SISÄLLYS: (continued 2)

Tarkasti katsoessamme kukkia, näkyy muutamissa olevan keskellä juurikuin rihma eli nasta. Tämän alapuolesta, joka aikaa myöten kasvaa loppuun, tulee sitten hedelmä. Toisissa kukissa on yksi eli useampi rihma, joiden nenässä on pieni nyhämäinen nasta; tämä on se, jossa on siitepöly. Usein on näitä erinäisiä laitoksia samassa kukassa. Katsoppa tuota pientä kukkaa, joka on kuvattu tähän kirjaan sivulle. Se on aurankukka. Keskellä kukkaa on pieni rihma, jonka pää on halki, se on se, josta sitten hedelmä ja siemen kasvavat. Sen ympärillä on neljä muuta rihmaa, nasta päässä. Näissä rihmoissa on siitepöly. Niitä suippoja lehtiä, jotka alapuolella ovat kukan ympärillä, kutsutaan kukanverhoksi; mutta ne viisi lehteä yläpuolella ovat kukkalehdet. Toinen kasvi kukan vieressä on rukiin olki tähkäneen.

Muutamilla kasvilla, niinkuin sienillä ja sammalilla, ei ole kukkia; mutta kaikilla kasveilla ovat siemenet. Yksi jyväkasvin tähkä antaa 50 ja 100 siementä. Muutamat puut antavat miltei 500,000 (viisisataatuhatta) siementä yhtenä kesänä. Ja kuitenkin voivat kasvit enetä monella eri tavalla. Eräänä päivänä nä'in puutarhanhoitajan leikkaavan halavasta oksan ja pistävän sen märkään maahan. Sitten taittoi hän aaprotipensaasta oksan ja pisti senkin maahan. Miksikä teette niin? kysyin minä. Sen tulet tietämään yhden eli kahden viikon perästä, sanoi puutarhanhoitaja. Niinpä kävikin. Sen ajan kuluttua alkoi halavan oksaan ja aaprotiin kasvaa pieniä vesoja. Siitä ymmärsin niistä samassa kasvaneen pieniä juuria alaspäin maahan. Ja näin tuli halavan oksasta koko halava, ja katkastusta aaprotista koko aaprotipensas. Sellaista oksaa kutsui puutarhanhoitaja panovesaksi. Mutta kun hän leikkaamatta sujutti oksan maahan juurtumaan, kutsui hän sitä juurrukkaaksi.

Toisen kerran näin puutarhanhoitajan leikkaavan oksan omenapuusta ja sen hyvin tarkasti sovittavan kasvavaan pihlajaan. Muutaman ajan kuluttua alkoi se oksa kasvaa omenia, koko muun puun osan kasvaessa pihlajanmarjoja. Tämä oli hyvin kummallista. Näetkö, sanoi puutarhanhoitaja, olen istuttanut omenia pihlajaan.

Mikä on syynä siihen, että lehdet lakastuvat syksyllä? Se, että nesteet eivät enää nouse puun suoniin lämpimän ja valon vähettyä. Silloin kasvi levähtää, juurikuin eläin nukkuu. Talvella ovat useat puut tainnoksissa; mutta jos koetat keväillä kuoria puusta kuorta, näetpä, kuinka se on jälleen märkänä sisäpuolelta. Silloin nesteet nousevat uudestaan, ja siitä puhkeevat lehdet. Muutamat eläimet nukkuvat avoimin silmin. Ja näin nukkuvat hakopuutkin talvella, vaikka ovat viheriöinä koko vuoden ajan. Mutta kuumissa maissa, joissa on alinomainen kesä, kasvit aivan vähä nukkuvat.

Olen nähnyt kasveja, jotka elävät monta vuotta ja joita siksi kutsutaan monivuotisiksi. Sellaisia ovat puut, joista muutamat tulevat usean tuhannen vuoden vanhoiksi. Mutta niitä kasvuja, jotka yhtenä vuonna itävät ja toisena vuonna kukkivat ja sitten lakastuvat, kutsutaan kaksivuotisiksi. Sellaisia ovat kaali ja juurikas. Ja niitä, jotka elävät ainoastaan keväistä syksyyn, kutsutaan vuosinaisiksi. Sellaisia ovat pellava, hamppu ja monta kukkakasvia. Muutamia, niinkuin resedakasvia, viljellään kruukuissa talvella. Muutamia, niinkuin ruista ja ohraa, kylvetään peltoon ihmisten ruuaksi. Muutamat istutetaan siihen, jossa ne eivät muutoin kasvaisi, niinkuin hedelmäpuut, marjapensaat, sipulit ja potaatit. Sillä kaikki kasvit eivät menesty kaikissa paikoissa, vaan Jumala on antanut jokaiselle kasvilajille sellaisen asuinpaikan, joka sillen on sopivin. Oletko nähnyt, kuinka kukkakasvit mieluisesti kallistuvat akkunanruutuun päin? Kaikki kasvit tarvitsevat valoa ja kallistuvat mieluisesti sinne päin, josta Jumalan päivänvalo kirkkaimmin lankeaa niihin. Mutta muutamat kasvavat ainoasti vedessä, muutamat kovassa auringon valossa, muutamat paremmin varjossa, muutamat märässä maassa ja muutamat kuivissa paikoissa. Muutamat, niinkuin muuan laji sammalia, kasvavat toisissa kasvuissa. Ja muutamat tarvitsevat ison lämpimän, niin että ne ainoasti kasvavat kuumissa maissa; mutta muutamat tytyvät vähempään lämpimään ja kasvavat täällä kylmemmässäkin maassa. Etinnä tuolla pohjoisessa ja etelässä, jossa on alinomainen talvi, ei ole enää ikuisen lumen alla yhtään kasvia.

Kasveja on sanomattoman paljo maan päällä. Kuka voipi lukea puut metsässä eli jyväkasvien olet pellolla eli ruohot kedolla. Jumala teki ne niin moniksi, että ne kaunistaisivat maan viheriäisyydellään ja tulisivat ihmisille ja eläimille ravinnoksi. Sillä kaikilla elävillä olennoilla on ravinto kasvikunnasta. Itse leijonakin kuolisi nälkään, jos ei sillä olisi muita eläimiä ruuaksi; ja nämä eläimet, joita leijona syöpi, ovat eläneet kasveista. Siksi on Jumala suonut kasvikunnan tuottamaan hyvänmakuisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Ja sitten on hän niin laittanut, että nämä hedelmät saavat olla rauhassa, siksi kuin kypsyvät. Tätä ennen maistuvat ne pahalle ja kutsutaan raa'oiksi. Mutta oikein kypsyttyään putoavat ne usein itsestään alas ja juurikuin sanovat sivukulkijalle: tule ja ota minut!

Puista.

Tuuli suhisee metsässä; männynkärkät putoavat maahan. Jonkun ajan ajaa niitä tuuli ympäriinsä; mutta viimein tarttuvat ja pysähtyvät ne hietaan. Sitten itävät nuo pienet siemenet, joita on kärkän sisässä kovain suomujen alla. Pieni vesa nousee maasta. Jo silloin on siinä pieniä viheriäisiä neuloja, joita kutsutaan havunneuloiksi. Vielä on se pienenä; hevonen voipi sen polkea, karhu voipi sen purra poikki. Pian kasvaa se korkeammaksi; jo voipi siinä eroittaa rungon ja useita oksia. Vuosia kuluu; monta kesää sataa; monta talvea tuiskuaa. Varsi kohoaa aina ylemmä; oksat tulevat aina isommiksi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on se pieni vesa tullut isoksi puuksi. Alimmaiset oksat ovat lakastuneet ja pudonneet pois. Ylimmäiset oksat ovat puun latvana. Kuudenkymmenen vuoden perästä ei mänty enää kasva pituudelleen. Mutta se kasva vielä vahvuudelleen. Jos se on hyvää laatua ja kasvaa sopivalla maalla, tulee siitä petäjä, josta saadaan suuri pölkky eli paksu masto. Juuresta hakattuna näkee sen sisällisen muodon. Sisimmäisenä on ydin eli sydän. Sydämen ympärillä on puu. Puun ympärillä on mäihä eli jälsi. Mäihän ympärillä on kuori. Kuoren päällä kihoilee pihka. Ja tarkasti katsoessa hakattua päätä, näkee siinä keltasia lustoja eli renkaita puussa, toinen toisensa takana, sydämestä kuoreen asti. Sillä joka vuonna on puu tullut sen verran vahvemmaksi, kuin on väliä yhdestä renkaasta toiseen. Lustot luettua saapi niistä tietää puun ijän.

Mänty on havupuu, jonka juuri pistää syvälle maahan. Se on kalliin puunlajimme. Sen rungosta hakkaamme hirsiä ja palkkia, eli sahaamme sen lankuiksi ja laudoiksi. Sen pihkasta saamme hartsia eli poltamme sen tervaksi. Mikä on tuon toisen pitkän havupuun nimi, joka seisoo metsässä männyn vieressä ja jolla ovat niin pitkät riippuvat oksat? Se on kaunis kuusi, jonka harvasyisempi puu paukkuu niin iloisesti tulessa. Sen juuret levenevät likempänä maan pintaa ympäriinsä. Ja mikä on tuon puun nimi, jolla ovat hienommat havunneulat ja mutkaset oksat ja pienet hyvänhajuiset marjat? Se on kataja, jonka hienoksi hakattuja oksia piristellään tuvan lattialle. Mutta usein ei kataja tule puuksi, vaan on pensaana, joka kasvaa pitkin maata.

Minä sanoin: eikö ole muuta puuta, joka on petäjää pitempi? Puutarhanhoitaja sanoi: etkö ole lukenut raamatussa kuningas Salomonin rakentaneen Jerusalemin temppelin Libanon'in vuorelta tuoduista setripuista. Setripuu on hyvänhajuinen havupuu, paljoa pitempi petäjää. Vielä muitakin havupuita kasvaa muissa maissa. Siellä rakennetaan laivoja noista pitkistä Saksan kuusista. Siellä istutetaan sypressipuita rakasten ystäväin haudoille murheen muistokuvaksi.

Kävellessäsi metsässä havaitset pian havupuiden kasvavan kovemmassa maassa, hiedassa ja kivikossa. Sitten tulet toiselle paikalle, jossa maa on pehmeämpää ja usein märempää. Siinä kasvaa aivan muita puita, joilla on havunneulain sijassa oksissa hienoja lehtiä. Silloin sanot: olemmepa tulleet lehtimetsään, sillä nämä puut ovat lehtipuita. Olethan nähnyt ylevän tammen, jonka siemenet ovat piilossa pyöreissä terhoissa? Aivan hitaasti se kasvaa; siksi tuleekin se hyvin vanhaksi ja aivan kovaksi. Kun tahdotaan rakentaa oikein lujaa laivaa, rakennetaan se varsinkin tammesta. Mutta jos et ole nähnyt tammea, joka kasvaa ainoasti Etelä-Suomessa, olethan ainakin nähnyt koivun, joka kasvaa yleensä aina Lapinmaahan saakka. Se on tuo, joka seisoo tuvan ulkopuolella riippuvine oksineen ja lehtineen, ja josta saadaan sitkeintä työainetta ja parhainta polttopuuta. Puukkosi pää on tehty sen juuresta, kovasta visasta. Elä revi pois sen valkeaa tuohta, sen vielä kasvavana ollessa. Elä juoksuta paljo pois sen hyvää mahalaa; puu menettää silloin nesteensä ja kuolee. Muistathan tuon tummanviheriäisen lepän, joka kasvaa märissä paikoissa ja tulee kuorittuna punaseksi? Muistathan pihlajan ja tuomen suloisine valkeine kukkineen ja hyvine marjoineen? Muistathan suoran haavan, jonka lehdet alinomaa vapisevat tuulessa? Muistathan halavan ja raidan, jotka ovat niin hauraita, ja sen notkean pajun, joka mielellään haaraupi pensaaksi? Et ole tainnut nähdä kaunista lehtevää vaahteraa, et kaunista saarnia ja jalavaa valkeine kukkineen ja niinipuuta, jonka sisuskuoresta tehdään niinimattoja? Mutta jos niitä olet nähnyt Etelä-Suomessa, et ole kuitenkaan nähnyt pyökkipuuta, vaikka tunnet puustavit. Muinoin leikattiin ne sellaiseen kovaan puuhun, niillä präntättäväksi. Ja mahognipuuta ja ebenholtsia eli mustaa puuta ja monta muuta kallista puunlajia olet nähnyt ainoasti huonekaluissa, joita nikkari tekee. Sillä nämä puut kasvavat vaan lämpimissä maissa.

Puutarhassa näin useita hedelmäpuita, joiden mehukkaat hedelmät olivat hyviä syödä. Omenapuu seisoi keväillä aivan lumivalkeana kukista, ja syksyllä painoivat omenat kaikki oksat sujuksiin. Vesi tuli suuhuni katsoessani päärynäpuuta ja kirsimarja-puuta. Poimi vaan ja syö, sanoi puutarhanhoitaja. Sitten saatat istuttaa siemenet, sillä se on hyvin hupaista. Entä kun saat omenat kasvamaan vielä Pohjanmaallakin. Hämeessä kasvaa sekä omenia että kirsimarjoja. Etelä-Suomessa kasvaa vielä päärynäpuitakin. Jos sinulla on hyvä onni, saat vielä luumujakin luumupuusta. Mutta maamme on kovin kylmä eteläisille hedelmäpuille. Seuraa minua ansariin, niin näytän sinulle monta sellaista.

Ansari, mikä se on? kysyin minä. Puutarhanhoitaja sanoi: se on huone, varsin rakennettu sellaisia ulkomaalaiskasveja varten, jotka tarvitsevat hyvää lämmintä ja jotka paleltuisivat, jos ne olisivat ulkona. Sellaista ansaria saatetaan lämmittää ja siinä on eteläpuolella suuria akkunoita. Oletko koskaan syönyt väskynöitä, manteleja, saksanpähkinöitä, sitruneja, pomeranseja ja viikunia? Olen; sanoin minä, niitä olen ostanut kaupungissa. Kaupunkiin tuodaan niitä laivoilla merta myöten, sanoi puutarhanhoitaja. Tässä näet ne kaikki kasvavan puissa. Oletko koskaan juonut kahvea? Olen kyllä. Tässä näet kahvipuun, jonka siemenet kuivataan, ja sitten niitä poltetaan ja jauhetaan kahvimyllyssä. Oletko juonut suklaatia? Olen sitäkin. Tässä näet kakaopuun, jonka hedelmistä tehdään suklaatikakkuja.

Täällä ansarissa kasvaa hyviä kryytejä ja hyödyllisiä puulajia, joita tuodaan kaukaa meritse. Oletko maistanut kanelia ja kryytineilikoita ja laakeripuun lehtejä lakritsin ympärillä. Olen kyllä. Tässä näet niiden kasvavan puissa. Oletko maistanut kiina nimistä lääkettä, ja oletko tuntenut kanvertin väkevää hajua? Olen senkin sairaana ollessani. Tässä näet niitäkin. Kiina on puun kuorta ja kanvertti on puun pihkaa. Tässä on toinen puu, jonka pihasta saadaan kautsukkia eli gummielastikumia ja tässä on toinen, jonka pihasta saadaan sitkeää guttaperkkaa. Tässä on brasiljapuu, josta sahattuja jauhoja värjäri panee painolaitokseensa, ja kevyt korkkipuu, josta leikataan korkkeja puteleihin.

Tässä on öljypuu, josta luet niin paljo raamatussa, sanoi puutarhanhoitaja. Mutta ne suuret palmapuut ovat niin korkeat, etteivät ne mahtuisi ansariin. Kerron sitten sinulle niistä jotakin enemmän.

Pensaista ja kyönnöksistä.

Pane viinamarja maahan, niin itävät sen siemenet ja kasvavat ylös vesoina. Mutta jokaisesta vesasta ei tule puuta, vaan pensas. Ja useat pensaat ovat, niinkuin puutkin, monivuotisia kasveja, mutta paljoa pienempiä niitä. Niillä ei ole, niinkuin puilla, oikeaa vartta, vaan oksat levenevät hajalleen juuresta.

Kesän kuluttua eteenpäin menen mielelläni poimimaan hyviä marjoja vaarain- ja viinamarjapensaista. Niitä löydän metsässä kasvavina; mutta karviaismarja-pensaita istutetaan puutarhaan, ja pähkinäpensas hyvine pähkinöineen ei kasva ylempänä pohjoispuolella maata. Kerran sairastin, ja silloin join seljapensaan kukista keitettyä teetä. Jälleen terveeksi tultuani oli keskikesä. Silloin puhkesivat syrenein sulohajuiset, sinenpunertavat kukat, ja orjantappurapensaat olivat aivan punaisina ruusuista. Niiden lemu oli lääkkeenä väsyneelle mielelleni. Aivan siitä asti on ruusuin suloinen haju ollut minusta mieluista. Olen nähnyt niitä monellaisia, yksinkertaisia ja kaksinkertaisia. Ja kättäni naarmittua sen teräviin piikkiin olen sanonut ruusupensaalle: muut sinua toruvat; minä annan sinulle anteeksi kauneutesi tähden.

Ansarissa näin ihmeellisiä pensaita. Siinä oli teepensas, jonka kuivatuista lehdistä keitetään tavallista teetä. Siinä oli lakritsipensas ja pippuripensas, jonka karvaista marjoista tehdään kryytejä ruokaan. Siinä oli vuotuinen pumpulipensas, jonka siemenistä nykitään nuo hienot pumpulit. Sitten kartataan pumpulit, kehrätään langoiksi ja kudotaan pumpulivaatteeksi.

Metsässä näin minä muutamia hyvin pitkiä pensaita, jotka kasvoivat pitkin maata. Sellaisia kutsuttiin varvuiksi. Mutta eivät ne olleet mitään pahoja ja vaarallisia varpuja, sillä niissä kasvoi mustikoita, juolukoita ja puoloja. En pitänyt niin vaaria variksenraakuista ja sianpuoloista. Mutta pursuja on hyvä panna haudeveteen, ja ruskea kanerva kaunistaa erämaan hietikotkin kauniilla vaaleanpunaisilla kukillaan.

Kauvan olin miettinyt tuota tärkeätä asiata, josko rusinat kasvaisivat puissa. Muutamana päivänä rohkenin tätä kysyä puutarhanhoitajalta. Hänpä näytti minulle kummallisen kasvin, jolla oli niin pitkä ja hoikka varsi, ettei se voinut kantaa omaa pituuttaan. Siksi oli se kääritty pitkän seipään ympärille, joka seisoi tukena sen vieressä. Sellaisia kasveja kutsutaan köynnöksiksi, sanoi puutarhanhoitaja. Ja tämä on viinakyönnös. Sen hedelmät kasvavat, juurikuin pihlajanmarjat, tertuissa ja kutsutaan rypäleiksi. Muutamista rypäleistä puristetaan viiniä. Toisia pannaan sokeriin ja kutsutaan kruukkurusinoiksi. Toisia taas kuivataan ja kutsutaan rusinoiksi. Sellainen köynnös on humalakin, joka kasvaa humalamaissa, ja muratti, joka kiipeää muureja ja seiniä myöten ylös. Kurkut ja melonat, joita viljellään ansaripenkeissä, ovat köynnöskasvien laisia, mutta ne kiertelevät paremmin pitkin maata.

