II (continued 2)

Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa, joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle. Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen, särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat. Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin "veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.

Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen, joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina liikkuivat bolshevistiset virkamiehet — eilispäivän hampuusit, rikolliset ja onnenonkijat — väkijoukossa papereineen.

Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon, kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.

"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö, kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."

"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.

"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."

"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."

"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne." Virkailija soitti, ja sisään astui kaksi punakaartilaista.

"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä."

Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista "vapautta", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.

18.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän käsistään.

Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä kumminkaan, keitä olivat saattamassa.

Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent. kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren, hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia. Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia, taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut, pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.

"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte poistua."

Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin, poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa, kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti, että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa, seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa, lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat omituisen kolkon ja aution valaistuksen.

"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."

"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen painavan proosallisesti väliin.

"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain kenraalinkin pöydällä."

"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa. Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina, kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja, 'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.

"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä, että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.

Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa. Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen huomautti.

"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s. maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi Kivinen venäjäksi.

Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen, valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.

"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin, ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."

Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut, vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty, Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta. Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.

Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija, ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän huoneesta.

"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.

"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."

20.

Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää, mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa Moskovassa.

Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.

"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas, mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston' sihteeriksi!"

Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin, mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.

"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen välinpitämättömästi:

"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten", ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella. Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin 'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion huvitella. Omalla tavallani."

Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan mystillinen.

"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän kuninkaan kirjaa.

Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen salaa Nosowkinilta.

Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.

"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille istuimille.

Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin. Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään. Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä rauhanpäivinä.

Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen. Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.

He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.

"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti, Kivisen hiukan maistaessa.

Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.

"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.

Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa, niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa kuin punaisissakin hotelleissa.

Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.

"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me! Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi taidon juottaa ja olla itse juomatta.

"Te luotatte meihin?" kysyi hän.

"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme. Joko — tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja johdonmukaisesti järjestetty."

"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on perussuunnitelma?"

"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on rahaa ja meillä on miehiä."

"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen työ."

"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään, mihin sitä vielä käytetään."

"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla pohjalla?"

"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain mielenkiintoistakin. Maljanne!"

Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa. Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen pyyntöönsä saada käydä katsomassa "valistustoimistoa", mutta nyt pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa. Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon verran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.

Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.

20.

Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin keinoihin.

"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä", lausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.

"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?" kysyi Mary katsettaan kohottamatta.

"Sitä, mitä te juuri nyt teette", vastasi Koskela hymyillen.

"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?" pisti Mary kaksimielisesti.

"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta. Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista, että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?"

"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään", lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.

"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua, kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."

"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä, toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan hiljaista nääntymyskuolemaa."

"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan, Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin…"

"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät väkisinkin kyyneleistä.

"Pyydän todellakin anteeksi…" Koskelan ääni vapisi.

"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene parempi, että puheenne valmistuisi pian…?"

"Häiritseekö ehkä läsnäoloni…?" kiirehti Koskela kysymään.

"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin minä kuuntelen… ja… ja kirjoitus ei edisty."

Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.

Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien kongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela, jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili kovassa kirjoitustyössä.

Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi. Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta. Kiitollisena hän puristi missin kättä.

"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää."

"Kertokaahan jotakin itsestänne!" Tytön äänessä helähti jännittynyt odotus.

"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää."

Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter Lagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.

"Te olette paljon nähnyt", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela lopetti.

"Hiukan."

"Olette tavannut paljon ihmisiä?"

"Kohtalaisesti."

"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"

"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."

"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"

"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora kysymys, ihailetteko sotilaita?"

"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä, olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.

Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. — "Te siis ihailette minua?" kysyi hän nauraen.

"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.

"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.

Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.

Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun, jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa teelle.

"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?" kysyi miss Mary, ja ääni kuulosti odottavalta.

"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan."

"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?"

"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään lähde takaisin."

Miss Mary liikahti levottomasti.

"Teidän 'työnne' on vaarallista?" kysyi hän.

"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen Antibolshevistisen Valkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa."

"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?" kyseli tyttö itsepäisesti.

"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan Moskovan läheisyydessä."

"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen."

"Todellako?" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. "Katsokaas, minä en kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että joku, esimerkiksi te, surisitte minua."

Miss Mary puraisi huultaan. "Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä."

"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme. Uskallatteko seurata meitä?"

"Kyllä, kun te olette mukana!" vastasi miss Mary.

"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule olemaankaan mitään kuvittelemista."

Miss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua vanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt tähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss Mary soitti marssia, ja "ilkeä" Koskela, sisimmässään hymyillen, sytytti uuden sikaarin.

21.

Vastavallankumoukselliset saavat hra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella tutustua bolshevistiseen suurteollisuuteen.

Maailmankongressin ensimäinen kokouspäivä supistuikin vastoin seikkailijoittemme odotuksia sangen vähiin, merkittiin vain osanottajien nimet. Varsinainen kokous alkaisi vasta seuraavana päivänä. Ystävysten palatessa asuntoonsa, vaivoin laaditut puhekonseptit taskussa, ehdotti Kivinen, että päivä käytettäisiin hra Nenäkkään laitoksen tutkimiseen.

Hra Nosowkin oli asunnossaan ja tutkimusretki päätettiin lopullisesti. Kohteliaisuus oli molemmin puolin moitteeton, mutta jos hra Nosowkin olisi ollut niin suuri ihmistuntija kuin hän luulotteli, olisi hän ystävyksien kohteliaassa hymyssä saattanut keksiä hiukan epäilyttäviä vivahduksia.

Bolsheviikkisihteeri hankki auton, ja puolen tunnin kuluttua oli seurue muutaman suuren ja jykevän hallintorakennuksen edustalla. Hra Nosowkinin näyttämä kortti päästi seurueen vartijaketjun läpi. Noustiin portaita pitkin toiseen kerrokseen, ja vastavallankumoukselliset ohjattiin muutamaan siististi kalustettuun virkahuoneeseen, jonka hra Nosowkin ilmoitti olevan hänen yksityisen kabinettinsa.

"Kas, niin, hyvät toverit, nyt voimme aloittaa kiertotarkastuksemme", virkkoi hra Nosowkin iloisen kohteliaasti ja tarjosi seurueelle savukkeita. "Olen kokonaan käytettävissänne!"

"Me alistumme täydelleen teidän johtoonne!" riensi Kivinen ilmoittamaan.

"Aloittakaamme siis agitaattorikoulusta." Seurue johdettiin muutaman huoneen kautta suureen ja avaraan saliin, jossa pikku ryhmin oli lähes parisataa henkilöä, etupäässä miehiä. Seikkailijat pysähtyivät ovelle.

"Katsokaas, tässä huoneessa valmistetaan agitaattoreita ulkomaille. Nämä toverit täällä ovat oppilaita. Täällä on likipitäin kaikki kansat ja kansallisuudet edustettuina. Jokainen nauttii opetustaan omalla äidinkielellään. Ensin on jokaisen tutustuttava bolshevismin yleisiin periaatteisiin, ja sitten saa kukin yksityisopetusta niitä oloja silmälläpitäen, joissa hän tulee toimimaan. Kaikki seikat, poliittiset ja kansalliset, taloudelliset, maantieteelliset, käytetään palvelemaan tarkoituksiamme. Opetus tapahtuu luentojen muodossa, mutta 'oppilaat' saavat myöskin varsinaisia läksyjä, joita he nytkin parhaillaan näyttävät lukevan. Eikö järjestelmä oli suurenmoinen?"

"Pirullisen suurenmoinen!" myönsi Kivinen sekä ääneen että itsekseen.

