KUUDES LUKU.

Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.

169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.

Sittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet ja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin näiden molempain valtain kesken toivottu rauha Uudessakaupungissa 30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle kovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä maita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin osa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan rannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta, joka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille määrätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt, papinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana allekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta pohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli mahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka oli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt itse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä ei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten vallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä maamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun, kun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa nojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen, Senvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin oli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi. Kaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin kanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi kestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan itseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli kansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä oppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi ikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi ajattelemaan omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se selveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi oli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721 jälkeen toinen kuin sitä ennen.

Ruotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja kuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun jo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut naimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensa Ulrika Eleonora Ruotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun puolisollensa Hessenin Fredrikille, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen nimen Fredrik I. Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä lähtien oleva kansaa edustavien valtiosäätyjen eli valtakunnan neljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas vuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta ja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto oli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön. Kaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja hänen oli ne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja valtiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei valtaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi valtakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitetty tasavallaksi eli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea sanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut ja pelkäsi herrain valtaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat alussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaa vapaudenajaksi.

170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.

Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein että Jumala valitsee voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja alakuloisia miehiä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oli Arvid Horn, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti oli synnyttänyt.

Hän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna 1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin kuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa köyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja taisteli vieraassa maassa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn oli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset pillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi: "Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?" Silloin ratsasti Horn semmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma hevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä alkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa Kaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen urhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin hallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen hänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä. Mutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin ja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä oli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin kuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa. Hän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän keksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan auttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota eikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan pelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen toimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin valtakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin tehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui jälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus palautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin hallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759 myöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien kansalaistemme vapautta ja oikeutta.

Tähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721 alkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä, joihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat tiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja vankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina, etsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja ikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei ollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä pakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat huoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja katottomina, kaivo mullalla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut olivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon. Lapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan ei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka luultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät pakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa maalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata niittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen itselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi verovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.

Niin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja kysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä. Ensimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankitun karjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja kauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen ja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin kuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä. Turun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta rauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.

Kun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme väestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset kasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala on luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan suuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen suuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että miespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen Isoa vihaa.

Antakaa Herralle Jumalallenne kunnia, ennenkuin hän antaa pimeyden tulla, ja ennenkuin jalkanne loukkaantuvat pimeihin vuoriin. Jerem. 13: 16.

Ihmeellisin teoin sinä vastaat vanhurskaudessasi, sinä Jumala, pelastuksemme, maan äärten kaikkien sekä kaukaisen meren turva. Ps. 65: 6

Jotka kyynelin kylvävät, he riemuiten niittävät kerran. He itkien lähtevät, siementä vieden, he riemuiten palaavat, lyhteitä tuoden. Ps. 126:5, 6.

171. Lappeenrannan taistelu.

Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta rukouksia talon väkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.

Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineet unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi, joka muisteli vain kaarleiaisten voittoja, mutta oli unhottanut niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä hatuiksi, sillä hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä. Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi hatuista myssyiksi, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.

Tukholman valtiopäivillä v. 1738 sai hattujen puolue voiton ja asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän, kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen vapaana ja kukoistavana.

Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa valtaistuimelle Pietarin tyttären Elisabetin siinä toivossa, että hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat, jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt. Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan mitään maakuntia takaisin.

Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v. 1741 tuima sota.

Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000 miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan, jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät voitettiin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan. Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain. Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500 kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan, mutta liian myöhään.

Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin, jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi. Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot, sotapäällikkö Lewenhaupt epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon, ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden, ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa, kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turuntielle länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin. Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.

Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v. 1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.

Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman edustalla.

172. Hyödyn aikakausi.

Nyt käsitti jokainen, että Ruotsin samoin kuin Suomenkin sotaisen suuruuden aika oli lopussa. Sotaisan mielen ja sotaiset muistot veivät viimeiset jäljellä olevat kaarlelaiset mukanansa hautaan. Nyt käytiin vain sana- ja kynäsotaa, varsinkin puolueiden taistellessa valtiopäivillä. Horn ja hänen myssynsä olivat jo alkaneet, kuten itse sanoivat, "valloittaa takaisin valtakunnan menetetyt maakunnat sen omassa piirissä", s.o., he tahtoivat tästä lähin perustaa valtakunnan voiman lisääntyvään viljelykseen ja karttuvaan varallisuuteen. Hattujen täytyi ryhtyä samanlaisiin rauhallisiin valloituksiin. Ja näin ajan vallitseva henki suuntautui etupäässä kaikenlaisiin hyödyllisiin parannuksiin, jonka vuoksi tätä aikakautta on nimitetty "hyödyn aikakaudeksi".

Ruotsin hallitus oli ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan, joka olikin valtakunnan kilpenä itää vastaan ja asetti niin urhoollisia sotamiehiä. Mutta Ruotsi oli ruotsalaisille rakkain, ja siitä johtui, että rauhan aikana parannuksia toimeenpantaessa Suomesta ei pidetty huolta. Suomen valtiopäivämiehet olivat nyt kaikki yksimieliset ja vaativat tällaisia parannuksia omallekin maallensa. Heidän oikeutettuja toivomuksiansa täytettiinkin. Tänne lähetettiin taas taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa. Sodasta kärsineet saivat verojen huojennusta. Lainajyvästöjä perustettiin, 20 maanmittaria lähetettiin tänne isoajakoa toimittamaan. Koskia ruvettiin perkaamaan, soita ojittamaan, vuorimalmeja etsimään ja rautatehtaita rakentamaan. Koetettiin tuoda maahan hyödyllisiä ulkomaan kasveja ja perustettiin senvuoksi taimitarha Turun lähelle. Akatemiaan asetettiin erityinen opettaja kaikkia maatalouteen kuuluvia asioita varten. Apteekkeja ja sairaaloita perustettiin; ensimmäistä kertaa asetettiin nyt oppinut lääkäri jokaiseen lääniin. Kauppaa ja meriliikettä oli mieli parantaa; mutta vaikea oli päästä siitä vanhasta harhaluulosta, että hallituksen muka tuli ryhtyä kaikkeen ja ohjata vapaata kauppaa pakkokeinoilla. Vasta monien ja pitkien riitojen jälkeen saivat entistä useammat Suomen merikaupungit vihdoinkin v. 1765 tapulioikeuden eli vapauden lähettää laivansa sinne, missä kauppa parhaiten kannatti; mutta toiset saivat purjehtia ainoastaan Itämerellä ja toiset muihin valtakunnan satamiin. Tästä ajasta alkaen lisääntyi maamme laivaliikenne.

V. 1749 pantiin pappien muistiinpanojen perusteella alkuun ensimmäinen väenlasku, ja silloin oli Ruotsin Suomessa 420,000 asukasta eli neljäs osa valtakunnan väestöstä. Siihen asti olivat kaikki käyttäneet vanhaa ajanlukua, joka vähitellen oli jäänyt 11 päivää jälkeen vuoden todellisesta ajasta. Mutta v. 1753 jätettiin helmikuusta 11 päivää pois, niin että hypättiin 17 päivästä helmikuuta 1 päivään maaliskuuta. Ja täten pantiin käytäntöön uusi, oikeampi ajanluku eli uusi luku. Venäjällä käytetään kuitenkin edelleen vielä vanhaa lukua eli ajanlaskua, joka on 13 päivää jäljessä tätä todellista aikaa.

Hyödyn-aikakaudella syntyi Ruotsissa mainioita tiedemiehiä, runoilijoita ja taideniekkoja. Suomi kulki hitaasti perässä. Niinkuin se ennen oli Ruotsin valtakunnan puolesta uhrannut vertaan ja sotilaitaan, niin se alkoi nyt yhä enemmän valtiomiehillä, lainsäätäjillä ja taitavilla virkamiehillä hyödyttää tätä valtakuntaa. Tieteet alkoivat kukoistaa Turun akatemiassa. Siellä painettiin nyt monta kirjaa ja oppineitten tutkimusta historian, luonnontieteen ja maatalouden alalta. V. 1766 valtiosäädyt säätivät perustuslain painovapauden turvaksi, joten sananvalta — joka lähinnä omantunnon vapautta, on ihmisen kalleimpia oikeuksia — turvattiin jokaiselle, kun hän vain otti oikeustossa vastatakseen, jos oli rikkonut.

Myssyt ne saivat toimeen tapulioikeuden laajennuksen ja painovapauden, joita hatut olivat kovin pelänneet. Hatut olivat taas aloittaneet mielettömän sodan, tällä kertaa Preussia vastaan, ja kun sota kävi huonosti, pääsivät myssyt voitolle. Tästä n.s. "Pommerinsodasta", joka päättyi v. 1762, oli kuitenkin se hyöty, että suomalaiset sotamiehet kotiin palatessaan toivat perunoita laukuissaan mukanaan; ja siitä ajasta alkaen ruvettiin vähitellen perunoita viljelemään nauriiden sijasta, jotka siihen saakka olivat olleet yleisiä. Samaan aikaan alkoi kahvi ja tee tulla käytäntöön meidän maassamme.

Maamme asema Venäjään nähden oli epävarma ja vaaranalainen. Paitsi sitä aluetta, jonka Suomi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt, se oli nyt menettänyt myöskin osan Savoa, jonka jakoi kahden valtakunnan kesken kartalle mielivaltaisesti merkitty raja, kulkien kyläin ja tilusten poikki, niin että toinen puoli taloa oli Ruotsin ja toinen puoli Venäjän aluetta. Ruotsinpuoleisella Savolla ei ollut yhtään likeistä merisatamaa. Senvuoksi perustettiin Loviisan kaupunki, jota alussa nimitettiin Degerbyksi, ja kaupungin edustalle rakennettiin Svartholman linnoitus. Mutta maamme tarvitsi vahvempaa varustusta, se kun oli itäiset linnansa menettänyt. Silloin alkoi Augustin Ehrensvärd v. 1749 rakentaa seitsemälle saarelle Helsingin sataman suulle erinomaisen vahvaa Viaporin linnoitusta eli nykyistä Suomenlinnaa. Tämä mainio ja nerokas mies kuului sukuperältänsä (äidinpuoleiselta) Ruotsiin, mutta hänen parhaat työnsä ja hänen hautansa ovat Suomen omia. Hän oli syntynyt Vestmanlannissa, mutta on Suomenlinnassa haudattuna "töittensä keskellä".

Suomen kansa oli kahtia jaettu, kuten maakin. Monet liittyivät nyt enemmän Ruotsiin, toiset enemmän Venäjään; muutamat haaveksivat sitä itsenäisyyttä, jonka keisarinna Elisabet oli maallemme tarjonnut. Muissa maissa synnyttää sellainen kummallinen tila kapinaa ja eripuraisuutta. Täällä pysyi kansa uskollisena ja rauhallisena. Mutta meidän kansamme kävi nyt valtiollisen vapauden koulua; Suomen valtiopäivämiehet hallitsivat Ruotsin valtakuntaa yhdessä ruotsalaisten kanssa. Siitä oppi moni ajattelemaan maamme asemaa ja maamme suomalaista kansaa.

Siihen aikaan alkoi myöskin uusi valistus ja hienommat tavat voittaa alaa maamme sivistyneissä kansanluokissa. Enimmät uutuudet tulivat Ranskasta — hyvää ja huonoa sekaisin. Raakuus ja ennakkoluulot alkoivat kadota, mutta myöskin Jumalan sanan voima ja esi-isäin yksinkertaiset hyveet haihtuivat nyt monen sydämestä. Hyödyn aikakausi mietti paljon ja sai paljon aikaan. Jumala hajoitti tuuleen tyhmät ajatukset, mutta antoi hyvien itää hedelmällistä tulevaisuutta varten.

173. Kuningas Kustaa III.

Vapaudenajan kuninkailla oli hallitsijan arvo ilman valtaa, mutta kansaan juurtunut kunnioitus tuotti heille enemmän vaikutusvaltaa, kuin mitä laki oli heille varannut. Fredrik I oli nuoruudessaan sotasankari ja vanhoilla päivillään taitava metsästäjä. Turhaan koetettuaan saada suurempaa valtaa hän välitti sangen vähän valtakunnan hallituksesta, piti huolta huvituksistaan ja laiminlöi puolisoaan, kuningatar Ulrika Eleonoraa, joka oli hänelle kuninkuuden toimittanut. Fredrikin kuoltua, v. 1751, tuli v. 1743 valittu perintöruhtinas, Holstein-Gottorpin sukuhaaraa oleva Aadolf Fredrik, Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli rehellinen, valtakuntansa parasta tarkoittava mies, mutta yhtä hyväluontoinen ja heikko, kuin hänen puolisonsa Lovisa Ulrika, Preussin prinsessa, oli nerokas, kiivas ja vallanhimoinen. Tämä pyrki laajentamaan kuninkaanvaltaa, oli alinomaa riidassa valtakunnanneuvoston kanssa, kärsi usein katkeraa nöyryytystä ja pakotettiin ottamaan lapsilleen valtiosäätyjen määräämät opettajat. Kun kuningas kieltäytyi kirjoittamasta nimeänsä neuvoston päätöksien alle, painettiin se niihin leimasimella.

V. 1752 kuningas Aadolf Fredrik matkusti Suomessa, jossa ei kukaan Ruotsin kuningas suuren Kustaa Aadolfin jälkeen ollut käynyt. Moni ruotsalainen piti tätä ihmeellisenä sankarityönä, ikäänkuin kuningas olisi uskaltanut henkensä villi-ihmisten ja pakanain käsiin. Tätä hyvää, ystävällistä kuningasta juhlittiin ja katseltiin, missä hän vain kulki: pystytettiinpä muistomerkkikin ruohokentälle, jossa hän söi aamiaista. Hän antoi Loviisan kaupungille kuningattarensa nimen, kuunteli kärsivällisesti pitkiä puheita, joita ei ymmärtänyt, ja matkusti sitten vammatta ja vauriotta takaisin Ruotsiin.

Kun Aadolf Fredrik kuoli v. 1771, tuli hänen vanhin poikansa Kustaa, joka silloin oli ulkomaanmatkalla, kuninkaaksi ja oli Kaarle XII:n jälkeen ensimmäinen Ruotsissa syntynyt kuningas. Tällä nuorella prinssillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lumoavat ihmisten sydämiä: äly, sukkeluus, hilpeys, kaunopuheisuus, arvokas, ystävällinen ja viehättävä seurustelutapa. Hän oli kasvatettu sen ajan hienoimman ranskalaisen sivistyksen mukaan ja oli Euroopan hovien ihastuksena, ennenkuin hän tuli Ruotsin ja Suomen ihastukseksi. Tämän hohtavan kuoren alla ei kuitenkaan ollut lujaa sydäntä, sillä siinä ei ollut lujaa uskoa. Hän oli kaikkia kohtaan lempeä ja jalomielinen; hänellä oli ylevät ajatukset kuninkaan velvollisuuksista, ja hän tahtoi ennen kuolla kuin panna alttiiksi valtakuntansa kunniaa ja itsenäisyyttä.

Tämän kuninkaan hallitus oli kuin auringonpaiste sadekuuron jälkeen. Hän salli alhaisimman ja köyhimmänkin esittää valituksensa, ja kansa rakasti häntä yhtä paljon, kuin vallitsevat herrat häntä pelkäsivät ja epäilivät.

Vapaudenaika ei ollut enää samanlainen kuin Hornin hallitessa. Ei mikään laki voi tehdä vapaaksi sitä, jonka omasta povesta puuttuu vapauden perijuuri, ja vapauden ensimmäinen ehto on voida osoittaa itsensäkieltämistä, jotta kaikki tulisivat vapaiksi. Tätä eivät voineet ne hatut eivätkä ne myssyt, jotka valtakuntaa nyt hallitsivat. He vainosivat vastustajiansa ja harrastivat enemmän puolueensa menestystä tai oman valtansa säilyttämistä kuin valtakuntansa etua. Ottivatpa he lisäksi ulkovalloilta häpeällisiä lahjoja, ostaakseen niillä itselleen kannattajia valtiopäivillä, ja se, joka enimmän voi maksaa, pääsi valtaan. Eivätkä ulkomaiden lähettiläät suotta kultiansa jaelleet. He sekaantuivat Ruotsin valtakunnan hallitukseen; he tahtoivat, että valtiopäiville kokoontunut eduskunta ajaisi heidän asioitaan. Ja näin ei ollut enää vapautta eikä itsenäisyyttä; olipa Ruotsin valtakunta jo niin halveksittu, että kolme sen naapuria, Preussi, Tanska ja Venäjä, neuvottelivat keskenään, tulisiko niiden heti kohta tehdä loppu niin viheliäisestä valtakunnasta vai aluksi ottaa siltä ne maakunnat, jotka kukin naapuri katsoi parhaiten itselleen sopiviksi.

