SISÄLLYS: (continued 3)

Myrskyissä vaikka nähdähän Myös Herra voimissansa, Luo Eljaksenp' ei tullut Hän Raivoisen myrskyn kanssa, Ei leimauksen liekissä, Vaan vienon tuulen hengissä.

Kahdestoista Luku.

Tulesta.

Antti sanoi: en ymmärrä mitä tuli on. Eihän tuli ole mitään; on waan muiden kappalten häwitys.

Niinpä onkin, sanoi isä. Ei siis olekkaan se aiwan oikein kutsua tulta elementiksi eli alku-aineeksi. Mutta kerran on se tullut tawaksi. Ei tule tulesta ajatella niin, että se häwittäisi jotakin aiwan peräti. Muutamia aineita se irtauttaa heidän alku-osiinsa, ja toisia muuten muuttaa. Tuo puunpalanen on enimmästi hiilestä, wedystä ja haposta. Jos mikä palaa, wetää se itsehensä ilman happoa. Muutamat puun alku-osat yhdistywät hapon kanssa ja menewät ilmanmoisiksi. Mutta suurin osa hiilestä jääpi jälelle, kuin myös tuhka, jossa on lipeäsuoloja. Alku-aine hiili saattaa wieläkin huweta yhdistyessänsä hapon kanssa. Muutamat aineet eiwät pala koskaan. Kulta ei hupene tulessa, waikka se sulaa. Pellawa, tulikiwi ja ruuti saattawat hywin helposti syttyä, ja sellaisia aineita kutsutaan syttywiksi. Muutamat taas, niinkuin rauta, tarwitsewat kowan tulen, ennenkuin palawat.

Nyt sytytän kynttelin, ja se palaa liekissä. Kun sen puhallan sammuksiin, niin sen sydän hiiluu. Mitä on liekki? Liekki on palawa kaasu siitä aineesta, jota kuumuus hajottaa. Siinä liehuu pieniä säkeniä tawallisesti noesta, joka on noussut palawasta aineesta. Siinä säkeneet kiiltäwät, ja siitä paistaa liekki. Talikynttilä näyttää hywästi, sentähden että talissa on paljon hiili-ainetta. Palawa wäkiwiina antaa aiwan heikon walon, sentähden että siinä on wähä hiiltä. Siksi sawuaa kynttiläni, ja siksi nokeupi korsteenin sisus sawusta; mutta palawasta wäkiwiinasta ei tule paljo ollenkaan nokea. Olen nähnyt fosforin palawan ilmitulella ja hywin sawuawan, mutta sawu ja loiste-aine ei ole nokea, waan fosforia ja happoa yhdistettynä. Mitä on hiillos? Se on palawaa ainetta, josta ei tule palawaa kaasua. Jos puhallan siihen ilmassa olewaa happia, tapahtuu palaminen nopeammasti, ja siihen ilmautuu liekki, kun siihen tulee kaasua.

Nytpä ymmärrät, kuinka halot palawat tulessa. Nyt ymmärräthän, minkätähden puhalletaan tuleen, miksi laitetaan ilmanweto tulisijoihin ja minkätähden huone palaa nopeammasti tuuli-ilmassa. Jota pitempi korsteeni on, sitä paremmin wetää se, ja sitä paremmin puut palawat takassa. Mutta miten sammutat tulen? Jos kaadat wettä tuleen, heität hietaa siihen eli jonkun peitteen päälle, niin sammuu se pian. Miksikä niin? Siksi että estät ilman tulemasta tuleen; siitä suljet pois ilman hapon, joka wirkistää tulen. Ja niin tukehutat sen juuri kuin eläimen, joka ei saata hengittää. Jos tuli on päässyt irti tuwassa, niin elä aukase akkunoita. Tapahtuupa niinkin, että tuli tukehtuu omaan sawuunsa.

Tulen wiritämme lämpimää ja hyötyä warten, keittämistä, paistamista ja muutakin warten. Siihen käytämme puita, mutta muissa maissa käytetään hiiliäkin, kiwihiiltä ja polttoturpeita. Jos lykkäämme pellin kiinni tulen takassa palaessa, niin huone täyttyy sawulla. Jos se pannaan kiinni hiilten wielä palaessa, tulee siitä häkää, josta monta ihmistä on kuollut. Jos korsteenia ei ole isoon aikaan puhdistettu noesta, käypi niinkin, että noki alkaa palaa, josta tulee nokipalo. Sen saapi parhaite tukehtumaan hienonnetulla tulikiwellä, jota nakataan takassa olewaan hiillokseen. Tulikiwen höyry tukeuttaa tulen.

Tuli lämmittää ja tuli walaisee. Waloksemme sytytämme walkealekon takkaan eli päreen pihtiin, mutta usein sytytämme talikynttilänkin eli öljylampun. Sydän imee sisäänsä talin eli öljyn, joka sitten palaa ja walaisee hiiluwalla hiili-aineella.

"Tuli on hywä renki, mutta huono isäntä", sanoo sananlasku. Sentähden pitää sitä waroa kuin sutta rautahäkissä. Muutoin tekee se meille kauhean wahingon, niin että pienestä tulitikusta saattaa tulla hirmuinen tulipalo, josta kaupunkeja ja kyliä saattaa perinpohjin häwitä. Kyllähän tuli on ihmeellisimpiä luonnon woimia. Muutamat aineet kuumuwat palamatta ja waloa antamatta, esim. kun wettä nakataan poltetuille kalkkikiwille. Muutamat kappalet antawat walon, mutta eiwät pala, esim. kiiltomato eli lahonnut puunpalanen eli tulitikku, jota aiwan hiljaa hiwuttelen. Usein on tulen ilmituleminen aiwan ihmeellistä. Kuinka woidaan niin kowa kuumuus saada kappaleista, jotka itsessään owat niin kylmiä kuin teräs ja pii.

Sen näemme, että tuli saadaan kihnaamalla, juuri kuin tulitikussakin, eli kun kahta kowaa kappaletta yht'äkkiä lyödään yhteen, niinkuin hewosen kengänkin käytyä tiellä kiwiin. Metsä-ihmiset ottawat sillä lailla tulen, että hierowat kahta kuiwaa puupalasta wastatusten. Myllynkiwet kuumenewat ja sytyttäwät myllyn, jos ne kauwan pyöriwät tyhjinä. Jos heiniä pannaan kosteina latoon, alkawat ne jonkun ajan perästä kuumeta ja ottawat tulenkin. Samoin tekewät puuwillatkin (pumpulit). Laiwa, jossa oli kiwihiiltä lastina, syttyi tuleen, kenenkään tietämättä, mistä tuli tuli. Wiimein keksittiin kiwihiilen itsestään syttyneen. Muutamissa maissa, joissa maa on täynnä syttywiä aineita, alkaa maa alhaaltapäin palaa, josta tulee maapalo Aurinko- tahi tulilasilla, joka murtaa walon, woin koota auringon säteet pieneen paikkaan, joka tulee niin kuumaksi, että puu syttyy tuleen. Ja suurella tulipeilillä saatan polttaa timantinkin.

Kun kesällä on hywin lämmin, kokouu usein mustia pilwiä taiwaalle. Tawallisesti näyttäwät ne kulkewan tuulta wastaan, kun ylhäällä olewa ilma juoksee toista suuntaa, kuin se alempana maan pinnalla olewa. Kohta leimahtelee kaitaisia tulenliekkiä, juuri kuin tulen kieliä, pilvien laidoilla, ja sitten seuraa kowa järinä, joka wapistuttaa ihmistä, sillä hän tuntee siinä woimattomuutensa kaikkiwoiwan Jumalan edessä. Se on majesteetillinen ukkoinen, jonka jyristessä lapset piilouwat äitinsä syliin. Mutta jos olet ulkona kedolla, niin älä pelkää jyrinää. Se ei wahingoita ketään, ja kun se kuuluu, on waara jo siwu, sillä se on leimaus eli ukontuli, joka woipi särkeä suurimmatkin kalliot ja tappaa eläimiä ja ihmisiä, jossa se lyöpi kohti. Älä piilou silloin pitkäin puiden alle, sillä ukontuli ampuu warsinkin korkeisin teräwäpäisihin kappaleisin, särkee ne ja menee aina maahan. Wälistä näkyy leimaus jyrinää kuulumatta, ja sitä sanotaan Kalewan walkeaksi. Ihmeellistä on se että ukontuli juoksee muutamain aineitten pintaa myöten, niinkuin metallein, niitä wahingoittamatta; mutta muut aineet, niin kuin puu, eiwät woi ukontulta johdattaa, ja siksi ne särkywät. Jos tahdotaan warjella kirkontornia, joka usein on ukontulen waarassa, kun se on teräwäpäinen ja korkea, niin naulataan kupari-kaistale juoksemaan tornin huipusta aina maahan asti. Kun ukontuli sattuu tornin huippuun, juoksee se näkymätönnä alas ukkosen johdattajaa myöten ja katoaa, mitään wahinkoa tekemättä. Mutta jos ihminen silloin koskisi ukkosen johdattajaan, kuolisi hän kohta sen kowasta vauhdista, sillä hänen ruumiinsa wiepi ukkosen woiman läpitseen.

Mitä on ukkonen? Mitä on ukontuli? Sen sanon sinulle. Olethan nähnyt kissan selän pimeässä silitellessä antawan säkeniä. Olethan nähnyt tukkasi wälistä rätisewän säkeniä, kun sitä kampaat. Jos hieron lasinkappaletta eli harstilewyä, niin näen kummallista. Jos panen samassa lasin eli hartsin wiereen waskitorwen, messinkipallon eli muuta metallia, jonka alla on lasinen jalka, ja kosken sormellani palloon, niin lentää säe kuulasta, ja tunnen wähäisen piston sormeeni. Jos minulla on warsinainen kone, sitä warten tehty, niin woin saada niin kowan täräyksen messinkikuulasta, että kaadun siitä. Ja jos otan sinun ja muitakin käteeni, niin menee sama täräys jokaisen läpi. Mutta jos sinulla ja muilla on willakinnas kädessä, niin emme tunne täräystä eikä säkenettä ja silloin ei menekkään se näkymätön woima meistä muihin.

Mikä on siis se kummallinen woima, joka löytyy kappaleissa salattuna ja wirkoaa elämään kihnaamalla? Se on sähkö eli lieke, ja se on se, josta ukontuli tulee. Se saattaa tulla monesta syystä ja kokoutua kauwan, ennenkuin se laukeaa. Niin kokoutuu se kesälämpimällä pilwihin, ja ukontuli, joka lentää pilwestä, on samallainen säkene, joka sähähtää messinkipallosta sormeeni; mutta ukontuli on paljoa wäkewämpi. Ruumiini ja kaikki metallit johdattawat sähköä pikaisesti läpitsensä. Puut, wesi j.n.e. wiewät sitä hitaammasti. Lasi, pihka, willa ja silkki eiwät johdata ollenkaan tätä wäkewää woimaa.

Siitäkin tulee sähköä, jos panen sinkkilewyn waskilewyn päälle parittain ja jotakin nestettä wäliin. Sitä käytetään siinä merkillisessä keinossa, joka nähdään olewan maanteiden wieressä Turun, Helsingin ja Wiipurin kuin myös Turun ja Tornion wälillä. Siellä on pystytetty korkeita pylwäitä määrättyin wälien päähän, ja pylwästen päihin on asetettu wernissalla woideltu waski-lanka, joka kulkee yhdestä kaupungista toiseen. Kun sähkö saa waikuttaa yhdessä päässä lankaa, tuntuu sen waikutus samassa jo toisessakin päässä. Ja se käypi niin sukkelasti ettei ennätä silmiään räpäyttää, ennenkuin sähköwoima lentää Turusta Wiipuriin. Nyt on niin sowittu, että ne ja ne merkit merkitsewät erilaisia puustawia. Niin kysytään jotakuta asiaa Helsingissä. Kohta tiedetään se Wiipurissa, Turussa eli Torniossa, ja saatetaan heti siihen wastata. Ja tätä merkillistä ja hyödyllistä laitosta kutsutaan sähkösanan lennättimeksi.