"Näitten ammattiagitaattorien opetus ei rajoitu teoriaan, vaan he saavat mitä perusteellisinta opastusta myöskin kaikissa mahdollisissa tarvitsemissaan käytännöllisissä kysymyksissä. Heitä opetetaan vakoilemaan, pakenemaan, naamioimaan itsensä, väärentämään todistuksia ja asiapapereita j.n.e. Ja sitten, kun he ovat suorittaneet 'oppikurssinsa', harjoitetut, koetellut, lähetetään heidät avaraan maailmaan, ainoana ohjeena jesuiittain vanha tunnuslause: Tarkoitus pyhittää keinot. Me olemme perustaneet uuden jesuiittajärjestön, monta vertaa vaarallisemman kuin ennen. Näiden agitaattorien tehtävänä on lietsoa tyytymättömyyttä, missä sille on jo pohjaa, ja luoda hävityksillä, lakoilla, terroristiteoilla pohjaa siellä, missä sitä ei ole. Ja täytyy sanoa, että nämä 'oppilaamme' ovat osoittautuneet erittäin kykeneviksi täyttämään heille asetetut tehtävät. He sukeltautuvat kaikkialle, vaikuttavat politiikkaan, kirjoittelevat äärimmäisyyslehdistöön ja muokkaavat siten maaperää kumoukselle, jonka toimeenpanevat samanlaisten mutta lisäksi sotilaskasvatuksen saaneiden agitaattorien salassa muodostamat ja harjoittamat punakaartilaisjoukot. Hammas liittyy hampaaseen tässä valtavassa rattaassa, joka toimii pitkälle ulotetun työjaon pohjalla aivan samojen periaatteiden mukaan kuin joku suurteollisuusyritys. Me olemme vallankumoustehtailijoita."

Seikkailijoita huimasi, kun he ajattelivat, että he, neljä miestä, olivat uskaltautuneet ratkaisevaan taisteluun tämän kamalan 'veljeskunnan' kanssa sen pääpesässä. Mutta heillä oli puolellaan myöskin ratkaiseva etu, ja se oli se, etteivät bolsheviikit mitään aavistaneet. Seikkailijat katselivat agitaattoriparvea, ja heidän täytyi myöntää, ettei maailmanrauha ollut hetkeäkään turvattu, niin kauan kuin tämä joukko sai vapaasti toimia.

"No niin, voimme jatkaa kulkuamme!" virkkoi kohtelias hra Nosowkin, joka tunsi itsensä erittäin imarrelluksi seikkailijoiden mielenkiinnosta. Seurue joutui suureen huoneeseen, joka muistutti kulissintakaista teatterinäyttämöä kulisseineen, puvustoineen, naamiotarpeineen ja monenlaisine huonekaluineen.

"Me käytämme hyväksemme myöskin eläviäkuvia ja valokuvausta. Tässä on teatterimme, jossa esitetään sekä agitatorisia kappaleita että todellisuuskuvia meidän työstämme Venäjällä. Aate on loistava. Täten voimme me, näyttelijöiden avustuksella, esittää totena sellaistakin, jota ei muuten voisi todellisuudesta juuri valokuvata. Täytyy hiukan valehdella ja liioitella."

"Eikä kai niin hiukankaan?" naurahti Kivinen.

"Olette oikeassa, koko runsaastikin!" ilvehti Nosowkin vapaasti. "Filmit ja valokuvat toimitetaan sitten ulkomaille ja niillä on ehdoton todistusvoima joukkoihin nähden."

Kivinen ajatteli jotakin, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.

"Sitten voimme siirtyä kirjalliseen osastoon", lausui Nosowkin ja johti seikkailijat suureen huoneeseen, jossa noin kolmekymmentä henkilöä istui pöytien ääressä kirjoittamassa.

"Tässä kirjoitetaan bolshevistista kirjallisuutta, räikeämpää ja laimeampaa. Kaikilla kielillä. Meillä on kymmenkunta henkilöä, joiden yksinomaisena tehtävänä on kirjoittaa aina uusia ja uusia julistuksia, selostuksia ja kehoituksia, ja ne kaikki sitten käännetään tarpeellisille kielille. Käytämme asiantuntijoita. Meillä on tilasto-osasto, joka hankkii tarpeelliset tilastot maastamme, oloistamme ja toimistamme, samoin tekee poimintoja ulkolaisesta kirjallisuudesta ja lehdistöstä. On myöskin sanomalehtiosasto, joka toimittaa kiihoitusartikkeleita sopivien tilaisuuksien sattuessa kaikkien maitten kiihoituslehdistöön. Tämä toimisto hoitaa myöskin lehtien ostamiset ja toimittajien lahjomiset. Toimisto sijaitsee tuossa viereisessä huoneessa, mutta siinä ei ole mitään katsomista. Alakerrassa on meillä suuri kirjapaino, jossa painetaan tarpeellinen kirjallisuus. Paperinpuute tekee suurinta haittaa."

Seikkailijoiden täytyi ihmetellä tätä kaikessa pirullisuudessaan suurenmoista järjestelmällisyyttä. Toveri Nosowkin loisti ja liikkui ketterästi kuin kala vedessä.

"Tässä on passiosastomme", virkkoi hän ja johti seurueen huoneeseen, jossa työskenteli parisenkymmentä kaivertajaa. "Tässä valmistetaan kaikkia mahdollisia sinettejä ja leimasimia passeihin ja asiapapereihin. Meillä on mallit melkein kaikista, eikä niin ollen ole sellaista paperia, jota me emme kykenisi jäljentämään. Lisäksi on meillä tuhansittain johtavien henkilöitten nimikirjoitus- ja käsialajäljennöksiä. Kaikkeen työhön käytämme ammattimiehiä. Rohkealle ja taitavalle miehelle avautuu suljetuinkin ovi juuri tämän passiosaston avulla."

Kivinen olisi voinut todistaa sen kylläkin vakuuttavalla esimerkillä, mitä heihin itseensä tuli, mutta hän pysyi vaiti.

Seurue laskeutui alakerrokseen, ja salaperäisesti hymyillen hra Nosowkin avasi oven, virkkaen:

"Rahapaja!"

Seurue huomasi olevansa melkein kuin tavallisessa kirjapainohuoneessa. Nelisenkymmentä erilaista painokonetta hyrräsi sähkön voimalla. Kaikki huudahtivat hämmästyksestä, sillä kiihoituskirjallisuuden asemasta painoivat koneet erilaisia, eri arvoisia ja eri maitten valtioseteleitä kuin mitäkin ilmoitusplakaatteja tai nimilappuja vain.

"Hehhee, tämä on sitä kannattavinta teollisuutta mitä olla voi. Me kokeilimme ja kokeilimme, korjailimme ja parantelimme, ja nyt olemme päässeet siihen, että voimme tarkoituksiimme käyttää kunkin maan omaa rahaa, kun omamme ei kelpaa. Ja tämä raha ei maksa muuta kuin painatuskulut. Niitä ei voi sanoa oikeastaan vääriksikään, sillä ne ovat täydellisesti alkuperäisten näköisiä, vaikka meille tietenkään ei ole luovutettu koko maailman setelinpaino-oikeutta. Mutta me koetamme avustaa ja varustamme koko maailman seteleillämme, jotka, elleivät ne siten joutuisi mitättömiksi, voisi varustaa rekisteröidyllä tavaraleimalla: Made in Russland. Hehheh, katsokaas tässäkin kauniita 500 punnan seteleitä! Niillä voi paljon toimittaa tässä maailmassa. Tämä on verraton ase, mutta värien ja sopivan paperin puute on uhkaavana esteenä."

Seurue nousi jälleen hra Nosowkinin yksityiseen kabinettiin.

