II

VAINUKOIRAT

1.

Pieni valokuva haihduttaa Koskelan vastenmielisyyden Venäjän-retkeä vastaan.

Kivinen heitti hattunsa pöydälle ja vajosi nojatuoliin.

"Mikä nyt neuvoksi?"

Kukaan ei vastannut.

"Niin yksinkertaisella tavalla meidät paljastettiin. Tohtori oli tietenkin merimiehelle antanut määräyksen ilmoittaa, jätänkö vai enkö hänelle kirjeen."

"Neuvotelkaamme", virkahti Koskela lyhyesti. — "Jotakinhan on kuitenkin tehtävä."

Hoper viittasi luokseen muutaman hotellipalvelijan kokonaisesta parvesta, joka oli ryhmittynyt ovelle.

"Kutsukaa hovimestari!"

Hovimestari, liukas ja kumarteleva äijä, riensi levottomana ja hätäisenä huoneeseen.

"Milloin tohtori Ralphston lähti?"

"Hän maksoi laskunsa iltapäivällä ja lähti täältä noin kello seitsemältä."

"Millä hän lähti?"

"Autolla. Matkatavarana hänellä oli vain pieni laukku."

"Katsoitteko auton numeroa?"

"D 12587."

"Ette tiedä, minne tohtori lähti?"

"Hän ei puhunut siitä mitään."

"Hyvä on. Saatte mennä."

Hovimestari poistui ja hänen mukanaan myöskin utelias palvelijajoukko. Hoper sulki oven.

"Olemme todenneet täydellisen tietämättömyytemme. Tohtori on paennut, mutta minne, sitä emme voi tietää. Autoa on turha tiedustaa, sillä varmastikin tohtori on vaihtanut matkalla. Täytyy suorittaa jonkunlainen kotitarkastus, vaikka luulenkin sen olevan aivan hyödytöntä."

Miehet ryhtyivät työhön, mutta noin puolen tunnin kuluttua he lopettivat. Ei mitään jälkeä ollut havaittavissa.

"Me emme voi edes todennäköisesti päätellä, minne tohtori on lähtenyt vai onko hän mahdollisesti jäänyt New-Yorkiin. Tietenkin, jos hän on täältä lähtenyt, ei hän liene lähtenyt ainakaan Eurooppaan", totesi Hoper.

Cotter poltti tyynenä piippuaan, Kivinen hypisteli sormiaan, ja Koskela tuntui vajonneen syviin mietteisiin. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa näyttivät teräkseentaotuilta, kun hän nojasi päätään käsiinsä. Viimein hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta, seisahtuen viimein pienen sivupöydän ääreen. Hän otti muutaman kirjan käsiinsä, tarkasteli sitä hetkisen ja huudahti äkkiä.

"Aikataulukko!"

Toiset katselivat häntä kummastuneina. Koskela alkoi selailla lehtiä, tutkien tarkkaan joka sivun. Muutaman hetken kuluttua hän huudahti uudelleen.

"Nyt tiedämme, minne tohtori on lähtenyt!"

"Mitä-ä?"

"Katsokaas, tässä on pienet lyijykynämerkinnät San Franciscoon lähtevän junan kohdalla, sellaiset, jotka syntyvät, kun henkilö etsii jotakin tiheästä luettelosta, pikku viivat, mutta tarpeeksi suuret, voidakseen opastaa meidät jäljille."

Hoper ja Cotter huudahtivat hyväksyvästi ja tarkastivat aikataulukkoa.

"Sangen todennäköistä, mutta ei varmaa. Tuon merkinnän on voinut tehdä joku toinenkin, sillä kirjanen on hotellin omaisuutta", virkkoi Hoper.

"Kuulustelkaamme hovimestaria."

Hoper soitti, ja parin minuutin kuluttua oli hovimestari huoneessa matkustajaluetteloineen.

"Tiedättekö sattumalta, milloin tämä viimeinen aikataulukko ostettiin?"

"En muista", vastasi hovimestari hiukan hämmästyneenä.

"Se on kuitenkin hyvin tärkeä seikka. Se on saatava selville. Tarkastakaa tilikirjanne!"

Hovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että aikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.

"Hyvä!" sanoi Koskela. — "Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä huoneessa noitten kolmen viikon ajalla?"

