. Macbeth, Macbeth, Macbeth!

MACBETH. Sua kuulisin ma vaikka kolmin korvin.

LAPSI. Verinen, uljas, luja ollos! Voittaa Äl' ihmisvoiman anna: vahingoittaa Ei Macbethia vaimon luoma voi.

(Katoaa.)

MACBETH. Siis elä, Macduff! Miks sua pelkäisin ma? Vaan jotta varmuus varmemp' ois, niin liittoon Pakoitan salliman: sin' et saa elää; Näin kalvaan pelkon' valheeks teen ja nukun Jyrystä huolimatta. —

(Ukkosen jylinää. Kattilasta nousee lapsi, kruunu päässä ja puu kädessä.) Mikä tuo? Kuin kuninkuuden taimi kohoaa se, Ja majesteetin seppele ja kruunu Sen lapsen päässä on.

NOIDAT. Vait vaan, ja kuule! Kruunupää lapsi. Ole ylväs, rohkea kuin jalopeura; Ei vaino, ei kapina, ei salaseura Sun mitään voi: Macbeth ei sorru ennen, Kuin Dunsinanin vuorta ylös mennen Birnamin metsä kulkee.

(Katoaa.)

MACBETH. Sit' et nää. Puun juurineen ken maasta hellittää? Ken metsän pestaa? Hauska enne! Et sä, Kapina, päätäs nosta, kunnes metsä Birnamin nousee. Macbeth mahdissaan Viel' elää eikä ennen aikojaan Veroa tuoneen maksa. — Mieli palaa Tok' yhtä kuulla; tietonneko alaa Se lie, niin sanokaatte: kuninkaiksi Tuleeko täällä Banquon lapset koskaan?

NOIDAT. Äl' enää kysy!

MACBETH. Varmuutta ma tahdon. Jos kiellätten sen multa, kirous teitä Ikuinen kohdatkoon! Mun tietää suokaa — (Soittoa kuuluu.) Miks vajoaapi kattila? Mit' ääntä?

1 NOITA. Esiin!

2 NOITA. Esiin!

3 NOITA. Esiin!

KAIKKI. Ei! Häntä vaivatkaa, Tulkaa, varjot, ja haihtukaa!

(Kahdeksan kuninkaan haamua kulkee perätysten ohi, viimeisen kädessä peili; niiden jäljissä Banquo.)

MACBETH. Sa liiaks olet Banquon haamun lainen. Pois! Silmät multa kruunus syö! — Ja tukkas, Sa toinen kruunupää, on samanmoinen, — Ja samanmoinen kolmas! — Häijyt velhot, Mit' on tää? — Vielä neljäs! — Sammu, silmä! Haa! Tuomiopäivähänkö tätä kestää? Viel' yksi? — Seitsemäs? — Oi, riittää, riittää! — Ja vielä kahdeksas, ja sillä peili, Joss' ompi monta vielä: muutamilla Kaks omenaa ja kolme valtikkaa. Hirmuinen näky — Totta on se, näen mä: Verinen Banquo hymyilee ja heitä Osoittaa jälkeisikseen. — Onko niin?

1 NOITA. Niin aivan on. — Mut mikä syy, Kun Macbeth noin nyt ällistyy? Hei, tulkaa, siskot: taiallamme Iloiseks hänet saattakaamme! Ma ilman loihdin soittamaan; Hei, piirihin nyt tanssimaan! Kuningas kiittänee, kun koimme Hänt' ilahuttaa miten voimme.

(Soitantoa. Noidat tanssivat ja katoavat.)

MACBETH. Miss' on he? Poissa? — Kalenteriss' olkoon Ijäti kirottu tää turman hetki! — Sisähän sieltä!

(Lenox tulee.)

LENOX. Mitä suvaitsette?

MACBETH.

Sa näitkö velhosiskot?

LENOX. Enkä, herra.

MACBETH. He ei sua sivunneet?

LENOX. Ei, totta!