"Ja katsokaas, täällä on kaiken keskus!" Hra Nosowkin avasi seinään muuratun teräskaapin oven ja osoitti korttijärjestelmälaatikoita. — "Tässä on yhteenveto kaikesta, kaikki tiedot, kaikki osoitteet, valokuvat, merkit, signaalit, suunnitelmat, menettelyohjeet. Tarvitsee vain ottaa määrätty kortti käsiin ja silloin on kaikki selvillä: henkilö, paikka, merkit ja päämäärä. Koko tuo suunnaton, maailmaa syleilevä koneisto on keskitetty näihin paperilappuihin. Ja minä hoidan tämän puolen. Täältä menevät ne sotkevat diplomaattiset langat, jotka pahentavat naapurivaltakuntien välejä, aikaansaavat levottomuutta, täältä ohjataan ammattimiehiä eri aloille valloitettaviin maihin, jotta he tarpeen tullen voisivat ratkaisevasti vaikuttaa hyväksemme. Täällä on punaisen hämähäkin keskus."

Kivinen ajatteli, että vaikka hämähäkin verkko on taidokas, tiheä ja vaarallinenkin, voi yksi ainoa sivallus sen hävittää, mutta ääneen hän ihmetteli mallikelpoista järjestelmällisyyttä, josta tietenkin suuri kunnia oli tuleva myöskin toveri Nosowkinin osalle.

22.

Kivinen puhuu hullujen maailmankongressissa järkeä loistavalla menestyksellä, mutta näkee sitten vaikuttavan ilmestyksen.

Kivinen tunsi lievää hermostumista.

Koskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin luo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain kuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä maailmankongressissa.

Tilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja korupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt "työhön" ja parhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista maailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa: toinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa ja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen kuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen järjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin viikoiksi.

Suuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista maista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia ja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja bulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia, vilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia, nykyisiä "suomalaisen kommunistisen puolueen" edustajia, mutta kirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin yhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista maista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä ja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava ilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa näyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä esiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten valitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta tilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät välittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.

Kivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos hyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi kaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn puhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa muutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua he olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi neuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja silloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että bolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi yrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia kärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin päätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa puhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat kysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin kumppanit.

"Kivinen!" kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. "Ei ole muuta neuvoa kuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista järkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet pesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa."

Kivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä. Hänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli siihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo ja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen kättään.

"Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan hyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa", virkkoi hän ihailevan painokkaasti.

Puheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja. Samoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein paatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin haukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.

Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen, eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset, katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet, huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin. Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja lyödä.

Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli "yhteiskunnallista vallankumousta", ja kaikki omakohtainen pelko katosi siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela sittenkin viipyi.

Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana, vaati hiljaisuutta.

"Toverit, minä vastustan teitä!" Sanat tulivat harvaan ja terävästi, niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky, tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt, vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta. Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen horjumattoman lujaan katseeseensa.

Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni. Tuli täydellinen hiljaisuus.

"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki, leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle. Kuulkaa!"

Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä silmin ja korvin.

Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.

Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.

Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.

Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni, sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta. Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi, jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi "Internationale" voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.

Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: "Eläköön vallankumous!" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.

Cotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti puhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä ja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:

"Luulenpa, totta vie, että huomisesta 'Isvestijasta' saan lukea oman puheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa."

Salissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi, Kivinen katsahti ja kalpeni.

"Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!" kuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä, ymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken kuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä teatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.

24.

Koskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä selvää.

Moskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan talviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine katuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen, huurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.

Ilma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela sekä miss Audhon kävelivät rivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja toistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut pistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut liikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan menneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit täydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan välttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua pidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa katukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki pakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa syventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa olevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta, katsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä unelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa, lieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.

Miss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä kongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi miellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan hartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja koettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen tahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi tytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta astuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut huomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan tyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.

Varsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain suuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden riveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki oli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista kieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa kulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen joukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin aikaisemmin.

"Leipää, leipää, leipää!"

Vihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi, heilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja peitettyjä ikkunoita vastaan.

"Alas neuvostovalta!"

Muuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli hetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta sitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon, joka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:

"Alas neuvostovalta!"

Nälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi joukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary painautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset, kuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:

"Alas neuvostovalta!"

Silloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus, korviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui maahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut "rauhoittaa" työläisiä.

Täydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat vastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä. Katu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja haavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut etsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista, ullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.

Puna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli pyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin mielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.

Koskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan, mutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella suojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa paeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin sivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu, Koskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli "rintamien" välissä.

Taistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti ja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän ympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat laukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta tuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun kadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti kiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin vierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi punakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi porttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan tulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää päätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista missin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta, sittenkin pelkäsi.

Koskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun porttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti melkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat punakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti heikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä. Mutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja heitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys, katkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa. Punakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.

Koskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina, mutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat juoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä yksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin "puhdistusta" ja toteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet, naiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen armonlaukausta.

Koskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan vasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary olisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi jääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut menettämäisillään.

Punakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen seuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa, ja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän, jonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju oli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.

"Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!" vastasi vartija.

Koskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa mr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi Marylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa kadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja sen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi, tunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen keskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.

"Nyt on jotakin tapahtunut", kuiskasi Koskela. "Emme saa menettää hetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he odottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta ja otan selvän asiasta. Näkemiin!"

Päännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan. Punakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.

24.

Herra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan vastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.

Miss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus kalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen isänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai aavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään vastavallankumoukselliseen matkailijaan?

Kun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet lähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin odottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa luvannut tulla kotiin.

Tuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada jotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän itse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä hän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet autioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä bolsheviikkien vankiloista, heidän "tuomioistuimistaan" ja joukkoteloituksistaan.

Kului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui nurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua, huutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi koko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi olevan mielettömiä.

Talvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary säpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi Kivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.

"Te täällä…", pääsi Kiviseltä väkisinkin. — "Missä on Koskela?"

"Hän… hän meni ottamaan selvää isästäni", kuiskasi Mary, ja jännitys laukesi kyyneleihin.

"Isästänne?"

"Niin, hänet on vangittu."

"Vangittu!" huudahtivat kaikki kolme. — "Milloin?"

"Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me näimme."

Muutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut. Kivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

"Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta ennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti. Tohtori on aloittanut toimintansa."

"Tohtori?" kysyi Mary vuorostaan.

"Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet Intiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole hyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja painuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!"

Syntyi äänettömyys. Kivinen puhalteli savurenkaitaan, Mary tuijotti eteensä tuskaisin ilmein, Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja Hoper käveli verkkaan edestakaisin huoneessa.

"Meidät voidaan vangita millä hetkellä hyvänsä", virkkoi Cotter miettivästi.

"Kyllä vain, mutta te unohdatte muutaman seikan: tohtori tuskin tietää meidän tunkeutuneen tänne asti. Ja toinen seikka: hän ei tiedä mitään teidän ja Hoperin olemassaolostakaan", vastasi Kivinen.

Ovi lensi äkkiä auki ja huoneeseen ryntäsi Koskela.

"Tohtori on Moskovassa!" huudahti hän yllättävästi.

"Tiedämme", vastasi Kivinen hiukan kuivasti.

"Oletteko nähneet?"

"Kyllä, hän tuli kongressiin."

"Soo!" Koskela vihelsi.

Mary hyppäsi ylös. — "Missä isä on?"