Tämä kaikki vaikutti, että moni jo oli kyllästynyt vapaudenajan kansanhallitukseen. Tätä tyytymättömyyttä kuningas käytti hyväkseen vuonna 1772, kun kaikki olivat tuskastuneet pitkiin ja riitaisiin valtiopäiviin, joilla ei saatu mitään aikaan. Siinä hänen täytyi käyttää suurta teeskentelemistä. Hänen alkusuunnitelmansa oli kutsua tyytymättömät suomalaiset avukseen. Suomalaiset sotajoukot luottivat kuninkaaseen, vannoivat hänelle erityisen uskollisuudenvalan, ja ne vietiin Ruotsiin. Mutta kun ne sinne tulivat, oli kaikki jo tehty. Osa ruotsalaista sotaväkeä Skånessa oli noussut kapinaan säätyjen hallitusta vastaan; kuninkaan oli ollut pakko jouduttaa vallankumoustaan. Elokuun 19 päivänä hän oli lähtenyt ratsastamaan Tukholmassa, saanut puolellensa monta, selittänyt heille aikovansa pelastaa Ruotsin valtakunnan ja ottanut heiltä uuden uskollisuudenvalan. Sitten hän oli suljettanut Tukholman portit ja pidättänyt valtakunnanneuvoston kokoushuoneeseensa ja esittänyt kokoontuneille säädyille uuden hallitusmuodon eli valtakunnan hallitusta koskevan perustuslain. Ja tämän perustuslain olivat valtiosäädyt hyväksyneet 21 p:nä elokuuta v. 1772, tykkien ollessa ladattuina viereisellä torilla.

Tällä tavoin kumottiin vapaudenajan hallitusmuoto. Niin suurta onnettomuutta, kuin voimassaolevan lain väkivaltainen kukistaminen on, saattaa ainoastaan äärimmäisenä pakkokeinona puolustaa. Kustaa kuningas oli varma siitä, että Ruotsin valtakunta ainoastaan täten saattoi pelastua sisällisestä rappiosta ja ulkonaisesta sorrosta, vieläpä yleisestä perikadostakin. Varmaa ainakin on, että tämä valtakunta jälleen tuli itsenäiseksi, puolueet hajaantuivat, suurin osa kansaa kiitti kuningasta, ja että kuningas Kustaan hallituksen alkupuolella oli enemmän todellista vapautta kuin vapaudenaikana. Mutta vaikka tässä vallankumouksessa ei veripisaraakaan vuodatettu, vaikka kuningas senjälkeen oli kaikkia kohtaan lempeä ja sovinnollinen, kyti kuitenkin häntä vastaan veriviha niiden sydämissä, jotka tähän asti olivat valtakuntaa vapauden nimessä hallinneet.

Nyt tuli useita rauhallisia, onnellisia vuosia. Kuningas kävi monta kertaa Suomessa ja osoitti pitävänsä sen menestyksestä hellää huolta. Vuonna 1775 hän perusti hovioikeuden Vaasaan. Kuopion, Heinolan, Tampereen ja Kaskisten kaupungit perustettiin, Hämeenlinna muutettiin nykyiselle paikalleen, isojako toimitettiin, raha-asiat järjestettiin, kidutuksen käyttäminen rikosasiain tutkimisessa lakkautettiin, ja vieraan uskon tunnustajat valtakunnassa saivat harjoittaa jumalanpalvelustaan. Kuninkaan suojelemina kohosi Ruotsissa mainioita runoilijoita, joiden lauluja Suomessakin laulettiin ja jotka pian täällä saivat seuraajia. Jälkipolvet muistelivat kauan kaipauksella näitä Kustaa III:n hallituksen kirkkaita ja onnellisia päiviä, ja ne vaikuttivat elähyttävästi, ilahuttavasti ja jalostuttavasti meidänkin maan kaukaisiin soppiin. Vakava suomalainenkin tunsi sydämensä sulavan, kun tuo lempeä kuningas maassamme matkustaessaan soi kaikille ystävällisen tervehdyksen, piti hellää huolta kaikista ja jakeli kumminlahjoja lapsille. Lähinnä suurta Kustaa Aadolfia ei ole yksikään kuningas ollut Suomessa niin rakastettu kuin Kustaa III.

174. Anjalan liitto.

Mutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa. Kustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä sivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä ei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän suuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot hillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä valtavia aatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.

Kustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen ja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka hallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi. Hän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja ja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä oli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän tarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi hän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen suosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään eripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata loukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja häväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta, josta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla valtakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei niistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon, millä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset hallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut painovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen korviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta kuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas Kustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.

Äkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut kokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja, niillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri vastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt toimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.

Venäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas keisarinna Katariina II. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi ryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä ennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei hänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti tilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta perustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan valtiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että venäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin valtakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia sotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.

Oli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta sotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.

Ranskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle vihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset ja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan upseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat heistä katsoivat sodan laittomaksi, kieltäytyivät he röyhkeästi kuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun 12 päivän vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat tekivät liiton Anjalan kartanossa Kymijoen varrella ja vaativat kirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi kokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna Katariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat suomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen Ruotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli sotapäällikkö Yrjö Maunu Sprengtporten, suomalainen mies, joka ennen oli kiitettävästi maatansa palvellut ja perustanut Suomen ensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja palveli nyt keisarinnaa.

Kuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui onnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion. Suomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten salainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän liittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja sotaa vastaan. Suomen kansa, joka ei koskaan ole voinut sietää pettureita, havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattoman tapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat kieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen kanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu; yhtenä miehenä oli koko kansa vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella, ja nyt oli petturien vuoro vapista. Muutamat heistä pakenivat Venäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseen ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat jonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi rohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko, kärsi kuolemanrangaistuksen.

Seuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja hyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s. Yhdistys- ja vakuuskirjan, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja supistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu masentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain säätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen, mutta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.

175. Porrassalmen taistelin.

Keväällä vuonna 1789 sota alkoi uudestaan kuninkaan omalla johdolla. 8,000 miehen suuruinen venäläinen armeija samosi Mikkeliin päin ja karkoitti pienen suomalaisen vartiojoukon, joka viisi tuntia teki urhokasta vastarintaa Kyyrön kylän luona. Puolen peninkulman päässä Mikkelistä kulkee maantie kaitaista selännettä pitkin Porrassalmen sillalle. Sinne tulivat venäläiset kesäkuun 12 päivän illalla, karkoittivat taas etuvartion kolmituntisen kahakan jälkeen, asettivat tykkejä rantatörmälle ja alkoivat valoisana kesäyönä ankarasti ampua. Porrassalmella seisoi 700 suomalaista, kaksi pientä tykkiä mukanaan, Stedingkin ja Aminoffin johtamina. Ne olivat Porin ja Savon rykmenttien jalkaväkeä sekä muutamia Karjalan ja Uudenmaan rakuunoita.

Kesäkuun 13 päivänä kello 6 aamulla hyökkäsivät venäläiset puoleksirevitylle sillalle. Heidät työnnettiin pistimillä takaisin järveen; he hyökkäsivät uudestaan ja heidät työnnettiin uudestaan takaisin. Koko päivä taisteltiin: aina uudet, verekset joukot vihollisen puolella ja aina samat veriset, ruudista mustuneet ja väsyneet soturit suomalaisten puolella. Venäläiset lennättivät Suomen väen puoleiselle rannalle semmoisen luotituiskun, että tuskin yhtään puuta tai kiveä jäi eheäksi; mutta nuo elävät muurit pitivät paikkansa. Siinä taistelivat nuoret, sittemmin niin kuuluisat sotasankarit Adlercreutz ja von Döbeln; siinä iski kranaatinsirpale Döbelnin vasempaan ohimoon haavan, jonka tähden hänellä sittemmin oli tuo hyvin tunnettu musta side otsalla. Siinä myöskin Sprengtporten johti venäläisiä isänmaatansa vastaan ja oli pahasti haavoitettuna kannettava pois taistelutanterelta.

Suomalaiset olivat ampuneet loppuun kaikki luotinsa ja alkoivat ladata kiväärejänsä univormunnapeillaan, kun vihdoin Pohjanmaan rykmentti tuli tykkeineen heille avuksi kello 4 i.p. Vasta kello 7 illalla peräytyivät venäläiset, ammuttuaan kaiken ruutinsa ja menetettyään 900 miestä. Taistelu oli kestänyt 17 tuntia ja suomalaisista oli kaatunut alun kolmatta sataa miestä. Se ei ollut mikään ratkaiseva taistelu, sillä kuusi päivää sen jälkeen venäläiset kiersivät tämän salmen; mutta syystä on Porrassalmen taistelua verrattu muinaisajan kuuluisiin urotöihin.

Sotaa käytiin enimmiten Savossa vaihtelevalla onnella, ja sitä jatkettiin vuonna 1790. Emme saata kertoa kaikkia niitä uljaita taisteluita, joita siellä taisteltiin ja joissa Suomen soturi kuninkaansa johtamana, ensimmäisen kerran Kaarle XII:n ajoista asti, uudestaan oppi unhoittamansa voittamistaidon. Merellä sotivat suomalaiset merimiehet ja suomalaiset laivat ruotsalaisten rinnalla yhtä uljaasti. Vuonna 1788 taistelivat Ruotsin ja Venäjän laivastot kuusi tuntia Suursaaren edustalla, kummankaan voittamatta. Elokuun 24 päivänä vuonna 1789 Ruotsin laivasto kärsi tappion Ruotsinsalmessa. Vuonna 1790 sulki Venäjän laivasto kuninkaan laivastoineen Viipurin lahteen, mutta hän murtautui läpi verisesti taistellen 3 päivänä heinäkuuta. Pian sen jälkeen, heinäkuun 9 päivänä, oli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa Ruotsin laivasto saavutti voiton.

Tämä joudutti rauhantekoa, joka tapahtui Värälän kylässä Kymijoen rannalla 19 päivänä elokuuta vuonna 1790. Aikaisempia Venäjän ja Ruotsin välisiä rauhansopimuksia oli sanottu "iankaikkisiksi", Värälässä tehtyä rauhaa sanottiin "pysyväiseksi". Mitään ei muutettu: rajat jäivät entiselleen, ja Suomen asema jäi yhtä epävakaiseksi kuin ennenkin. Mutta 80 vuoden tuottamien tappioiden, 80-vuotisen paon ja ylenkatseen perästä oli Ruotsin ja Suomen aseille hyvityksenä sekä niiden kansoille kunnianasiana, että ne taas olivat kunnialla kestäneet taistelun mahtavaa Venäjää vastaan.

176. Kuningas Kustaan kuolema.

Monella on tie mielestänsä oikea, mutta se johdattaa viimein kuolemaan.

Salom. sananlaskut 16: 25.

Kuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan hengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen ympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä enemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa sisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista, milloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa ja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan, auttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan. Hänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä yksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin tekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.

Maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla naamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan rakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin puetut henkilöt, valkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä olkapäälle, ja ääni sanoi: "Hyvää iltaa!" Samassa paukahti pistoli, kuului huuto: "Tuli on valloillaan", ja kuninkaan vasempaan kylkeen meni kaksi kuulaa ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa, parooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä salista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä. Lattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi hiottu veitsi.

Tukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista, vartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin ja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli veitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä Anckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka luuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka kaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti myrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen. Anckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta, raakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa suuruutta.

Kuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että ennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi salaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä kumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin hänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa anteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna 1792.

Kuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin innokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä ole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän oli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut menneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän ei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa, jossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä suuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa, kestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka leikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat ajatukset. "Neron kuninkaaksi" häntä sanottiin, ja se nimitys oli oikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle. Nekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat häntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki Stool, että oli "sääli kuningasta urheaa".

177. Kustaa Mauri Armfelt.

Millainen herra, sellainen palvelija, sanoo vanha sananlasku, eivätkä ainoastaan Kustaan III:n hoviherrat, vaan koko hänen aikakautensa otti hänet esikuvakseen. Kauan eli sitten Suomessakin yhä harveneva joukko noita "kustavilaisia", joilla myöhemmän ajan yksinkertaisemman ja kömpelömmän polven rinnalla oli arvokkaampi ryhti, hienommat seurustelutavat ja tuo kursaileva kohteliaisuus, jota ennen käytettiin. Tämä siro käytösparsi, tämä kohteliaisuudensääntöjen tarkka noudattaminen, ei ollut ainoastaan aatelisille, sotilaille ja korkeimmille virkamiehille ominaista, sen olivat omaksuneet myöskin papit, porvarit ja sellaiset talonpojat, jotka olivat olleet herrasmiesten seurassa. Tämän kauniin pinnan alla oli toisinaan paljon kevytmielisyyttä, paljon pilkallista ja pisteliästä sukkeluutta; mutta usein nähtiin siihen yhdistyneenä paljon sydämellisyyttä ja jalomielistä rakkautta kaikkeen, mikä elämässä on hyvää, ylevää ja kaunista. Onnellista ei ollut, että kustavilainen aikakausi suurensi juopaa herrasluokan, itseään sivistyneiksi eli "paremmiksi ihmisiksi" sanovain, ja "halvemman" työkansan välillä, johon oppimaton kansa kuului. Onnellista ei myöskään ollut, että tämä herrasluokka, joka puhui ruotsia, halveksi alhaista kansaa, joka enimmiten puhui suomenkieltä. Mutta kustavilainen aikakausi tutustutti meidän siihen asti sivistymätöntä kansaa sivistyneen Euroopan tapoihin ja seurustelutaitoon. Kaikesta tapojemme hienostumisesta — paljosta tieteen ja taiteen alalla, yksinpä nuorison tanssileikeistäkin ja viulunsoittajan sävelistä talonpoikaishäissä, on meidän enimmäkseen kiittäminen Kustaa III:n aikakautta.

Suomen hansan keskuudesta lähtikin yksi täydellisimpiä kustavilaisia, tuo loistava, ihailtu Kustaa Mauri Armfelt. Hän oli syntynyt Tarvasjoen pitäjässä vuonna 1757 huhtikuun 1 päivänä, jota päivää hänen oli tapana nimittää ensimmäiseksi sukkeluudekseen. Neljän vuoden ikäisenä hän näki unissaan, että enkeli astui taivaasta hänen luoksensa ja lupasi täyttää kolme hänen toivomustaan, jotka hän itse saisi valita. Silloin hän oli unissaan toivonut kolmea hyvää: tullakseen ruhtinaan suosikiksi, ollakseen sotilaana voitokas ja saavuttaakseen kaikkien niiden rakkauden, joita hän tahtoi miellyttää. Kaikki nämä kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät: ensimmäinen vuonna 1780, jolloin hän ulkomaanmatkalla voitti Kustaa III:n suosion, toinen silloin, kun hän oli päällikkönä sodassa venäläisiä vastaan, ja kolmas koko hänen elämänsä aikana.