Yrttejä ja ruohoja.

Kesällä ulkona kävellessäni näen suloisen viheriän katteen olevan maalla. Monia tuhansia yrttikasveja elää niityillä ja metsäin mäillä lyhyen kukoistus-aikansa. Hyvin erilaisiksi ovat ne luotuina, mutta kaikilla ovat viheriäiset varret, jotka jakauvat haaroihin ja lakastuvat syksyllä. Miksi täytyy pellavaa joka vuosi kylvää uudestaan? Siksi kun sen juuri on vuotuinen. Miksi ei saada ensimäisenä, vaan vasta toisena vuotena siemeniä nauriista ja juurikkaista? Siksi kun niiden juuret ovat kaksivuotisia; varret ja lehdet lakastuvat syksyllä, mutta kasvavat jälleen samasta juuresta tulevana keväänä.

Pieneen peltotilkkuun on äiti kylvänyt yrttikasvien siemeniä, joiden hedelmät ovat hyviä syödä. Siinä kasvaa herneitä ja papuja pitkissä palkoissa. Sitten on äiti kylvänyt juurikasvien siemeniä, joista syödään juuret, mutta ei varsia, lehtiä ja hedelmiä. Syksyllä otamme ne maasta ylös. Sitten saamme hyviä potaateja, mehuisia nauriita, isoja lanttuja, pieniä rediisejä, keltasia porkkanoita, valkeita morajuuria eli palsternakkoja ja retikkoja, punaisia punajuuria ja oikein väkevää piparijuurta. Tästä ja potaateista on äiti pannut juuria maahan; mutta ne muut on hän saanut siemenistä.

Olen poiminut lakkoja suolta, mesimarjoja ja maamuuraimia niityltä ja mansikoita metsän rinteiltä. Puutarhassa olen nähnyt useita hyviä kyökkikasveja viljeltävän penkeissä. Siinä kasvaa isoja monellaisia pääkaaleja ja sallaatia ja viheriäistä pinaatia, jota hakataan hienoksi kyökissä. Siinä viljellään useita kryytikasvejakin, joita pannaan ruokaan, niinkuin tilliä, persiljaa, meiramia ja timjamia. Aniksen ja venkoolin siemeniä panee äiti joululeipään kryyteiksi. Samoin panee hän kuminoitakin; mutta niitä kasvaa itsestään. Inkivääriä, safrania, muskotia ja kardemummaa ja sitä karvainta sinappia, jota syödään läskin kanssa, tuodaan ulkomailta.

Vielä on peltotilkussamme useita sipulikasveja. Ruohosipulista syömme varret ja punasipulista juuret; mutta kynsilaukalla on paha haisu. Useita kukkia, niinkuin lemmenkukkia ja tulppaneja, kasvaa sipulinjuurista. Mutta sipuli ei ole mikään oikea juuri, vaan pakurainen runko, josta kasvaa juurisäikeitä alaspäin.

Hevosemme ja karjamme ymmärtävät ruokansa valita laitumella. Voikukista ja muista karvaista kukista eivät ne huoli; vaan hyvin mielellään syövät hiirenherneitä ja apilasta eli paulakukkaa, sekä punaista että valkeaa. Sellaisia yrttikasveja kylvämme ja kutsumme niitä karjanrehu-yrteiksi.

Isä ostaa välistä raparperia ja oksennusjuurta apteekista, kun sairastumme. Mutta siihen ei hänellä ole aina varoja. Siksi kasvatamme kotona hyviä lääkeruohoja, niinkuin minttua, aaprotia, lavendelia ja aaluminjuurta. Muita sellaisia, niinkuin raateita, pietar-yrttejä ja maliheiniä poimimme metsistä. Isä on myös neuvonut meitä tuntemaan myrkylliset yrtit. Kyllä me varomme itsiämme hullukaalista, jossa ovat mustat ja valkeankeltaset kukat. Me eroitamme sen myrkyllisen myrkkyputken, jonka varressa on pilkkoja, koiranputkesta, joka ei ole vahingollinen. Näsiänmarjat eivät petä meitä, vaikka ovat punaisten viinamarjain laisia. Sudenmarjoista, koisopuunmarjoista ja voikukista emme luule ollenkaan hyvää. Myrkyllistä yrttikasvia olemme istuttaneet eteläpuolelle tupaa, ja sitä kutsumme tupakiksi. Sitä saatetaan polttaa ja purra ja nuuskata, kun siihen on totuttu. Mutta se, joka ei ole siihen tottunut, tulee siitä sairaaksi. Ja sitä emme huoli koetella.

Onpa hyvää ja iloista, kun näkee kukkakruukkuja akkunoissa. Liisalla on useita kauniita puutarhan kukkia. Kurjenpolvi, palsamikukka ja helmipuu on sillä aina huoneessa sisällä. Ulos on hän pannut kasvamaan keltasen narsissin, valkean narsissin, helopunaisen pionin, kirjavan unikukan, auringonkukan, tulppaanin, asterin, kelloruusun, keisarinkruunun, satakaunon ja vieläpä muitakin. Mutta kultalakkaa, leukoijaa ja neilikkaa, jotka kaikki tuoksuavat niin hyvältä, ja myrttiä, josta tehdään morsiankruunuja, ja sulohajuista resedaa, kukkain ujoa torpantyttöä, — niitä kaikkia pitää Liisa enemmin kruukuissa. Puutarhanhoitaja on luvannut hänelle kaksi kauniinta sipulikasvua: hyasinthin ja ison monivärisen dahlian eli georginin.

Niityillä kasvaa lukemattomia metsäkukkia. Siellä näkee heti keväillä sinivuokon ja valkovuokon ja säynäskukan ja lehmänkieli-kukan. Sittemmin kesällä saadaan poimia orvokkeja, voikukkia, sinikelloja ja nurmineilikoita. Pellossa kasvaa sinikauno ja aurankukka. Vedestä saadaan valkeita lummekukkia ja keltaisia lummekukkia. Mahdoton on niitä kaikkia luetella. Mutta yhtä en voi olla mainitsematta. Metsässä kasvaa mäntyin juurilla pieni sirkkusenkello eli linnea, joka on saanut nimensä kasvien järjestäjästä, suuri-arvoisesta Linné'estä.

Kerran poltin käteni tuossa pahassa nokkosessa. Menin kotiin sitä valittamaan äidilleni. Äiti istui kutomassa. Elä ole milläsikään, sanoi hän. Nyt kudon kaunista liinaa teille kaikille. Mistä on kudottava? Se on pellavalangoista, joita sisaresi kehrää rukilla. Mistä ovat langat? Ne ovat pellavista, joita isäsi on saanut pellosta. Hyvin kauniina kasvavat ne siinä pienine sinisine kukkineen. Syksyllä nykimme ne ylös juurineen. Sitten liotamme ne vedessä. Sitten loukutamme ne, niin että päistäreet varisevat pois. Sitten häkläämme ne niin että tappurat lähtevät pois. Sitten harjaamme ne. Niin ovat ne valmiina kehrättäviksi. Mutta isällä on hamppuakin, joka on nokkosen näköistä. Hyvin lujia kuituja saadaan hamput lioitettua ja loukutettua. Köydenkehrääjä tekee niistä lujimpia köysiä, ja niistä kudotaan säkkivaatetta ja purjevaatetta.

Menemmepä nyt niitylle ja leikittelemme ruohokossa. Siinä on suuri joukko monellaisia kasvia, joilla kaikilla on onsi nivelikäs korsi ja pitkät kaitaiset lehdet. Siinä on simakettä eli hajuheinää, joka haisee niin hyvältä heinäladoissa. Siinä on hiirenhäntäheinää ja puntaripää-heinää ja kastikasta ja nurmikasta. Nämä kaikki ja muut yhteensä ovat sinä pehmeänä viheriänä heinikkona, jota isä niittää viikatteella ja äiti haravoipi ja kaikki sitten kantavat eli hevosella ajavat latoon. Rannalla kasvaa saraheinää ja niittyvillaa valkeine untuvineen, ja ruokoa, joka niin nöyrästi kumartelee jokaiselle tuulen löyhäykselle. Mutta tuolla vedessä seisoo pehmeä kahila, josta mattoja letitetään.

Aivan usein on meillä vastusta rikkaruohosta pellolla. Narsku tukkeupi siihen halukkaasti, ja ohdake tahtoo alinomaa kasvaa uudelleen, vaikka sitä nykitään juurineen pois. Ukonkaurakaan ei ole siinä mieluista, ja juolas juurtuu alinomaa puutarhan penkkiin. Mutta saviheinän ja vesinenätin kitkemme helpommasti pois.

Missä sellaista ruohoa kasvaa, jota heiniksi niitetään, siinä on niitty; mutta jossa kasvaa jyväkasveja, siinä on pelto. Mitä ovat jyvät? Ne ovat siemeniä useista hyvistä kasveista, jotka kuuluvat ruohoihin. Isä kylvää syksyllä ruista peltoonsa. Silloin kasvaa kylvöstä pienoisia oraita. Talvi tulee, lunta sataa, rukiin laihon peittää lumi. Se ei kasva, se ei kuole; se odottaa aikaansa. Kevät tulee, kesä lämmittää. Silloin käypi ruis tähkään; silloin hedelmöivät tähät. Silloin hedelmöityvät ne, joka merkitsee että siemenjyvät kasvavat tähkissä, ja sitten tuleuvat ne. Silloin mennään pellolle, leikataan ruis sirpillä, sidotaan lyhteisin, pannaan kuhiloille, kuivataan auringon paisteessa ja puidaan riihessä. Ruumenet eroitetaan pois, oljet pannaan tallelle, jyvät jauhetaan myllyssä, ja sitten leipoo äiti jauhoista kaunista leipää ja keittää parasta puuroa. Hyvin iloista ja hyvää on pellolla tehdä työtä.

Mutta ohrat kylvetään keväillä, ja kuitenkin ennättävät ne valmistua syksyllä leikattaviksi. Puitua käytetään ne ryyneiksi eli tehdään maltaiksi, ja niistä pannaan olutta ja sahtia. Mutta ei ole oikein polttaa tätä hyvää Jumalan lahjaa paloviinaksi. Kaurat käytetään osittain ryyneiksi, ja jäänös annetaan hevosille ruuaksi. Nisua kylvetään harvoin; nisujauhot tuodaan enimmästi Venäjältä, ja sitten saadaan nisuleipää. Tattaria ei myös kylvetä paljo; mutta tattariryynit me kyllä tunnemme. Riisiryynit ja mannaryynit tuodaan muista maista, joissa sellaisia jyviä kasvaa.

Vieläkin näin jotakuta, joka kuului ruohoihin. Kaupungista ostin vapoja, jotka olivat ulkomaan rytejä eli ruotoja, joita isä halkoi kaiteisin piduiksi. Ansarissa nä'in kallista sokeriruokoa, joka kasvaa lämpimissä maissa. Sen mehusta keitetään sokeria, siirappia ja ruskeaa sokeria. Mutta nyt on alettu keittää sokeria juurikasveista, joita täälläkin on, ja ne ovat valko-juurikkaita.

Kukattomista kasveista.

Kokonaisen kesän odotin sananjalkasia kukkiviksi. Mutta ne olivat alinomaa samallaisia eivätkä kukkineet koskaan. Sen sijaan saivat ne takapuolelle lehtiään pieniä siemeniä, jotka olivat hiekan laisia. Samallaisia siemeniä näin kortteissa, jotka kasvoivat märässä maassa. Päätinpä katsella sammalia, jotka kasvavat kivillä. Näi'n sekä rahkasammaleen että pehmeän karhunsammaleen ja seinäsammaleen, jolla tukitaan hataroita seinänrakoja. Näinpä muitakin aivan hienoja sammalia, jotka olivat puunkuoren laisia eli kuin ohuet paikat. Sellaisia sanotaan jäkälöiksi. Niihin kuuluvat puiden naavat, jotka riippuvat kuin pitkä parta havupuiden oksissa. Sellaisia ovat kangasjäkälä, josta leivotaan leipää katovuosina, ja poronjäkälä, jota poro kaivaa lumen alta, ja kiventiira, jolla äiti painaa villalankojaan ruskeaksi. En voinut nähdä niissä kukkia, mutta näin niillä olevan siemenet pienissä koteissa.

Merellä soudellessani tarttuivat aironi usein meriruohoon, jota kasvoi pitkissä varsissa ylös meren pohjasta. Sellaisia oli monta lajia, ja niitä kutsuttiin hauroiksi, ja sellaista oli siinäkin viheriäisessä aineessa, joka kokoupi veden pintaan seisovassa vesilammikossa. Kaikkia näitä kutsuttiin leviksi, ja niillä olivat siemenet, mutta ei kukkia.

Saman näin sienissäkin. Ne olivat monellaisia, ja muutamia, niinkuin korvasieniä, paistoi äiti ruuaksi; mutta toisista sanoi äiti: elkää syökö niitä, sillä ne ovat myrkyllisiä. Juuri sellainen oli kärpässienikin. Tunteaksesi tämän, panen sen tähän kirjan sivulle kuvattuna. Sillä on punanen pilkkunen hattu päässä, ja seisoo jalalla; mutta muutamilla sienillä ei ole ollenkaan jalkaa. Muistatko ukontuhnua eli maanmunaa, joka on valkea ja pyöreä kuin muna? Kun sitä mädänneenä polkee, tulee siitä juurikuin savua. Taulakääpä ja jäneksenkääpä kasvavat puissa. Mutta pienin sieni on home, joka kasvaa vanhassa ruuassa. Eikä kukaan voi sanoa kuinka sen siemenet ovat tulleet siihen.

Ja juurikuin muutamia eläimiä kutsutaan ylhäisemmiksi ja toisia kutsutaan alhaisemmiksi heidän ruumiinsa täydellisemmän eli vaillinaisemman muodon mukaan, niin kutsutaan kasvejakin. Mutta kaikki ovat niin viisaasti luodut, että ne ovat täydelliset tarkoitukseensa tässä maailmassa. Niin ihmeellisesti on hyvä Jumala kasveihin yhdistänyt kauneuden ja hyödyn, että silmillemme, haistollemme ja nälkäiselle vatsallamme on niistä iloa.

Eräänä ehtoona juhannuksen aikana istuivat Antti ja Liisa turvepenkillä pitkän koivun alla. Tuolla haassa söivät lehmät tuoretta ruohoa. Linnut lauloivat kukkivassa pihlajassa, mansikat paistoivat punaisina metsän rinteellä, apilaat tuoksuivat hyvänhajuisina kartanolla ja avoimesta tuvan ovesta tuli vasta leivotun lämpimän leivän haju ulos. Siinä panivat molemmat lapset kätensä ristiin, rukoilivat ja kiittivät Jumalaa, joka verhotti koko maan niin kauniiksi viheriäisillä kasvuilla. Ne katsoivat ilolla ja rakkaudella kaikkia puita, kaikkia pensaita, kaikkia tuhansia kukkia ja erilaisia yrttikasveja. Ja samalla hetkellä muistivat molemmat mitä Vapahtaja Jesus sanoi kedon kukkaisista: "Totisesti sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä!"

Puiden ijästä.

Usein luetaan hakatun petäjän tyven päässä aina 200 ja 300 keltaista rengasta. Siitä tiedetään petäjän kasvaneen kaksi eli kolme sataa vuotta, ennenkuin se on tullut isoksi mastopuuksi. Muutamain rengasten väli on leveämpi ja toisten on kaitasempi. Tästä on nähtävä puun kasvaneen yhtenä vuonna enemmän paksuudelleen, kuin toisena vuonna. Se tulee siitä, että kesä on ollut enemmän eli vähemmän sopiva puun kasvulle. Ne puut, joilla on löyhä sisus ja jotka kasvavat pian, niinkuin haapa ja halava, vanhenevat pikemmin ja kuivavat enemmin. Mutta kovat puulajit, niinkuin tammi, kasvavat paljoa hitaammasti ja tulevat hyvin vanhoiksi. Englannissa on tammia, jotka ovat yli tuhannen vuoden vanhoja. Itä-Indiassa kasvaa viikunapuu, joka yksinään on pienen metsikön kokoinen. Monta sen oksista, jotka riippuvat maassa, on siinä juurtunut erityisiksi vesoiksi. Seitsemäntuhatta ihmistä mahtuu istumaan tämän puun varjossa, ja sen luullaan olevan kahtatuhatta vuotta vanhemman.

Palmuista.

Lämpimissä maissa ei ihmisen tarvitse kuin ojentaa kätensä ottamaan ruokaa kasvikunnasta. Siellä kasvaa leipäpuu, joka antaa niin runsaasti hedelmiä, että kolme puuta elättää yhden hengen koko vuoden ympäri. Mutta eivät mitkään puut ole niin kauniita ja hyödyllisiä kuin korkeat palmupuut. Tässä näet palmupuun kuvan. Sen korkeassa välissä ei ole yhtään oksaa, ainoastaan latvassa on isolehtinen kruunu. Sitä myöten kun runko kasvaa korkeammaksi ja uusia lehtiä tulee latvaan, putoavat alimmaiset lehdet pois ja jättävät ympäri runkoa pakuraisia renkaita. Alaston ja musta neekeri, jolla on valkeata vaatetta nivusten ympärillä, kiipeää runkoa ylöspäin, päästäkseen käsiksi pyöreihin kokospähkinöihin, jotka kasvavat aivan lehtien juuressa. Pähkinät ovat lapsen pään kokosia ja aivan hyviä syödä. Niiden neste on maidon laista ja hyvin terveellistä. Niiden kovista kuorista tehdään kuppeja ja kauhoja. Lehdet suojaavat polttavalta auringolta. Lehdistä letitetään mattoja ja varjostimia; niiden varsista letitetään vakkoja ja köysiä. Sagupalmulla on paksu ydin, jota kuivataan ryyneiksi. Dadelpalmuissa kasvaa makuisempia dadeleja. Monta ihmistä saapi niistä piammiten koko ravintonsa. Nesteestä tehdään palmuviiniä; sydämet hienonnetaan kameeleille ruuaksi ja puista saadaan teosaineita ja polttopuuta.

Tervasta.

Tiedätkö miten tervaa poltetaan kesällä haudassa? Isä menee metsään. Siellä näkee hän hienoja mäntyjä kasvavan laihassa maassa. Ne eivät kelpaa sahapölkyiksi ja lankuiksi; mutta isä tietää paremmin mihinkä ne kelpaavat. Keväillä koloo hän ne, ja sen tekee hän niin, että hän terävällä raudalla kuorii puista parkin ja jättää siihen kaitaiselta kuorta seläksi. Toisena vuonna vestetään tyvelle jäänyt parkki pois. Kolmantena vuonna kuoritaan ylempää parkkia; sillä lailla jatketaan koloja. Viidentenä talvena tavallisesti kaataa isä ne kolotut puut, vedättää haudalle, särkee ne pieniksi ja latoo pinoihin. Sitten kaivaa hän maahan pyöreän kuopan, joka kutsutaan tervahaudaksi. Siihen latoo hän tervakset ja kattaa sen sammalilla ja hiedalla. Sitten sytyttää hän haudan; mutta ei se saa palaa ilmitulessa, vaan ainoastaan hiiltymällä. Kuumuudessa muuttuu pihka tervaksi ja juoksee haudan pohjassa olevaa puutorvea myöten tynnyreihin. Tervalla täytetyt tynnyrit myypi isä kaupunkiin kauppamiehelle. Kauppamies tyhjentää osan tervaa isoon vaskikattilaan ja keittää sen siinä pi'eksi. Toisen osan antaa hän olla tynnyreissä ja viepi ne sekä pikitynnyrit laivaansa. Laiva purjehtii vieraalle maalle. Siellä myypi kippari tervan ja pi'en, jota ei ole saatettu valmistaa vieraassa maassa. Rahoilla ostaa hän sitten suoloja, kahvia, sokuria ja paljo muuta hyvää kalua, jota ei saateta valmistaa omassa maassamme. Kaikkea tätä tuopi hän laivalla kauppamiehelle, ja kauppamies myypi tätä sitten meille. Näin vaihettaa yksi maa kalujaan toisen maan kanssa, ja näin saavat kaikki mitä tarvitsevat.