"Hän on torivankilassa. Häntä ei ole vielä kuulusteltu. Tohtori kävi vankilassa, mutta poistui heti."

"Mitä teemme?" kysyi Cotter asiallisesti.

Ystävykset ryhtyivät neuvottelemaan. Kongressiin ei voitu enää mennä, sillä tohtori saattoi tuntea.

"Voi perhana!" huudahti Kivinen äkkiä.

"Mitä nyt?" kysyi Hoper.

"Me olemme olleet pässinpäitä, me! Meidän osoitteemme ja nimemme ovat bolsheviikkien luettelossa!"

Koskela kalpeni.

"Täällä emme voi viipyä, emme hetkeäkään. Miss Audhonkin on vielä täällä. Jonnekin hotelliin tai kahvilaan!"

Koskelan neuvoa noudatettiin heti, ja puolen tunnin kuluttua istui seurue muutaman kahvilahotellin yksityishuoneessa.

"Ensiksikin: meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun", aloitti Koskela.

"Tietenkin!" hyväksyivät toiset. "Toveri Nosowkinin 'vallankumoustehdas' on hävitettävä kokonaan. Se on jo hyvä isku. Siten hajoaa bolsheviikkien koko maanalainen asiamiesverkko."

"Suunnitelma on hyvä, mutta kuka panee sen täytäntöön? Kun ei kävisi kuin hiirille, jotka aikoivat ripustaa kellon kissan kaulaan", hymähti Kivinen.

"Se on räjäytettävä", lausui Koskela kylmästi. — "Toveri Nosowkinilla on rakennuksessaan helvetinkoneita. Koetetaan, kelpaavatko ne mihinkään!"

"Milloin ryhdymme työhön?" kysyi Hoper.

"Tänä iltana. Se on päätetty siis."

"Mutta millä tavalla pääsemme pois kaupungista?" virkahti Cotter.

"Meidän täytyy yrittää junalla."

Seikkailijat kuiskuttelivat vielä hetkisen keskenään, mutta poistuivat sitten, palatakseen asuntoonsa. Tuskin olivat he päässeet sisään, kun herra Nosowkin kurkisti ovesta.

"Toivoakseni en häiritse?" kysyi hän makeimmalla äänellään. Mary livahti silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen.

"Ette millään tavalla", riensi Kivinen vakuuttamaan. Bolsheviikki astui huoneeseen.

"Suuria uutisia!" Herra Nosowkin loisti.

"No?" kysyi Kivinen jännittyneenä.

"Olemme päässeet jonkunlaisen vastavallankumouksellisen salaliiton perille. Muuan ameriikkalainen lähetysvirkamies on vangittu. Junaliikenne on lopetettu ja tutkimuksia jatketaan tarmokkaasti. Tohtori Ralphston on palannut. Hän joutui kiinni Intiassa, mutta pääsi lahjomalla pakenemaan. Hän epäilee, että Moskovaan olisi tunkeutunut pari lahtarihallituksen agenttia?"

"Soo, sellaista! Onko nuo agentit tehty jo vaarattomiksi?"

"Ei vielä, mutta toivoa on."

"Onko mr. Audhonin vangitseminen tämän yhteydessä?" kysyi Kivinen äkkiä.

"Kyllä!" vastasi hra Nenäkäs hieman kummastuneena. "Mistä te sen tiedätte?"

"Ainahan jotakin tietää." Kivinen sytytti uuden savukkeen ja silmäsi tovereihinsa, nyökäyttäen huomaamatta päätään. Paras oli aloittaa heti. Koskelan käsi livahti taskuun. Hoper ja Cotter seurasivat esimerkkiä.

"Moskovasta ei siis pääse junalla?" kysyi Kivinen viattomasti.

"Kyllä pääsee, mutta sitä varten vaaditaan Ulkomaisen valistustoimiston passi", vastasi hra Nosowkin.

"Sehän kävikin mainiosti", virkkoi Kivinen. — "Muuten, onko kongressissa tehty mitään päätöksiä? Emme voineet olla siellä loppuun saakka?"

"Hyväksyttiin päätöslauselma pikaisesta toiminnasta."

"Vai niin, siis kuitenkin vastoin minun mielipidettäni!"

"Tohtori Ralphston puhui ja voitti kaikki epäilykset."

"Se on helppo arvata. Milloin toiminta aloitetaan?"

"Ohjeet asiamiehille annetaan huomenna."

"Täpärälläpä pitää! No niin, herra Nosowkin, me pyytäisimme teiltä muutamia pieniä palveluksia…" aloitti Kivinen. Kolme muuta seikkailijaa puristivat aseita taskussaan.

"Suurimmalla mielihyvällä!" vakuutti bolsheviikki.

"Niin, katsokaas, meidän pitää päästä matkustamaan Moskovasta tänään…"

"Matkustamaan…?" kertasi hra Nenäkäs hämmästyneenä.

"… otettuamme ensin mukaan mainion ja mieltämme kiinnittävän korttijärjestelmänne…"

"Korttijärjestelmäni?" änkytti bolsheviikki, osaamatta aavistaa, minne sanomalehtimies oikein tähtäsi.

"Ja vaikka me yleensä emme ole barbaareja, luulemme ihmiskunnalle olevan hyödyksi, jos 'vallankumoustehtaanne' hävitetään. Teillähän on valmiita helvetinkoneita?"

"Helvetinkoneita?!" Pikku mies vapisi, sillä hän alkoi tajuta olevansa sangen epämiellyttävässä asemassa.

"Niin, me emme olisi niin kiirehtineet, mutta tohtori Ralphstonin saapuminen pakoittaa… Herra Nosowkin, meillä on kunnia esittäytyä: neljä lahtariagenttia! Seis, seis, kädet ylös!"

Hra Nosowkin oli yrittänyt rynnätä ovelle, mutta kolmen mauserin sangen vähän humoristiset suut pysäyttivät hänet alkuun. Hän vaipui nojatuoliin pelästyneenä ja kalpeana.

"Ryhtykäämme neuvotteluihin!" virkkoi Kivinen kylmästi. — "Saako olla savuke!" Sanomalehtimies tarjosi kohteliaasti. Mary puikahti takaisin huoneeseen.

25.

Vastavallankumoukselliset hyväksyvät suoritettavakseen pienen iltaohjelman.

"Tehtävämme on kolmiosainen", aloitti sanomalehtimies. "Ensiksi on meidän vapautettava mr. Audhon, toiseksi hävitettävä vallankumoustehdas ja kolmanneksi korjattava maallinen olemuksemme kunniallisessa kunnossa Moskovasta ja kommunistivaltakunnasta. Tehän olette lupautunut avustamaan 'suurimmalla mielihyvällä', hra Nosowkin, joten nämä pikkuseikat eivät tuottane meille vaikeuksia?"

Hra Nosowkin ähkyi vain.

"Ensiksi: tietääkö tohtori meidän olevan täällä?"

"En luule, sillä tutkimukset ovat aivan alulla, ja niitä johdan minä."

"Hyvä, siis voimme jäädä tänne, mikä onkin mukavampaa."

"Kuulkaas, herra Nosowkin!" puuttui Koskela keskusteluun. — "Jos te hyväntahtoisesti kirjoittaisitte pienen paperilapun ja veisitte sen henkilökohtaisesti perille, luuletteko, että mr. Audhon päästetään vankilasta esim. kuulusteluun?"

Bolsheviikki kiemurteli nojatuolissaan, mutta ei vastannut mitään.

"Kas niin, rauhoittukaa. Me emme vaadi teiltä mahdottomia ja pidämme kyllä omasta puolestamme lupauksemme: teille ei tapahdu mitään. Siis, pääseekö mr. Audhon vapaaksi?"

