SISÄLLYS: (continued 2)

Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan vaiti.

Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin. Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas ortailta… Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa… Ruumis huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia, ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.

Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota, silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.

Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta. Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.

Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee, pimenee… Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.

Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta. Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!

Yö on tullut.

Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.

Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu.

Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri. Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä kenttänä…

* * * * *

Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti, ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön ja urahtava:

"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka on määrännyt kaikelle aikansa!

Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen silmän… Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, — kukon suojassa.

Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein sanattomasti:

— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että saavat nukkua!

"Ole rauhassa, Matvei!"

Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja: ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana nousee yksinäisen yön korkeuteen…

Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on yksin. Yksin hän vartioi.

Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus! Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.

Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin kukko?

Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?

"Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta, että järki on viisauden juurella, mutta viisaus ei ole järjen kukka."

Maeterlinck.

Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.

Oikea sydänkesän päivä.

Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista, kapeaa mittanauhaa… Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia, toivottomia.

Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys kuvastaa, — ihanuus verraton.

Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat. Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.

No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä, joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista, pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.

Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.

Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.

Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.

Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa ruusunpunaisina.

Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin, sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää hyrskähtelivät.

Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin hyväily.

Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka aion uskaltaa tähän viimeiseksi.

* * * * *

Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.

Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen, mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan silmiemme edessä auki.

Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät. Lupaa tulla oikein kaunis ilma.

* * * * *

Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja. Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa vaipassaan…

Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää, kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta, kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!

Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia, miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu, paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja, Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva, leikkivä Vellamoinen!

* * * * *

Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua. Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen, viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.

"Ja puista sun tarhassas sua seuraa sypressi synkkä yksin…"

Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin, hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin, uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.

Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, — nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa sammuu.

Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!

* * * * *

Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua, ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.

Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni kanssa yhdessä… Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan, siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja riemuitsimme — valosta!

Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena, olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!

Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?

* * * * *

Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä: kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.

* * * * *

Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat, jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä, — hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi, rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin punaiset vuoret.

Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.

Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava, loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.

Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen Légende d'amour, rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.

* * * * *

Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.

Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien tornit.

En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.

Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna. Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää sieluun.

* * * * *

Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.

* * * * *

Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.

Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:

ONNEN HETKI.

Viel' elää entinen hurmio! Aurinko nousee, sen kullassa kiiluu aamuinen järvi ja vaarat ja taivaat hulmuavat, mun armaani airoilla istuu, hänen kasvonsa koitto purppuroi…

Viel' elää entinen hurmio! Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei, vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi, kuin veistos lohkaistu graniitista: kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa. Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee päin rantaa silmin kuulain ja kirpein, ja elämän tyynestä onnesta nauraa.

Ja silloin entinen hurmio taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen kuin ennen, yhteisen autuutemme, jok' ei ole rakkautta pelkkää, ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää: se kirkastumista on. Yks pitää yhdenlaisesta, toinen taas toisesta, jokainen autuaaksi saa uskonnollansa omalla tulla! Mun sieluni tällaista puuttui!

Taas muistan, — kun aurinko nousee ja järvellä aalto käy niin että jo vaahto kuin tiirat lentää ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu, ja ystävä airoissa istuu eik' anna voimansa tuulille myötä, taas muistan nyt vuodet menneet, monet vuodet, yhteiset vaivat ja yhteiset riemut. Niin, tietänen, kuinka on muokattu tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu tuo malmi ja rauta aikaan, kuink' onkaan iskuja kestänyt tuo graniitti muodoilta jäykkä, se kunnes tällaiseksi taipui: niin paljon kaipuuni mukaiseksi. Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut sitä rautaa, malmia, josta näin sallittiin minun aseeni parhain. Miten kiusannut jalkoja noita, jotk' ottavat venheen kaarista ponnen: ne astelivat vähän velttoina muinoin, kuin uinuvat, valveutumattomat vielä, ne kunnes ponnistaa peninkulmin puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, — puukengissä, köyhissä, kömpelöissä ja ehkäpä sisältä piikitetyissä: mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty, koe, josta jo itkeä voi sydän naisen! Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui, hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat, syysiltana myöhään, leikiten saapui niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn…

Ja muistan entiset soudut yli aaltojen koskena pauhaavaisten, kun kuoleman uhkalle suustani vastaan soi kirous, — ensin hän kauhua itki ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti! Näin rautaa malmista luodaan. Se itku, se nopsasti tyyntyi ja muuttui varmaksi tyyneydeksi, joss' ei ole vihaa, ei kaunaa, ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta: pois ennakkoluulot niiden, joit' ihmisiks leikillä mainitsemme! Näin syntyi kädestä Luojan tuo graniitti punertavainen, ei koske sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske, ei kenties mahtavin, aika!