Setäni, joka on kulkenut merellä, sanoi, ettei mitään ole niin hirmuista kuin maanjäristys. Kerran kun hän oli Amerikassa, tunsi hän maan tärisewän jalkainsa alla, niin että akkunalasit särähteliwät rikki ja kellot alkoiwat itsestään soida tornissa. Älä ole peloissasi, sanoiwat muut merimiehet. Tämä on ainoasti maantärinä eikä sitä pitkitä kauwaksi. Maantärinä loppui; mutta jonkun ajan kuluttua alkoi maa täristä kowemmasti, niin että huoneita ja muureja rysysi kumoon ja kukistui ihmisten päälle. Kaikki wäki riensi ulos lakeudelle, pelastamaan henkeänsä. Sitten tuli helle ilmaan ja kowa tulikiwen katku; siinä kuului jyminä, juuri kuin maan-alainen ukkonen. Ja kerrassaan halkesi maa, niin että kokonaisia kaupunkeja ja kyliä syöstyi sywyyteen. Meri pauhusi suurissa aalloissa, waikka ei tuulta ollut, ja hyökyi rantainsa ylitse ja hukutti kaiken maan, joka oli likinnä. Meren sywyydestä kohosi uusia saaria, joita ei kukaan wielä ennen ollut nähnyt; ja missä wasta oli kuiwa maa, siihen syytiwät meren aallot särkyneitten laiwain säpäleitä. Nyt oli hätä ja pelko, jota ei kukaan woi selittää, siksi kuin luonto muutamain päiwäin perästä tuli jälleen tasapainoonsa, niin että elämään jääneet ihmiset saattoiwat rakentaa itselleen uusia asumasijoja siinä häwitetyssä maassa.

Niin hirweä Jumalan rangaistus on maanjäristys, ja se tulee maan sisässä olewasta tulesta. Sillä monta merkkiä osottaa koko maan sisuksen jalkaimme alla olewan tulisena ahjona, niin että tämä kowa maakuori, jolla asumme, ei ole paljo kolmea tahi neljää peninkulmaa paksumpi. Kun wettä tulee maan-alaisista reijistä tulta likelle, muuttuu se höyryksi, ja höyry paisuu niin hirmuisella woimalla, että se täristää maata ja wälistä murtaa rikki sen kowan pinnankin. Mutta muutamissa maissa owat wesihöyryillä ja tulella kulkupaikat, joista ne nousewat ylöspäin, tekemättä niin suuria häwiöitä. Oletko koskaan kuullut puhuttawan tuliwuorista?

Olen, sanoi Antti. Olen nähnyt kuwa-taulun, jossa koko wuori on sawussa, ja jossa wirtaa juuri kuin tuli-ojia pitkin siwuja.

Sellaisia wuoria on monta maan päällä. Muutamat owat kauwan aikaa sitten palaneet loppuun ja sammuneet; mutta toiset sawuawat alin-omaa aina tuhansia wuosia sitte, ja wielä wälistä puhaltawat ne tulta. Silloin kuuluu jyrinä wuoren sisästä; tulenliekki, tuhkaa ja tulisia kiwiä syöstyy ulos wuoren suusta, jota kutsutaan aukoksi eli kraateriksi, ja lentää monta peninkulmaa ilmassa. Sitten wirtaa ulos juuri kuin paksu puuro, jota kutsutaan laawaksi, sulaneista ja tulisista aineista wuoren sisästä ja juoksee hiljoilleen siwuja alas siksi että se jäähtyy ja hyytyy wiimein aiwan kowaksi. Ja niin saattaa kiwisateesta ja tuhasta ja laawasta tulla monta ihanaa tienoa wuoren ympärillä häwitetyksi.

Kun lapset kuuliwat tämän, peljästyiwät he ja sanoiwat: hywä Jumala, warjele meitä maanjäristyksestä ja tuliwuorista. Mutta isä sanoi: kiittäkäämme Jumalaa, ettei sellaisia ole maassamme. Lämpimissä maissa taritsee luonto ihmisille suurta rikkautta, mutta suuria waarojakin, joihin kuuluwat julmat pedot ja maan-alainen tuli. Maamme on köyhempi ja kylmempi; mutta sen sijaan saamme nukkua huoletonna yöllä, sillä ei yksikään tiikeri waani owemme takana, eikä maanjäristyskään kukista kattoa päällemme. Ja jos joskus tuntisimmekin maantärinää, jota kyllä woipi tapahtua kukatiesi kerran kymmenessä eli kahdessa kymmenessä wuodessa, niin on sekin hywin wähäistä eikä ole milloinkaan tehnyt wahinkoa, niin kauwas kuin woidaan muistaa. Harwoin lyöpi ukkonen alas, ja kun se onnettomuus tapahtuu, että tuli pääsee irti ja kaupunkeja ja kyliä ja huoneita palaa, niin tulee sellainen tapaus pian aina omasta waromattomuudestamme. Sillä waikka tuli on niin waarallinen aine, wieläpä kaikkein waarallisinkin, niin näemme, kuinka se saatetaan hallita ja sulkea takkoihin ja uuneihin, kun waan sen kanssa waroen eletään. Kun se muutoin olisi vihollisemme, tulee se näin meille uskolliseksi ystäwäksi, josta meille on iloa ja hyötyä. Tuli lämmittää meitä, kun on kylmä, ja antaa waloa, kun on pimeä. Se kiehuttaa ruokamme kypseksi ja paistaa leipämme, se pehmittää meille kowat metallit, joista on meille niin monellaista hyötyä. Ihana Jumalan lahja on tuli, oikein käytettynä. Ei yksikään eläin ymmärrä sitä käyttää, ja kun joskus on tawattu niin raakoja metsä-ihmisiä, etteiwät ole tunteneet tulta, on niiden sanottu olleen tuskin järjettömiä luontokappaleita parempia.

Maanjäristyksestä.

Eräänä syyspäiwänä, sata wuotta takaperin, kuuli wäki isossa Lissabonin kaupungissa Portugalissa yht'äkkiä kowan maanalaisen jyrinän. Maa tärisi hirmuisesti; Tajon iso wirta kuohui ääriensä yli ja syöksi wetensä kaupunkiin. Huoneita ja kirkkoja kukistui raunioiksi, puoli kaupunkia häwisi, ja 24,000 (neljäkolmatta tuhatta) ihmistä menetti henkensä. — Seitsemänkymmentä wuotta jälkeen päin häwitti maanjäristys Calabrian maan. Kokonaiset wuoret painuiwat maahan; toisia wuoria kohosi ylös. Rannat muuttuiwat; monta pientä järweä ja terweydelle wahingollista lewäsuota ilmausi; 40,000 (neljäkymmentä tuhatta) ihmistä menetti henkensä. — Maanjäristyksessä Amerikassa wetäysi meri yht'äkkiä takaisin rannalta, niin että kaikki likellä olewat laiwat kallistuiwat kumoon hietikolla. Sitten hyökysi meri jälleen maalle ja peitti Callao'n kaupungin ja siinä 5,000 (wiisi tuhatta) asukasta, niin että päiwällä sen jälkeen näkyi ainoasti suuri hietakoko siinä, jossa kaupunki oli ollut. Ei kauwan aikaa jälkeenpäin häwitti maanjäristys koko Vrussan kaupungin Turkinmaalla. — Kaksikymmentä wuotta sitten ilmausi yh'täkkiä Sisilian saarta likelle mereen saari, joka oli peninkulmaa pitkä. Neapelin kuningas tahtoi mielellään saarta omakseen ja antoi sille nimensä. Englannin kuningas tahtoi myös omistaa sitä ja antoi sille nimensä. Mutta juuri kuin molemmat kuninkaat riiteliwät, kumpiko saisi pitää saaren, wajousi koko saari jälleen meren sywyyteen, eikä sitä ole sittemmin enää nähty.

Tuliwuorista.

Suurimmat tuliwuoret maailman-osassamme owat Vesuwio Neapelin tienoilla, Etna Sisilian saarella ja Hekla Islannin saarella. Kaikki kolme suitsuawat wielä wälistä tulta ja syytäwät laawaa. Seitsemänkymmentä kahdeksan wuotta Wapahtajamme syntymisen jälkeen syyti Vesuwio niin paljo kuumaa tuhkaa, jossa oli wettä ja laawawirtaa seassa, Herkulanumin ja Pompejin kaupunkien päälle, että nämä onnettomat kaupungit piammiten kaikkine asukkaineen painuiwat hautaan. Likimäärin 1,600 (tuhat kuusisataa) wuotta jälkeenpäin sattui eräs työmies kaiwamaan kaiwoa tällä tienoolla ja löysi kiwiportaat maasta. Siinä löytyiwät Herkulanumin jäänökset kolmenkymmenen kyynärän sywyydessä maan sisässä, ja nyt oli toinen kaupunki rakennettu sen päälle. Ei kaukana tästä löydettiin Pompejikin, joka nyt on suurimmalta osalta kaiwettu ilmiin, niin että siinä nähdään, kuinka ihmiset oliwat asuneet ja eläneet Kristuksen syntymisen aikana.

Tulen ja weden sodasta.

Englannissa tapahtui kerran syksyllä, että meri kowalla myrskyllä yht'äkkiä kohosi maalle ja pakkausi suureen masuuniin, jossa sulattiin mahdottoman paljon rautamalmia. Juuri kuin wesi tuli masuuniin, kuului kowa paukaus. Samassa näkyi korkea patsas höyryä ja tulista malmia nousewan ilmaan niin korkealle kuin korkein kirkontorni. Kolme kertaa perätysten uudistui taas paukaus. Kolme kertaa perätysten nousi tulipatsas. Sitten pirisi se kuuma malmi ympäriinsä joka suunnalle. Wesi oli woittanut ja kiehui kauwan, juuri kuin ylpeillen woitostaan, sammuneessa uunissa.

Säkene.

Säkene lentelee Pois ilmaan pimeään, Ja siinä välkkyilee Lyhyllä retkellään.

Se liekittyäkän Pois sammuu kadoten. Kentiesi sentähän Sytytti tulosen.

Mi kauvan loistelee Valaisten pimeää; Elokin rientelee Kuin säen pieni tää.

Varjele Herra!

Maan valo vaipuu pimeään, vaan Herra varjeleepi, Ja taivaan kansi synkistyy, mut Herra varjeleepi. Yön pilvi raskas nousevi ja Pohja leimuileepi Ja myrsky yöllä puuhailee, mut Herra varjeleepi: Maailma erämaata vaan se synkkää kuvaileepi. Miss' eksyin kuolee matkamies, mut Herra varjeleepi. Ja aallot syöksyy kallioon, tään perus tutiseepi, Ja keula särkyy laivurin, vaan Herra varjeleepi. Niin raskas onpi ilmakin ja ukko jyriseepi, Salamat sinkuu pilvissä, mut Herra varjeleepi. Maa jalkain alla tärisee ja vuoret vapiseepi, Maan kita myöskin aukeaa, vaan Herra varjeleepi. Ja vallat katoo, sodat soi ja verta tulvaileepi, Ja kansat huutaa kostoa, mut Herra varjeleepi. Sä ihmisraukka, näet vain, ett' aika läheneepi, Maailma jolloin katoaa, vaan Herra varjeleepi. Se autuas, ken itseään vaan vähäks katseleepi Ja miettii aina riemuten; kyll' Herra varjeleepi.

Kolmastoista Luku.

Valosta ja lämpimästä.

Onpa nyt valoisa päivä, aurinko paistaa ikkunoista sisälle, voipi siis nähdä kaikki tuvassamme. Illan tultua laskeupi aurinko. Sitten vasta tulee hämärä, niin ettei enää niin selvästi voi nähdä kaikkia, ja sitten tulee pimeys, jossa ei voi nähdä juuri mitään. Mutta silloin sytytetään valkea takkaan, päre pannaan palamaan pihtiin eli talikynttilä sytytetään pöydälle, vaikka näiden valossa emme näe niin selvästi kuin päivän valossa. Jos tällöin menemme kartanolle, niin näemme kuun paistavan ja valaisevan maata. Tai nuo kirkkaat tähdet paistavat niin ihmeellisen kauniina meille illalla tuolta siniseltä taivaalta.

Mistä tulee siis valo? Se tulee meille auringosta, kuusta ja tähdistä, tulesta ja monista kappaleista, niinkuin kiiltomadoista, fosforista ja vanhoista lahonneista puupalaisista. Mitä on valo? Onko se itsestään kappale eli onko se kappaleiden luonto, joka saattaa meitä niitä näkemään? Sitä kyllä ei voi kukaan oikein selittää. Me näemme ainoasti valon täyttävän koko maailman, ja kun se katoaa, ovat kaikki asiat toisin. Muutamat sanovat koko maailman avaruuden olevan täytetyn aineella, joka on paljoa hienompi kuin ilma, ja tätä kutsutaan eeteriksi. Ja juuri kuin ääni tulee ilman tärinästä, niin tulee valo siitä, että eeteri tärisee, kun joku panee sen liikkeelle. Niin paljon tarkoin tiedetään, että valo kulkee paljoa nopeammasti kuin ääni. Ja jokaisen sekunnin välillä, kun kello napsahtaa, lentää valo 29,000 (yhdeksänkolmatta tuhatta) peninkulmaa eteenpäin, ja vaikka aurinko on niin hirveän kaukana, ei valo kuitenkaan tarvitse kuin vähä yli 8 minuutin tullakseen auringosta tänne.