"Pääsee", mutisi virkailija.

"Selittäkää tarkemmin!"

"Jos kirjoitan ulkomaisen valistustoimiston nimessä passituksen, luovutetaan hänet kyllä kuulusteluun."

"Kas, sehän käy hyvin."

Bolsheviikin silmät välähtivät viekkaasti. Koskela huomasi ja hymähti.

"Ei mitään kujeita, parahin herra Nosowkin! Katsokaas, kun me kerran olemme ryhtyneet peliin, pelaamme me sen loppuun. Jos joudumme tappiolle, on se oleva teidänkin tappionne."

"Miten järjestätte vapauttamisen?" kysyi bolsheviikki hieman alistuneempana.

"Sen saatte nähdä myöhemmin! Minä pidän tavallisesti suunnitelmani omana tietonani."

"Asia n:o 1 on selvä", julisti Kivinen. "N:o 2!"

"Minä teen nyt muutamia kysymyksiä, joihin toivon saavani mahdollisimman tarkat ja oikeat vastaukset" lausui jääkäri kuivasti. — "Minun ei tarvinne huomauttaa, että m.m. henkenne riippuu nyt totuudenrakkaudestanne."

"Minä vastaan", lausui hra Nosowkin. Seikkailijain reipas ja kursailematon, mutta rehellinen käytös vaikutti pirteyttävästi.

"Onko hallintorakennus tyhjä öisin?" kysyi Koskela.

"Useimmiten, mutta ei aina. Tavallisesti poistuvat viimeisetkin virkailijat sieltä tuossa klo 9 paikkeilla."

"Hyvä. Onko teillä aina pääsy sinne?"

"On."

"Onko rakennus aina vartioitu?"

"On."

"Te tiedätte tunnussanat?"

"Tiedän."

"Voitteko saada käytettäväksenne pari autoa?"

"Voin kyllä."

"Kas niin, me alamme päästä yhteisymmärrykseen. Tänä iltana menemme siis 'vallankumoustehtaaseen'. Te seuraatte mukana."

"Minä alistun."

"Kolmas asia on niinmuodoin leikkiä. Hra Nosowkin kirjoittaa meille kaikille passit?"

"Kyllä. Mutta sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä minulle?"

"Päästämme teidät vapaaksi." Bolsheviikki naurahti hiukan katkerasti. — "Se ei riitä, sillä minut teloitetaan joka tapauksessa. Jos kerron, miten kaikki on tapahtunut, ei minua uskota, ja vaikka uskottaisiinkin, niin petturuudesta teloitetaan. Minua odottaa kuolema siis joka tapauksessa."

"Hm, tämä kohta on vaikea järjestää", virkahti Hoper. — "Mutta kuulkaas, voisimmehan teidät sitoa ja jättää sitten jonnekin, josta teidät heti löydettäisiin."

Hra Nosowkin pudisti murtuneena päätään. — "Se voisi ehkä henkeni pelastaa, mutta asemani olisin joka tapauksessa menettänyt. Minut alennettaisiin ja pistettäisiin punaisen armeijan riveihin."

"Ja teillä ei tietenkään ole mitään sotaisia harrastuksia. Se on kyllä ymmärrettävää."

"Mutta", aloitti bolsheviikki arasti, "jos saisin ehdottaa…"

"Antaa tulla vain", virkkoi Kivinen rennosti. — "Jos kerran itse selviämme, niin voimmehan auttaa teitäkin."

"Niin, katsokaas, jos te ottaisitte minut mukaanne?"

"Soo-o! Ei enempää eikä vähempää!" naurahti Kivinen. — "Mitäs 'Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija' arvelee tästä kainosta ehdotuksesta?"

"Jos asiaa harkitsee tarkemmin, niin on siitä vain hyötyä. Hra Nosowkin voi auttaa meitä matkalla. Minä suostun", sanoi Cotter.

"Ja minä!" Hoper virkkoi, Koskelan yhtyessä.

"Siis toveri Nosowkin otetaan mukaan. Päätetty."

Bolsheviikki huokasi helpoituksesta. Hän veti esiin kellonsa, ja tuskin huomaamaton hymynväike kulki kasvojen yli. Cotter tarkasti syrjästä.

"Milloin lähtee juna?" kysyi Kivinen.

"12.30", vastasi hra Nosowkin.

"Siis: klo puoli 10 on kahden auton oltava täällä. Ajamme 'vallankumoustehtaalle'. Kahdessa tunnissa ehdimme luultavastakin järjestää asiat siellä. Vankila on matkan varrella asemalle mentäessä. Toinen auto saa käydä hakemassa mr. Audhonin. Aikaisemmin emme voi tunkeutua vankilaan, sillä muutoin voi kaikki tulla ilmi ennen aikojaan. Hyväksytäänkö ohjelma?" kysyi Kivinen.

"Hyväksytään", kuului yksimielinen vastaus.

"Nyt siis, herra Nosowkin, saatte siirtyä tänne viereiseen huoneeseen. Ikkunat ovat vanhaa tukevaa tekoa. Pakoyritys päättyy lyhyeen." Koskela ohjasi bolsheviikin sivuhuoneeseen.

Alettiin neuvotella suunnitelman yksityiskohdista ja jokainen teko ja tilanne punnittiin tarkoin. Kaikki oli asetettava yhden kortin varaan, mutta rohkeuteen ja päättäväisyyteen yhtyi toiselta puolen äärimmäinen varovaisuus ja harkinta. Sattuman osaa oli vähennettävä mahdollisimman paljon.

Mary seurasi jännittyneenä miesten keskustelua. Hän tunsi siirtyneensä aivan uuteen maailmaan. Miehet tuossa vierellä keskustelivat ja väittelivät tyynesti ja kylmästi, aivankuin olisivat järjestäneet huvimatkaa, yrityksestä sellaisesta, että Mary ei olisi saattanut uskoa kenenkään uskaltavan moiseen ryhtyä. Varmuus ja harkintaan perustuva itsetietoisuus ilmeni jokaisessa sanassa, ja vähitellen alkoi se vaikuttaa Maryynkin. Hänkin alkoi ensin toivoa ja sitten uskoa. Juuri niin oli käyvä eikä toisin, ja siksi juuri, että seikkailijat niin tahtoivat ja niin olivat päättäneet. Isänkin pelastaminen näytti nyt enää vain ajankysymykseltä. Mary teki musertavia vertailuja näiden miesten ja n.s. valkoisten venäläisten välillä, jotka huokailivat ja itkivät, mutta alistuivat, eivätkä uskaltaneet ryhtyä mihinkään. Lännen miehet eivät leikkineet kohtalon kanssa, vaan koettivat sitä ohjata, kulkivat vaaraa kohti avoimin silmin, mutta valmiina joka hetki väistämään, jos kohta ei peräytymään.

Mary valmisti teen, seikkailijat ottivat esiin eväitään, ja tuotapikaa oli katettu maukas ja viekoitteleva illallispöytä. Herra Nosowkin kutsuttiin aterialle. Leikki ja pilapuheet sinkoilivat, mutta Mary huomasi, että Koskela parikin kertaa vaistomaisesti koetti taskuaan, jossa hänellä oli ase. Oli oltava varuillaan. Lämmin kiilto ilmestyi Maryn silmiin, kun hän kumartui Koskelan puoleen ja kuiskasi:

"Luuletteko, että se onnistuu?"

"Luulen!" kuului Koskelan lyhyt, mutta vakuuttavan sydämellinen vastaus.

"Minä kiitän jo edeltäkäsin."

