Front matter

LEHTIVIIDAN TORPPARI

Nykyajan kuvaus.

Kirj.

EERO JÄRVINEN

Porissa, Porilaisen kirjapainossa, 1898.

1.

Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta kopinaa kuului ulkoa.

"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon — kuinkahan vaan lienee käynyt — ett'eihän vaan —" hän itsekseen puheli pelon ja toivon sekaisilla tunteilla.

Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti Komulainen, Katrin mies, astui sisään.

Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein vavahtaen säikähti.

"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.

"Niin kävi, kun kävi — raskaasti putosi vasara —", Antti vastasi, ja hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein vapisi.

Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.

Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:

"Minkälaisen tuomion sait?"

"Niin että torpasta pois —" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa seinää päin.

"Herra siunaa — ja tottakin torpasta pois — ja mitäs vielä muuta?"

Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.

"Sakkoa vaan ja — arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen Katria silmiin.

"En sitä voi arvata — — oliko se kaksikymmenen markkaa?"

"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."

"Kaksi sat—aamark—kaa — no voi hyvänen aika — jopa se vei meiltä elot ja elämät."

"Hm."

"No mitäpäs nyt sitte —?"

"Kuolema on edessä — nälkäkuolema, taikka jos —"

Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.

"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen —" hän sanoi nipistäen Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa seasta.

Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa. Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.

Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" — "parasta ehkä olisi jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi sieltä pää edellä kiveen. Uh — hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi — ja vaimo ja tytär Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta pyytäen sokeria.

"Voi tuota viatonta raukkaa — ei se vielä tiedä mitään näistä maailman menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."

"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen tyhjemmiksi tule kun jo olemme."

Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti silmiin.

Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.

Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.

"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen — jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.

Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä taistelostansa.

"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi huolivan?" Antti vastasi.

Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti asioista maltillisemmin tuumia.

"Tule nyt ja juo kahvia — ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."

Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui istuvan ihan kurkkuun.

Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin, tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu "kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.

"Päivää — täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.

"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte vielä iso sakko."

"Ja niin pienestä asiasta."

"No, mikä se asia sitte oli?"

"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia auvaistuksi Noropelloilla — niin siitä sitte käräjiin ja paikasta pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.

"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.

"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.

"Ja niin mitätön asia — voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan osanottavasti kuunteli.

"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki. Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa vastaan takaisin."

"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti selitellen myönteli.

"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.

Tukevaa kolinata kuului ulkoa.

"Se on meidän terva-Jukka, minä sen tunnen astunnasta", Wille sanoi.

Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä, tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.

Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä syliinkin.

"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"

Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.

Selitykseen olikin Elli tyytyväinen.

"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.

"Niinhän se kävi — semmoisia ne ovat herrat", Antti vastasi.

"Minä kuulin sitä Lehtiniemen Hessulta ja ihmettelin", Jukka vastasi.

"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään, isketään, jotta tuntuu — ."

Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä, että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.

Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi tupakkapuruansa.

"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon, ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista esimerkiksi, että hän on hyvä — perin hyvä mies. Mutta niinkuin sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."

Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista. Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin, samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin säädyssä.

Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.

Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.

"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli sentähden.

"Vai niin — vai semmoista — anteeksi pyytäisinkö — ehei — ikinä en sitä tee — ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei siihen kumminkaan suostuisi — ja sitte kylässä sanottaisiin jotta: 'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.

"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista", Jukka kumminkin toimitti.

"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi pyyntöä", Antti vastasi.

Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän sitä voinut uskoa.

Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli tehtävä.

Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan. Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.

"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi — kyllä meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta kutoessaan.

Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli joutunut.

Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:

"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."

"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia. Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."

Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa tuolla pöydän korvalla.

Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin iloisilla toiveilla hän läksikin.

Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs sai kuolettavan luotin ruumiisensa.

Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui. Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä kokouksessa nyt hyväksyttiin.

Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä tervehdykseen.

Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.

Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa, vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa virkannut.

"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten, villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin keitailtaan.

"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että — —"

Heikki puhui viimeiset sanansa tuoppiin piimää ryypätessään.

"Että sinä olet saanut tuomion pois torpasta ja vielä sakkoa?"

Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet hiussuortuvat toisten joukkoon.

"Kyllä siinä on perää — ja niin arvottomasta asiasta".

"Hm".

Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut. Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.

"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa.

"Hjaa — — —".

Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.

Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa sellaisia ottavansa.

Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.

Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.

Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.

Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.

"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti, leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.

"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan, niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi akkunasta ulos pihalle.

Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin, nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään loikkasi sisään.

Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi, jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.

Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän ja emännän seuraamina.

"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi Antille heidän kahdenkesken jäätyään..

"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi —." Ei Antti sanonut enempää vaikka ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.

"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen", piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa levätä.

"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi ilmi.

Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.

Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.

Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.

"Nyt nuokin taas — mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.

Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä suorastaan saliin.

"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen olivat kahdenkesken.

"Jokohan noin? Ja minkähän tähden?" Antti ihmeisiinsä mennen sanoi.

"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.

Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista vähemmin Karhulan herrassöötinkin.

Ei — nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta tuumailla.

2.

Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki, oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi asti lannoittamaan ja hoitamaan.

Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä moitittavasti puhui.

Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa, sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän vettä myllyynsä.

Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin, koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.

Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.

Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä töistänsä.

Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot määrätyillä summilla.

Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.

Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.

Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa Karhulan tuomarin toimille.

Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.

Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.

Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.

Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini, leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen taskuun.

Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.

Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä, missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.

Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut epäillä mistä ovesta sisään astuisi.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.

"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.

"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa — kunnioitettava herrassöötinki — se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja kasvanut — ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa. Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki — jos vaan —".

Viimeistä lausetta sanoessaan herahti kyyneleitä vaimon silmistä.

"Ei auta enään — sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan kunnolliseen hoitoon — ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki pellot ja niityt otan teiltä pois —. Niin voit sanoa sillä tavalla miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".

"Vaan Herra Jumala — —!"

"Ei mitään Jumalia enään, nyt saat mennä!"

Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein selväksi.

"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.

"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.

"Vai niin — hm!"

Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.

"No kuinkas kävi? — Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.

"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.

"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän näköisenä.

"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.

"Semmoinen mörökölli se on — kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.

Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.

Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä, sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.

Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki — ja jos ei sekään, niin tottahan joku muu.

Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo — tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon emännäksi, ja sitten - - ja sitten —

Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.

Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti, Elli-tyttö ja — kaikki.

Ja silloin taas oli kyynel putoamaisillaan.

3.

Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin että hän on huono — kykenemätön mies.

Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi, koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata, pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja sentään sai hän "huonon" nimen — kykenemättömän nimen.

Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.

Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan odottelemaan.

Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut, ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.

Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan, ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian järkensä kadottanut.

Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen pyörähtelevän petäjikössä.

Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä sitte sorretaan ja halveksitaan."

Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain, joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.

Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään. Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.

Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.

Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän rinnoillaan kiiltäviä esineitä.

"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule äiti, kun on niin kauniita — saanko minä nuo — saanko äiti!" hän liverteli.

Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.

Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.

Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat, Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.

Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori, sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin ylioppilaaksi olevan hankkeissa.

Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.

Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.

Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.

Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi erittäin hyvää janoa vastaan.

Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut vuoroitella haarikasta.

"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla hörppien kirnupiimää.

"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.

"Tuhansia kiitoksia!" Katri sanoi oikein riemastuen sekä niiasi.

"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.

Katri kiitti ja niiasi.

"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.

Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän herrassöötinki."

"Niin no — hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.

Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen. Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.

Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja pitkäkoipista koiraa, kysyen:

"Onko Moppe vai?"

"Ei ole kun Jaakko", pehtoori vastasi nauraen.

"Oikeinpa on ihmisen nimi", Katri ihmetteli.

"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.

"Nikki Mustonen", hän vastasi veitikkamaisesti hymyillen.

Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.

Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista, niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen olento."

"Ei niitä noin kauniita usein näe", Agnes neiti vakuutti.

"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra sanoi sukkelasti hymyillen.

Vakava katseinen pehtoorikin nauraa homotti suunsa täydeltä.

Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.

"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä torpan paikan ja —" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.

"Hm, — niin no — meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen kanssa.

"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat kirnupiimää niinkuin me itsekin —"

"Mutta eipäs kelvannut haarikasta vuorotella, kun piti olla oikein kupit."

"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."

"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. — Mutta sinä saat nyt voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä vaimo — että."

Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt, niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa tehtävän.

Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.

4.

Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää, siinä välissä vaan pieni valon viipale.

Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa voi.

Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista, mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.

Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:

"Sun haltuus rakas isäni, Mä annan aina itseni, Mun sielun ruumiin tavaran Ne ota herra vastahan",

Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli suuremmoinen tervahauta.

"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä näkynyt liikkeessä.

"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta lautaputkasta.

"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.

Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.

"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.

"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"

"Torpan kaupoille tietääkseni? Vai olenko väärässä?"

"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin kauppoihin ryhtyä?"

"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."

"Hm — erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa kuin muistakin herroista."

Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."

"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."

Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti jo pelkäsi pahinta.

"Niin no, koettaa pitää — hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä heti alkoi juosta lönkytellä.

Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.

Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä ja apetta raudikkonsa eteen.

Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.

Kättä pistettiin molemmin puolin.

"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun —" pehtori puhetta alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.

"Sitä varten kai minä tulin", Antti vastasi otsakurttujaan nostaen.

"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne sisään siksi aikaa kun —" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.

Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt enää on."

Kopistettuaan lumet jaloistaan meni hän pehtorin jälessä aina peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.

"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"

"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin tarjooman sikarin.

"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs Komulaisella siihen on sanottavaa?"

"Enpä oikein käsitä tuota — minnekä se Heikki sitte —?"

"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä. — Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on ostanut upean maakartanon."

Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja ihmettelevästi.

"Eipä maailmassa — vai on se Heikki talonsa myynyt — ja niin upea ja hyvinvoipa talo."

"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen nousi, niin silloin se jäi meille."

Tätä sanoessaan kierteli pehtori viiksiään mielistyneen näköisenä.

Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."

Pehtori ja Antti menivät.

Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut, kun tuli kaupat.

Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori kapteenin työhuoneen avainta.

Täällä ei ollut Antin mielestä niin komeata kuin Karhulassa.

"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.

Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta, mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä käski istumaan — Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.

"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen edestakaisin pitkin lattiaa.

"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen lakkiaan siinä istuessa.

Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti silmiin katsoa.