Juurikuin ääni tulee meille korvain kautta, niin tulee meille valo silmäin kautta. Me näemme silmillä, ja silloin näkyvät meille kappaleet. Kun korvat sisältä pilautuvat, tullaan kuuroksi. Kun silmät saavat vahingon, tullaan sokeaksi. Sokeina syntyneet ihmiset eivät tunne valoa. Mutta miksikä välistä juurikuin sädehtisi ummessa olevissa silmissämme, kun lyömme otsaamme seinään? Siitä se tulee, että silmän sisällä on hellä tuntohermo, joka johdattaa valon tuntoomme. Ja joka kerta, kun tämä tuntohermo loukkaantuu, tuntuu juurikuin valon säde nähtäisiin.

Otanpa nyt paperin, pistän reijän sen läpi neulalla ja katson reijän läpitse. Näenpä siitä pienestä reijästä ladon ja niityn kaukana tuolla metsän rinnassa. Tiedänpä nyt jonkun kappaleen tulevan silmälle nähtäväksi sillä, että valon säteet tulevat silmään kaikista kappaleen osista. Sanomattoman hienojahan silloin valon säteet ovat, kun niin mahdottoman paljo säteitä ladosta ja niitystä tulee silmään yhden ainoan, paperiin pistetyn, pienen reijän lävitse!

Mutta miksikä lato ja muut kappaleet, jotka ovat tuolla etäällä, näkyvät pienemmiltä kuin ovatkaan likempää katsoen? Sen nyt näytän sinulle kuvalla. Tässä ovat puut, ja tässä seison minä katsoen niitä. Puut ovat yhtä isoja; mutta kuitenkin näen likempänä seisovan puun olevan pienemmän etempänä olevaa puuta. Miksikä niin? No siksi, kun ajattelen kumpaisenkin puun latvan (huipun) päästä tulevan silmääni valon säteen, ja toisen säteen juoksevan juuresta maan pinnassa. Ymmärränpä molempain likimmäisestä puusta tulevan säteen tekevän isomman kulman (vinkkelin) silmääni vasten ja juurikuin enemmän levenevän. Mutta etimmäisestä puusta tekevät ne suipumman kulman ja vähemmän levenevät. Vedänkö viivan sädetten välille, niin käsitän likimmäisen puun näkyvän niin paljoa isommalta kuin etimmäisen puun, kuin sen sädetten välillä oleva viiva on isompi viivaa, joka on etempänä olevasta puusta tulevain sädetten välillä.

Mutta et tarvitse ajatella toisen puun olevan juuri toisen kohdalla, sillä silloin toinen värjöttäisi pois näkymästä sen etimmäisen. Sillä puut ja monta muuta kappaletta ovat läpinäkymättömiä. Mutta muut kappaleet, niinkuin ilma, vesi ja lasi, päästävät valon lävitsensä, niin että niiden läpi nähdään, ja sellaisia kappaleita kutsutaan läpinäkyviksi. Kun valo paistaa läpinäkymättömihin kappaleisin, tulee niiden taakse varjo. Nyt palaa talikynttilä pöydällä, ja minä asetun kynttilän eteen. Näenpä jotakin mustaa seinällä. Mikä se on? Se on varjoni. Jota likemmä seinää menen, sitä pienemmäksi tulee varjoni. Jota etemmäksi menen seinästä, sitä suuremmaksi tulee varjo. Mutta varjo tulee sen mukaan miten kynttilä on asetettu. Jos kynttilä asetetaan lattialle, niin tulee varjoni seinälle hyvin pitkäksi. Jos nostan kynttilän pääni päälle, tulee varjoni lyhemmäksi. Samalla lailla tulee varjoni pitkäksi edelläni tiellä kävellessäni, kun aurinko eli kuu on alaalla taivaalla. Mutta jos ne ovat korkealla, tulee varjo aivan lyhyeksi. Ja jos ne ovat aivan pääni päällä, niin en näkisi ollenkaan mitään varjoa. Sitä saat nähdä tiimapatsaassakin, joka näyttää päivän aikoja juuri sillä, että navan varjo muuttuu auringon kulun mukaan.

Näenpä läpinäkyväin kappaletten toisinaan olevan värittömiä, mutta läpinäkymättömillä kappaleilla on erilaiset värit. Mistä tulevat värit? Ne tulevat siitä että kappaletten pinnoista palaa valo eri lailla. Nenäliinani on valkea; sen pinnasta palauu enin valoa takaisin, ja sentähden se tulee valkeaksi. Huivini on musta, se imee sisäänsä enimmän valoa, ja siksi se tulee mustaksi. Musta huivi lämpeneekin pikemmin, kun aurinko paistaa siihen. [Muist. Valkea ja musta eivät ole oikeastaan mitään väriä. Valkea on valoa, ja musta on pimeyttä. En saata nähdä mustaa, enkä saata nähdä varjoa, jos ei niiden vieressä ole valkeampia kappaleita.] Muistatko niitä kauniita värejä vesikaaressa, jotka tulevat auringon sädetten murtumisesta niissä pienissä vesiherneissä? Yläpuolelta on se punainen, sitten helevän keltainen, sitten viheriäinen, sitten vaaleansininen, sitten tummansininen, ja sisimmäinen laita on kihtaava. Jos maalaan samat värit hyrrään samaan järjestykseen ja nakkaan hyrrän sukkelasti pyörimään, näyttää hyrrä aivan valkealta. Siitä näen valkean valon olevan yhdistetyn vesikaaren seitsemästä väristä, ja se saatetaan jälleen jakaa erilleen niihin, niinkuin valon sädetten paistaessa tahkotun lasin läpi. Kun valo paistaa kukkaan, tulee se punaiseksi, jos se imee sisäänsä kaikki muut säteet, mutta palauttaa itsestään pois ainoasti punaiset. Jos se palauttaa itsestään siniset säteet, näyttää se siniseltä, ja niin on kaikkien värien kanssa. Paitsi vesikaaren värejä, on niitä muunkin näköiselle vivahtavia, jotka tulevat värien sekoituksesta. Mustasta ja valkeasta saadaan harmaata, mustasta ja punaisesta ruskeata j.n.e. Sen pitää kaikkein maalarien hyvästi tuntea. Ja tarkasti tulee niiden osata kuvata valoisia ja varjopaikkoja; muuten ei ole kuvaus kuvatun näköinen.

Jos jollakulla kappaleella on hyvin kiiltävä pinta, näen siinä kuvani juurikuin kuvastimessa (peilissä). Siksi kuvauvat kaikki ympärillä olevat kappaleet kirkkaassa lähteessä eli tyvenessä järvessä eli hiljaa juoksevassa joessa. Mutta jos menen kuvastimen sivulle, enpä näekkään itseäni, vaan muita, jotka ovat kuvastimen edessä toisella puolella. Siitä näen etteivät valon säteet kimpoa kuvastimesta joka suunnalle. Jos säteet tulevat suoraan, palauvat ne suoraan takaisin vastassa olevalle kohdalle. Soutaessani veneellä joella, näen rannan kuvastelevan niin että sen kuva vedessä juurikuin kääntyisi sisäänpäin. Se tulee siitä että valon säteet rannalta lankeavat vinoon veden pintaan.

Mutta jos asetan suoran kepin puolitiestä veteen, niin näyttää sen kuva juurikuin murretulta. Ja jos panen vesikuppiin rahan, näyttää tämä olevan toisessa paikassa, kuin se onkaan. Miksikä niin? Siksi kuin valo menee suoraan aineen läpi, joka on yhtä tiheää jokapaikasta; mutta jos se menee harvemman aineen läpi tiheämpään eli päin vastoin, niin murtuvat säteet ja juurikuin sujuvat syrjään. Vesi on harvempaa kuin ilma, siksi näyttää keppi murtuneelta, ja raha näyttää olevan eri sijalla. Ylempänä oleva ilma on harvempaa kuin alempana oleva, siksi näyttää aurinko aina olevan taivaalla ylempänä, kuin se onkaan.

Lasi on paljoa tiheämpää kuin ilma: siksi murtaa paksu lasi hyvin valon säteet. Jos otan pyöreän lasikappaleen, joka on molemmin puolin mykevä, näenpä tavallisella matkalla kaikkia suurempana, kuin itsestään ovatkaan. Sellaiset suurennuslasit ovat ihmeellisiä läpikatsottaessa, kun niillä katsotaan aivan pieniä kappaleita. Isällä on sellainen lasi, jota hän kutsuu tulilasiksi, ja sillä sytyttää hän piippunsa, sillä se kokoaa auringon säteet yhteen polttopilkkuun. Äidillä ovat silmälasit mykevästä lasista, kun hän ei näe selvästi likeltä. Ontevilla lasilla nähdään kaikkia pienempänä kuin ovatkaan; sellaisia silmälasia pitää lukkari, joka on likinäköinen eikä näe hyvästi pitkälle matkalle. Ja jos sovitan useita mykeviä lasia kohtalaisesti pitkään putkeen, niin saan siitä kiikarin, joka samalla näyttää isontavan edessä olevat kappaleet ja tuovan ne likemmä.

Joka kerran kun seison auringon paisteessa eli istun valkean lekolla, tunnen auringon ja tulen samalla paistavan ja lämmittävän. Ajattelen silloin usein itsekseni: kuka tiesi, jos ei valo ja lämmin ole juuri samaa, joka ilmestyy kahdella eri tavalla? Toisella kerralla olen nähnyt valon lämpimättä, niinkuin kiiltomadon, ja lämpimän valotta, niinkuin kylmää naulaa takoessa, siksi että se tulee aivan kuumaksi. Silloin olen ajatellut: ihmeellisiä ovat luonnon voimat!

Olen havainnut lämpimäin kappaletten antavan lämmintänsä kylmille kappaleille; mutta silloin menettävät lämpimät kappaleet lämpimäänsä. Jos tartun talvella rautalukkoon, tunnenpa, kuinka se viepi lämmintä kädestäni. Olenpa havainnut muutamain kappaletten pikemmin kuin toisten tulevan kylmiksi eli lämpimiksi. Saatan pitää hiiltä hyppysissäni vaikka sen toinen pää on tulinen. Mutta jos kiehutan vettä rautapannussa ja tartun käsin sen rautaseen varteen, niin se polttaa. Jos pannussa on puinen varsi, tohdin siihen kyllä tarttua. Siitä tiedän raudan ja kaikkein metallein olevan hyviä lämpimänjohdattimia, mutta puun, kiven, villan, ilman, veden ja muiden kappaletten johdattavan hitaammasti lämmintä läpitsensä. Siksi rakennetaan huoneita puusta eli kivestä. Sillä jos niitä rakennettaisiin raudasta, niin olisivat ne tukalaksi asti lämpimät kesällä ja hirveän kylmiä talvella. Siksi pidämmekin mieluisimmasti villa-vaatteita, jotka eivät päästä lämmintä ulos ja kylmää sisälle. Sentähden on Jumalakin vaatettanut monta eläintä turkkiin, joissa ovat karvat eli villa. Ja siksi pidetään kaksinkertaisia akkunoita talvella, sillä ruutuin välissä oleva ilma estää tulemasta kylmän ulkoa ja lämpimän sisäpuolelta.

Mitä on siis lämmin? Niin, mitä se itsessään on, sitä en voi sinulle sanoa. Lämpimäksi kutsumme sitä, joka on yhtä lämmin eli lämpimämpi kuin oma ruumiimme, ja kuumaksi sitä, joka on vielä paljoa lämpimämpi. Mutta kylmää on se, joka on omaa ruumistamme kylmempi. Se tulee usein harjaumisesta. Jos usein lämmittelein valkean lekolla, tulenpa viluisemmaksi ja aremmaksi, kuin ennen olin. Ensin tultuani saunaan, on minusta siinä hirmuisen kuuma, ja meressä uidessani on minusta ensin vesi hirveän kylmää. Mutta vähitellen totun siihen. Siitäpä käsitän kuumuuden ja pakkasen olevan vaan vähä enemmän eli vähä vähemmän lämmintä.

