KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Fores. Sali linnassa.

(Banquo tulee.)

BANQUO. Nyt olet se: kuningas, Cawdor, Glamis Ja kaikki, mitä ennustivat velhot. Petosta vaan sun käyttäneesi pelkään. Mut sanottiin tok', ett'ei sukuus jäis se, Vaan että kuningasten kanta-isäks Tulisin minä. Totuutta jos heiss' on — Ja sinusta, Macbeth, se selvään nähdään — Miks ei he minullenkin ennustajiks Ruveta vois ja toivoani nostaa? Mut vaiti siitä!

(Torventoitauksia. Macbeth kuninkaana, Lady Macbeth kuningattarena, Lenox, Rosse, hoviherroja, hovinaisia ja seuralaisia tulee.)

MACBETH. Tuossapa se paras On vieraamme!

LADY MACBETH. Jos hän ois unhotettu, Ois suureen juhlahamme aukko jäänyt, Ja pilall' oisi kaikki.

MACBETH. Tänä iltan' On juhlapidot meillä, pyydän, että Tulette tekin.

BANQUO. Teidän korkeutenne Vaan käskeköön, ja velvollisuus teihin Mun sitoo siteill' ikikestävillä.

MACBETH. Lähdetten iltapuolla?

BANQUO. Lähden, herra.

MACBETH. Tän päivän neuvotteluss' oisi muuten Mieltänne kuultu, jok' on aina viisas Ja onnekas; mut huomiseks se jääköön. Kauasko matka on?

BANQUO. Niin kauas, että Se ajan täyttää tästä iltaan asti. Paremmin jos ei hepo juokse, täytyy Yölt' ottaa lainaks pari synkkää tiimaa.

MACBETH. Pois älkää jääkö vaan!

BANQUO. En, ruhtinaani.

MACBETH. Veriset lankomme ne Englannissa, Ma kuulen, piilevät ja Irlannissa. Tunnustamatta julmaa isänmurhaans' Valeita outoj' ajavat he kansaan. Huomenna siitä, jolloin muutenkin Kokohon meitä vaatii valtatoimet! Ratsaille joutuun! Hyväst'! Illalla Siis tavataan. Mukana onko Fleance?

BANQUO. On, herra. Aika kiiruhtaapi.

MACBETH. Olkoot Heponne varmat jaloiltaan ja virmat! Näin satulainne turviin jääkäätten! Hyvästi! — (Banquo lähtee.) Jokaisella nyt kello seitsemään on Vallassaan aika, että seurast' oisi Sen suuremp' ilo. Iltaan asti yksin Tahdomme jäädä. Siksi, Herran haltuun!

(Kaikki lähtevät, paitse Macbeth.) (Palvelija tulee.)

Mies, kuules! Ovatko ne miehet täällä?

PALVELIJA. He linnan portill' odottavat, herra.

MACBETH. Tuo sisään heidät! — (Palvelija lähtee.) Tämä tila ei Niin mitään ole, jos ei turvaa ole. Tuon Banquon suhteen suuri mull' on pelko: Sen miehen kuninkaallisessa luonteess' On jotain hirveää. Hän uskaljas on; Ja paitse tätä rohkeutt' on hällä Älyä, joka varmast' uljaat tuumat Vie määrän päähän. Muut' en ketään pelkää Kuin häntä. Henken' alleen masentaa hän, Niinkuin Antonion suhteen Caesarin Sanotaan tehneen. Velhoja hän sätti, Kuninkaan nimen kun he mulle soivat, Ja käski heidän haastaa hälle. Silloin Profeettain lailla tervehtivät häntä Lukuisten kuningasten kanta-isäks. Mun päähän' asettivat mahon kruunun Ja kourahani kuivan valtikan, Jonk' outo muukalainen siitä riistää, Kun poikaa mull' ei ole. Niin jos on, Ryvetin sieluni Banquon lapsen tähden, Sen tähden hurskaan Duncanin ma tapoin, Sen tähden tunnonrauhan' myrkytin Ja autuuteni helmen ihmiskunnan Viholliselle myin hänt' auttaakseni Kuninkaaks, Banquon lasta kuninkaaksi! Ei, ennen taisteluun sun haastan, onni, Ja sodin kanssas henkeen, kuolemaan! Ken siellä? — (Palvelija palajaa kaksi murhaajaa seurassaan.) Pois, ja varro, kunnes kutsun. — (Palvelija lähtee.) Teit' emmekö me eilen puhutelleet?