Kuningas Kustaa jätti jälkeensä 13-vuotiaan pojan, joka sitten tuli kuninkaaksi nimellä Kustaa IV Aadolf. Hänen alaikäisenä ollessaan hoiti hallitusta hänen setänsä, herttua Kaarle, mutta kuningas-vainaja oli määrännyt uskollisen ystävänsä Armfeltin poikansa likeisimmäksi neuvonantajaksi. Tämä ei miellyttänyt Kaarlea eikä hänen kaikkivaltiasta suosikkiansa, parooni Reuterholmia, joka hänkin oli syntyään suomalainen. He lähettivät Armfeltin Ruotsin lähettilääksi Italiaan. Armfelt epäili heitä: hän luuli, ettei nuori kuningas ollut kyllin turvattu heidän kunnianhimoisilta pyyteiltään, ja oli Ruotsissa olevien ystäväinsä kanssa kirjevaihdossa tuumien kukistaa Reuterholmin ja julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi ennen määräaikaa. Nämä kirjeet avattiin tiellä Hampurin postikonttorissa, jonka jälkeen Armfelt ja hänen ystävänsä joutuivat syytteenalaisiksi ja tuomittiin maankavaltajina kuolemaan. Kun Armfeltia ei saatu kiinni, sanotaan Reuterholmin palkanneen rosvoja murhaamaan hänet. Kaikkialla väijyttynä, mutta pelastuneena ihailevien ystäväinsä avulla, joita hän joka paikassa saavutti, Armfeltin onnistui päästä pakoon Venäjälle. Sieltä hänet kutsuttiin takaisin Kustaa IV Aadolfin tultua täysi-ikäiseksi, mutta hän oli liian rohkeamielinen pysyäkseen kauan tuon suuriluuloisen kuninkaan suosiossa. Silloin Armfelt meni uudestaan Venäjän palvelukseen ja sai elämänsä lopulla vielä kerran palvella suomalaista isänmaatansa Turun akatemian kanslerina ja puheenjohtajana siinä komiteassa, joka esitti keisarille Suomen asioita. Viipurin läänin palauttamiseen muun Suomen yhteyteen liittyy muisto hänen tärkeimmästä valtiomiesteostaan, hän kun muita tarmokkaammin oli keisari Aleksanteri I:n luona ajanut tätä maamme tulevaisuudelle mitä tärkeintä asiaa. Kreivi Kustaa Mauri Armfelt kuoli vuonna 1814. Kauniina, nerokkaana ja sukkelapuheisena hän oli tunnettu ja ihailtu miltei kaikissa Euroopan hoveissa. Monivaiheisen elämänsä, maanpakolaisuutensa sekä erinomaisen lumoamistaitonsa tähden häntä on verrattu muinaisen Kreikan kuuluisimpaan ihastuttajaan ja sanottu "Pohjolan Alkibiadeeksi".

Herttua Kaarlen ja Reuterholmin hallitus oli Kustaa III:n hallitukseen verrattuna kuin harmaa iltapäivähämärä. He tahtoivat tehdä kaikki paremmin kuin hän, horjuivat sinne tänne, olivat hyvässä sovussa Ranskan, mutta huonossa Venäjän kanssa. He tahtoivat saada aikaan säästäväisyyttä, kielsivät kahvin ja silkin käyttämisen, mutta saavuttivat enemmän pilkkaa kuin hyötyä. Kaikki toivoivat parempia aikoja, kun nuori kuningas itse ryhtyi hallitukseen lopulla vuotta 1796. Hän oli silloin ujo ja harvapuheinen 18-vuotias nuorukainen, tunnettu rehellisyydestään ja jäykkyydestään, jota hän jo oli osoittanut purkaessaan kihlauksensa keisarinna Katariinan pojantyttären kanssa Pietarissa senvuoksi, ettei avioliittosopimus ollut kirjoitettu niin, kuin oli sovittu, — joka vastustus niin harmitti mahtavaa keisarinnaa, että hän kohta senjälkeen sairastui ja kuoli.

178. Henrik Gabriel Porthan.

Kaikki nykyajan sivistyneet kansat ovat pystyttäneet muistopatsaita suurille kuninkailleen, sankareilleen ja neroilleen. Suomenkin kansa on pystyttänyt sellaisia muistopatsaita, mutta ei ensiksi kuninkaalle, ei sotapäällikölle eikä valtiomiehelle, vaan rakastetulle ja muistettavalle tiedemiehelle. Henrik Gabriel Porthanin pronssinen muistopatsas pystytettiin vuonna 1864 aukealle paikalle Turun tuomiokirkon edustalle ja kustannettiin koko maastamme kootuilla varoilla. Millä oli juuri hän ansainnut kunnian tulla näin muistettavaksi sankarien ja kuningasten edellä? Hän oli maalaispapin poika, syntynyt kaukana Viitasaarella vuonna 1739. Siitä päivästä asti, jolloin hän tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan, oli koko hänen elämänsä pyhitetty tieteelle ja isänmaalle. Tarkalla älyllään, lujalla tahdollaan ja uuraalla, kärsivällisellä, lakkaamattomalla työllään hän kokosi sellaiset tietoaarteet, että hän oli akatemian kaunistuksena. Hän tuli latinan kielen professoriksi; hän hoiti akatemian kirjastoa, hän oli tämän oppilaitoksen tuki ja kunnia, kaikkien sen oppilaiden isällinen ystävä, vieläpä koko kansansa opettaja. Mutta senvuoksi ei hänelle muistopatsasta pystytetty, eikä senkään vuoksi, että hän on laskenut perustuksen maamme historialle, vaan siksi, että hän on laskenut alkuperustan selvälle tajunnallemme siitä, että Suomen kansa on itsenäinen, omintakeinen kansa.

Suomen kansa oli olemassa aina siitä ajasta asti, jolloin sen sirpaleet alkoivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen kasvaa yhdeksi; olemme nähneet, kuinka puutteellinen ja epäselvä oli tämän kansan käsitys itsestään. Se ei ollut saanut aikaa tätä ajatella; sehän oli lakkaamatta taistellut henkensä ja elatuksensa puolesta. Kun muinoin herttua Juhana tai keisarinna Elisabet tai Anjalan-miehet olivat puhuneet itsenäisestä Suomesta, ei kukaan heitä ymmärtänyt, eikä sellainen ulkonainen (valtiollinen) itsenäisyys silloin olisi ollutkaan meille hyödyllinen. Sellaista ei Porthan meille opettanutkaan; Ruotsin valtakuntaa ajatellessaan hän sanoi itseänsä ruotsalaiseksi. Hän opetti meille, että Suomen kansa on Jumalalta saanut sellaisen ominaisen luonteen, että sen tulee omasta itsestään etsiä parhaat elinvoimansa ja kehittyä vapaasti omalla tavallaan, jotta kaikki ne jalot siemenet, jotka Jumala on kylvänyt tähän kansaan, kypsyisivät ja hyödyttäisivät ihmiskuntaa.

Sellainen suuri aate, jota ei kukaan ennen ollut selvästi tajunnut, alkoi nyt vähitellen Porthanille selvitä. Niinkuin Luther muinoin tutki raamattua ja löysi siitä Jumalan evankeliumin, niin tutki Porthan maamme historiaa, maantiedettä, kansanrunoutta ja kieltä ja löysi niistä Suomen kansan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että me kyllä olimme toisen valtakunnan aluetta ja että meidän täytyi paljon toisilta oppia, mutta että meidän kuitenkin tuli olla omintakeinen kansa, jos tahdoimme elää emmekä vain olla muiden jälkijatkona, omaa arvoa ja tahtoa vailla. Täysin varma hän ei ollut tavasta, miten tämä kävisi meille mahdolliseksi, sillä hän ei aikanaan uskaltanut ajatellakaan Suomen irroittamista Ruotsista. Vasta tämän tapahduttua, viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, alkoi hänen aatteensa versoa uuden ajan pohjalla Ja lähteä lukukamarista itse elämään. Silloin ilmestyi toisia, jotka alkoivat panna Porthanin aatetta käytäntöön Ja työllään edistää Suomen kansan itsenäistä kehittymistä, sen yhteiskunnallista vapautta, sen kieltä, sen kasvattavaa ja hedelmällistä voimaa joka alalla ja sen aina vaatimatonta, mutta arvossapidettyä asemaa vapaana, omintakeisena kansana muiden kansain rinnalla. Tällaisen suuren työn alkuunpano on Henrik Gabriel Porthanin ansio, ja kun hän kuoli vuonna 1804, suri häntä koko kansamme niinkuin isäänsä.

Hän se myös vuonna 1771 alkoi toimittaa Suomen ensimmäistä, ruotsinkielistä "Åbo Tidningar" nimistä sanomalehteä, ja muutamia vuosia jälkeenpäin, v. 1776, ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, "Suomalaiset Tietosanomat". Ne olivat aivan pieniä, harvaan ilmestyviä lehtisiä; mutta tästä pienestä alusta on sanomalehdistömme kasvanut nykyään tuiki tarpeelliseksi päivän uutisten, maailman keksintöjen ja hyödyllisten tietojen levittäjäksi.

Monien mainioiden suomalaisten tiedemiesten joukosta mainitsemme tässä ainoastaan Porthanin aikalaisen ja ystävän, lakitieteen professorin Mathias Caloniuksen, joka eli vuoteen 1817. Hän oli suurimmassa arvossa pidetty lakitieteiden opettaja, tuomari ja kirjailija koko Ruotsin valtakunnassa ja valtiomies, joka käytti tietojensa, arvonsa ja isänmaanrakkautensa voimaa maansa hyväksi sinä tärkeänä käännekohtana, jolloin Suomi erotettiin Ruotsista. Kahta niin oppinutta, niin jaloa ja niin rehellistä miestä kuin Porthan ja Calonius on Suomessa harvoin nähty rinnakkain.

179. Frans Mikael Franzén.

Maamme on kasvattanut mainioita miehiä ja kansalaisia seuraavassa järjestyksessä: ensin piispoja, sitten sotilaita, sitten valtiomiehiä, sitten tiedemiehiä, sitten runoilijoita ja viimeksi taiteilijoita. Ne ovat kaikki palvelleet isänmaataan; mutta se, joka palvelee isänmaataan, palvelee samassa myöskin ihmiskuntaa.

Ensimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka on kertonut ne kauniit sadut ja laulanut ne laulut, joista ennen olemme puhuneet. Kaikki parhaat senjälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet jonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta sävyä. Mutta runoustaide, joka noudattaa järjestettyjä sääntöjä, on nuorempi taide, ja se alkoi ensin ruotsinkielisenä saada arvoa, koska tämä kieli oli enemmän kehittynyt ja sillä oli esikuvia Ruotsissa. Vaikka moni koetti kirjoittaa säännönmukaisia runoelmia myöskin suomen kielellä, ovat suomalaiset taiderunoelmat kuitenkin kohonneet suurempaan arvoon vasta meidän aikoinamme, kun suomenkieltä on enemmän kehitetty. Sillä runous ja kaunotaide ovat sivistyksen kukkia; senvuoksi ne viimeisinä saavuttavat suuremman täydellisyyden. Ennenkuin kukat puhkeavat, täytyy kasvin juurtua, varttua ja lehdittyä.

Ruotsinkielisen runoustaiteen alkuna Suomessa olivat Jaakko Fresen valituslaulut jo Kaarle XII:n aikana. Vapaudenajan lopulla saavutti suomalainen valtiomies, kreivi Kustaa Filip Creutz suuren maineen hempeillä, hienoilla ja kauniilla, senaikuisten ranskalaisten esikuvien mukaan sepitetyillä runoelmillaan. Hän oli Suomen ensimmäisen suuren runoilijan, Frans Mikael Franzénin edeltäjä.

Franzénin isä oli kauppiaana Oulussa ja olisi suonut poikansakin rupeavan kauppiaaksi. Mutta hento ja ujo poikanen teki kaikki tehtävänsä kauppapuodissa yhtä huonosti kuin hän menestyi koulussa hyvin. Hän sai noudattaa Jumalan kutsumusta ja tuli ylioppilaaksi Turussa 13-vuotiaana. Siellä hän oli Porthanin rakkain oppilas, väsymätön oppimaan, ja tuli historian professoriksi. Jo pienenä hän oli sepittänyt surullisen runoelman kuolleesta lintusesta. Hän oli hartaasti rakastanut pientä laululintua, joka valoisina kesäöinä viserteli viiritangon päässä hänen isänsä talossa; tämä lintu, jonka laulu kumpusi Suomen luonnon sydämestä, opetti Franzénin laulamaan. Suomi ja Ruotsi ihmettelivät hänen yksinkertaisia, sydämellisiä runojaan, jotka niin vähän olivat senaikuisten koreiden, mutkikkaiden runoelmain kaltaisia, ja 21 vuoden ikäisenä oli tuo Suomen pohjanperiltä lähtenyt runoilija jo maankuulu. Koko hänen pitkä elämänsä kului sitten vuoroin laulun, tieteen, kirkon ja isänmaan palveluksessa, mutta ennen kaikkea muistelemme häntä runoilijana, sillä Jumala oli antanut hänelle runon lahjan.

Ihmisen parhaat ajatukset ja työt ovat lahjoja kaiken hyvän antajalta. Sen tiesi Franzén. Kirjoittaessaan suurempia ja pienempiä runoelmiaan — pienet olivat sydämellisempiä ja parempia kuin suuret — hän hyvin tiesi, että kaikki paras tuli ylhäältä. Hänen ei tarvinnut vaivalloisesti miettiä ja muodostaa runoelmaansa; se syntyi itsestään. Ja tämä teki hänet niin nöyräksi, kuin sen tuleekin olla, joka on parhaansa saanut lahjaksi. Hän oli mitä lempein ihminen; kirkastettu loiste oli hänen kauniissa silmissään ja hänen kumartuneen päänsä ympärillä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista, muutti Franzén sinne, surren isänmaataan, jota hän ei koskaan lakannut rakastamasta. Ruotsissa hän tuli kirkkoherraksi ja viimein pohjoisen Hernösandin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän palveli Jumalan valtakuntaa monta vuotta sillä suurella, lempeällä ja hellällä vakavuudella, joka teki hänet niin rakastetuksi. Hän on, paitsi runoelmiaan, painattanut kauniita virsiä ja saarnoja sekä useita mainioista miehistä pitämiään muistopuheita.

Vuonna 1840, kun yliopistomme vietti riemujuhlaansa, kävi piispa Franzén suomalaisessa isänmaassansa. Kaikki oli täällä uutta ja outoa: uusi esivalta, uudet ihmiset, uudet virstanpylväät. Ainoastaan nuoriso, joka kunnioituksella ja rakkaudella tervehti häntä tervetulleeksi, oli vielä sama nuoriso kuin entisinä aikoina.

Keinutuolissa, nuorimman tyttärensä tuudittamana, hänen elämänsä päättyi seitsemän vuotta senjälkeen, vuonna 1847 Hernösandissa. Hän oli silloin 75 vuoden ikäinen. Piispa Franzénin sadannen syntymäpäivän muistoa juhlittiin monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa 9 päivänä helmikuuta 1872. Hänelle on muistopatsas pystytetty Ouluun koko Suomesta kootuilla varoilla.

Franzénin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus, papinpoika, vöyriläinen, joka kuoli hovisaarnaajana Tukholmassa jo 1806. Hän oli tunnettu sukkeluuksistaan, kaunopuheisuudestaan sekä monista iloisista, hellämielisistä ja surullisista runoistaan. Franzénin ja Choraeuksen runoja luki ja lauloi yleisesti Suomen senaikuinen sivistynyt nuoriso. Nämä molemmat olivat niin uskollisia ystävyksiä, että Choraeus kuolinvuoteellaan pyysi Franzénia, joka silloin oli leskimies, ottamaan puolisoksensa hänen nuoren leskensä; niin tapahtuikin.

180. 1808 vuoden sota.

Yhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia tuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet ihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan ajan kannattajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat vastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin, valtaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen myrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika on sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy likeisesti yhteen; tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin pientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman suuret tapahtumat niihinkin koskisi.

Sellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki voimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle nuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan, mutta ymmärrykseltään heikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan. Kuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen kuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui siitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen syntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin kuin muut, oli äärettömän itsepäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja halveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa. Isä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen suurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden palmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan jatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella kuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän piti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana, vihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä vapautta, varsinkaan painovapautta.

Kustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha ja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura maanviljelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen torpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien perkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta ihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta. Kesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa halki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven. Kansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan ympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä avonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.

Urhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi tähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä Napoleon Bonaparte (jota suomalaiset nimittivät "Punaparraksi"). Hän voitti kaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa alaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa miestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta ja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin vahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1807 yhtyi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kanssa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi palkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia vastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita, joita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin kuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen lankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä, mutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat kaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet loput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari suuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut haltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka oli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta, että monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi Venäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta sulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei siihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä sotajoukkoa Suomeen.

Venäläisten sotapäällikkö, kreivi Buxhöwden, aikoi valloittaa maamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat Ruotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät alallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen sotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa Venäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja sapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä Suomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena, sotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat lippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät venäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti isänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme, jos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Vuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi nostoväkeä; mutta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti varustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko, "mi nääntyin nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä". Ne, jotka talvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa maastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella maaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan lähellä vanhan kenraali Klerckerin johtamana ja odotti käskyä rynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä kelvoton sotapäällikkö — kreivi Mauri Klingspor. Hän ei ollut viisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker Kaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet Suomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimerkkiänsä. Hän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa eikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla kuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa, kun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha Klercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen voitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin Suomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä kauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.

Svartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi suuri, luja Viapori (nykyään Suomenlinna) kallioillaan meren keskellä; — Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli ennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko. Kun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: "Viapori suojelee meitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista sotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa käsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä vuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen, niinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta."

Mutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut niinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat sotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar, Suomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine varastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle sotajoukolle, joka — ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia tuskin suurempi — kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä olevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa nöyryytystä kuin vuonna 1742, — joilla kummallakaan ei ole vertaansa urhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.

Silloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun tunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia ollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan liitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla ja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.

181. Kaarle Juhana Adlercreutz.

Pitkällä, surullisella peräytymisretkellään pohjoista kohti oli Suomen sotajoukko ikäänkuin kadoksissa. Ei kukaan tiennyt, miten sen oli käynyt, ei kukaan toivonut enää mitään sen aseilta. Silloin, kun mielet vielä olivat hämmästyksissä Viaporin kukistumisesta, alkoi saapua odottamattomia voitonsanomia pohjoisesta, ja kohta oli Kaarle Juhana Adlercreutzin nimi kaikkien huulilla.

Hänen aatelinen sukunsa polveutui Lohjalta talonpojista, ja itse hän oli syntynyt Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä vuonna 1757. 12 vuoden ikäisenä hän meni sotapalvelukseen ja oli Karjalan rakuunain kapteenina, kun hän vuonna 1789 haavoittui Döbelnin keralla Porrassalmella. Älykkäänä ja uskaliaana Adlercreutz oli jo kunnialla monet tulet kestänyt, kun hän huhtikuussa v. 1808 kenraaliajutanttina tuli Klingsporin lähimmäksi mieheksi päällikkyydessä ja sai toisinaan vallan omin päin jotakin uskaltaa. Sotajoukko oli saapunut Raaheen, urhea, iloinen, parrakas Kulnev ja hänen tuulennopeat kasakkansa aina kintereillä. Toisena pääsiäispäivänä, 18 päivänä huhtikuuta, Klingspor istui rekeensä, ajoi edemmäs pohjoiseen päin ja käski sotajoukon tulla jäljessä. Vastahakoisesti seurasi Adlercreutz, joka johti sotajoukkoa, ja oli ennättänyt Siikajoelle, kun takaa-ajava vihollinen kiivaasti kävi hänen kimppuunsa. Hän kääntyi päin ja piti puoliaan viisi tuntia. Silloin kello 6 illalla hän huomasi venäläisten levittäytyneen liian kauas sivuille, jonka tähden hän päätti hyökätä heidän keskirintamaansa. Iloista hurraata huutaen juoksivat uusmaalaiset ja savolaiset takaisin jään poikki, kiipesivät jyrkkää rantaäyrästä ylös ja valloittivat siinä olevan kylän. Toisia seurasi jäljessä; Venäjän sotajoukko hajoitettiin kahtia, ja sen täytyi tappion kärsien peräytyä. Tämä ensimmäinen voitto rohkaisi Suomen sotajoukon lannistunutta mieltä. Yhdeksän päivää senjälkeen voittivat Adlercreutz ja Cronstedt toisen venäläisen sotajoukon Revonlahdella, ja nyt oli surkea pakoaika lopussa. Nyt marssi sotajoukkomme uudestaan ja uusi toivo mielessä etelää kohti. Vastahakoisesti Klingspor vuorostaan seurasi; mieluisinta oli hänelle herkkupöytä niin kaukana sotatantereelta kuin mahdollista.

Kallisarvoisia viikkoja kului hukkaan. Eteenpäin kulki kuitenkin Adlercreutz, eteenpäin kulki porilaisineen tuo urhoollisista urhoollisin, Yrjö Kaarle von Döbeln, musta side otsalla. Tämä ruotsalaissyntyinen mies oli ylväs saadessaan taas vuodattaa vertansa suomalaisten soturien johtajana. Döbeln ja Kulnev pitivät toisiaan niin suuressa arvossa, että Döbeln kielsi sotilaitaan Kulnevia ja Kulnev samoin väkeään Döbelniä ampumasta.

Juhannusaamuna jyrisivät tykit Uudenkaarlepyyn luona, jossa vihollisen sotajoukko pelastui joutumasta vangiksi nopeasti peräytymällä poltetun sillan taakse. Seuraavana päivänä vihollinen ryösti Vaasan, jossa ruotsalainen sotajoukko oli noussut maihin ja joutunut tappiolle. Semmoinen oli kuninkaan tapa käydä sotaa. Hän muka tarvitsi ruotsalaiset sotajoukkonsa tanskalaisia vastaan; hänhän aikoi valloittaa Norjan. Kerran hän lähestyi laivastoineen Turkua, mutta kääntyi takaisin, kun Venäjän laivasto näyttäytyi, ja viipyi myöhään syksyyn Ahvenanmaalla.

Lapualla Pohjanmaalla käy monta tietä ristiin. Siinä seisoi venäläinen armeija Rajevskin johtamana kahden kylän välissä kirkon ja joen viereisellä avaralla kentällä. Sen jääkärit väijyivät ruispelloissa ja kaatoivat monta urhoollista miestä. Adlercreutz järjesti rynnäkön. Döbeln otti osalleen suurimman vaaran. Ensimmäisinä ryntäsivät porilaiset ja Karjalan jääkärit; kaikki tahtoivat kilvan uhmata hirmuista luotituiskua. Iso kirkonkylä valloitettiin; Liuhtarin kylän sytytti voitettu, mutta taitavasti peräytyvä vihollinen palamaan. Se oli uljas voitto. Suomen sotajoukko ryntäsi nyt kolmena osastona etelää kohti: Etelä-Pohjanmaalla nousi kansa vastarintaan ja ampui kuoliaaksi kuljeksivia vihollisia, josta sitten koitui talonpojille kova rangaistus. Ahvenanmaalaiset olivat nousseet jo toukokuussa ja karkoittaneet vihollisen. Roth ja Spoof, kaksi uskaliasta partiolaista, kävivät 40 porilaisen kanssa, niinkuin muinoin kivekkäät, omin päin sotaa Näsijärven tienoilla, siepaten vihollisten kuriireja ja tavarakuormia.

Silloin kreivi Buxhöwden, joka toimi maamme hallitusmiehenä Turussa, käsitti, ettei Suomea käynyt valloittaminen muuten kuin tosi sodalla. Uusia joukkoja valittua, sotaan tottunutta, urhoollista väkeä tuotiin Suomeen, ja Adlercreutzia vastaan lähetettiin nuori, älykäs kreivi Kamenski. Elokuussa vihollinen taas eteni voimakkaana ja järjestettynä uuden hyökkäyssuunnitelman mukaan, ja nyt saatiin "hypätä morsiushyppyä", kuten Kaarle XII:n oli tapana sanoa. Ei lepoa enää yöllä eikä päivällä, kaikkialla kuului tykkien pauke, kaikkialla vuoti verta. Meno- ja paluumarssit väsyttivät sotamiehiä. Alavus oli eteläisin paikka, johon Suomen sotajoukko raivasi tiensä reippaan voiton kautta, savolaisten hyökätessä etumaisina. Mutta kun kohta sen jälkeen uljas Otto von Fieandt joutui tappiolle Karstulassa, ja vihollinen uhkasi pohjoista rantatietä, ei kukaan voinut enää estää vapisevaa Klingsporia kääntymästä paluumatkalle pohjoiseen, mikä peräytyminen kuitenkaan ei enää ollut kunniaton pakoretki. Uhkamielisenä ja harmistuneena pysähtyi Suomen sotajoukko tuon tuostakin rinta vihollista vastaan, voitti toisena päivänä, peräytyi toisena. Näin saapuivat harvenneet, haavoitetut, ruudista mustuneet rivit merenrannikolle. Klingspor oli nyt saanut odottamattoman käskyn "ajaa vihollinen maasta" ja jätti tuskissaan koko päällikkyyden Adlercreutzille. Tämä pysähtyi lujaan asemaan Oravaisiin, kolmen peninkulman päähän Uudestakaarlepyystä etelään päin. Hänellä oli 4,900 miestä, puolet ruotsalaisia ja 17 tykkiä. Syyskuun 14 päivänä ryntäsi Kamenski hänen kimppuunsa mukanaan 7,800 miestä ja 20 tykkiä. Verinen, kuten Suomen viimeinen taistelu vuonna 1714, oli tämäkin päivä Oravaisten kentällä. Taistelu kesti kello 6:sta aamulla myöhään syysillan pimeään. Kulnev oli aloittanut leikin savolaisten kanssa; sitten taisteltiin muutaman puron omistamisesta, jonka kumpikin yhtä suurella urhoollisuudella vuorotellen valloitti. Silloin Adlercreutz päätti, kuten Siikajoellakin, murtaa Venäjän hajanaisen sotajoukon keskirintaman. Hän jätti vahvan asemansa ja ryntäsi voitollisena puhki vihollisten rivien. Mutta nyt oli vastassa vereksiä sotajoukkoja, hänen kimppuunsa hyökättiin sivuilta; hänen rivinsä murrettiin, hajoitettiin, työnnettiin oikealle metsään, vasemmalle mereen. Ystävät ja viholliset sekaantuivat pimeässä toisiinsa, ja voitetun joukkonsa pirstojen kanssa Adlercreutz saapui Uuteenkaarlepyyhyn, johon Döbeln sitä ennen oli raivannut hänelle tien, voittaen vihollisjoukon Juuttaalla.

Oravaisten kentällä makasi lähes kolmetuhatta kuollutta, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista, osoittaen kummankin sotajoukon miehuutta ja kuoleman halveksimista.

Melkein unhotettuna oli kenraali Sandels savolaisineen koko kesän vastustanut vihollisen rynnäköitä Toivalassa ja Paloisissa Pohjois-Savossa. Näissä ja muissa taisteluissa Fahlander, Malm ja Duncker saavuttivat sankarimaineensa. Kamenski ja Klingspor olivat syksyllä tehneet aselevon Lohtajalla, mutta tämä peruutettiin Savossa 27 päivänä lokakuuta. Sandels oli silloin Iisalmen kirkolla. Koljonvirran luona hyökkäsi 6,000 vihollista hänen 1,400 miehensä kimppuun. Se oli ankara painiskelu vielä viimeisenä hetkenä. Hyökkääjät työnnettiin takaisin virtaan ja jättivät sen rannalle lähes 800 kuollutta ja haavoitettua.

182. Haminan rauha.

Kun suurin osa Suomea jo oli valloitettu, erotettiin Klingspor päällikkyydestä, kuten Lybecker vuonna 1713 ja Lewenhaupt vuonna 1742. Hänen seuraajansa, kenraali Klercker, sai surullisen tehtävän koettaa parantaa edeltäjänsä vikoja, kun kaikki oli liian myöhäistä. Sodankäyntiin tarvitaan, paitsi päälliköitä ja sotamiehiä, myöskin rahaa, ruokavaroja, sotatarpeita, sotalääkäreitä, sairaanhoitoa; ja Suomen armeijalta puuttui kaikki. Sandelsin täytyi peräytyä voiton saatuaan, Adlercreutzin tappiolle jouduttuaan. Väsyneinä, haavoitettuina, sairaina, ryysyihin puettuina, usein vailla leipää nälän sammukkeeksi, mutta aina vielä uhkaava kivääri kyyryisillä hartioilla, kulkivat nämä urhoolliset soturit myöhään syksyllä vielä kerran kohti perimmäistä pohjolaa. Nyt, kun voitto ei enää heidän mieltänsä elähdyttänyt, vei väsymys ja puute heiltä viimeisetkin voimat. Useat näistä kaikissa vaivoissa ja vaaroissa karaistuneista miehistä, joita kuolema niin usein oli sotatanterella säästänyt, sairastuivat nyt ja kuolivat unhotettuina ahtaissa kenttäsairaaloissa. Adlercreutz teki sopimuksen Kamenskin kanssa Olkijoella: koko Suomi Kemijokeen asti luovutettiin venäläisille, ja Suomen sotajoukon tähteet lähtivät kahtena osastona Ruotsiin. Kenraali Gripenberg, joka johti Turun ja Porin sekä Hämeen ja Uudenmaan rykmenttien tähteitä, luuli kaikki menetetyksi, heitti aseensa ja palasi kotimaahan. Toinen osasto, Savon prikaatin, Karjalan jääkärien ja Pohjanmaan rykmentin jäännökset, taisteli Cronstedtin ja Sandelsin johtamana viimeiseen asti ruotsalaisten rinnalla ja Ruotsin puolesta. Döbeln lausui sitten yksinkertaisin, kauniin jäähyväissanoin kunnioituksensa näille Suomen urhoollisen sotajoukon kallisarvoisille tähteille. Ne olivat ruotsalaisen sotilaan liikuttavat jäähyväiset Suomen sotilaalle, sitten kun molemmat niin monella sotatanterella olivat kuusisataa vuotta uskollisesti vierekkäin vertansa vuodattaneet.

Tähän aikaan oli Ruotsin valtakunta kuninkaan itsepintaisuuden ja taitamattomuuden tähden joutunut perikatonsa partaalle. Mitä sopi toivoa semmoiselta kuninkaalta, joka vastaukseksi, kun hänen hätääkärsivä suomalainen sotajoukkonsa rukoili saada välttämättömimpiä tarpeita, lähetti upseereilleen armollisen luvan saada talvisodan aikana pitää puuteroimatonta tukkaa! Joka taholla oli vihollisia, ja viimeinenkin ystävä, Englanti, luopui loukkaantuneena. Kun sitten venäläiset maaliskuussa vuonna 1809 menivät jään yli Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle sekä jäätyneen Merenkurkun yli Uumajaan, puhkesi kauan kytenyt tyytymättömyys ilmi, ja Ruotsin sotaväki Länsi-Ruotsissa nosti kapinan. Mutta ennenkuin tämä joukko ennätti Tukholmaan, ja koska kuningas kaikista varoituksista huolimatta tahtoi aloittaa sisällisen sodan kapinallista sotajoukkoa vastaan, riistettiin häneltä kuninkuus panemalla toimeen vallankumous Tukholmassa 13 päivänä maaliskuuta vuonna 1809. Adlercreutz, hän se vain muutamien kumppanien avulla otti rohkeasti kuninkaan vangiksi Tukholman linnassa, minkä jälkeen kokoontuneet valtiosäädyt asettivat valtaistuimelle kuninkaan sedän, herttua Kaarlen, joka otti nimekseen Kaarle XIII. Suomen viimeinen kuningas, Kustaa IV Aadolf, vaimoineen ja lapsineen maanpakoon tuomittuna, kuljeksi sitten synkkänä ja sureksivana Saksanmaalla eversti Gustafssonin nimellä ja kuoli maanpakolaisena. Hänen jälkeläisiänsä elää vielä Saksassa.

Ruotsin valtiosäädyt kiittivät Adlercreutzia ja antoivat hänelle palkinnoksi suuren kuninkaankartanon. Kuusi vuotta hän vaikutti uuden isänmaansa hyväksi mahtavana jäsenenä sen hallituksessa ja kuoli v. 1815, jolloin hänet haudattiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä. Itse hän suri sitä, että oli ainoa suomalainen mies, joka oli kuninkaansa syössyt valtaistuimelta. Sellainen teko tuntui suomalaisen sydämelle raskaalta, vaikka hän sillä olikin pelastanut valtakunnan.