"Niin no — pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on: kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."

"Kyllä, herra kapteini", pehtori vastasi lyhyesti kumartaen.

"Ja sitte asetatte hänen siksi aikaa sinne Järventaustaan."

Pehtori kumarsi vastaukseksi.

Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa torpan hommissa.

Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.

Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun, sekä läksi tekemään paluumatkaa.

Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki, kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes jotain lystiä."

Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt isäntänsä jutuille.

Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.

Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin. Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"

"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva. Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."

Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän jo ulos tulokkaita vastaan.

"Terveisiä", Antti sanoi iloisesti kartanolle tultua ja pysäytti hevosen.

"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi hevosta päästellä.

"Kyllä sieltä hyvää kuuluu — jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.

Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.

Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:

"Isä tuli, isä tuli!"

Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen saanut noista kaupoista tiedon."

Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.

Ja sitte hän oli niin iloinen — niin iloinen, ettei pitkään aikaan.

5.

Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä, hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja apumiehiä.

Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.

Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä päättivät kutsua.

Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman vehreällä värillä.

Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.

Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli voitu aikaan saada.

Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.

Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.

Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.

Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.

Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.

Käytyään kerran kunnan esimiehen luona asialla, havaitsi hän siellä muutaman pääkaupunkilaisen sanomalehden ja hiukan katseltuaan sen sisältöä, päätti hän tilata tuon lehden.

Ja tarkoin hän sen aina lukikin, aina ensimmäisestä hamaan viimeiseen kirjaimeen saakka.

Mutta ennen pitkää kiintyi hänen huomionsa etupäässä kertomuksiin sosialistein maailman parantamispuuhista ulkomailla, joten muut seikat ja tapahtumat saivat väistyä sivulukemiseksi, sillä noissa sosialistisissa toimissa löysi hän paljon kannatusta omille mielipiteilleen.

"Ei kukaan ole toisensa herra, ei yksi saa olla rikkaampi kuin toinenkaan."

Tuota aatetta ryhtyi hän uudelleen mielessänsä hautomaan. Puhuipa siitä joskus kunnankokouksissa, mutta sai vastaukseksi semmoisen räpäkän että viimein alkoivat tuntua ikäviksi koko kunnalliset harrastukset, ja vähä vähältä alkoi hän niistä vieraantua.

"No etkö sinä Antti menekään tänään kunnankokoukseen?" Katri kysyi syöttäen pikku Heikkiä, joka noin kuukausi takaperin oli maailmaan tullut.

"Enkä mene tänään enkä muulloinkaan. Siellä on niin paljon ylpeitä isäntiä, joiden joukkoon en minä halpa torppari kelpaa", Antti vastasi nostaen ja laskien otsakurttujansa.

"Kelpaa — miksi et, koska olet ennenkin kelvannut?" Katri uudelleen kysyi katsoen vähän epäilevästi Anttia silmiin.

"Se oli ennen, mutta nyt ovat asiat toisin. Eikäpähän minua tuolla ennenkään liene niin suvaitsevin silmin katseltu."

Hän ei selittänyt asiaa sen paremmin. Antoi Katrin vaan tuumailla että "mikähän sen päähän on nyt taasen pälkähtänyt? Jotain erinomaisempaa on sillä nyt taas mielessä."

"Mutta ei hänkään sitä sen enempää ajatellut."

"Tiedätkö, mitä tän'aamuna kuului pehtorissa käydessäni?" Katri kysyi silitellen pojan päätä ja itsetietoisesti katsoen Anttia silmiin.

"Mistäpäs minä tietäisin, kun en ole kylälläkään käynyt", Antti vastasi tarkastellen kuokkaansa ja tuumaillen lähteä mansikka-aholle kuokkimaan.

"Mutta arvaapas."

"En osaa."

"Sanotaan kohta tulevan maamittareita toimittamaan isojakoa."

Katri katsoi kysyvästi miestänsä silmiin.

"Mitä se sitte on se isojako?"

"Etkö sinä ymmärrä, joka mies olet?"

"Ymmärrän hyvinkin, kun vaan tulen tolkulle — mitä se sitte —?"

Antti kävi kovin uteliaaksi. Pani kuokan pois ja rupesi piippuaan pitelemään.

"Tulee näet uusi laki. Niin sanoivat Woutilassa käydessäni — semmoinen kun Wenäjälläkin, että kaikki ovat maatilusten isäntiä. Ei siellä kuulu olevan torppareita ja muuta työkansaa niineksikään. Ja semmoinen laki se nyt tulee meillekin. Maamittarit kuuluvat tulevan tännekin pian ja sitte otetaan niiltä, kellä on, ja annetaan niille, kellä ei ole."

"Nyt ymmärrän!"

Antti nousi kävelemään ja näpsäen sormiaan sanoi tuo, sekä lisäsi vielä että: "sitä olen jo odottanutkin pienestä pahaisesta saakka, vaan tuleehan kumminkin. — Totta tosiaan: nyt ne isot herrat ja rikkaat saavat nähdä ketä ovat halveksineet, ketä ovat pistäneet, kuten raamattu sanoo."

"Mutta jos ei tulisikaan, jos olisi huutojuttua koko asia", Katri sanoi.

"Voipihan se tulla ja voipi olla tulemattakin."

Mieli kävi välien alakuloisemmaksi kun ajatteli että jos ei sitä isojakoa tulisikaan.

