TOINEN LUKU. (continued 2)

Keväällä, maalis- tai huhtikuussa, lähtee rannikkolainen täällä kuten muuallakin hylkeenpyyntiin jäälle. Hän vetää silloin vaatteittensa päälle valkean paidan, panee päähänsä valkean jäniksennahkaisen lakin ja lähenee, vatsallaan ryömien, jään reunalla olevia arkoja hylkeitä. Hylje kuuntelee, pyytäjä on hiljaa, hiiskahtamatta. Pam, pyssy paukahtaa, pyytäjä juoksee saaliinsa luokse ja iskee siihen rautakoukun, ennenkuin hylje ennättää sukeltaa veteen. Nahasta ja rasvasta saadaan hyvät rahat, mutta pyyntikeino on vaarallinen ja vaivalloinen. Usein ajautuu pyytäjä irtaantuneella jääkappaleella merelle, usein hän putoaa halkeamaan; väliin hän on viikkokausia poissa, monen peninkulman päässä merellä. — Pohjanmaalla pyydetään hylkeitä myöskin harvoilla verkoilla, joihin hylje sotkeutuu, kun tuntee olevansa kiinni. Silloin ei ole helppoa nostaa veneeseen sellaista raskasta, elävää otusta, joka väliin saattaa painaa 125:kin kiloa ja joka urheasti pitää puoliaan terävillä hampaillaan.

Uusmaalainen rakastaa hauskoja satuja. Hänen kertomuksensa bemböleläisistä ovat hyvin niiden kaltaisia, joita jo tunnemme hölmöläisistä. Bembölen härkkimellä sekoitettiin puuroa järvessä. Bemböleläiset pitivät kalliina ostaa suoloja kaupungista ja päättivät säästäväisyydestä kylvää niitä peltoon. Kun pelto oli karhittava, tekivät he lujat purilaat, joille panivat hevosen seisomaan, jottei se sotkisi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosta pitkin peltoa ja veti karhia perässään. Kun sitten voikukkia kasvoi siihen, mihin oli suoloja kylvetty, maistelivat bemböleläiset näitä kasveja, tunsivat ne jokseenkin karvaiksi ja sanoivat toisilleen: "Ne eivät vielä ole oikein kypsiä, mutta kyllä ne jo hiukan suolalta maistuvat."

Uusmaalaisella on myöskin paljon lauluja, vanhoja ja uusia, surullisia ja iloisia. Sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista hän ei pidä niin suurta lukua, kunhan ne vain kauniilta kuuluvat. Niiden laita on samoin, kuin nimipäivätoivotuksien hänen tupansa seinällä: pääasia on, että ne ovat koreiksi maalatut.

Otamme tähän näytteeksi kaksi uusmaalaista kansanlaulua suomennettuina. Ensimmäinen on Ruotsinpyhtään pitäjästä:

Kah' hyv' iltaa, terveeksi, valittuni armaani! Kuink' on maailmassa asias nyt?

Ootko terve, voimissas, niinkuin luulen olevas, onko hauskaa, se ilahuttais.

Onko rahaa, kultia sulla arkullisia, jospa on, se mun iloni ois.

Onko mieles suruton? Se sun rikkautes on, se on kalliimpi kultiakin.

Kun mä sua muistelen, liikkuu veri suonien; älä unohda mua, kultasein!

Katso kiiltäväisiä taivaan pikkutähtiä, alas maahan lenteleviä.

Ennen meret kuivukoot niinkuin rantain hietikot, kuin mä lemmin muuta neitosta.

Pernajalainen merimieslaulu.

Kas, kuinka merimiehet urheesti astuvat; kaikk' kauniit neitosetkin heit' armastelevat. Kosk' ovat miehekkäät he ja ilomielisnä merellä uskaltavat näin nuoret henkensä.

Maamies se pellon kyntää tai työss' on niityllään, saa öisin levoll' olla ja maata sängyssään. Me, nuoret merimiehet, merelle menemme, ain' oomme valvehella, vain harvoin nukumme.

Ja tämän laulun teimme kotiimme tullessa Englannin kanaalissa hyvässä tuulessa. Kun ilma oli kaunis ja aika hupainen, niin laadimme me laulun näin aivan lyhyen.

92. Pohjalaiset.

Pitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää lukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa sisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta lähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat ymmärtävät kumpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin. Kuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon tapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen ovat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus, sahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin ovat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä lukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä suuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään kuin ruotsalaisten ja suomalaisten pitäjien välillä.

Pohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine. Taitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja herrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita paremmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha peritty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten saattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten tappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät ottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa matkustajan ehdittyä ohitse.

Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset, usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat työansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja kuolevat usein.

Pohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden, jossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu.

Väkevästä Matista.

Oli kerran poika, nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin sisaruksistaan. Kun hän ei kotona mihinkään kelvannut, lähetettiin hänet maailmalle, ja hän tuli erääseen pajaan. Seppä pani hänet lietsomaan ja sanoi: "Lietso nyt aika lailla!" Matti kääri hihansa ja tarttui palkeen tankoon, ja ensimmäisellä painamalla paukahtivat palkeet halki kuin saippuakupla, ja hiilet tuprahtivat tulisateena ahjosta. "Ei kelpaa", sanoi seppä, "ota moukari ja lyö vuoron mukaan!" Matti löi muutamia kertoja varovasti. Seppä sanoi: "Lyö lujemmasti!" Matti nosti moukarin kattoon, lyödä jysähytti ja ajoi yhdellä iskulla alasimen pölkkyineen päivineen maan sisään.

Sepästä tämä uusi renki oli liian kovakourainen, ja hän antoi Matille matkapassin. Matti rupesi rengiksi herrastaloon, ja hänet pantiin vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut puut kuormaan, oli se hevoselle liian raskas. Matti riisui hevosen valjaista, pani sen kuorman päälle ja veti itse kuormaa. Reki särkyi. Matti teki lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut portista. Matti veti, portinpylväät taittuivat kuin päreet, ja kuorma tuli kuin tulikin pihalle.

Nyt rupesivat toiset rengit pelkäämään Mattia ja päättivät tappaa hänet. Matti määrättiin kaivamaan kaivoa, ja hän kaivoi sen niin syvän, että hän itse näytti pieneltä kuin mato kaivon pohjassa. Olipa myllynkivi kartanolla; sen rengit pudottivat kaivoon. Myllynkivi sattui putoamaan ikäänkuin renkaaksi Matin kaulaan niin että hänen päänsä pisti esiin kivenreiästä. "Heh", sanoi Matti, "mistä ovat löytäneet äitini vanhan rukinkehän?" Matti jatkoi kaivamistaan. Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon. Matti otti sen ilmasta kiinni, katseli ja sanoi: "Kah, mistähän ovat löytäneet isäni vanhan kirkkohatun?"

Matti kaivoi kaivon valmiiksi, eikä kukaan uskaltanut enää häntä häiritä. Syttyi sitten sota, vihollinen ryntäsi suurin sotavoimin maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syntyi suuri taistelu, mutta Matin oli nälkä ja hän istahti ensin syömään. Voileipää tehdessään hän näki mustia rakeita lentelevän voirasiaansa. "Katsoppas noita, kun nakkelevat mustikoita voihini!" mietti Matti luodeista. Tämä suututti Mattia, hän tempasi maasta suuren hongan juurineen, meni vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että koko vihollisjoukosta ei jäänyt jäljelle muuta kuin pieksunnauhat. Semmoinen se juttu, ja tosipa se lienee.

93. Venäläiset Suomessa.

Suomalaiset ja venäläiset asuvat niin lähellä toisiaan, että heidän täytyy käydä toistensa maassa kaupoilla ja muilla asioilla. Siitä on ollut seurauksena, että monia suomalaisia on asettunut Venäjälle ja monta venäläistä Suomeen. Nämä venäläiset ovat tulleet kauppamiehiksi kaupunkeihin tahi ostaneet tehtaita ja maatiloja tahi tulleet tänne muurareiksi, puutarhureiksi ja käsityöläisiksi. Enimmin on heitä Itä-Suomessa ja muutamin paikoin Etelä-Suomea, mutta sangen vähän läntisissä ja pohjoisissa osissa maatamme.

Paitsi tilallisia venäläisiä on maassamme myös venäläistä sotaväkeä. Nämä venäläiset marssivat aina jonkun ajan kuluttua pois ja toisia tulee tilalle. Usein on heillä tässä maassa niin hyvä olla, että he, sotapalveluksesta eron saatuaan, jäävät tänne asumaan. Tilallisia venäläisiä ei ole Suo- messa monen monia, ja heidät luetaan maan väestöön. Useat oppivat maan kielen ja heidän lapsensa kasvavat maan omien lasten tavalla. Mutta kaikilla näillä venäläisillä on oma erityinen kristinuskonsa, jota sanotaan kreikkalaisen seurakunnan uskoksi, ja muutamissa kaupungeissa heillä on omat kirkkonsa vahakynttilöineen, tauluineen ja pyhäinkuvineen. Viipurin läänissä on suomalaisiakin talonpoikia, jotka esi-isiensä lailla tunnustavat kreikkalaista uskoa.