Kaarle Linné'stä ja yrttikasveista.

Sata vuotta takaperin eli eräs ruotsalainen mies, jonka nimi oli Kaarle Linné. Jo poikana olivat hänelle luonnossa kasvit rakkaimpia. Koko kesiä oli hän ulkona metsässä ja niityllä. Alinomaa tutki hän kukkia toisen toisensa rinnalla ja koetti keksiä niiden tarkoitusta. Näkipä viimein ihmeellisen järjestyksen, erilaisten kukkain suuressa moninaisuudessa. Hän luki siittimet jokaisessa kukassa. Kaikki kukat, joilla olivat samallaiset siittimet, asetti hän yhteen samaan luokkaan. Tällä tavalla sai hän 23 luokkaa. 24:nteen luokkaan luki hän ne kasvit, joilla ei ollut kukkia. Sitten hän jokaisen luokan jakoi lahkoihin, jokaisen lahkon sukuihin ja jokaisen suvun lajeihin. Samoin jakoi hän eläimetkin. Näin koetti hän tutkia koko luonnon viisautta. Toiset ymmärtävät miehet ovat tehneet hänen tekonsa täydellisemmäksi. Mutta kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on Linné'n muisto ollut laajalta mainiona. Vielä kauvan, hänen kuoltuansakkin, muistelevat lapset hänen nimeään ja viisaat maailmassa sanovat toisilleen: se oli mainio mies! Ja iltatuulen puhaltaessa puihin ja kukkiin ja ruohoon, kuulee näiden suhisevan ja juurikuin sanovan toisilleen näin: se mies, joka rakasti meitä ja ymmärsi meitä, oli nimeltä Kaarle Linné. Se oli mainio mies!

Kasvit jaetaan kukkainsa ja hedelmäinsä näön mukaan. Niin kutsutaan monia kasveja hernekukkasiksi, niinkuin herneitä ja apilasta. Toisia kutsutaan yhdyskukkasiksi. Toisia taas kutsutaan ristikukkasiksi, niinkuin naurista ja krassia. Vielä kutsutaan toisia ruusukukkasiksi, niinkuin orjantappurapensaita ja vaaramia. Muutamissa on monta pientä kukkaa tertussa, niinkuin koiranputkessa ja kuminassa. Muutamat kukat ovat huulten moisia, ja muutamat riippuvat alaspäin. Ruohoin kukat ovat tähkässä eli tertussa. Ja niin nä'emme heti katsoessamme heimolaisuuden erilaisten sukuin ja lajien välillä kasvikunnassa.

Oletko nähnyt muutamain kukkain sulkevan kukkateränsä illalla ja avaavan sen jälleen aamulla? Ansarissa näin pienen ulkomaalais-yrttikasvin nimeltä mimosa. Koskettuani sen lehtiin, veti se lehtiään ja lehteinsä varsia juurikuin pelosta kokoon. Siinä näin toisenkin ulkomaalais-kukan, jonka nimi oli kärpässieppo. Kärpäsen istuttua sen jäläisiin ja karvaisiin lehtiin, supisti kukka lehtensä yhteen ja piti kärpästä kiini. Mutta kärpäsen kuoltua, aukasi kukka jälleen lehtensä. Erinomattain paljo olisi vielä sanomista kasveista. Rukoile Jumalata, että hän soisi sinun paljo oppia. Niin ymmärrät sinä Jumalan tekoja ja Jumalan niissä.

Pellosta ja niitystä.

Tämä tieno, jossa nyt asumme, oli ennen erämaana. Metsä kasvoi yleensä, ja mättäät ja kivet tekivät maan koleikoksi. Mutta monia aikoja siitä muuttivat esi-isämme tänne. Ne alkoivat hakata metsää, kuokkia pois mättäitä ja raivata pois kiviä. Paljo ovat esi-isämme tässä tehneet työtä ja nähneet vaivaa tätä kauvan pitkittäessä. Mutta meillä, jotka elämme kaukana niiden jälessä, on heidän työstä isoa hyötyä ja iloa. Ja tästä on meillä opittava, ettei meidän tule tehdä työtä ainoastaan omaksi eduksemme, vaan eduksi niille, jotka tulevat ja elävät meidän perästä. Siksi viljelemme alinomaa enemmän maata hyödyksi ja iloksi rakkaalle isänmaallemme, Suomelle.

Nyt on meillä peltoa ja niittyä. Pelto on se maa, jossa jyviä kasvaa, ja sitä kyntää isä hevosella ja auralla. Siihen kylvää hän ruista syyskylvöksi ja ohraa ja kauraa kevätkylvöksi. Sitten leikkaamme elokasvit syksyllä. Sitten kuivaamme ja puimme ne, niinkuin jo ennen on mainittu. Ja sitten kiitämme Jumalata jokapäiväisestä leivästä. Sillä välistä suopi Jumala katovuoden tulla pellolle. Silloin turmelee halla joutumattoman viljan, eli kuivaa se pois. Ja sitten tulee kallis aika ja köyhyys maahan. Ennen oli vieläkin pahempi. Silloin ei ollut meillä noita hyviä potaatteja, jotka nyt ovat isona apuna, kun on puutetta jyväelosta. Ei siitä ole sataa vuotta, kuin meidän maassa alettiin istuttaa potaateja. Ja siitä on tuskin viisikymmentä vuotta, kun ne tulivat yleisesti tutuiksi.

Niitty on se maa, jossa ruoho kasvaa, jota sitten niitetään ja kuivataan heiniksi. Heinät viedään latoihin, ja talvella ajetaan kotiin karjalle ruuaksi. Jos emme niin tekisi, nääntyisivät hevoset ja lehmät ja lampaat talvella nälkään. Välistä tulee heinistäkin katovuosi. Niitty kuivaa, mato syöpi ruohon. Silloin täytyy meidän teurastaa osa karjaa. Tähteet täytyy elättää oljilla. Silloin ikävöimme kevättä enemmän, kuin koskaan muulloin. Mutta Jumala tuopi meille iloisen keväimen, ja sitten kasvaa ruoho jälleen, ja silloin päästämme karjan taas laitumelle. Hyvin iloista on silloin nähdä, kuinka vasikat hyppelevät heinikossa.

Nokkonen ja ruusu.

Nokkoselle poljetulle Ruusu lausui oksaltaan: Kov' on onni suotu sulle, Sua aina kartetaan. Sinuhun ei silmää luoda, Ken sun näkee, väistyy pois; Hyvityst' ei sulle suoda, Sillä kättä polttaa vois. Jokainen, jok' astuu luokse, Tuntein sinun tapojas, Kohta luotas poijes juoksee, Peläten sun pistoas.

Tähän vastas nokkonen: Luoja loi mun tuliseksi; Koristusta minä en Saanut vaaran peitteheksi. Mut sä petät, kaunoinen! Luotu muita narraamahan Kaikkia sä viittailet Sua riemuin poimemahan: Piikkis piillät, hymyilet. Kyllä kerskaat, ett' on sulla Väri, loiste, joilla kiillät, Mutta julmempi kuin mulla Sull' on miekka, millä viillät.

Lilja laaksossa.

Sä laakson lilja, oletkos Vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, Jos ei myös taivas pilvistään Sun juurtas kastais vedellään Ja sulle päivän paisteen soisi, Jok' umpinaisen silmukan Aukaisee täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea On armolahja taivaasta.

Liisan kukka.

Kuin kovin janottaapi Mun pientä neitoain! Se yhä juoda saapi Enemmän vaatii vain. Se seisoo kruukussansa Jalkoineen sorjasti, Hienoilla juurillansa Ruokaansa imevi.

Hän ilmaa hengitseepi Kauneilla lehdillään, Kun päivä ruskoileepi, Niin riemuitsevi hän. Hän tahtoo kernahasti Nojata ruudullen, Mist' tuikkii kirkkahasti Aurinko kultainen.

Mä häntä neuvon silloin, Kuin äiti ainiaan: Kasvappa aamuin, illoin, Ja seiso hiljaa vaan. Jos mielit uudestansa Pääs kääntää ruutuhun, Mä tulen kepin kanssa, Ja siihen kytken sun.

Hän kasvaa suuremmaksi Ja kauniit lehdet saa Ja tulee loistavaksi, Se mua riemuittaa. Jo silmikon se saapi Niin pienen, pienoisen; Se kukaks puhkeaapi, Kun vartun hiukkaisen.

Näin kukkani kun loistaa Kuin korein morsian, Kiitellen tahdon muistaa Mä Herraa taivahan. Myös lasta vertaan kukkaan Viattomuudessaan. Suo, Herra, ettei hukkaan Aikansa menis vaan.

Kahdeksas Luku.

Kiwikunnasta.

Tule Liisa, mennäänpä isän luokse pellolle. Kanna sinä kruukkua, minä kannan kirwestä. Kruukku on poltetusta sawesta, ja siinä on suoloja. Kirwes on raudasta, ja sen terä on teräksestä. Isä kyntää peltoa ja korjaa siitä kiwiä pois.

Saatatteko sanoa meille, isä, mitä sawi on? Owatko suolat eläwiä? Owatko rauta ja teräs kasweja? Ja mitä owat multa ja kiwet?

Muista se, sanoo isä. Eläwät ja kaswit owat eläwiä olentoja. Ne syntywät ja kaswawat sisältäpäin kaikellaisella rawinnolla. Aikansa elettyä tulewat ne wanhoiksi ja kuolewat; mutta niiden sikiät kaswawat niiden sijaan. Niin muuttuwat alinomaa eläinkunnan ja kaswikunnan asujat. Ja kuitenkin näyttäwät ne alinomaa olewan samallaisia. Kotiwarpunen, joka laulaa tirskuttaa katolla, on laulanut siellä niinkauwan kuin minä muistan. Niitynruoho on samaa ruohoa, jota kaswoi ollessani aiwan pienenä. Ja kuitenkaan ei ole se enää sama warpuinen, eikä sama ruohokaan, waan uusi warpunen ja uusi ruoho. Kokonaan toisin on kiwien asia. Eläwät ja kaswit eläwät itsessään. Kiwet owat itsessään hengettömiä kappaleita ja eläwät ainoasti koko sen suuren maailman osina. Ne eiwät muutu itsessään. Ne eiwät synny; ne eiwät kuole. Eiwät koskaan kaswa sisältäpäin. Ne eiwät syö, eikä niillä ole sikiöitä eikä siemeniä. Eiwät koskaan wanhene nuo kowat wuoret. Näetkö tätä pientä kiweä, joka minulla on kädessä? Sellainen kuin se nyt on, sellaisena on se pysynyt monta tuhatta wuotta aina maan ensimäisestä ajasta. Näinä tuhansina wuosina ei se ole kaswanut wähintäkään, ja tuhannen wuoden kuluttua eteenpäin ei se ole isompi kuin nytkään.

Katsoppa, nyt lyön kiwen rikki. Se menee palaisiksi, ja jokainen palainen on eri kiwi. Mutta eläwää eli kaswia en saata lyödä rikki, ilman etteiwät ne kuole. Kahdesta pienestä kirweestä saatan takoa ison kirween. Mutta enpä saata kahdesta pienestä kananpojasta tehdä kukkoa eli kahdesta pienestä männystä isoa petäjätä. Eläin ja kaswi owat kumpikin jo itsestään niinkuin walmiita. Mutta suuresta rautakangista saatan takoa tuhat naulaa, ja jokainen naula on rautaa.

Enkö saata takoa muuta kuin rautaa? Aiwan wissisti, saatan takoa useampia metalleja. Sillä kiwikuntaan luemme monta kappaletta maan päällä, joilla ei ole erinäistä elämää. Metallit owat läpinäkymättömiä, tiheitä kappaleita. Useat sulawat kuumuudessa, mutta kowenewat jälleen tultuaan kylmempään ilmaan. Olen nähnyt sellaisiakin, joita on löydetty maasta puhtaina ja sekoittamattomina. Mutta tawallisesti murretaan metallimalmi kaiwannoista wuorissa, ja rautamalmia saadaan järwien pohjastakin. Sitten kuumennetaan malmi hiilillä sekoitettuna masuuneissa, puhdistettawaksi muista aineista. Silloin rauta sulaa, juoksee ulos, jähmistyy harkoiksi eli taotaan kangiksi, niinkuin rautapruukeissa on tapana. Muutamat metallit eiwät ruostu ollenkaan ilmassa, eiwätkä kulu kowimmassakaan tulessa; ja siksi kutsutaan niitä kalleiksi metalleiksi. Sormessani on sormus ja säästökukkarossani on keltanen raha. Molemmat owat kultaa, joka on kallis metalli ja saatetaan takoa hienoimmiksi lewyiksi. Kultaa on harwassa, ja se on hywin kallista. Se on yhdeksäntoista kertaa raskaampi wettä, ja löytyy ainoasti yksi sitä raskaampi metalli, nimittäin walkea platina. Mutta tuo walkea metallinen lusikka ja tuo walkea raha owat hopeaa, joka on hyödyllisin kalliista metalleista, sillä siitä taotaan kaikellaisia kaluja, jotka owat sekä kauniita että lujia.

Niin on Jumala suonut ihmisten hywäksi, että rautaa, joka on hyödyllisin kaikista metalleista, löytyy runsaimmin lewinneenä maan päällä. Ihminen, joka wäärinkäyttää niin monia Jumalan lahjoja, on käyttänyt rautaakin miekoiksi ja tappawiksi luodeiksi. Kun rautaa on sekoitettu hiilillä, on siitä tullut terästä, josta taotaan teräaseita, niin että teräksellä woidaan kaiwaa reikiä kallioihinkin. Mutta jos puukkosi terä on jonkun ajan märkänä, tulee siihen ruskeita pilkkoja, joita sanotaan ruosteeksi; ja se syöpi sekä rautaa että terästä.

Sepän takoessa putoaa kuonaa raudasta. Ja rauta, jos se saapi olla kauwan tulessa, palaa ruskeiksi jauhoiksi. Sellaisia metalleja, joita ruoste ja tuli syöpi, kutsutaan halvoiksi metalleiksi, ja sellaisia owat kaikki muut, joita nyt luettelen.

Antilla on lakkarissa punertawa raha ja äitillä on kotona kahwipannu. Raha ja kahwipannu owat vaskea, joka sietää kowan kuumuuden, ennenkuin sulaa. Kun äiti keittää rautapadassa, ei siitä ole wahinkoa, jos rautaruostetta tulee welliin. Olen nähnyt rautajauhoa käytettäwän lääkkeeksi. Mutta aina tinauttaa äiti kupariastiansa sisäpuolelta. Muutoin ruostuu kupari märkyydestä ja haposta, ja tämä ruoste on niin myrkyllistä, että ihmiset saattawat kuolla siitä. Äitillä on kynttiläjalkoja ja talrikkeja walkeasta ja pehmeästä tinasta, joka sulaa aiwan pian. Kelloin walurit sulaawat vaskea ja tinaa sekaisin. Siitä tulee walumalmia, josta tehdään kirkonkelloja, kynttiläjalkoja ja kulkusia. Walinkauhassa sulataan raskasta ja pehmeää plyijyä, josta isä walaa luotia ja haulia pyssyihinsä. Plyijy on myrkyllistä ja samoin on plyywittikin, jota siitä walmistetaan walkeamaaliksi. Sinkki on walkeaa metallia; kun sitä sulataan vasken kanssa sekaisin, tulee tästä kellahtawa messinki. Kerran teki isä myrkkyleipiä rotille. Niihin pani hän arsenikkia, joka on itsestään harmajaa, mutta myydään walkeana jauhona ja on hywin waarallista. Tuwassamme olewan peilin lasi on takapuolelta peitetty tinan ja elohopean sekoituksella; elohopea on walkeaa ja näyttää sulatulta hopealta. Alin-omaa näkee elohopean sulana; mutta kun on oikein pakkanen talwella, jähmistyy se kokoon, joka näyttää tinalta ja jota saattaa takoa wasaralla. Kohta pakkasen lauhemmaksi tultua sulaa elohopea itsestään. Jos elohopeaa sulataan tulikiwen (rikin) kanssa, saadaan tästä kauniin punaista sinooperi-wäriä. Siniset lasit, joita on äitin kaapissa, owat wärjätyt kopoltilla. Yleisensä lasketaan olewan 40 metallia. Mutta muut metallit owat harwassa.

Jos siis otan sinooperia, saatan sen eroittaa elohopeaksi ja tulikiweksi. Mutta jos kuinka koetteleisin, niin en woisi enää elohopeasta saada muuta ainetta erilleen enkä tulikiwestäkään. Siksi kutsun elohopeaa ja tulikiweä yksinkertaisiksi aineiksi. Sellaisia owat kaikki metallit ja useat muut aineet. Mutta sinooperia kutsun liitto-aineeksi, ja sellaisia owat messinki, walumalmi, kliitu, suola, wesi ja useammat muut kappaleet maan päällä.

Muutamia maan aineita kutsutaan palawaisiksi, kun ne pian syttywät tulessa ja palawat. Useammista niistä lähtee sawu, joka ei ole muuta kuin hienoa nokea. Noki on taas hienoa tomua hiilestä, joka on yksinkertainen aine ja jota löytyy runsaasti kaikissa luonnon kunnissa. Plyijyspännissä olewa plyertsi on palawaista, sillä siinä on enimmästi hiiltä. Kiwihiiltä murretaan kaiwoksista ja poltetaan ulkomaalla halkoin asemasta. Kaikki puu palaa aiwan helposti, sillä siinä on hywin hiiltä. Paitsi näitä tiedän wielä paljon muitakin palawaisia aineita. Keltaiset pötkylät, joita isä osti kaupungista, owat tulikiweä, jota ynnä fosforin (walokin) kanssa pannaan tulitikkuihin. Hiilestä, tulikiwestä ja saltpetteristä tehdään hienorakeista mustaa kruutia, joka on niin palawaista, että pieni kipuna kohta sytyttää sen. Siitä tulee monta onnettomuutta, jos ei waroin menetellä kruudin kanssa.