Mutta eräänä päivänä pistäysi Tervajukka Lehtiviidassa ja kertoi että maamittareita oli kartanossa asuntoa ja että niiden pitäisi ryhtyä toimittamaan isojakoa. Maamittarin, oikein sen pääherran renki oli sanonut että nyt paloitellaan koko kartanon maat niin moneen osaan kuinka monta asukasta näillä mailla on, ja sitte annetaan osa jokaiselle.

"Kyllä nyt tekee tuhoa niille, kellä taloja on", Jukka sanoi tosissaan heittäen päätään vasemmalle.

"Vielä siitä vertakin vuotaa ennenkuin asiasta tosi tulee. Ei se Karhulan herrassöötinki ainakaan vähillä tavaroistaan luovu", Katri tuumaillen väitti.

"Vai niin — hm — Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista, vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu. Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."

"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka miettivän näköisenä sanoi.

"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."

Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla. Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi ansainneet kuin vähän selkäänsä.

Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään, oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli." Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."

Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:

"Olkaa vaan rauhassa, kyllä teille annetaan oma maapalsta!"

Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.

Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn, sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista, tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta isänmaallisuudesta.

Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa, puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.

Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.

Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin kaksikymmentä talonpojan taloa.

Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten maatilain omistajia.

Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.

Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt taskuunsa kauniita setelikääreitä.

"Kuulehan Katri", Antti sanoi eräänä päivänä vaimollensa.

"Mitä sitte?" Katri kysyi.

"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua. Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."

"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun, ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."

"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua. Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."

Katrin oli tietysti myöntäminen että se on totta joka sana.

"Vaan mikäs sille nyt neuvoksi kun isojako tuli?" Katri kysyi.

"Mitäs muuta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja sillä hyvä. Olkoon niin suuri herra kuin onkin, saa hän tyytyä samanlaiseen osaan kuin hänen torpparinsakin", Antti selitteli.

"Se niille kelpaa. Olisivat olleet ihmisittäin ei kai olisi sitä jakoakaan tullut", Katri sanoi ylpeän puolisesti.

Antin ja Katrin tuntui olo oikein hyvältä kun tiesivät pian leikattavan maankaistale siitä Lehtiviidan tienoilta ihan heidän omakseen, eikä koskaan sitte tarvitse veropäiviä tehdä.

Seitsen-vuotiaaksi ehtinyt Ellikin, muuten oikea äidin perikuva, jota moni poika jo ihaillen katseli että: "kun tuo aikuiseksi saapi, niin on se oikein kilpailun alainen", sekin jo käsitti ilosanomaksi koko asian.

Kun vanhemmat ovat talon isäntiä ja emäntiä, niin on hän silloin talon tytär, joka nimitys kuuluu kauniimmalta kuin torpan tytär.

Senvuoksi hän lauleli pikku Heikkiä tuutiessaan että:

"Kun mamma ja pappa talon saapi, Niin silloin tulee lysti, La la la la la la lapselleni Ja silloin tulee lysti".

6.

Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.

Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio, levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.

Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas uusia peltoja.

Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa oltiin rikastumassa.

Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla yhtä hyvä.

Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.

Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä kukistaa.

Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla etsiskeli.

Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn. Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:

"Moitittava seikka.

"Ei siinä kyllä että yksinkertainen kansa luulee isonjaon tarkoittavan sitä, että jokaiselle annettaisiin ilmaiseksi oma maapalsta, vaan ovat jotkut maamittareistamme tätä heidän hullua luuloansa vielä vahvistaneet vakuuttamalla asian niin olevan. Ikävintä siinä on se että miehet, joiden olisi luullut olevan siksi valistuneita että olisivat neuvoneet kansaa heittämään pois tuollaisen naurettavan luulonsa, ovat sitä päin vastoin vahvistaneet. Tässä ei yksin riittäisi ankarat moitteet tuollaisesta häpeällisestä menettelystä, vaan ansaitsisivat vielä lisäksi laillisen rankaistuksenkin tuommoisesta häpeällisestä narripelistään."

"Siinäpä se nyt oli, ihan tuolla tavalla se asia minun mielessäni poti", Tervajukka sanoi pusertaen naurua ja heittäen päätään vasemmalle, kun kuuli Komulaisen lukevan.

"Kyllä sitä minäkin epäilin, mutta kun sitä niin oppinut mies kuin maamittari, vakuutti, niin enpä sitä voinut olla ihan uskomatoinkaan."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", hymähti Jukka ja imeskeli huuliaan.

Hänestä kun aina elämä oli tuntunut niin valmiilta, ettei se enempää valmistamista kaipaa, ja oli sentähden mielensä hyvä että entiselleen jäätiin.

Kun tuli kuulluksi että Lehtiviidassa tiedettiin isonjaon asia ratkaista, niin sielläkös vieraita kävi kuin kirkossa. Yhtenään sai kahvipannu liedellä porista, ja - aina se siellä porisikin, poristen ja sohisten kuin saunan kiuvas eikä Katri tuskin joutanut muuta kuin kalistella kahvikuppeja ja lennättää tarjottimella niitä vierasten nenäin eteen. Ja sanomalehti kourassa sai istua Antti kuin pappi messussa ja saarnata jokaiselle tuota "Moitittavaa seikkaa."