1 MURHAAJA. Kyll', armollinen herra.

MACBETH. Hyvä! No, Olettenko sit' aprikoinneet? Tietkääs, Se hän on, joka ennen muinen salpas Teilt' onnen tien, vaikk' arvelitte siksi Mua viatonta. Sen jo viime kerrall' Osoitin teille; selväks tein, kuin teit' on Petetty, peijattu; ma keinot näytin Ja niiden käyttäjät ja kaikki, josta Jo pöhkökin ja mielipuoli huomaa Sen Banquon työksi.

1 MURHAAJA. Sen te selvititte.

MACBETH. Niin, mutta vielä muutakin, jok' aiheen' On tähän yhdyntäämme. Olettenko Niin kärsiväiset luonnostanne, että Tuon siedätten? Niin laupiaatko, että Mies-paran tuon ja hänen lastens' eestä Rukoilette, tuon, jonka käsi raskas Teit' alas hautaan painoi sekä saattoi Ijäksi omaisenne mieron tielle?

1 MURHAAJA. Kuningas, miehiä me olemme.

MACBETH. Niin, miehistä te kirjoiss' ehkä käytte Kuin lukki, hurtta, häkki, tiisti, rakki Ja luppakorva, joilla koiran nimi On kaikilla; mut arvolistass' ero On talon-, lintukoiran, vilkkaan, laiskan Ja viekkaan välillä, sen lahjan mukaan, Jonk' aulis luonto kullenkin on suonut, Ja josta kullakin on eri kölli Muist' eroitteeksi, jotka lista merkkii Samaksi kaikki. Niinpä ihmisenkin. No, jos nyt listass' oletten ja ette Alinta miehenluokkaa, ilmaiskaa se, Niin povellenne uskon toimen, joka, Jos teette sen, vihollisenne sortaa Ja rakkauteeni kiinni teidät solmii. Hän elämällään terveyteni tärvää; Paranen, jos hän kuolee.

2 MURHAAJA. Minä, herra, Mies olen, jota mailman iskut, potkut Niin härnänneet on, ett'en huoli mitä Mailman kiusaks tehnen.

1 MURHAAJA. Minä myöskin

Niin vaivattu, niin kovan onnen lyömä, Ett' elämäni alttiiks annan, jos sen Parantaa sillä voin tai päästä siitä.

MACBETH. Ett' oli Banquo vihollinen teille, Nyt tiedätten.

2 MURHAAJA. Niin oli.

MACBETH. Niin myös mulle, Ja niinkin verivihaisesti, että Jokainen hetki hänen elämästään Mun sydänvertan' kysyy. Voisin kyllä Hänestä päästä julkivaltaa käyttäin Ja tunnustan sen suoraan, mut en saata Eräiltä ystäviltä, jotka meille On yhteiset ja joihin panen arvon; Vaan täytyy mun hänt' itkeä, vaikk' itse Ma hänet tapoin. Senpä vuoksi teiltä Apua kosin nyt, näin ihmisiltä Tekoni peittäin monestakin syystä.

2 MURHAAJA. Me teemme, herra, mitä käskette.

1 MURHAAJA. Niin, vaikka henki —

MACBETH. Miehuutenne kuultaa Jo silmistänne. Tunnin kuluessa Osoitan teille paikkanne ja määrään Sopivan ajan ihan piiramalleen. Tän' iltan' on se tehtävä eik' aivan Lähellä linnaa: minuun — muistakaa se — Syyn kaunaa ei saa jäädä. Hänen kanssaan — Ett'ei jäisi puolitekoon työmme — Fleancen, Tuon hänen poikansa, jok' ompi myötä, Jonk' ero täält' on yhtä tärkki mulle Kuin isän, täytyy synkän hetken onnest' Osansa saada. Tuumimaan nyt menkää; Koht' etsin teitä.