Isä aikoo nyt syödä murkinaa. Kontissa on leipää, suolattua woita ja suolaista kalaa. Mitä owat suolat? Sen sanon sinulle. Suoloiksi kutsutaan sellaisia aineita, jotka helposti sulawat wedessä ja antawat kieleen kirpistelewän ma'un. Ne owat ruokasuoloja, jotka parhaiten tunnemme ja jotka suojelewat ruokamme pahentumasta. Wälistä murretaan wuorikaiwannoista suoloja, joita kutsutaan wuorisuoloiksi. Eli keitetäänkin niitä suolaisten lähdetten wedestä. Mutta suolat, joita isä osti kaupungissa, owat saadut merestä. Jos maistat meriwettä, antaa se suolan maun kieleesi. Suurien merien rannoilla, joilla wesi on suolaisempaa kuin täällä, juoksutetaan sitä kuoppiin ja annetaan niissä höyrytä pois auringon helteessä. Siinä jääpi walkea suola kuoppain pohjalle, josta se kootaan ja tuodaan tänne laiwoilla. Paitsi ruokasuolaa tunnen wielä useita muitakin suolalajeja, niinkuin alunan ja wiheriäisen wihtrillin, kuparröökin ja salpetterin, jota isä teki kerran salpetteriladossa. Sellaiset suolat owat hyödyllisiä useoihin käsitöihin, mutta niitä ei saata syödä.

Monet aineet tulewat happanewiksi (happanewat) kun seisowat kauwan. Wälistä pannaan etikkaa ruokaan; siitä tulee ruoka happameksi. Wiinahappo tunnetaan wiinamarjoissa ja omenahappo omenoissa. Mutta tunnenpa muita happoja, jotka owat paljon wäkewämmät, esim. polttawan wihtrilli-öljyn (rikkihapon). Jos panen waskirahan sieweteen (salpetterihappoon), syöpi happo pois ruosteen, ja raha on niin kirkas kuin olisi uusi. Mutta jos pisarakaan happoa tipahtaa waatteisiin, polttaa se reijän; ja jos se sattuu sormeen, tulee siitä keltainen pilkku ihoon. Sentähden tiedän waroa itseäni sellaisista wäkewistä hapoista. Oli kerran päihtynyt mies, joka tahtoi kaataa enemmän wiinaa pikariin, mutta erehtyipä lasin otossa ja kaasi siewettä palowiinan sijaan pikariin. Kun hän sen ryyppäsi, poltti se niin kowasti sisuksia, että hän wähän ajan perästä kuoli.

Kun äiti lijottaa tuhkaa kuumassa wedessä, tulee siitä lipeää, jota tarwitaan waatetten pesussa ja peseen (soopan) teossa. Isä polttaa juuri sitä warten metsässä koiwuja ja haapoja tuhkaksi. Tästä tekee hän lipeää, jonka sitten keittää muuripadassa kuiwiin, ja saapi siitä ruskeaa potaskaa. Sitten polttaa hän sen walkeaksi ja myypi kaupunkiin, sillä sitä tarwitaan wärjäykseen ja muuhunki.

Otanpa nyt multaa käteeni maasta. Mitä on multa? Multa on erinäisten kaikissa luonnonkunnissa olewain ainetten sekoa. Siinä on jäänöksiä mädänneistä kaswuista ja eläwistä. Sellaisissa aineissa hyötywät kaswien juuret, ja siksi kutsutaan multaa, jossa on paljolta sellaisia aineita, ruokamullaksi. Siksi höystetään peltoa, ja siksi kynnetään sitä, että multa paremmin sekausisi, ja kaikki sen aineet paremmin lahoisiwat ilmassa. Mullassa on useita maalajejakin. Siinä on usein sitä hyödyllistä sawea, joka on maalaji, joka kowenee tulessa. Siitä poltetaan tiilejä. Siitä tekewät kruukunmaakarit sawi-astiamme, ja posliinitehtaissa walmistetaan siitä talrikkiakin. Meillä on pellossa punertawaa merkeliä, joka on hywin kaswawaa, ja siinä on sawea ja kalkkia. Mutta kalkkimaata on enimmästi wuorissa.

Hietamaassa ei menesty wilja hywästi, sanoo isä, sillä hieta on löyhää ja päästää sateen läpi. Hietaa on yleeseen sanomattomaan paljolta; kun se on karkea-rakeista, sanotaan sitä someroksi. Mitä on hieta? Se on hienonnettuja rakeita kowasta aineesta, jota kutsutaan kiiseliksi ja on kiwilajia. Ei mitään ole niin runsaasti maan päällä. Kuka woipi lukea hiedan rakeet meressä ja rannoilla ja kankailla, joilla petäjät kaswawat. Kiiseliä on se punanen hietakiwi, jota käytetään tahkoiksi, ja kowa pii, joka antaa säkeneitä tuliraudalla lyödessä ja ukonkiwi (kuutilo). Maasälpä (wältspaati) ja kiiltoliuska-kiwi (katinkulta-kiwi) owat enimmästi kiiseliä. Ja näistä owat kowat kneissi- ja kraniittiwuoret ja sanomattomat harmaat kiwet yhdistetyt. Wälistä on muita kiwilajia ikäänkuin pakattuina niiden sisässä. Niissä näkyy aluna-liuskakiweä, kiilto-liuskakiweä (katinkulta-kiweä) ja sawiliuska-kiweä, jota saatetaan halkoa liuskoiksi ja tehdä luwunlasku-tauluiksi kouluihin.

Muutamat wuoret owat löyhemmistä kiwilajista. Oletko nähnyt kalkkikiwi-kalliota, josta murretaan walkeata kalkkikiwiä? Ensin poltetaan kalkkikiwet suurissa uuneissa, ja niistä saadaan kastelematointa kalkkia. Kun siihen kaadetaan wettä, ottaa se hetkeksi kowan kuumuuden, ja tätä sanotaan kalkin kastelemiseksi. Kalkkia sekoitetaan sawen ja hiekan kanssa, kun sitä käytetään muurauspruukiksi. Olen nähnyt kowaa ja hienosyistä kalkkikiweä, jota kutsutaan marmoriksi. Sitä on monennäköistä ulkomailla ja maassammekin Ruskialassa. Siitä hakataan kauniita patsaita, portaita ja kuwia. Ja kun mainiot mestarit owat weistimellään hakanneet marmoriin kauniimpia ihmisten ja eläinten kuwia, täytyypä, kuwat hawaittua, pysähtyä ihmettelemään, että niin paljo elämän näköä on woitu mukailla kowaan kiween. Mutta, koska marmori on kallista ja sitä löytyy harwassa, on hawaittu kalkista ja wihtrilliöljystä saatawan walkea sekoitus, jota kutsutaan kipsiksi, ja se on paljon huokeampaa. Tästä tehdään kipsikuwia, joita ulkomaalais-kipsimaakarit kantelewat laudalla päälaellaan kaupungeissa myytäwiksi. Kowinta kipsiä on walkea alabasteri. Mutta löyhintä kalkkilajia on kliitu, jonka kaikki tuntewat, ja sitä on ulkomailla niin paljolta, että siellä on kokonaisia kliitu-wuoria.

Sittenkin on wielä monia löyhiä kiwilajia. Äiti kihnasi messinkiä kirkkaaksi kiwellä, joka oli niin keweää, että pysyi weden päällä, ja sitä sanottiin hohkakiweksi. Isän paras piippu on merenwahasta, joka on niin pehmeää kiweä, että sitä saatetaan leikata. Wuolukiweä saatetaan wuolla ja warwata padoiksi. Muutamain kiwien luullaan ennen olleen niin pehmeinä kuin muta on wedessä. Ja kun wesi, joka seisoi yleiseensä maan päällä, juoksi pois, owat kiwet sittemmin kowenneet ilmassa. Tästä woidaan selittää, kuinka muutamissa löyhemmissä wuorissa on tawattu jäänöksiä kaswuista ja eläwistä mudassa, jossa ne sitten owat kowenneet sen kanssa kiwiksi. Mutta harmaakiwi-wuorissa ei löydy kiwettyneitä eli kiwettymiä. Sentähden luullaan harmaan kiwen olleen maan päällä, ennenkuin kasweja ja eläwiä on ollutkaan. Mutta muut wuoret ja kiwet owat tulleet ja kowenneet paljon jälempänä.

Tuolla kaupungissa näki äiti kiwen, joka wälkkyi kummallisesti kirkkaana ja oli niin kowa, että lasimestari leikkeli sillä laseja. Äitistä oli kiwi mieluinen ja hän pyysi sitä ostaaksensa muutamilla kopeikoilla. Ei, sanoi lasimestari, se kiwi on timantti ja woipi maksaa enemmän kuin koko teidän tupanne. Tuleppa kanssani kultasepälle, sanoi hän, niin näytän teille useita kalliita kiwiä. Sellaisia löytään aiwan harwoin ja ne maksawat hywin paljon. Kun ne owat lasketut sileiksi, sijoitetaan ne kultaan ja kalleisiin koristuksiin. Mutta timantti ei ole muuta kuin puhtainta hiiltä, ja sentähden palaa se kokonaan kowassa tulessa.

Äiti näki kultasepällä muitakin kalliita kiwiä, jotka kaikki oliwat kowia, wälkkywiä ja läpikuultawia. Siellä näki hän helewän punaisen rupiinin ja sinisen safiirin. Hän kysyi keltasen topaasin ja wiheriäisen smaragdin hintaa. Mutta niin paljo ei ollut äitillä rahaa, että olisi woinut ostaa yhtäkään niistä. Ainoasti tumman punainen karnioli oli helpompi, ja sen osti äiti sormukseensa. Tuleppas tänne, sanoi kultaseppä, niin saat ostaa mukailtuja kiwiä helpolla hinnalla. Owathan ne kallisten kiwien näköisiä, waikka eiwät ole niin kowia ja wälkkywiä. En huoli, sanoi äiti, en tahdo ylpeillä petollisuudella. Jos ei minulla ole waraa ostaa sitä, joka on oikeaa, niin en huoli teidän mukailluista kiwistännekään.

Isä oli kerran juonut terweydekseen wettä lähteestä, jossa se maistui läkiltä. Tämä tuli siitä, että wesi oli juossut maan läpitse ja siinä kohdannut rautaa ja muuta metallia, joista wähäinen osa oli irtaunut weteen. Sellaista kutsutaan mineraaliwedeksi (kiwennäiswedeksi), sillä kiwet ja malmit kutsutaan mineraaleiksi (kiwennäisiksi). Sen lähteen tyköä löyti isä kiwettyneen puupalasen. Sillä muutamat kuolleet kaswit ja eläinten luurangot, jotka owat kauwan maanneet maassa, kastuwat läpi mineraaliwedestä (kiwennäiswedestä). Ja niin kowenewat ne wiimein kuin kiwettyneet kappaleet wuorissa.

Isä sanoi: nyt olemme nähneet jotakuta kaikista kolmesta luonnon kunnista. Ihmeellisesti ja wiisaasti on Jumala laittanut kaikki. Eläimille ja kasweille on Jumala antanut pyöristetyn muodon, ikäänkuin siksi etteiwät loukkaisi toisiaan. Mutta kiwille on hän antanut särmäisen muodon. Ja kumma se on, että niiden särmät tulewat niin säännöllisiä. Jos katselet ruokasuoloja, näet jokaisella rakeella alusta olleen kuusi sileää siwua, juurikuin kuutiolla. Jos kaadat kuumaa wettä wähäisen salpetteriko'on päälle ja annat weden sitten jäähtyä, niin näet, kuinka salpetteri jälleen hyytyy wedestä kuusikulmaisiksi neuloiksi. Sellaisia hyytyneitä neuloja ja kipeneitä kutsutaan kiteiksi, (kristalleiksi), ja ne owat aina samallaisia samassa aineessa.

Kiwikuntaa löytyy jokapaikassa; koko tämä suuri maapallo on siitä kokoonpantu. Awarassa meressä on sanomattoman paljo suolaa, kaikkein eläinten luissa on on kalkkia, ja itse ihmisen weressä on rautaa. Joka paikkaan on Jumalan kaikkiwiisas käsi lewittänyt luonnon aineet niin, että alin-omaa syntyy uusia olentoja siitä, joka näyttää kuolleelta silmiimme. Kaswit nousewat ylös mullasta, eläimet eläwät kasweista ja ihminen taas saapi rawintonsa kasweista ja eläimistä. Ja niin on kaikki luonnon kunnat kiinteimmässä yhteydessä keskenänsä. Ja niin on Jumala joka paikassa, ja joka paikassa näkee ihminen Hänen äärettömän kaikkiwaltansa jälkiä.

Kullasta ja hopeasta.

Kulta, jota ihmiset niin paljon haluawat, tulee tänne Wenäjältä ja Amerikasta. Wälistä löydetään sitä puhtaana. Brasiliassa löydettiin kerran kultakappale, joka painoi 128 (sata kahdeksankolmatta) leiwiskää. Wirrat ja ojat tuowat muassaan kultaa wuorista. Silloin painuu raskas kulta wirtain pohjalle. Sieltä otetaan hieta ja huuhdotaan astiassa; ja koska kulta on raskainta, laskeupi se ennenkuin hieta pohjalle. Sitten sulataan kultaherneet kappaleihin. Suomessa on etsitty kultaa Kemissä ja Kuusamossa; mutta sitä on löytynyt niin wähältä, ettei saalis ole maksanut työwaiwaa. Muutamia wuosia jälkeenpäin leweni huhu, Kalifornian maassa löytywän suunnattoman paljo kultahietaa. Sinne matkusti monia tuhansia ihmisiä kaikista maailman paikoista, äkkiä rikastuaksensa. Ja paha woitonhimo oli niin willinnyt niitä, että moni mies lähti pois waimonsa tyköä, ja wanhemmat lastensa tyköä, ja lapset wanhempainsa luota. Ja ne myiwät kaikki mitä heillä oli kotona ja jättiwät toimituksensa, päästäkseen kultaa kaiwamaan. Mutta kun tuliwat Kaliforniaan, oliwat siellä kaikki elämän tarpeet kauhean kalleita. Monta kuoli nälkään. Toiset tekiwät yötä ja päiwää kowasti työtä wedessä ja rapakossa, josta hakiwat kultahietaa. Moni menetti kultansa ja henkensä ryöwärein käsissä. Niin tuliwat jotkut harwat rikkaiksi: mutta moni menetti henkensä wiheliäisyydessä ja köyhyydessä. Ja ne, jotka pahoilla mielin palasiwat takaisin kotiinsa, huokailiwat surulla, kun pahalla ahneudella on niin usein waltaa syntisen ihmisen sydämessä.

Kaiwoksista.

Kun laskeutuu alas sywiin kaiwoksiin ja näkee kaiwoswäen liikkuwan tulisoittoineen, tuleepa ajattelemaan saduissa mainittawia lintukotolaisia, jotka takoiwat kultaansa maan sisuksissa. Wälistä laskeutaan niihin alas tikapuita myöten; mutta sywimpiin kaiwoksiin wiwutaan ihmisiä korissa. Fahlun kuparikaiwos ja Dannemoran rautakaiwos owat kaksi niin sywää kaiwosta Ruotsissa, että saisi panna neljä kirkontornia päälletysten seisomaan, ja tuskinpa ne sittekään ylettyisiwät kaiwoksen pohjasta ylimmäiseen maapintaan. Useat kaiwokset menewät alemmaksi meren pohjaa. Täällä Suomessa ei ole niin sywiä kaiwoksia; mutta Orijärwen vaskikaiwos saatetaan werrata olewan kahta kirkontornia sywän. Ja kaiwoksissa hakataan metallein malmia pitkistä solista, joita kutsutaan kaiwoskuopiksi. Mutta on suolakaiwoksiakin. Pienen kaupungin tienoilla, jonka nimi on Wielizka, Galizian maassa, on niin awaroita suolakaiwoksia sywässä maan sisässä, että ne owat kuin suuri kaupunki katuineen ja torineen. Ja sellaisia toreja on siellä kolmikerrassa päälletysten. Siellä hakataan wuorisuoloja seinistä, ja aiwan kaunista on se katsoa, kuinka miljonittain suolan rakeita yleensä kimaltelee walkean walossa, jos mihin katsoisi. Ihmiset ja eläimet menettäwät siellä kyllä usein henkensä, kun katto pudota rysyää niiden päälle. Ja sitten käypi niinkin, että wasta monien wuotten perästä löydetään niiden ruumiit muuttumattomina. Sillä suola on tunkeunut niiden läpitse ja warjellut niitä mätänemästä.

Kiwettymisistä.

Usein poljemma me, käwellessämme maalla, jäänöksiä muinais-ajan kaswuista ja eläwistä. Niinpä löytyy suuria wuoria, jotka owat näkinkenkäin kuorista; koko suuri Berlinin kaupunki on rakennettu maalle, joka on wesiäisten jäännöksistä. Muutamissa kylmissä maissa on kaiwettu maasta elehwanttein ja muiden eläinten luita, joita eläimiä on wieläkin kuumissa maissa. Onpa nähty jäännöksiä sellaisista muinais-ajan eläinpuwuista, joita ei enää olekkaan maan päällä. Wälistä owat nämä luut kiwettyneinä. Kuitenkin käypi se useimmin niin kaswein kanssa. Englannissa ja muissa maissa on useampain sylien sywyydestä maassa löydetty suuria metsiä, jotka owat olleet warsin mustat ja kowat. Sellaisista muinoin hiiltyneistä ja sittemmin kiwettyneistä metsistä on kiwihiili tullut maan sisässä. Onpa löydetty kiwettyneitä jywätähkiäkin. Maan sisästä on kaiwettu wanhoja puita, jotka owat olleet rautamalmiksi muuttuneita. Muutamissa mineraali- (kiwennäi-) lähteissä nähdään aiwan pian sellainen muutos. Jos tänä päiwänä panen kukkaisen sellaiseen lähteesen ja otan sen huomena siitä ylös, näenpä kummallista. Kukkaan ja lehtiin yleensä on tullut kowa kuori, joka on kokounut wedestä, ja koko kukka näyttää kuin olisi leikattu ruskeasta kiwestä.

Kaikellaisista aineista.

Aikaa sitten tuli eräs laiwa haaksirikkoon luotoja wastaan meressä, ja töin tuskin pelastiwat merimiehet itsensä weneillä. Märkinä ja kontettuneina tekiwät he rannalle ison walkean kuiwatakseen ja lämmittääkseen itsiään. He mieliwät keittää ruokaakin ja paniwat natronisuola-tönkkejä padan alle. Kun natronisuola kowassa kuumuudessa suli hiedan kanssa yhteen, näkiwät merimiehet ihmetellen, että siitä oli tullut lasia. Siitä ajasta on alettu pitää lasiruutuja akkunoissa. Wiheriäiseen lasiin kelpaa takkatuhkakin, mutta walkiaan lasiin tarwitaan joko natronia tahi potaskaa ja ruskeaa kiweä. Lasia wärjätäänkin ja lasketaan sileäkulmaiseksi. Kauniilta se kyllä näyttää, kun lasinpuhaltaja puhuu ilmaa sulaneesen lasi-aineesen ja siitä walmistaa putelleja ja lasipalleja.

Fahlunin suuresta vaskikaiwoksesta Ruotsissa on wanha tarina. Muuan suomalainen paimen hawaitsi kilinsä kyljen olewan punaisena. Paimenella teki mieli tietää, mistä tämä oli tullut ja huomasi pian, että kili oli maannut sillä paikalla, jossa vaskea löytyi wuoressa. Näin löydettiin Pohjolan rikkain vaskikaiwos. Waskiseppä ei kuumenna waskea, niinkuin rautaseppä tekee raudalle, waan takoo sitä kylmänä. Kun hän tahtoo liittää kahta waski-kappaletta yhteen, ei hän saa niitä kiinni takomalla, waan hän yhdistää ne messingillä. Se on metallien juottamista.