Hovimestari selaili kirjaa.

"Se onkin helppoa", vastasi hän. — "Tässä huoneessa on siitä lähtien asunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin oleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti Eurooppaan, ja tohtori Ralphston."

"Hyvä!" huudahti Koskela tyytyväisenä. "Kiitos tiedoistanne!"

Hovimestari poistui kirjoineen.

"Nyt olemme hyvillä jäljillä", virkkoi Hoper. — "Milloin juna lähti?"

"8.23", vastasi Koskela.

"Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?"

"Vasta huomisaamuna 5.17!"

Hoper mietti.

"Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa", virkahti Koskela.

"Jaa, ehkäpä lähtee länteen."

"Varmastikin. Milloin lähtee laiva?"

"Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut."

"Meidän on pidätettävä juna", lausui Hoper päättävästi.

"Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on käytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia aikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään, toimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään. Meidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi", puhui Koskela.

"Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!"

Hoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.

"Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee suuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme huomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on hän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja Cailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se välillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian järjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo 2. Nyt matkaan!"

Seurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä, että uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin. Saavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen määräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella määrällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat järjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että sattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo 2. Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset matkapaperit ulkomaillekin.

Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa. Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen asiamieheksi.

"Ja nyt syökäämme kunnollisesti", kehoitti Hoper, "sillä matka kysyy voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella."

Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.

"Minnehän tohtori oikein aikonee?" virkahti Koskela.

"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme, että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa, mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole vielä tietoakaan."

"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle", lausui Cotter.

"Venäjälle?" huudahti Koskela. — "Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!"

"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu", selitti Kivinen.

"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan", selitti Hoper.

"Onko teillä serkku Moskovassa?" kysyi Koskela hämmästyneenä.

"On, kas tässä!" Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä päivänä katsellut.

"Onko se hän?" Koskela huudahti vastoin tahtoaan.

"Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!" pisti Kivinen. — "Onko sinulla mitään Venäjän-retkeä vastaan?"

Koskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.

2.

Vastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille sivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.

Auto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle puistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi korvissa.

Matkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin ja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin vieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin vieressä edessä.

Vaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti tiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin suomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa tungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut lisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi törmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.

Koskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton oli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit näyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.

Siltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista kevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki esikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt siedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui suhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä. Ameriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin käännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto toisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.

Tie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen keskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät seisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi auto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä auton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille tehtaanseinille.

Viimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat pellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.

Nyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin, ja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki silmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli jotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä mielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne melkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä kivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi olennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi sokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.

Koskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän nautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton vapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein tiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi samana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet olivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa kumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla kamalat.

Hoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen ajoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti ohjaustankoa.

Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin jonkun päälle takaapäin.

Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen, käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan. Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.

Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi. Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui kuin hengästyneenä.

"Ehdimmekö perille ajoissa?" kysyi Kivinen.

"Luultavasti", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi: "Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää päälleajon."

Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi. Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni ulvoi hyydyttävästi.

Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.

Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat virkamiehet.

Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.

"Hyvää iltaa, Marckwill!" jyräytti Hoper hämmentyneelle poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.

"Tekö täällä, mr. Hoper!" huudahti komisario.

"Minä juuri", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. — "Meillä on hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi, ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko pikajuna jo saapunut?"

"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua."

"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa teetä."

Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat matkailijat janonsa tyydytetyksi.

"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa ylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä on muutamien tuntien etumatka!"

"Tuletteko suoraan New-Yorkista?" Komisarion ilme oli kuvaamaton.

"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11."

Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.

"Neuvotelkaamme!" virkkoi Koskela lakoonisesti. — "Millä tavoin aiomme matkustaa?"

"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme voine matkustaa yhdessä", ehdotti Cotter.

"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita. Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään", puhui Koskela.

"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen", sanoi Hoper innostuneena.

"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä. Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään, sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa. Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo sanoin, kylmäverisyyttä."

"Se on mainio!" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.

"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se onkin!"

Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.

3.

Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin johtopäätöksiin.

Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa hetkessä.

Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei näkynyt.

Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen. Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin epäsäännöllisyyksiin.

Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä. Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.

Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni lyijykynäpiirto junataulukossa.

Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä, että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.

Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen. Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan preerioille, täyttyikin.

Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.

Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.

Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään, istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon, että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:

"Tohtori on junassa."

Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.

Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten, sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla, viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu. Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon, vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.

Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja, mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.

Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä. Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa, vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa, jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee, Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi, pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.

Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on saavutettavissa.

Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa, mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen ja imperialistipiirien välillä. "Presidentti Wilsonin takana on voimaa, viljaa ja rahaa!"

Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.

Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, — Eurooppa, tosin historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä. Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.

Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen. Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.

Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista, ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi matkakumppaniksi.

Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys, miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.

4.

Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen, mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.

Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.

Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen toteuttamiseen.

Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.

Mahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli. Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen, vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien tasankojen.

Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön ympäristöstään.

Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti. Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.

Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon. Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista. Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan ulos kuorestaan.

Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui kohteliaasti hiljaa kuiskaten:

"Saanko luvan pyytää tulta, tohtori Ralphston!"

Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin. Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.

"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt nimestäni", puhui tohtori nopeasti.

Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.

"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt."

Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.

"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on tehtävänä teille muuan ehdotus."

Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. "Puhukaamme hiljaa!" ehdotti Hoper tyynesti.

"Kuka te oikein olette?" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.

"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan. Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi."

Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä kasvoiltaan.

"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on kuolemansynti."

Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.

"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa."

"Tietenkin!" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti tinkiä.

"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja! Teillä ei ole oikeutta minua loukata!" puhui Hoper harmistuneena.

"Hyvä on! Määrätkää summa!" lausui tohtori kylmästi.

"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman suvainnette suorittaa minulle", selitti ameriikkalainen.

Tohtori naurahti ilkeästi.

"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston, mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne, niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi. Ymmärrättekö?"

"En ollenkaan", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä: "Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn, joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?"

"Näin hetikö?"

"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä vallankumouksellisilla kaikki yhteistä", lisäsi salapoliisi pilkallisesti.

"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?" kysyi tohtori kiusaantuneesti.

"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!" puhui Hoper teeskennellyn kohteliaasti. — "Mehän olemme juuri vasta tutustuneet."

Tohtori näytti avuttomalta.

"Katsokaas", jatkoi ameriikkalainen, "minulla on vielä toinenkin pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan, minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne suhteen vastannut näihin kysymyksiin?"

"Mitä —"

"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille sopii. Siis, minne olette matkalla?"

"San Franciscoon!"

"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy."

"Melbourneen."

"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä, mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää vallankumousta."

Tohtori ei vastannut mitään.

"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta ajatusta otan tarkoin punnitakseni."

"Matkustan Tokioon."

"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan, niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä, niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen, että hankitte passin."

"Minne te aiotte sitten matkustaa?" kysyi tohtori jännittyneenä.

"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon."

Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.

"Älkää olko millännekään!" lohdutti Hoper. — "On hauskempi matkustaa yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?"

"Hyvä on!" virkkoi tohtori väsyneesti.

5.

Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.

Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen länteen.

Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen, jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on, varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.

Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion. Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan, mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin tuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina tuntemattomuudellaan viehättäviä.

Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan. Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen rauha oli kokonaan tuntematon.

Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat hetket lähestyivät.

Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.

* * * * *

Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten välissä.

Cotter katsoi kelloaan.

"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin."

Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli tohtorille tuntematon.

"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin."

"Hyvä on!" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.

Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa, sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.

Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen ja tokaisi:

"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari kuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä", lisäsi hän teeskennellyt alistuvaisella äänellä.

Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.

Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon. Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan varrella. Siinä piili jotakin!

Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli, tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei tiennyt, kuka ja mikä hän oli.

"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?" kysyi Hoper.

"Niin", kuului tohtorin lakooninen vastaus.

"Mutta kysykäämme toki", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.

"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?" kyseli väsymätön Hoper.

"En", vastasi tohtori kiusaantuneena.

"Niinkö", venytti Hoper. — "Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa."

Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.

"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin! Jääkää näkemiin!"

Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. "Näittekö japanilaista", kysyi Cotter, "… joka meni ylös?"

"Niin juuri!" kuiskasi Cotter. "Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla viirunaamalla lienee tekemistä?"

"Tutkikaamme!" lausui Hoper lyhyesti.