Nyt väitinkö, että sen paaden, sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan lie mieleni julmuus luonut? Ei niin: sen synty on korkeampaa, se luonteissamme on, meidän kahden! Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan! Ja ei ole luomus hän ainoastaan, ei pelkkä graniitti, malmi: hän ollut on minun kaltaiseni, ja tietämättänsä valveusi tietoon. Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn: ovat luonteemme lyöneet vastakkain, yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen; yks julma, kuoloa julmempi toinen! Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen. Niin meri ja liekit taistelevat: ei katoa kumpainenkaan!

Niin malmi ja polte masuunissa. Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä. Siten kumpikin toistamme oppineet vain lienemme tavalla mystillisellä ja katkeralla — kuin luonnoton hehku voi teräkset kovimmat kiehuttaa — ja valaa yhteen. Yht' olemme nyt, — sama tahto, yhteiset tahdonmäärät, ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet: näin tyytyä — osaan parhaimpaan; kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää. Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!

Sua kunnioitan kuin itseäni, sun heikkouttasi vihaan ja halveksin niinkuin itseäni: en armoa selvyyden puutteelle anna! Sua rakastan jälleen nyt niinkuin muinoin hurmiossa, — nyt, loistossa autuaan aamun kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein päin rantaa katsot ja kasvosi koin kirkkaus purppuroi.

Muurahaiset.

"Mene, laiska, myyriäisen tykö…" "Makaa vielä vähä, ota vielä unta päähäs; laske kätes vähä yhteen, ettäs vielä levätä voisit."

Sananl. 6:6, 10.

Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu, jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina, himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa, tai kohosi, muurahaisten kaupunki.

Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse kaartuu suuri pihlaja.

Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää, mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa, parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja valkeat pilvet vaeltavat…

Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia. Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai mastopuita.

Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla pihlajakummulla!

Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin, että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin jokainen niistä sisällisesti on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.

Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla ei näissä asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla, vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin, jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme niistä edellä.

Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon, orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan, siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen pääheimoon, jonka nimenä on Formicidae, koska näiden takaruumis on muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla Myrmicidae on kaksi takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä, äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.

Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku naiset! Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.

Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä. Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, — hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää, synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji, kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.

Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!

Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on kahdet silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme pistesilmää hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita ja lahjakkaita miehiä he ovat.

Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis.

Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa. Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen, kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin. Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät kaunistuksensa.

Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia.

Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.

Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen, vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään vähäpätöinen asia.

Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet, verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin, työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies, jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki? Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.

Ei, suloinen kuolema!

Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, — muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun — samanlaisen harhan vuoksi.

Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle. Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin, muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, — "valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana". Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta, uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin, että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.

Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla. Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan. Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.

Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä, alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli, tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin, metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot, syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin, elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin, vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin, toukkia ja munia.

* * * * *

Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää.

Täällä oli siis iso muurahaispesä.

Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa, myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu. Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten Baabelintorni törröttää vieressä!

Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle, joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään, kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä, autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat työmuurahaiskuvitelmansa!

Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!

Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä, tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.

Dies irae muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio: "Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle, kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa: bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-, kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon. Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse, vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa, — mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.

Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua maisemakukkulalta näin tulisesti!

Lisää tulta, risuja, rankoja!

Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.

Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät! Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen…

Lisää tulta!

Pari viikkoa vierrän kaikkiaan.

Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.

* * * * *

Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset!

Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa.

Ja eräänä päivänä siunailee anoppi:

"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"

Sitten huokaus:

"Jotain häviötä tämä ennustaa!"

Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä:

"Häviötä, häviötä."