Kun muutamanlaisia hartseja eli pihkoja sulataan öljyssä, jota kutsutaan tärpätiksi, saadaan siitä wernissaa (kiilto-öljyä), jolla monellaisia teoksia lakeerataan (kiilloitetaan). Liimaa walmistetaan nahasta, sarwista eli luista, kuin niitä keitetään wedessä. Läkkiä, jolla kirjoitetaan, tehdään pienistä tammen käwyistä ja rautawihtrillistä. Tärkki on hienoa jauhoa, jota on monellaisissa juurissa ja siemenissä. Leipätaikinan annetaan kohota eli nousta, että leipä tulisi mureaa. Mutta kun imelänlainen neste on käynyt, ei sillä ole enää imelän makua, waan se on wäkewää. Siinä on wäkiwiinaa (spirituswiinaa). Onpa monellaisissa kaswuissa makean- eli sokeri-ainetta. Sentähden saatetaan tehdä wiiniä ei ainoastaan wiinapuun rypäleistä, waan pihlajan ja tuomen marjoistakin. Palowiinaa poltetaan elosta eli imelletyistä potaateista, joita pannaan mäskiksi ja käytetään. Sitten kulkee palowiina höyrynä jähdytys-astian läpi, ja rankki jääpi jälelle. Mutta se on ilkeä taitoteos, sillä ei koskaan ole mikään taito tehnyt niin paljo pahaa maailmassa. Ennemmin panemme olutta ja sahtia maltaista, jotka ensin keitetään wierteeksi, ja se sitten käytetään. Simaa (mesijuomaa) walmistetaan hunajasta ja wedestä kryytein kanssa.

Orijärven vuorikaiwos.

Kävipä ryske julma Manalassa, Mä tunsin jalkoin alla tutinan, Eteeni näin maan kidan aukeevan. Mä huusin: "mienkö nyt Pohjolassa, Mit' olen kuullut maista etelän: Syvyyden kaupunkeja, maita nielevän!"

Ei, senhän toimi, taito aikaan saapi, Heit' tulikin ja vesi tottelee, Kovia kallioita halkaisee, Tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi, Niin että sillä vaikka kultaa sais, Kun Perunmaalle asti kaupittais.

Teollisuuspa näin, mi siivet antaa Kaupalle, neron kanssa kilpaillen Maailman seudut liittää yhtehen. Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa Maailman markkinoille viimeinkin Mit' uutta mietti hän ja saatti ilmihin.

Timantti.

Arabiassa muinoisin Mies vanha Amru eli. Vaikk' oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli, Hätänsä, huolens ainian Vaan heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan Hän huomas kiven täällä, Mi kiilteli kuin loistoissaan Veshelmi kukan päällä. Hän korjas kiven lystikseen, Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan, Se nurkkaan viskattiin, Vaan pantiin lakeen riippumaan. Kun loistons keksittihin. Ei Amrull' ollut kynttilää, Siis lyhtynä pit' olla tää.

Illalla tuli kauppamies Ja kiven kirkkaan keksi: "Tuo kivi myyppäs, tai kenties Sen annat ilmaiseksi." "No", vastas Amru, "ota vaan, Jos nauhan rinkeliä saan."

Mies kiven otti kaunoisen, Pääkaupunkihin läksi, Sen kauppas kultasepille Taas muille myytäväksi. Niin rikast ei vaan kohdannut, Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun se oikein saatihin Kirkkaaksi kanteiltansa, Se timantiksi nähtihin Isoimmaks lajiansa; Kuningas kruunuuns osti sen, Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen Nyt kruunun kunniaksi, Myös Amrun lapset kerjäten Tulivat vierahaksi. "Lyhtymme", huusit, "katsoppas, Pitävi päässään kuningas".

Kuningas tämän kuultuaan Luo viittas kauppiasta, Ja päätti kohta, tultuaan Selvälle asiasta: "Sä rahat anna Amrullen, Saat rinkelisi jällehen."

Yhdeksäs Luku.

Maasta.

Muutamana päivänä olivat Antti ja Liisa kartanolla ja kaivoivat niin vireästi, että hiki tippui otsasta. Syvän kuopan kaivettua istuivat levähtämään ja katsoivat kuoppaan. Samassa tuli heidän isänsä ja kysyi: mitä kaivatte, lapset, ja mitä siinä katsotte kuoppaan? Liisa vastasi: mielellämme olisimme katsoneet sitä, jota on maan sisässä.

Isä sanoi: jos koko kylän väki kaivaisi samaa paikkaa, ja jos se sitä tekisi viisikymmentä vuotta, eivät sittekään saisi nähdä sitä, jota on maan sisuksessa. Sillä jos olisi mahdollista kaivaa reijän suoraan maan läpi, niin olisi se reikä 1,200 (tuhat kahtasataa) peninkulmaa syvä. Ja päästäväksi maan sisukseen, täytyisi kaivaa 600 (kuuttasataa) peninkulmaa syvään. Mutta eipä voi yksikään kaivaa puoltakaan peninkulmaa alaspäin, sillä sitä ennen tullaan veteen eli vuoreen. Peninkulman syvyyteen maan sisään ei ylety yksikään kaivanto. Välistä löydetään vuorissa syviä reikiä, joita kutsutaan luoliksi ja jotka ovat olleet niissä aina maan alusta. Ihmiset ovat välistä kontanneet näihin luolihin ja heillä on ollut valkea muassa nähdäkseen maan sisuksia. Ja siellä on nähty korkeita holveja, kuin kirkkoja, joissa vesi on alinomaa tippunut katosta. Ja siellä on nähty ihmeellisesti kauniita patsaita valkeista kivistä, ja siellä on maan-alaiset virrat pauhanneet kaukana alaalla pimeässä. Mutta ei yhtään elävää olentoa ole asunut syvyydessä, ja ihmisiä on alkanut niin kauhistuttaa, että ovat mielellään rientäneet takaisin Jumalan kirkkaan päivän valoon. Ei siis tiedetä mitään vissiä maan sisuksesta. Mutta siitä, joka on likinnä jalkaimme alla, tiedämme, että siinä on useita erilaisia maakertoja päälletysten. Kaivoa kaivaessa sattuu, että ensin tullaan multaan ja hietaan, sitten saveen, sitten jälleen hietaan ja niin jälleen toisiin maanlajeihin. Paljon paremmin tunnemme maan pinnan, jonka Jumala on luonut asunnoksi ihmisille, kasveille ja eläville.

Kuulin yhden akan olleen, joka ei koskaan ollut käynyt ulkona tuvasta, jossa hän asui, sillä hän oli sekä sokea että ontuva. Kauvan luuli hän siis ei maailmaa olevan tuvan ovea etemmä. Mutta kerran sai hän kuulla, että oli palanen maailmaa ulkopuolellakin tuvan ovea. Pistipä kätensä, ulos akkunasta koetellakseen, kuinka iso maailma oli. Ja kun hän haparoi tyhjää ilmassa, sanoi hän kummastellen: onpa sitä maailmaa jonnekkin päin! En voi tuntea sen seiniäkään!

Tämän kuultua rupesivat Antti ja Liisa nauramaan. Isä kysyi: sanoppa Liisa, kuinka paljo tästä on maailman ääreen? Liisa vastasi: maailmaa on vielä kappale veräjänkin taakse maantielle, sillä olin siellä paimentamassa lehmiä. Antti luuli tätä kovin vähäksi ja sanoi: maailmaa on vissiinkin peninkulma tästä eteenpäin, sillä niin kaukana kävin myllyssä isäni kanssa jauhoja noutamassa.

Tähän sanoi isä: niin vähän tietäisimme, jos emme oppisi enempää muilta. Tulkaa, menemme yhdessä tuolle korkealle vuorelle metsään. Siellä saamme nähdä enemmän maan pintaa.

Niin menivät kaikki ja katselivat tarkasti ympärilleen mennessään. Käydessään astuivat he viheriäistä tannerta juurikuin lattiata. Kartanosta tultua maantielle, oli heillä toisella puolella suuri metsä ja siinä monellaisia puita, pensaita ja vesakkoa. Toisella puolella oli tasainen maa peltoin ja niittyin kanssa. Tätä kutsuttiin lakeudeksi ja pienempää osaa siitä kutsuttiin kedoksi. Vähä ulompana, ulkopuolella kaupunkia, oli maa hietikkoa ja kutsuttiin kentäksi. Ja vielä ulompana, jossa lakeus kasvoi kanervia ja harvastaansa mäntyjä, kutsuttiin sitä maata kankaaksi. Jos tämä lakeus olisi niin kuiva, ettei siinä kasvaisi mitään, nimitettäisiin se aavikoksi. Ja jos se olisi paljas ja kivinen, mutta kasvaisi kuitenkin ruohoa, kutsuttaisiin sitä aromaaksi.

Etemmä mennessä alkoi maa yletä ja taas aleta. Korkeaa paikkaa kutsuttiin kukkulaksi, ja kukkulan nousema ja laskeuma oli mäki. Ja jos se kukkula olisi korkea ja suuri, kutsuttaisiin sitä vaaraksi; ja jos se olisi pitkä ja kaitainen, sanottaisiin sitä selänne-maaksi eli särkäksi. Laskeuttuaan mäkeä alas tulivat lapset alhaiselle paikalle kahden vaaran väliin, ja sitä kutsuttiin laksoksi. Mutta jos se lakso olisi pieni, kutsuttaisiin sitä notkoksi.

Lakson läpi tultua poikkeusivat lapset maantieltä pois ja alkoivat nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Paikoittain oli rinne sileä, mutta paikoittain oli siinä suuria rakoja, juurikuin vuori olisi halkeillut. Siellä oli paljo suuria kiviä, joita kutsuttiin kallioiksi, mutta toisia jotka olivat pinnaltaan tasaisempia, kutsuttiin paaseiksi. Ja kallioiden välillä oli halkeimia, joihin helposti voi pudota, ja leveämpiä ja vetisiä väliä kutsuttiin rotkoiksi. Ylemmä tultua näkivät lapset täällä olevan useita vuoria pitkässä rivissä ja laksot ja rotkot välillä, ja sitä kutsuttiin vuorenselänneeksi. Jos täällä olisi niinkuin Lapissa rivi korkeita vuoria terävine huippuineen ja lunta huipuilla, kutsuttaisiin niitä tuntureiksi. Ja niiden välillä olisi synkkiä louhikko-korpia ja autioita vuomia, joissa ei näkisi muuta kuin kiviä kivien vieressä ja mätästä mättään vieressä.

Tämä vuori on vissiin korkein koko maailmassa, sanoi Antti. Korkea on tämä kyllä, sanoi isä, koska tämä on paljon korkeampi puita, huoneita ja kiviä, jotka ovat tuolla alhaalla lakeudella. Mutta muutamat vuoret ovat vielä paljon korkeammat tätä. Ja niiden korkeutta vertaillessa lasketaan, kuinka korkealla näiden huiput ovat meren pinnasta. Korkeimman vuoren nimi on Teiriharju. Se on niin korkealla merestä, että jos 8 kirkontornia pantaisiin päälletysten seisomaan, tulisi kahdeksannen huippu vasta Teiriharjun huipun korkuiselle. [Muist. Kirkontornin laskemme 24 syltä eli 72 kyynärää eli 144 jalkaa korkeaksi. Teiriharjun huippu on siis 1,152 jalkaa korkealla meren pinnasta.] Kuitenkin on vielä paljon korkeampia vuoria muissa maissa. Peltoivi Lapissa on yhtä korkea kuin 13 kirkontornia ja Kimborazo Amerikassa on niin korkea kuin 180 kirkontornia päälletysten pystössä. Ja jos voisi sinne kiivetä suoraan ylös tikapuita myöten, niin pitäisi niiden tikapuut olla pitemmät 7:mää virstaa eli kolmeneljännes peninkulmaa pitkät.

Mutta jos korkeain vuorten yli kivetään, mitä siellä toisella puolella näkyy? kysyi Liisa. Tuleeko sieltä jo maailman ääri?

Ei, sieltä tulee taas toisia lakeuksia ja toisia vuoria ja laksoja ja kukkuloita ja mäkiä ja kankaita ja metsiä ja tuntureita, siksi kun pysähdytään jonkun veden tykö. Niin hyödyllisesti ja kauniisti on maa luotu, että yksi paikka ei ole toisensa näköinen. Jotka asuvat erilaisissa paikoissa, tarvitsevat alinomaa vaihettaa toisilleen sitä, jota maa antaa yhdessä paikassa ja jota puuttuu toisessa. Lakean maan asukasten täytyy tuoda metsästä hirtensä ja vuorista rautansa. Vuorimaiden asukasten täytyy tuoda eloviljan ja maidon lakeilta mailta. Ja jotka asuvat suurissa metsissä, niiden täytyy matkustaa muille tienoille saadakseen sitä, jota ei metsä anna.

Levähdämme nyt vähäisen tässä vuoren lakeella ja syömme iltasemme. Tämä puukko on taottu vuoren raudasta. Tämä leipä on leivottu lakean maan elosta. Tämä kori on nijottu metsän juurista. Ympärillämme ja tuolla alempana meitä levenee maa kesän viheriäisyydessä juurikuin kirjava taulu. Niin kauvas kuin silmä eroittaa, ovat kaikki Jumalan työt täydellisiä ja viisaita. Ja kuitenkin näemme tässä aivan pienen osan maata ja vielä paljon pienemmän osan koko luotua maailmaa. Mutta jos kulkisimme alinomaa samalle suunnalle ja kiipeisimme vuorten yli ja purjehtisimme merien ylitse, olisimmepa viimein vaeltaneet ja kulkeneet koko maan ympäri.

Niin, mennäänpä koko maan ympäri, huutivat molemmat lapset ilon innossa. Lähdetään heti kohta ja tullaan huomenna jälleen takaisin!

Heidän rakasta isäänsä nauratti, ja hän sanoi: ihmiset, joilla ovat käsissä kaikki keinot, joita koskoinkaan on keksitty päästäväksi merien ja maiden ylitse, tarvitsevat maan ympäri ennättääkseen vähintäänkin vuoden. Mutta jos me lähtisimme sille matkalle tänä päivänä, pysähtyisimme kukatiesi jo ensimäisen ojan rannalle neuvontoinna. Kukatiesi kerran, isoiksi kasvettuanne, tekin menette isoon laivaan ja purjehditte tuhansia peninkulmia maan ympäri. Mutta nyt palaamme ilta-auringon valossa takaisin pieneen majaamme. Siliä siinä on hyvä kotimme, ja tämä maa on Suomi, oma rakas isänmaamme. Ja ei yhtään muuta maata koko tämän suuren maan päällä ole meille niin rakasta ja kallista kaikkina elämämme päivinä. Sen maan edestä tahdomme me elää ja sen maan edestä saatamme kuolla. Tätä maata ymmärrämme me parhaiten. Täällä asuivat isämme. Täällä oli kätkyemme, jonka vieressä äitimme lauloi meille laulujaan. Näiden koivuin ja kuusten alla olemme kasvaneet ja leikitelleet. Täällä on meillä ollut suruja ja paljo iloa, huolia ja paljo rauhaa. Ja täällä, tässä samassa maassa, isänmaassamme, suopi Jumala meille kerran haudan koivuin varjoon.

Ja koska jalkamme polkee maata, on meidän päämme vapaasti pystössä taivaan sinistä kattoa kohti. Katso, näin tahtoo Jumala alinomaa osottaa meille, että olemme kasvaneet maan tomusta, mutta olemme aiotut ahkeroimaan olentomme kalliimman osan kanssa ylöspäin. Ja vaikka me rakastamme ja ihmettelemme tätä ihanaa maata, niin ei tämä kuitenkaan ole sielumme oikea ja ijankaikkinen koti. Se on korkeampi: se on Jumalan kaikkivaltiaan tykönä taivaan korkeudessa.

Fingalin luolasta.

Staffan saarella Skotlannin maassa on mainio luola, jossa sadut sanovat sen jalon uroon Fingalin asuneen. Siihen soudetaan veneellä merestä, jonka vesi huuhtoo luolan sisustaa. Siellä luulee olevansa kauniissa kirkossa, jossa on monia ihanoita patsaita ympäri seiniä. Ihmisten kädet eivät ole koskaan valmistaneet mitään ihanampaa. Suuri vuori on sen päällä juurikuin kattona, ja siitä tippuu alin-omaa vettä, jonka lorina sekauu meren pauhuun. Välistä kuuluu sieltä kuin hiljainen soitto. Se kuuluu niin kummalliselta, kun tuuli kulkee patsasten väliä, ja luulisipa kuulevansa muinais-aikain ihmisten ääniä, jotka luolassa etsivät suojaa raju-ilmalta.

Maan erinäisestä muodosta.

Limingassa Pohjanmaalla on niin suuri lakeus aivan niittymaata, ettei oikein voi nähdä yhdestä päästä toiseen. Isossa Kyrössä on yhtä iso lakeus pelkkää peltoa. Siksi onkin näistä vanhastaan sanottu:

Ison-Kyrön pelto ja Limingon niitty, Vertoja näille ei ole tietty.

Parolan kenttä Hämeenlinnan tykönä ja Helsingin kenttä Helsinkiä likellä ovat niin laajoja, että monta tuhatta sotamiestä saattaa niillä äkseerata samalla kertaa. Suurimpia kankaita Suomessa on Hämeenkangas, joka menee maan poikki. Siinä kasvaa hyvin suuria petäjiä ja maa on ruskea kanervista. Mutta harvassa näkyy siellä taloa, kun sitä hietikko-maata ei voida suuretta vaivatta saada pelloksi. Suomessa ei ole yhtään oikeata lakeaa aromaata, eikä sellaista aavikkoa, kuin on suuri Saharan aavikko Afrikassa. Siellä ei ole hyvä olla. Niin kauvas kuin silmä kannattaa, on siellä suunnaton lakeus polttavaa hietaa, mutta hyvin harvassa on pensasta eli puuta. Siellä kiljuu Leijona janoissaan. Siellä juoksee sukkela kameli-kurki. Ei kukaan ihminen voisi siellä kulkea, jos eivät kamelit, joilla ratsastetaan, saattaisi niin kauvan kärsiä janoa nääntymättä. Mutta jossa lähde juoksee maasta, siihen kasvaa ruoho ympärille vihoittamaan, ja siihen kasvaa puita, jotka suojaavat matkamiestä.

Maassamme ei näe tuulen ajavan lentohietaakaan pelloille ja niityille, jotka siitä muuttuvat hieta-aavikoiksi. Harvoin kuulee täällä puhuttavan maanvierimisestä, jossa vesi kaivaa alaisinpuolin suuria maakappaleita eli kukkuloita, jotka sitten kukistuvat alas. Kuitenkin on sitäkin tapahtunut jonkunkerran, niinkuin Halikossa liki Turkua. Kerran putosi maa alas myllyn alla. Mylly kaatui syrjälleen, ja mylläri ei osannut ulos. Siinä olikin seikka osata, kun ovi oli mennyt maata vasten.

