SISÄLLYS: (continued 2)

Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen kokoontumispaikkaan — suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi. Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.

"Tiedätkö mitä, Bill — minä olen saanut vihiä chechaquo'sta, jolla on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.

Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta, ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too Much Gold'in suhteen.

"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä luulet saavasi niitä?"

"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.

"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja hän huudahti: "O-hoo!"

"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän. "Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi — ole oikein antelias!"

Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei — minä annan sen sijaan hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko hoidon."

"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon", huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.

"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä. Chechaqouo't ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."

Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan, pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.

"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että otan osuuden."

Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä. Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa. Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos hänen kurkustaan.

Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.

"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi Ans Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä Kinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs mikä mahtaa olla nimenne?"

Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin, huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.

"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle kiitollisia, Bill ja minä."

Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.

Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.

Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko ajattelitte pyytää?"

Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi, heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään, pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.

"Kaksisataa — hik — ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta ehkä emme sittenkään myy."

"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin", vakuutti Bidwell.

"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."

"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen aihetta suotuisampaan ajankohtaan.

Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:

"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?"

"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."

"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin toisten luo.

Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen chechaquo'itten ja ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden parjaustulvan.

Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin suurella vastahakoisuudella olla ainoastaan yhdenlainen todistus hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.

Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies. Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista — tai myös kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan, että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.

Lopultakin — itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli kulunut — tehtiin kauppakirja — jossa Bill Rader ja Charles Mitchell luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen 24 Eldorado — jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta checaquo'lta.

Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.

Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua — tai oikeammin koko yön matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai käteensä 24 Eldorado'n kauppakirjan.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä asiapaperia.

"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että otan pois rahani."

Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.

"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on kerrassaan tavatonta."

"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."

Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan, että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.

"Poloinen raukka chechaquo'ksi", murahti Hootchinoo Bill, kun he näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.

"Nyt Too Much Gold'iin!" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.

Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä olevia virtoja kohti.

Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa ja joutuivat matkalla 24 Eldorado'on. Oli pelkkä sattumus, että he tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan. Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.

Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat. Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.

Hootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta tuloksesta.

"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä", sanoi hän jurosti. "Kuinka paljon laskette siinä suunnilleen olevan?"

Ans Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: "Arvelen viideksikymmeneksi unssiksi."

"Teidän on täytynyt sitten tulla hemmetin rikkaaksi, vai mitä?"

Ans Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen kultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän vastasi: "Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria."

"Varjele taivas!" sanoi Hootchinoo Bill, ja hän sanoi sen kunnioituksesta.

"Varjele taivas!" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja sulkivat oven jälkeensä.

Tuhat tusinaa munia.

David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.

Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies, erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin — jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin otaksuisi, ainoastaan otaksuisi — tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi tarpeettomaan hullutukseen — että hänen itsensä ja munien kuljetukseen menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.

"Sillä katsos, AIma" — hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" — "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan — siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria — sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja — siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. — Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an — kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin — veneen maksavat matkustajat — siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten. Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"

Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David Rasmussen'in kyllin hyvin.

"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta, niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa — meillä olisi kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala — nykyisen asuntomme vuokra riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma — etkö luule, että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"

Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan hänen oma serkkunsa — tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö — vastikään palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta se oli peräisin!

David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa — hänen tuhat tusinaansa painaisi niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa, keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen punnita ainoastaan pieniä munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia", puheli hän rikkiviisaasti itsekseen — ja nyt hän huomasi, että tusina pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia tusina.

Rasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.

Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin. Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat — tilkitsivät, takoivat ja naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat, koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen — toivolle päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku keskeytyy merellä.

Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa, ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä, mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.

"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen — niin minä rakennan teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."

Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en, jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina Happy Camp'iin asti.

"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni. Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."

Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa, kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.

"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä, samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.

Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti päätään.

"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä. Ottakaa ne".

Hän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.

"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan odottaa".

"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."

Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille tovereille.

Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä, jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna, laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.

"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New Englannista.

"Tuhat tusinaa", vastasi Rasmussen ylpeästi.

"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla onkin vain kahdeksansataa".

Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.

Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä, jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä, jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.

"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin", vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja Alman saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä olevalta aallokolta.

Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.

Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli täyteen jääpuikkoja. Alma ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä, mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa! Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät eteenpäin yhtämittaisena jonona.

"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä, vaan ei pelosta.

"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!" rohkaisi toinen.

Rasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat häämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä saattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden laskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he sivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he näkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden miehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita käännettiin.

"Pi-pi-pidä varasi, ukkoseni", huusi kirjeenvaihtaja kalisevin hampain.

Rasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan ympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään ja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina lepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin vähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti kiihoittavasti katsella häntä.

Alma syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä rannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies rajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli Alma lentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.

"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?" huusi toinen Rasmussenin matkustajista.

Rasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan. Hän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja tunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut vähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata joitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.

"Tuolla hän tulee!"

Molemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat katsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan — riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita. Niiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala ohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla, kohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon ammottavaan kitaan.

"Meri ei ota häntä koskaan!" Samassa katosi musta purje näkyvistä suunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan yli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. Alma syöksyi ohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi pistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin kahdenkymmenen yardin päässä heistä.

Kaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin, alkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät kirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla. Mutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin kanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat, keittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara — kaikki, mitä he saivat käsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti vähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.

"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen munalaatikkoon.

"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä tervavaatteen alta.

"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!"

Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja äärettömästä vihasta.

"Voi, Herra Jumala!"

Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle, oli Alma joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen, ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja Rasmussen syöksyi pumpun luo.

Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän ohitsensa — pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän, pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus, joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja lähestyi raskaasti ja kömpelösti.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi Rasmussen.

Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan, ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä sormillaan solmeta hinausköyttä.

"Tulkaa ylös!" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.

"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia", kirkui Rasmussen vastaan. "Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä."

"Tulkaa ylös!" ulvottiin kuorossa.

Samassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli ja upotti Alman puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili Rasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili takaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä kuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.

Kolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein jähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin pumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in läheisyydessä. Kaksi miestä — eräs hallituksen kuriiri ja muuan puoli-intiaanimatkustaja — auttoi hänet karilta, pelasti hänen lastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä palkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he matkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen alkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia. Kullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät mennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet Forty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki nahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien muistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin. Dyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät jokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt saapua, ja Dawson — tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson — kitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun saadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.

Mutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä haaksirikkonsa jälkeen hän korjasi Alman ja lähti uudelleen matkalle. Kauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän työnsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka tuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa jäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin Windy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä Tagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. Alma kärsi paljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat säilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi peninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä säilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka tunsivat tarinan.

Puoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin välillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri omituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin jalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan vaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen saata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen jotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle lumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep Camp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua Pavona-laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla San Franciscoon.

Peräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan konttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen kuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä näyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien loistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat ja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä asioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä — mutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi hänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien ja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät, mokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa, mikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän oli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.

Kaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä, kunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa ottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat säilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota saattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen osalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja ahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut savupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät saavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt syytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää hänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja kun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi hän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.

Kun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja palelluttanut toisen jalkansa — joka oli vielä ollut hellä ja kipeä edellisen paleltumisen jälkeen — odottivat intiaanit, että hän antaisi perään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä muutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä. Siinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän oli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa ja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat paeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti heidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä, että olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain Chilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen kuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein he koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien merkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän epäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella, oli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai jäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua revolveriansa.

Ja niin hän matkusti eteenpäin — kapinallisine seuralaisineen ja villeine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat lannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit pysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä erillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja tuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin haavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa pakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein mahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri hänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän pitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi uudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja kuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket päivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat väsymyksestä puolikuolleita — hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti hän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli mies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt oli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson oli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla — ja näiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen saadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä kultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja jokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta. Kaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut mitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman lasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän suoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa tarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit tunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista valkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät tekemään työtä niin mielettömästi.

Sitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin pakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää vapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan kuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä ruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä, jossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen reunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi hän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun hänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He kulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin asetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet yli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla, jossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän vaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta painoi hänet heti jään alle.

Samana yönä karkasi hänen toverinsa heikossa kuunvalossa, ja Rasmussen häiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan — esine, jota hän käsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia myöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.