En kuitenkaan sentähden voi tottua kaikkeen kuumuuteen, enkä kaikkeen kylmyyteenkään. Jos kosken paljaalla sormellani hiillokseen eli liekkiin eli tuliseen rautaan, saanpa rakon sormeeni, sillä nahka turmeltuupi siinä. Silloin ei ole hyvä pistää sormeani kylmään veteen, sillä siitä alkaa sitä pahemmin pakottaa. Kuuma kuumaa ja kylmä kylmää vastaan. Jos heti pidän sormeani kuumuudessa, niin pääsen rakosta. Jos olen hyvin palavissani ja juon kylmää vettä eli jäähdyn ilmassa, niin vilustun ja siitä sairastun. Käteni, jalkani ja poskeni saatan palelluttaa kylmänä talvipäivänä, niin että ne jähmettyvät ja tulevat valkeiksi ja turriksi. Jos niitä silloin lämmitän valkealla, tulevat ne heti kipeiksi, ja niitä alkaa pakottaa. Näinpä kerran ukon kävelevän puujaloilla. Hän oli palelluttanut jalkansa metsässä. Kotiin tultua oli hän lämmittänyt niitä valkean paisteella, ja nyt tulivat kuoleman vihat jalkoihin, niin että lääkärin täytyi sahata ne poikki. Mutta jos hieron paleltunutta kättä, jalkaa eli poskea hyvin lumella, niin tulevat ne viimein hyviksi. Niin voidaan saada henki ihmisiinkin, jotka löydetään pakkaisesta hengetönnä metsässä eli maantiellä. Voipi niinkin olla, että ne ovat kokonaan paleltuneet hengettömiksi. Samalla lailla saatetaan kuolla tulesta eli kovasta kuumuudesta.

Ihmeellistä on nähdä kuinka kappale isonee, kun sitä kuumennetaan, ja pienenee jäähdyttyänsä. Jos minulla on rautakanki, joka sopii paraiksi reikään, ja kuumennan tuliseksi kangin, eipä se mahdukaan enää samaan reikään, ennenkuin on jäähtynyt kylmäksi. Miksikä kuumentaa seppä kärrynrattaan selkärautaa, ennenkuin panee sen rattaan ympäri? Siksi että selkärauta kuumana on suurempi; mutta jäähdyttyä kutistuu se kokoon ja puristuu lujempaan rattaan selkään. Miksikä nurkat paukkuvat talvella? Siksi kuin seinähirret halkeilevat, kun on lämmin sisällä ja kylmä ulkopuolella. Miksikä putoaa sormus sormestani, kun pistän sen kylmään veteen? Siksi kun sormi kutistuu enemmän kuin sormus. Miksikä kuohuu vesi padassa, joka on sillä täytetty? Siksi kun vesi paisuu lämpimästä enemmän kuin pata.

Miksikä siis pata kiehuu? Siksi kun kuuma vesi padan pohjalla kevenee, nousee ylöspäin pintaan ja pakottaa muun veden pois edestään. Siitä tulee liike padassa. Pohjassa oleva vesi tulee viimein niin kuumaksi, että se muuttuu höyryiksi ja nousee poreina eli kuplina ylöspäin. Jos tämä höyry lasketaan kylmän putken lävitse, niin jäähtyy se ja tulee jälleen vedeksi; ja niin tisleerataan juoksevia aineita. Ja samalla lailla kuin lämmin vesi nousee ylöspäin padassa, niin nousee lämmin ilmakin ylöspäin huoneessa. Sen kyllä tunnen saunan lavalla.

Mutta vaikka kaikki muut kappaleet kutistuvat pienemmiksi pakkasessa, niin tekee vesi kokonaan toisin, sillä se paisuu muuttuessaan jääksi. Jos putelin täytän vedellä ja panen sen pakkaseen, niin särkyy puteli. Jos reijän poraan kiveen, täytän reijän vedellä ja lyön tulpan sen suulle, niin kivi halkeaa, kun vesi on talvella jäätynyt reijässä. Sentähden on jää keveämpi kuin vesi, ja pysyy veden päällä. Jos jää painuisi pohjaan, niin ei se sulaisi keväällä, ja ei yhtään elävää pysyisi silloin hengissä vedessä.

Meillä oli tuvan rinnalla kylmä kamari, jota ei oltu lämmitetty kaukaan aikaan talvella. Siinä oli ilmasta tullut märkyys jäätynyt jääneuloiksi akkunalasissa. Kun teimme valkean takkaan, havaitsin jään alkavan sulaa akkunaruudussa valkean kohdalla. Mutta samalla kertaa oli lattialla takan ja akkunan välillä niin kylmä, että maito jäätyi kupissa, jonka panin lattialle. Miksi niin kävi? Siksi kun lämmin paistoi tulesta ja lämmitti ruudun, mutta se valkean ja ruudun välillä oleva ilma lämpeni paljoa hitaammin.

Lämpimäin auringon sädetten mennessä ilman läpi ei ilma ota niistä paljo lämmintä, vaan maa ottaa enimmän. Sitten lämmittää maa ilmaa, joka on sitä likinnä, ja siksi on ilma alhaalla maan pinnalla lämpimämpi kuin korkeammalla vuorilla. Siksi puhaltaakin toisia tuulia ylhäällä, ja siltä se usein näyttää, kuin pilvet kulkisivat tuulta vastaan. Jos nousen hyvin korkealle vuorelle, tulenpa viimein sellaiselle paikalle, jossa lumi ei enää sula kesällä, ja sitä paikkaa kutsutaan lumirajaksi. Korkeammalla ei voi mitään kasveja menestyä; mutta puista on koivu, joka kasvaa likinnä lumirajaa. Keskellä maata, jossa on lämpimin, on lumiraja korkealla ylhäällä; mutta kaikkein kylmimmissä paikoissa on se juuri maan pinnalla.

Oi Jumala, joka olet antanut silmillemme valkeuden ja ruumiillemme lämpimän, valaise sielummekin totuuden valolla, että mielemme olisi lämpimästi halukas hyvään, jota maan päällä on! Olemme lukeneet pyhässä sanassasi Jesuksen Kristuksen olevan totisen valkeuden, joka valaisee kaikki ihmiset. Anna meille siis armosi, ettemme koskaan erkanisi Vapahtajastamme synnin teille; sillä siellä on pimeys ja kylmyys, ja siellä sielumme paleltuu kuoleman varjossa. Mutta sinun tykönäsi on armo ja ijankaikkinen kirkkaus, ja valkeudessasi on meillä valkeus.

Magneetista ja kompassista.

Nä'inpä kerran teräspalasen, joka oli hevosen kengän mukainen, ja sen pienemmässä haarassa riippui rautakappale kiini, eikä näkynyt mitään, joka olisi sitä siinä pitänyt. Miten se voi käydä laatuun? Sen sanon sinulle. Muutamalla rauta- eli teräslajilla on kummallinen luonto vetää toista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli teräs on magneeti, ja isoon magneetiin saatan panna useita leivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin leikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen teräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni ongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä korkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä vaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja, joissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin. Jos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään rasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään, putoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka miten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti. Sellaista rasiaa kutsutaan kompassiksi, ja tämän tuntevat kaikki merimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat merimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä, joilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin jälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten muutkin ilmain suunnat.

Mikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa oleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki, kääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä se salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi kukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman voimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä, valona ja lämpönä.

Revontulista.

Syys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan pohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä leimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se valkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä kutsutaan revontuliksi, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa. Mutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan sähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien palaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.

Kiikarista eli pitkäsilmästä.

Suurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne oikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja vesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi ollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat kappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun tuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen sen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen jotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan, eli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren kiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää kummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä, näenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.

Lämpömittariista.

Usein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona. Siihen on minulla kone, jota kutsutaan lämpömittariksi, ja jonka näet tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä. Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin, jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän jäätöpykäläksi, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy. Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän kiehumapykäläksi. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän pykälöiksi ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin jäätyy se kovaksi.

Lämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun ilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää varjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.

Ja jos jolloinkin kuulet puhuttavan ilmapuntarista, niin elä luule sen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se on laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli alemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista ilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä ilma.

Sunnuntai-aamu.

Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa! Sä vuorias Ja laaksojas Nyt koristat kuin morsianta. Sun kansas siitä riemun saa. Kun kukat tuoksuin kaunistaa Tuhanten järviesi rantaa.

Ja kukat riemuitseepi valollen. Min päivä suo Ja maahan luo Niin kirkkahasna aamupuhtehella. Mut kansa, Herraa muistellen, Pois heittää kaiken turhuuden Ja alkaa rukoella.

Valaise, aamupäivä armias. Nyt Jumalan Lain korkean Ja pyhän sanan kautta sieluamme! Valaise Suomen ruhtinas Ja köyhää kansaa loistollas. Myös viimein hautojamme!

Neljästoista Luku.

Painosta ja liikunnosta.

Tule, luetaanpa wielä, sillä luonnon kirja on sanomattoman rikasta. Tämä kiwi on kowaa, tämä sawi on pehmeää ja tämä lasipalanen on niin haurasta. Helpommasti se murtuu rikki kuin tämä witsa, joka on sitkeä. Tämä pihlajakeppi on notkea; se sujuu helposti. Tämä teräswieteri lukossa on pontewa; sujutettua potkasee se itsensä jälleen entiselle muodolleen. Pallini on myös pontewa; se kimpoaa takaisin lattiasta. Plyijy ja sawi eiwät ole ollenkaan pontewia. Niitä en saa kimpoamaan takaisin.

Tämä höyhen on keweä, mutta tämä kiwi on raskas. Kun sitä pidän kädessäni, tunnen sen selwästi painawan alaspäin. Jos se on maassa, täytyy minun käyttää woimaa nostaakseni sitä ylös; ja jos sen päästän kädestäni irti, putoaa se kohta maahan. Miksikä niin? Siksi että maa wetää sitä itseensä jonkunlaisella woimalla, joka tulee sen tiweydestä ja suuruudesta. Se on painowoima. Siitä tulee kiwen paino. Raskaita owat ne kappaleet, joita maa wetää kowasti itseensä, ja keweitä owat ne kappaleet, joita maa wetää heikosti itseensä. Mutta walolla, lämpimällä, sähköllä ja magneetiwoimalla ei ole painoa.

Jos kiwi woisi pudota maan sisään, niin se putoaisi aiwan maan sisustaan; siellä se wasta pysähtyisi. Ja jos tahdon nähdä, mihin painowoima wetää, annanpa plyijyluodin riippua wapaana nuorassa. Siitä saan minä luotilaudan, jota rakennusniekat käyttäwät huoneita rakentaessa. Luoti ja nuora riippuu suorana alaspäin, ja sitä kutsun minä pystysuoraksi. Mutta tywentä wettä järwessä eli meressä ja kaikkea, joka on suorana pitkinpäin, kutsun minä tasasuoraksi.

Nyt punnitsen jotakuta kappaletta, tietääkseni sen painoa. Silloin otan waa'an tahi puntarin. Jos waa'assa owat yhtä pitkät siwut ja yhtä raskaat painot molemmissa kupissa eli molemmilla lewyillä, niin on waaka tasapainossa. Jos siinä eiwät ole yhtä pitkät siwut, waan owat yhtä isot painot, niin painuu pitempi siwu alaspäin. Jos siinä owat yhtä pitkät siwut, mutta ei yhtä raskaita painoja, niin laskeupi raskaampi paino alaspäin. Puntarissa muutan minä kanninta siksi että puntarin paino peräpuolella kanninta tulee yhtä raskaaksi kuin paino on puntarin päässä olewassa koukussa. Samallaista olet usein nähnyt kiikkuissasi laudalla. Tässä on kaksi poikaa, jotka owat panneet laudan hirren päälle kartanolla. Lauta on waa'an siwuin lainen. Jos pojat owat yhtä raskaat, niin asettawat he laudan niin, että sen molemmat puolet owat yhtä pitkällä. Silloin owat ne tasapainossa ja wuorottain kiikkuwat ylös- ja alaspäin. Mutta jos ne panewat laudan toiselle puolelle pitemmälle, niin jääpi pitemmällä puolella istuwa poika maahan istumaan eikä pääse ylöspäin. Ja jos toinen poika on keweempi, tarwitsee hän pitemmältä lautaa puolelleen, muutoin jääpi hän ylös eikä pääse laskeumaan.

Jos kumarrun kowin alaspäin niin kaadun kumoon. Jos kannan wesiämpäriä kädessäni, niin kumarrun käydessäni toiselle puolelle. Jos juoksen hirttä myöten eli käwelen porraspuuta myöten, niin huiskin käsiäni, pysyäkseni tasapainossa. Konstiniekat, jotka käwelewät köyttä myöten, pitäwät silloin tankoa käsissään. Miksikä niin? Siksi että jokaisessa kappaleessa on paikka, jota kutsutaan painokeskustaksi. Jos ei sillä paikalla ole tukea alla, niin kaatuu kappale, juuri kuin kirja, jota koetan saada seisomaan yhdellä nurkalla. Jos ei minun painokeskustani ole kohdastaan sen jalan päällä, jolle astun, niin lankean. Pieni lapsi oppii wähitellen tuntemaan painokeskustansa, ja sitten alkaa hän käwellä. Kepin saatan pitää wiippumassa pystössä sormeni päässä, niin että se seisoo suorana ilmassa.