6.

Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki valtit kädessään.

Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi hovimestaria puheilleen.

"Hyvää iltaa, mr. Johnson!" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San Franciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa, kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.

"Asuuko joku numerossa 104?" kysyi hän hiljaa.

"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua."

"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?"

"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?"

"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr. Fartmanniksi."

Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää. Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

"Siis Sao Pe, Djimakatu 259", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.

"Hyvä on!" vastasi tohtori.

Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.

Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori? Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli siis edelleenkin huoneessaan.

Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.

"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?" kysyi Hoper. — "Ottiko hän auton?"

"Ei, hän läksi jalan oikealle."

"Hyvä, kiiruhtakaamme!"

Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.

"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet säilöön", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan japanilaisen jälessä.

Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.

Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan sisässä.

Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin. Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat japanilaisen askeleet katukivityksellä.

Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.

Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?" arveli Hoper.

"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen", sanoi Cotter.

"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää."

"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman välttämätöntä."

"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin kuluttua palaa, murtaudun sisään", selitti Hoper.

Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.

"Kuka siellä?" kuului ääni kysyvän englanniksi.

Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen revolveri kädessä.

"Kuka olette?" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.

"Tulen tohtori Ralphstonin luota", vastasi Cotter kylmästi.

Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti perässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan Cotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon. "Merkit!" vaati mies.

Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät häntä naurattamaan kesken kaiken.

"Mistä te tulette?" kysyi mies.

"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin", vastasi Cotter jäykästi.

Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi tyynesti:

"Kädet ylös!"

Cotter totteli hämmästyneenä.

"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!"

Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille. Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita. Nyt täytyi voittaa aikaa.

"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe…"

Japanilainen kirosi.

"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?"

"Kuten sanoin, antoi tohtori…" koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.

Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.

Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja tulitikkuja sekä kellon perineen.

Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin liikkeen.

"Pysykää hiljaa!" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa. Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan hän oli sisässä.

"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!"

Molemmat odottivat.

"Missä on? Jaha… saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103! Jaha, kiitos!"

Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.

7.

Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen kaappaukseen.

Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä. Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.

"Halloo… kuinka? Missä hän on?"

Cotterin mieli ailahti.

"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!"

Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.

"Istukaa!" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja pienentyessä.

Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä. Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn. Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti voimatonta raivoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.

"Toverini", vastasi salapoliisi tyynesti.

Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä voimakkaammaksi.

"Avatkaa! Lain nimessä!" jyrisi Hoper ulkoa.

"Kas niin", virkkoi Cotter tyynesti, "antautukaa nyt hyvällä. Te olette menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun revolverini ja sallikaa minun toimia."

Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi sisään.

"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis japanilainen!"

Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku "jäsenluettelo", jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle. Paperit oli myöhemmin tarkastettava.

"Mitä teemme vangille?" kysyi Cotter. "Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!"

Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän taakse.

Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia tutkimuksia.

Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.

* * * * *

Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille, että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja tupakoiden nauttimaan iltagrogia.

"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota uteliaisuus jo vaivasi.

Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.

"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen. "Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja, niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"

Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.

"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan", vastasi sanomalehtimies katkerasti.

Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea pientä hermostumista.

Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi. Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.

"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole odottaneet tähän saakka."

Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia asiapapereita.

Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui sähkösanomaksi.

Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:

"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S. aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille."

Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.

8.

Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan ja sen matkustajat.

Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan. Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä, toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita, mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet näkyviinkään.

Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan, sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei muutakaan ollut.

Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa "luotettavien tietojen mukaan" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin. Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto, eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset, ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.

Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti, surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät, aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla täydellisemmäksi.

Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty, mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin nimiä.

Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään, kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.

Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi tyhmyydeksi.

"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin", virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa laski huomattavasti.

Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.

Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten, nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään, tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan tuulen voimasta.

Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka pysähytti hänet huutamalla:

"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"

Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.

Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä, saataisiinko peräsin kuntoon.

Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta näyttävään syvänteeseen.

Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä, järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.

Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä hän kalpeni.

"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin rannikkovesillä! Tuo musta!"

Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva miina. Yhteentörmäystä ei voitu välttää.

Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin. Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.

Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan, mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.

Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon kaikkien katseet imeytyivät.

Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan metrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti matkustajat kumoon kannelle.

Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti pistoolinsa ja sytytti savukkeen.

9.

Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.

Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.

Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin, eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.

* * * * *

Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.

Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin. Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, — ja sikäläinen "passitoimisto" oli nyt vaaraton.

Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon. Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja bamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin. Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.

Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.

Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.

Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni jälkeensä.

"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät vaarattomaksi. Ymmärrättekö?"

Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma, joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu, kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä, vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San Franciscossa.

Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä. Keskustelu kävi englanniksi.

Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori puhui.

"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta. Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään kohdakkoin, ei kylläkään ennen", tohtori rykäisi itsetietoisesti, "kuin minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme. Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin…"

Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.

Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa, keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.

"Oli miten oli", sanoi Kivinen, "mutta Japaniin sopii paremmin kuin ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono. Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta? Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.

"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa, jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus. Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen, kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat. Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla, voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi voida mitään tarjota."

11.

Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.

Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat mukana.

Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi kaikki samanlaisena.

Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta, hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi, lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta koko olemukseen.

Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa, etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka, vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen vastustajille.

Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä. Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen. Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata matkassaan.

Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun valtaan.

Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle, suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, — suurkaupunkien viettelykset ja ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit, poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen, levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan maailman, luomatta tilalle mitään uutta.

Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon. Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi tyydyttää joukkonsa.

Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta sitten Ranskassa: "meidän jälkeemme vedenpaisumus". Tulkoon mitä hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin, kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.

Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan arvostelevaa katsetta.

Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri, ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle. Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko maailmaa.

Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta, mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.

Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? — se oli tulevaisuuden huomassa.

11.

Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa muutaman lyhyen kirjeen.

Intia!

Kaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen näkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä värivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti fosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella, hiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski niitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa ilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan merenpintaan.

Intia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan jälkeen.

Aamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean, rehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä äärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana, punervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa, sivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia viljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita, heleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin kirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan ulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti vierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas taivas.

Pohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen jotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta, romanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin rajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja viljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen, hedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat huumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.

Illan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja passintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille, leveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä loistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin puvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen. Ilma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit tuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.

"Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!" virkkoi Kivinen. "Täällä alkaa tuntua sietämättömän kuumalta."

Seikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja heidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut tietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten vakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa ystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä, muuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.

"Menee mukiin!" tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita sauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän edessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea, hyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen, puutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa alkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja kaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.

"Katsokaas, mr. Cotter", lausui Kivinen, "mutta älkää pahastuko! Tässä näette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko räikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien, komea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä, löyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan hyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien alkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus ole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin voidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes jossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat tuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia."

"Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan aikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?" kysyi Cotter.

"Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä keksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista ennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta totta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies koulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan."

"Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva."

"Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä. Sivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan, ennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin uskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja elinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian hallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä kateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida paljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut tavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja kirjallisuus myöskin."

"Intiaa koetetaan sivistää."

"Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta, murtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat suljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin palkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen köyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään muuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai kuinka?"

"No, babut ovat vaarallisia."

"Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta sorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei kokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä vieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä riistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka voi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään vain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman hinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he eivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain täysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja asukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla keinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat kuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet. Intia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin sillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että intialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on syntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa ottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön velvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on otettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä vaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen, sillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta kansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole sellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin toteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät lähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään solmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja puolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma, ja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se onnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut ja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi sotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen, kirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa voivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan, mutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi lienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske sormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä uusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää maailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!"

Cotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin juoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun kirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen, repäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:

"Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10. Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana 'Palta'. H."

"Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen kokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!"

Koskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa, valmistuakseen uusia seikkailuja varten.

12.

Hoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.

"Tämä on mieletöntä!" virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan pimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja turbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. — "Eihän meillä ole aavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä jotakin kysytään."

"Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni", huomautti Koskela kuivasti. "Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit ladattuina emme pelkää piruakaan."

Vaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat seikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä, kompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana. Hän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen vilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle saapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat kiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten lukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.

"Tässä!" kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman rappeutuneen hökkelin luo. "Nyt sisään!"

Ystävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin jonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja saapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se kuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja miehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja joutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin, entiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky ei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia tuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää peitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton, vetämätön löyhkä lehahti vastaan.

Seikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota, laskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä odottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa, jotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa maanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat oliot aikoivat.

Seikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet, mutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi kuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi esiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä, ja puolenkymmentä alkuasukasta — johtajia luultavasti — mukanaan.

Viivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät seikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella joka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta ystävyksemme pääsivät selville.

Kuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat joukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat senkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta samalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto, kansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon, isänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli suunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä, hajoittava voima kuin se olikin.

Kuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat kasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä ja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä oli joukkosielun avaimet hallussaan.

Hoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen hymy.

Oli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta muutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko riehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului selvästi englanninkielinen komennus: "Eteenpäin!"

Seikkailijat hätkähtivät. Olivatko viranomaiset saaneet vihiä kokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä menettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana, pakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki se veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka turhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian myöhään!

Kuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja aukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.

"Seis! Kädet ylös!" karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa revolveri.

Ja joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme vääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.

Nopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle, kädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli satimessa.

Kersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi asetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase. Johtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper heidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman mukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten vartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi, pysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti ja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja huusi tiukalla äänellä:

"Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot esiin!"

Hetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi. Kersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu! Parin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään kadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt. Läheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui, määräten lyhyesti:

"Keskuspoliisiasemalle!"

Auto hurahti liikkeelle.

"Huh, hitto soikoon!" huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille savukelaatikon ja tarjoten. — "Nyt on tohtorin peli viimeinkin lopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin viranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko kopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa ei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta päätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä vangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä koko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa."

Poliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman kohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi kerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin. Poliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan eurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan kotitarkastusta.

Ruumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko summa rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta matkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä kiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä, joista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei löytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja ja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja mutisi, että kyllä siinä jotakin on.

Ja siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien nikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän koetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli kyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat yhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen käteensä ja levitti sen pöydälle.

"Hyvä!" kiljaisi hän tyytyväisenä. — "Nyt on meillä pääsy Venäjälle selvä!"

13.

Kivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi Napoleonin Venäjän-retki epäonnistui.

Koskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa jännittyneinä.

"Tämä on jo koomillista!" huudahti Kivinen. "Valmis matkasuunnitelma, pysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta väkeä!"

Paperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon oli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan saakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän osoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja Intian välisen yhteyden.

Löytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää sitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen koko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin lakkaisi ainakin toistaiseksi.

Koskela naputteli sormillaan pöytää. "Tämä kartta on numeroitu, numero 19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa, johon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja pakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia jäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa etsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset Pyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa yleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen."

Seuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten ensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat kuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi syyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka todistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita, onnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa vakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.

Viimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa milloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa, syvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa. Tohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi elämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas, sairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä, jokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta vihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin katse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja loi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi ystävyksiämme kaameudellaan.

Se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko — tahi?

* * * * *

Neljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen illan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman pohtimisessa.

"Also", aloitti jääkäri, "me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottuna Pietariin?"

"Aivan niin!" kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi ollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa joihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.

"Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei sen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin tarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan."

"Tjah", virkkoi Cotter, "luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia ja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai lukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on meidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen epämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska meillä on kaikilla tarpeelliset 'edustajakortit'. Tuossa kongressissa kai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan antamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille."

"Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön edustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset 'omalta kirjeenvaihtajalta'", nauroi Kivinen. "Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi, kun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen salaisesta kokouksesta 'omalta kirjeenvaihtajalta!' Totisesti, sanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista nautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa vaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants."

"Halloo!" huudahti Hoper. — "Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi täytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien 'maailmankartta' ja yleensä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä, 'postinkulusta' ja muusta sellaisesta."

"Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan", virkahti Koskela rauhallisesti. "Minä en ole ensimäistä kertaa sentapaisessa työssä."

"Se on siis päätetty!" sanoi Hoper ja kopautti pöytään. — "Nyt työnjako?"

"Minä ehdotan seuraavaa", lausui Cotter. — "Ensiksikin, me emme pääse Venäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me tarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on Koskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan ylipäälliköksi rajattomin diktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?"