MACBETH. Olkoon Saastainen ilma, missä liikkuvat he! Jokainen kirottu, ken heihin luottaa! — Hevosten laukan kuulin: ken se kulki?

LENOX. Kaks tahi kolme, jotka sanan toivat, Ett' Englantiin on Macduff paennut.

MACBETH. Paennut Englantiin?

LENOX. Niin, hyvä herra.

MACBETH. Käy julman urostyöni tielle, aika! Ei teko lennost' aikomusta tapaa, Jos ei sen rinnalla se käy. Täst' alkain Mun olkoon sydämmeni esikko Myös käteni esikoinen. Mietteen' oiti Teolla kruunaan — mietitty ja tehty! Macduffin linnan ryntäämällä otan, Valloitan Fifen, miekanterän omaks Kaikk' annan, vaimot, lapset, kurjat kaikki Sen heimon sielut. Min' en kerskaa turhaan: Ennenkuin päätös jäähtyy, heidät murhaan. Nyt kaikki näyt pois! — Miss' on ne herrat? Mua saata heidän luokseen.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Fife. Huone Macduffin linnassa.

(Lady Macduff, hänen poikansa ja Rosse tulevat.)

LADY MACDUFF. Mit' oli syytä hällä jättää maansa?

ROSSE. Oi, malttia!

LADY MACDUFF. Häll' ei sit' ollut. Hulluutt' On pako tuo. Jos meit' ei pettureiksi Tekomme tee, niin tekee pelko siksi.

ROSSE. Ei tiedä, viisausko vai pelko syynä.

LADY MACDUFF. Vai viisaus! Jättää vaimon, jättää lapset Ja kodin, konnun, arvot kaikki paikkaan, Jost' itse pakenee! Hän meit' ei lemmi; Hän luonnon äänt' ei kuule. Tiiti raukka, Tuo lintusia pienin, tappeleepi Pesänsä poikasista haukkaa vastaan. Pelkoa kaikki, lempeä ei lainkaan! Ja viisaan työt' ei pako, joka ryntää Noin järkeäkin vastaan.

ROSSE. Käly armas, Ma pyydän, malttukaatte: puolisonne On jalo, viisas, älykäs ja tuntee Paraiten itse vuodenajan oikut. Enempää puhua ma tuskin tohdin. Mut julm' on aika, jos me tietämättä Tulemme pettureiks ja peljästymme, Vaikk' emme syytä pelkohomme tiedä, Mut meren raivon myrskyiss' ajelemme Vaan sinne tänne. — Nyt mun mennä täytyy; En kauan viivy, kohta palajan. Pahinkin kerran lakkaa, taikka muuttuu Kaikk' entiselleen taasen. — Pikku serkku, Jumala sua siunatkoon!

LADY MACDUFF. Häll' isä on, ja isätön tok' on hän.

ROSSE. Mua houkkaa! Pitemmältä, viipy täällä Häpeän mulle tois ja murheen teille. Hyvästi vaan nyt!

(Lähtee.)

LADY MACDUFF. Isäs, laps, on kuollut. Mit' aiot tehdä nyt ja miten elää?

POIKA. Kuin linnut, äiti.

LADY MACDUFF. Toukill', itikoilla?

POIKA. Kuin nekin, sillä, mitä eteen sattuu.

LADY MACDUFF. Oi, lintu-parka! Siis et liimasaittaa, Sadinta, ansaa, verkkoa sa pelkää?

POIKA. Miks, äiti? Kuka lintu-parkaa väijyis? Ei isän' ole kuollut, niinkuin sanot.

LADY MACDUFF. On, kuollut on hän! Mistä nyt saat isän?

POIKA. No, mistä sinä miehen saat?

LADY MACDUFF. Niit' ostaa Voin kymmenittäin joka markkinoilta.

POIKA. Niit' ostat, ehkä myydäksesi jälleen.

LADY MACDUFF. Älysi mukaan haastelet, mut sentään Ikäiseksesi älykkäästi kyllä.

POIKA. Äiti, oliko isä petturi?

L. MACDUFF. Oli kuin olikin.

POIKA. Mikä on petturi?