Jos minulla on kaksi yhtä isoa plyijypalasta, niin yksi niistä painaa saman werran kuin toinenkin. Mutta jos minulla on plyijypalanen ja puupalanen, jotka owat yhtä isoja, niin painaa plyijypalanen enemmän kuin puupalanen. Silloin sanon: plyijy on raskaampi kuin puu.

Miksikä uppoaa kiwi weteen? Siksi kuin kiwi on raskaampi kuin sama koko wettä. Miksikä pysyy hirsi weden päällä? Siksi että se on kewyempi kuin kokonsa wettä. Miksi makaa hirwen alapuoli wedessä? Siksi kuin se painaa altaan pois saman painomäärän wettä kuin se itsekin painaa. Jota raskaampi se on, sitä sywemmälle se painuu. Mutta se tulee kappaleen muodostakin. Wene painaa pois altaan wähemmän wettä, kuin jos sen puut olisiwat lauttana. Ulkomaalla rakennetaan laiwoja rautalewyistä. Jokainen rautalewy yksityisenä uppoaisi pohjaan; mutta laiwan muoto tekee sen, ettei se paina niin paljo wettä altansa pois. Jos nostan kiweä wedessä, tunnen sen siinä keweämmäksi, mutta kun olen saanut sen weden pintaan, tuntuu se raskaammalta. Jos putoan weteen, painunpa pohjaan, jos en osaa uida. Mutta jos minulla on airo kainaloin alla, niin pysyn weden päällä. Näin kerran pojan, joka oli hukkunut. Jonkun ajan perästä nousi hän weden päälle; mutta se tuli siitä, että ruumis oli turpunut isommaksi.

Ihmiset ja eläwät liikkuwat itse paikasta toiseen. Mutta muut kappaleet eiwät liiku itse. Tuolla menewät kärryt. Eiwät ne liikkuisi paikalta, jos ei hewonen niitä wetäisi. Tuolla lentää palli. Se olisi aiwan yhdessä kohti, jos ei sitä olisi nakattu menemään. Puun oksat liikkuwat, kun tuuli niihin puhuu. Kerä wierii pöydältä alas, koska painowoima wetää sitä alaspäin.

Jos laudan tai tien tai jonkun muun tasaisen toinen pää on ylempänä kuin toinen, niin kutsun sitä wiettäwäksi pinnaksi. Jos lasken jotakin pyöreää eli kuperaa yläpuolelta pintaa, niin se wierii painollansa alaspäin. Mutta jos tahdon sitä wierittää ylöspäin, niin tarwitsen siihen enemmän woimaa kuin silloin, jos lauta tai tie olisi tasapinnassa. Siksi mennään mäkeä alaspäin hywää wauhtia, mutta ylös mäkeen wetäwät hewoset waikeammasti kuin tasaisella tiellä.

Kellon napsauttaissa sekunnin, saatan käwellä kaksi kyynärää eteenpäin; mutta samalla ennätän juosta 12 kyynärää. Ja samalla ajalla ennättää hewonen täydessä laukassa 25 kyynärää, kyyhkynen lentää 45 kyynärää, pyssyn luoti kulkee 500 kyynärää, ja walo lentää eteenpäin 29,000 peninkulmaa. Niin erilainen on liikkeen nopeus.

Jos on kaksi yhtä raskasta kiweä, ja yhtä niistä nakkaan wäkewämmästi kuin toista, niin lentää se kiwi nopeammasti, jota nakkasin wäkewämmästi. Mutta jos minulla on raskas kiwi ja keweä kiwi, niin tarwitsen enemmän woimaa raskasta kiweä nakatessa, että se menee yhtä nopeasti kuin keweä kiwi.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Se lentää ensin winoon ylöspäin, sitten wähenee sen wauhti, sitten alkaa se winoon laskeuda alaspäin, ja tehtyänsä kaaren, putoaa se alas ja makaa maassa. Miksikä niin? Siksi kuin ilma tekee sille wastusta ja maa wetää sitä alaspäin. Jos nakkaan kiekun pyörimään, niin pidättää sitä wielä hierominenkin maata wasten. Kaikki tämä wähentää ja estää liikettä. Ja jos ei olisi niin, tapahtuisipa se ihme, ettei pallini eikä kiekkani kerran kädestäni nakattuina enää koskaan pysähtyisi.

Muuan poika pani kelkalle kiwen ja weti kelkkaa. Toinen poika, joka oli yhtä woimakas, tuli kumppanillensa awuksi wetämään. Nyt wetiwät he kelkkaa kahta wertaa nopeammasti, kuin ensimäisen pojan yksinään wetäessä. Wähän ajan perästä alkoiwat he riidellä. Toinen weti kelkkaa eteenpäin, toinen taaksepäin. Eipä kelkka paikalta liikahtanut. Mutta wiimein wäsyi ensimäinen poika, ja nyt weti toinen poika niin paljo takaperin, kuin oli eroitusta poikain woimain wälillä. Kerran sitoiwat molemmat pojat nuoransa rekeen ja wetiwät sitä, kumpikin puoleltaan, winoon syrjään. Menipä reki aiwan suoraan eteenpäin, siksi kuin molemmat wetiwät sitä yhtä lujasti. Mutta kun toinen wäsyi, weti toinen poika re'en enemmän puolellensa. Kulkeissaan surwasi reki kelkkaa, ja kelkka poikkeusi syrjään, kun oli rekeä keweämpi, ja reki meni hitaammasti eteenpäin. Sitten surwasi reki olkikuormaan, mutta olkikuorma ei mennytkään syrjään, kun oli raskaampi, waan reki pysähtyi. Jos raskas olkikuorma olisi surwaisnut rekeä, niin olisi se antanut reelle kowemman wauhdin, kuin reki antoi olkikuormalle. Näinpä kerran weneen purjehtiwan hywää wauhtia ja paukahtawan laiwaan, joka purjehti hywin hitaasti. Kuitenkin meni laiwa esteettä eteenpäin, mutta wene musertui rikki.

Kartanollamme oli suuri kiwi. Isä halusi saada sitä pois siitä, mutta ei yksikään saanut kiweä paikalta liikahtamaan. Ottipa isä wiwun, jonka näet tässä kuwattuna. Hän pisti kiwen alle lujan kangin ja pienen kiwen pani kangin alle aiwan likelle sitä suurta kiweä. Kun hän painoi wiwun yläpäästä alaspäin, jaksoipa nostaa kiwen, joka sitten wedettiin pois lujalla re'ellä. Samalla lailla oli kaiwon wintin kanssa, ja aiwan niin oli lautakiikunkin (liekunkin) kanssa. Siinä oli hirsi alustukena; tässä oli sinä pieni kiwi. Ja pitemmällä puolella wipua oli sama woima, kuin pitemmällä puolella lautakiikkua. Olisi isä saattanut panna alapuolen wipupuuta kiwen alle ja wiwuta yläpään ylöspäin. Silloin olisi alustukena ollut wipupuun alapää.

Wintturi laiwassa ja wesiratas myllyssä owat myös wipuja. Weden, joka on wetäwänä woimana, annetaan pudota wäkewimmästi rattaasen; mutta myllynkiwet, joiden pitää pyöriä, owat kiinni lyhdyssä, jota pyörittää hammasratas, joka taas on akselineen yhdistyksessä wesirattaan keskustan kanssa. Sellaiset woimat enenewät sanomattomasti wuoroliikuntokoneella, jossa suuremmat rattaat iskeywät hampaineen pyörittämään pienempiä; sillä jokainen ratas tulee wiwuksi.

Toinen wipukone on ruuwi, jossa on kaksi osaa, wäännettäwä ruuwi ja ruuwin torwi eli mutteri, joiden kierteet sopiwat toisissaan pyörimään. Saatan nyt tehdä kahdella tawalla, joko niin että mutteri on kiinni ja ruuwi irtanaisena, niinkuin näet tässä kuwatussa pusertimessa. Siinä enenee woima ruuwissa olewalla tangolla. Taikka on itse ruuwi kiinni ja mutteri irtanaisena niinkuin oikeissa kärryin rattaissa pidetään. Siinä lisäypi mutterin woima sillä lailla että sitä wäännetään awaimella.

Wielä tiedän sittenkin wipukoneen. Isä aikoi halkaista pölkkyä, mutta eipä woinutkaan saada sitä kirweellä halki. Siksi löi isä nalkin pölkyn päähän, ja nyt halkesi pölkky muutamalla lyönnillä. Siitä ymmärsin wipukonetten olewan monellaisia. Puukkoni ja hakkurautani waikuttawat kuin kiilat. Keritsimien ja saksien terät owat kuin kaksi kiilaa ja waikuttawat kuin wiwut. Mutta kairi on samassa ruuwina ja nalkkina.

Jos tahdon käyttää pyöriä ja kinunkia nostaakseni suuria painoja, niin panen ne riippumaan irtanaisina köysissä. Jos sidon ne kiini, eipä olekkaan niillä enää wipuwoimaa. Mutta silloinkin on minulle niistä suurta hyötyä; sillä silloin nostan painoa ylöspäin köydestä wetämällä alaspäin, ja silloin enenee woimani oman ruumiini painolla.

Aiwan wähän olen ennen ajatellut sellaisia asioita kuin painoa ja liikettä. Mutta jota enemmin niitä ajattelen sitä mieluisempi on niistä kaikista ottaa waari. Enpä ole ennen kysynyt kiweltä: miksikä uppoat? eli weneeltä: miksikä pysyt weden päällä? En ole ennen arwellut pallista: miksikä lennät kaaressa? eli koskesta: miksikä juokset? eli myllystä: miksikä pyörit ja käytät? Mutta nyt olen oppinut kysymään ja waarin ottamaan monesta asiasta. Niin tahdon katsella kaikkia ympärilläni ja ajatella: miksikä on se niin? Kyllä on Jumala pannut paljo oppimista tawallisimpiinkin asioihin. Mutta sitä ei näe ajattelematon. Hän ei ajattele pitemmälle omaa nenäänsä.

Wiidestoista Luku.

Suuresta avarasta maailmasta.

Tässä kirjassa olemme nähneet kaksi lasta tutkivan Jumalan luotuja kappaleita. Antti oli pojan ja Liisa tytön nimi. Nämäpä menivät syys-iltana isänsä kanssa ulos. Ilma oli selkeä, mutta kylmällainen. Tyven ja hiljaisuus oli ulkona. Tummansinisenä, korkeana, juhlallisena ja kupevana oli taivas lasten pään päällä. Sen kupeva puolisko, oli kuin suulleen käännetty malja ja loisti lukemattomilla tähdillä niin kauvas kuin silmä voi kantaa. Tämä oli juhlallista ja hyvin kaunista. Molemmat lapset luulivat olevansa aivan pienet Jumalan edessä.

Mutta katseltuaan ympärillensä luulivat he seisovansa keskellä suurta ontta palloa. Antti sanoi, piammiten hämmästyksellä: kah, nyt seisomme keskellä maailmaa!

Isä sanoi: kaikkein silmissä näyttää se siltä. Jumala on tällä tahtonut osottaa, että hän on asettanut ihmiset kauniin luodun maailmansa keskustaan. Kun koko maailma kunnioittaa Jumalaa, kuinka paljo eikö ihmisen sitten tulisi kunnioittaa Luojaansa, joka on asettanut hänet keskelle maailmaa! Kaikkea, mitä huomaitsemme aistimillamme: kaikkea, mitä näemme, kuulemme, maistamme, haistamme ja tunnemme, sitä kaikkea kutsumme luonnoksi. [Muistutus: Luonnon erilaiset aineet tottelevat joitakuita määrättyjä luonnonlakeja. Näiden lakien oppia kutsutaan luonnon-opiksi, ja niitä, joilla ovat suuret tiedot näistä asioista, kutsutaan luonnon-oppineiksi.] Mutta sitä loppumatointa, jota ei yksikään silmä näe, ei korva kuule, vaikka se on ihmisessä ja maailmassa, sitä kutsumme hengeksi. Luonto on katoavainen, mutta henki on katoamaton. Ja molemmissa on Jumala kaikkivaltias, joka kaikki kaikissa vaikuttaa.