Ruotsin silloisessa hädässä ja uuden kuninkaan noustua valtaistuimelle ei rauhanteko Venäjän kanssa kauan viipynyt. Se tehtiin Haminassa 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809. Ruotsin täytyi silloin luovuttaa Venäjälle loput Suomea, joka silloin ulottui Kemijokeen, ynnä tämän joen sekä Tornion- ja Muonionjokien välinen maa, joka tähän asti oli ollut ruotsalaista Länsipohjan maakuntaa. Sitäpaitsi luovutettiin Ahvenanmaa saaristoineen, jota Ruotsi turhaan koetti itselleen pidättää. Lisäksi täytyi Ruotsin luvata tehdä rauha Venäjän liittolaisten kanssa ja keisari Napoleonin tyydyttämiseksi sulkea satamansa Englannin laivoilta. Suomen kansasta sanotaan rauhansopimuksessa ainoastaan, että koska Venäjän keisari jo vapaatahtoisesti oli vakuuttanut suomalaisille vapaan uskonnonharjoituksen, omistusoikeuden ja muut etuoikeudet, Ruotsin kuningas senjohdosta on vapautettu pyhästä velvollisuudestaan panna varaamuksia entisten alamaisten eduksi.

Ja näin siis koko maamme 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809 yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.

183. Vänrikki Stoolin tarinat.

Suomen erottaminen Ruotsista jätti jälkeensä katkeria muistoja molemmin puolin Pohjanlahtea. Ruotsin puolella oli Suomea kohtaan paljon vanhaa ystävyyttä, ja siihen yhdistyi tappion katkeruus, suru valtakunnan silpomisesta sekä tulevaisuuden pelko, jotka tekivät eron raskaaksi. Kauan vuoden 1809 jälkeen oli toivo Suomen takaisin valloittamisesta vielä rakkaana ajatuksena monen ruotsalaisen mielessä, he eivät voineet ajatellakaan, että maallamme enää olisi mitään onnea ja menestystä, sittenkuin se oli menettänyt Ruotsin turvan. Vasta meidän aikanamme, kun uusia sukupolvia on astunut esiin uusine aatteineen, alkavat ruotsalaisetkin huomata, että Suomen erottaminen Ruotsista oli historiallinen välttämättömyys hamasta siitä ajasta, jolloin Ruotsi lakkasi olemasta Itämeren valtiaana; että meidän maatamme senjälkeen oli vaikea puolustaa; että sen omistaminen pikemmin saattoi Ruotsin uusiin sotiin kuin suojeli tätä valtakuntaa. Kaikki tämä on vähitellen haihduttanut entisen mielikarvauden, ja jäljelle on jäänyt ainoastaan vanha ystävyys. Yhtyneenä kaipaukseen on tämä ystävyys tullut ruotsalaisten puolelta yhä hartaammaksi. Ruotsalainen on vieraanvarainen kaikkia kohtaan, mutta hartaammin hän ei purista kenenkään kättä kuin Ruotsiin tulleen suomalaisen, jota isänmaansa tähden tervehditään kadotettuna, mutta jälleen löydettynä ystävänä.

Suomen puolella oli samoin vanha liitto niin rakas ja uusi liitto niin epätietoinen, että eron karvaus sai monen sydämen kauan verta vuotamaan. Mutta täällä sitä oli jo satoja vuosia nähty valmisteltavan maatamme silpomalla ja pelolla aavistettu sen seuraavan Venäjän vallan kohoamisesta ja Ruotsin voimattomuudesta. Kun eron hetki tuli, oli maamme uusi asema niin kokonaan ihmisten lähimpänä huolena, näiden katseet pakosta niin herkeämättä tulevaisuuteen suunnatut, että mennyt aika muistoineen herkesi mieliä valtaamasta. Pian myöskin tuo uusi, Porthanin perustama ajatus itsenäisestä Suomesta, omintakeisesta ja itsetoimivasta Suomen kansasta kävi yhä selvemmäksi ja tehokkaammaksi. Kun siis vanha sukupolvi muistoineen kuoli pois, tunsi nuorempi polvi itsensä entisyydestä vapautuneemmaksi. Uuden ajan suomalaiset käsittivät, ettei Suomi ollut Ruotsilta paljon saanut antamatta paljon takaisin. Mutta he eivät myöskään, jolleivät olleet sokeita ja tuiki kiittämättömiä, saattaneet kiistää, että maamme oli Ruotsin vallan aikana käynyt pitkää, opettavaista koulua, ja että yhteiskuntamme ja eurooppalainen sivistyksemme yhä edelleen on suurimmalta osalta ruotsalaista pohjaa. Nuorempi sukupolvi käsitti tämän ymmärryksellään, niinkuin vanha polvi oli käsittänyt sen sydämellään, mutta nuorempikin sukupolvi tarvitsi muistojen innostavaa lämpöä, ja silloin ilmestyivät "Vänrikki Stoolin tarinat".

Vielä miespolven ajat Suomen yhdistämisestä Venäjään eli täällä vanhoja sotilaita, jotka entisinä aikoina olivat taistelleet Adlercreutzin, Döbelnin ja Sandelsin johdolla. He elivät muistoissaan, sodan päivät olivat heille rakkaat, ja he tiesivät kertoella monta uljasta ja hauskaa tekoa sekä monta pientä erikoispiirrettä, jotka historioitsija oli unhottanut. 1820-luvun alkupuolella kuunteli eräs nuori ylioppilas, nimeltä Johan Ludvig Runeberg, tällaisen vanhan sotilaan kertomuksia Ruovedellä. Hänellä itsellään oli lapsuudenmuisto sodan ajoilta: hän oli nelivuotiaana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin Pietarsaaren kaupungissa. Näiden muistojen innostamana ja sittemmin tutustuneena moneen vanhaan sankariin Runeberg — joka silloin jo oli pohjoismaiden mainioin runoniekka — julkaisi nämä sotilasmuistot kahtena kokoelmana nimellä Vänrikki Stoolin tarinat. Ei milloinkaan ole runoteosta meidän maassamme tervehditty sellaisella innostuksella ja ihailulla. Vanhat ja nuoret lukivat sitä samalla mielenliikutuksella; pojan sydän sykki, neidon posket hehkuivat, ja ankarat, jäykät miehet vuodattivat kyyneleitä, kuullessaan näitä tarinoita menneiltä ajoilta.

Niin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin mestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja kenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti — jopa tuohon kurjaankin asti, jota oli ennen hoettu "riikinkoiraksi", mutta joka tuli sankariksi hänkin — ovat harvat maat ja harvat aikakaudet synnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo on kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta maailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä sotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.

Vänrikki Stoolin tarinat alkavat "Maamme" nimisellä kansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia, joka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja sen jälkeen ilman minkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja pelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: "Pilven veikko" Perhon erämaassa; — ruotuvaivainen sotamies Alavudella; — luutnantti Zidén Vaasan poikineen — torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen sulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; — typerä Sven Tuuva, urhon mieli povessa; — von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; — kuoleva venäläinen Lemun niemellä; — karkea von Fieandt piippuineen ja lammasnahkaturkkeineen; — Sandels Koljonvirran rannalla; — vanha Hurtti leirinuotiolla; — Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; — kuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; — Klingspor, josta urhot häpesivät haastella; — Döbeln Juuttaalla; — Porilaisten marssi; — reipas Lotta Svärd; — vanha Lode, joka ei sallinut kenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; — vakaa von Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: — urhoollisen Dunckerin kuolema Hörneforsin taistelussa; — von Essen ja hänen sisukas kuskinsa Matti; — viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin; — rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa vastaan; — lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.

Kuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen sotaisista ajoista!

184. Sotilaspoika.

[F. Pacius on säveltänyt tämän laulun.]

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken, hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen. Tie kunniaan vain tiettynään, ol' aina altis kestämään hän vaivan, vaaran, liekin, jään; sen taisi taatto, sen!

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi, mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään, ain', aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain, jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; ah, mielessäni aattelin, kunp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen, niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen. Ma tunsin olon oudommaks, niin huolen, riemun riutuvaks; äit' itki päivän, itki kaks, jo pantiin paarilleen.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan! Hält' isä eestä Kustavin kuol' Utin nummen nurmihin, ja Lappeell' isä tältäkin, mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mutt' uljasta ol' elo tuo, noin kuolla korkeaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, se eikö sorjempaa!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, mult' isän kuolo kodon vei ja suojan, suosijan. Mutt' vaikertaa en huoli vaan, saa aika varren varttumaan, ma, poika kelpo sotilaan, en sorru hukkahan.

Kun suureksi ma kasvan vaan, viistoista täyttää saan, ma taistoon mennä tahdon myös ja vaaraan, kuolemaan. Ja missä taajin liekki lie, ain' askeleeni sinne vie, mist' ennen, taatot, teillä tie, myös poika polkemaan!

Vänrikki Stoolin tarinat.

185. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.

Venäjän keisari Aleksanteri I polveutui Pietari Suuresta tämän tyttären Annan, Aleksanterin isän isänäidin kautta. Tämä oli naimisissa Holsteinin herttuan Kaarle Fredrikin kanssa, joka oli kuningas Kaarle XI:n tyttärenpoika. Aleksanteri I ja nykyinen hallitseva keisarisuku polveutuvat siis sekä Venäjän tsaareista että Ruotsin kuninkaista, mutta isänpuolelta saksalaisista Holsteinin herttuoista.

Keisari Aleksanteri oli aivan nuorena noussut valtaistuimelle isänsä, keisari Paavalin, jälkeen sangen rauhattomana aikana ja sekaantui vastoin tahtoansa niihin suuriin sotiin ja mullistuksiin, jotka seurasivat Ranskan vallankumousta.

Keisari saattoi vähemmän kuin muut noudattaa oman sydämensä toiveita. Hänen täytyi noudattaa valtakuntansa perinnäistä valtiotaitoa ja säilyttää tai laajentaa sen valtaa, silloinkin kun hän mieluimmin olisi tahtonut pitää huolta ainoastaan kansansa onnesta.

Kun Aleksanteri I oli valloittanut Suomen, päätti hän kuitenkin olla muutamissa kohdin noudattamatta entistä valtiotaitoa. Tämän maan hän olisi voinut kokonaan sisällyttää Venäjän valtioon ja panna Venäjän lain alaiseksi, kuten hänen edeltäjänsä olivat panneet ne osat Suomea, jotka joutuivat Venäjän valtakunnan omiksi vuosina 1721 ja 1743. Tähän ei häneltä voimaa puuttunut. Mutta koska Suomen silloinen valtiomuoto myönsi hallitsijalle ylimmän vallan maan hallinnossa, jonka ohessa kansalle jäi suurin osa sen vanhaa vapautta, katsoi keisari paremmaksi antaa tämän vapaan maan pitää ruotsinaikaisen lakinsa, erityisen valtiomuotonsa ja oman hallintonsa keisarikunnan rinnalla, jonka kanssa sen muuten tuli olla erottamattomasti yhdistettynä. Vaikka Suomi oli vähäinen, köyhä ja vajavoimainen suureen, rikkaaseen ja mahtavaan Venäjään verrattuna, oli sillä kuitenkin vanhempi sivistys, ja se oli ollut kauemmin uuden Euroopan edistysrientoihin osallisena. Vuoden 1808 sota oli saanut keisarin vakuutetuksi Suomen kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta laillista esivaltaansa kohtaan, ja hän tahtoi ennemmin saavuttaa vapaan ja onnellisen kansan vilpittömän luottamuksen kuin valloitetun kansan valheellisen alistuvaisuuden.

Jo lopulla vuotta 1808 kutsuttiin sentähden edustajia Suomen neljästä säädystä Pietariin keisarille esittelemään niitä toimenpiteitä, jotka ensi aluksi olivat tarpeen vaatimia. Ja kun tämä "lähetyskunta" oli varovaisella, mutta isänmaallisella tavalla täyttänyt tehtävänsä, kutsuttiin Suomen säädyt kokoontumaan 10 päivänä maaliskuuta v. 1809 valtiopäiville Porvooseen. Sinne kokoontui silloin, entisen valtiopäiväjärjestyksen mukaan, 60 aatelismiestä, 8 pappia, 19 porvaria ja 30 talonpoikaa, joille neljälle säädylle keisari määräsi puhemiehet, kuten kuningas ennen oli tehnyt. Maaliskuun 27 päivänä keisari itse saapui Porvooseen ja julistutti seuraavan vakuutuksen, jommoisen hänen jälkeläisensä sitten aina antoivat.

"Me Aleksanteri ensimmäinen, Jumalan armosta koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Suomen Suuriruhtinas y.m. y.m., y.m., teemme tiettäväksi: että sittenkun Me, Jumalan sallimuksesta, olemme haltuumme ottaneet Suomen Suuriruhtinaskunnan, olemme Me tämän kautta tahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, joita itsekukin sääty mainitussa Suuriruhtinaskunnassa erikseen ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäisemmät kuin alhaisemmat, tähän asti ovat valtiosäännön (konstitutsionin) mukaan nauttineet: luvaten säilyttää kaikki nämä edut ja oikeudet lujina ja koskemattomina täydessä voimassaan. Suuremmaksi vakuudeksi olemme Me tämän vakuutuskirjan merkinneet omakätisellä allekirjoituksellamme. Annettu Porvoossa 15 (27) päivänä maaliskuuta v. 1809. Aleksanteri."

Maaliskuun 28 p:nä keisari avasi valtiopäivät ranskankielisellä valtaistuinpuheella, jonka tulkitsi ruotsiksi maamme ensimmäinen Venäjän-ajan kenraalikuvernööri, Kustaa III:n ajoilta kuuluisa kenraali Sprengtporten. Maaliskuun 29 päivänä keisari otti vastaan valtiosäätyjen Suomen kansan puolesta tekemän kuuliaisuudenlupauksen ja jokaisen eri säädyn uskollisuudenvalan, sanoen hellällä mielenliikutuksella ottavansa vastaan nämä todistukset kunnioitettavan kansan vapaatahtoisesta kuuliaisuudesta.

Suomen valtiosäätyjen uskollisuudenvala Porvoossa oli tosiaankin — oikeuden, vaikka ei voiman kannalta katsoen — vapaatahtoinen vala, kuten keisari lausui. Sillä nämä säädyt eivät voineet olla keisarin laillisia alamaisia, ennenkuin Ruotsin kuningas sittemmin, syyskuussa samana vuonna, oli luovuttanut Suomen Venäjän valtakunnalle ja vapauttanut Suomen kansan sen aikaisemmasta uskollisuudenvalasta. Näin keisari Aleksanteri I:n vakuutus ja Suomen säätyjen uskollisuudenvala maaliskuussa v. 1809 oli molemminpuolinen, oikeusvoimainen sopimus.

Porvoon valtiopäivät ratkaisivat nopeasti ne muutamat, mutta vaikeat ja tärkeät kysymykset, jotka keisari oli niille esittänyt. Säädyt ehdottivat, että maan ruotujakoinen sotaväki päästettäisiin palveluksesta vähintäänkin 50 vuodeksi, jottei sen mahdollisesti sitä ennen tarvitsisi taistella Ruotsia vastaan. Sotaväenpidon sijasta maksaisivat maanomistajat kruunulle "vakanssiveroa", ja vastaisen Suomen armeijan ei tarvitsisi olla sotapalveluksessa maamme rajojen ulkopuolella. Keisari vahvisti sotaväen lakkauttamisen ja vakanssiveron.