"Hm — hm — hm… Hauska mies… Mitä sanotte siitä?… Hänen päänuppinsa aivan vinossa", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle esimiehelle. "Mitä?… Niin — sekapäinen, aivan sekapäinen mies. Munia, munia, munia — aina vaan munia… Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä ajan oloon."

Viipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli — kaikki kolme rekeä toisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli epämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän pakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla ponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään yht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun poliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen kautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja Stevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun hän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä hän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia luonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti taas matkalle.

Viimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen savu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli raivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä pysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä yksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin tulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet Bennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen sekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet olivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen vetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu ja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja muutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin, kun raivattu tie alkoi — ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa päivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin voimat.

Mitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä ystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä, nämä reippaat ja vahvat miehet — he kiittivät häntä leveästi irvistellen ja raa'asti nauraen — ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni, hän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan katkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen päähänpistonsa — tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana, ei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa — ja tuolla oli Dawson… Tehtävä oli muuttumaton.

Little Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt saada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista — kovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin ravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat ähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli pannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen yksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten hinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin antamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä alaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun Chilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet kaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella hevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat tehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.

Täällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä etujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin tietä pitkin — kurja joukko ihmisiä. "Ei ole elintarpeita!" oli seisovana lauseena. "Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi lähteä." — "Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua keväällä." — "Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei ollut yhtään, joka olisi myynyt."

"Munat?" vastasi yksi heistä. "Dollarin kappale, mutta niitä ei ole yhtään."

Rasmussen teki nopean laskelman.

"Kaksitoistatuhatta dollaria", sanoi hän ääneen.

"Hä?" kysyi toinen.

"Ei mitään", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. —

Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä. Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen, mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.

Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot, että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.

"Mitä teillä on?" hän kysyi.

"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan. "Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"

"Kyllä, kaikissa."

"Oo — silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa — oletteko munantuojamies?"

Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti toinen tulevan maltillisemmaksi.

"Mitä tahdotte niistä?" hän kysyi varovaisesti.

Rasmussen tuli rohkeaksi. "Puolitoista dollaria", hän sanoi.

"Seis!" sanoi toinen nopeasti. "Antakaa minulle tusina."

"Minä — minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta", selitti Rasmussen epäillen.

"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on rahat."

Hän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti sen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä vatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein voittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko alkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen rupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta karhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja ystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi tavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja meluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi. Ja sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei saattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa takana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi ympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka tapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä vain möisi. "Seis!" hän huudahti, myytyään parisataa. "Enempää ei nyt tule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia itselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne."

Nyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi Rasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi hänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko toisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen hädintuskin pysyi pystyssä.

"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen suudapulloikkunoilla varustettu", sanoi hän hänelle. "Se ei ole minun, mutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä, ja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten luoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. — Tralalaa!" rallatti hän heti jälkeen. "Nyt menen pesääni syömään munia ja uneksimaan kotiseudusta."

Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti pikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin teurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen majan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään valkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.

"Puolitoista dollaria kappaleelta — tuhat tusinaa — tekee kahdeksantoista tuhatta dollaria!" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan takan ääressä.

Juuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti ympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään päättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa, mutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.

"Minä tahtoisin sanoa teille — niin, minä tahtoisin sanoa teille…" alkoi hän, mutta keskeytti lauseen.

Rasmussen halusi tietää, tahtoiko hän saada vuokran.

"Tuhat tulimmaista — minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs — että munat olivat pilaantuneita."

Rasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi antanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän horjuivat ja olivat kaatumaisillaan… Hän ojensi kätensä pysyäkseen pystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen lihan haju palauttivat hänen tajuntansa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. "Te tahdotte saada rahanne takaisin."

"Rahoista ei ole kysymys", sanoi toinen, "mutta eikö teillä ole toisia munia — jotka ovat hyviä?"

Rasmussen pudisti päätänsä. "Parempi on, että otatte rahat."

Mutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. "Minä tulen takaisin", sanoi hän, "kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on."

Rasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle. Hän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi rikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin tarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä, toisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko laatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja palaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan uutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.

Silloin naputti joku ovelle, naputti uudestaan, avasi ja astui sisään.