2 MURHAAJA. Valmiit' ollaan, herra.

MACBETH. Teit' oiti kutsun; vartokaatte tuolla. (Murhaajat menevät.) Päätetty siis! — Jos, Banquo, taivaasen Sun pyrkii sielus, nyt se tehköön sen!

(Lähtee.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone linnassa.

(Lady Macbeth tulee, palvelija jäljessä.)

LADY MACBETH. Täält' onko Banquo lähtenyt?

PALVELIJA. On, rouva, Mut palaa yöksi.

LADY MACBETH. Sano kuninkaalle, Ett' olis puhuttavaa hiukan mulla, Jos häll' on tilaisuutta.

PALVELIJA. Kyllä, rouva.

(Lähtee.)

LADY MACBETH. Kaikk' ompi turhaa, hukkatyötä vaan, Jos kyllääns' ei saa halu saamastaan; Parempi olla murhattujen mailla Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla! (Macbeth tulee.) No, herrani, miks yksin noin te käytte, Kamalat haaveet seurana, ja mieless' Ain' ajatus, jonk' esineensä kanssa Jo olis kuolla tullut? Miksi muistaa Mit'ei voi auttaa? Tehty mikä tehty!

MACBETH. Ei surmaans' saanut käärme, sai vaan haavan, Ja paranee; ja kurja ilkeytemme Sen kammoo hammast' aivan niinkuin ennen. Hajotkoot taivaat, maat ja mailman pylväät, Ennen kuin pelvoss' atriamme syömme Ja nukahdamme mieless' unen hirmut, Jotk' öisin meitä vaivaa! Paremp' olla Tuon kuolleen luona, jonka lähetimme Omaksi rauhaksemme ikirauhaan, Kuin sielun piinapuilla lakkaamatta Tuskissa olla. Haudassaan on Duncan Ja elon kuumeen jälkeen hyvin nukkuu. Pahintaan petos tek': ei teräs, myrkky, Ei ulkosodat, kapinat, ei mikään Hänt' enää saavuta.

LADY MACBETH. Oi, miehen' armas, Sulosta jylhä katsees, ole tänään Iloinen, kirkas vierastesi kanssa.

MACBETH. Niin kyllä, armahani; samoin sinä! Sa koko huomiosi Banquoon käännä; Hänt' ennen muita silmin, kielin etsi. Viel' epävarmat ollen, täytyy meidän Imarteen virrass' arvoamme pestä, Sydämmen valhenaamaks tehdä kasvot, Sen tosilaadun peittäin näin.

LADY MACBETH. Nuo heitä!

MACBETH. Oi, vaimo, skorpioneja on täynnä Mun sieluni! Viel' elää Fleance ja Banquo.

LADY MACBETH. Mut heill' ei ikuisuuden valtakirjaa.

MACBETH. Se lohduttaa: he ovat saatavissa. Iloitse siis! Ennenkuin yökkö päättää Yölentonsa ja koppakuoriainen Hekaten mustan käskyst' univirttään Nukuttavalla hyrinällä soittaa, On teko tehty lajiaan mitä julmin.

LADY MACBETH. Mik' on se teko?

MACBETH. Tietämättömyyttäs Viaton ole, armas, kunnes teost' Iloita saat. Yö umpisilmä, joudu, Armeliaan päivän hellä katse peitä, Ja verikäsin näkymättömin Tuo suuri valtakirja revi rikki,[9] Mi kalvaaks minut saa! — Jo hämärtääpi, Kotiinsa metsään vares lentää; päivän Iloiset lapset nuokkuin nukkuvat, Yön mustat henget ryöstöns' alkavat. Sa kummastut; mut vaiti, kiinni suu! Pahuuden kautta pahuus voimistuu. Niin, armas, tule kanssani.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Sama paikka. Yrttitarha, josta tie vie linnaan.

(Kolme murhaajaa tulee.)

1 MURHAMIES. Ken yhtymään sun käski meihin?

3 MURHAMIES. Macbeth.

2 MURHAMIES. Epäillä hänt' ei tarvis: tehtävämme Hän tuntevan ja käsittävän näyttää Vähästä tärkimpään.

1 MURHAMIES. Siis auta meitä! — Lännessä päivää vielä hiukan hohtaa; Hevostaan myöhästynyt matkamiesi Yömajaan jouduttaa; ja väijymämme Jo lähenee.

3 MURHAMIES. Vait! Hevosia kuulen.

BANQUO (ulkoa). Hoi, tulta tänne!

2 MURHAMIES. Hän se ompi. Toiset Jo linnass' ovat, joita odotettiin.

1 MURHAMIES. Hevoset ympäritse kiertävät.

3 MURHAMIES. Noin virstan matkan; hänen, niinkuin kaikkein, Tapana täst' on jalan käydä linnaan.

(Banquo tulee, ja Fleance, tulisoihtu kädessä.)

2 MURHAMIES. Kah! tulta, tulta!

3 MURHAMIES Hän se on.

1 MURHAMIES. Käsin työhön!

BANQUO. Tän' yönä sataa.

1 MURHAMIES. Satakoot siis iskut!

(Karkaa Banquon päälle.)

BANQUO. Petosta; Oo! — Fleance, pakoon riennä, pakoon! Sun täytyy kostaa tämä! — Oo, sa konna!

(Banquo kuolee. Fleance pakenee)

3 MURHAMIES. Ken soihdun sammutti?

1 MURHAMIES. Se eikö oikein?

3 MURHAMIES. Tass' on vaan yksi; poika pääsi pakoon.

2 MURHAMIES. Siis tekemättä paras puoli työstä.

1 MURHAMIES. Pois nyt, ja kertomahan mit' on tehty.

(Lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

Juhlahuone linnassa.

(Ruokapöytä valmiiksi katettuna. Macbeth, Lady Macbeth, Rosse, Lenox, lordeja ja seuralaisia tulee.)

MACBETH. Arvonne tunnetten te; istukaa. Ja sydämmestä tervetulleet kaikki.

LORDIT. Kiitämme, armollinen kuningas.

MACBETH. Me itse nöyrän' isäntänä käymme Nyt vierastemme seuraan. Arvo-istuin Emännän olkohon; kun aika tulee, Hält' odotamme tulotervehdystä.

LADY MACBETH. Mun puolestani kaikillen se lausu: Sydämmen' sanoo heidät tervetulleiks.

(Ensimmäinen murhaaja ilmestyy ovessa.)

MACBETH. Sydänten kiitos sulle vastaa, katso; — Molemmat sivut täydet! Käyn siis keskeen. Nyt irti ilo! Pöytää kiertämään nyt Pikari pankaa! — (Syrjään murhaajalle.) Poskellas on verta.

MURHAMIES. Se Banquon on.

MACBETH. Parempi sinun päälläs Kuin hänen sisässään! Hän siis on poissa?

MURHAMIES. Niin, kaula poikki; minulta hän sen sai.

MACBETH. Kah, oiva kaulanleikkaaja! Mut hyvä On hänkin, joka samoin teki Fleancen. Jos sen teit sinä, ei sun vertojas.

MURHAMIES. Fleance pakoon pääsi, herra kuningas.

MACBETH. Taas kuume minuun karkaa; terve muuten Olisin ollut: niinkuin marmor' ehjä, Kuin vuori vahva; rajaton ja vapaa Kuin ilman henki; vaan nyt salvass' olen, Siteissä, raudoiss', epäilyyn ja kauhuun Kahlittu kiinni. — Säilyss' on siis Banquo?

MURHAMIES. On, herra, säilyss' allikossa tuolla, Ja päässä kaksikymment' aimo haavaa, Joist' yksikin jo surmaks olis.