Sitten säädyt neuvottelivat kruunulle menevistä maksuista ja maamme rahasta, joksi nyt tuli Venäjän hopearupla. [Ruotsin raha oli myöskin Suomessa käypää aina vuoteen 1840. Kun Venäjän ja Ruotsin setelien arvo milloin nousi milloin laski, syntyi tästä paljon sekaannusta. Silloin laskettiin hopearuplia, pankkoruplia, kopeekoita, riikinseteleitä, pankkorikseiä, plootuja, killinkejä, äyrejä, runstykkejä, talareita ja vanhoja Ruotsin markkoja.] Lopuksi neuvoteltiin maamme uudesta hallituksesta. Korkeimmaksi virastoksi tuli "hallitusneuvosto", jolle sittemmin annettiin nimeksi keisarillinen Suomen senaatti. Kun kaikista näistä oli neuvoteltu, saapui keisari taas Porvooseen ja päätti valtiopäivät 19 päivänä heinäkuuta. Tervehdittyään säätyjä armollisin sanoin hän lausui: "Tämä jalo ja rehellinen kansa on siunaava sitä kaitselmusta, joka on säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain joukkoon tästälähin koroitettuna, lakiensa turvissa, se on muistava entistä hallitustansa vain lujittaaksensa sitä lujemmaksi sitä ystävyydenliittoa, jonka rauha on rakentava."

186. Suomi jälleen yhdistettynä.

Niin oli nyt entinen Ruotsin maakunta Suomi tullut erityiseksi, Venäjän valtakuntaan yhdistetyksi valtioksi. Tällaisen uuden, "kansakuntain joukkoon" koroittavan aseman kunnia ja taakka oli monen senaikuisen suomalaisen mielestä vaaroja täynnä. He eivät voineet käsittää keisari Aleksanterin tulevaisuudenajatusta. Kun he ajattelivat tätä köyhää maata "erottamattomasti ja ikuisiksi ajoiksi" yhdistettynä sellaiseen masentavaan ylivaltaan, kuin Venäjän valtakunta oli, vapisi heidän sydämensä tulevaisuuden pelosta. Ja kun rauhansopimuksessa virkamiehet saivat oikeuden muuttaa Ruotsiin, käyttivät muutamat korkea-arvoisetkin miehet tätä lupaa hyväkseen. Me, jotka nyt elämme muutamia miespolvia heidän jälkeensä ja jotka olemme nähneet silloin niin uhkaavan tulevaisuuden valjenneen paremmiksi päiviksi, emme saa liian ankarasti tuomita heidän sydämensä epäilystä.

Ei ainoastaan yhteinen kansa, vaan myöskin verrattomasti suurin osa valistuneista kansalaisista jäi maahamme asumaan, valmiina nyt kuten ennenkin kantamaan sen kohtaloita ja käyttämään parhaat voimansa sen hyväksi. Vielä oli Suomi paloitettuna, kahtia halkaistuna maana. Venäjän ja Suomen kesken jaettuina kärsivät Karjala ja Savo suurta ahdinkoa, ollen erilaisten lakien alaisina kummallakin puolen tuota mielivaltaista rajaa. Venäjän puoli, jota tavallisesti nimitettiin "Vanhaksi Suomeksi", oli Viipurin maaherran aluetta, jossa kaupungissa oli sen ylioikeusto ja korkeampi oppilaitos, jotavastoin kirkollinen hallitus oli Pietarissa. Joitakuita vanhoja lakeja ja tapoja oli säilytetty, toisia muutettu. Talonpoikain maanomistusoikeus jäi unhotuksiin, sittenkun hallitsijat alkoivat lahjoittaa suuria maatiloja eli "lahjoitusmaita" mahtaville miehille, joiden tilanhoitajat mielivaltaisesti koroittivat veroja. Keisari Aleksanteri huomasi, että tämä osa maata oli ollut huolenpitoa vailla, että kansa oli vaipunut raakuuteen, että virkamiehet olivat huononpuoleisia ja että neljän kielen, suomen, venäjän, saksan ja ruotsin, käyttäminen rinnakkain aiheutti siellä paljon häiriötä.

Siihen aikaan keisari oli kyllästynyt Napoleonin kopeuteen ja aavisti suuren sodan syttyvän. Voidakseen viedä kaikki sotavoimansa etelään ja länteen hän tahtoi turvata valtakuntansa luoteista rajaa sekä Pietaria ja teki Ruotsin kanssa liiton Napoleonia vastaan. Mutta sitä ennen hän tahtoi, samalla viisaasti turvaten kansan menestystä, vielä kerran voittaa suomalaisten sydämet jalomielisellä teolla. Joulukuun 23 päivänä v. 1811 palautti keisarillinen asetus — suuri ja kallis joululahja! — Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen samojen lakien, hallinnon ja yhteiskunnallisten oikeuksien alaiseksi. Ne erityiset olot, jotka olivat venäläisen hallituksen aikana siellä syntyneet, pysyivät vielä jonkin aikaa, mutta tasoittuivat vähitellen. "Vanhan Suomen" väestö kasvoi ikäänkuin itsestään kiinni omaan juureensa, muuhun Suomen kansaan, johon se aina oli ollut liittyneenä. Ja kun meidän aikanamme Suomen valtio lunasti lahjoitusmaatkin, jotta niillä asuvat talonpojat saivat ostaa takaisin maansa kiistämättömäksi omaisuudekseen, niin ei ole Vanhassa Suomessa paljon muita jälkiä 90-vuotisesta erosta kuin se vaikutus, jonka Venäjän ja Pietarin läheisyys aina saa rajamailla aikaan.

Näin yhdistettiin jälleen silvottu Suomi. Tämä rauhanajan teko antoi takaisin, minkä kaksi sotaa oli maaltamme riistänyt; sen raja tuli jälleen samaksi, kuin se vuoden 1617 jälkeen oli ollut. Vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin vastaiset sukupolvet korjaavat hedelmiä Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksesta ja maamme jälleenyhdistämisestä.

Keisarikaan ei ollut kansamme suhteen pettynyt. Kun Napoleon kohta senjälkeen v. 1812 marssitti puoli miljoonaa sotamiestä Venäjänmaahan ja tämä valtakunta taisteli henkensä kaupalla maailman suurinta sotapäällikköä vastaan, oli Venäjällä takanaan luotettavat rajat, ja se saattoi jakamatta käyttää koko voimaansa hyökkääjää vastaan. Tähän asti voittamaton Napoleon ajettiin takaisin, lannistettu Eurooppa nousi hänen valtaansa vastaan, ja vajaan kolmen vuoden kuluttua hänet vietiin hylättynä vankina eräälle Atlantin meren etäiselle saarelle, jossa hän sitten kuoli. Hän, joka kerran oli lahjoittanut pois Suomen, lepää nyt Parisissa Laatokan rannoilta lohkaistun punaisen porfyripatsaan alla.

Näiden maailmanhistoriallisten tapahtumain aikana työskenteli vasta yhdistetty Suomi suorittaakseen vuosisatojen ja Aleksanteri I:n työtä. "Suomen asiain komitea" esitteli keisarille maamme asioita "valtiosihteerinsä" kautta. Eri hallitus asetettiin kutakin maamme erityistä hallintohaaraa varten. Perustettiin Suomen Pankki, perustettiin ritarihuone Suomen aatelia varten ja Haminan kadettikoulu nuorten upseerien kasvattamista varten. Turun akatemiaan perustettiin uusia opettajanvirkoja, se sai monia etuja ja suuriruhtinas Nikolain kanslerikseen eli ylimmäksi esimiehekseen. Vuonna 1819 tuli Helsinki maamme pääkaupungiksi vanhan Turun sijaan. Kaikesta näkyi, että uusi Suomi oli syntymässä — hyödyksikö vai vahingoksi — sen voi ainoastaan tulevaisuus osoittaa. Mutta monien epäröivien ja monien kunnianhimoisten ohella oli maassamme myös monta uskaliasta miestä, jotka innolla ja toimella ryhtyivät uuden ajan työhön, niiden joukossa Turun akatemian ensimmäinen kansleri vuoden 1809 jälkeen, Mikael Speranski, syntyään viipurilainen, Suomen ensimmäinen valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ja Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jaakko Tengström.

V. 1819 kesällä matkusti keisari Aleksanteri laajalti Suomessa. Milloin vaunuissa, milloin takonpoikaisrattailla, milloin jalkaisin sydänmaiden halki tai veneessä koskia laskien hän kulki Kuopion, Kajaanin ja Oulun kautta länsirannikolle ja siitä eteenpäin Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, kaikkialla voittaen puolelleen kansan sydämen. Tämä maassamme niin muistettavan keisarin hallituskausi päättyi vuoden 1825 lopulla.

187. Turun palo.

Aleksanteri I:n jälkeen nousi valtaistuimelle hänen nuorempi veljensä Nikolai I. Tämä ankara ja tarmokas valtias oli päättänyt kukistaa ne kapinat, jotka hänen hallitessaan häiritsivät Venäjän valtakuntaa ja Eurooppaa. Meidän maamme pysyi rauhallisena, kuten ainakin; ainoa maa, missä ei koskaan tavattu kapinan merkkiäkään. Kuitenkin vaikutti silloisen ajan levottomuus sen, että pieniä, yksityisiä ja satunnaisia häiriöitä pidettiin rauhalle vaarallisina. V. 1829 asetettiin sensuuri, minkä johdosta ei yhtään kirjaa eikä sanomalehteä maassamme saatu painaa tai ulkoa maahamme tuoda ilman erityistä tarkastusta ja hyväksymistä. Muutamina vuosina ei saatu suomeksi painattaa muuta kuin uskonopillisia ja yleistä taloutta koskevia kirjoja. Maanviljelystä, joka kärsi kovista katovuosista, koetti hallitus kaikin tavoin auttaa, koskia perattiin, järviä laskettiin, Saimaan kanava kaivettiin, ja väkiluku kasvoi. Viipurin hovioikeus perustettiin 1839, ja v. 1850 jaettiin maamme kolmeen hiippakuntaan: Turun, Porvoon ja Kuopion.

Vuonna 1826 julisti keisari Nikolai, ettei hän siitä lähtien enää aikonut vahvistaa mitään Suomessa langetettua kuolemantuomiota, paitsi sellaisista rikoksista, jotka Venäjän valtakunnan turvallisuutta häiritsivät. Siitä ajasta alkaen tuomittiin kyllä aina edelleen pahantekijöitä kuolemarangaistukseen voimassaolevan lain mukaan, mutta heitä ei enää mestattu, vaan heidät lähetettiin elinkautisiksi vangeiksi Siperian vuorikaivoksiin.

Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki, asukasluku oli 13,000, kun hirveä tulipalo, 4 päivänä syyskuuta vuonna 1827, näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.

Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; — tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa. Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara, siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan, ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.

Vanhan tuomiokirkon akkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit kuumuudesta sulivat. Aurajoen silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti jäljessä ja otti joka kerta osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vastikään niin kukoistavasta Turusta. Vahingot olivat suunnattoman suuret. Yksin setelirahaa paloi miljoonia riksejä. Suurin osa Turun akatemian tieteellisiä kokoelmia, sen kallis kirjasto, monta korvaamatonta käsikirjoitusta menneiltä ajoilta joutui tulen saaliiksi. Se oli yleinen onnettomuus koko maallemme.

Ja se tuntuikin koko maassamme. Kaikkialta lähetettiin runsasta apua palosta kärsineille. Turku sai 10 vuodeksi vapauden kruununverojen maksamisesta; se sai runsaita lainoja ja kohosi kaunistuneena jälleen tuhasta. Mutta uusi Turku ei ollut enää mitä vanha oli ollut. Sen lempilapsi, akatemia, muutettiin palon jälkeen Helsinkiin. Kaupan, meriliikkeen ja sovinnollisen yhteishengen kannattamana on nykyisellä Turulla suuri merkitys. Arkkipiispa, hovioikeus ja lukuisia oppilaitoksia on siellä vielä paikallansa.

Turun palon johdosta perustettiin maamme kaupunkeja varten yhteinen suuri palovakuutusyhtiö, jonka kaikki osakkaat yhteisesti korvaavat sen vahingon, minkä rakennusten palaminen on yksityiselle omistajalle tuottanut. Siten kävi mahdolliseksi runsaammin korvata ne suuret vahingot, joita syntyi silloin, kun Hämeenlinna paloi v. 1831, Pietarsaari v. 1835, Hamina v. 1840, Pori ja Vaasa v. 1852 sekä Uusikaarlepyy v. 1858. Nykyään on myöskin olemassa yhteinen palovakuutusyhtiö kaupunkien irtaimistoa varten sekä maalla olevia rakennuksia ja irtaimistoa varten, mainitsematta useita muita palovakuutusyhtiöitä.

188. Yliopiston riemujuhla v. 1840.

Turun akatemia muutettiin vuonna 1828 Helsinkiin ja sai silloin nimekseen "Suomen keisarillinen Aleksanterin Yliopisto". Sen tarpeiksi valmistui vuonna 1832 suuri, valoisa ja ilmava, arvokas ja kaunis päärakennus. Sen lisäksi tuli sitten toisia kauniita ja tilavia rakennuksia: kirjastoa varten, jossa säilytetään enemmän kuin 500,000 kirjaa ja käsikirjoitusta; observatoriota varten, jossa taivaankappalten kulkua tutkitaan suurilla kaukoputkilla; useita tieteellisiä kokoelmia varten; laboratorioita varten, joissa luonnonvoimia tutkitaan; kasveja varten, joita on tuotu kaikista maailmanosista; suuria sairaaloita varten, joissa opetetaan lääkintätaitoa. Sillä tätä maamme korkeinta oppilaitosta, jossa on enemmän kuin 200 opettajaa ja virkamiestä sekä neljättä tuhatta kirjoihin pantua ylioppilasta, on viime vuosiin saakka koko kansa suosinut. Pienen kansamme, jolla ei ole muuta rikkautta, täytyy saavuttaa menestyksensä hyödyllisillä tiedoilla ja perustaa arvonsa siihen, että se sivistyksessä, avuissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä on maailman valistuneimpain kansain tasalla.

Yliopiston mukana tuli Turusta vanhoja, mainioita opettajia, mutta ensi alussa muuton jälkeen se vieroksui uutta ympäristöään. Vasta vuodesta 1840 se paremmin kotiutui Helsinkiin, ja samaan aikaan alkoi uusi elämä uuteen isänmaalliseen suuntaan liikkua sen keskuudessa, levittäen valoa ja lämpöä kaikkialle maahamme.

Yliopisto, joka tietysti oli Turun akatemian jatkona, oli silloin kahdensadan vuoden vanha. Tätä muistoa vietettiin suurella riemujuhlalla Helsingissä 15 päivänä heinäkuuta vuonna 1840. Juhlaan kutsuttiin edustajia Venäjän, Ruotsin, ja muiden maiden yliopistoista; koko maastamme tulvasi lukemattoman paljon vieraita ja matkustavia. Siellä oli piispa Franzén, siellä keisarin ja maamme uskottu palvelija, kreivi Rehbinder; kaikki, mitä Suomessa oli kaunista ja mainiota, kokoontui tänne iloitsemaan tuosta kalliin valkeuden hyvästä lahjasta, jonka Jumala kaksisataa vuotta sitten oli antanut valjeta täällä etäisessä pohjolassa. Kaupungin vanhassa kirkossa pidettiin jumalanpalvelus. Uusi iso kivikirkko, n.s. Nikolain kirkko, oli jo melkein valmis, mutta ei vielä vihitty. Siinä oli alttarin sijalla iso puhujalava; monet kuvapatsaat, seppeleet ja kallisarvoiset kankaat kaunistivat tuota korkeata temppeliä. Kellot soivat, tykit paukkuivat, ihanat laulut ylistivät Jumalaa hänen vuosisatoja kestäneestä armostaan. Puhujat selittivät päivän merkitystä latinan-, ruotsin- ja venäjänkielillä; suomenkieli odotti aikaansa. Ja näin kesti juhlaa viisi päivää. Siinä saivat uudet jumaluusopin, lakitieteen, lääketieteen ja viisaustieteen tohtorit tohtorinhattunsa. Siinä seppelöitiin laakereilla 96 nuorta maisteria. Näiden juhlallisuuksien jälkeen oli päivällisaterioita ja muita juhlapitoja; kadut vilisivät juhlapukuisia väkijoukkoja. Keisari antoi yliopistolle kaksi uutta rahapalkkaa vanhoja, virastaan eronneita opettajia varten; toiset antoivat apurahoja köyhille ylioppilaille; tiedemiehet julkaisivat tieteellisiä kirjoja ja runoilijat kauniita runoelmia ylentääkseen juhlallisuutta.