Maassamme on monta vuorta, mutta ne eivät ole hyvin korkeita. Täällä on myös useita pitkiä vuorenselänteitä ja selännemaita, joista muutamilla ovat nimet, mutta monta kutsutaan yhteisellä nimellä Maanseläksi. Monta kunnasta ja laksoa näkee myös täällä. Kunnaalla on usein tupa, ja laksossa juoksee usein puro. Sellaisissa tienoissa on monta mäkeä. Hämeessä, Savossa ja Karjalassa kulkee tie usein selänteen yli, jossa ovat korkeat mäet, niin että, selänteen harjalle tultua, näkee allaan olevan petäjäin latvat ja kirkkoin tornit. Ja siinä on niin tiheässä kukkuloita ja alangoita, että luulee näkevänsä kakkuja vieritysten, ladottuna maan suurelle pöydälle, jonka Jumala on valmistanut ihmiselle.

Maamme.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä, rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjainen, Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaipaa ken. Sen kyllä vieras hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Kans salojen ja saarien Se meist' on kultainen.

Ovatpa meistä rakkahat Kohinat koskien, Ikuisten honkain huminat, Täht'-yömme, kesät kirkkahat, Kaikk', kaikki, laulain, loistaen Mi lumos sydämen.

Täss' olla meidän mieluist' on Ja kaikki suotuisaa; Vaikk' onni mikä tulkohon Meill' isänmaa on verraton. Mit' oisi maassa armaampaa, Mit' oisi kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, Sen näkee silmämme; Me kättä voimme ojentaa Ja vettä, rantaa osoittaa, Ja sanoa: kas tuoss' on se. Maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais Vaikk' kultapilvihin, Miss' itkien ei huoattais, Vaan tähtein riemun sielu sais, Ois tähän kurjaan kotihin Halumme kuitenkin.

Vuori ja lakso.

"Maan selkänä mä seison", sanoipa vuori noin, "Mun päältäin virta syöksyy, Mä myrskyt kestää voin, Mun otsain pilviin peittyy. Mä nä'yn etäällen. Rotkoini kaiku matkii jyryä ukkosen."

Ja kaunis laakso lausui: "täss' asuu ihmiset. Minussa lähde läikkyy, ja kukkii ruususet, Ja lampaat syövät heinää ja linnut visertää, Ja kellot iltasilla kauniisti heläjää."

Ja metsä vihriäinen nyt virkkoi viimein myös: "Ihanat lajissansa on, Luoja, kaikki työs. Ihmettä meissä nostaa, mi suurt on, korkeaa, Vaan kaunistapa voimme pikemmin — rakastaa."

Kymmenes Luku.

Wedestä.

Kerran, kun myrsky pauhasi kowasti, ja wesi hyökysi aaltoina, sanoi isä: katso Jumalan woimaa! Elementit (alku-aineet) pauhaawat.

Antti sanoi: Elementit, mitä se on?

Isä sanoi: muutamat kappaleet maan päällä pysywät lujemmasti kiinni toisissaan. Puun palasen eli kiwen saatan ottaa käteeni ja pitää kiinni, ja sellaisia kutsutaan kowiksi aineiksi. Mutta wettä en saata ottaa käteeni ja pitää sitä kiinni, ja sellaisia nesteitä eli märkiä aineita kutsutaan suliksi. Sellaisia saatan kuitenkin ottaa kauhaan eli ämpäriin, jolloin ne kuitenkin pysywät koossa. Mutta niin ei woi pitää koossa höyryä, joka kohoaa kiehuwasta padasta eli häkää, jota tulee uunista eli ilmaa, joka tuulee. Sellaiset aineet owat ilmanmuotoisia.

Muinais-aikoina ei tunnettu luonnon aineita niin tarkoin kuin nyt. Siksi puhuttiin tawallisesti neljästä alku-aineesta, joista luultiin kaikkein saaneen alkunsa. Ja näitä alku-aineita sanottiin elementeiksi. Ne neljä elementtiä owat: 1) maa, joka on kowista aineista; 2) wesi, joka tawallisesti on juoksewaa ainetta; 3) ilma, joka on ilmanmuotoista ainetta, ja 4) tuli, joka ei ole minkäänlaista ainetta, waan toisten ainetten häwitys.

Nyt menemme merelle. Katsotaanpa tarkemmin wettä. Nakkaan mereen puukappaleen. Miksi puukappale pysyy weden päällä? Siksi että on keweämpi kuin wesi. Nakkaan kiwen weteen. Miksikä kiwi uppoaa? Siksi että se on wettä raskaampi. Tuolla uipi wesilintu; tuolla soutaa poika weneessä. Miksikä ne kulkewat eteenpäin weden pinnalla. Siksi kun soutelewat wettä taaksensa, wesilintu jaloillaan ja poika airoillaan. Tuolla käypi wesimylly. Mikä panee sen rattaat liikkeelle? Wesi töyttii alinomaa rattaasen. Niin raskasta ja woimakasta on juostessaan wesi. Kyllä se on wielä woimakkaampaakin, niin että se murtaa rikki suuria laiwoja ja wiepi muassaan suuria kallioita ja jäätelejä, kun se on tullut kowaan liikkeesen.

Eilen, kun satoi, oli kartano märkänä ja suuria wesilammikoita oli kokounut maantielle. Mutta tänäpäiwänä on päiwäpaiste, ja kartano ja tie owat taas kuiwina. Miksikä niin? Onko kaikki sadewesi juossut pois? Eilen panin wesikupin lämpenemään takalle. Kun tänäpäiwänä rupesin silmiäni ja käsiäni pesemään, olipa kuppi tyhjänä. Miksi niin käwi? Ei suinkaan ollut wesi saattanut juosta pois kupin läpi. Ei, se oli höyrynnyt pois ja kohonnut näkymätönnä kaasuna ilmaan. Niin käwi kartanollakin, ja niin käwi wesikupissakin. Tiedän paljo wettä olewan höyrynä ilmassa, warsinkin lämpimällä. Nämä höyryt jähtywät ja kokouwat sitten pilwiksi. Ilman wielä enemmän jähdyttyä sakeuwat höyryt pieniksi wesiherneiksi ja putoawat sateena maahan. Ja koska kesällä yö on koleampi päiwää, tiiwenewät wesihöyryt jähtyneessä ilmassa ja laskeuwat alas aiwan pienissä herneissä kasteeksi ruohoon ja muihin kappaleisin ulkona. Wälistä ilman jähdyttyä märkäin paikkain ja wetten kohdalla tiiwenewät höyryt sumuksi. Eilen käwellessäni sumussa ajattelin itsekseni: kah, nytpä olen pilwessä aiwan maan pinnalla. Ja wettä, joka putoaa ilmasta, wetäwät kaswut ja eläwät sisäänsä: mutta suurin osa höyryää jälleen pois ja tulee sateeksi. Ja kaswut ja eläwät ja joet ja järwet ja meret höyryäwät wettä jälleen ylös. Niin on wedellä alinomainen kiertäminen maan päällä, eikä sitä ole wielä koskaan nähty, että wesi sentähden olisi wähennyt, waikka se muutamissa paikoissa saattaa wähetä muista syistä.

Wälistä tapahtuu kesällä, kun pilwet satawat, että ilma niitä alempana on hywin kylmä. Silloin jäätywät wesiherneet pudotessaan, ja tulewat jäärakeina alas. Mutta jos ne jäätywät pilvissä, putoawat ne lumena alas.

Talwella hyytyy weden pinta kaikissa järwissä ja jokiloissa täällä pohjoisessa jääksi, mutta alimmainen wesi ei jäädy, sillä se wesi, joka on raskainta ja painuu pohjaan, on silloin wähän lämpimämpää. Talwella jäällä ajaessamme sanoi isä: tässä pitää waroa, tässä käypi wirta, ja jää on heikkoa. Sillä wesi, joka juoksee sukkelammin koskissa ja wirroissa, ei jäädy niin helposti, ja suolainen wesi meressä ei tule niin pian jääksi. Lämpimimmissä maissa etelän puolella on harwoin eli ei koskaan niin kowa pakkanen, että wesi jäätyy. Ja ihmiset, jotka tulewat sieltä tänne pohjoiseen, eiwät woi kyllin ihmetellä nähdessään koko maan olewan peitettynä lumella, juurikuin sokerilla, ja katsellessaan, kuinka täällä käwellään ja ajetaan järwiä ja merta talwella, juuri kuin sileää walkeaa lattiaa.

Oletko nähnyt, kuinka kauniina tähtinä lumisipaleet tarttuwat akkunaruutuun? Nämä pienet lumitähdet, jotka näet nyt tässä kirjassa kuwattuina, owat rakeita. Niitä tulee weden jäätyessä, samalla lailla kuin ruokasuola ja muut aineet laskeuwat astian pohjalle. Silloin sanotaan aineen muuttuwan juoksewasta muodosta kowan muotoiseksi. Wedellä on se kummallinen luonto, että se saattaa olla kaiken muotoisena. Kun lumi ja jää sulaa, muuttu wesi kowan muotoisesta juoksewan muotoiseksi. Kun sula wesi nousee höyrynä ylös, muuttuu se ilmanmuotoiseksi. Tämä tulee aina aineen kylmyydestä eli lämpimästä.

Tuolla wuoren rinteellä ei kaukana tuwastamme on lähde, jossa on selwä kirkas wesi, jota äiti sanoo karkkaaksi, kun se ei ole niin liukeaa kuin sade eli jokiwesi saippualla pestessä. Ei se ole mineraali- (kiwennäis) lähde, jonka wesi maistuu raudalta eli muilta sulaneilta aineilta. Eikä se ole sellainen lämmin lähde, joka muissa maissa juoksee lämpimällä wedellä. Eikä se ole kuohulähde, joka puhaltaa suihkuna maasta ylös. Se on parempi kaiwoamme, jonka isä kaiwoi sille paikalle, jossa wesisuonet kulkewat maassa kartanon alate. Ensin juosta lirisee se pienenä norona, joka tulee suohon. Siinä kokoupi monta sellaista noroa puroksi, joka kiertelee metsän läpi, aina maan wiettämisen mukaan. Wähän aikaa kulkeissani puron wiertä hawaitsin sen alinomaa isonewan monien muiden puroin siihen wesineen yhdistymällä. Wiimein tuli se pieneksi joeksi, joka juoksi järween, ja järwen toisesta päästä jälleen siitä ulos. Joki oli saanut enemmän wettä ja paisunut isommaksi joeksi, jota myös kutsuttiin wirraksi, kun wesi käwi siinä wäkewästi. Kun aina useampia puroja ja olkajokia juoksi isompaan jokeen, tuli siitä wiimein leweä ja iso wirta (kymi). Ja koko maata, josta wirta ja sen olkajoet saiwat wetensä, kutsuttiin wirran-ympäristöksi. Jossa maa wirran juowassa oli hywin wiettäwä alaspäin ja paljo kiwiä, wesi juoksi wäkewästi, ja siinä oli koski. Yhdessä paikassa putosi wirta wahtoawana ja pauhuten jyrkkää kallion rinnettä, ja oli putous (ämmä, köngäs). Wiimein tuli wirta niin suureksi, että laiwat purjehtiwat sen leweää juowaa. Ja sen rannoille rakensiwat ihmiset myllyjä ja sahoja ja tehtaita ja suuria kaupunkeja. Mutta wiimein juoksi wirta monia suita (putaita) äärettömään mereen.

Pyydinpä hywää ystäwääni merimiestä päästäkseni hänen laiwaansa. Hän otti minun laiwaansa, ja me purjehdimme niin kauwas merelle, ettemme kohta enää nähneet mitään maata, waan ainoasti taiwaan päällämme ja merenweden ympäri laiwaa. Nyt wasta näin, kuinka suuri Jumalan woima oli elementeissä, ja wapisin pelosta, että me, heikot ihmiset, hukkuisimme. Mutta yhtä selwästi näin, kuinka Jumala oli luonut ihmisen tänne koko luonnon herraksi. Sukkelasti ja taitawasti rienti laiwa eteenpäin hyökyn läpi myrskyn perästä, joka tätä ennen oli ajanut meren suuriin aaltoihin. Silloin näin meren näön muuttuwan senjälkeen kuin taiwas oli sininen eli pilwinen; mutta usein wiwahteli se wiheriäiselle. Meriwesi oli hywin suolaista, ja nyt ymmärsin miksi jokein ja lähdetten wettä sanottiin suolattomaksi, kun siinä ei ole suolaa.

Täällä, sanoi merimies, juoksee wesi alinomaa samaa suuntaa, jos tuulikin olisi wastainen, ja sitä kutsuttiin meriwirraksi. Warotaanpa nyt, ettemme tule merenpyörteesen. Siinä käypi wirta pyörien, juuri kuin wettä rattiin kaadettaissa ja wetää laiwan mukaansa, siksi että se uppoaa keskelle pyörrettä. Mutta tultuamme suuriin waltameriin näemme jotakin kummallista. Kun laiwa parhaaltaan purjehtii rantawettä, wetäypi wesi takaisin, niin että kuiwa hieta näkyy laiwan pohjan alla. Sitä kutsutaan pakowedeksi (luoteeksi). Ja kun kuiwin jaloin poimii simpukoita meren pohjasta, saapi tarkasti kyllä pitää ajasta waarin. Sillä kuuden tiiman perästä palaa wesi takaisin, niin että jossa juuri wasta sai käwellä kuiwin jaloin, siinä purjehtiwat jälleen suuret laiwat. Ja tätä kutsutaan nousuwedeksi (wuokseksi). Mutta pakowesi ja nousuwesi tulewat useista syistä, joita on waikea ymmärtääksemme, wielä pieninä ollessamme. Kuka uskoisi kuun, joka on niin kaukana maasta, wetäwän wettä ylemmä määrättyinä aikoina? Paremmin woinet käsittää waltamerien wetten tulewan liikkeelle, kun saat tietää, että koko tämä suuri maa kääntyy ympäri, juuri kuin wesi liikkuu maljassa, kun sitä sukkelasti käännän. Ja samalla lailla tulee pakowesi ja nousuwesi meren läikkymisestä edes takasin.

Kerran sattui purjehtiessamme laiwa matalalle eikä päässyt ennen irti, kuin olimme nakanneet osan lastista mereen. Olipa onni, sanoi merimies, että satuimme hietaharjanteelle, sillä jos olisimme karahtaneet karille eli teräwäkiwiseen luotoon, olisimme warmaankin tulleet haaksirikkoon. Sillä tietänet meren pohjan olewan yhtä epätasaisen kuin maankin pinnan. Meren pohjassa on mäkiä ja wuoria ja laksoja, niin että wedellä on aiwan erilainen sywyys. Siinä on juurikuin metsiä koralleista ja korkeista wesikasweista, joissa kalat mielellään asuwat. Mutta suurissa merissä, jotka owat sywempiä kuin korkein kirkontorni on pitkä, siellä on alinomainen pimeys ja hiljaisuus sywyydessä. Sillä wesi ei ole aiwan niin läpikuultawa kuin ilma ja paitsi tätä on se raskaampi, niin että se mahtaa painaa hirweän raskaasti hywin sywissä paikoissa. Ja ihmiset, jotka taitawat sukeltaa, owat laskeuneet hywin sywään meressä. Mutta wiimein on weri puhennut niiltä suusta ja sieramista weden painamisen tähden. Ja ei kukaan ole eläwänä päässyt sywimpiin paikkoihin, eikä yksikään tunne kaikkea, jota on meren pohjassa. Sen tiedämme waan, että kaswien ja eläwäin siellä sywyydessä täytyy olla niin warustetut, että ne woiwat kestää weden suunnattoman painon joka kulmalta.

Purjehdittuamme wähän aikaa näimme merenrannan eli rantamaan wieraasta maasta. Tässä saamme waroa maininkia, sanoi merimies; sillä tässä murtuwat aallot waahtoon kiwiä wastaan. Onneksemme emme tawanneet jääwuoria, jotka ajelehtawat alaspäin kylmimmistä meristä, muutoin olisimme saattaneet pian mennä kumoon niitä wastaan. Mennäänpä nyt maalle. Tämä maa ei ole mannermaata, joka on yhdistyksessä muiden suurten maiden kanssa. Nyt olemme tulleet saarelle, sillä sen ympärillä on wesi joka suunnalla. Mutta kun monta saarta on likitysten, kutsutaan niitä yhteensä saaristoksi. Ja jos tässä olisi kolmella kulmalla wettä, mutta neljäs siwu olisi kiinni muissa maissa, niin olisi tämä maa niemi. Ja kaitaista paikkaa niemen juurella kutsuttaisiin kannakseksi. Täällä pistää kaitainen maakaistale mereen, ja sitä kutsutaan niemekkeeksi. Toisella puolella pistää kaitaiselta merta maahan, ja tätä wettä kutsutaan lahdekkeeksi; mutta jos lahdeke olisi isompi ja laajempi, kutsuttaisiin sitä lahdeksi. Isoimpia pitkiä lahtia meressä kutsutaan myös wuonoiksi. Ja nyt purjehdimme kaitaista wettä kahden maan wälillä yhdestä wuonosta toiseen. Tätä kaitaista wettä kutsutaan salmeksi; mutta jos tämä olisi suurempi ja leweämpi, kutsuttaisiin sitä raumaksi. Ja sellaisia pienempiä meriä, jotka kaitaiset salmet yhdistäwät suuren meren kanssa, kutsutaan sisämeriksi.

Nyt muistin maassamme olewan paljo maawesiä eli järwiä ja pyysin siis lähteä purjehtimaan maawesille. Silloin nauroi merimies ja sanoi: maawesien ympärillä on maa joka siwulla, niin ettei yksikään woi purjehtia niihin mereltä. Ja hywin pieniä järwiä sanotaan lammiksi. Mutta kun ihmiset mielellään tahtowat tulla wettä myöten järwestä merelle, kaiwawat he wesijuowan, niin että weneet ja alukset saattawat purjehtia tätä wäliä ja sellaista kulkujuowaa kutsutaan kanawaksi. Wesi juoksee aina korkeammasta paikasta alaisempaan. Ja koska useammat järwet owat merta korkeammalla, niin juoksisi järwien wesi kaikki tyyni pois kanawaa myöten, jos ei olisi keksitty pieniä kammareja eli salparakennuksia, joita kutsutaan suluiksi, joissa alukset nostetaan eli lasketaan wedellä, niin että kanawassa on juuri kuin portaita, joissa enin osa wettä on tyweneenä.

Nyt palaamme jälleen omaan maahamme, sanoi merimies. Mutta muistaaksesi mitä olet nähnyt annan sinulle kartan, jossa näet koko maan pinnan kuwattuna maineen ja wesineen. Siinä näet, kuinka maan päällä on paljo enemmän wettä kuin maata, niin että suuret meret peittäwät kahta wertaa suuremman pinnan kuin maat. Siitä saat myös oppia tuntemaan maailman-osat ja koko sen hyödyttäwän opin, jota kutsutaan maantiedoksi eli maanselitykseksi. Ja annan sinulle sellaisen kartan, johon maa on kuwattu wäreillä, joka onkin tarpeellisinta; tämä on maakartta. Mutta merimiehillä on toisia karttoja, joihin meri ja wedet owat tarkoin kuwatut kaikkine karineen, luotoineen ja mataloineen, ja sellaisia kutsutaan merikartoiksi.

