JAURI JA HELJÄ.

Jalo Jauri, sankar suuri, Iki-Heljä, Herran nainen, nuo on helmet Turjan heimon, joista haastaa heimokannel halki aikain kaikuvainen: Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he. Jos saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden!

Ylenivät yökköin maassa unten urho, Jauri jalo, nuori Heljä, heimon kukka, onnenpaiste orjakansan, armas niinkuin aamun valo. Kuin kaksoistähtöset toisiaan varten he luotiin tahdosta kohtalotarten. Polo Turjan maa jo valtias-aikaansa vartoaa.

Ja he lempi toisiansa, satu-neiti, sankar valon, ja he loisti niinkuin tähdet yli pitkän Pimentolan, Sariolan summan salon. Näin kuiske käy yöstä, mi kirkkaita kiittää: valon heimoa suurta he kerran siittää! Mut lempi on yö ja sokeudella se uhrinsa lyö.

Kantaa jalo Jauri kalpaa eestä kansan yössä hankein. Samoo voittoretkeltänsä kimaltavin kilvin, töyhdöin, kera hohtovöisten vankein. Ja jäljessä urhon käy koko kansa urotöitään laulain ja kunniatansa: Kuninkaamme hän on, hän Turjan auttavi aurinkohon!

Pahat kielet neittä pauloo: Jo sun jalo Jauri hylkäs, sievän Siiran, armaan Aarian, vanki-orjan, orja-neiden vierellä nyt viihtyy ylkäs! Ja Heljä hän nauraa ja itkee ja suuttuu, ja mielensä tummuu ja mustaksi muuttuu. »Hän hylkäs mun!» Voi, häpeää, murhetta unhoitetun!

Ilkkuu impi: »Orjaa lemmit!» Sinkoo sulho: »Lemmin, lemmin, siron, nöyrän Siira-orjan sekä valtiatar Aarian välillä vain enää emmin!» Näin Heljä: »Siis tiedä, jos herjasit mua, mun lempeni ammoin jo herjasi sua, sun kanssasi vain ma karkelin, kyllin jo leikistä sain!»

Ja hän katsoo alta kulman jumalien julmaan Jauriin, ja hän näkee peikon pahan sulhossansa, pakoon suorii, karkaa lailla aran kauriin. Ja Jauri hän viettävi voittonsa juhlaa, hän leikkivi, laulavi, lempeä tuhlaa ja maljoja juo ja uhmansuukkoja vieraille suo!

Havahtuivat Iki-Taatot tai vähillä, turman nähden, jyrähtivät tuomionsa, kirjoittivat tähtiin kirot ihmisluonnon heikon tähden: He nousseet on taivaan tahtoa vasten, tosi tulkohon leikistä tuhmien lasten. Ijät itsekseen he käyköhöt, outoina toisilleen!

Hiipii luo jo hieno Heljä: »Omas olen, vaikka orja!» »Et sa ole oma Heljä, tuosta tunnen oman Heljän, ettei mua lemmi sorja!» »Sua lemmin, ah, Heljä, mun armaani ankein!» »Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!» He on sokeat, voi! taru tumma tää Turjalle suurelle soi.

Heljä, kovan onnen orja, heittää helyt, hylkää suvun, häipyy yksin tummaan yöhön vyötettynä pakkopaitaan, kaapuun katujoiden puvun. Näyt kummat hän näkee, hän tukkaansa raastaa, hän sankarisulhosta suuresta haastaa: »Te porttinne nää hänt' ylhäistä varten, oi, ylentäkää!»

Jauri, rakkauden sokko, riisuu kypärän ja kalvan. Sydämensä päivää etsein painuu Turjan pimentoihin lailla vaeltajan halvan. Hän kanteloon vaihtavi jousen ja miekan. Näin soitto soi sokean kanteleniekan: »Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!»

Iki-Heljä, Herran nainen teillä parannusta saarnaa: »Laupiaat ja nöyrät olkaa, ettei ylpeyden laine niele elon onnen kaarnaa. Mun katumustaakkaa täytyvi kantaa, siks kunnes hän saapuu ja anteeksi antaa, valon sankari tuo, tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!»

Jauri, kaihon kannelniekka suree sydämensä paulaa, maita matkaa, uupuu, vaipuu, murtuneena, hapsin harmain yhä lemmestänsä laulaa: »Niin kauan on arvoa, ah, elämällä, kuin kaunis on Heljä maan pinnalla tällä! Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!»

Vyöryy valon jumalasta saapuvasta ylhä maine. Ikävöipi Iki-Heljää, ihannetta ihmismuodon laulu niinkuin meren laine. Ja jäljessä laulajan käy koko kansa kera itkien untaan ja murhettansa: »Tule syliini mun, sa varjo kaunihin kadotetun!»

Sinis kaikuu Jaurin kannel, kunis hehkuu Heljän usko. Välillänsä yö on väljä. Niin he kiertää toisiansa niinkuin aamu-, iltarusko. Yhä täällä he kulkee, vaikka ei näy he, yhä toistaan ja rauhaansa etsien käy he. Jos saavat he sen, se hetki on heimomme valkeuden!