Kun muistamme Turun akatemian ensimmäistä perustamisjuhlaa, saatamme ymmärtää, miksi Suomen kansa 200 vuotta sen jälkeen kiitti Jumalaa. Kaikki, mikä vuonna 1640 oli suurta ja loistavaa: valtakuntain mahtavuus, voittojen kunnia, ruhtinaat, sankarit, ihmisteot, ihmisonni, se oli kaikki mennyt, kaikki tomuksi muuttunut. Ajan vaiheet olivat maatamme kohdanneet, loistavat ilot, synkät surut, masentavat onnettomuudet. Jumalan suojeleva käsi yksin oli muuttumatta ollut armahtavasti ojennettuna maamme ja kansamme ylitse; Hän oli suonut niiden varttua viisaudessaan, ja kun kaikki muu oli hävinnyt, oli tämä oppilaitos, vaikka sodan ja tulipalon turmelemana, kuitenkin kukistumattomana seisonut pystyssä halki aikakausien, nöyrästi todistaen totuuden voittoa.

189. Keisari Nikolai ja Itämainen sota.

Monet vuodet oli keisari Nikolain ankara käsi hillinnyt ajan rauhattomia aaltoja. Hänen sotajoukkonsa olivat voittaneet Persian, Turkin, Puolan, Unkarin. Suomen sotilaita oli siellä taistellut venäläisten rinnalla. Hänen sanansa painoi enemmän kuin mikään muu Euroopan valtiotaidossa; hänen rautaiselle tahdolleen uskalsivat valtiomiehet ainoastaan salaa panna esteitä. Kun hän kävi Saksassa, Englannissa, Italiassa, nöyrtyivät kaikki tämän pelättävän hallitsijan edessä, ja meidän maassamme vapisivat virkamiehet pelosta, että jokin seikka mahdollisesti suututtaisi tuota ankaraa keisaria, joka tosin oli suonut monelle hyödylliselle yritykselle runsasta kannatusta.

Silloin tapahtui v. 1853, että orjuutetussa Turkinmaassa, missä kristityt olivat milloin turkkilaisten vainon alaisina, milloin riidassa keskenään, kreikanuskoiset kristityt pyysivät keisari Nikolain suojelusta. Tästä ja muista syistä joutui Venäjä sotaan Turkkia vastaan. Merivallat Englanti ja Ranska, lopulta myöskin Italia, peläten venäläisten valtaa, asettuivat turkkilaisten puolelle, ja Itävalta asetti uhkaavia sotajoukkoja Venäjän rajalle. Näin syttyi v. 1854 suuri sota, jota käytiin enimmäkseen Mustaan mereen pistävällä Krimin niemimaalla, mutta joka ulottui kauas Itämerelle, jopa Jäämerenkin rannikoille ja kaukaisiin maanosiin.

Suomen kauppalaivasto, joka silloin oli merillä, hävitettiin melkein kokonaan. Osan laivoista anastivat englantilaiset, toiset myytiin ulkomaille, jotteivät joutuisi hukkaan. Englantilaiset astuivat maihin Raahessa, Oulussa ja Kemissä, polttaen laivoja, makasiineja ja tervavarastoja, mutta kun he alkoivat samaa tehdä Kokkolassa, torjuttiin heidät takaisin verissä päin. Suomi oli Napoleonin aikana asettanut kolme rykmenttiä pestattuja jääkäreitä — "perunajääkäreiksi" nimitti kansa heitä, mutta heidän sijassansa oli nyt pestattuja tarkk'ampujia (Suomen kaarti) ja pestattuja merisotamiehiä (Suomen meriväki). V. 1854 asetettiin uusi joukko meriväkeä ja kuusi ruotujakoista tarkk'ampujarykmenttiä, niin että Suomessa silloin oli noin 6,600 omaa sotamiestä, paitsi vapaaehtoisia ja niitä lukuisia venäläisiä joukkoja, joita maahamme marssi. Tällä sotavoimalla suojeltiin rannikoitamme; mutta ei ollut helppoa maalla juosta kilpaa vihollisen laivaston kanssa, joka saattoi missä tahansa laskea maihin.

Vuosina 1854 ja 1855 kuului kaikilla rannikoillamme tykkien pauketta, milloin siellä, milloin täällä. Tammisaaren, Turun, Haminan, Helsingin, Rauman, Uudenkaupungin, Vaasan edustalla ja muissa paikoissa näyttäytyi vihollisen laivoja. Maapattereita tehtiin, molemmin puolin ammuttiin, verta vuoti. Ahvenanmaa joutui muutamaksi ajaksi vihollisen valtaan. Siellä oli venäläinen linnoitus, Bomarsund, jota oli Suomen varoilla rakennettu vuodesta 1830 asti, mutta joka vielä oli keskentekoinen. Sen ampuivat ranskalaiset ja englantilaiset maahan ja räjähdyttivät ilmaan, jolloin venäläinen varusväki ynnä muutamia Turun tarkk'ampujia vietiin sotavankeina Ranskaan ja Englantiin. Svartholman ja Hankoniemen entiset Ruotsin-ajan linnoitukset räjähytettiin ilmaan. Rauhallinen Suomi, jolla ei ollut mitään osaa Euroopan valtiotaidossa, sai tuntea, että sillä oli kunnia ja vastuu yhteinen eurooppalaisen suurvallan kanssa.

Elokuun 9 päivänä v. 1855 ampuivat Englannin ja Ranskan laivastot Viaporia pommeilla, suurilla, ontoilla rautakuulilla, jotka olivat ruudilla täytetyt ja niin laitetut, että ne ammuttaessa syttyivät ja määräajan kuluttua räjähtävät rikki. Suurin osa linnan sisustasta muuttui raunioiksi, mutta muurit kestivät eheinä, ja raunioiden keskellä seisoi edelleenkin pystyssä Ehrensvärdin hautapatsas kuulain säästämänä kuin ihmeen kautta. Jyske oli niin kova, että se kuului sisämaahan 30 peninkulman päähän, kun painoi korvansa vuorta vasten. Helsingissä monet pelkäsivät kaupungin hävitystä ja muuttivat irtaimistonsa pois, sillä pommit iskivät viuhuen alas rantavierille ja kyntivät hiekkaan sylensyvyisiä, leveitä kuoppia. Mutta 46 tunnin päästä lakkasi ankara ampuminen, ja vihollisten laivastot poistuivat, tekemättä kaupungille mitään vahinkoa.

Pelottomana seisoi keisari Nikolai Venäjän etunenässä vastustaen melkein koko Euroopan liittoutunutta voimaa. Mutta hänet, jota ei yksikään vihollinen voinut murtaa, mursi sodan parhaillaan riehuessa, väkevämpi voima, kaikkivoittava kuolema. Keisari kuoli muutamia päiviä sairastettuaan 2 päivänä maaliskuuta v. 1855 Pietarissa. Miettien katselee jälkimaailma hänen valkeasta marmorista tehtyä yksinkertaista hautaansa Pietari-Paavalin kirkossa, Pietari Suuren haudan vieressä. Niiden monien joukossa, jotka häntä hänen eläessään pelkäsivät, oli myöskin niitä, jotka kunnioituksella muistivat, että hän alati noudatti sitä, minkä oikeaksi arveli, ja niitä, jotka tiesivät, että hallitsijankin teräkseen puetussa rinnassa liikkui lempeitä tunteita.

190. Helsingin valtiopäivät v. 1863.

Venäjän valtaistuimelle nousi nyt vanhin keisari Nikolain neljästä pojasta, Aleksanteri II.

Kuten kaikki Jumalan valitut välikappaleet, sai tämäkin keisari hallituksensa alussa taistella suuria vaaroja, huolia ja koettelemuksia vastaan. Verinen sota hävitti Mustan meren ja Itämeren rannikoita. Vuoroin saatiin turkkilaisista voitto, vuoroin tuottivat muut viholliset tappioita. Venäjän vahva linnoitus Sevastopol Krimin niemimaalla valloitettiin väkirynnäköllä mitä urhoollisimman puolustuksen jälkeen. Nyt olikin merivaltain sotakunnia tyydytetty; rauha tehtiin 30 päivänä maaliskuuta v. 1856. Koko tästä suuresta sodasta ei ollut mitään muuta pysyväistä tulosta kuin Turkin vallan rappiotilan paljastuminen. — Venäjä vähensi lyhyeksi aikaa merivoimaansa Mustallamerellä ja lupasi olla vastedes rakentamatta linnoitusta Ahvenanmaalle.

Mutta Venäjän sisäiselle menestykselle tämä sota oli suuriarvoinen. Vaaran hetkenä tuli monta ennen tuntematonta epäkohtaa ilmi. Ei ollut kaikki vahvaa, mikä siltä näytti, sillä suurimpainkin sotavoimain tulee perustua kansan rauhalliseen vaurastumiseen. Keisari Aleksanteri havaitsi valtakuntansa suuret voimat tähän asti suunnatuiksi enemmän ulkonaisen vallan kuin sellaisen edistyksen saavuttamiseen, joka lisää kansan todellista onnea, ja hän päätti luoda uudeksi Venäjän. Tämä oli pitkällinen, vaarallinen ja vaivalloinen työ, joka vaati tarkkaa silmää, rohkeaa tarmoa ja harvinaista sitkeyttä. Mutta keisari Aleksanteri oli perinyt isänsä voiman ynnä setänsä Aleksanteri I:n lempeyden ja kauas tulevaisuuteen tähtäävän silmän. Rauhan palattua hän vapautti viidettäkymmentä miljoonaa maaorjaa, antaen kohtuullisen korvauksen heidän entisille herroilleen. Hän paransi oikeudenhoidon, järjesti opetuslaitokset ja rakennutti suunnattomilla kustannuksilla monia satoja peninkulmia rautateitä, lyhentääkseen välimatkat suuressa valtakunnassaan. Samalla kuin hän teki yhteyden Länsi Euroopan kanssa helpommaksi ja siellä koetti pysyttää yleistä rauhaa, käytti hän valtakunnan sotavoimia kukistaakseen Sisä-Aasian raakoja rosvokansoja ja levittääkseen sinne eurooppalaisen yhteiskunnan etuja. Vihdoin hän sääti "asevelvollisuuden" sotaväenoton sijaan, niin että jokaisen nuoren miehen tuli jonkin aikaa olla valmiina lähtemään sotaan isänmaansa puolesta.

Pian alkoivat Aleksanterin tulevaisuutta tarkoittavat työt syvälti vaikuttaa meidänkin maamme kohtaloihin. Useiden huonojen vuosien jälkeen taantui sen alkava vauraus yht'äkkiä kolmen kovan kadon kohdatessa vuosina 1856, 1862 ja 1867. Viimeksimainittuna vuonna kesti ankaraa talvea kesäkuun alkuun asti, ja syyskuun alussa vei halla puolikypsän viljan. Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Keski-Suomessa — melkein kaikkialla paitsi Uudellamaalla — tuli niin pelottava hätä, ettei moista ole ollut Kaarle XI:n ajoista asti. Nähtiin taas samaa hirvittävää kerjäläisten vaellusta, samaa viheliäistä hätäleipää, samojen kulkutautien tuhoja. Yhdessä vuodessa kuoli 100,000 ihmistä. Mutta nyt oli maassamme perunoita ja Venäjän mattojauhoja. Hallitus määräsi suuria apurahoja hädänalaisille, runsaita lahjoja kertyi omasta maasta, Venäjältä, Ruotsista ja muista maista. Näin huojentui hätä vähitellen, kun vuonna 1868 taas saatiin hyvä sato. Jumalan kova kuritus oli meille annettu varoitukseksi ajan veltosta nautinnonhimosta, ja vaikka kiitollisina otimme vastaan apua rikkaammilta mailta, niin syvästi nöyryyttävää oli nähdä maatamme pidettävän Euroopan vaivaistupana.

Koettelemusten parhaillaan kestäessä havaitsimme pian uuden hengen vallitsevan hallituksessamme. Kenraalikuvernööri, kreivi Berg oli väsymätön, yöt päivät puuhaava työnjouduttaja. Silloin rakennettiin ensimmäinen rautatie (Helsingistä Hämeenlinnaan). Silloin järjestettiin uudestaan Venäjän ja Suomen väliset tullisuhteet. Silloin pantiin valtionmetsät erityisen virkakunnan hoidettaviksi. Silloin maamme sai oman rahansa, markat ja pennit. Silloin perustettiin "Suomen Hypoteekkiyhdistys" lainojen hankkimiseksi maanviljelijöille. Silloin syntyi maanviljelyskouluja kaikkiin osiin maatamme. Silloin kansakoulutkin alkoivat levittää tietoja kansaan. Alinomaa oli "komiteoja" työssä ehdottaakseen uusia parannuksia. Suomen valtiomiehet saivat nyt rohkeutta esitellä hallitsijalleen maamme tarpeita. L. G. von Haartman oli pannut maamme raha-asiat oivalliseen kuntoon; F. Langenskiöld ja J. V. Snellman keksivät markat ja pennit; jälkimmäinen kantoi nälkävuosina hallituksen raskaimman kuorman ja toimitti varovasti uudet rahat liikkeeseen.

Aleksanteri II:n muistettavin teko Suomen hyväksi oli valtiopäiväin palauttaminen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun maamme säädyt kokoontuivat Porvooseen, mutta tarpeellisimpia parannuksia ei voitu, perustuslain mukaan, ilman säätyjen suostumusta tehdä. Rohkeamielisesti lausuttiin kansan toivomus, ja jalomielisesti se täytettiin. Vuodesta 1859 alkaen valmisteltiin senaatissa niitä asioita, joista valtiopäiville oli esitys annettava. Ja sittenkuin neljän säädyn edustajista muodostettu valiokunta oli näitä vielä tarkastanut v. 1862, kutsui hallitsija kansamme edustajat kokoon Helsingin valtiopäiville 15 päiväksi syyskuuta v. 1863.

Se oli juhlapäivä koko maallemme. Keisari Aleksanteri avasi valtiopäivät valtaistuinpuheella keisarillisessa palatsissa. Pääkaupungin loistavat juhlallisuudet herättivät vastakaikua syrjäisimmilläkin seuduilla. Kaupungeissa tuskin oli niin köyhää majaa, ettei siinä sinä iltana sytytetty, kuten jouluna, kynttilää palamaan. Kaikki kansa kiitti Jumalaa ja rukoili Häneltä siunausta tälle ruhtinaalle, joka salli kansan äänen pitkän vaitiolon jälkeen taas puhua.

Seitsemän kuukautta kesti eduskunnan ahkera työ jota tottumattomuus viivytti, mutta isänmaanrakkaus joudutti. Lakiehdotuksia valiokunnat valmistivat, säädyt tarkastivat, hallitsija vahvisti. Tärkeitä parannuksia päätettiin tai esitettiin vastaisuuden varalle. Maalaiskunnat saivat itsehallinnon (kunnallishallinnon), myöhemmin kaupungitkin. Viinan kotipoltto kiellettiin, kansakoulut saivat kannatusta ja eduskunta tarkasti valtion tilit.

Mutta tärkein oli vuoden 1867 säätykokouksen hyväksymä uusi valtiopäiväjärjestys, jonka hallitsija vahvisti 15 päivänä huhtikuuta v. 1869. Siten oli kansalle taattu varmuus saada äänensä valtaistuimen kuuluville ainakin joka viides vuosi. Kaikki lait saivat vaikuttavamman voiman, ja luja luottamuksen side yhdisti hallitsijan ja kansan toisiinsa. Vuodesta 1882 lähtien eduskunta kokoontui joka kolmas vuosi, mutta myöhemmin tehtiin taas muutos, jonka johdosta kansan edustajat harvemmin kokoontuivat, kunnes vuonna 1906 nelisäätyisten valtiopäiväin sijalle tuli yksikamarinen eduskunta, joka kokoontuu joka vuosi.

Seuraavat valtiopäivät ovat saaneet toimeen parannuksia kirkkolakiin, rikoslakiin, elinkeinolakiin ja eriuskolaislakiin. Ja asevelvollisuuslaki on säätänyt, että jokaisen Suomen miehen pitää määrävuodet nuoruusajastaan olla valmiina isänmaataan puolustamaan. Nykyään kestää asevelvollisuusaika eräin poikkeuksin vain yhden vuoden.