Sanoin: kuinka suuri on wiisautesi, Herra Jumala, että lewität meret peitteeksi maan sywyyksihin ja walmistat ne tieksi ihmisten lapsille! Sinä suot sateen wirwoittaa janoawan maan; sinä annat lähdetten ja wirtain kulkea elämän suonina maiden pinnalla, niin että ihmiset ja eläimet ja kaswit saawat siitä rawintonsa. Wähinkin kasteherne kuwastaa sinun kunniaasi, sinun henkesi kulkee pimeäin sywyytten päällitse. Ja kun purjehtija panee lewolle heikolle alukselleen keskellä waltameren aaltoja, sanoo hän itsekseen: katso, Herramme Kristus on kerran käwellyt myrskyistä merta, ja aallot asettuiwat hänen allansa. Niin tiedän minäkin wielä tänäpäiwänä Jumalan kaikkiwallan käden hallitsewan elementtejä. Ja joita Jumala suojelee, niitä ei wahingoita wesi eikä tuli eikä muu loukkaus. Niillä on rauha ja iloinen turwa. Sillä Jumala on wäkewyytemme, ja meren aallot, jotka murtawat kallioita ja muureja, asettuwat lakioiksi kuin lampaat hänen kunniansa istuimen eteen.

Weden häwityksistä.

Pyhä raamattu puhuu ensimäisessä Moseksen kirjassa suuresta wedenpaisumisesta, joka hukutti kaikki ihmiset heidän synteinsä tähden, paitsi Noakkia sukuineen. Sitten lupasi Jumala wesikaaren merkillä, ettei yhdenkään niin suuren tulwan enää pitänyt maata häwittämän. Sellaista ei ole sittemmin ollutkaan. Mutta kyllä wieläkin tapahtuu wälistä, että wesi tekee suuria häwiöitä. Kun suuret wirrat paisuwat sateista, eli kun niiden suut tukkeuwat jäistä, kohoaa wesi ylemmä wirran ääriä ja lewenee maille. Silloin täytyy ihmisten ja eläinten pelastaa itsiään miten parhaiten taitawat, muutamain weneissä, toisten katoille, toisten wuorille. Metsät ja pellot häwitetään, myllyt ja ladot wiepi wesi mukaansa. Kaduilla ja maanteillä soudellaan; kalat uiskentelewat ihmisten huoneissa. Silloin tulee useinkin suuri hätä maahan. Mutta suuri Niilin wirta Afrikassa tekee maat hedelmällisiksi. Joka wuosi paisuu se maille, ja kun wesi laskeutuu takasi, jättää se paksulta liejua, jossa kaswaa sanomattomasti paljon eloa.

Tunnen kummallisen maan, jota kutsutaan Alankomaiksi, siksi kun se on hywin alaista. Siinä on meri muinoin lainehtinut maan päällä, mutta sitten on meren hieta kokounut harjanteihin rannoille, juuri kuin muureiksi aaltoja wastaan. Uuttera wäki on rakentanut suuria patoja puista, kiwistä ja sawesta merta wastaan. Ja se wesi, jonka meri on jättänyt sisäpuolelle patoja, on pumputtu takaisin mereen. Niin on saatu suuri kappale maata meren alta. Mutta wälistä, kun on kowa myrsky ja meriwesi pauhuaa korkealla, tapahtuu wieläkin, että meri murtaa padot ja juuri kuin ottaa waltaansa entisen alustansa. Silloin tapahtuu näillä tienoilla suuria häwiöitä, niin että on nähty monia kaupunkeja ja kyliä kaikkine asukkaineen nieleywän meren aaltoihin. Niin nähdään siinäkin, jossa nyt laiwat purjehtiwat merellä, jotakuta pistäywän ylös wedestä, ja tarkemmin katsottua tutaan se kirkontorniksi kylässä, joka kauwan aikaa jälkeenpäin on mennyt weden alle. — Usein kuullaan, kuinka laiwoja ja weneitä tulee haaksirikkoon merellä, ja joka wuosi hukkuu tällä lailla monta ihmistä. Muita putoaa kehnoon jäähän, eli hukkuu uidessa; sillä ihmiset kuolewat wedessä sentähden, etteiwät siinä woi hengittää.

Wedestä lääkkeenä.

Mutta onpa Jumala antanut wedelle awullisen, wirwoittawan ja parantawan woiman. Wedettä ei woi yksikään kaswu, ei yksikään eläin, ei yksikään ihminen elää; moni kiwuloinen saapi wedellä terweytensä takaisin. Monta sairasta matkustaa satoja peninkulmia kylpemään ja uimaan etelämaiden lämpimissä lähteissä. Moni terwehtyy terweyswettä juomalla; muut saawat terweytensä takaisin uimalla eli kylpemällä kylmässä wedessä niiden määräysten jälkeen, joita lääkäri säätää. Maassammekin on terweyswesilähteitä mutta ei yhtään lämmintä. Turussa on kylmäwesinen parannuslaitos. Jos uit meressä eli muuten kylmässä wedessä, elä pelkää ollenkaan wettä, jos olet palawissasikin. Wedessä ei wilustuta, waan paremmin kylmässä ilmassa. Riisu siis sukkelasti waatteesi ja pukeu niihin jälleen pian. Eläkä juokse, niin että hengästyt, ennen uimista, eläkä ui kohta syönnin jälkeen, sillä se on wahingollista.

Maamme wesistä.

Maassamme on useita isoja jokia, niinkun Keminjoki, Oulunjoki, Kokemäenjoki ja Wuoksenjoki; mutta muissa maissa on wielä paljoa isompia jokia, ja sellaisia, jotka suista owat juurikuin meriä. Maamme joissa on monta koskea, joissa tarwitaan hywää taitoa saattaa laskea kiwien wälitse. Täällä on myös monta pienempääkin jokea ja ojaa. Kaksi suurta koskiputousta (köngästä), Imatra ja Kyrönkoski, owat Suomen kaunistuksina. Siellä ei kuule kukaan toisen puhetta rannalla, sillä niin kowa on pauhu. Niitä ei woi yksikään wene päästä häwiämättä alas. Wälistä nähdään paksun hirren menewän putousta alas, ja ennenkuin se on päässyt alle, on sen jo koski kiwissä rouhinut pieniksi säpäleiksi. Mutta suurin koskiputous (köngäs) koko maan päällä on Amerikassa, ja sen nimi on Niagara. Siitä kuuluu hirmuinen pauhu monen peninkulman päähän. Ja kuin aurinko paistaa utuun, joka alinomaa pirskuu ylös putouksesta, näkyy siinä kaunis wesikaari.

Kaksi merta lainehtii Suomen rantamaita wasten, nimittäin Pohjanlahti ja Suomenlahti. Nämä molemmat suuret lahdet owat osia sisämerestä, Itämerestä, joka taas on waltameren lahti. Maassamme on monta tuhatta järweä ja lampia, muutamat suuria, toiset pieniä. On siis Jumala siunannut tämän kauniin maan paremmin kuin useat muut maat maan päällä suurella weden rikkaudella. Merenrantawesissä on saaristoja, saaria, kareja ja luotoja, joskus ihanoita, joskus waarallisiakin. Onpa koko maakuntia ja pitäjiä, niinkuin Ahwenanmaa (Oolanti), meren piirittämiä. Mutta se on kummallista, että rantamaamme alinomaa lisäywät. Alinomaa lewenewät ne ulospäin, sillä että wesi wetäypi takaisin, niin että nyt saatetaan käwellä kuiwin jaloin, missä satoja wuosia tätä ennen vedettiin nuottaa ja soudeltiin weneellä. Tämä tulee siitä syystä, että maa nousee maanalaisesta woimasta. Sitämyöten wetäypi wesikin rannoilta etemmä, ja näin tulee Suomemme alinomaa isommaksi.

Haluatko nähdä kaiwantoa, niin mene Saiman rannalle; se on maamme suurin maawesi. Siihen on keisari maamme rahain suurella kustannuksella teettänyt kaiwannon, joka on liki wiittä peninkulmaa pitkä, ja siinä on 18 sulkulaitosta. Yksitoista wuotta on monta sataa miestä sitä walmistanut. Ne owat murtaneet juowan suurten wuorien läpi ja kaiwaneet sen sekä soiden että hietaharjuin läpitse. Ne owat muuranneet lujia seiniä kiwestä ja rakentaneet kauniimpia patoja ja kammareja sulkulaitoksiin. Mutta onkin se nyt teos, josta maallemme on ijäistä hyötyä. Sillä ennen täytyi kuljettaa kaikellaisia kaluja maisin reillä ja kärryillä Saimaan rannoilta mereen. Se wei paljon aikaa ja oli hywin waiwaloista. Mutta nyt saadaan kaikkia paljoa nopeammasti ja helpommasti aluksilla, jotka kulkewat ylös- ja alaspäin pitkin Saimaan kanawaa.

Lähde.

Laakson läpi lirisee Pieni lähde hiljallensa, Tietymättä lainehensa Nimetönnä virtailee.

Vaan kun vaipuu luoksi sen Matkamiesi vaivoistansa, Niin hän virvoituksestansa Sitä siunaa riemuiten.

Armas Jumalani, suo, Anna, Isä taivahassa, Eloin juosta maailmassa Niinkuin tyyni lähde tuo.

Lähde keväällä.

Jo silmäsi jällen Sä päilyä suot, Sen sinertävällen Jo taivaalle luot. Myös iloiten näet Sun kukkaiset maas. Ja lehdet ja mäet, Kaikk' ystäväs taas.

Jos minnekkä taivut, Miss' siintyvän näyt, Jos minne sä vaivut Ja lepohon käyt, Niin laulelot sorjat Sua seuraelee, Ja kukkaset korjat Ain imartelee.

Taas iltani täällä Nyt viettää mä saan, Ma sammalen päällä Käyn loikuilemaan; Täss' saan minä kuulla Kuin aaltosi soi, Niin huolet ne mulla Ei pysyä voi.

Koski.

Mä seisoin kosken kuohun partahalla Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta, Kuin nälin heitä nieli pyörre musta, Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.

Kuin oris karhun kourien alaisna, Vapisi kalliokin tuskissansa; Ja hätähiki hänen kapeiltansa Yleni vihmana viluttavaisna.

Vaan sumun suitsevaisen harmahille Kirjaili aurinkoinen taivon kaarta. Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta, Asuttavaksi Päivän tyttärille.

Niin ihmissydänki on tuima koski; Sen syvyydess' on pyörre pauhaamassa, Se vaahtoo, vapisevi vaivoissansa;

Mut päällä paistaa päivän ruusuposki, Luvaten rauhan runsaan kuolemassa, Kun taistelus on viimein alaltansa.

Y. K.

Meri yöllä.

Lapsi. Oi, kuink' aallot riemuisasti Sinne tänne kulkevat, Kuinka tuolla kirkkahasti Taivaan tulet tuikkivat. Mua, meri, heijaele, Kiikuttele!

Äiti. Varo, ettet uppoaisi Aavan meren syvyyteen, Ettei sua kuolo saisi Viedä haudan synkkyyteen. Lapsi, neuvoani nouda, Rantaan souda!

Lapsi. Äiti, jospa uppoaisin, Taivashan on sielläkin. Senpä syliin päästä saisin, Minust' on se rakkakin! Tähdet, jo mä riennän sinne Tanssihinne.

Valtameri.

Oi ihmisraukka, kuin tohditkaan Sä lähteä merellen! Sen aaltojen päällä sun laivasi vaan On mitätön lastunen. Mun päälliten käypi myrskyjen tie, Ne siinä pauhata saa. Mi maailmassa mun vertani lie, Kun lainehet kuohahtaa.

Mut myrsky kun uupuvi siivekäs Ja pauhu viihtynyt on, Ma olen kuin nukkunut jättiiäs, Mi väsyi taistelohon. Nyt painuu purjehet höllälleen. Ei enää aaltoa näy, Vain hopiamaininki hiljalleen Viel' ulapan poikki käy.

Järvi.

Luoksen, ystäväinen, Tule, armainen, Olen päilyväinen, Taivaan sininen. Eipä myrskysää Pauhaa pinnallani; Tuuli lainettani Hiljaa väristää.

Koivut kuvauupi Pintaan tyynehen, Lepät ihastuupi Minuun katsellen. Rannalleni tee Tänne pieni suojas, Kiitä että Luojas Maatas varjelee.

Yhdestoista Luku.

Ilmasta.

Kerran oli Antti juossut itsensä väsyksiin paperileijaa vetäen vastatuuleen. Tultuaan suuren tuulimyllyn luo kylän tykönä pysähtyi hän katsomaan myllyn siipiä, jotka pyöriä hurisivat hyvää vauhtia tuulessa.

Mitä sinä katsot? sanoi Liisa, joka samassa käveli isänsä kanssa maantietä. Antti sanoi: minä koetan katsoa ilmaa. Eikö voi nähdä sitä ainetta, jolla on niin suuri voima, että se nostaa paperileijani ylös pilveä kohti ja panee pyörimään myllyn siivet, jotka taas pyörittävät raskaita myllyn kiviä?

Isä sanoi: ilmaa ei voi kukaan nähdä, sillä se on kokonaan läpinäkyvä. Tässä on lasi. Se näyttää tyhjältä, ja sinä sanot siinä ei olevan mitään. Mutta käännäppä sen suu alaspäin ja koeta sitä upottaa veteen, niin siihen ei mene ollenkaan vettä. Siinä on jotakin, joka on veden edessä, ja se on ilma. Mutta paneppa lasi suin vinoon veteen, niin ilma pulppuaa ulos, kun vettä juoksee sisään. Ainoasti sumuja ja vesihöyryjä täynnä ollessa voit sinä nähdä ilmaa; sillä silloin on se sameaa ja usmaista, niinkuin autereessa, kun kesällä kauvan on ollut lämmintä. Mutta katsoessa pitkälle ylettyvää selvää ilmaa, näkyy se siniseltä. Siitä tulee taivaan sininen väri. Ja kun aurinko paistaa alaalta ilman huuruin läpitse, saamme nähdä kauniimpia väriä aamu- ja iltaruskoissa.

Toisella kerralla auringon selvästi paistaessa akkunan läpitse, näemme pieniä tomun kipeneitä heiluvan ilmassa ja olevan alinomaa liikkeellä. Tästä näemme ilman olevan aivan kevyttä ainetta, jonka pieninkin täräys panee liikkeelle. Jos istut hataran akkunan luona, tunnet selvästi ilma-huo'un kylmemmästä ilmasta tulevan ulkoa. Jos puhallat hiillokseen liedessä, niin menee ilmaa tohisten suustasi ulos. Jos puhallat lasiputkeen, johon olet pannut herneen, niin lentää herne siitä ulos, sillä ilma pakkaupi putkessa kokoon ja tulee siitä väkevämmäksi. Seppä pusertaa paljetta pajassa kokoon, ja ilma puristuu palkeessa kokoon ja puhaltaa ulos, juuri kuin tuuli, ahjoon. Välistä ei tunnu mitään liikettä ulkoilmassa. Silloin sanotaan: nyt on tyven. Mutta käypipä niin, että ilma jollakulla paikalla laajentuu lämpimästä ja pakkaupi muita ilmakerroksia vastaan, niin että ne tulevat liikkeelle, juurikuin virraksi. Siitä tulee tuuli. Tästä syystä tulee aina tuuli suurissa tulipaloissa. Tuuli saattaa enetä useista syistä, ja sitten tulee myrsky. Myrsky saattaa vielä väkiä niin hirmuisen kovaksi, että se kaataa suurimmatkin puut, särkee huoneita ja hautaa suuret laivat kuohuviin aaltoihin. Sellaista myrskyä saapi sanoa hirmumyrskyksi. Välistä kulkee hirmumyrsky kummallisissa pyöräkkeissä eli tuuliaispäissä. Toisinaan tapahtuu tyveneessä ilmassa, että pilvi, jota kutsutaan vesipatsaaksi, imee vettä merestä ja repii mukaansa kaikki, jotka sitä likenevät, siksi kuin pilvi puhkeaa ja vesi putoaa alas rankkasateena.

Tuolla purjehtii suuri laiva, joka on niin raskas, että sitä monien ihmisten voimalla tuskin jaksetaan paikalta liikuttaa. Mikä kuljettaa siis laivaa eteenpäin? Se on ilma, joka täyttää sen levitetyt purjeet. Toisella kerralla näemme, kuinka ilma kantaa pilviä ja savua ja lintuin siipiä ja muita keveitä aineita niinkuin paperia ja untuvia. Siitä käsitämme ilmalla olevan jonkunlaisen tiveyden ja painon. Olemme niin tottuneet ilmaan, ettemme ollenkaan tunne, kuinka se painaa meitä. Mutta miksikä ei olut juokse ulos hanan reijästä, ennenkuin runtia aukaistaan? Siksi että ilma painaa vastaan tapin reijässä. Ja jos imen ilman pois sormustimesta tai kuppasarvesta, niin tarttuvat ne kiinni käteeni. Miksikä niin? Siksi että ilma painaa niitä ulkoa päin, mutta ei enää sisäpuolelta. Ja jos pistän veteen putken, joka on auki molemmista päistä, niin on vesi yhtä korkealla putkessa sisä- kuin ulkopuolellakin. Mutta jos imen ilman pois yläpuoleisesta päästä, niin nousee vesi ylös putkessa aina suuhuni asti. Miksikä niin? Siitä syystä että ilma painaa vettä ulkopuolella putkea ja pakottaa sitä ylöspäin, kun ilma ei paina enää vettä putken sisällä. Sellaista putkea kutsutaan vetopilliksi. Samasta syystä saan veden nousemaan pumpussakin. Sillä kun pumpun vartta vedetään ylöspäin, niin pakottaa se ilman pumpun torvesta pois avopäästä ylhäällä, ja ulkopuolella oleva ilma painaa vettä siihen ilmasta tyhjänä olevaan pumpuntorveen.

Tahdotko nähdä kummallista, niin tee kuin kirjan lehden laidassa oleva kuva osottaa. Ota ämpäri eli malja ja kaada siihen vettä. Ota sitten mutkalle sujutettu putki, pistä yksi pää putkea veteen ja anna toisen pään riippua alaspäin astiasta, mutta niin että se riippuu vähä alempana astiassa olevaa vettä. Ime sitten ilma pois putken alapäästä. Vesi alkaa nyt juosta putkesta ja juoksee juoksemistaan, sittekin kun herkesit imemästä, niin kauvan kuin vettä on astiassa. Miksikä niin? Vedenhän täytyy ensin juosta ylöspäin, kun putken mutka on ylempänä veden pintaa. Emmekä koskaan näe veden muuten juoksevan ylöspäin. Mutta niin tekee se nyt, siksi että ulkopuolella oleva ilma painaa vettä sihen ilmasta tyhjään putkeen, joka ei ole muu kuin mutkistettu vetopilli. Mutta jos koetan imeä vettä putkeen, joka on esim. 18 kyynärää korkealla veden pinnasta, niin en voi millään lailla saada vettä nousemaan 17 kyynärää ylemmäksi putkeen. Miksikä en? Siksi että ilman paino ei voi kohottaa vettä ylemmäksi. Ja tästä näemme, että ilma painaa meihin joka kulmalta juuri niin paljo, kuin jos päällämme olisi 17 kyynärän korkuiselta vettä. [Muist. Oppineet ihmiset ovat laskeneet kannun vettä painavan saman verran kuin 770 kannua ilmaa.] Se on hirveä paino, joka kokonaan rusentaisi meidät, jos ei sisällämme oleva ilma painaisi yhtä paljo ulospäin. Jos sisällä olevan ilman voisi pumputa pois huoneesta, niin ulkona oleva ilma rusentaisi seinät kokonaan rikki.