MACBETH. Kiitos! Siin' emäkäärme on; mut pakoon päässyt Sikiö tuo, se myrkyllist' on juurta, Vaan vielä hampaaton. — Pois mene; lisää Huomenna kuulen.

(Murhaaja menee.)

LADY MACBETH. Kuningas, te ette Kehoita iloon. Atria on kaupan, Jos sit' ei mielin suoduks usein kuule. Saa ruokaa kotonaankin, mutta vieraiss' On kohtelu sen höystehenä: muuten On pidot kolkot.

MACBETH. Maire muistuttaja! — Sulatus hyvä ruokahaluanne Ja kumpaistakin terveys seuratkoon!

LENOX. Suvaitkaa, kuningas, tok' istahtaa.

(Banquon haamu tulee ja istuu Macbethin sijalle.)

MACBETH. Maan kunnia nyt olis koossa tässä, Jos Banquo ystävämme olis läsnä. Juroksi tahtoisin hänt' ennen syyttää Kuin jotain tapaturmaa surkutella.

ROSSE. Sanansa poissa-olollaan hän syö. — Suvaitkaa toki seurahamme tulla.

MACBETH. On pöytä täys.

LENOX. Tass' yks on paikka.

MACBETH. Missä?

LENOX. Tass', armas herra. Miks noin kauhistutte?

MACBETH. Ken tuon on tehnyt?

HERRAT. Minkä, kuninkaamme?

MACBETH. Sanoa voitko, että minä tein sen? Veristä tukkaas älä mulle huiskaa!

ROSSE. Hyvät herrat, nouskaa: kuningas voi pahoin.

LADY MACBETH. Ei, hyvät herrat! Moinen on hän usein Jo pienest' ollut. Istukaa ma pyydän. Se hetken puuskaa on; hän koht' on terve. Jos liiaks häntä tarkkaatte, hän suuttuu, Ja kiihko yltyy. Syökää, hänest' älkää Millänne olko. — Mies oletko?

MACBETH. Olen, Ja rohkeakin, jok' en pelkää nähdä Mit' itse piru kalpenis.

LADY MACBETH. Sa hupsu! Tuo pelkos luoma kuva on, se puukko, Jonk' ilmass' ohjanneen sa sanoit tiesi Luo Duncanin. Tuo säpsähdys ja säikky — Nuo tosi pelvon ilveet — takan ääress' Ois paikallaan, miss' ämmät tarinoivat Ja mummo heitä säistää. Häpeä! Miks' irmastelet noin? Kun tarkoin katsot, Se vaan on tuoli.

MACBETH. Katsos! Näetkös, tuossa? Haa! Mitä sanot? — Mitä huolin siitä? Jos nyökyttää sa saatat, puhu myöskin! Jos kalmistot ja haudat hautaamamme Takaisin luovat, hautapatsainamme Sitt' olkoon haukkain kuvut!

(Haamu katoaa.)

LADY MACBETH. Mitä? Viekö Miehuutes hulluus?

MACBETH. Hänet näin, niin totta Kuin tässä seison!

LADY MACBETH. Hyi, hyi, häpeä!

MACBETH. Vert' ennenkin on juossut, muinaisaikaan, Ennenkuin tavat perkas ihmisyys; Ja sittenkin on monet murhat tehty, Kamalat kuullakin. Jos siihen aikaan Löit miehen päästä aivot, niin hän kuoli, Ja siinä kaikki. Nyt hän nousee ylös, Kakskymment' uhka verihaavaa päässä, Ja viepi paikkamme. Tää kummempaa on Kuin murha moinen.

LADY MACBETH. Vierahanne, herra, Te laiminlyötte.

MACBETH. Ah! en muistanut — Mua rakkaat vieraat, älkää ihmetelkö; Mua vaivaa kumma heikkous, turha sille, Ken tuntee mun. Nyt, kaikkein onnen malja; Sitt' istuudun. — Hoi! Viinisarkka täyteen! Nyt koko seuran terveydeksi juon, Ja ystävämme Banquon, jota kaipaan. Josp' olis tässä hän! Niin, onneks olkoon Hänen ja kaikkein!