"Tietysti!" huudahtivat Kivinen ja Hoper.

"Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän täytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän on meidän pääministerimme, joka edustaa meitä."

"Hyvä!"

"Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa hoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin virallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja historioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät."

"Olkoon menneeksi", naurahti Kivinen, "vaikka olenkin aina kammonut viittä virkaa ja kuutta nälkää."

"Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät. Järjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat, tärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi sota-alaan kuuluvat."

"Kaikki yhden puolesta!"

"Yksi kaikkien puolesta!"

Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä tässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa kalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset suunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään, että myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava lukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.

"Niin, katsokaas", lausui Koskela hiukan pilkallisesti, "ei lukumäärä paljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski näkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän punaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien kongressiin. Mutta eteenpäin!"

"Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon epäonnistui Venäjän-retkellään?" kiihkoili Kivinen.

"No?"

"Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri taktillinen ja strateeginen virhe!"

Seuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin puettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista kohti. — "Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!" virkkoi Kivinen.

14.

Kivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.

Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.

Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään, monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha, muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena, samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.

"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!" — Huudot kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun. Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti, vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.

"Aasi!" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen savukkeen. — "Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!"

Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit, ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset "tutkimusmatkailuluvat", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan ollut puutetta.

Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä Moskovan konferenssiin.

Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä, sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin päin.

Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet. Ystävykset tupakoivat ääneti.

Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa, tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.

"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana, muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä, ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."

Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen jatkoi:

"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan muuta kuin Ryssäinmaa."

Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa, eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin bolsheviikkivaltakuntaa.

"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut, puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset. Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön, riuduttavaan raadantaan. Miksi?"

"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. — "Me olemme nyt Nirvanan maassa."

"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat herroina maassaan", huomautti Hoper.

Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit. Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle, samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.

"Eteenpäin!" virkkoi Koskela. — "Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne."

"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!" huudahti Kivinen, ja seikkailijat painuivat matkaan.

15.

Ihannevaltakunnassa.

Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen, valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi, pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita ja tuulen ulvontaa.

Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi, tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa, ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.

Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen hetkisen.

"No on ilma!" virkkoi yksi heistä. — "Saisiko tässä millään tavoin tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs, Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta vastaan, niin koetetaan katsoa."

Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan. Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä kerralla onnistui.

"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!"

Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.

Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.

Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa, viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi päästä.

"Tarkastakaa aseenne!" määräsi Koskela lyhyesti.

Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt, kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he eivät milloinkaan voineet unhoittaa.

Ihmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa, takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä. Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan, raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat voittivat.

Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille, veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.

Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.

Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista, rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat, hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti, kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.

Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan, kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos — saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi kertaa.

Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan, päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas. Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua. Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti raukaisi jäykistyneitä jäseniä.

Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia, kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä, kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa, kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten saatiin — enemmän tilaa.

16.

Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.

Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut, mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.

Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen, sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.

Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen, jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen — kuten kaikki muukin Venäjällä — ja niin näkyi vain hajanaisia univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.

Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin tyhjin saloseutu.

Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.

Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut, mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty. Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.

"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin. Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä, pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.

Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei, koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon, ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38. Yrittäkäämme etsiä!"

Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun, jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan, josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat uskaltaneet herättää.

"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään. Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.

"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.

"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään. Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa asuinhuoneen oven.

"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.

"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.

Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä, mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan ollut niiden joukossa.

"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi havaittavissa.

"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. — "Seuratkaa minun sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä vieno naisääni, joka kysyi:

"Kuka siellä?"

"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori, hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:

"Mary Audhon!"

Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään ja tempasi tytön syliinsä.

"Mary, etkö tunne serkkuasi!"

"Tommy?!"

17.

Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista vapautta.

Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten, varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.

Mr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi, tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista, sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.

Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon, mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen. Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki, tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta, kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen, suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja sanomalehtimies hymyili sisimmässään.

"Mutta ystäväni onkin jääkäri!" päätti Kivinen kuvauksensa.

"Jääkäri?" kertasi' Mary. "Mitä se on?"

Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan tarkoituksen.

Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä. Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa, jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin tähän tyydyttävä.

Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.

Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan levottomaksi.

"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.

Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa, erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.