Ja noissa vierailuseuroissa lisättiin vieläkin yksi pilkku herrain kuvataululle.

"Tyhmempää kansaa sitä aina vaan nenästä vedetään kuin hevosia suitsista", Antti lisäsi kun oli tuon pätkän lukenut.

"Silloin kauppias rahaa saapi kuin moukka puotiin tulee", sanoi Mäkelän Taavetti. "Mutta mitä hyötyvänsä ne herrat luulevat, kun alhaista kansaa noin narraavat. Häpeä siitä vaan omiin housuihin lankeaa", vieraista muuan tuumasi.

"Häpeä kyllä, ja sen ne ansaitsevatkin", toinen lisäsi.

"Jo ne talojen isännätkin saman konstin taitavat. Alamaisraukkojaan vaan nylkisivät, jos vaan kynnet pystyisivät, vaikka päälaelta kantapäähän saakka", kolmas säesti.

"Aina se on ollut ja on vastakin että vahvemmat heikompiansa heittelevät ja suuremmat pienempiänsä sortavat", Antti lisäsi otsakurttujansa nostaen ja laskien.

Mutta kun tuo huumaus oli ohitse niin ihmiset rauhoittuivat ja jokainen kävi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Levollisemmaksi kävi Anttikin kun tuo jännittävä odotuksen aika päättyi. Hän möyrysi pelloillansa ja niityillänsä yhä uutterammin raivaten uusia ja parantaen vanhoja, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä istui hän kirkossa numerotaulun juurella ja veisasi kilvalla pitäjän harmajapää lukkarin kanssa.

7.

Alettiin jo sanoa että Lehtiviidan isännästä oli tullut rauhaa rakastava mies ja kunnon kansalainen. Nuo valitusvirtensä että torppareita ja muuta loisväkeä isäntäväki, herrat etupäässä, koitetaan kauheasti nylkeä ja sortaa, oli hän unhottanut ja varmaankin sentähden että onnen hengetär lahjoitti hänelle rikkautta ja sen ohessa huolettomat päivät, että vaikka päivät päästään olisi maannut selällään vuoteella palvelusväen taloutta hoitaessa ja potkinut päin seiniä että kolisee.

Vähä vähältä olikin Komulainen heittänyt raskaimmat työt renkiensä tehtäviksi, koska ruhjomisen jälkiä alkoi ilmestyä ruumiinsa kaikkiin osiin, jotta yökaudet jäseniä kolotti niin hirveästi kuin olisi joku pahansuova niitä kappaleiksi kiskonut.

Wille, entinen Lakson kapteenin tallirenki, sai nyt työjohdosta huolen pitää, jota hän tyhmän järkensä mukaan tekikin niinkuin osasi ja niinkuin neuvottiin.

Edesvastauksen palvelijain rehellisyydestä piti Lehtiviidan isäntä kuitenkin itse, seuraten heitä kintereillä väliin näkymättömänä ja väliin näkyvänä. Pensasten takana hän toisinaan kurkotteli kuin kurki suolla karpaloita, pitäen tarkalla silmällä Willen ja Laurin uskollisuutta joko he sitte käänsivät nurmea eli hautasivat kiviä. Ja jos hän silloin huomasi että rengit istuivat mättäälle panemaan tupakaksi ja lyömään leikiksi koko toimet ja möyrimiset, niin silloin syöksyi isäntä pensaan takaa keppi ojolla ja otsakurtut silmäin päällä yhdessä rykämässä kuin heinäkarhi, sekä räyski että:

"Mitä te mokomat siinä nuhjotatte! Tuollako tavalla luulette työt tehdyiksi sopivan. Enkä minä istumisesta ja tupakoimisesta teille palkkoja maksa!"

Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen, silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.

Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.

Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.

Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla purkivat kontin sisältöä nurmelle.

"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.

"No, mitä sitte?" Elli kysyi ollen samassa touhussa.

"Että sen miehen ylpeillä kelpaa, joka sinusta akan saapi", Lauri selitti.

"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..

Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.

Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.

"Hei — tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen selälleen nurmikolle.

"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.

"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto. En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa ja naama päin taivasta.

"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan tähteitä konttiin työntäen.

"No hemmetissä — olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.

"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan. Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli totisena pannen tupakkaa.

"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"

"En — siitä ei kumminkaan mitään tulisi."

"Panetko vetoa. Tuoss' on käsi."

"Sama se. Koko vuotinen palkka."

"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli minunkin jos vaan saisi."

"En usko tällä syömisellä, mutta saadaanpa nähdä."

"Saadaanpa nähdä. — Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen penikkakoira."

"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä pensaissa urkkii."

"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."

"Kyllä se sentään on kunniallisempaa ryhtyä työhön."

"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja maisterimaiseksi — kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho — Eikös se mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? —"

"No onhan se vähän."

"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu — ihan köysiin pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin esimerkiksi, osan kullekin."

"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos talon saisin."

Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:

"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.

"Noh niin — saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen, sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.

"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm — suuta ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti lisäsi.

"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo — juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."

Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä, mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään kannon juuria.

"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan", vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia pikkujuuria.

"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi työntää kankea kannon juureen.

"Tule Wille pois tänne — Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä", Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.

"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"

Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.

Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita. Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla, ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla. Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka, ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.

Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta, joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku. Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät, suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.

Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale, Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä, sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.

Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin. Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti hattuaan.

"Puuh puuh — kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi, jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan penkereelle sekä laskien hatun viereensä.

Antti viskeli yhä toimessaan hiekkaa kiven kupeelta.

"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.

"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh—uh—huh — ei siellä Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä — siellä on aina elettävä ilma. — Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe — kävi niin nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne —"

Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.

"Kiitoksia — hehehe — en pidä tapanani juuri paljon tupakoita, mutta ainahan sitä sentään vähän kun on tullut tottuneeksi. — Tuota noin — mitä tästä vielä on matkaa Lehtiviitaan?" vieras puhua palpatti..

Antti heti huomasi liukkaasta puhetavasta, että sen miehen kieli ei olekaan vellissä käpristynyt. Hän mietti hieman tuijottaen Willen lapion kärkeen, jolla se lakasemalla pyyhkieli pieniä kivikarpaloita ojaan.

"Taitaisi vieraalla olla sinne asioita?" hän kysyi.

"En pidä tapanani kulkea missään asioitta. Onko tästä miten pitkältä Lehtiviitaan?" vieras vastasi arvokkaasti kohottaen leukaansa.

Antin ja Willen katseet tapasivat kysyvästi toisensa.

"Eikä ole pitkältä — mitä sitte olisi sinne asioita?" Antti tiedusti.

"Sanotaan että se Lehtiviidan isäntä on paraita miehiä koko pitäjän torpparijoukosta. Tahtoisin antaa hänelle muutamia neuvoja, kuinka voisi päästä puuhainsa perille", vieras selvitteli tirkistellen päin taivasta ja puhallellen hienoja savun kiemuroita ilmoja kohti.

Antti Komulainen ei voinut itseänsä enempi pidättää, sillä olihan neuvoja luvassa ja hän kun oli niiden tarpeessa, ankarassakin tarpeessa, niin hulluuttahan olisi ellei niitä vastaanottaisi. Saihan sitä sitte joko hyväksyä eli hyljätä annetut neuvot. Huono oli hänen mielestänsä tuo vieras neuvojaksi, mutta mikä sen tietää koska karvaisenkin takin alla saattoi löytyä sileätäkin vaatetta.

Hän läksi opastamaan vierasta kotiin, joka jälessä astua kolppaisten kertoili matkoistansa tuolla mahtavan suuressa Wenäjässä, jolla ei kehunut ääriäkään löytyvän, ja jossa kaikilla oli oma maatila, yksin kehnoimmilla piikaletuskoillakin. Siellä kuljeksivan kerskailujen mukaan elettiin oikeen herraselämää, jommoisesta Suomessa ei oltu edes uneksittukaan.

Antin kerrottua tuon ikivanhan mielipiteensä, että täällä Suomessa torpparit ja muu loisväki sotkettaisiin suohon samalla lyönnillä, jolloin herrat ja muut maatilusten omistajat olivat kuin salaa purevia koiria, lohdutteli vieras sillä neuvolla että siitä vaivasta pian pääsee, kun vaan vähänkään piirtelee mustaa valkealle.

8.

Lehtiviitaan oli saapunut vieras, jota siellä jokainen katseli erilaisilla mielipiteillä.

Antti ajatteli paljasta hyvää tuosta "niinkuin Luojan lähettämästä vieraastaan", kuten hän Katrille sanoi, kun tämä otti moittiakseen "että sitä siinä laiskana ruokitaan ja juotetaan kuin muutakin syöttilästä, eikä ole tuumaakaan hyötyä koko miehestä."

Katri olisi jo heti ensi päivänä sanonut että: "saat lähteä paremmille elomaille", mutta pelkäsi että jos Antti sen panee pahakseen, eikä hän tahtonut miehensä mieltä pahoittaa. Pani vaan ruokia tämän eteen, kuin käskettiin, keitti kahvit, kuin käskettiin ja tarjosi vieraalle, kun käskettiin.

Tuossa se loikerteli päiväkaudet kuin käärme, kädet housujen taskuissa ja nuo "puolahuulet", vihellystä vikisemässä. Oli jo lähes kaksi viikkoa siinä ojennellut syöden ja juoden mitä parasta oli, eikä kelvanneet nuo "nurkantakusetkaan" piipputupakaksi, joita Antti itse poltteli, piti mokomalle hankkia kartuusit kauppamiehestä. Vaatipa viheljäinen vielä joka toinen päivä saunan lämmitä ja sitte Ellin piti käydä häntä siellä hieroskelemassa ja pesemässä. Ei kelvannut Sanna, vaikka se jo tarjousikin. Ellin piti tulla vaan vaikka tämä ei luvannutkaan, ja mikäs siinä muukaan auttoi, kun isä vakavasti sanoi että: "nyt pitää totella!"

Eikä antanut Ellin ottaa muitakaan toverikseen. Willekin olisi aina tuon vieraan kera mennyt löylylle, mutta kun ei sallinut, koska ei muka muiden kanssa milloinkaan ollut saunoitellut, ja kun Anttikin tuumasi että: "mitä sinne tuppaatte!" niin silloin täytyi pysyä poissa.

"Voit pitää vaarilla vähän, että jos se jotain pahuutta", Elli Willelle kuiskasi kun läksi vieraalle kylpyä antamaan.