"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi jääneen paljon elämään.

Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia. Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.

Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.

Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla.

Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.

"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori.

"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."

Jatkan sotaani.

* * * * *

Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut, myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly, muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset olivat kostaa pahasti!

Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa vettä. Eikä montakaan pelastu.

"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen, jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat formica rufat. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"

* * * * *

Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.

Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta, että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen yhteen ainoaan pesään! Heidänhän täytyy lähettää hedelmällisiä naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja riemullinen pakko. Se on luonnon laki.

Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, — niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni kuningatar saarellani elää.

Ja niitä elää — kauemmin kuin minä.

Heinäkuun kuutamo.

Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa vaiheessaan ja hahmossaan.

* * * * *

Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni, onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien Lethe.

Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä.

* * * * *

Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.

Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.

Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä, kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle. Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot. Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.

Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat jo monia viikkoja sitten karisseet.

Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret, mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely kuin mikäkin sielu…

Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja ääriviivattomia?

Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.

Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla, aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!"

Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät; mutta sittenkin…

Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, — säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan ylitse kurkisteleva veijari.

Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.

Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään kykenisin kyllin rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä, kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion, sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa. Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.

* * * * *

Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon…

* * * * *

Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi, sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin, punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja…

Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi, ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.

Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä. — Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä, milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä! Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle, missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla, paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu: rankkasade.

Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut.

Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen. Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän täytyisi voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.

* * * * *

Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen jumalan kilpi.

Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään. Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta, joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle, kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä, niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu. Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.

Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät… Viattomat keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.

"Hammam".

Lintukodon sauna!

Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no, Vanajassakin on yhtä komeita.

Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista, jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No, he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, — ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin näppäyksin jotain Lehária … kuten oli ennen tehnyt posket hieman maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku Platon hänelle tarjosi.

Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria, joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä, kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä, — tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee, kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan, kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa, liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa. Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet. Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä, yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi, jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha!

Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan luonteessa, mutta olosuhteissa.

No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa, sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin… Sielläpä keitaassa, poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia, se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki Europan kurjuuttani karistamaan.

Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä! Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua, jos mielensä tekee: kipeällä sydämellä ei ole maailmassa mitään virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä terveydellä ellette sitä käyttäisi?

Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: hammam, — mikä pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: hämmäm. Tahtoisin kirjoittaa kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa suruissa. Suomalaista Letheä.

* * * * *

Lintukodon hammam ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta. Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan tai Afrikan kylpylaitoksista.

Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö mitä! Kirjoittelenkin tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen miljoona kainolla alulla. Kun se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa!

Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi. Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa, ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös.

Onpa kolmaskin ikkuna: häkäreikä seinässä lavolla.

Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin huipusta.

Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta. Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia. Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja aukko lähettää nyt sisälle valon kuin camera obscuraan: pitkiä, vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä, toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi, jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa. Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni.

Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä, pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa.

Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia, pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä? Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä. Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, vähän vino ja korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä kiukaantekijä-mestarilta.

Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta, helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan?

Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni. Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät, lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin pyhättö on minulle Lintukodonkin hammam, pyhättö toisten samanlaisten vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka rauha saavutetaan…

* * * * *

Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti — sampanjaa!

Niinpä niin, vallan sampanjaa!

Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla.

Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari. Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä. Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen, järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä hyvissä juoksulihaksissa?

Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä… Ei, se on sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään.

Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen.

Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin ulos mentyämme salakeinoilla sisällä, niin ettei kukaan asiaton saa epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani.

Niin täytyy jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos kuitenkin, tummainen tönö!

Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään.

Tiiranpoika.

Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille, haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira, tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä, notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira, tiira…" Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun, mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta. Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio? Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista, heikkoutta…

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi. Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä. Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko, rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran, että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse, jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana. Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin laskee.

* * * * *

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia, kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta. Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa. Juuri liikaa, ehkä?

* * * * *

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa. — Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden pihlajain vihreästä… Viimein illalla laskee vuoteeseensa, purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse, kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain, ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

* * * * *

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä. Lienee totta.

Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin kyllästyy?

Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!

* * * * *

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen, joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa, olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ, ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain, elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia. Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä leiki!

