SISÄLLYS: (continued 3)

Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen, joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla. Hänen nimensä oli Pentley — Amos Pentley — eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja pimeys.

Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia vastoinkäymisten keskellä — kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa kätensä omaa henkeään vastaan.

Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki. Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen. Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.

Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa — mikä olisi tuon sanan ivaamista — nyrpeässä ja puhumattomassa olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys, kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka kieltävät Jumalan Alaskassa.

Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck, kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.

Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa. Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.

Jees Uck — hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut punnitsemaan elämän hienompia puolia — luki yksinkertaisen ja luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon anteeksi.

Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä ja huulet kostuivat vaahdosta.

"Pian!" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. "Pian! Sisään!"

Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin. Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.

"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko, että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi katselemistaan.

Sitten tuli Bonnerin ruumis hervottomaksi, jännittyneet lihakset antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!" kuiskasi hän hampaittensa välistä — huulet vapisivat jo uuden kohtauksen lähestyessä — "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö! Vetäkää minut sinne!"

Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta. Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.

"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin. "Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein! Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."

Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas suonenvetokohtauksen — ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista hengitystään ja onttoa yskimistään.

Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi. Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena. Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä, sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.

"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on ruokaa pöydällä — korppuja ja papuja ja sianlihaa — ja sitten on vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."

Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla. Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe. Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.

Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin — jotakin, joka sai hänet syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..

"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta. Päästäkää hänet!"

Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.

"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo tänä iltana ja lähdette heti täältä."

"Ette kai tahtone väittää, että…" sopersi Amos vimmoissaan.

"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt tiehenne!"

"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies, Neil."

"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."

"Te ette pidä minusta", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Neil hymyili, auttoi häntä pukemaan parkan yllensä ja seurasi häntä ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian paljon."

Arktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä läpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän ollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa sellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan Amos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. "Jumalan armeliaisuuden tähden Prentiss — lähettäkää minulle tänne mies", kirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin asiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja vastauksen. Se oli sangen kuvaava. "Helvetti. — Molemmat jalat jäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss."

Kaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan ahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö oli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin koskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva palasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko leirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli hiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään eteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos pakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden, niinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi herättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne alkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti kuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli lähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan siivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset; mutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi ilkeästi ja puri häntä jalkaan — ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos lyöden ja potkien.

Sitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne voimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi, jotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi yksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti kynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen kuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken tämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui leikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi siitä — ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään teeskentelyn ja leikin muodossa.

Eräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja lähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin pelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi pöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen vieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire päästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle seuraavana aamuna.

Sitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä metsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri vaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees Uck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja Bonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella rakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä iltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli kerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli saanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.

"Minä lähden nyt", sanoi hän, "hyvää yötä, Neil."

Mutta mies seurasi häntä. "Ei, niin ei ole hyvä", sanoi hän.

Ja kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää toimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan opettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.

Jees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli kuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen alkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti mieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle. Hän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan hänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun sieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen olisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti sanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden — sen nuoruuden ja voiman ja ilon.

Ja jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson Twenty Mileen — mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta apua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut kulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu leirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä parisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä viimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen. Ja lähtiessään oli pappi sanonut: "Sinä jäät nyt yksin, poikaseni." Ja Sandy oli surullisena laskenut päänsä. "Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies", oli pappi lisännyt. "Te tarvitsette toisianne, poikaseni."

Kävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi asemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti Bonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner taas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia pentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi. Ja pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät kaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa edestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.

Tuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän lumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja vilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta paljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai apulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien seurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä ja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä pahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat häntä toiselta puolen maailmaa.

Tuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä kuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje, jonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös virallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille määräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa niin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän selvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja obligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki hänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla pienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä, pyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan äitinsä luo.

Neil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kun Yukon Belle matkalla Behringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja matkusti — lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.

"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas Jees Uck'ini", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.

Eikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää lupauksensa — aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa tilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle John Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava rajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näki Yukon Bellen kannelta Twenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan kimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen peninkulman alalla jokivarressa — Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto — minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli hänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck oli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen tulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden isänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan neljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön kanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi. Ja hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi saanut järjestetyksi isänperintönsä — isän, jota hän oikeastaan ei ollut koskaan tuntenut — ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli unhoittanut.

Syntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta. Tulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle, ja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei ollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut sisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys asioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen entiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta samaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa hyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin aina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen opastaminen oikealle tielle.

Neljä vuotta oli Neil Bonnerin henkinen elämä ollut kesannossa. Se vähä, mitä hän tässä suhteessa oli saanut lisää, oli käynyt valintaprosessin läpi. Se oli niin sanoaksemme puhdistunut kaikesta alhaisesta ja tarpeettomasta. Hän oli elänyt paljon ja nopeasti maailmassa, ja erämaassa hänellä oli ollut aikaa järjestää sekavia kokemuksiaan. Hänen pintapuoliset tarkoitusperänsä olivat menneet tuulten mukana ja hän oli tehnyt uusia yleistetyille perusteille. Mitä sivistykseen tulee, hän oli oppinut arvostelemaan sitä kokonaan toisin. Maantuoksu, joka oli tunkeutunut hänen sieramiinsa, ja luonnon tarkasteleminen olivat auttaneet häntä erottamaan sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi huomaamaan sen sekä kehnouden että voiman. Hän oli muodostanut itselleen yksinkertaisen pienen filosofian. Tie armoon kulki puhtaan elämän kautta. Velvollisuutensa täyttäminen oli pyhä. Täytyi viettää puhdasta elämää ja tehdä velvollisuutensa voidakseen tehdä työtä. Työnteko oli vapautus. Ja työntekeminen elämän saattamiseksi yhä rikkaammaksi ja rikkaammaksi oli pyrkimystä sopusointuun maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.

Mutta Neil Bonner oli alkujaan kaupunki-ihminen. Ja hänen nuori luonnollinen elämänkatsomuksensa ja käsityksensä ihmisyydestä antoi hänelle paremman ajatuksen sivistyksestä ja teki sen hänelle arvokkaammaksi. Päivä päivältä sulki kaupunkiväki hänet yhä paremmin piiriinsä ja kaupunkielämä kangasti hänelle yhä selvempänä. Päivä päivältä tuntui sitävastoin Alaska yhä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta. Ja niin hän sattui yhteen Kitty Sharonin, hänen omaan sukuunsa kuuluvan naisen kanssa — naisen, joka laski hänen käteensä omansa ja veti hänet luokseen, niin että hän unhoitti päivän ja hetken ja sen ajan vuodesta, jolloin ensi lumi sulaa Yukon-joella.

Sill'aikaa Jees Uck puuhaili suuressa, uudessa talossaan ja kulutti unelmiin kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy, pitkän talven edelläkävijä. Ilma kävi ohueksi ja kirpeäksi, päivät synkiksi ja lyhyiksi. Virta vieri hitaasti eteenpäin ja ohut jääkerros muodostui seisovaan veteen. Paimentolaiselämä pakeni etelään ja hiljaisuus laskeusi maan yli. Ensimäiset lumihiutaleet liihoittivat maahan ja viimeinen höyryalus taisteli epätoivoisesti jääsohjua vastaan. Sitten jää kovettui ja peitti laajat alat, niin että Yukon virtasi enää kapeana uomana. Viimein sekin meni umpeen, virta oli hiljaa, ja kimmeltävät päivät katosivat pimeyteen.

John Thompson, uusi asiamies, nauroi hänelle, mutta Jees Uck uskoi onnettomuuden tapahtuneen. Neil Bonner oli kenties paleltunut jossakin Chilkoot Passin ja St. Michaelin välillä, sillä vuoden viimeisille matkustajille käy usein huonosti, kun ovat vaihtaneet veneen rekeen ja heidän täytyy ajaa tunnin toisensa perään ripeästi kulkevalla koiravaljakolla.