Vaikea on saada jotakuta paikkaa ilmasta tyhjäksi; mutta kuitenkin on keksitty kone, jolla ilma voidaan saada pois lasikellosta. Siinäpä nähdään, kuinka höyhen joka pannaan ilmapumppuun, putoaa alas yhtä kiivaasti kuin kivi. Sillä siinä ei ole ilman vastusta, joka muuten pidättää kaikkea liikettä. Jos ei tätä vastusta olisi, ampuisin kuulani ja nakkaisin pallini kahta vertaa etemmäksi, kuin nyt voin tehdä.

Ilma juoksee näkymättöminä virtoina koko maan ympäri ja ylettyy noin neljää peninkulmaa korkialle. Koko tätä ilmakerrosta kutsutaan ilmapiiriksi. Onpa keksitty täyttää suuri silkistä eli muusta hienosta vaatteesta tehty pallo ilmalajeilla eli ilmanmoisilla aineilla (kaasuilla), jotka ovat ilmaa keveämmät. Kun pallo on sitten tiviäksi tukittu, niin etteivät kaasut pääse siitä pois, kohoaa pallo ilmaan, ja pallon alle on sidottu pieni vene, jossa on saattanut istua yksi eli useampia ihmisiä. Pallo eli ilmapallo on kohottanut nämä uskaliaat ilmapurjehtijat hyvin korkealle, vieläpä korkeammalle korkeimpia vuoria ja korkeimpia pilviä. Sieltä ovat nähneet kaupungeita ja kyliä kaukana alaalla jalkainsa alla siksi kuin ovat päästäneet kaasut ulos pallosta ja sitten painuneet jälleen maahan. Mutta tuolla ilmassa korkealla on ollut aivan vaikea hengittää, sillä ilma ohenee, jota ylemmä kohotaan. Tapahtuu niinkin, että korkealla vuorella näkee pilvien satavan juuri allaan, sillä se ohu ilma ei voi kantaa pilviä niin korkealla. Syvässä meressä on vesi painanut sukeltajia kovemmasti ulkoapäin, kuin niiden ruumiissa oleva ilma on vastannut sisältäpäin, ja silloin he ovat olleet lähellä kuolemaa. Aivan toisin on käynyt niille, jotka ovat kiivenneet hyvin korkeoille vuorille. Siellä on heidän ruumiissaan oleva ilma painanut kovemmasti ulospäin, kuin ilma ulkopuolella on painanut sisään päin. Siksi on veri tahtonut juosta niistä kuiviin sisusilman painosta. Mutta syvissä kaivannoissa on ilma samassa suhteessa tiiviimpi ja vaikeampaa hengittää, niin että nähdään, kuinka Jumala on valmistanut ihmiselle sopivimman ilman maan pinnalla.

Ilma pakkautuu pian kaikkein läpitse: sitä on maassa, vedessä, vaatteissasi olevissa langoissa ja ruumiisi sisässä. Ilmatta ei voi yksikään eläin hengittää, ei mikään kasvi elää eikä tulikaan palaa. Näin kerran rotan, joka pantiin ilmapumppuun, ilmattomaan paikkaan. Kohta alkoi se hätäillä ja pyrki ulos. Kun ei päässyt, alkoi se aina vaikeammasti ja vaikeammasti hengittää. Viimein hypähti sen koko ruumis, tukehtui ja kuoli. Muuan poika sai kerran lihapalasen kurkkuunsa. Siitä hän kuoli, kun ei voinut enää hengittää ilmaa. Lukukinkereillä näin paljo väkeä matalassa tuvassa. Viimein tuli ilma huoneessa niin lämpimän tukalaksi, että sitä tuskin voi hengittää, ja kynttilät paloivat hyvin tummina pöydällä. Vedä pelti auki, sanoi lukkari, että saadaan parempaa ilman vaihetusta. Ei ole se terveellistä, kun ei saa alin-omaa raitista ilmaa huoneesen. Sillä se ilma, jonka hengitämme ulos, on ilmanmoista ainetta, jota nimitetään hiilihapoksi; se on vahingollista tulelle ja hengitykselle.

Kauvan luulin ilman olevan yksinkertaista ainetta; mutta kaupungissa nä'in apteekarin eroittelevan ilmaa kummallisiin lasiin. Siitä sai hän kaksi toisistaan erilaista yksinkertaista ainetta. Toista kutsuttiin hapiksi, sillä sitä on happo-aineissa, ja se on happo, joka pitää kaikkia elossa ja tekee tulen palavaksi. Mutta jos happo olisi yksinään ilmassa, panisi pieninkin tulen kipinä koko maan palamaan. Siksi sekoitti Jumala ilmaan toistakin ainetta, jonka nimi on typpi, sillä se voipi yksinään tukeuttaa tulta ja ihmisiä. Vedessä on happoa ja muuta ilmanlajia, joka veden vuoksi on nimeltä vety. Nämä kolme ilmanlajia: happo, vety ja typpi, niinkuin myös ne kaksi kovaa ainetta kiiseli ja hiili, ovat yleisimmät luonnon kunnissa. Kasvien osuuksina ovat enimmästi hiiltä, happia ja vetyä. Mutta eläinten ruumiissa on, paitsi näitä, vielä typpeä.

Äänestä.

Eräänä päivänä otti isä pyssynsä ja meni ampumaan pyitä lehdikossa. Antakaapa minullekin pyssy ja ruutia, sanoin minä.

Ei, sanoi isä; ei vielä, ennenkuin tulet vanhemmaksi. Ruuti ja pyssyt ovat vaarallisia leikkikaluja.

Miksi niin?

Siksi että ruudilla on pyssyssä suuri voima. Jos panet sitä irtaalleen tuohon maalle ja sytytät, niin sähähtää se ainoasti ylös. Mutta jos panet sitä ahtaasen pyssyn piippuun ja tukit etulaahingin eli luodin päälle, niin on ruudilla joka kulmalla jotakin edessä. Kun se sytytetään, palaa se silmänräpäyksessä ilmanmoisiksi aineiksi. Sellaiset aineet ovat hyvin pontevia ja paisuvat ihmeteltävällä voimalla. Ruudin palaessa pyrkivät kaasut ulos ja pakkauvat kaikella voimalla sille suunnalle, jossa kohtaavat heikointa vastusta. Pah, paukahtaa pyssy, ja etulaahinki eli luoti lentää pois. Ja jos ei ne mene pois edestä, kun pyssy on ruosteinen ja kehnosti laahattu, niin pyssynpiippu räjähtää rikki. Vastustaminen ei siinä auta, vaikka olisi vuori edessä. Sillä jos vuoreen hakataan reikä, ja tämä laahataan ruutilla, niin kivi räjähtää kappaleiksi.

Mutta miksi paukahtaa pyssy?

Sen vaikuttaa ilma. Kun ruuti pakottaa etulaahingin eli luodin pois, jääpi ilmasta tyhjä sija pyssynpiippuun. Siihen tyhjään sijaan syöstäypi ilma vauhdissa, josta tulee jyrinä, ja siitä syntyy paukaus. Kuka uskoisi tuon majesteetillisen ukkosen jyrinän tulevan ilmasta? Mutta niin on se kumminkin. Missä leimaus kulkee pilvien välissä, ajaa se ilman pois. Kohta syöstäypi uutta ilmaa siihen tyhjään paikkaan, ja niin kuuluu järäys. Sitten kaikkuu järäys pilvissä ja maasta, niin että luulee kuulevansa koko rivin järäyksiä.

Jos huiskin ruoskalla taikka saikaralla ilmassa, kuuluu siitä suhina. Jos soitan kirkon kelloa, niin lyöpi kieli kellon laitaan. Kello alkaa juurikuin täristä, ja tärinä tulee ympärillä olevaan ilmaan. Samalla lailla, kun näpsäyttää viulun kieltä, näkee selvästi, kuinka kieli tärisee jälestäpäin, ja tärinä yhtyy herkkäliikuntoiseen ilmaan. Siitä voin käsittää kuinka ääni tulee ilman tärinästä. Likimmäinen ilma panee aina eteenpäin etimmäisen ilman tärisemään, ja niin menee ääni ilman läpi, välistä pitemmän, välistä lyhyemmän matkan, aina sen jälkeen kuin tärinä on kovempi eli heikompi. Tyynellä ilmalla kuulen kirkon kelloin äänen runsaankin peninkulman päähän merelle; mutta tuulella kuuluu se etemmä sille suunnalle, johonpäin tuuli kulkee. Kun vihollisten sotalaivat viimein ampuivat Wiaporin linnaa, kuului järinä 30 peninkulman päähän, kun korvansa pani maata vasten. Siinä kulki tärinä maan läpitse; muuten ei olisi kuultu tärinää niin kauvas.

Kun läiskyttää veteen, lyöpi kämmeniään yhteen, polkee jalkaa eli lyöpi rumpua, tulee aina erinäinen ääni ilman tärinästä. Kun puhun, vihellän eli laulan (veisaan), tulee ilma keuhkoistani ja panee ulkopuolella olevan ilman tärisemään. Samalla lailla soitetaan uruilla kirkossa kauniita virsiä. Keuhkoin sijassa on uruissa suuret palkeet, jotka puhaltavat ilmaa piippuihin urkuinpolkijan astuessa polkimille. Sitten tulee siitä ilman tärinä (vipajaminen) urkujen pilleissä olevissa pienissä reijissä, ja jokainen pilli antaa äänteen. Laulu ja kaikkinainen soitto, joka hartaasti silloittaa ihmisen mieltä, on jakso äänteitä, joista yhteensä tulee sävel. Ja kun useita äänteitä sointuu yhdeksi suloääneksi, kutsutaan sitä akkordiksi (sointumaksi). Sitä soitetaan monellaisilla puhallussoittimilla, niinkuin huiluilla, klarineteilla, räikillä ja vaskitorvilla. Mutta viulu ja kantele ja piano kuin myös monta muuta ovat kielisoittimia. Kerran kiinnitin rautalangan kahden huoneen välille, jota ei ollut pitkältä. Kuulinpa rautalangan tärisevän tuulessa, ja siitä tuli pitkä, kaunis ja surkea ääni. Jota lyhyempi lanka oli, sitä kimeämpi oli ääni. Siksi saadaan eri ääni samasta viulun kielestäkin, kun sormitetaan eri paikoille kieltä. Ja sisältä on viulu tyhjä, ja sillä ovat ohuet seinät, sentähden tärisevät seinätkin ja enentävät äännetten voimaa.

Kerran nä'in merkillistä, jota en kohta voinut käsittää. Mies hakkasi puita kaukana metsässä. Jokaisella lyönnillä näin kirveen putoavan, mutta vasta vähän ajan perästä kuulin lyönnin. Muistinpa siitä, että olin usein nähnyt savun ampumisesta paljoa ennemmin kuin kuulin paukauksen. Nyt ymmärrän syyn siihen. Valo kulkee sukkelammasti kuin ääni. Siksi näen kirveellä lyönnin ja pyssyn savun, ennenkuin kuulen äänen lyönnistä ja paukauksen ampumisesta. Ääni kulkee 558 kyynärää sekunnissa eli ei täyttä peninkulmaa puolessa minuutissa. Ja jos tahdon kello kädessä laskea ajan pyssyn savun ja paukauksen välillä, niin saatan sanoa varmaan: nyt on ampuja niin ja niin kaukana.

"Metsässä huutava saa vastauksen", sanotaan sananlaskussa. Sen olen usein kuullutkin, varsinkin jos vuoria eli kukkuloita on ollut likellä. Sitä kutsutaan kaiuksi. Ensin luulin metsään jonkun piilouneen, joka nyt matki minua. Mutta sitten havaitsin, että tärisevä ilma ikäänkuin kimpousi takaisin puista eli vuorista ja tuli jälleen tyköni, kun huusin. Se kuuluu kyllä naurulliselta ja kummalta. Tuvankin tykönä kuuluu kaiku seinää vasten. Mutta seisoessani 30 kyynärää likempänä seinästä en kuule enää kaikua, sillä ääni palaa niin sukkelasti takaisin, etten voi eroittaa oman ääneni ja sen kaikumisen väliä.

Ilmansuunnista ja tuulista.

Tahdotko tietää ilmansuuntia, niin merkitse se suunta, jolla näet auringon olevan puolenpäivän aikana, justiin kun kello on 12. Käännä sitten selkäsi aurinkoon päin, niin nyt ovat silmäsi pohjoista ja selkäsi etelää kohti. Oikealla kädelläsi on itä, ja vasemmalla kädelläsi länsi. Keskellä pohjoisen ja idän väliä on koillinen eli itäpohjoinen. Keskellä idän ja etelän väliä on kaakko eli itä-etelä. Etelän ja lännen välin keskellä on louna eli länsi-etelä. Lännen ja pohjoisen välin keskellä on luode eli länsipohjonen. Nyt tunnet tavallisimmat ilmansuunnat. Merimies jakaa ne sitten pienempiin piiruihin kompassille.

Tuulet jaetaan ilmansuuntain mukaan, niin että jokainen tuuli saapi nimen siitä maailman suunnasta, jostapäin se puhaltaa. Neljä päätuulta ovat: kylmä pohjonen, joka tuopi hallaa; sateinen itä, joka antaa vettä ja lunta; lämmin etelä, joka tuulee kesällä, ja lauhkea länsi, joka tuopi meille kaunista ilmaa. Pohjonen on siksi kylmä, että se tuulee sellaisilta tienoilta, joissa ei lumi koskaan sula. Kaukana tuolla etelässä puhaltaa kuumia hieta-aavoja pitkin tuuli, nimeltä Samum ja on niin kuuma, että se tappaa ihmisiä. Kun sellainen tuuli kulkee meren ylitse, jäähtyy se; mutta jos meri ei ole laaja, saattaa se kuitenkin olla hirveän kuuma. Muutamilla tienoilla maata tuulee koko puolen vuotta sama tuuli, ja maapallon keskustalla tuulee alinomaa itä. Sellaisia tuulia kutsutaan pasaatituuliksi, ja ne pitää kaikkein merimiesten tarkasti tuntea. Hirmumyrskyjä pauhaa usein lämpimimmissä maissa ja ilmauvat siellä yhtäkkiä. Juuri kun ilma on kaunis ja tyyni, nousee aivan pieni pilvi selvälle taivaalle. Joka silloin makaa, hänen täytyy nousta aivan sukkelasti ylös sängystään, ja joka istuu pöydässä, ei hän ennätä päättää atriaansa. Kaikkein täytyy rientää ulos ja nakkauta maahan, sillä vähäisessä ajassa on kukatiesi koko huone mennyt tuuleen.

Höyrykoneista ja rautateistä.

Jos annan olutputellin seisoa uunilla lämpimässä, paukauttaa oluessa oleva hiilihappo korkin pois sen suusta. Jos katan kiehuvan padan, niin ettei höyry pääse siitä ulos, lähettää höyryn voima kannen pois. Kaikki tämä tulee ilmalajien ja höyryin suunnattomasta paisuntovoimasta. Mies, nimeltä Watt, keksi höyryn voiman kokoomisen. Sitten oli Amerikassa mies nimeltä Fulton. Vähitellen johtui hänelle mieleen tehdä raudasta kone, jonka suuressa kattilassa kiehuvan veden höyryvoima saattaisi panna liikkeelle. Hän alkoi rakentaa pientä laivaa, johon valmisti sellaista konetta. Kaikki, jotka tätä katselivat, nauroivat ja sanoivat: Fulton on hulluna! Mutta Fulton ei ollutkaan hulluna, hän oli vaan köyhä. Kukaan ei tahtonut lainata hänelle rahaa sellaiseen kokeesen, jota kutsuivat hulluksi yritykseksi. Mutta Fulton ei luopunut yrityksestään, ja monia huolia ja vaivoja kärsittyään sai hän laivansa valmiiksi. Nyt saivat kaikki nähdä laivan lähtevän liikkeelle kulkemaan eteenpäin ilman purjeitta ja airoitta, ainoasti höyryvoimalla. Ne, jotka enimmän nauroivat, kummastuivat nyt enimmän. Fultonin nimi tuli kuuluisaksi, ja hänen keksimisensä tuli merkillisimmäksi ja hyödyllisimmäksi, kuin koskaan muut tehdyt kokeet. Sillä nyt, jo viidenkymmenen vuoden kuluttua, kulkee tuhansittain höyrylaivoja, jotka eivät tarvitse kuluttaa kallista aikaa tyynellä ja vastaisella. Laiva, jonka tässä näet, on höyrylaiva. Laivan sisässä on uuni, jossa kiehuu suuressa höyrykattilassa vesi, ja savu nousee ylös korsteenista. Vesihöyryt pyörittävät konetta, ja kone vetää laivan sivuilla olevat rattaat pyörimään. Ratasten pyöriessä lykkelevät ratasten siivet vettä pois edestään, niinkuin airotkin tekevät soudettaessa. Ja kun kone vetää niin paljo, kuin esimerkiksi viisikymmentä hevosta vetää, sanotaan: koneella on 50:nen hevosen voima. Paitsi tätä tekee höyry työtä työtehtaissa ja vapriikeissa, niin etteivät monen tuhannen ihmisen voimat voisi sitä toimittaa. Ja joka päivä aletaan höyryä käyttää uusiin toimiin, niin että ihmisen valta luonnon ylitse tässä ilmestyy selvemmästi kuin missään muussa kohdassa.

Sellaisia kuormia, joita ennen monta sataa hevosta vaivoin veti pitkin tavallisia maanteitä, vetää nyt yksi ainoa höyrykone paljoa helpommasti ja sukkelammasti rautateillä. Tässä näet rautatien kuvan; niin sitä kutsutaan, kun siinä ovat raudasta ratasten jälet, joita myöten rattaat aivan keveästi pyörivät eteenpäin. Etu-nenässä kulkee höyrykone ja vetää perässään koko rivin vaunuja, joita saattaa olla paljoa enemmän kuin tässä näkyykään. Muutamissa vaunuissa on kaluja, ja toisissa istuu ihmisiä. Rautatien ei saa olla mäkisen eikä kovin mutkaisen. Sentähden että se tulisi suoraksi ja tasaiseksi, on monissa maanpaikoissa särjetty kallioiden läpitse kulkujuova ja siltoja rakennettu järvien ylitse. Monissa suurissa kaupungeissa kulkee rautatie huoneiden kattoin päällitse. Ja nykyjään on rakennettu riippuva silta rautatien kanssa tuon hirmuisen suuren Niagaran vesiputouksen ylitse.

Myrsky.

Kas, siivin näkymättömin Mä ilman kotka lennän, Maailman äärist' äärihin Kohisten hetkess' ennän. Sa purjehtija ulapan. Sun syvyytehen upotan.

Mä rantaa vasten vyörrytän Laineeni vaahtoharjat, Mä yli maiden lennätän Pilveinkin synkät sarjat, Mä syöksen korvet kumohon, Kaupungit mullan peittohon.

Mut kun ma raivoon tuimimmin, Mun voimain murtaa Luoja, Ett' asettuen näyttäisin Kuin maailmaa Hän suojaa. Mä tyynen illan rauhaan näin Pois nukun noista melskeistäin.