* * * * *

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut. Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät, hermostuneet.

Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi tämäkin päättyvä kesä.

* * * * *

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia, ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin, jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa terävän hattunsa huipussa.

Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky, ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat, sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista, että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

* * * * *

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä tavoin munat siinä matalan kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

* * * * *

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.

Rouva huudahtaa yht'äkkiä:

"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme."

En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten minäkin:

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan, kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida, veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt jääneeseen raukkaan.

Minä saan sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta… No, sehän ei paikaltaan hievahtanutkaan: se antoi itsensä ottaa. Se ei osaa pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein, sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa kirkua.

Minä takaisin venheeseen:

"Soutakaa. Heti kotiin! Minä en tätä pois anna!"

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle, ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa. Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn, kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi toisen silmäni.

No, ehkäpä silloin antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa, viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään…

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

— En anna, tahdon tiiranpojan. En voi olla leikkimättä!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.

* * * * *

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä suulleen veteen… Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

* * * * *

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei se saisi kuolla…

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin, ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä kalaa… Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu — kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti keltuaiseen — ja se syö! Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen ahnaasti.

Se osaa syödä! Se osaa! Ystävät meistä tulee.

* * * * *

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani, että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

* * * * *

Palaamme kylästä, kiireesti.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista, mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Ja viimein vaimoni sanoo:

"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli."

Toiset:

"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin…"

"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa."

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli permannolta nostettu.

* * * * *

Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua lohduttaa, että se oli ehkä ollut viallinen, sillä eihän se päässyt edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset. Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen, tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli, että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan? Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka tiiranpoika on ruokittava?

Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!

* * * * *

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat, sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin olen ansainnut.

Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

* * * * *

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä, pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin, nirvanaan, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä ole suurin onni? Siten eivät minun tiiranpoikani koskaan voi syyttää minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes rahdun haluaisivat.

Lauantaikellot.

Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka lauantaikellojen soitto oli minusta vielä pari vuotta sitten niin kaunista…

Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut; vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä", kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni, tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!

* * * * *

Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä, mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella kidutuksella.

Ja sitten… Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko, kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat… Pienen kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla, käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra, itämainen valtaistuinsali. Milanon duomo häikäisevä kuin sokeri; saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa… Sitten Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa, moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas aika…" Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto…

Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!

* * * * *

Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle. Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului seiniin kuormavitsalla kantaneen.

Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä, jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, — n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia puolusta.

Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko, josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa juuri minulle.

Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin.

Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi. Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve, köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni, turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut minun leikittelyäni jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun, joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.

No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti. Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.

Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli.

Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello kuudelta illalla.

"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen laskea työaseitaan käsistään pois.

Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se tuntui salaa minusta alakuloiselta.

Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.

Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.

Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin.

Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa, tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle… Katosi aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa…

Viikatemies.

Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy koskaan, siltä minusta tuntuu.

Syksy piirtää merkkinsä maahan:

Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain, kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita, ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa, vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.

Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin heinikossa.

Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies.

Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.

Ottamaan — kesän pois.

* * * * *

Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti lähenemässä.

Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.

* * * * *

Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois, tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs aikoisi minutkin hävittää…

* * * * *

Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin… Aavistinko siinä eksoottisen, aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin tavallisessa punaisessa?

Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen. Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä, katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden huipuissa häikäisi moinen hehku.

Ajat menevät, totta kai… Samain kukkien kirjaamalla kumpareella istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, — ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi, vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä, vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä se elää aivan uutena, tiedottomana…

Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli ihastunut sellaiseen väriin… Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat, puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.

Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin kokosi… Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki, metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen kesä…

Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit, miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin, arvoton, uskonutkaan muuta?

Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä…

Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva, loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä. Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä, joka oli ja on unohdettu…

* * * * *

Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani.

Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut, neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!

* * * * *

Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa: tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.

Elokuun kuutamo.

"O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre! Ce pays nous ennuie, ô Mort.

Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau, Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe? Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"

Baudelaire.

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa. Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle "kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

* * * * *

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste, kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku, hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan hajun, kalman hajun.