L. MACDUFF. Semmoinen, joka vannoo ja valhettelee.

POIKA. Ovatko kaikki semmoiset pettureita?

LADY MACDUFF. Kaikki semmoiset ovat pettureita ja hirtettäviä.

POIKA. Ovatko kaikki hirtettävät, jotka vannovat ja valehtelevat?

LADY MACDUFF. Ovat, joka ainoa.

POIKA. Ken ne hirttää?

LADY MACDUFF. Kunnon ihmiset, tiettävästi.

POIKA. Sitten ovat kaikki vannojat ja valehtelijat aika houkkoja; sillä vannojia ja valehtelijoita on yltäkyllin voittamaan kaikki kunnon ihmiset, jopa hirttämäänkin heidät.

LADY MACDUFF. Jumal' auttakoon sua, pikku hupsua! Mut mistä nyt saat isän?

POIKA. Jos hän olisi kuollut, niin sinä itkisit häntä; ja jos et sitä tekisi, niin varmaankin saisin pian toisen isän.

LADY MACDUFF. Voi sinun puheitasi, pikku lörppä!

(Sanantuoja tulee.)

SANANTUOJA. Jumalan siunaus teille, kaunis rouva! En tuttu lie, mut arvonne ma tunnen. Ma varon, ett' on vaara lähellänne: Jos köyhän miehen neuvoon suostutten, Tääll' älkää olko! Pois, pois lapsinenne! Peloittaa teitä näin on kyllä julmaa, Vaan vielä julmempaa, jos salaan vaaran, Jok' uhkaa teitä. Herra teitä kaitkoon! En jäädä tohdi.

(Lähtee.)

LADY MACDUFF. Minne paeta? En pahaa ole tehnyt. Vaan nyt muistan: Maailmass' elän, jossa pahuutt' usein Ylistetään, ja vaarallista hulluutt' On joskus hyvä työ. Ah, miksi silloin Ma käytän tuota naisen puolustusta: "En ole pahaa tehnyt?" (Murhaajia tulee.) Mitä nuo on?

MURHAAJA. Miss' ompi miehenne?

LADY MACDUFF. Ei paikalla Niin häväistyllä, toivon, mistä hänet Sun kaltaisesi löytäis.

MURHAAJA. Pettur' on hän.

POIKA. Valehtelet, sa takkukarva roisto!

MURHAAJA. Hää, mato! (Pistää häntä.)

POIKA. Hän murhannut mun on; pois pakoon, äiti!

(Lady Macduff pakenee, huutaen: "murhaa"; murhaajat hänen jäljissänsä.)

Kolmas kohtaus.

Englanti. Yrttitarha kuninkaan linnan luona,

(Malcolm ja Macduff tulevat.)

MALCOLM. Menkäämme yksinäiseen varjopaikkaan Povemme raskaat tyhjiks itkemään.

MACDUFF. Ei, ennen miekkaan kiinni, urhon lailla Sorrettua synnyinmaata puoltamaan. Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu Ja uudet orvot itkee; uusi murhe Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi, Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan Valittais yhteen ääneen.

MALCOLM. Sitä säälin, Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän. Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää. Se, mitä kerroitte, on kenties totta. Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen Ol' arvattu; te häntä rakastitte; Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt. Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain Minusta voittaa voitte: viisast' antaa Viaton, heikko lammasraukka uhriks Vihaista Jumalata lepyttääkseen.

MACDUFF. En ole halpa.

MALCOLM. Mutta Macbeth on. Siveäkin ja hurskas luonto taipuu, Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa! Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes. Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto, On armo armon näköinen tok' aina.

MACDUFF. Siis toivoni ma kadotin!

MALCOLM. Siin' ehkä, Miss' epäilyni minä juuri löysin. Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset — Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat — Hyvästi heittämättä? Älkää luulko, Ei epäluulon' ole herjaks teille, Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla, Minusta huolimatta, kunnon mies.

MACDUFF. Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja! Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta, Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus: On valtuus sulla siihen! — Hyvästi! En luulemasi konna tahdo olla, Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss' On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks.