Mutta koiravaljakkoa ei näkynyt tulevaksi kumpaakaan Twenty' Mileen johtavaa tietä. Ja John Thompson, voimatta salata riemuaan, sanoi Jees Uck'ille, ettei Bonner luonnollisesti tule enää takaisin. Hän toi raa'asti esiin toivonsa saada astua poistuneen tilalle. Jees Uck nauroi hänelle päin kasvoja ja meni suureen taloonsa. Mutta kun keskitalvi tuli, jolloin toivo kuolee, huomasi Jees Uck, ettei hänellä enää ollut luottoa varastohuoneessa. Tämä oli Thompsonin työtä, ja hän hieroi käsiään ja kulki edestakaisin ja asettui ovelleen katselemaan Jees Uck'in asuntoon päin. Jees möi koiransa kullankaivajaseurueelle ja maksoi käteisellä elintarpeensa. Ja kun Thompson kieltäytyi antamasta tavaraa rahallakaan, tekivät toyootit hänen ostoksensa ja kuljettivat ne pimeän tultua hänen asuntoonsa.

Helmikuussa tuli sinne ensimäinen posti jään yli, ja nyt luki John Thompson viiden kuukauden vanhan sanomalehden perheuutisten joukosta, että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Kun mies raollaan olevasta ovesta ilmoitti tämän uutisen, nauroi Jees Uck eikä uskonut häntä. Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen, terveen ihmisvesan, joka herätti hänessä suurta ihastusta. Ja samaan aikaan seuraavana vuonna Neil Bonner istui toisen vuoteen ääressä ja ihaili toista ihmisvesaa, joka oli tullut maailmaan.

Lumi suli maasta ja Yukon loi jääpeitteensä. Aurinko vaelsi pohjoiseen ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat olivat lopussa, kääntyi Jees Uck oman kansansa puoleen. Eräs taitava metsästäjä, Oche Ish, tarjoutui pyydystämään metsänriistaa ja lohta hänelle ja hänen pojalleen, jos hän menisi naimisiin hänen kanssansa. Ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch — kaikki punanahkaisia metsänkävijöitä — tekivät hänelle saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja hankkia lihaa ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja parkoja ja vanttuita — lämpimiä, käytännöllisiä esineitä, silmiä hiveleviä komeine tupsuineen ja helmikirjailuineen — ja näitä hän möi kullanetsijille, jotka joka vuosi tulivat yhä suurempina joukkoina maahan. Tällä tavalla hän ei ainoastaan ansainnut toimeentuloa itselleen ja lapselleen, vaan myöskin säästi rahaa, ja eräänä päivänä hän osti paikan Yukon Bellessä ja matkusti höyryaluksella alas virtaa.

St. Michaelissa hän otti astianpesijän paikan aseman keittiössä. Aseman palveluskunta kummasteli tuota ihmeellistä naista ja ihmeellistä lasta, mutta hän säästyi kysymyksiltä, kun koetti olla niin vierova kuin mahdollista. Mutta ennenkuin kulku Behringin merellä lakkasi, hän osti paikan erääseen höyrylaivaan, joka lähti etelään päin. Sinä talvena hän laittoi ruokaa kapteeni Markheimin taloudessa Unalaskassa, ja kun kevät tuli, jatkoi hän matkaa etelään päin Sitkaan whiskylaivalla. Sitten hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Tan-Handlen suussa, ja siellä hän työskenteli säilyketehtaassa lohenkalastuksen aikana. Kun tuli syksy ja Siwash-kalastajat valmistautuivat palaamaan Puget Soundiin, meni hän parin perhekunnan kanssa suureen seetripuiseen soutuveneeseen ja heidän seurassaan hän matkusti pitkin Alaskan ja Canadan rannikkoja, kunnes oli pujoteltu Juan de Fucan kapeiden väylien läpi, ja hän talutti kädestä poikaansa pitkin Seattlen kovia kivikatuja.

Siellä hän kohtasi Sandy Mac Phersonin muutamassa tuulisessa kulmassa. Hän hämmästyi kovin hänet nähdessään, ja kuultuaan Jeesin kertomuksen suuttui hän — ei kuitenkaan siihen määrin kuin olisi suuttunut, jos olisi saanut kuulla jotakin Kitty Sharonista. Mutta hänestä Jees Uck ei maininnut sanaakaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut siihen juttuun. Sandy piti kuitenkin Bonnerin matkaa tavallisena häpeällisenä pakona, ja hän koetti saada Jeesiä luopumaan matkastaan San Franciscoon, jossa Neil Bonnerin arveltiin olevan. Vaivattuaan itseään turhaan tämän tähden, auttoi hän häntä, osti hänelle rautatiepilettejä ja näki hänen jatkavan matkaa; jäähyväisiksi hän hymyili rohkaisevasti Jeesille ja mutisi sitten jotakin partaansa "kirotusta häpeemättömyydestä".