Aurinkoa, kuuta ja tähtiä, jotka taivaalta paistavat meille, kutsutaan taivaankappaleiksi. Ovatko ne kiinni taivaan katossa? Eivät, ne liikkuvat kaikki suunnattoman suurissa piireissä maailman avaruudessa. Kuinka ne liikkuvat? Sen sanon sinulle. Olemme nähneet, kuinka kummallisesti maa painovoimalla vetää itseensä kaikki. Jos tätä voimaa ei olisi, putoaisi kaikki tyyni pois maan pinnalta, ja me itsekin mennä hurahtaisimme äärettömään avaruuteen. Mutta ei ole se ainoastaan maa, joka vetää kaikki itseensä, vaan aurinko, kuu ja kaikki tähdet tekevät samoin, kukin niistä suuruutensa jälkeen. Jos nyt painovoima olisi ainoasti vallassa maailmassa, vetäisivätpä suuret taivaankappaleet pienemmät itseensä. Maa lentäisi aurinkohon, ja kuu putoaisi maahan. Siksi on Jumala pannut kappaleisin toisen voiman, jonka heti saat nähdä. Otappa vanne ja pane sen sisäpuolelle litteä kivi. Heiluta vannetta sukkelasti ympäriinsä. Ei kivi sentähden putoa pois; heiluttaessa saapi se vauhdin ulospäin, niin että se pysyy kiinni, vaikka luulisi sen putoavan pois vanteesta. Jos otan sinun käsivarsistasi kiinni ja pyöritän sinua ympäri, niin lentävät jalkasi ulospäin. Jos ratsastan hevosella ympyrään, täytyy minun kumartua sisällepäin, muutoin putoan hevoisen selästä. Ja jos käännän rekeä yht'äkkiä, niin kiepsahtaa se ulospäin. Miksikä niin? Se tulee pyörimävoimasta, joka tahtoo juurikuin lennättää ulospäin kaikkea, jota sukkelasti pyöritetään. Tuo suuri aurinko vetää siis maatamme itseensä painovoimalla, ja maa vetää itseensä kuuta. Mutta samassa vetää pyörimävoima maata ja kuuta ulospäin. Näiden molempain voimain näin yhtaikaa vastapainossa ollen, ovat ne tasapainoisina; yksi vetää ulospäin ja toinen sisällepäin, ja niin pakottavat ne maan juoksemaan pyöreässä piirissä auringon ja kuun ympäri. Ja juuri niin on se yleesensä laajassa maailman avaruudessa. Suuremmat taivaan kappaleet vetävät pienempiä eivätkä päästä niitä irti; pienemmät juurikuin pyrkisivät niistä irtautua vapaiksi, mutta eivät pääse pois, eivätkä putoa isompain päälle. Niin juoksee aurinko, maa, kuu ja kaikki tähdet alinomaa suurissa pyöreissä piireissä, pienemmät isompain ympäri.

Jos kuljen veneessä, näyttää minusta ranta juuri kuin juoksevan sivu, ja vene näyttää olevan yhdessä kohden. Samalla lailla tuntuu meistä tämäkin suuri maa olevan yhdessä kohden ja koko taivaan piiri liikkuvan ympäri meitä. Mutta maa menee eteenpäin hirveää vauhtia maailman avaruudessa, lähes kolme peninkulmaa sekunnissa, jona kello kerran napsahtaa. Ja tässä liikkuu maa kolmella tavalla. Ensiksikin pyörii se ympäriinsä, samassa kulkee se auringon ympäri ja samassa seuraa se aurinkoa eteenpäin avaruudessa. Siitä tulee päivä ja yö ja vuodet ja vuoden ajat ja paljo muuta, jota kerron sinulle.

Nakkaanpa pallin ilmaan. Sepä pyörii ympäri, niin että, jos pistän sukkapuikon sen keskustan läpi, se pyörii puikon ympäri, juurikuin ratas pyörii akselinsa ympäri. Niin pyörii maakin ympäriinsä. Jos minulla olisi niin pitkä sukkapuikko, että voisin pistää sen läpi maan keskustan, niin olisi puikko maan akselina, jonka ympäri se pyörii. Ja molempia puikon päitä kutsuisin maan navoiksi: pohjoisnavaksi ja etelänavaksi. Ei maan läpi ole pistettynä sellaista tikkua, mutta niin ajattelen, että se on sillä lailla.

Jos olisi taikina taikka jotakin pehmeää ainetta, ja se saisi pyöriä akselinsa ympäri ilmassa, niin se pyöriessään muodostuisi pyöreäksi palliksi, mutta vähä tasautuisi napainsa kohdalta. Sillä lailla on maakin pyöristynyt palloksi ja tasautunut vähä napainsa kohdalta. Sillä alussa on maa ollut tulisen kuuma ja pehmeä niinkuin taikina, vaikka se sittemmin on päältäpäin jäähtynyt ja kuoreunut kovaksi. Luultavasti on niin käynyt kaikkein taivaan kappalten, sillä kaikki ovat ne pyöreitä kuin pallo. Ei se tee mitään jos täällä on vuoria ja laaksoja maan päällä; kyllä pallo on sentään pyöreä, vaikka sen pinnalle pannaan hietamurunen. Ja meistä näyttää, missä seisomme, maa olevan tasainen kuin hyrrä tai pyöreä pannukakku. Mutta sentähden on se niin, että me näemme aivan pienen osan maata sen pyöreän piirin sisällä, jota kutsumme taivaan ranteeksi eli näköpiiriksi. Havaittuamme laivan kaukana merellä, näemme siitä ensin vaan mastoin huiput, ennenkuin näemme koko laivan, ja se tulee siitä, että meren pinta, juurikuin maakin, on vähän kupera ja estää laivan näkymästä. Setäni, joka oli merimies, oli purjehtinut laivalla ympäri koko maan, ja hän näytti minulle paperista tehdyn pallon, jota hän kutsui maapalloksi ja johon koko maa oli kuvattu niin pyöreäksi, kuin se onkin. Kun hän näytti minulle sitä paikkaa, jossa me asuimme, ja puhui ihmisten asuvan toisella puolella maapalloa aivan jalkaimme alla, enpä tahtonut ensin uskoa häntä. Luulin niiden ihmisraukkain seisovan päällään ja välttämättömästi putoavan pois, jos ei heillä ole jotakin jaloissa kiinni pitämässä, niinkuin kärpäsillä katossa. Mutta muistin painovoiman ja niin ymmärsin niiden ihmisten täytyvän kävellä yhtä vakavasti jaloillaan kuin meidänkin.

Sanommehan joka päivä: aurinko nousee, aurinko laskeuu. Mutta ei se ole aurinko, joka nousee ja laskeuu, se on maa, joka juhlallisesti pyörii lännestä itäänpäin. Ja sen mukaan kuin se kääntyy ja me sen muassa, alamme me aamulla nähdä auringon idässä ja sitten puolenpäivän aikana korkeimmillaan taivaalla etelässä, siksi kuin me ja maa jälleen käännymme siitä pois, ja silloin vaipuu aurinko pois silmistämme länteen illalla. Niinkauvan kun aurinko valaisee sen paikan maata, jossa me asumme, on päivää; ja kun tämä paikka kääntyy pois auringosta, tulee pimeä ja yö. Päivä ja yö yhteensä on vuorokausi. Siinä on kulunut 24 tuntia, ja sillä ajalla on maa kääntynyt kerran akselinsa ympäri. Tunti jaetaan 60 minuuttiin ja minuutti 60 sekuntiin. Sitä varten on laitettu kello, jossa tuntiviisari näyttää kaksitoista tuntia jokaisessa puolessa vuorokaudessa. Mutta seitsemästä vuorokaudesta tulee yhteensä viikko; se alkaa sunnuntaina, joka on pyhitetty Jumalan palvelukseen. Sitten seuraa kuusi työpäivää: maanantai, tiistai, keskiviikko, tuorstai, perjantai ja lauvantai. [Kun sanotaan vuotta, kuukautta ja päivää, niin mainitaan kuukauspäivä. Viikkopäivät ei ole joka vuosi samoina kuukauspäivinä. Sitä saadaan tietää allakasta.]

Kyllä meistä on maa hirmuisen suuri. Keskipaikasta ympäri mitaten on se 3,750 (kolmetuhatta seitsemänsataa viisikymmentä) Suomen peninkulmaa. Tiedämme jo sen olevan kaksitoista sataa peninkulmaa keskustan läpi mitaten. Mutta aurinko on kuitenkin paljoa suurempi. Jos sulattaisimme yhteen 1,400,000 (miljonan ja neljäsataa tuhatta) samallaista palloa kuin maa on, niin tulisi niistä kaikista yhteensä niin suuri kuin aurinko on. Ja jos panen neulan nupin suuren nauriin viereen, saatan verrata neulan nupin olevan maan, ja nauriin auringon. Sentähden vetää aurinko maata puoleensa, vaikka se on niin kaukana siitä, Juurikuin pallikin kulkee eteenpäin samalla kun se pyörii ympäri, niin pyörii myös koko tämä suuri maakin samalla ympäriinsä, kun se kulkee auringon ympäri. Pitkä matka on maalla auringon ympäri kuljettavana: aina 88 miljonaa peninkulmaa. 365 (kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä) päivässä ja piammiten kuudessa tunnissa siihen lisäksi on maa kulkenut koko tämän pitkän piirin, ja sitä aikaa kutsumme vuodeksi. Sata vuotta kutsutaan vuosisadaksi. Mutta kun ne kuusi tiimaa tulevat siihen lisäksi, niin säästämme ne yhteen ja panemme joka neljänteen vuoteen päivän lisäksi. Sellaista vuotta kutsumme karkausvuodeksi. Tasavamman laskun vuoksi jaamme vuoden kahteentoista kuukauteen, vaikka niitä pitäisi olla vähäisen enemmänkin; sillä kuukaudeksi kutsutaan sitä aikaa, jonka kuu tarvitsee maan ympäri kulkeakseen, ja siinä kuluu 29 ja puoli päivää. Mitkä ovat siis kuukaudet? Ne ovat tammikuu, helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu. Ja koska ei kaikissa ole yhtä monta päivää, niin tulee muistaaksesi seuraava värsy:

Syys-, huhti-, kesä-, marraskuussa On päivää kolmekymmentä, Kahdeksan kolmatt' helmikuussa, Vaan muissa yksi neljättä.

Tuossa on palava kynttilä; pidämme sitä aurinkona. Otanpa kerän ja pistän sukkapuikon sen lävitse; kerä on maana, ja puikko on sen akselina. Asetanpa puikon seisomaan vähä vinoon ja kuljetan sitä ja kerää tällä kannalla ympäri kynttilää. Kun nyt samassa pyöritän kerää akselinsa ympäri, saanpa nähdä, kuinka päivä ja yö muuttelevat maan päällä. Näen senkin, että kun meillä on päivä, on ihmisillä toisella puolella yö; ja niin täytyy kaikkein kelloin käydä sitä enemmän edellä, jota etempänä asutaan idässä päin, koska aurinko siellä ennen tulee näkösälle. Näen senkin, kun maa vinossa kulkee auringon ympäri, että aurinko määrätyllä ajalla enemmän paistaa maan pohjoiseen puoleen, ja taas jälleen toisella ajalla enemmän eteläiseen puoleen. Tästä syystä tulevat vuoden-ajat. Auringon lämpimimmästi paistaessa pohjoseen, jossa me asumme, on meillä kesä, ja talvi on silloin eteläpuolella maata. Ja taas kun eteläisillä kansoilla on kesä, on meillä talvi. Ja kun meillä on kevät, on niillä syksy. Samasta syystä, aina sen mukaan kun aurinko paistaa enemmän tahi vähemmän sille paikalle, jossa asumme, eivät päivät ole yhtä pitkiä. Lyhyin päivä täällä pohjosessa on aina kohta joulun edellä. Silloin on aurinko aivan matalalla taivaalla ja laskeuu pian. Pohjoisnavan tienoilla on silloin alin-omainen pimeys, ja etelänavan tienoilla alin-omainen valoisa päivä. Ja koska aurinko silloin noin kolme päivää paistaa yhtä kauvan joka päivä, kutsumme näitä päiviä talvipäivän tasaukseksi. Silloin on pakkasta ja luuta ja talvi meillä, niin että mielellään lämmittelee valkealekon edessä.

Kohta joulun jälkeen havaitsemme päiväin pitenevän ja öitten lyhenevän. Jonkun ajan näin pitkitettyä, tulee päivä aivan yhtä pitkäksi yön kanssa, ja tätä aikaa kutsutaan kevätpäivän tasaukseksi. Silloin tulee kesä, hanget sulavat ja ruoho alkaa viheriöidä. Päivät alkavat nyt tulla pitemmiksi öitä, ja niin tulee aika, jona aurinko kolmena päivänä juhannuksen aikana on ainoastaan vähän aikaa sydän-yöllä kateissa. Ylempänä pohjosessa ei aurinko silloin ollenkaan laskeu öillä. Silloin on meillä kesäpäivän seisaus. Ja nyt kukoistaa kaunis kesä ympärillämme. Sitten alkavat päivät jälleen lyhetä ja yöt pitetä, siksi että päivä ja yö ovat taas yhtä pitkät, ja silloin on meillä syyspäivän tasaus. Sitten seuraa syksy, kun heinät ovat korjatut niityiltä ja elot pelloilta, ja puolat kypsyvät metsissä. Tänä aikana lakastuu kaikki kukoistus, sillä nyt tulevat päivät jälleen öitä lyhyemmiksi, ja niin tulee taas talvi; ja niin on koko elämämme alin-omaisen muutoksen alainen. Mutta niillä, jotka asuvat keskipaikalla maata, ovat päivät ja yöt alin-omaa yhtä pitkiä. Siellä nousee aurinko kello kuuden aikana aamulla ja laskeuu kello kuuden aikana illalla; ja kohta auringon laskeuttua tulee synkkä pimeä. Mutta meillä on aina kappale aikaa hämärää, ja sentähden tulee aamuhämärä kesältä niin pian iltahämärän perästä, että yöt ovat jonkun aikaa pian aivan valoisat.