"Tuollainen sekasotku!" hän sanoi asettuessaan katsomaan hävitystä.

Särjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät ilkeätä hajua.

"Tuon on täytynyt tapahtua höyrylaivassa", arveli hän.

Rasmussen silmäili häntä kauan tyhjin katsein.

"Minä olen Murray — Jim Murray — kaikki ihmiset täällä tuntevat minut", mies jatkoi, "olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne ovat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole niin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin".

Rasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää helvettiin", sanoi hän kiivastumatta.

"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon tuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään. Kaksisataa. Noo — mitä sanotte?"

"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "ja laputtakaa siitä jalkoihinne."

Murray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään — ja sitten hän peräytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen kasvoja.

Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.

Lit-lit'in naimiskauppa.

Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä, mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan. Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort Angelus'issa.

Täällä hän otti pian — luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana — maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun, joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa. Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.

Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle, paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa. Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.

"Lit-lit, niin — hän on Lit-lit" — tällä tavoin hän kuvasi häntä miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc Lean'ille.

Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa — "hänen korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi — voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan — ja koska Lit-lit herätti hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.

Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.

Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär, ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox tiesi, että ukko tiesi sen — ja sentähden kartettiin juuri tätä keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa naivisuutta.

Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä, olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa. Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan, onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen mies kuin itse toimitusmies — joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan hierarkiassa — oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein pelotti häntä — se oli niin ihmeellinen.

Kun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä. Seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja katoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt sen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan. Näinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut hänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria metsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän tarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään hinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle. Ja tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.

Ja kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa olosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen levottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä — häntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli elämästä oppimista — tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka sanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen toimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.

Mutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten sen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän pettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen juttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut naimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän pohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä poislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi sydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi syrjittäin puhetoveriinsa.

"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane", sanoi hän, "minä tarvitsen squawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni."

Snettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli vanha eukko ja hampaaton.

"Ei, ei", keskeytti toimitusmies. "Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen paljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te kenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle."

Snettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari askelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi neuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.

"Kattou?" ehdotti Snettishane.

"Hänellä on vain yksi silmä", vastusti Fox.

"Laska?"

"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti hypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo."

"Senatee?" jatkoi Snettishane.

Mutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: "Mitä hullutusta tämä on? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen ämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai olenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua mielihyvällä? Katsos — minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että ylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet vapisemaan ja tottelemaan!"

Snettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen sfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut toimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen ajatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän kykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin yksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään useampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä ainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.

Snettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti vaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti nimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän näytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas lähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään häntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta ehdostaan.

"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet Lit-lit'in", sanoi toimitusmies. "Tahtoisin tietää, sopiiko hän minulle."

Snettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta tämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli ratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen pois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan tyttärensä nimen, mutta — toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä ainoata askelta.

Snettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti valkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.

"Noo", sanoi toimitusmies miettiväisenä, "ainoa keino päästä asian perille on kai tehdä ehdotus." Ja nyt hän korotti äänensä. "Minä tarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa tupakkaa, oikein hyvää tupakkaa."

Snettishane vastasi tekemällä eleen, jonka piti merkitä, että kaikki huopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät korvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti hänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että hän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa rommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista kangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta kohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.

Nyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että peitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus pyyhittiin yli — vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu mainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä naimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen jälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava Lit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä, puteliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta — hinta, mikä John Foxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi kuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa pikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että Snettishane oli hänet hyvästi kyninyt.

Väsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen levolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä ulos.

Hän rykäsi merkitsevästi. "Soo — sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän tähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle esiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä ohjeenasi — mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken tulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka kuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä yksinkertainen kuin iso."

Seuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona. Toimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi Mc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen ruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona tehtiin valmistuksia potlatch'ia varten. Potlatch on sama kuin "pidot", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa toimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean kuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille. Miehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä ollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää metsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi sulhasen anteliaisuudesta.

Lit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti partainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja, loistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen pitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä koko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon. Snettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän — heti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.

"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan", alkoi hän painostaen sanojaan, "vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla, ja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota — hullu kun hän on — ja tulla minun tyköni. — Ei ei", lisäsi hän nopeasti huomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi selkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, "sillä tuskin tämä on tapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani. Ja silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se asia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua olemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat useampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää köyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla."

Lit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta isäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku asioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan paljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen juhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan sisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa, missä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.

Lit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman esimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut ajatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä alituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään saattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja minkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää leipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain halusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen suureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä ystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi sangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi, mutta silloin voimakkaalla kädellä. "Lit-lit on tämän paikan valtijatar", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen. "Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?" Ja sekä Mc Lean että Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen tapana ollut pistää sormiaan väliin.

Mutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi miehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa, hankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta, suunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät suuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen ylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes huhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa tyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in piirissä.

Silloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata korkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä avioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi siitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa onnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta, ja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota hän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja vapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri toimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa — hänen hellyytensä ja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in hermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.

Mutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään alituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi hän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin perinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin vähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan pelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi häntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria tavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet höyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen käyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta tavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut ihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut äärettömät rikkaudet.

Tämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko hänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä pari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. "Eikö valkoinen isä ole sangen hyvä?" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli paras, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen. Ja seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John Foxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne. Sitten hän sanoi ääneen: "Vieköön piru tuon korpin!" ja Lit-lit nauroi ääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.

Varhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta ennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona. Hän kieltäytyi kuitenkin syömästä "akkainruokaa", ja hetkisen perästä hän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli saanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja sentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän tupakkaa ja useampia pyssyjä — ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän nimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan oikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta liikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane oli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli selittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa säädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia tyttärensä takaisin.

"Minä olen nykyään hyvä kristitty", jatkoi Snettishane, "ja tahdon, että Lit-lit'ini pääsee taivaaseen."

Toimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa mennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet taivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan tarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta Snettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.

"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua virranrannalla", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.

"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin." Hänen sydämensä löi ikäänkuin olisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä: "ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin sitä edellisenä yönä."

Tämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni otetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa naisen asemaa ja oikeuksia — ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä, joka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.

Mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului vanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi isä uhkaavalla äänellä: "Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi."

Samassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi auttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.

Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli jättänyt laukasematta.

Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut, mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea, mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.

Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia vasten ja selkä John Fox'iin päin — ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin että yöilma värisi.

Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi hiljaisuudeksi.

John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista. Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi vanhojen luitten levätä sängyssä."

Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos poltteli hänen nahkaansa.

"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."

"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."

"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja yöni ovat mustat surusta."

"Niin mustat kuin korppi", sanoi John Fox.

"Niin mustat kuin korppi", sanoi Snettishane.

Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden pysyn liikaa.

Bastardi.

Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi". Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa, ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi, sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.

"Sacre dame", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen lumessa.

Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt — ostakaa se heti paikalla!"

Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä koiralla.

Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä — siitä syystä hän oli saanut nimensä — mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri harmaja susi. Äitinsä sitävastoin — ja hänestä oli hänellä heikko muisto — oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon. Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä, ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma. Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen, erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.

Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta — viisi julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti. Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia — niiden vuoro tuli myöhemmin — vaan ainoastaan yksinkertaisia selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina — jotta hän voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.

Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa. Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa. Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada ilmoille vihaista murinaa — selvä todistus siitä kostonhimosta, jota hän tunsi — joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä. Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.

Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla, lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään vielä saatanallisempia julmuuksia.

Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea — Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän — heitti Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet. Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.

Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa; Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.

Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään. Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä — sacre dame, se oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti joskus tapahtua, tai myöskin — oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.

Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi — niin, Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi, että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen takanaan.

Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt, olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan sitä.

"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.

Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden salaperäisen lausumistavan — hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa, korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.

Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset, hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti — hänen ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin. Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi nukkuvan kimppuun.

Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa, ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta se ei merkinnyt mitään — nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa — kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos suusta.

"Vai niin? No — bon, sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.

Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin, istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.

Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.

"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"

Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin, teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään — ja hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.

Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus — sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina. Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen, ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina, iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.

Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan. Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi hengittääkseen.

"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan muuta ääntä kurkustaan.

Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri, mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.

Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä? Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"

Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän leuoiltaan.

Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä, nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa. Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.

"Merci, non", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. — Sanoitteko, että antaa sen kuolla? Non. Se ei olisi hyvä. Siksi että minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."

Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.

Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.

"Bon!" sanoi Leclère. "Bon! Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.

Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan käsivarrelle. "Mon père — tuo Bastardi — se on oikea paholainen. Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta levossa ja rauhassa?"

Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan. Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja huomasi tämän.

"Varjelkoon!" sanoi hän. "Minä luulen varmasti, että eläin käsittää…"

Leclère nauroi. "Kuulkaahan, mon père — mitä minä nyt sanon, sen se varmasti ymmärtää."

Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.

"Minä sanon — kuole!"

Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.

"Minä nostan aseeni — kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja tähtäsi suoraan Bastardia.

Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen nurkan taa.

"Varjelkoon!" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.

"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?"

Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä rajattomaan ymmärtämykseen asti.

"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?"

Taas hartioitten kohotus.

"Mon père", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut. Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi. Niin. Kerran. Bon!"

Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin. Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä, janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia, niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti. Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä. Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista — hän rakasti sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.

"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"

Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja, joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti — hän seurasi tuuma tuumalta, askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.

Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät, silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun — ja sitten seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.

Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut. Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät katkerinta vihaa ilmaisten.

Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän perusaineksen kanssa — tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla, joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.

"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni — näin ja näin. Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat, naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja Bastardi laulaa vou-vou — ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"

Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän ei tehnyt sitä toista kertaa.

"No olkoon niin, mon père", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä arvelette, mon père?"

Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla, jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en. Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin lähtivät matkalle. Lizzie, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun väijytysjoukosta ja murhasta.

Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.

Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli hänen kiivas luonteensa — muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi. Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena; siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.

Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin. Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen. Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun — se oli viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse — Leclère — kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut häntä.

Siinä kaikki.

Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen tuntia armonaikaa, ja Lizzie meni virralle tekemään tutkimuksia. Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia, jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin kuin lakiasäätävääkin kansaa.

Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni — miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs armonosotus, niin kai se on — niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin — että te ensin hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"

He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi — järjestyshän oli oleva, että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli, kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.

"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan, Slackwater."

Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère, jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.

Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä, kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin, heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.

"Odottakaa, odottakaa — pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan — hän joka pahoinpiteli squawiaan ja aiheutti rähinää."

"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."

"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen. Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa, niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."

"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä leikissä."

"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että voitte olla kiitollinen siitä."

Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät, ja hän vaipui pitkään odotukseensa — kuvaannollisesti sanottuna. Ei voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa, ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja, kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.

Nämä ajatukset askartelivat hänen aivoissaan kunnes hänen katseensa sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville, nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista. Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti ympärilleen.

"Sacre dame", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.

Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.

"Minä olen mennyttä miestä", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja katkerasti.

Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle säilyttääkseen tasapainon.

"Pidä varasi, Bastardi", sanoi hän rauhallisesti. "Minä tapan sinut".

Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua laatikon päältä.

"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!" huusi hän.

Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla. Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.

Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista, pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan, tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui heiluvaan liikkeeseen.

"Hei! Päästä irti — sinä helvetinsikiö!" huudahti Webster Shaw.

Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti päästämättä otettaan.

Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.

"Kas tässä, ottakaa se", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.

Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.

Jees Uck'in tarina.

Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa, mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.

Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista, niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.

Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie. Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli Jees Uckin isoäiti.

Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi". Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.

Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen — hänet, josta tuli Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi Tukesan.

Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle. Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän keskuudessaan.

Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen vai Behringin mereen — mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli aina seurannut.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan. Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen. Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne. Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan; sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me johdamme alkumme.

Huolimatta siitä kiertolaisverestä, — tai kenties sen takia — joka hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista, itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät — sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen toyoot-intiaani.

Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan, niin että hänen isänsä — Neil Bonner vanhempi — lopulta kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää oppimaan parempia elintapoja — jotta hän luopuisi harmia tuottavista hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.

Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt, kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino, joka esti häntä menettämästä järkeään.

Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen sanan — ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola oli todellakin tehnyt hänestä miehen.

Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä, jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" — "Yanana Station" — "Twenty Mile" — mikä saa meidät luulemaan, että nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta; se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä, mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään huolta kaikesta.