Meluten ja pauhaten, valon ja pimeyden kautta, keinuen ja heiluen ylös ja alas, milloin talven lumiin, milloin kesäpukuisiin laaksoihin, pitkin jyrkänteitä, yli kuilujen ja läpi vuorten kuljetti juna Jees Uck'ia ja hänen poikaansa etelää kohti. Mutta hän ei peljännyt tuota korskuvaa rautahepoa, eikä hän myöskään joutunut hämilleen Neil Bonnerin kansan ylenmääräisen sivistyksen edessä. Tuntui pikemminkin siltä kuin hän nyt entistä selvemmin olisi pitänyt sitä ihmeenä, että tuon jumalaisen heimon mies oli sulkenut hänet syliinsä. San Franciscon huumaava melu, sen loppumaton laivaliike, sen pauhaavat tehtaat ja ukkosen jyrinää muistuttava katuliike, ei saattanut häntä hämilleen — hän tuli vain paljon paremmin ymmärtämään, kuinka Twenty Milen ja intiaanikylän surullinen yksinäisyys oli vaivannut Neil Bonneria. Ja hän katsahti poikaan, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään, ja piti sitä suurena ihmeenä, että oli synnyttänyt hänet sellaiselle miehelle.

Hän maksoi ajurin ja nousi sitten kivirappusia Neil Bonnerin sisäänkäytävän ovelle. Vinosilmäinen japanilainen puhui hänen kanssaan hetken, mutta kun he eivät ymmärtäneet toisiaan, päästi hän hänet sisään ja katosi. Jees Uck jäi seisomaan eteissaliin, jota hän yksinkertaisuudessaan piti talon hienoimpana huoneena — sellaisten tavarain ja kalleuksien säilytyspaikkana, joilla tahdottiin loistaa ja häikäistä. Seinät ja katto olivat öljyttyä ja laudoitettua punapuuta. Lattia oli jäätä liukkaampi, ja Jees Uck etsi itselleen varman seisomapaikan valtavan taljan päällä, joita oli siellä täällä huoneessa ja jotka aiheuttivat turvallisuudentunteen tuolla kiilloitetulla pinnalla. Jykevä takka — hän piti sitä tavattomana ylellisyytenä — ammoitti vastaiselta seinältä. Kokonainen valovirta tulvi hillittynä värjättyjen ikkunanlasien kautta huoneeseen, ja kauimpana hohti valkoinen marmorikuva.

Hän huomasi kaiken tämän ja enemmänkin, kun vinosilmäinen palvelija opasti häntä toiseen huoneeseen — jota hän ehti vain hätäisesti silmätä — ja sen läpi kolmanteen. Nämä molemmat voittivat ensimäisen loistossa. Ja hänestä tuntui, että tuossa suuressa talossa täytyi olla lukematon määrä samallaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä, ja katto oli niin kaukana! Jouduttuaan kosketukseen valkoisen miehen sivistyksen kanssa hän tunsi nyt ensi kerran arkaa kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti sen ilmaa ja laskeutui siellä levolle iltasin. Kaikki, mitä hän näki, oli kaunista, ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että sen takana oli viisautta ja valtaa. Se oli kauneuden muotoihin puettu voiman tuntuva ilmaisu, ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen aavistus.

Ja sitten tuli tuolla kuninkaallisen korkeavartaloinen nainen, jonka päätä ympäröi kultaista aurinkoa muistuttava hiusgloria. Hän näytti lähestyvän Jees Uck'ia ikäänkuin aaltoileva musiikki tyynen veden yli — hänen pukunsa oli itsessään laulu ja hänen vartalonsa keinui laulun poljennossa. Jees Uck oli itse sydäntenvallottaja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista ja John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, iskeneet silmänsä häneen ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän nyt näki tuon häntä lähestyvän naisen suuret siniset silmät ja raikkaan hipiän, ja arvosteli häntä miehen maun kannalta, tunsi hän itsensä sangen pieneksi ja vähäpätöiseksi verrattuna tuohon loistavaan ja häikäisevään olentoon.