Setäni, joka on merimies, oli kerran ollut muutamassa maassa, jossa ei koskaan ollut talvea. Se maa oli etelässä aivan kaukana meistä, ja se oli juuri kuin keskellä maata. Siellä olevilla ihmisillä ei ole ollenkaan vuoden aikoja, vaan alin-omainen kesä ja kova kuumuus, niin että kasvit kyllä voivat lakastua kuivuudesta, mutta ei kylmästä. Muutamana vuoden aikana sataa siellä pian alin-omaa kaksi kuukautta, ja se on niiden talvi. Samalla lailla ei ole vuoden-ajan muutoksia maan navoilla, vaan on alin-omainen talvi, ja sentähden eivät ihmiset voi asua siellä. Kyllä siellä on puoli vuotta päivää, niinkuin puoli vuotta yötä; mutta auringon säteet, jotka paistavat aivan pystösuoraan maata vasten maan keskustalla (päiväntasaajan kohdalla), paistavat niin vinoon maan navoille, etteivät voi sulattaa ijäistä lunta.

Nyt ymmärtänet, kuinka erilaisilla paikoilla maan päällä saattaa olla erilainen ilma; niin että keskimaan paikoilla on lämpimämpi ilma, kuin mailla etempänä etelässä ja pohjosessa. Se tulee siitä, kuinka lähellä maan napaa tai kuinka kaukana päiväntasaajasta paikka on, mutta vielä siitäkin, onko maa korkeammalla vai matalammalla meren pinnasta. Korkeampi maa on aina kylmempi, kuin alhaisempi maa. Jos asun meren rannalla, niin siinä on kostea ilma. Ei siinä ole niin pikaisia lämpimän ja kylmän muutoksiakaan, kuin etempänä ylhäällä mannermaissa.

Puhuisin sinulle vielä jotakin niistä pitkistä viivoista, joita näet maailman kartasta, mutta sitä et sinä vielä ymmärrä. Sen verran sanon sinulle, että viiva, joka ajatellaan vedetyksi ympäri maan keskustan (vaikka sitä ei siinä ole), on päiväntasaaja. Tämän molemmin puolin on kaksi samallaista viivaa, joita kutsutaan käännepiireiksi, eikä kaukana kummastakaan maan-navasta ole ne kaksi piiriä, joita kutsutaan napapiireiksi. Maat molempain käännepiirien välillä ovat kuumimpia maan päällä ja kutsutaan siis kuumaksi ilma-alaksi. Maita käännepiirien ja napapiirien välillä kutsutaan lauhkeaksi ilma-alaksi, joka merkitsee pakkasen ja lämpimän olevan kohtuullisesti tasattuna erinäisille vuoden-ajoille. Mutta maita napapiirien ja napain välillä kutsutaan kylmäksi ilma-alaksi. Suomemme on lauhkeassa ilma-alassa, mutta kuitenkin niin kaukana pohjosessa, että palainen maata on pohjoispuolella napapiiriä. Jumala on suonut tälle maalle ja koko pohjoiselle enemmän valoa kuin pimeää. Juuri sinäkin aikana, jona on pimeys, paistaa yön kuuvalo ja ilman revontulet ja lumen kuumotus, niin että pitkä talvi kuluu hiljalleen loppuun asti, kevättä odottaessa.

Kuusta.

Jumala on antanut meille kauniin lyhdyn yöksi tuonne taivaalle, ja se on kuu. Mikä on kuu? Se on suuri pallo, joka alin-omaa vierii maan ympäri. Minkätähden tekee se niin? Sentähden, että maa on viittäkymmentä vertaa suurempi, ja sentähden pakottaa hän kuun seuraamaan itseänsä. Pitkältäkö kuuhun on? Liki 36,000 (kolmekymmentakuusi tuhatta) peninkulmaa. Se on pitkä matka. Ja kuitenkin on kuu kaikista taivaankappaleista se, joka on lähinnä maata.

Minkätähden näyttää kuu niin suurelta, kun se ensin nousee? Ja minkätähden näyttää se niin pieneltä, ollessaan korkealla taivaalla? Sentähden, että kaikki, mitä näemme kaukana ylhäällä tahi alhaalla, näyttää pienemmältä, kuin mitä maanrajassa näemme. Mutta ei se paista omalla valollaan. Se on, juurikuin maakin, itsestään pimeä kappale. Mistä paistaa siis kuu? Siitä, että auringon säteet palauvat takaisin sen pinnasta ja tulevat jällensä maan päälle, juurikuin valon säteet vuoren kukkulalta. Jos voisimme tulla kuuhun, niin näkisimme sieltä maan paistavan samalla lailla. Maa, joka on paljoa suurempi, näkynee kauniilta kuuhun. Sieltä katsoen näkisi juurikuin tummia paikkoja paistavassa maalipallossa, ja nämä paikat ovat meriä ja järviä, joiden päilyvä pinta palauttaa valon säteet toisaalle päin, niin että vaan harvat niistä voivat kuuhun kimmota. Ja muutamat paikat maassa paistaisivat kirkkaampina, niinkuin vuoret ja mantereet, joiden epätasaisesta pinnasta valon säteet joka haaralle hajautuvat ja siis kuuhunkin kajastavat. Samalla lailla näkyy tummia ja valoisia paikkoja kuussakin. Vanha satu juttelee Rahko nimisen miehen yrittäneen tervaamaan kuuta ja tarttuneen ämpärinensä siihen, josta muka tummemmat paikat olisivat tulleet kuuhun; mutta älykkäät ihmiset sanovat: kirkkaat paikat ovat korkeita vuoria, ja tummemmat paikat ovat syviä laaksoja.

Se on kumma, kun kuu aina kääntää saman sivun maahan päin, ja toista sivua emme näekkään. Mutta aurinko paistaa kuuhun muutamina aikoina eri lailla. Tästä tulee, ettemme ollenkaan näe kuuta joku aika kuukaudessa, taikka että se siintää ainoasti hyvin hämärästi. Sen jälkeen alkaa se näkyä, ja silloin sanomme: nyt on uusi- eli yläkuu. 7 päivän perästä näemme puolen valoisaa sivua, ja silloin sanotaan: nyt on puolikuu. Taas 7 päivän perästä näemme koko valoisan puolen, ja silloin sanomme: nyt on täysikuu. [Muist. Ensimmäinen täysikuu kevätpäivän tasauksen jälkeen 21 p. maaliskuuta kutsutaan pääsiäis-täysikuuksi, ja ensimmäisenä sunnuntuina sen jälkeen on pääsiäispäivä. Sentähden ei satu pääsiäinen joka vuosi samalle ajalle. Helluntaijuhla asetetaan pääsiäisen mukaan, ja on myös liikkuva juhla. Mutta muut juhlat, niinkuin juhannus ja joulu, ovat kaikkina vuosina samoina päivinä.] Sen jälkeen alkaa kuu vähetä, juurikuin hiiret söisivät sen laitaa, ja nyt sanomme olevan alakuun. Taas 7 päivän perästä on se puoliskona ja vielä 7 päivän perästä ei sitä näykkään; mutta sitten alkaa taas kuun syntyminen. Sentähden puhutaan allakassa kuun neljänneksistä. Ensimmäisestä täydestä kuusta toiseen on 29 ja puoli vuorokautta kulunut; sillä niin pitkän ajan tarvitsee kuu kulkeakseen kerran maan ympäri. Ja jos haluat saada tietää yläkuuta ja alakuuta, niin muista, että kun luulisit saattavasi ottaa vasemmalla kädelläsi kuun puoliskon sisällepäin käyrästä laidasta kiinni, niin on uusi- eli yläkuu, mutta jos tarttuisit siihen oikealla kädelläsi, on alakuu. Muutoin saatat sinäkin muistaa sen tästä, jolla isä kerran muistutti poikaansa kuuta tuntemaan, sanoen:

Etkös tuhma kuuta tunne? Idän puolen täytymässä, Luotehen vähenemässä.

Sattuupa niinkin välistä, että tulee kuun pimeneminen. Mistähän se tulee? Siitä, että maa tulee kohdastaan auringon ja kuun välille ja varjoaa pois kuun.

Tässä näet äärimmäisenä loistavan auringon kuran, Tuo suurin piiri on se tie, jota aurinko näyttää kulkevan maan ympäri (vaikka se on maa, joka kulkee). Keskimäinen pallo on maa. ja tuo pieni musta pallo on kuu, maan ympärillä olevine rengasrataneen. Näethän nyt, kuinka maa voipi tulla auringon ja kuun välille, niin että maan varjo antaa kuuhun ja varjoaa siltä pois auringon. Voipipa niinkin käydä, että varjo piilottaa ainoastaan jonkun osan kuuta. Pian menee kuu eteenpäin: sitten tulee se pois varjosta, sitten on se jälleen valoisa, ja sitten saamme jälleen kuuvalon.

Toisella kerralla saattaa niinkin tapahtua, että kuu tulee aivan auringon ja maan väliin, niinkuin näet tässä allapäin kuvattuna. Silloin antaa jälleen kuun varjo maan päälle ja pimittää meiltä auringon, ja silloin sanomme olevan auringon pimenemisen. Silloin tulee maan päällä pimeä keskellä päivää, ja linnut herkeävät laulamasta ja luulevat olevan illan. Ja ne ihmiset, jotka eivät paremmin tiedä asiaa, luulevat suuren auringon tulleen vahingoitetuksi. Mutta vähän ajan kuluttua ovat maa ja kuu kulkeneet eteenpäin ja muuttaneet paikkansa, niin etteivät ne enään ole kohdatusten. Silloin on kalkki jälleen valoisaa ja kirkasta, ja ihmiset kiittävät Jumalaa, joka taas antaa auringon paistaa hyville ja pahoille maan päällä.

Tästä ymmärrät siis, että kun meillä on kuun pimeneminen, kuussa on auringon pimeneminen. Ja kun meillä on auringon pimeneminen, niin kuussa on maan pimeneminen. Sellaisia pimenemisiä ei näy yhtäläisesti kaikilla paikoilla maata. Mutta allakka tietää kaikki sellaiset asiat ennältä päin, sillä ne saatetaan jo edeltäkäsin laskea. Mutta ei yksikään voi tulla maasta kuuhun. Ja sentähden ei tiedä kukaan, onko kuussa joitakin eläviä, ja minkälaiset paikat siellä ovat. Luullaan ainoasti, että siellä on hyvin korkeita vuoria, mutta tuskin ilmaa, eikä ollenkaan vettä.

Auringosta ja tähdistä.

Maa vierii akselinsa ympäri lännestä itään päin, ja sentähden näyttää ikäänkuin aurinko kulkisi idästä länteen. Ei aurinko ole kuitenkaan yhdessä kohti; kyllä se kulkee pitkää tietään eteenpäin maailmassa, ikäänkuin vielä suuremman auringon ympäri, jota emme tunne. Aurinko pyörii, niinkuin maakin, akselinsa ympäri; se on huomattu auringossa olevista tummista paikoista, joita siinä kiikarilla katsoen välistä nähdään. Ja sen näemme, että aurinko omalla valollaan valaisee äärettömän avaruuden ja lämmittää samassa. Mutta mistä tämä valo ja lämmin tulee, sitä ei tiedä kukaan; sillä maasta aurinkoon on aina neljätoista miljonaa peninkulmaa. Jos pääskynen lentäisi aivan suoraan sata vuotta, niin ei se sittenkään tulisi puolivälinkään aurinkoon. Kanuunan kuula, joka kulkee peninkulman minuutissa, tarvitsisi 27 vuotta tullakseen aurinkoon. Suunnattoman suuri on aurinko, sen kyllä arvannet. Jos joka päivä voisin kävellä 10 tuntia suoraan eteenpäin, ennättäisinpä 3 vuodessa ympäri maan. Mutta auringon ympäri päästä, siihen tarvittaisiin 320 vuotta.