HERRAT. Alamainen kiitos!

(Haamu palajaa.)

MACBETH. Pois! Silmistäni pois! Maan kätköön vaivu! Luus ytimettömät on, veres kylmä; Näköä silmissäs ei noissa, joilla Sa tuijottelet.

LADY MACBETH. Tämä, hyvät herrat, Tavallist' ompi vaan, ei muuta mitään. Mut illan ilon häiritsee se meiltä.

MACBETH. Mit' uskaltaapi mies, min' uskallan. Käy päälle niinkuin Venään villikarhu, Hyrkanian tiiker', julma sarvikuono, Muu muoto ota paitse tuo, ja hermon' Ei vahvat järky. Tule henkiin jälleen Ja korpehen mua vaadi miekkasille, Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks Mua silloin hauku. Pois, sa hirmuhaamu! Pois, tyhjä ilve! (Haamu katoaa.) No, kas niin! Kun poistuit, Mies olen taas. — Ma pyydän, istukaa!

LADY MACBETH. Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.

MACBETH. Kuin näky moinen hämmästyttämättä Vois ohi kiitää kesäpilven lailla? Omalle itselleni teet mun vieraaks, Kun aattelen sun nähnees moisen ilmeen Ja luonnon puna sentään poskes peittää, Kun minun kalpeat on pelvost' aivan.

ROSSE. Mink' ilmeen, kuninkaani?

LADY MACBETH. Pyydän, vaiti! Pahemmaks yhä käy hän; kysymykset Vihoittaa häntä. Hyvää yötä kaikki! Nyt arvovuorost' älkää huoliko, Vaan menkää kaikki kerrassaan.

LENOX. Hyv' yötä! Paremman voinnin kuninkaalle suomme.

LADY MACBETH. Hyv' yötä kaikillen!

(Lordit ja seuralaiset menevät.)

MACBETH. Se vaatii verta.[10] "Veri verta vaatii", sanotaan. On nähty Puun puhuvan ja kiven liikkuvan. Älykkäät tietäjät ja poppamiehet Harakan, korpin, naakan lennost' ilmi Salaisimmatkin murhatyöt on saaneet. — Mik' aika yöstä on?

LADY MACBETH. Se aamun kanssa Juur' riiteleepi, onko yö vai päivä.

MACBETH. Mitäpä siitä sanot, kun ei Macduff Pitoihin tullut?

LADY MACBETH. Laitoitko sa sanan?

MACBETH. Sen satuin kuulemaan: mut sanan laitan. Jokaisen talon palvelijoissa mulla On nuuskijoita. Huomenn' — ani varhain — Luo velhojen ma lähden: lisää heidän Puhua pitää. Pahimmilla keinoin Pahinta tietää halaan. Hyödyksen' Saa kaikki väistää; olen verehen Niin syvält' astunut, ett' yhtä näin, Palaanko vaiko kaalaan eteenpäin. Mun päässän' oudot tuumat työksi hautuu; Ne tehtävät on, ennen kuin ne lautuu.

LADY MACBETH. Sult' uni puuttuu, kaiken luonnon höyste.

MACBETH. No, maata siis! Tää hairaus pelotusta On alkajan: työ vaatii tottumusta. Viel' ollaan toiminnassa liian nuoret.

(Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Nummi.

(Ukkosen jylinää. Samat kolme noita-akkaa tulevat ja kohtaavat Hekaten.)