Illalla tarkastivat seikkailijat aseensa, pukeutuivat mahdollisimman lämpimästi ja pukivat myös Maryn, ellei nyt kovinkaan sopiviin, niin ainakin tarkoituksenmukaisiin tamineihin. Herra Nosowkin sai Koskelan vartioimana käydä huoneessaan ja ottaa mukaansa rahat ja arvoesineet, joita "ryysyköyhälistön" edustajalla tuntuikin olevan koko runsaasti. Herra Nosowkin oli jo aikaisemmin määrännyt puhelimitse kaksi autoa käytettävikseen. Ne odottivat ulkona.

Odotettiin hermostuttava puolituntinen. Koskela katsoi kelloaan. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän tyynesti. Seurue astui kylmään ja kolkkoon talviyöhön, Kivinen herra Nosowkinin kintereillä. Tälle oli ilmoitettu, että pieninkin pakoyritys rangaistaan ampumalla. Ei auttanut sääliä, ja bolsheviikki kyllä ymmärsi.

Autot hurahtivat liikkeelle, ja matkailijat painuivat tuntemattomia seikkailuja kohti.

26.

Vastavallankumoukselliset sijoittavat bolshevismin kahteen tukevaan matkalaukkuun, Leninin tietämättä siitä mitään.

Punakaartilaisvartijat hypähtivät vastaan, kun kaksi autoa pysähtyi "vallankumoustehtaan" pääkäytävän edustalle, mutta laskivat seikkailijat sisään hra Nosowkinin näyttäessä passinsa. Kivinen piti silmällä pikku miestä, mutta bolsheviikki oli kaikesta päättäen liian arka ja varovainen, uskaltaakseen ryhtyä mihinkään pakotoimiin.

Hra Nosowkinin kädet vapisivat hiukan, kun hän etsi avainkimpustaan sopivia avaimia. Päästyään sisään pimeään käytävään, sulki Koskela ulko-oven ja vaati bolsheviikkia sulkemaan yllätyksen varalle myöskin välioven. Autot, etteivät ne herättäisi huomiota, oli ajettu pihaan. Kuljettajat eivät aavistaneet mitään.

Valoja sytyttämättä seikkailijat kompuroivat pilkkopimeässä rappuja ylös, herra Nosowkin ensimäisenä ja Kivinen toisena. Viimeisenä asteli Koskela ja miss Mary, jonka oli täytynyt tulla mukaan, kun ei voinut missään muuallakaan odottaa. Vaistomaisesti tarttui hän jääkärin tukevaan käteen, ja sotilaan suoniin valahti kuin tulivirta.

Tultuaan herra Nosowkinin työhuoneeseen vetivät Hoper ja Cotter paksut verhot ikkunoiden eteen ja vasta sitten sytyttivät sähköt palamaan. Koko suunnattomassa rakennuksessa ei ollut ketään.

"Ensiksi korttijärjestelmä ja asiapaperit!" komensi Koskela, ja bolsheviikki luovutti alistuneena avaimet. Seinään muurattu kassakaappi avattiin.

Kivinen tarkasteli arvostelevan näköisenä sisältöä.

"Täällähän ei olekaan paljoa. Koko bolshevismi sopii pariin kunnolliseen matkalaukkuun. Teillähän on sellaisia, vai kuinka, herra Nosowkin?"

Bosheviikki myönsi, ja hetken kuluttua toi Kivinen pari sievää nahkaista laukkua.

"Kas niin, työhön nyt!" virkkoi Koskela.

Kortit ja paperit asetettiin järjestyksessä laukkuihin, ja muutamassa hetkessä oli kassakaappi tyhjä.

"Tässä on karttakin", huudahti Kivinen ja levitti hienolle paperille piirretyn maailmankartan kaikkien nähtäväksi. "Aivan oikein, se on jaettu numeroituihin ruutuihin. Ei sovi moittia, kyllä maanalainen kiihoitustyö on hyvin järjestetty pienimpiä yksityiskohtia myöten."

"Valmis on!" tuumi Cotter, kun kaikki oli kunnossa ja matkalaukut suljetut. "Nyt voimme ne sinetöidä, niin kukaan ei ainakaan kommunistivaltakunnassa uskalla niitä avata." Cotter otti lakkaa, sulatti sitä tulitikun avulla ja kiinnitti hienolla rihmalla sitä lukkojen kohdalle, painaen herra Nosowkinin antamalla leimasimella siihen sinetin.

"Olkaa hyvä, herra Nosowkin, ja kirjoittakaa passit!" komensi Koskela, ja bolsheviikki teki työtä käskettyä. Kivinen tutki tarkoin passit ja huomattuaan niiden olevan täydellisiä antoi ne tovereilleen ja miss Marylle.

"Nyt hävitystyöhön! Jaa, mutta herra Nosowkin! Me emme voi ottaa häntä mukaan, emmekä myöskään jättää tänne yksinään", tuumaili Koskela.

"Minä vartioin", virkkoi Mary.

"Uskallatteko?"

"Kyllä, ja minun täytyy myös jotakin tehdä. Antakaa minulle vain joku ase."

Kivinen luovutti missille pienen browningin, ja Mary jäi kahden bolsheviikkivirkailijan kanssa, joka istui arkana nojatuolissaan ja jota kiiltävä ase ilmeisestikin hermostutti.

Ystävykset ryhtyivät töihin. Koskela oli jotenkuten selvillä rakennuksesta ja herra Nosowkinin opastuksen perusteella löysivät he verraten helposti kellarikerroksen, jossa säilytettiin pienempiä helvetinkoneita koneitten, laivojen y.m.s. tuhoamiseksi. Koskela, vanha pommimies, tarkasti ja asetti ne kuntoon, ja kukin seikkailija otti niitä kaksi kappaletta mukaansa. Suuremman varmuuden vuoksi, etenkin kun pienillä helvetinkoneilla ei voitu räjäyttää rakennusta perusteellisesti, ryhtyivät ystävykset varsinaiseen hävitystyöhön, ja jos ulkona maleksivat punakaartilaiset olisivat aavistaneet hituisenkin, mitä sisällä toimitettiin, olisi koko kommunistinen Moskova ollut muutamassa hetkessä jalkeilla. Kirjapainossa särettiin painokoneet aivan käyttökelvottomiksi, samoin setelipainossa. Suuret kiihoituskirjallisuusvarastot hajoitettiin eri huoneisiin, ja kaikki paperit, samoinkuin valmiit ja puolivalmiit setelit, kasteltiin kirjapainosta löydetyllä paloöljyllä. Seikkailijat raatoivat kuin orjat, mutta täydessä järjestyksessä ja suunnitelmallisesti. Mikään ei saanut jäädä keskeneräiseksi, kun kerran peliin oli ryhdytty. Pimeys haittasi, mutta ei voinut estää. Alhaalta aloitettiin ja mentiin kerros kerrokselta ja huone huoneelta. Koskela kävi alhaalla sulkemassa vesijohdon, ja sikäli kuin valmistelut edistyivät, sulki hän ovet, niin että mahdollinen pelastustyö kävisi mahdollisimman vaikeaksi.

Kello oli jo lähemmäs yksitoista, kun seikkailijat viimeinkin saapuivat takaisin herra Nosowkinin yksityishuoneeseen. Bolsheviikki istui paikallaan ja Mary samoin.

"Herra Nosowkin näyttää äärimmäisen hermostuneelta", kuiskasi Mary. Koskelan ja jääkärin täytyi myöntää huomio oikeaksi. Bolsheviikin kasvot olivat tuskallisen odottavat, kädet tekivät hermostuneita eleitä ja katse harhaili ympäri huonetta. Jääkäri ei virkkanut mitään, mutta tarkkasi bolsheviikkia sitä kiinteämmin. Seikkailijat siistivät itseään työtouhun jälkeen.

Koskela oli asettanut huoneen nurkkaan pienen laatikon, jossa oli helvetinkone.

"Milloin olette asettaneet koneet räjähtämään?" kysyi herra Nosowkin arasti.

"Voimmehan senkin sanoa, jos tahdotte tietää. Vasta kello yksi, sillä haluamme päästä kaupungista kaikessa rauhassa. Ne ovat pieniä ja itse asiassa jotenkin vaarattomia. Ne särkevät kyllä koneet ja sytyttävät kunnollisen tulipalon, joka onkin pääasia. Eivät edes punakaartilaisvartijat tuossa ulkona vahingoitu."

"Paljonko kello on?" uskalsi bolsheviikki jälleen kysyä.

"Muutamia minuutteja vailla yksitoista", vastasi Koskela kummastellen herra Nosowkinin hermostumista, joka kävi yhä ilmeisemmäksi.

Kaikki hätkähtivät äkkiä, kun hiljaisuuden katkaisi pitkä ja terävä puhelinsoitto. Herra Nosowkin yritti rynnätä pystyyn, mutta Koskelan mauseri rauhoitti. Kivinen sieppasi kuulotorven. Koskela tähtäsi bolsheviikkia.

"Halloo!" huusi Kivinen ja mainitsi oman numeronsa, joka oli aparaatin yläpuolella.

Hän kalpeni ja kuunteli jännittyneenä. Huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan.

"Herra Nosowkin?… ei, hän ei ole vielä täällä… halloo, kuinka?… onko tohtori Ralphston?…"

Seikkailijat hätkähtivät, ja se leimuava silmäys, jonka Koskela loi syyllisen näköiseen bolsheviikkiin, ei ennustanut hyvää.

Kivinen jatkoi.

"Niin, hän ei ole täällä… Hän pyysi minua, olen hänen apulaisensa, ilmoittamaan, että hän tulee tänne kello puoli kaksi… niin, hän sai uusia ilmoituksia… niin, niin, siitä salaliitosta… ei voinut tulla… Siis tohtori tulee! En voi sanoa, missä hän on… Hän lähti autolla jonnekin… Kyllä, kyllä… hyvästi…"

Kivinen soitti loppusoiton, ja kaikki hengähtivät helpotuksesta.

"Tohtori se oli. Hänellä piti olla kohtaus täällä kaikkein parahimman herra Nosowkinin kanssa klo yksitoista! Se vain puuttuikin, että hän olisi vielä tullut tänne ennen aikojaan. Nyt hän ennättää juuri parahiksi näkemään yhden taudinpesän palavan. Mitä te sanotte, herra Nosowkin?" Kivisen ääni oli pistävän kylmä.

Bolsheviikki ruikutti jotakin käsittämätöntä. Hän pelkäsi niin että koko ruumis vapisi.

"Olkoon!" lausui Koskela. — "Koska kerran tämä asia päättyi näin, annamme sen anteeksi. Mutta nyt tuo pieninkin vilpillisyys mukanaan tuhonne, herra Nosowkin."

Bolsheviikista näkyi, ettei hän vähimmässäkään määrin epäillyt jääkärin sanoja.

Koskela asetti kuntoon helvetinkoneen ja pisti sen kassakaappiin, joka suljettiin. Niin ollen eivät bolshevikit saisi millään tavoin tietää, että heidän tärkeimmät salaisuutensa olivat varastetut. He eivät voisi edes varoittaa asiamiehiään, joiden kaikki osoitteet ja tuntomerkit, valokuvia myöten, nyt olivat seikkailijain hallussa.

"Nyt lähdemme!" komensi Koskela. "Kivinen ja Cotter saavat hoitaa matkalaukut toisessa autossa, jonne myöskin miss Mary tulee; minä, Hoper ja herra Nosowkin lähdemme toisessa vankilaan. Te ajatte suoraan asemalle ja hankitte hyvän vaunun herra Nosowkinin kuriiripapereitten avulla. Niin, hm, täytynee ottaa sekin mahdollisuus lukuun, ettemme me enää palaisi. Jos emme klo puoli yksi ole asemalla, on teidän lähdettävä ja pelastettava miss Mary ja paperit. Meitä etsimään ette saa palata. Tämä on määräyksenä!"

Seikkailijat puristivat ääneti toistensa kättä, mutta miss Mary ei voinut oikein pidättää itseään. Koskelan teki mieli sanoa hänelle jotain, mutta hän käsitti, kuinka väärin se tällaisessa tilanteessa olisi ollut, ja hän hillitsi itsensä. Seurue poistui odottaviin autoihin pihaoven kautta. Viimeinen ja ehkä vaikein tehtävä oli suorittamatta. "Vallankumoustehdas" oli kyllä jo turmion partaalla.

27.

"Akateeminen kvartti" on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen vastavallankumous.

"Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?" kysyi Koskela Nosowkinilta autossa.

"Olisimme neuvotelleet salaliitosta", vastasi bolsheviikki.

Koskela mietti hetkisen.

"Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?" virkkoi hän äkkiä ja silmäsi herra Nosowkinia.

"Yleinen julistus 'kaikille, kaikille…' neuvostokongressin päätöksestä annetaan noin klo 1", lausui pikku mies kiertelemättä.

Hoper nauroi.

"Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme sekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!"

Auto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se pysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo tsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.

"Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä kiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä. Ja te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti! Salaisuus kuolee samassa." — Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan kylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen toteuttamistakaan.

Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään, sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan oli joutunut.

Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma. Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit. Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti opastamaan.

Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti "tuomarit" syytetyistä. Nyt istui pöydän takana — nainen, joka oli elävä Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa "Manjka", joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä. "Manjkan" ympärillä oli hänen "esikuntansa", valittu joukko hurjimpia lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta, kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat "vankila-afääriä" usein vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen, minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin alkuaikoina "porvarit ja vastavallankumoukselliset". Terrori oli muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään. "Manjka" ja hänen "esikuntansa" vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin tarpeellisia tietoja.

Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon "Manjka" vastasi alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen näköisenä, otti "Manjka" paperin, mutta Koskela ei voinut olla sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.

"Menkää hakemaan Audhon tänne", määräsi "tuomari" ja viittasi vartijaa. — "Hän on huoneessa n:o 7."

Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti heidän asiansa ja koppinsa.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. "Manjka" poltteli savukettaan kehräävän tiikerin näköisenä, "esikunta" loi puolittain uteliaita, puolittain uhkaavia silmäyksiä "herroihin", ja Koskela puristi asettaan taskussa, valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin luonteen.

Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.

Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt. Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa, jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni? Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.

Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään, jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut sellaista ylellisyyttä.

Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin. Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan Nosowkinia.

"Valmis!" julisti "Manjka". — "Vartija, sinä seuraat mukana!"

Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, — myöskin vartijoineen. "Esikunnasta" ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.

Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.

Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, "vangittu" mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.

Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:

"Hiljaa, tai olet kuoleman oma!"

Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen. Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.

Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin mahdollista.

Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina. Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei mitään uutta tapahtuisi.

Pimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin Koskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan vielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti rauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät puolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty konekivääri.

Neljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun, ja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.

Ensimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa. Vastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.

"Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous", lausui Kivinen ilvehtien. — "Mutta missäs meidän vastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!"

Kaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat ilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.

"Täsmällisyys on hyvä", jatkoi Kivinen. — "Ja kaikesta päättäen, ellei bolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän helvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. 'Akateeminen kvartti' on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen vastavallankumous."

Mary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan ryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat seikkailijoittemme mieleen.

28.

