VUODEN-AJAT.

(Koulutytöt opettajattarelleen.)

Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.

Henkilöt:

Saturnia. Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä). Maija: Kevät (vehreä, kukitettu). Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä). Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).

Saturnia.

Huomenta herttaisinta, jalo neiti! Kai, kunniaa ei suurta mulla liene Tunnettu olla? Olen Saturnia. Saturnus-hovimestarin mä vaimo. Tuon, joka ajan meren takapuolla Hallitsee kartanoa Tähtilinnan. On kunnon ukkoni jo ijäkäs Vaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdet Käskystä korkeasta kurissa Ja tarttuu pyrstötähtein kaulukseen, Kun puskea maapalloa ne mielii. Kavalat, häijyt kielet väittävät Omia lapsiansa hänen syövän. Tuo, kautta kunniani, valhe on. Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun, Mä kysyn vain, kun neljä tyttölasta On sievää mulla, hänen vaimollaan? Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte, Töyräältä Tähtilinnan poimitut. Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidän Parhaakseen teille nöyrän pyynnön teen. Lapsista, hyvinhän sen arvannette, On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa. Väkemme, kiertotähtein tiellä pyörii He usein; joskus muhvini he saavat, Auringon yli hunnuks laittavat sen: Taas kiemuroita kuuhun piirtävät, Mun valokuvakseni niitä väittäin. No niin; on mulla tytöt julman kiltit, Vaan varsin vallattomat; valitusta Maapallolta niin usein kuulen heistä, Kun isän puuhissa he täällä käy. Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti, Mä mielin panna heidät kaikki kouluun Ihmistymään. Ja kun mä en maan päällä Voi tietää koulua niin kunnollista Kuin juuri tämä teidän johtamanne Aisoissa äkäpussit pitämään, Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, että Mun lapseni sais ensi luokkaan tulla, Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaa Ja kuulustelkaa heitä! Luonnon lapset He ovat, kuten näette, siistimättä, Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli. Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi. (Talvi tulee.) Hän vanhin tyttäreni Talvi on, Sai viime vuonna, raukka, vilutaudin Ja makas alla tyynyin valkoisten! Siks iho kovin kelmeä on hällä. Vaan vakuutan, ei huonoimpia hän Luistellessa ja hiihdännässä suinkaan. Käy esiin, niiaa sievästi!… Kas niin!

Talvi.

On lunta mulla yllä, Mä talvi olenkin. Mä suksin hiihdän kyllä Ja liikun luistimin. Taivaani pilvet kattaa, Niin pitkä yöni on; On metsän' laulamatta Ja järven' aalloton.

Vaan älä pelkää tuosta! Tulehmain lämmittää Ja sallii sadun juosta Ja leikit järjestää. Kun joulukuusi loistaa, Unohtuu pimeä. Turkissain kätken toista Sisartain, Kevättä.

Saturnia.

Talvesta esiin, Maija! Laiska Maija Jo, häntä nyt saa aina odottaa! (Maija astuu esiin turkeista.) Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos, Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoi Käkönen? Eikö kuku selvään hän? Jo puro pojan myllyä kai käyttää? Sanonpa sulle, sirkkuseni, että Jos huolimaton olet toiste, saat Vähemmän tyydyttävä edistykseen. Äidille sievä kumarrus nyt tee!

Maija.

Mä olen kevään henki. Heräjän lumesta, Pois saan jääkyynelenki Järveltä, nurmelta. On Pohjolassa täällä Niin lyhyt aikani: Kaikk' ihanuus maan päällä Äkisti haihtuupi.

Mä synnyin pohattana Köyhässä mökissäin; Nyt olen valtiaana, Vaikk' kahleist' unta näin. Hyljätty olin ani Kuin lehti lähtenyt; Vaan kukka-aarrettani Et laskea voi nyt.

Saturnia.

Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa! Runoilijat on hänet pilanneet. Nyt, Julia, on vuoros! (Julia tulee). Tässä on hän, Mansikkaposki, tyttäreni kolmas. Anteeksi, hän on päivettynyt hieman Heinässä, leikkuussa ja marjamailla! Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta. Hengähdä, lapsi, hiukan!… No, nyt niiaa!

Julia (leyhytellen viuhkalla)

Mä kesäpäiv' olen ruusuinen, Kun niitty on sulotuoksuinen; Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin, Saan tuoksumaan havuneulasenkin, Rukiisen ruiskukat tihutan, Kanervat kastehin saunoitan.

Eloni kaikki on tuokio vaan. Menneestä hetkest' en huolikkaan, En myös, jos syys kovin myrskyileepi Ja vettä virtana viskeleepi. Reunalla lähtehen hengähdin, Ijäistä valoa uneksin.

Saturnia.

Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia. Vaan Luciani, kuudantytön, vuoro On nyt. Hän kuihtumuksen puvussaan Vaan omenaiset poskusillaan kantaa. (Lucia tulee.) Työmuurahainen, missä nokesit Noin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä. Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa; Metsässä sieniä hän vasta poimi. No, älä pelkää, tyttö! kumarra!

Lucia.

Syys olen valju, mi sadon tuo, On kultatähkiä mulla. Suruinen sydän, mun lahjan' suo Lohduksi mielesi tulla! On mulla musta ja kylmä yö; Pois puista myrskyni lehdet lyö, Ja aika kolkko on sulla.

Vaan pyhäpuvunkin syksy saa, Vaikk' irti lehdet on puista. Kuin morsian pihlaja punoittaa, Kun puidaan riemuten ruista Taivaalla iltaisin pilkuttaa Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa: Mä aina mielin sua muistaa.

Saturnia.

Kuin näetten, on tässä kaikki neljä. Kuulusteletteko tai tahdotteko, Niin kuulustelen heitä teidän kuullen? Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?

Talvi (lukien).

Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.

Saturnia.

Yön tähtikirjaa oikein tavasit. No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?

Talvi (lukien kuin läksyä).

Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset, Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka…

Saturnia.

Eikö kukaan muista enempää? (Lucia nostaa käden). Lucia!

Lucia.

Skorpioni, Joutsimies, Kauris…

Talvi (keskeyttäen).

Vesimies, Kalat.

Saturnia.

Niin! Maija, kirjoitappa taululle! (Maija piirtää aaltoviivoja taululle.) No, mitä kuvailee se kirjaimisto?

Maija. Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.

Saturnia. Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa. Julia, osaatko sä historiaa?

Julia.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan.

Saturnia.

Tietääkö kenkään vielä? (Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.) Mitä sitte?

Talvi.

Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.

Maija. Jumala sanoi: tulkoon valkeus!

Julia.

Ja valkeus tuli.

Saturnia.

Se alkuna on kaiken historian. Nyt seuraa laskutaito. Lucia, Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!

Lucia (taulun edessä).

Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla On päivää kolmekymmentä, Kahdeksankolmatt' Helmikuulla…

Saturnia.

Noh? (Talvi nostaa kätensä.) Talvi!

Talvi.

Vaan muilla yksineljättä.

Saturnia.

Mikä on tulos?

Lucia (laskee yhteen).

Kolmesataa kuusikymmentä viisi.

Saturnia.

Niin oikein. Jätämme muut laskutavat Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö Mun oppilaani osaa fysiikkaa, Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta? (Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.) Sen tiesin; sillä professorin taito On tytöilläni luonnon kunnissa. Jätämme sen; me muutoin luomakunnan Saisimme osin lajitelluin, kuin Tarjottimella teetä, etehemme. He uskonnossa luonnon raamatun Lävitse osaa. Kielistä he taitaa Vain laineen loiskeen, tuulen huminan Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen. Saattaisko saada erisvapautta? Kysely loppui; koulu arvostelkoon. Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan, Julia toiseen, Lucia kolmanteen Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen? Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti! Kättänne hyvyydestä suutelemme, Kun lasten puutteita te siedätte. Opettajalle oppilas ei lahjaa Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen Hopeamaljassa on kiitossana; Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä. No, onko teillä kultasanaa kellään? (Kaikki nostavat kätensä.) No niin, siis kukin lahjan antakoon!

Talvi (opettajattarelle.)

Mä hyisiksi talviksi lahjoitan Lohduksesi lieden leimuavan, Suon tunnon rauhankin kultaisen, Elon taistelun ollessa myrskyisen, Ja tarjoan palkaksi vaivojen Sydämmien nuorien siunauksen.

Maija.

Jos talvesi pitk' olis kuinkakin, Niin taas kevät saapuvi takaisin. Nuoruuden kukkivan ainiaan Luon askeleitasi seuraamaan, Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan, Totuuden tiet' yhä kulkemahan.

Julia.

Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa, Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa. Suvipäivä kun paistavi ruusuihin, Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin. Luon' niiden sulle mä tarjoan Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.

Lucia.

Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo, Hedelmiä syys vain luontohon luo. Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat, Sua viel' elon syksynä muistelevat Ja kutsuvat taivahan siunauksen Ylitsesi elosi illallen.