"Te haluatte tavata miestäni?" kysyi nainen ja Jees Uck ihmetteli hänen äänensä puhdasta hopeanhelinää, äänen, joka ei ollut koskaan rumasti torunut murisevia susikoiria eikä tottunut lausumaan kurkkuäänteitä eikä kovettunut myrskyssä ja pakkasessa tai nuotiotulen savussa.

"En", vastasi Jees Uck hitaasti ja ajatuksella, voidakseen lausua ymmärrettävää englanninkieltä. "Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria."

"Ja hän on minun mieheni", sanoi tuo kaunis nainen nauraen.

Se oli siis sittenkin totta! John Thompson ei ollut valehdellut tuona surullisena helmikuun päivänä, kun hän nauroi hänelle ja sulki ovensa hänen nenänsä edessä. Ja samoinkuin hän kerran oli paiskannut Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsen lyödäkseen, samoin hän tunsi tällä silmänräpäyksellä melkein vastustamatonta halua heittäytyä tuon naisen kimppuun ja riistää elämän ja hengen hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uck hillitsi ajatuksensa ja salasi kasvonilmeensä, eikä Kitty Bonner aavistanut, kuinka lähellä äkillistä kuolemaa hän oli vasta ollut.

Jees Uck nyökkäsi merkiksi, että hän ymmärsi, ja Kitty Bonner selitti, että Neiliä odotettiin kotia millä silmänräpäyksellä hyvänsä. Sitten he istuutuivat mukaville tuoleille, ja Kitty koetti saada keskustelua vireille omituisen vieraansa kanssa, ja Jees Uck auttoi häntä vointinsa mukaan.

"Te luultavasti tutustuitte mieheeni Pohjolassa?" kysyi Kitty.

"Niin. Minä pestä hänen vaatteita", vastasi Jees Uck. Hänen puheensa oli yht'äkkiä tullut hyvin sekavaksi ja murteelliseksi.

"Ja tämä on teidän poikanne? Minulla on pikku tyttö."

Kitty lähetti noutamaan tytärtään, ja sill'aikaa kun lapset tekivät tuttavuutta omalla tavallaan, keskustelivat äidit äitien tavalliseen tapaan ja joivat teetä niin hienoista kupeista, että Jees Uck pelkäsi ne musertavansa sormillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kuppeja, niin hienoja ja kauniita. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohtana hän muisteli toyootein läkkikippoja ja kalebasseja sekä Twenty Milen kömpelöitä astioita, joihin hän vertasi itseään. Hän oli lyöty. Oli toinen nainen, joka oli häntä sopivampi kantamaan ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapsia. Aivan niinkuin Neilin kansa oli ylempänä hänen kansaansa olivat myöskin sen kansan naiset ylempänä häntä. He olivat miestenvalloittajia, niinkuin heidän miehensä olivat maailmanvalloittajia. Hän katseli Kitty Bonnerin pehmeätä hipiätä ja ajatteli omia auringonpaahtamia kasvojaan. Samaten hän tarkasteli ensin omaa ruskeata kättänsä ja sitten toisen valkoista — edellinen oli työstä karkea ja koirapiiskan ja airojen ahkerasta käsittelemisestä kovettunut, jälkimäinen oli pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Mutta huolimatta kaikista näistä lempeyden ja heikkouden merkeistä katseli Jees Uck noihin loistaviin sinisilmiin yhtä rohkeasti ja ylpeästi kuin hän oli katsonut Neil Bonnerin ja kaikkien hänen kansalaistensa silmiin.

"Oo — sehän on Jees Uck!" sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen rauhallisesti, vieläpä sydämellisen iloisestikin, ja hän meni hänen luokseen ja pudisti hänen käsiään, mutta katsoi häntä levottomasti silmiin — ja Jees Uck ymmärsi hänet.