Enempiä viittauksia ei Wille odottanut. Painoi lakin päähänsä ja meni suoraan saunan akkunan taa, jossa painoi korvansa vasten höyryvää akkunaa kuunnellen tarkasti sisässä tapahtuvia liikkeitä ja sieltä ehkä kuuluvia ääniä. Ja jos sieltä jotain erityistä huomasi, paiskasi hän suuren kiven saunan seinään, jotta jyrähti, jolloin vieraan suu istui kuin komennetun.

Sellaista kuninkaallista vierasta ei kukaan luullut maailmassa olevankaan, eikä Katrin mielestä kukaan sellaista mokomaa kärsisikään. Mutta Antti — ei tiennyt, millä olisi voinut hänet luovuttaa tuosta heittiöstä — maailman kulkijasta.

Ja mitähän niillä oikeastaan oli tekemistä toistensa kanssa?

Iltakaudet aina myöhäiseen yöhön istuivat kahden kamarissa, ja supattelivat, mitä lienevätkään, siitä eivät muut saaneet mitään tietää, ainoastaan Katrille heitettiin jokunen katkonainen ja epäselvä ajatus kuin koiralle luupalanen, vaan joista hän ei toki tahtonut muille perheen jäsenille mitään hiiskua.

Tahtoi jo itkettää kun miehensä vieraasta piti enempi kuin hänestä, ja oli tämän loikareen kanssa sokeasti liittoutunut, jota se ei milloinkaan ennen ollut tehnyt. Mutta sulki sentään kaikki katkeruudet sydämmeensä, toivoen jotta tuo syöttiläs viimeinkin matkoihinsa menisi.

Hän toisinaan pistäysi kamarissa asioissaan sivusilmällä nähdäkseen ja edes vilaukselta kuullakseen, mitä he toimivat ja keskustelivat. Antti istui tavallisesti pöydän ääressä, nähtävästi kirjoituksen hommissa, koska Katri huomasi hänen kädessään kynän ja edessään pöydällä levällään olevan paperin. Mutta keskustelu katkesi hänen sisään astuissaan, jota tavallisesti tuo toisessa päässä pöytää istuva vieras johti.

"Antti hyvä — sanohan nyt minulle, mitä salaisia asioita sen vieraan kanssa toimitat?" Katri kysyi eräänä päivänä kun olivat Antin kanssa kahden kesken kamarissa. Ja kysyessään laski hän molemmat kätensä miehensä olkapäälle katsoen häntä silmiin niin laupeasti ja pyytävästi että vähällä oli itku päästä.

"No elähän nyt — se on kieltänyt sinulle ja kenellekään sitä puhumasta, mutta kun se menee pois, niin — ole nyt rauhassa siksi", Antti vastasi ja silitteli Katrin kasvoja.

Tuo vähän lohdutti että saa sittekin tietää kun se menee pois, mutta miksi häneltä nyt noita salaisuuksia kiellettiin, oliko hän mikään suupaltti, juorukello, että sitä muille olisi lähtenyt sanomaan.

Eräänä iltana kutsui Antti Ellin ja Katrin kamariin.

"Tämä vieras ei kuulu olevankaan mikään tyhjä mies", alkoi Antti nostaen otsakurttunssa aina hiustensa rajoille saakka, sekä lisäsi sitte: "puolen manttaalin talo kuuluu olevan siellä kotipitäjäässä ja tuhansia pankissa, mutta puuttuu emäntää. Sitävarten hän tässä äsken tuumasi että jos hän saisi sinut, Elli —."

Elli pisti sormet korviinsa ja isosti nauraa hohottaen poistui kamarista, heittäen jälkeensä oven selälleen.

"No, jo nyt sinäkin — vai jo sille Ellillekin sulhasia toimitellaan! Katrikin sanoi katsoen Anttia nuhtelevasti silmiin sekä poistui kamarista tuumaillen että antaisiko tuo nyt lapsensa tuollaiselle kerjuherralle — mikä lie joku virasta erotettu renttuherra."

Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että: "onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on päästä sellaisiin naimisiin kuin — mutta sama se — no niin — olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."

Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä — niinkuin sanottu — käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."

"Niin, mitäpäs voivat."

Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:

"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"

"Jumalan nimessä saatte uskoa sen."

Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata narripeliä."

Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti hylkäsi."

Hän astua letusti Orava-ahon laidalle. Istahti siinä kannon päähän muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois, ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.

Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin onnistuu.

Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.

Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli vierastansa — neuvon antajaansa.

Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule, niin silloin narrasi hänet surkeasti — vanhan kokeneen miehen — viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.

Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.

Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri, eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.

Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu, niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli se on pettänyt hänet!

Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin ajeli.

Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle. Ilta kului semmoisenaan..

Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen, jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan. Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään, mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.

Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.

Hänkin heittäytyi jälleen vuoteelle ja vedettyään peitteen ylitsensä, yritti nukkua. Mutta uni tuntui olevan kaukana, niin kaukana kuin itä on lännestä ja pohjoinen etelästä. Täytyi taas kääntää toiselle kyljelle kun toista alkoi pakoittaa ja säiliä.

Mielessä oli vaan satamarkkanen, jonka vieraallensa oli suurissa toiveissa antanut.

Eiköhän liene vaan ollut konna koko mies?