Ja juurikun maata voisi kutsua auringon pieneksi lapseksi, niin auringolla on vielä monta muuta sellaista pientä lasta, jotka, juurikuin maakin, alin-omaa pyörivät suurissa piireissä äitinsä ympärillä. Nämä auringon lapset ovat kiertotähtiä eli planeetoja, jotka kaikki itsestään ovat pieniä taivaan kappaleita, mutta paistavat auringon lainavalolla. Sellaisia tunnetaan jo olevan 90, ja joka vuosi löydetään toisia. Useat niistä ovat aivan pieniä, niin ettei niitä nähdä kiikaritta. Mutta toiset ovat suuria ja näkyvät kirkkaina tähtinä taivaalla, jossa ne alin-omaa muuttavat sijansa. Tässä näet kolme kiertotähteä, jotka ovat lähinnä aurinkoa. Ensimmäinen, joka kiertää 87 vuorokaudessa piiriänsä ympäri auringon, on Merkurius. Se on maata pienempi. Sitä lähinnä kiertää Venus 7 1/2 kuukaudessa suurempaa piiriä auringon ympäri. Se on maan kokoinen ja paistaa meille kointähtenä ja ehtootähtenä kaikkein kauniimmalla valolla, sillä se on läheisin kaikista tähdistä. Sitten kulkee maa, joka myös on kiertotähti, 365 vuorokaudessa vielä suurempaa piiriä ympäri auringon.

Mutta muita suuria kiertotähtiä kulkee vielä suuremmissa piireissä ulkopuolella näitä kolmea. Ensin kulkee Mars, joka on maata pienempi. Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka ovat paljoa suuremmat maata, kulkevat sitten yhä suuremmissa piireissä auringon ympäri. Ja Neptunus, joka on äärimmäinen, tarvitsee 165 vuotta kulkeakseen kerran auringon ympäri. Ja kaikki vierivät ne, niinkuin maakin, akselinsa ympäri, ja niillä on päivä ja yö, niinkuin meilläkin. Mutta niille, jotka ovat kaukana auringon valosta, on Jumala sen sijaan antanut kuita, jotka niitä valaisevat. Maalla on yksi kuu, suurella Jupiterilla on 4 kuuta. Saturnuksella on 7 kuuta ja myös paistava rengas ympärillään. Viimeisilläkin on useita kuita.

Kerran illalla tuli lukkarin Maija meille ja oli niin pelästyksissään, että oikein vapisi. Hän oli nähnyt taivaalla tähden, jolla oli hirveän suuri pyrstö perässä. Se merkitsee sotaa, sanoi hän. Älä pelkää, sanoin minä; se ei merkitse mitään. Se on pyrstötähti, ja sellaiset kulkevat suurissa soikeissa piireissä auringon ympäri. Pitkäin aikain perästä palaavat ne takaisin, niin että ne jälleen tulevat näkyviin meidän paikoillamme maailmaa.

Kiertotähdet, kuut ja pyrstötähdet ovat liikkuvia tähtiä; mutta kaikkia muita tähtiä kutsumme kiintotähdiksi, kun ne näyttävät liikkumattomilta eivätkä ole koskaan muuttaneet paikkaansa keskenään, niin kauvan kuin voidaan muistaa. Kuitenkin ovat ne suuria auringoita, jotka kiertävät piirejä jonkun tuntemattoman maailma-auringon ympäri. Sentähden että paremmin muistettaisiin tähtien olopaikkoja, on taivas jaettu tähtitarhoihin. Sellainen on Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka. Tähdet, joiden sivu aurinko näyttää kulkevan, ovat leveänä ratana, jota kutsutaan eläinradaksi. Siinä jaetaan tähdet 12:een taivaan-merkkiin, joista puhutaan allakassa. Tietoa auringosta, kuusta ja tähdistä kutsutaan tähtitiedoksi. [Muist. Tietoa alku-aineista ja luonnon voimista kutsutaan luonnon-opiksi eli fysiikaksi. Tietoa kappalten osista kutsutaan kemiaksi. Tietoa kaikellaisesta laskutavasta kutsutaan määräys-opiksi. Tietoa kivistä kutsutaan kivennäis-opikai. Tietoa kasvista kutsutaan kasvi-opiksi. Tietoa elävistä kutsutaan eläin-opiksi.]

Joka ilta näyttävät tähdet nousevan idästä ja laskeuvan länteen, josta näkyy juurikuin koko taivaan piiri vierisi ympäriinsä; mutta se on maa, joka kääntyy. Muutamat tähdet taivaslaella päämme päällä eivät koskaan laskeu, vaan kulkevat piirissä. Sellaisia on Otava, jossa on 7 eri tähteä. Yläpuolella Otavaa on tähti, joka on lähes yhdessä kohti. Tätä kutsutaan pohjantähdeksi, ja se näyttää yöllä missä päin pohjonen on.

Isän vielä puhuessa, lensi pienoinen pilkka taivaalla kaitaisella tulileimulla. Kah, huusivat lapset, tähti lensi alas! Ja kummalta näytti näistä, että taivaan tähdet saattavat lentää alas ja kadota.

Mutta isä sanoi; tuota kutsumme kyllä tähdenlennoksi, sentähden että se siltä näyttää; mutta ne ovat ainoasti pieniä avaruudessa lentäviä kappaleita, jotka välistä joutuvat maan ilmapiirin sisään. Mutta Jumalan suuret tähdet eivät putoa; ne kulkevat ratojaan monta tuhatta vuotta, eivätkä väsy, eivätkä eksy äärettömässä avaruudessa.

Onkohan tuonne tähtiin paljo matkaa? kysyi Liisa. Haluaisinpa kerran päästä sinne.

Isä sanoi: kun kerran kuolemme ja Jumala vapauttaa lunastetun henkemme, tulee tämä ja paljo muuta meille ilmoitetuksi. Mutta asuissamme täällä maan tomussa, näyttää meistä tie olevan tähtiin piammiten yhtä pitkä kuin ijankaikkisuus. Meistä on aurinko äärettömästi kaukana, ja valo kulkee kuitenkin tämän pitkän matkan puolessa yhdeksättä minuutissa. Siitä saatamme arvata, kuinka kaukana muutamat pienet tähdet ovat, kun tiedämme valon tarvitsevan tuhannen vuotta, ennättääksensä niistä meihin. Sentähden on varmaa, että jos Jumala sallisi niiden pienten tähtein sammua tänä iltana, ihmiset vielä tuhannen vuotta jälkeenpäin näkisivät niiden hienot valopiirut pilkoittavan etäällä tuolla sinisellä taivaalla.

Antti sanoi: no, mitä on tuolla etäällä tähtien takana?

Isä sanoi: toisia tähtiä.

Ja mitä on siellä toisten tähtien takana?

Vielä toisia tähtiä, Näethän tuon maitoharmaan radan, joka menee juurikuin tie korkean tähtisen taivaan ylitse! Tätä rataa kutsutaan linnunradaksi. Kun tähän katsotaan suurilla kiikareilla, nähdään sen olevan lukemattomaa tähtijonoa. Ne ovat niin kaukana, ettemme voi eroittaakkaan jokaista niistä erittäin, vaan niiden valo sekauu yhteen, ja tästä tulee tuo maitoharmaa valo.

Lapset seisoivat vähän aikaa aivan äänettöminä. Viimein sanoi Liisa, piammiten vapisten: missä tähdessä asuu Jumala?

Isä sanoi: etkö olo lukenut Jumalan olevan jokapaikassa läsnä? Hänen henkensä käypi koko luonnon lävitse, kaikkein näiden maailmain lävitse, jotka paistavat avaruudessa, ja jokaisen vähimmänkin tuulen hengen lävitse, jonka löyhäytellessä ruohot kumartuvat tässä, jossa seisomme, tämän alhaisen maan päällä. Lapset, kumartukaamme polvillemme illan rauhassa ja rukoilkaamme Jumalaa, nähdessämme Hänen ääretöntä voimaansa!

Ja he kumartuivat ristissä käsin polvilleen tähtein valossa, ja isä rukoili ja sanoi:

Pyhä, kaikkivaltias Jumala, Sinä, joka katsot alat meitä tähtein silmillä ja levität allesi koko maailman äärettömän avaruuden kunniasi kirkkautena ja ijankaikkisen majesteettisi istuimena! Sinä näet meidän olevan heikkoja, köyhiä lapsia ja ainoasti hajoavaista tomua suuressa luodussa maailmassa. Ja meidän elämämme katoo kuin varjo, ja me olemme syntiä tehneet Sinun edessäsi, emmekä uskaltaisi nostaa silmiämmekään kaikkivaltaasi kohti, jos ei Vapahtajamme Jesus olisi ottanut syntiämme pois. Kuitenkin olet Sinä antanut meille, kuolevaisille ihmisille, armon katsella Sinun tekojasi. Ja me olemme katselleet Sinun tekojasi ihmisessä, elävissä, kasveissa, kaikissa kolmessa luontokunnassa ja viimeksi suuressa maailman rakennuksessa, joka levenee päällämme niinkuin palvelukseesi rakettu temppeli. Ja kaikissa, pienemmästä suurimpaan, olemme me nähneet Sinun kaikkivaltasi ja Sinun hyvyytesi ja Sinun viisautesi, joka on luonut kaikki niin ihmeellisen kauniiksi ja hyväksi, kaikki tarkoitustensa mukaan maailmassa. Niin anna meille vielä Pyhän Henkesi armo, että me kaiken tämän oikein ymmärtäisimme ja mitä pitemmältä sitä enemmän oppisimme tuntemaan Sinua töissäsi. Me rukoilemme Sinun kaikkivaltaasi. Me ylistämme Sinun hyvyyttäsi. Me ihmettelemme Sinun viisauttasi. Nämä tähdet ja maailmat katoavat. Tämä maa katoaa. Mekin kuolemme pois; mutta sielumme pitää tulla Sinun tykösi. Sillä Sinä yksinäsi, Herra, et katoa; Sinä pysyt ijankaikkisesti, niinkuin Sinä olet: pyhä, kaikkivaltias, kaikkiviisas ja kaikkihyvä. Korkeasti ylistetty olkoon Sinun pyhä nimesi nyt ja ainiaan! Amen.

Vuosikaudet.

Kun kevät kaunis tuli, Soi Luoja lämpösen, Maan silmästä jo suli Jääkyynel huurtehen, Taas päivän paistellessa Jo linnut lauloivat, Ja lapset lehtosessa lloisna juoksivat.

Kun kesä saapui sitten. Ja niitty vihannoi, Maa kaunis kukkasitten Puvussa purpuroi, Me saariin soutelimme, Juoksimme metsihin, Ja marjaan kiiruhdimme, Kyll' lysti olikin.

Syys pimeät toi päivät Ja myrskyt pauhuisat, Pois lintuset ne veivät, Pois kukat tuoksuvat; Kynnettiin maita, soita Ja viljaa puitihin, Me söimme puolukoita, Kyll' lysti olikin.

Niin talvi tulee, tiuku Soi silloin helisten, Lystisti sukset liukuu Pääll' lumikinosten, Ja tuli takassansa Sulosti leimuaa, Näin talvellakin kanssa Kyll' lapset lystin saa.

Kun hanki kyynelehtii, Niin ole riemuinen, Taas kevät kaunis ehtii Iloa antaen. Ain' ylistele Luojaa: Kaikk' ajat hauskat on; Hän eloamme suojaa, Sen saattaa valohon.

Tähtitaivas.

Kas, tähtyet taivaan, Kuin kirkkahast' aivan Nyt valoa nuo Maan tomuhun luo. Ei surua heillä, Ei vaivoja näy, He ilmojen teillä Vaan riemuten käy.

He uupuin ei vaivu, Ei tieltähän taivu; Mi viettelys vois Ne villitä pois? Vuostuhannet siellä Ne loistoa soi, Vuostuhannet vielä Näin välkkyä voi.

Mä katala kurja, Min himoni hurja Kuin lehtisen vaan Saa ajelemaan! Mä vapisen aivan, Vaikk' iloiten myös, Kun tähtyet taivaan Näen tuikkivan yöss'.

Oi, maailman Luoja, Tään ihmehen suoja! Kuin sanomaton, Sun voimasi on! Mut raukkoja ratki, Jos on parahatki! Kaikk' ihmehes nuot Mun tutkia suot.

Vaikk' kurjina täällä Maan kuljemme päällä, Niin kaikki min loit Täss' opiksi soit. Kautt' elämän Herran Täss' aukesi tie, Jok' ilohon kerran Meit' ikuiseen vie.

Herra, Sinä olet mahdollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman; sillä sinä olet kaikki luonut, ja sinun tahdostasi he ovat, ja luodut ovat. Ilmestyskirja 4 1., 11 v.

Kuka taitaa häntä niin korkeasti ylistää, kuin hän on? Me näemme ainoastaan vähimmän hänen töistänsä; sillä paljon suuremmat ovat meiltä vielä peitetyt. Sirakin kirjan 43 1., 36 v.

Herra, meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on Sinun nimesi kaikessa maassa! Ps. 8, 10 v.