1 NOITA. No, Hekate, te liette suutuksissa?

HEKATE. Niin, eikö syytä, häijyt niskurit te Ja riettaat velhot? Kuinka uskalsitte Noin ongelmoilla Macbethin Ajella murhan vehkeisin? Ja mua, noitain emäntää, Pahuuden salakeksijää, Ei kutsuttuna neuvontaan, Tekoa taian katsomaan! Ja mikä pahin: vaivaanne Tuo ilkimys ei palkitse; Se häijy, rietas itseään Vaan rakastaa ja hyötyään. Parannus tehkää! Poistukaa! Ja huomenna mua kohdatkaa Varahin Acheronin suulla; Siell' onnens' saa Macbethkin kuulla. Mukana sauvat, kattilat Ja muutkin taikatavarat! Mun matkan' ilmaan on: tän' yönä On hirmuhanke mulla työnä. Suurt' ennen puoltapäivää teen: Utuisen taikapisareen Kuun sarvella näen riippumassa; Ajoissa käyn sen noutamassa. Kun tenhojuonin keitän tuon, Siit' irmahenget moiset luon, Ett', eksyttäen hurmallansa, Ne vievät hänet suunniltansa. Hän älyn, armon, kaikki hylkää, Ei sallimaa, ei surmaa pelkää. Suruttomuus se suorin tie, Jok' ihmislapset katoon vie. (Laulua ilmassa: "tule pois, tule pois", j.n.e.) Vait! Utupilvell' istuu odottain Ja mua kutsuu pikku haltijain.

(Katoaa.)

1 NOITA. Pois rientäkäämme! Kohta palajaa hän.

(Noidat katoavat.)

Kuudes kohtaus.

Fores. Huone linnassa.

(Lenox ja toinen lordi tulevat.)

LENOX. Mit' äsken lausuin, viittaust' oli vaan; Sit' itse ajatelkaa. Kummat täällä On seikat, sanon. Kelpo Duncania Macbeth, näet, itki: — niin, hän oli kuollut. — Läks urho Banquo liian myöhään matkaan; Sanoa voitte, jos niin tahdotten: "Fleance hänet tappoi", sillä Fleance on poissa. Ei pitäis liian myöhään matkustella. Ken sit' ei pedon työksi arveleisi, Noin hellän isän Donalbain ja Malcolm Kun tappoivat? Kirottu työ! O, kuinka Macbethiin koski tuo! Hän eikö oiti Pyhässä vimmassansa noita kahta Rikoksellista silponut, jotk' uni Ja viina oli tehnyt orjiksensa? Työ jalo, eikö niin? Ja viisas myöskin? Jokaisen mielt' ois inhoittanut kuulla Tekoaan heidän kieltävän. Sen sanon, Kaikk' on hän hyvin hankkinut, ja luulen, Jos pojat Duncanin hän valtaans' saisi — Jot' älä, taivas, suo! — niin tuta sais he Mit' isänmurha maksaa; samoin Fleance. Mut vait! Puheistaan rohkeista ja siitä, Ett'ei tyrannin juhlaan tullut, Macduff Nyt epäsuosioss' on. Tiedättenkö Miss' ollee nyt hän?

LORDI. Poika Duncanin, Jolt' arvon perityn tuo julmus ryösti, Hovissa Englannin on. Hurskas Edvard Niin lempeästi otti hänet vastaan, Ett' onnen vihat arvoa ei hältä Vähääkään riistää voi. Siell' on myös Macduff; Pyhältä kuninkaalta avuks pyytää Northumberlandin hän ja Siward-urhon, Niin että näiden avulla — jos työmme Pyhittää Hän tuoll' ylähällä — taasen Vois ruokaa pöytään saada, öisin unta, Pidoissa murhaveitsist' erill' olla, Vapaana elää, tehtävänsä tehdä, Mi kaikki meiltä puuttuu nyt. Tää tieto Niin kuningasta suututti, ett' oiti Hän sotaa hankkii.

LENOX. Sanan saiko Macduff?

LORDI. Sai, mutta jyrkällä: "En tule, herra", Takaisin synkkä sanantuoja kääntyi, Jupisten itseksensä: "Kadut vielä, Ett' annoit mulle taakaks moisen vastuun."

LENOX. Se varoitukseks olkoon, että pysyy Niin etähällä hän, kuin viisaus vaatii. Englantiin lentäköön nyt pyhä enkel' Ennalta sanaa viemään, jotta joutuun Palaisi siunaus valtakuntahamme, Kirotun käden alla huokaavaan.

LORDI. Mun rukoukseni häntä seuratkoon!

(Lähtevät.)