"Hei, Neil!" sanoi hän. "Te näytätte voivan hyvin."

"Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck", vastasi hän rohkeasti, samalla salaa tarkastellen Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä oli tapahtunut näiden kahden naisen välillä. Kuitenkin hän tunsi vaimonsa kyllin hyvin ja tiesi, ettei hän pienimmälläkään tavalla ilmaisisi, vaikka mitä olisi tapahtunut.

"No, minä en saata sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät", jatkoi hän. "Mitä siellä on tapahtunut? Oletteko löytänyt kaivoksen? Ja milloin tulitte tänne?"

"Oo-o, minä tulla tänään", vastasi hän ja puhui rumimmalla kurkkuäänellään. "Minä ei tavata kultakaivos, Neil. Te tunte kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laitta ruokaa hänen talossa pitkän aikaa. En tuhlata rahoja. Sain vähitellen paljo. Oikein hyvä, minä ajatella, minä mennä katso valkoisen miehen maa. Sangen kaunis, valkoisen miehen maa, sangen kaunis", lisäsi hän. Hänen kielensä hämmästytti Neiliä, sillä Sandy ja hän olivat innokkaasti koettaneet parantaa sitä ja hän oli osottautunut hyväksi oppilaaksi. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi taas vaipunut oman rotunsa tasalle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsä ilme, josta hän ei saanut selvää. Kittyn kirkas otsa ihmetytti Neiliä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli käynyt ilmi? Ja miten paljon oli arvattu?

Hänen pohtiessaan näitä kysymyksiä ja Jees Uck'in pohtiessa omaa suurta kysymystään — koskaan ei Neil Bonner ollut ollut hänen mielestään niin kaunis ja ylhäinen kuin sillä hetkellä — syntyi hetkiseksi hiljaisuus.

"Ajatelkaa, että te tunsitte minun mieheni Alaskassa!" sanoi Kitty lempeästi.

Tunsitte hänet! Jees Uck ei voinut olla katsahtamatta poikaansa, jonka hän oli synnyttänyt Neilille, ja Neilinkin silmät suuntautuivat koneellisesti ikkunan luona leikkiviin lapsiin. Hänestä tuntui kuin rautainen side olisi puristanut hänen otsaansa. Hänen polvensa vapisivat ja sydän hypähti hänen rinnassaan. Hänen poikansa! Sitä hän ei ollut koskaan uneksinutkaan!

Pikku Kitty Bonner, joka ilmavassa puvussaan muistutti keijukaista ja jolla oli kauniit, ruusunpunaiset posket ja elävät, siniset silmät, ojensi juuri kätensä ja pani pienen suunsa suppuun koettaessaan suudella poikaa. Ja hoikka ja notkea, auringonruskettama pienokainen, jonka yllä oli, näöstä päättäen niin merimatkoilla kuin kovassa työssäkin ollut, hiuksista tehdyillä rimpsuilla ja tupsuilla kaunistettu muclucs, otti kylmäverisesti vastaan hänen hyväilynsä ja piti vartalonsa jäykkänä ja kankeana — mikä on niin tavallista villikansain lapsilla. Vieraana vieraassa maassa, ilman hämmästystä ja pelkoa, hän oli ikäänkuin kesyttämätön eläin, joka hiljaa on varuillansa. Mustat silmät kiintyivät milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa niin kauvan kuin hänen ympärillään oltiin hiljaa, mutta heti vaaran uhatessa hän näytti olevan valmis taistelemaan ja repimään ja riistämään henkensä puolesta.

Erotus tytön ja pojan välillä oli kyllä suuri, muttei ehdoton. Tuossa Shpack'in, Spike O'Brien'en ja Bonner'in jälkeläisessä oli paljon voimaa ja ylevyyttä, joka oli ollut ominaista hänen isälleen ja äidinisälleen sekä sille, jota kerran maailmassa kutsuttiin "Isoksi paksuksi" ja joka joutui merikansan keskuuteen ja pakeni Kamschatkaan.

Neil Bonner taisteli liikutustaan vastaan ja oli menehtymäisillään siihen, vaikkakin hänen kasvoillaan leikki edelleenkin hyväntuulinen hymy ja ilo mieluisan ystävän kohtaamisesta.

"Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck?" sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. "Oivallinen poika! Tulee varmasti suorittamaan maailmassa jotakin erikoista."

Kitty nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Mika on nimesi, poika?" hän kysyi.

Pikku villi iski heti salamoivat silmänsä häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen kysymyksensä perusteita.

"Neil", vastasi hän sitten arvellen, kun tutkimuksensa tulos oli tyydyttänyt häntä.

"Injaanien puhetta", selitti Jees Uck, sepitellen kauheita uusia sanoja. "Hän puhu injaanien kieli — neeal — olla sama kuin 'korppu'. Hän, poika, pitämäs korpuista, kun hän olla pieni — hän itkemäs korppujen perään. Hän huutamas 'Nee-al, nee-al', aina vaan 'nee-al'. Ja siksi minä häntä kutsumas niin. Ja nyt olla hänen nimi vielä Nee-al."

Neil Bonnerin korvia ei mikään puhe ollut koskaan hyväillyt niin kuin tämä Jees Uck'in valhe. Siinä syy, miksi Kittyn otsa oli niin kirkas.

"Ja hänen isänsä?" kysyi Kitty. "Hän mahtaa olla kaunis mies."

"On — kyllä", kuului vastaus. "Hänen isänsä on kaunis mies. Se on varma!"

"Tunsitko sinä hänet, Neil?" kysyi Kitty.

"Tunsinko minä hänet? Kyllä, sangen hyvin", vastasi Neil, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin autioon Twenty Mileen ja mieheen, joka kulki siellä suuressa hiljaisuudessa yksin raskaine ajatuksineen.

Ja tähänhän saattaisi Jees Uck'in tarina päättyä, ellei hän olisi kruunannut työtään. Kun hän palasi takaisin Pohjolaan asumaan suuressa talossaan, oli P.C. yhtiö laittanut niin, että saattoi hoitaa liikettään paikalla ilman John Thompsonin apua. Ja uusi asiamies ja hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uck'ille, mitä ikinä hän halusi, eikä hänen tarvinnut mistään maksaa. Sen lisäksi sama yhtiö maksoi mainitulle Jees Uck'ille vuosittain viisituhatta dollaria.

Kun hänen poikansa oli tullut sopivaan ikään, otti isä Champreau hänet hoitoonsa, eikä viipynyt aikaakaan, kun Jees Uck sai säännöllisesti kirjeitä Marylandin jesuiittakoulusta. Myöhemmin tulivat kirjeet Italiasta ja sitten Ranskasta. Viimein tuli Alaskaan eräs isä Neil — mies kyllin kykenevä tekemään hyvää maalleen; hän rakasti äitiään ja viimein etsi suuremman toimintapiirin sekä sai huomatun ja vaikutusvaltaisen paikan seudullaan. Jees Uck oli nuori nainen, kun hän palasi Pohjolaan, ja miehet heittivät häneen vieläkin halukkaita silmäyksiä. Mutta hän eli vanhurskaan elämää, eikä kelläkään ollut hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää. Hän viipyi jonkun aikaa Holy Crossin hyvien sisarten luona, ja siellä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja lääkitystaitoon. Senjälkeen hän palasi takaisin suureen taloonsa, keräsi ympärilleen nuoria tyttöjä toyootien kylästä ja opasti heitä oikealle elämäntielle. Se ei ole protestanttinen paremmin kuin katolinenkaan, tuo pölkkymajan koulu, jonka Neil Bonner oli rakennuttanut vaimolleen Jees Uck'ille; mutta kaikki lähetyssaarnaajat pitävät siitä kuitenkin yhtä paljon. Ovi on aina avoinna, ja väsyneet kullanetsijät ja muut matkustajat käyvät mielellään levähtämässä Jees Uck'in lämpimän lieden ääressä. — Ja Kitty Bonner riemuitsee harrastuksesta, jota hänen miehensä osottaa alaskalaisten valistamiselle, mihin tarkoituksen hän uhraa suuria summia. Kitty varmaan hyvin usein nauraa ja tekee pilaa miehestään tämän johdosta, mutta itse asiassa hän on juuri siksi ylpeä hänestä.