* * * * *

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan soutelevaan sorsaan!

* * * * *

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois. Kukkaspelto? Pistävä sänki…

Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi, vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin todellinen nunna, — aave.

* * * * *

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa menettänyt, se suurin unohdukseni.

* * * * *

Nämä julmat yöt!

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena, elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota, vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!

* * * * *

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi, ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on hiukan harvinaista, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku varakkaaksi ihan moitteettomasti; useimmissa tapauksissa voi siinä paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä, että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja ihminen nyt ei liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, — ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää omat aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten — kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti minulle voimansa.

* * * * *

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle, tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi, sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa merkityksessä.

"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä, jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän: jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden. Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka…

* * * * *

Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!

Ja hän tekee sen rakkaudesta!

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton", "aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on — katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, — eikä sellainen, jos on oikeaa, voi ilmetä: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen silloin todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; siitä tahdon silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen, säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, — kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja sen lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot, tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa, niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan elämämme jälkeen minäkään "nimenä"; etten sellaista haudantakaista ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa, ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes toivoisin vain tehneeni jollekulle hyvää.

Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei voinut tähän alistua. Että hän, vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

Meidän muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle, jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen minulta — kuolla!

Hänen.

Hänkin saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.

Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.

Ja tämä on minulle katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä, tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

* * * * *

Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, — vapaa!

* * * * *

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä, jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla, aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei, yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

* * * * *

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo … pihalla niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa: aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut tänne, Lintukotoon. Vainaja kummittelee, — minulle!

* * * * *

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä. Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri, joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon, purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu mädäksi ja — hälvenee.

"Miksi et vastannut, jos olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et vastannut, selittänyt, oletko pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut: sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, — sieluttomuuteen: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt, elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki, mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani, — valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin: niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole valmis?

MYSTICA.

Miks kiertelen hautausmaalla, haen ystävättären hautaa? Sää helteessä kuivunut, kulkijan sydän tunteeton kuin rautaa.

Sen kunnioituksen poltti tuon vainajan erhe suurin, pyhänhenkemme herkimmän häväistys, loi välillemme kuin muurin.

Ja kuitenkin kiertelen täällä, sydän vaikka näin pettyi ja paatui! Ei jaksa surra se patsasta, joka tuossa jo nurmeen kaatui.

Ei ystävättären patsas se ollut, se, joka kaatui: hänen seisoi vielä, vaan ympäri puuristejä kymmenin maatui.

Mitä huolisin risteistä niistä? Ah, pienintä haikeutta vailla nyt katselen vainajan hautaakin. Tulin tänne velkojan lailla!

Oi pessimismini kuilu: näin yksinkö ihminen, yksin? Miten vuosia kestää yhdenkään voin tällaisin elämyksin?

Kysymyksistä tärkein se vanha, tämä: "Ollako vai ei olla?" Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen jopa kuolleitten kartanolla.

Se kysymys turha täällä on tehtävä vainajalle, joka petti — uskollisuudesta, kun muutti hän mullan alle.

Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn, suo lohdutus, uskon tilkka!" Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi jo vahvisti mieleni pilkka.

Siten itsekkyyttäni pilkkaan, — ja kuollutta mullasta manaan: "Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan? Nyt vastaa, sanasta sanaan!"

Ei vastausta. Poppeleista vain äitelä kalman tuoksu. Soi räikkynä maantieltä kauempaa, elonvirran arkinen juoksu.

Sinä, — kerranhan tein sydämeeni iki-alttarin sinulle, armain olit naisista, astelit maailman lian keskellä puhtahin parmain.

Sinut pyyteeni sai epätoivoon ja kyyneliin, sinut suisti se antaumukseen, — siitä nyt alas ihmiskuntomme luisti.

Sinä uhrisi annoit ja syöksyit, niin käy, verenliekkeihin kuumiin. Mut miksikä sieluun ikuiseen sinä uskoit hehkussa ruumiin?

Sinä, — jolta se hehkusi juuri, — vaikk' itse sen lietsoin julki, — mua loitonsi pois, niin inhotti mua synti, kun alasti kulki!