MALCOLM. Pois närkästys! En varo yksin teitä. Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon; Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks, Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on, Ja täältä jalost' Englannista tarjon' On tuhansia. Mutta kuitenkin, Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani Kokea entist' enemmän saa vielä, Enemmän monin puolin kärsiä Saa hänen seuraajaltaan.

MACDUFF. Ken se oisi?

MALCOLM. Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett' On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä Mun rajattoman ilkeyteni suhteen Lampaana pitää.

MACDUFF. Helvetinkään joukoss' Ei kirotumpaa perkelettä löydy Paheessa kuin Macbeth.

MALCOLM. Verinen on hän, Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy, Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin Makuhun päässyt; mut mun hekkumani On aivan pohjaton: ei eukot, immet, Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää Himoini merta. Haluni se murtaa Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa. Tämmöistä valtiasta parempi Macbethkin on.

MACDUFF. Rajaton hekkumakin Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks Mont' onnellista istuint' on se tehnyt Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää Omaanne toki ottaa peljätkö. Himoille voitte laajan alan käyttää, Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää. On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen Lie korppikotka, että syötte kaikki, Jotk' ovat majesteetin mieliteon Uhriksi alttiit.

MALCOLM. Sitäpaitse itää Mun turmellussa luonnossani moinen Rajaton ahneus, että kuninkaana Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin, Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin; Ja joka lisätulo, niinkuin höyste, Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät Surmaisin voiton tähden.

MACDUFF. Syvemmällä Sen vian juuret on ja tuhoisemmat Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko! Omillannekin tyydyttämään teitä On Skotland kyllin rikas. Korvannette Nuo viat muilla ansioilla!

MALCOLM. Niit' ei Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut: Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus, Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus, Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys Minulta perin puuttuu; mutta kyllin Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan Valaisin sopuisuuden miedon maidon, Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken Pilaisin kerrassaan.

MACDUFF. Voi, Skotland-parkaa!

MALCOLM. Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi? Te kuulitte mik' olen.

MACDUFF. Kuninkaaksi? Ei elämäänkään, ei. — Voi, kurja kansa, Jot' anastajan veriruoska sortaa, Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs, Kosk' oikeakin kruunus perijä, Kirottun' oman tuomionsa kautta, Häväisee syntyään? Sun suuri isäs Pyhimys oli; kuningatar, äitis, Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli Ja joka päivän eli kuollaksensa. Hyvästi! Nuo sun omistamas viat Pois Skotlannist' on syösseet mun. — Nyt sydän, Sun loppui toivos!

MALCOLM. Jalo vihas, Macduff, Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon Sielustan' karkoittaa ja mieleni Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa. Pirullinen Macbeth on moisin juonin Kokenut valtaans' usein mua saada, Mut äly tarkka herkän uskon voitti. Jumala meidän välin ratkaiskoon! Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä; En ole koskaan väärää valaa tehnyt; Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan Sanaani syönyt; perkelett' en antais Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp' On henkeäni: ensi valheen' oli Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki Sun omaas on ja kurjan isänmaan; Jo ennen tuloasi Siward-vanhus On valmis miehin kymmentuhansin Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme! Yht' onnellinen olkoon taistelu, Kuin on se oikeakin! Vait olette?

MACDUFF. Näin mieleistä ja vastenmielistä Het' yhteen sovittaa on vaikeata.

(Lääkäri tulee.)

MALCOLM. No hyvä; toiste siitä. — Lähteneekö Kuningas tänään käymään?

LÄÄKÄRI. Lähtee, herra. Parannust' ihmisraukat hältä vartoo; Ei parhain taito heidän tautiins' auta, Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti: Niin hänen kättään siunannut on taivas.

MALCOLM. Ma kiitän, tohtori.

(Lääkäri lähtee.)

MACDUFF. Mik' on se tauti?