Maaliskuun 2 päivänä 1880 vietettiin Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousemisen 25:tä vuosipäivää. Vuosi sen jälkeen, maaliskuun 13 päivänä v. 1881, sai keisari surmansa pahantekijän kädestä.

Vuonna 1894 huhtikuun 29 päivänä paljastettiin Helsingissä kautta maamme kerätyillä vapaaehtoisilla lahjoilla hankittu, kiitollisen Suomen kansan pystyttämä Aleksanteri II:n muistopatsas.

Hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa Aleksanteri III, joka kuoli hivuttavaan tautiin 1 päivä marraskuuta v. 1894. Hänen aikanansa huolestutti maatamme pelko perustuslakiemme järkyttämisestä.

191. Maamme laki.

Nyt tahtoisimme mielellämme tuntea maamme lakeja. Kaikki niitä tarvitsevat, kaikkien täytyy niitä noudattaa, ja tuleehan jokaisen tietää, mitä noudattaa. Sillä laki on kansan oikeudentunto. Mutta tässä täytyy meidän näin tärkeästä asiasta puhua aivan lyhyesti.

Kuulemme puhuttavan yleisestä laista ja perustuslaista. Mitä näillä ymmärretään?

Yleinen laki on se, joka määrää, mikä maassa on oikeata, mikä väärää, joka suojelee rehellistä, rankaisee rikollista ja järjestää yksityisen kansalaisen oikeussuhteet. Yleisenä lakinamme on Ruotsin valtakunnan vuonna 1734 hyväksytty lakikirja ynnä ne lisäykset ja muutokset, jotka siihen myöhemmin on perustuslain mukaisessa järjestyksessä tehty. Mainitussa laissa on yhdeksän lukua, joita vanhan pohjoismaisen tavan mukaan sanotaan kaariksi, nimittäin: Naimakaari, Perintökaari, Maakaari, Rakennuskaari, Kauppakaari, Rikoskaari, Rangaistuskaari, Ulosottokaari ja Oikeudenkäyntikaari. Vuosien kuluessa on myöskin annettu suuri määrä erityisiä lakeja ja asetuksia.

Perustuslaiksi taas nimitetään sellaista tärkeätä lakia, joka määrää maan hallitsemisen perusteet sekä kansalaisten perusoikeudet ja joilla on erityinen loukkaamattomuus eli pyhyys. Meidän tärkeimpinä perustuslakeinamme olivat vuoteen 1919 asti Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä valtiopäiväjärjestys vuodelta 1906.

Mitä sisältävät nämä perustuslait? Ne sisältävät hallitussääntömme, (konstitutsionimme), meidän vapaan hallitusmuotomme, perusohjeet siitä, mikä on velvollisuutemme, oikeutemme, uskollisuutemme ja vapautemme. Mitä on hallitussääntö eli konstitutsioni? Se on sellainen hallitusmuoto, jossa hallitus ja kansa ovat kumpikin sitoutuneet määrättyihin velvollisuuksiin ja kumpikin pidättäneet itselleen määrättyjä oikeuksia toisiinsa nähden. Lainsäätämisen oikeus on jaettu kahdelle vallalle: hallitsijalle, joka on ensimmäinen valtiomahti, ja kansalle, joka säätyjensä kautta valtiopäivillä, on toinen valtiomahti.

Hallitsijana, valtion päämiehenä, on Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas. Hänen velvollisuutensa ja oikeutensa ovat määrättyinä Yhdistys- ja vakuutuskirjassa: "Me tunnustamme, että meillä on perintöruhtinas [vuonna 1789 nimitettiin häntä perintökuninkaaksi], jolla on täysi valta hallita, rauhoittaa, pelastaa ja varjella valtakuntaa; alkaa sodan, päättää rauhan ja liiton ulkovaltain kanssa; antaa armon; antaa jälleen hengen, kunnian ja omaisuuden; määrätä, korkean mielensä mukaan, kaikista maan viroista, joihin pitää maassa syntyneitä suomalaisia miehiä pantaman, kuin myös käyttää lakin ja oikeutta. Muut valtiohoidolliset asiat toimitetaan niinkuin Suuriruhtinaallemme hyödyllisimmäksi näkyy." Tästä sanoo Hallitusmuoto vielä laajemmasti: "Suuriruhtinaan tulee suojella maan luterilaista uskontoa ja kirkkoa. Hänen tulee oikeutta ja totuutta vahvistaa, rakastaa ja tallentaa, mutta murjaa ja väärää kieltää, poistaa ja polkea; ei ketään turmella hengen, kunnian, jäsenten ja menestyksen puolesta, jos hän ei laillisesti syypääksi todistettu ja tuomittu ole, eikä keneltäkään ottaa eli otattaa pois mitään omaisuutta, irtainta tahi kiinteätä, ilman laillisetta tuomiotta ja tutkinnotta, kuin myös hallita maata lain hallitusmuodon mukaan." "Ollen tässä muistettava, ettei yhtäkään tuomaria, korkeimmissa ja alhaisemmissa oikeuksissa, eikä yhtään pienempätä virkamiestä, jolla ei ole uskotun miehen arvoa tahi joka ei ole osallisena maan hallituksessa, saa ilman laillisetta tutkinnotta ja tuomiotta panna viraltaan." Ja lisäksi säädetään, että suuriruhtinas on sotavoiman ylimmäinen päällikkö, saapi yksinään tehdä rahaa ja korottaa aatelissäätyyn, vaan ei saa uutta lakia tehdä, ei uutta veroa panna, eikä uutta sotaväkeä ottaa, ilman säätyjen suostumatta, paitsi silloin, kun valtakuntaa ahdistetaan sodalla, jolloin hän voipi ryhtyä tarpeellisiin hankkeisiin (rahojen ja sotaväen), niin kauan kuin sotaa kestää. "Valtiovaraston tila (kruunun tulot ja menot) on näytettävä säätyjen valiokunnalle, että he saavat tietää rahain tulleen käytetyiksi maan hyödyksi ja eduksi."

Kansa on hallitsijan suhteen velvollinen kaikkeen siihen uskollisuuteen, kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, joita laki ja vala määräävät, sekä saa häneltä suojelusta, niin kuin yllä on sanottu.

Näitä ovat yhtäläisyys lain edessä ja oikeus myöntää uutta veroa, niin kuin Yhdistys ja vakuutukirjassa sanotaan: "Me pidämme itsemme vapaina, laille kuuliaisina ja vakaina alamaisina, laillisesti kruunatun Suuriruhtinaan alla, joka hallitsee meitä Suomen selitetyn lain mukaan [vuonna 1789: laillisesti kruunatun kuninkaan alla ja Ruotsin lain mukaan]. Kun me kaikki olemme yhtä vapaat alamaiset, niin tulee meidän myös, lain suojeluksen alla, kaikkien nauttia yhdenlaista oikeutta." — "Ja kun oikea vapaus on vapaasti antaa maan voimassa pitämiseen, mikä tarpeelliseksi nähdään: niin on Suomen kansalla [vuonna 1789: Ruotsin kansalle, valtakunnan voimassa pitämisen, kuninkaan] kieltämättä oikeus Suuriruhtinaan kanssa neuvotella, sovitella, kieltää ja sopia." — Muuten on jokaisen Suomen kansalaisen velvollisuus ja vapaus säädetty yleisessä laissa.

Valtiopäiväjärjestys määrää sitten yksityiskohtaisesti, millä tavalla Suomen kansa säätyjensä kautta valtiopäivillä esiintyy toisena valtiomahtina. Lailliset valtiopäivät kutsuu kokoon, avaa ja lopettaa Suuriruhtinaamme vähintäin joka viides vuosi [vuodesta 1882: joka kolmas vuosi], sillä tällä välillä hän voi tärkeän asian niin vaatiessa, kutsua kokoon ylimääräiset valtiopäivät. Valtiopäivämiehen tulee valtiopäivillä noudattaa ainoastaan maan perustuslakeja, eikä häntä voida ilman säädyn päätöstä vaatia tilille puheistaan. Hänen valitsemisensa pitää olla täydellisesti vapaa, ja ehdot, kellä on oikeus valita valtiopäivämies tahi tulla siksi valituksi, ovat tarkkaan määrätyt.

Maan säätyinä ovat maan neljän säädyn edusmiehet. Ritaristossa ja aatelistossa on jokaisen suvun päämies eli edusmies itseoikeutettu valtiopäivämies. Pappissäädyssä ovat arkkipiispa ja piispat itseoikeutetut osallistumaan valtiopäiville. Turun hiippakunnan papit valitsevat 12, Poivooii hiippakunnan 10 ja Kuopion hiippakunnan papit 6 ednsmiesla. [Vuonna 1897 on maamme saanut neljä piispan hiippakuntaa.] Paitsi tätä valitsee Yliopisto yhden tai kaksi sekä koulunopettajat yhden tahi kaksi edustajaa jokaisesta hiippakunnasta. Porvaristo valitsee yhden jokaisesta kaupungista; mutta jos siinä on 6,000 asukasta, valitaan kaksi, ja niin edespäin jokaiselta täydeltä 6,000:lta. Pienet kaupungit, joissa on vähemmän kuin 1,500 asukasta, saavat sopia samasta valtiopäivämiehestä toisen kaupungin kanssa. Talonpoikaissääty valitsee ensin valitsijamiehet, ja nämä valitsevat yhden valtiopäivämiehen kustakin tuomiokunnasta. Valtiopäivillä vuonna 1872 oli 110 valtiopäivämiestä ritaristosta ja aatelistosta, 37 pappia, 38 porvaria ja 56 talonpoikaa; yhteensä 241. Suuriruhtinas nimittää talonpoikaissäädyn sihteerin ja säätyjen puhemiehet, joiden kokouksissa aatelin puhemies, maamarsalkka, johtaa puhetta.

Tähän saakka on Suuriruhtinas yksin määrännyt ne asiat, jotka on käsiteltävä valtiopäivillä, ja säädyt ovat saaneet ainoastaan esityispyyntöjen avulla ehdottaa, mitä esityksiä he pitävät hyödyllisinä. Mutta v. 1882 on Aleksanteri III antanut säädyille takaisin v. 1789 menetetyn motsionioikeuden eli oikeuden esittää uutta lakia muissa, paitsi semmoisissa asioissa, jotka koskevat perustuslakia, puolustuslaitosta tai painovapautta. Jokainen sääty valitsee jäseniä niihin valiokuntiin, joiden tulee ensin tutkia kutakin valtiopäiväasiaa ja antaa siitä sitten lausuntonsa. Sitten kukin sääty tutkii erikseen asiaa täysi-istunnossaan, ilmoittaa muille päätöksensä ja saattaa pyytää heitä siihen yhtymään. Tietyissä asioissa saattavat kaikki säädyt neuvotella yhdessä, vaan ei päättää. Päätökset tehdään äänestämällä, ja enimmät äänet määräävät päätöksen. Perustuslakien ja etuoikeuksien muuttamiseen vaaditaan kaikkien säätyjen suostumus; muissa asioissa riittää kolmen säädyn päätös yhtä vastaan. Valiokunnat koettavat sovitella erilaisia päätöksiä. Jos kaksi säätyä on päätöksen puolesta kahta vastaan, raukeaa kysymys; mutta määrätyissä tapauksissa saattaa sellaisen kysymyksen ratkaista suuri valiokunta. Jos Suuriruhtinas ei vahvista valtiopäiväin päätöstä, niin sillä ei ole lain voimaa.

Eri maissa on erilainen menettelytapa näissä asioissa. Meidän hallitussäännössämme on hallitsijan valta suurempi kuin kansanvalta. Mutta meillä on nuo jokaisen vapaan valtiolaitoksen kaksi kulmakiveä: kansan osuus lainsäätämisessä ja kansan oikeus myöntää veroja. Mitä tästä vielä puuttuu, sen voi jokainen rehellinen kansalainen, luottaen hallituksen viisauteen ja kansan isänmaanrakkauteen, jättää valistuneen tulevaisuuden ratkaistavaksi.

192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.

Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri, Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan. Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa hänen hallituksensa aikana.

Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.

Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan, Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.

Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään 1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.

Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.

Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja Kaskisen v. 1785.

Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina, Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta, ja nuorin, on Lahti.

Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 200,000 asukasta), Turku (60,000), Tampere (50,000) ja Viipuri (32,000).

Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Kuningas toivoi, että tästä syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli siitä niin varma, että käsketti kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Porin porvarien muuttaa Santahaminaan. Mutta kauppa on virran kaltainen: se virtaa sinne, mihin sen painolait vetävät. Ja ne eivät halunneet Santahaminaan, joka jäi autioksi kalliosaareksi, jota vastoin nuo kuolemaan tuomitut kaupungit ovat yhä olemassa. Kauppa sattui rakastamaan enemmän Vantaanjoen suuta, jossa silloin oli koski ja hyvä satama. Sinne muutti muutamia porvareita, ja siinä paikassa, jota nimitetään Vanhaksikaupungiksi, kohosi noin v. 1550, pienoinen kaupunki, joka sai koskesta nimensä Helsingfors, suomeksi Helsinki.

Tämä pieni kaupunki sai ensimmäiset etuoikeutensa kuningas Juhana III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius ja tänne kokosi Kustaa II Aadolf Suomen säädyt ympärilleen isänmaallisille valtiopäiville v. 1616, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin tullut maan kohoamisesta johtuen liian matalaksi, ja v. 1639, Kristiina kuningattaren aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen, puoli peninkulmaa lounaaseen päin olevalle vuoriselle saarennolle, jota nimitettiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki pysyi edelleen vähäpätöisenä pikkukaupunkina enemmän kuin 100 vuotta. Mutta kun Viapori kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinkikin kasvaa. Ruotsi-ajan loppupuolella se oli väkilukunsa ja kauniiden rakennustensa puolesta maan toinen kaupunki; ensimmäinen oli Turku. Helsingillä oli jo silloin ollut monenlaisia vaiheita ja se oli ollut raunioina kolme kertaa. Sen olivat hävittäneet viholliset (v. 1713), rutto (v. 1710) ja tulipalot (vv. 1557, 1713, 1808). Se oli nähnyt Ruotsin armeijan jättävän aseensa viholliselle v. 1742, viettänyt Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun muistoa v. 1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen v. 1808. Sitten, kun maamme tuli yhdistetyksi Venäjään, Helsinki oli lähempänä Pietaria kuin Turku; se oli lähempänä Itä-Suomea; sillä oli satama, johon mahtuivat vaikka kaikki Itämeren laivastot ja tämän sataman suulla oli lisäksi Viapori. Sen vuoksi siitä tehtiin maan pääkaupunki; senaatti monine virastoineen muutettiin tänne v. 1818 ja yliopisto v. 1828.

V. 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5,000-6,000 asukasta. Puoltakaan sen nykyisestä maa-alasta ei ollut rakennettu. Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu korkeine kivitaloineen; senaatinrakennuksen vieressä oli suota. Kruununhaka oli karjan laitumena, ja kolkot, autiot vuoret, mihin nyt on raivattu kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut, näyttivät ihmiskäsille voittamattomilta. Vielä 1830-luvulla oli kaunis Kaivopuisto jylhää erämaata, ja sillä paikalla, missä nyt on rautatieaseman kauniit rakennukset oli vielä 20 vuotta tätä myöhemmin terveydelle vahingollinen lammikko. Mutta keisarin tahto, raha ja uuttera työ muuttivat tämän vähäisen kaupungin erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi. Se on vielä pieni kaupunki muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla, mutta varsin suuri meidän maallemme. Kustavilainen Albrekt Ehrenström, Kustaa III:n entinen yksityissihteeri ja G. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia vastaan, laati asemakaavan tälle syntymäkaupungilleen ja määräsi nimet sen kaduille. Arkkitehti Engel, syntyään saksalainen mies, teki senaatin ja yliopiston rakennusten sekä uuden kirkon piirustukset. Ehrenströmin ja Engelin pitkälle tulevaisuuteen tähtääviä suunnitelmia noudatettiin kuitenkin ainoastaan osittain ja tämä turha säästäväisyys maksoi sitten suuria summia.