Kivisen avoin kirje toimitukselle Turkuun, jossa sanomalehtineekeri, olematta itserakas, uskaltaa väittää yhtä ja toista.

"New-York, 10.5.1919.

Terve, vanha veikko!

Toivottavasti ovat viranomaiset jo päässeet rauhaan meidän etsiskelystämme. Tehän siellä Turussa olette koettaneet panna koko maailman päälaelleen löytääksenne meidät. Tämä todistaa sangen suurta ja ilahduttavaa ihmisrakkautta, mutta samalla, luvalla sanoen, jotenkin pientä luottamusta meidän voimiimme ja kykyymme selviytyä elon mainingeista ja ajan aalloista. Uskallan väittää, olematta silti itserakas, että osaamme kulkea tässä maailmassa takertumatta pieniin ja keskikokoisiinkaan vaikeuksiin.

Me olemme siis täällä, pääasiassa eheinä ja terveinä. Minulla on kyllä vasemmassa jalassani pienoinen muisto venäläisestä kolmenlinjan kivääristä, ja Koskelalla on samanlainen käsivarressaan. Punaisilla oli nimittäin kaino aikomus pysäyttää maallinen vaelluksemme juuri kun olimme selviämässä koko kommunistivaltakunnasta, mutta aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi. Olematta itserakas, uskallan väittää, että se oli tulinen paikka, mutta viisi mauseria (mr Audhonkin oli "ketjussa", hra Nosowkin suuren kiven takana lataajana ja kaunis tyttö suojeltavana ja kiihoittajana) voi saada aikaan paljon. Meitä ei katsota ehkä pelkureiksi Suomessakaan, vaikka peräydyimmekin hiukan sekavassa järjestyksessä, sillä taistelimme koko laajaa Ryssäinvaltakuntaa vastaan.

Tiedätkö, vanha veikko, tietoisuus hyvin suoritetusta päivätyöstä on suloinen. Hm, olematta taaskaan itserakas, uskallan väittää, että me olemme suorittaneet kohtalaisen rupeaman.

Meille on oltu kohteliaita, perin kohteliaita kaikkialla. Meidän matkalaukkujamme on silmäilty mitä suurimmalla kunnioituksella ja vielä suuremmalla uteliaisuudella. Hm, on hiukan ikävää, kun on takertunut valtio- ja maailmansalaisuuksiin, sillä voisin todella kertoa muutamia huvittavia juttuja. Mutta diplomaatin täytyy olla vaiti. Se on ensimäinen ja toistaiseksi ainoa sääntö, jonka minä muistan diplomatiasta, mutta sekin on niin turkasen vaikea. Minun on yleensä mahdoton säilyttää mitään, mitä minä tiedän, paitsi tietenkin suoranaisia yksityisasioita. Jos diplomatia on samanlaista kuin muut taidot ja jos siinä säännöt tulevat aina vaikeammiksi, niin ei kannata ajatellakaan koko alaa. Jo vaikeneminen on minulle miltei ylivoimaista.

Niin, no, senverran voin sanoa, rikkomatta lupausta eräille Euroopan ja Ameriikan kuuluisuuksille, että kaikki maailman hallitukset ovat henkäisseet helpotuksesta, saatuaan kuulla meidän palanneen pohjoisnaparetkeilyäkin vaikeammalta matkaltamme. Minä en yleensä siedä imartelua, mutta tunnustus hyvinsuoritetusta työstä kannustaa eteenpäin. Me saimme tunnustusta, ja pelkäänpä pahoin, että vähän imarteluakin. Kaikki kävi luonnollisestikin hiljaa ja salaa, joka tietenkin oli miellyttävintä vaatimattomille luonteillemme. Tosin minulla toisinaan syyhytti sormia kirjoittaa lehtiin joku tuollainen etusivun täyttävä jymyuutinen, mutta Koskelan sai tuollainen päähänpisto säännöllisesti peräti kovasanaiselle tuulelle, joten luovuin ajatuksesta. Koskelahan ei ymmärrä ollenkaan sanomalehtitekniikkaa.

Olemme estäneet kaikkiaan 1 maailmanvallankumouksen, 17 valtiokumousta sekä lukemattoman määrän kapinoita, mellakoita, levottomuuksia, epäjärjestyksiä y.m. 'kansanhuveja'. Se kuulostaa hiukan uskomattomalta Turussa, jossa suhteet ovat niin rajoitetut, kun istuu puhelintorven ääressä, mutta avarassa maailmassa on reippaalle nuorelle miehelle, joka ei ole aivan tyhmä eikä myöskään kellariherramaisen arka, kaikki mahdollista. Maailmanhistoriaan tulee toivottavasti meistäkin ainakin petiittimaininta, ehkäpä välikkeilläkin.

Ihanalta tuntuu taas kohtapuoleen palata vanhaan Turkuun, vaikka kyllä pieni jaloittelukin tekee toisinaan hyvää. Me olemme olleet mukana vähän kaikessa, matkustelleet vähän kaikella tavalla. Sanotaan, että tekniikan kehityttyä nykyiselle asteelleen on matkustaminen leikintekoa. Voi olla niinkin, mutta minä luulen, että oli sittenkin helpompi matkustaa ennen Intiasta Suomeen maitse, Saksan interregnuminkin aikana, ja suhteellisen turvallista. Minäkin tarvitsin valehtelematta sanoen 168 passia ja lupatodistusta, matkalipuista y.m. sellaisista puhumattakaan.

Ranskasta ajoimme sotalaivalla New-Yorkiin. Hyvä ruoka, mukava hytti, kauniit näköalat ja hauska seura pitivät ihmisen miellyttävässä tasapainossa.

Ja sitten Koskela! Hän on löytänyt nyt omansa. Miss Mary Audhon ja hän ovat nyt laillisesti yhdistetyt. Niin kauan kuin olimme kommunistivaltakunnassa, oli Koskela kylmä olevinaan, mutta heti turvaan päästyämme suhde muuttui. Ja he löysivät toisensa. Yksityisseikkoja en tiedä, mutta eräänä kauniina päivänä näin parin tulevan loistavana vastaani Berliinissä, jossa Koskela oli käynyt verestämässä jääkärimuistojaan. He ovat onnellisia, eikä ihme, sillä onhan Koskela mies, vieläpä suomalainen mies, ja Mary taas suloisen raikas ameriikkalainen missi.

Mr. Audhon vaati meitä matkustamaan Ameriikkaan, jossa nuori pari vihittiin. Ja olivathan ne vihkiäiset. Hoper-veikko järjesti kaiken, enkä luule kenenkään muun kuin minun tietäneen järjestelyistä edeltäkäsin. Koko toimitus tapahtui ilmalaivassa noin tuhannen metrin korkeudella. Vihkiäismenot olivat loistavat ja yleensä tunnelma vapautuneen juhlallinen. Nuori pari on lähtenyt kuherrusmatkalle mr. Audhonin omalla jahdilla — kai Etelämeren saaristoon.

Niin, minun 'parin viikon reportterimatkani' on siis loppunut. Lähden paluumatkalle aivan näinä päivinä. Kai minun paikkani toimituksessa on vielä täyttämättä? Ai mutta p—hana, asuntoni vuokra on vielä koko ajalta maksamatta! Ensimäinen tehtävä on siis hankkia asunto. Se ei liene helppo tehtävä nykyisessä Suomen valtakunnassa. Muuten, sano terveisiä Sauna-Annalle. Aion käydä heti saunassa. Sitä huvitusta paitsi olen saanutkin olla jo pitkän aikaa.

Niin että paljon terveisiä koko komppanialle siellä toimituksessa.

Aleksi Kivinen."