MALCOLM. Sanovat sitä riisiks. Olen usein Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä. Ties miten taivasta hän suostuttaa; Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa Ajokset, haavat, surkeoita nähdä, Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän, Ripustain kultarahan sairaan kaulaan Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman Sanovat hänen jälkeläisilleenkin Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks On hällä Herralt' ennustajalahja; Ja armon todisteena runsas siunaus Valt'istuimesta virtaa.

(Rosse tulee.)

MACDUFF. Ken se tuossa?

MALCOLM. Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne.

MACDUFF. Kah, terve, kunnon serkku!

MALCOLM. Nyt ma tunnen. Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät Tekevi vieraiks toisillemme!

ROSSE. Amen!

MACDUFF. No, kuink' on Skotlannin?

ROSSE. Voi, kurjaa maata! Se itseään jo kauhistuu. Ei ole Se enää äitimme, vaan hautamme. Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu, Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta On syvä murhe; kenen kellot soivat, Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka: He potematta kuolee.

MACDUFF. Liian jyrkkää,

Mut liian totta!

MALCOLM. Mikä uusin suru?

ROSSE. Jo päivän vanha kertojaansa nauraa; Jokainen hetki uuden tuo.

MACDUFF. Mitenkä puolisoni voi?

ROSSE. No, hyvin.

MACDUFF. Ja kaikki lapsukaiset?

ROSSE. Hyvin hekin.

MACDUFF. Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa?

ROSSE. Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin.

MACDUFF. Sanojas älä säästä. Kuink' on laita?

ROSSE. Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota Niin raskas oli kantaa, huhu kulki. Ett' asehiss' on monta kelpo miestä; Jok' ompi sitä luultavampaa, koska Tyrannin joukotkin näin liikkehellä. Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa Uroja luokaa! naisten käteen miekka! Tää kurjuus poistakaa!

MALCOLM. Tuloa teemme: Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille Ja miestä kymmentuhatt' England antaa: Parempaa, taitavampaa sotamiestä Ei kristikunnass' ole.

ROSSE. Moinen lohtu Jos olis mullakin! Mut sananipa On ulvottavat erämaassa, missä Ei korvaa kuulevaa.

MACDUFF. Ne ketä koskee? Yleistä tuskaako vai yksityistä Ja yhden omaa?

ROSSE. Joka kunnon sielu Siit' ottaa osansa, mut suurin osa Sun yksinomaas on.

MACDUFF. Jos mun se on, Sit' älä peitä; tuo se heti tänne.

ROSSE. Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä, Mit' on ne koskaan kuulleet.

MACDUFF. Haa! Min' arvaan.

ROSSE. Linnanne vallattu on; vaimo, lapset Tylysti murhatut; jos tavan kerron, Niin lisään tuohon uhririistan röykköön Teidänkin ruumihinne.

MALCOLM. Armon Herra! — Mies, älä silmiäsi hattuun peitä; Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä, Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä!

MACDUFF. Lapsetko myöskin?

ROSSE. Vaimo, lapset, orjat, Mitä vaan löyttiin.

MACDUFF. Voi, ett' olin poissa! Ja vaimonikin myös?

ROSSE. Niin.

MALCOLM. Lohtukaatte! Tulinen kostomme se olkoon lääke, Mi tämän kuolontuskan parantaa.

MACDUFF. Häll' ei ole lasta! — Kyyhkyseni kaikki? Sanoitko: kaikki? — Lemmon kotka! — Kaikki? Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä Ja yhdess' iskussa?

MALCOLM. Se kestäkää kuin mies.

MACDUFF. Sen kyllä teenkin; Mut tuntea se täytyy myös kuin mies. Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet Nuo kalliit henget. — Näkikö sen taivas Eik' auttanut? O, syntinen Macduff! Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa! Mun syntini eik' omiensa tähden He teurastettiin. Herran rauha heille!

MALCOLM. Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe; Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä.

MACDUFF. Voi, naisen lailla itkeä ma voisin Ja kielin kerskata! — Hyväinen taivas, Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin Eteeni saata, silmä vasten silmää; Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän, Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon!

MALCOLM. Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan! On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu. Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat Hiovat sirppiään. Hymyillä koita: Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita.

(Lähtevät.)