Entisinä sota-aikoina ei tässä maassa hyvillä mielin katseltu venäläisiä, sillä he tulivat silloin vihollisina; mutta nyt he tulevat ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Ja vaikka he monessa suhteessa ovat toisenlaisia kuin tämän maan kansa ja puhuvat keskenään omaa venäläistä kieltään, jota ei ole helppo oppia, tulevat he hyvin toimeen maan asukkaitten kanssa. Sillä venäläiset ovat ahkeria, ilomielisiä, hyväsopuisia ja lapsia rakastavia; heillä on virkeämpi luonne kuin suomalaisilla, he rakastavat soittoa ja laulavat mielellään. Heidän joukossaan on monia, jotka säästäväisyydellään ovat tulleet rikkaiksi, ja monta, jotka ovat tehneet hyvää köyhille. Joskus näet venäläisen sotamiehen jakavan ison leipäkakkunsa köyhille, pitävän talonpojan lapsia polvillaan ja laulavan heille vieraskielisiä laulujaan.

Nuo pitkät vaaleatukkaiset maakauppiaat, jotka kulkevat kylästä kylään laukku selässä ja joita nimitetään laukkuryssiksi, eivät ole venäläisiä, vaan karjalaisia, jotka asuvat Pohjois-Venäjällä ja tunnustavat kreikkalaista uskoa.

94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.

Monia saksalaisia on muuttanut Suomeen ja ryhtynyt täällä kauppamieheksi, käsityöläiseksi tai taiteilijaksi. Heitä on enimmin Viipurissa, jossa vielä kuulet puhuttavan saksaa suomen-, ruotsin- ja venäjänkielen rinnalla, mutta myöskin Helsingissä, Turussa ja muutamissa muissa maamme kaupungeissa. Saksalaiset ovat uutteria työntekijöitä ja ovat tuoneet tänne saksalaista kauppatavaraa, mutta myöskin paljon hyödyllisiä tietoja. Muutamat heistä muuttavat takaisin omaan maahansa, kun ovat täällä koonneet varoja; toiset jäävät tänne ja heidän lapsensa omaksuvat itselleen maan kielen ja tavat.

Tehtaisiin ja kaupunkeihin on asettunut joitakuita taitavia englantilaisia. Myöskin ranskalaisia, sveitsiläisiä, tanskalaisia ja puolalaisia asuu Suomessa, joskin vähemmän.

Juutalaisia, jotka ennustuksen mukaan ovat hajaantuneet ympäri maailmaa, on laillisesti kielletty asettumasta meidän maahamme. Mutta koska laki sallii palveluksesta eronneiden juutalaissukuisten sotamiesten perheinensä harjoittavan elinkeinoja tässä maassa, niin tavataan Helsingissä ja Viipurissa muutamia satoja juutalaisia, jotka pitävät vanhojen vaatteiden ja huonekalujen kauppaa, ja joilla on omat synagogansa, joissa he pitävät jumalanpalveluksiaan Mooseksen lain mukaan. Useimmat ovat köyhiä ja halpa-arvoisia, eivät rikkaita ja mahtavia, niin kuin juutalaiset muissa maissa, mutta kaikki tuntevat heidät tuoksi merkilliseksi kansaksi, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä.

Toinenkin vieras ja hajonnut kansa on maailmaa vaeltaessaan tullut tänne Suomeen asti. Tämä kansa on nimeltään mustalaiset. Heitä on täällä muutamia satoja, ja heidän tunnusmerkkinään on ruskea iho ja tummat etelämaan silmät. Turhaan on heitä koetettu saada asettumaan ja hankkimaan itselleen elatusta maanviljelyksellä tahi muilla luvallisilla elinkeinoilla. He kuljeksivat mieluimmin Keski- ja Itä-Suomessa talosta taloon ja kylästä kylään ilman omia koteja. Heidän tavallisena toimenaan on hevosien kengittäminen, sairaiden eläinten parantaminen, vanhojen kattiloiden paikkaaminen ja käsistä ennustaminen. Hevosten vaihtajina ja hevosten varkaina heillä on huono maine, kun he tulevat kyliin, nuo mustatukkaiset, puolivillit lapset ja kaikki muut tavarat yksille rattaille kuormattuina. He puhuvat keskenään omaa vierasta kieltään, mutta muiden kanssa he puhuvat maan kieltä. Moni pelkää heitä ja kruununpalvelijoilla on heistä paljon vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he ovat köyhiä maanpakolaisia, niin kuin juutalaisetkin. Siksi meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata. Silloin ihminen on niin kuin aavalla merellä, hän ei näe rantaa, ei löydä satamaa. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä.