SISÄLLYS:

Ero ja kohtaaminen Rotanlumooja Kesäisen erakkomajani historiaa y.m. Miten Krik toi kesän Auringon vertauskuva ilmestyy taloon Kukosta lisää Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa Vieraita ja juhlia Nyt jutellaan taas Matista! "Ritari Matvei" Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia? Muurahaiset Heinäkuun kuutamo "Hammam" Tiiranpoika Lauantaikellot Viikatemies Elokuun kuutamo Jäähyväiset Lintukodolle "Vekkulit ja kekkuli!"

Ero ja kohtaaminen.

Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee uudestaan pitkien aikojen jälkeen.

Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren', Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta, jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus. Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.

Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin, jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin, näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.

Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet, joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu, katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.

Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen.

Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.

Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa! Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä…

Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.

Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä.

Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen. Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren taika… Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen…

Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme, pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin. Sellainen petos on rakkaus.

* * * * *

Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen.

Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi, joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien, niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat. Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi, joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja. Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa, sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa… Sinistä kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni jumalaisen rauhan luonani asumaan… Muistellut kylyäni, jonka lavolta uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja…

Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos, unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni.

* * * * *

Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista. Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin, tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan. Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois. Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä, vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen, saareni luo!

Mutta miltä maistuu kohtaus tämän talven jälkeen?

On vasta aikaiskesä, miltei kevät.

Ja kohtauksesta vanhan rakastetun kanssa koituu tietysti kauhea.

Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään. Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät.

Tuolla nyt vihdoin saareni, Vanajan pikku helmi…

Miten matala! Alakuloinen…

Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa, nielaista poloisen riutan.

Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä…

Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin…

Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina. Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen…

Pirtti kylmä, ummehtunut, sekasorrossa.

Sinistä kamaria ja kesäistä työkammiota tuhrivat lukinseitit.

Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, — toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa.

Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan vähäisyyteni toteamisesta?

* * * * *

Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen äänen, ja tunnen katumusta, häpeää:

"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni? Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan…"

Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa.

Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa… Aurinko paistaa, omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan — rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä kaunistaakseni, kaunotartani.

Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä.

Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni. Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan?

Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön?

Olen saanut saareni takaisin. Kohtauksen katkerin on sivuutettu.

Riemullista jatkoa!

Rotanlumooja.

"Nälkä heit' panee huiskimaan Ja joka nurkkaa nuiskimaan."

Vanha virsikirja.

Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, der Rattenfänger, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja hiukset pystyssä omituisesta inhosta.

Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne kaikki!

Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.

Rotanlumooja, der Rattenfänger, lieneekö hän viime talvena tai tänä keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä, jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa: ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.

Kostoako jostain vanhasta sitten?

Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. — Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani, ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani, juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen, yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni, nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle kummitellut.

Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.

Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.

Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti, rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot kulmakarvat… Käynyt ja kostanut minulle — mistä?

Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa, kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana, niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä tunteesta, jonka nimitys on Weltschmerz, kun vaimoni, hänkin säälien, eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "Vae victis!" Koirani häpäisi riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä ruumiillasi…"

Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit, laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.

Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!

Mutta minun saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä, karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani, mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.

Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat!

Rotanlumooja, der Rattenfänger!

Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma, ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, — tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni, olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä; — niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä: "Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä! Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.

Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa rotat käyneet.

Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle!

Der Rattenfänger.

Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa!

Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis leikkiä, — virkkaa:

"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista, tietysti."

Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä! Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.

Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!

Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä.

Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät pielukselle, posket sievästi vastatusten!

"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni. "Kohteliaita vuokralaisia."

Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta. Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta luonnollisen tien?"

Nyt tarkastetaan aitta.

Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä, ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.

Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt…! Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit nielty tarkoin ravintona…

Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu, mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty! Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.

Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?

Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan kynsien pitimiksi.

Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,

Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin, joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina. Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan, purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin. Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.

Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa, sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta lennelty säkkiin.

Der Rattenfänger! Miksi toit liutasi tänne?

Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia: reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin itsellään lumoojalla…

Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa, muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet myrkkyaineilla värjätyt langat.

* * * * *

Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt. Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille. Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana, puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin. Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa kaaressa lattialle.

Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa.

"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä, menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin. No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme. Kaikki hyvin!"

* * * * *

Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa, seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia, kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään, kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.

Der Rattenfänger! Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä, huiluniekka, ilkiö!

Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku saartamme nimitämme.

Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.

Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren, koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?

Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja saalistusretkiä.

Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.

Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä. Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja, jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.

Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä, raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä, pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia, kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen kiusaamina… Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.

Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän? Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia, rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat kantaa", arvelee vanha sananparsi.

Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.

Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen torpparivapautuksessa.

Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin, olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo asui mieluummin manterella… No niin, eipä kelvannut mirrille rotta tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin, miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita, jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.

Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon, neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "blaue Blume"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!

Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille, joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä liiaksikin aikaa niinkuin minulle.

Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin, istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?

* * * * *

Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa, halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se minustakin melkein on.

Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä maata tai kalastella, mutta… Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä kala- ja omenankukka-unelmia.

No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu, rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin, "kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin, tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse. Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä… Kirkko kohosi kuin kohosi, jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä "Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna Hiidenkintaat: työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään vihoissaan paiskasivat.

Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.

* * * * *

Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa ketjussa.

Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut, ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin! Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten onnettomuuteni tai onneni.

Neljä kesää pikku touhuilua, toistan.

Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään… Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan sineen, ins Blaue hinein, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin, hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.

* * * * *

Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin, yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.

Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät hyttyset kaikkeudessa, emme kuitenkaan voi auttaa tai muuttaa, — neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla kaikki, täytyyhän jokaisen niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin — sanomalehtimiehilläkin"… Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, — estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän itse-etsinnällemme tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan, Lintukodon.

Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.

* * * * *

Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria, jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä "Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää", sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta", viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät, imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden ajaksi!

* * * * *

Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.

Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.

Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista n.s. hotelliin.

Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä ulkonaisesti tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni, erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, — ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään, arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat muurit niille suojaksi kokoavat…

Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne. Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa, saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen kylvettyinä.

Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.

* * * * *

Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma. Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.

Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.

Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava.

Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni tyypillisintä ihmisikävässäni.

Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa, taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina hohtaisivat, — niinpä minä ainakin uneksin jotain sellaista. Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas aika…" Ja ainakin yhteen päätyyn aion koettaa maalata jonkinmoisen pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä, hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.

Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna paistaa.

Miten Krik toi kesän.

Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä. Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki, vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti, seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme paahdellut.

Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse, perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.

* * * * *

Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi jääkylmää.

Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää — nyt melkein juhannuksena!

No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.

Odotellaan…

* * * * *

Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?

Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi, niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.

En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin!

Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin — kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään…

Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan… Iltaruskoista: jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset näkyvät täällä aamusta iltaan…

Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa punaisen kauneuden…

* * * * *

Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, nokisesta kahvipannusta… Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, yrittämään uistinta… Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit… Tuoltapa asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.

Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.

Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?

En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa kontistuvat…

Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.

Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää… Ja vasta eväskonjakki meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. — Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat… Koivut olivat olleet pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.

Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.

Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.

Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen vihreä … tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä nyt liioitellen tuntuu!

Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.

* * * * *

Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, josta olen onnellinen.

Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan hipsuttavassa salomökissä…

Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia … kuin mettä ja mannaa.

Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.

Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta vastaantulijoilta.

Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli kuljetella itseään sylissä… Koiranikin, jota olin ensin häädellyt siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.

Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:

"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se kävi?"

"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"

"Mikä sitten nimesi on?"

"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.

Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.

Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.

Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa tuuliharmonia…"

Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä unenvälähdyksiä.

Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!

Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva arvostelu minusta nyt kadonnut?

Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.

Aavistan jotain…

Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, — helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. Tuuliharmonia!

Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.

* * * * *

Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan omenapuun lumivalkeus.

Miksi en aikaisemmin sitä huomannut?

Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat kuin pikku ruusut.

Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista, kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla! Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa. Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!

Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla. Kukat lavoissa ummulla.

Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna": kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.

Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on pieni, mutta verrattoman ihana näky.

Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain välitse.

Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa, aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä, airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla. Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.

Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."

Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni. Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja, hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea, välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä koskenpyörteinä.

Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä aivan kuin kuvastimesta.

Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.

Taivas yhtä ainoaa sinistä!

Mikä rauha, hiljaisuus, terveys!

Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn, ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut, joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!

* * * * *

Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.

Tuuliharmonia? Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi; jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy omistamatta Krikiä! Olemme köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.

Auringon vertauskuva ilmestyy taloon.

Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon kaunistamiseksi.

Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo, lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.

* * * * *

Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta. Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan: viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa", sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen ajalla?

Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat tuulisen Rautun ulapan takana!

Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon: milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset, niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, — milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella, kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta, ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi, jollaisia me ihastelemme.

Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.

Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys; haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.

Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse mitään ulkopolitiikkaa! Loistava eristyneisyys, diplomaattikielellä.

* * * * *

Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista, jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei, tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.

Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa!

Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?

Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon vertauskuvia.

Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa, sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin. Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin! Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja alkoi laulaa!

Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin kymmenesosassa Suomenmaata.

* * * * *

No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea rautalankahäkki.

Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille, nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet, osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta, patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia. Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme munia.

Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi, mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja! Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.

Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.

Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi, uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan! Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista, mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin, minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.

Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.

Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa, joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma elämänsatuni odottamatta lopu.

Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa, elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia, reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.

Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat.

Kukosta lisää, hän purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä.

Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.

Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.

Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin.

Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.

"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."

Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme, kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.

Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin, joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni, kellertävä kukko.

Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.

Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.

"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?"

"Maksoi se viisi markkaa."

"Jopa oli rämäys!"

"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole liikaa?"

"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina valitetaan!"

Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia. Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.

Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.

Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana, että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!

Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt, vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.

Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista, bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta, juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!

Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista, kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä, haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle symbolismille.

Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin. Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien, toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa paikoillaan lihavina ja velttoina.

Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli äimistynyt?

"Paistikukko!" sanoimme surkutellen.

Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa.

Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, — meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään: kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään, kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta! Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme! Kyllä sille täytyy antaa selkään!

Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa kilpaa.

* * * * *

Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien kanojen parissa.

Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei, aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta, kireästä ja käheänlaisesta.

Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin. Joko Matti johtelee kanoja?

Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi: erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas kukuttelu:

"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne! "Klu-klu! Klu-klu!"

Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin rumpua lyötäisiin.

Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet?

Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.

Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu.

Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee.

Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää kiekunaa.

Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä…

Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä, pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua… Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa…

Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.

Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää! Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.

* * * * *

Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna!

Oi ihanuutta!

Kuin astuisi ulos paradiisiin!

Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on ihmeellisen sinistä!

Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun aamutuuli alkaa hengähdellä.

Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään, heräävät… Aamutuulella on oma taikansa.

Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla, hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.

Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista, omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena paasikäytäville karistaneet.

* * * * *

Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat…

Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!

* * * * *

Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa, ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin ehkä… Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.

Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen, ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman, raikkaan unen punerrus. Honny soi qui mal y pense! Olen onnellinen, että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin, keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän maallisen onneni huippuja.

Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu kanoja perästään tupaan!

"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"

Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin, patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!

Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka ovat perääntyneet kuistille.

Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!

"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!"

Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon. Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti, sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.

Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita:

"Koko koko." Ottakaa koko koko.

Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan. Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin. Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.

Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo, hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat puhdasta jälkeä.

"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?"

Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan eteen.

Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään! Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:

"Koko koko. Kok kok, nok nok."

"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?"

Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen kukko, kivulias mies?

Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä, heittelen Matille.

Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan.

Matti tulee nyt eteeni.

"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua, sinulle, eikö kelpaa?"

Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.

"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke… Mutta syöt rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."

Vieraita ja juhlia.

Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä: onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin, joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita, miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan ihan kaikille.

Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä, varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.

* * * * *

Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa, tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.

Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta, kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.

Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset, livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan… Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat, antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan onnea… Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri, runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna… Tai sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään… Sitten se häviää, — tuuliko sen vei?

Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi, jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. — Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain verivihollista… Etsiköön Pyynti hänet itse.

Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän alkuviikkoina. Riittäväthän ne.

Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.

No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus, joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka pitäisi mennä päähän… Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä, aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden kevään alkamista.

Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat?

* * * * *

Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.

Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna, punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä, ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu, milloin paksua kermaa, milloin mitäkin…

Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan, aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti, alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun, pohjoismaissahan täällä eletään.

Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.

Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme, olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi mukavampaa vierasta?

Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä, kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee. Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla, lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme, ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu: "Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän minä kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi kylässä?"

Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa takaisin kotiin: työhön.

Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet!

* * * * *

Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani erikoisen mieleistä.

Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu, ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.

Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi poistetuiksi.

Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni, siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo minulle.

Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko "säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta. Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.

Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton, laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.

Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla, kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi. Niillähän pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta, varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."

Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.

Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly, nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli. Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä, urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla. Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.

Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi, joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.

* * * * *

Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään, Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti:

KESÄ.

On mieles, sisko, suruinen, kun loppuu kesän vapaus, se lyhyt vapaus, talvella niin odotettu tapaus!

Ah, tuskin aamuin aurinko on noussut, länteen kierii, — niin meiltä kesäaikakin syyspuolta kohti vierii.

Mit' onkaan kesä? Äskenhän soi virsi kottaraisten, — se vaikeni, ne lähtivät pois kanssa pienokaisten.

Nyt joutui leivon, peipposen ja leppälinnun vuoro, ja kaiket päivät helskytti taas metsän suuri kuoro.

Yön tullen huokas hämäryys, kun haastoi laulurastas, se unelmoi, se kutsui luo, ja kaukaa toinen vastas.

Kuink' aika vierii! Muistatko, kun krookus hankeen aukes, — se silkkiperho sininen vain viikon loisti, raukes.

Ja sitten tuolla tulppaani kuin tulenliekki paistoi, ja hyasintin hekumaa sun nuori sielus maistoi.

Ja viimeksi, kun poudalla maa hohti kasteen vihmaa, Disentra ruusunpunaista loi medaljongi-rihmaa.

Nyt ruusu nääntyy helteeseen, — se hajoaa kuin tuhka jos siihen kosket, — ilmassa jo tuntuu syksyn uhka.

Ei pääskynpoika pesässään nyt enää olla malta, se pyrkii lentoon, emoaan pois seuraa räystään alta.

Tie pitkä sill' on tiedossaan ja vaatii harjoitusta. — On mieles, sisko, suruinen. Mist' annan lohdutusta?

Ei meillä, sisko, luontoa, ei kuoloakaan vastaan lie mitään, mitään neuvoa kuin — elää ainoastaan.

Kuin elää, — mennyt unhottaa ja kuvitella uutta. Tee työsi, laula, odota taas kesän kultaisuutta!

Niin teetkin, sisko sirkkunen, niin sielusi on luotu! On toista niiden, joille ei se onni ollut suotu.

Miks aina kesä syventää vain haavaa, jonka rintaan löi heille kesä entinen, kun näytti haipuvintaan?

Ei, Aunelta käy kaikki niin kuin käskee tapa, sääty. Ja viimeisen kun syksyn saa, ei kesä siihen pääty.

Tie kaunis häll' on tiedossaan, se, jonka antaa Luoja. Oi, Luoja sua siunatkoon ja olkoon uskos suoja!

No niin, en hiisku enempää, — pois viisastelun suola, kuin että syksy sulhot tuo, — kas, punastuit kuin puola!

Nyt jutellaan taas Matista!

"Teiden ja kaduin haarois' Räyhätään ja myös pauhataan, Taitamattomast' tapellaan, Ehk' ollaan suuris' vaarois', Ah! viina viisaan villitsee, Eik' juomarita hillitse…"

Vanha virsikirja.

Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa; sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle, kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee. Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.

* * * * *

Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, — autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän heijastuksessa…

Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:

"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa… Pannaan julistettua tämä lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin…"

He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.

Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.

Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa… Kauniilla tanhualla lepää ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä, vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen siivet…

Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat, sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.

Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään.

Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa luksutellen.

"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras.

Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia!

Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:

"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä, tulehan saamaan…"

Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle saunakukkaista nurmea.

Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille, seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.

Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan, eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa, kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei tässä ollutkaan vaaraa.

Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään, kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja neljännen…

Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.

Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on valunut lautasen pohjalle.

Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.

Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla, se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään. Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.

Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten murujen nauttimista.

Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota pois.

Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten haluaa.

Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä huomaisi…

Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.

Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta.

Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat, katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän kuuminta aikaa yksinään.

Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle, vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy ja kiekaisee!

Siinäkös riittää kiekumista.

Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle, ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.

"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina saunan takaa tanhualle.

"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos.

"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle.

"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen.

Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa pystyyn, ja kiekaisee!

"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.

"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin karusellihevoset."

"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä. "Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön, syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa, ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.

Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:

"Mokomat, antoivat Matille punssia."

Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin, joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.

Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.

Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle Rupahännällekin, lempivaimolle.

Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:

"… Rinnan ahdistus, pään pakko, Pahat puuskat, häjyt yskät, Posken rypyt ja jako, Kätten väristys, kasvoin kohistus, Hengen myös häjy haju, Silmäin puna, paha pullistus, Näin ylönjuomisest' hajoo."

Vieläkin Matista, ihmeellisintä.

Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa. Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä ihmisille puhdistukseksi?

* * * * *

Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.

Pensaikkoon tai kivenkoperoon?

Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin, metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin. Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu, kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä, aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen herkuiksi.

* * * * *

Mutta nyt tulee se ihmeellisin!

Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan.

Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä kukkokaan torunut.

Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä, mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä, koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen lyhyt, katkeileva torunta:

"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!"

Kanat aivan vaiti.

Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä puuhaili.

Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli seinänraosta koppiin.

Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä näyttäneet ymmärtävän.

Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.

Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.

Mitä kukko tarkoitti?

Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko astui munimislaatikkoon, se opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi. Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:

— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa! Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin. Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!

Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan hullunkurinen näky, — millä tavoin lootassa istutaan! Miten siihen istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan, löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.

Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja kotkotti, kaiketikin:

"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä itse näytin!

Kanat seisoivat vaiti kallella päin.

"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme.

Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin heinälaatikkoon!

Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen hautomaan.

* * * * *

"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.

"Ritari Matvei".

Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.

Onhan niitä ennenkin nähty.

Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun, juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.

Haukka pakenee väkinäisesti.

Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon, ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin mitkäkin entismuotiset naisen housut.

"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?"

Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän voittolaulun.

"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan riputeltu."

* * * * *

Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea, ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli ruumiita viskelköön.

Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten, tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä, pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa, joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin, jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan aluksen matalaan suojaan.

Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä: "Älkää joutavia puhuko!"

* * * * *

Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin. Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse, kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin alitse.

Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei ihminen itse ole mukana kanapaimenena.

* * * * *

Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.

Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla, mutta nyt sitä ei näy…

Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa, hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti! Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos, heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja — heiluttelee iloissaan häntäänsä!

"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"

Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.

"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, — kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari Matvei!"

* * * * *

Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini, yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on rosa, ruusunpuna, himmenee harmaaksi, muuttuu utuiseksi…

Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain kuvastin.

Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä!

Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat metsästävät toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi. Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä… Puu puristaa salaa juurillaan toisen puun hengiltä… Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina tuolla.

Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä, karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.

Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa. Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät… Tuntuu kuin ne kisaisivat nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset… Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!

Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta, mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan…

Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen tahtoisi kuolla.

Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita…

Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana, keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.

Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä harmaammaksi.

Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman rauha…

* * * * *

Myöhäinen ilta…

Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.

Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.

Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina. Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala kurahdus.

Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan, yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.