Mut siinä ei syntisi suurin: pyhä minusta, vaikka jos likaa, oli syntimme aina sittenkin. Ei, siinä ei, kallis, vikaa!

Vaan miksikä pyhyytemme veit turulle lauman turhan? Sen sielusi vaati, muistosi, — niin teit rakkautemme murhan!

Nyt ymmärrätkö, miksi jumalointini vaihtui vihaan? Nyt aavistatko, kuinka voit mua raadella luihin ja lihaan!

Ja — kanssasi kuitenkin kerran me saatiin onnemme, jolla ei äärtä, ei vertaa päällä maan! Sano: "Ollako vai ei olla?

Nyt tyydyn yhteen sanaan". — Mies kuunteli, jatkoi: "Alas sinä lupasit tulla, jos ennemmin mua kuolisit. Muista valas!

"Sinä vannoit: Sitten, kun aivan olen kirkastettu sielu, sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus mua kiehtoo kuin koskennielu!

"Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa, on äänetön hauta, ja helle, joka huuruilee yli hautausmaan, vain leyhyy kalmaiselle!

On hauta mykkä, kuollut. Ja kuitenkin mies yhä haastaa: "Tee ihme, — tai olet ainoastaan kasa mullassa luita ja saastaa.

"Tee pienoinen ihme, sielu! Jokin sellainen mielennouto mua voisi jo auttaa kuulauteen. Jokin tapaus hiukankin outo!

"Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" — Ei sattunut mitään siellä, ei kohta, ei koko päivänäkään, ei myöhemmin maailman tiellä.

"Vai sielu! Vai sieluna maassa elit aikasi! Siispä nyt näytä, mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo ja sielulla kourani täytä!

"Vai sielua — sellainenkin, joka muistaa säilymistään, ei, ystävän vainkin! Mysteeri hänet syöksee temppelistään.

"Vai sielu! Ei sielua muuta kuin alttius, kunto, se riittää, sydän uhraava kaikkensa, — vaatimaton vain ruumista, henkeä kiittää.

"Sitä vaatiiko rakkaus suurin? Niin pyhäkö rakkaus, että se kuoleman pyhyyden ansaitsee, — ei ikuisen-elämän-vettä!

"Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa lie ikuisuutes, ei muuta, kun, vannonut sielu, et aukaista voi vastataksesi suuta."

* * *

Näin syntini kosti Nemesis: jos usko en ikuisuuteen, — niin sittenkin nyt olen heitetty gehennaan, laadulta uuteen.

Maan päällä jo kauneinta kohtaan ylenkatseeni aina saan kestää ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus mua kuolemasta estää?

Jäähyväiset Lintukodolle.

"Armias mies tekee ruumiillensa hyvää; vaan se, joka julma on, saattaa lihansa murheelliseksi."

Sananl. 11:17.

Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat … nuo sarat, jotka vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.

Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.

Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää.

Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen…

Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty. Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät…

Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla, huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.

Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?

Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin, — tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan…

* * * * *

Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.

Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?

Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin.

Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään, ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä, rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen ylpeältä vaakunakotkalta.

Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?

Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi oikeaksi lumisateeksi.

Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään, nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.

Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin, aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään, koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa…

Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut ja hoiteli tällä tavoin siipiään?

* * * * *

Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.

Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.

Kesän satu on mennyt: "Kiitos, Jumala, ruuasta!"

Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa ovet salpoihin, lukkoihin.

* * * * *

Helpotuksesta huokaisten lähdemme.

Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö, jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.

Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy! Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit, jotka olivat mielikuvia!

Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, — hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.

* * * * *

Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto?

Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin: saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä, olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"

Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!

Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani, olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla, jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella, ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin suloisesti väsyneenä nukkumaan.

Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.

* * * * *

Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi, vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin makeasti nukkumaan.

Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto!

"Vekkulit ja kekkulit".

Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä, — onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla, varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa, josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari", — se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se tuntuu selittävän minulle jotain.

"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit: sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa, josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää… Tai, nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."

"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat, riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka rakkautesi, jota olet näin julistellut?"

Robinson vaikeni katkerana.

"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin. "Näytätpä harmistuneelta… Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla luojasi, Daniel Defoen narripuhetta…"