Hän oihkasi ja voihkasi, ryki ja pelmuili peitettä, että Katrikin heräisi ja saisi sanoa tuskansa.

Ja pian Katri havautuikin, jolloin Antti jälleen käänsi kylkeän ja voihkasi.

"Mikä sua vaivaa, Antti, voitko pahoin vai miten?" Katri kysyi kun kuuli levottomuuden.

"Harmittaa niin vietävästi ettei unetakaan", Antti lyhyesti vastasi.

"No, mikä sitte?" Katri jälleen kysyi yhä enempi kiinnittäen huomiotansa miehensä levottomuuteen.

Antti kertoi antaneensa vieraalle satamarkkasen sitä ja sitä tarkoitusta varten.

"No, olet sinä hullu koko mies, kun tuolla tavalla rahojasi viskelet maailman kulkijoille, laiskoille — sekään ei olisi tarvinnut muuta kuin potkia pihalle heti tultuaan. — No jopa sitä kaikkia kuulee kun tuommoistakin — ja järki mies —" Katri melkein nuhtelemalla puhui.

Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta ulos.

Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan vasta viisaampi ja varovampi."

"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että kaikkiin luottamuksensa heittää."

Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.

Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen silmissään vieraskielisille osoitteineen.

Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.

Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi, tämän narripeliksi.

Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei kukaan muu osannut lukea.

"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin katosi.

Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet saanut viekoitelluksi.

Katrillekin hän sitä kertoi, jota koko aikaan oli ilkeästi harmitellut Antin ja sen renttuherran välinen suosio ja nuo salaiset toimet, nyt hän päästi oikein pitkän äläkkämäisen naurun koko asialle, koska miehensä vielä ymmärsi menetelleensä hullusti.

9.

Vierähti kuukausi toisensa perään, kului täydellensä kokonainen vuosikin, eivätkä Antti Komulaisen salaiset toiveet oman maapalstan saamisesta, toteutuneet jota tuo hänen vieraansa oli valtiomiesten luo lähtenyt toimittamaan. Silloin hän jo lakkasi odottamastakin.

Niinä aikoina levisi Lakson kapteenin torpparistoon tieto, että kapteeni oli päättänyt viettää suuremmoisen juhlan Juhannuspäivänä, ja että jokaisen alustalaisen välttämättömästi oli ottaminen osaa tuohon hyväntahtoiseen juhlallisuuteen. Tiedon antajat neuvoivat myöskin että jokainen ottaisi lusikan mukaansa, koska kartanossa ei löytynyt niin suurelle joukolle noita kaikessa tapauksessa välttämättömiä ruokailukapineita, eikä kapteenikaan ollut halukas niitä tilaisuutta varten ostamaan, koska jokainen aivan helposti voi pistää matkaansa noin pienen esineen.

Kiihkeästi sitte kaikkialla odotettiin tuota juhla-ajan saapumista, sillä jokainen jo ajatuksissaan myönsi että siellä silloin tulee olemaan hauskaa, koska sanansaattajat olivat myöskin ilmoittaneet että juhlassa tulee toimeen pantavaksi kaiken hyvän lisäksi useammanlaisia kilpailujakin.

Tuo seikka erittäin ilahutti pahanpäiväisiä poikanallikoita ja vanhemmatkin poikamiehet odottivat tilaisuutta kuin auringon nousua päästäksensä näyttämään kuntoansa ja noutamaan toivottuja palkinnoita, joita voittajille oli luvattu jakella.

Saapuipa vihdoinkin tuo toivottu juhlapäivä. Antti Komulainen ja vaimonsa Katrikin somustivat itsensä jo ani varhain liikkeelle. Nuoret olivat jo aattoiltana lähteneet kartanoa kohden, saadaksensa samalla kertaa huvitella vähän enempi, koska sellaisia tilaisuuksia hyvin harvoin tarjoutuu.

Herrasväen asuntorakennuksen ja jyrkän kalliovuoren välille kentälle oli rakennettu kaksi hirmuisen pitkää pöytäriviä, kapeanmoinen kuja vaan välissä, jossa tarjoilijat rasvaisten soppasaaviensa ääressä seisoskelivat hikiotsaisina ammentaen höyryävää ruokaa valkoisilla lakanoilla peitetyillä pöydillä oleviin suuriin puuastioihin, sekä asetellen porsliinilautasia niin paljon kuin suinkin pöydille mahtui.

Sitäpaitsi oli tuolla kalliovuoren juurella kahden tuuhean niinipuun välissä pienempi pöytä, jonka jalkain välissä maata rötkötti pullea sadan kannun vetoinen viinatynnyri ja pöydällä kaksi suurta viinalla täytettyä karahvia sekä tusinan verran laseja. Pöydän takana toimieli juhlallisena lyhytvartaloinen ja sakeapartainen "vorsmestari", täyttäen laseja sitä mukaan kuin vieraat niitä tyhjentelivät.

Toisella puolella tuota pöytää oli kahvin tarjoilu, ja toisella muutamia oluttynnyreitä valkoisilla esivaatteilla varustettuine juomanlaskijoilleen.

Ja kello kuuden tienoissa oli määrä juhlan alkaa ja tuota määräystä ei kukaan ollut unohtanutkaan, sillä jo paria tuntia aikaisemmin alkoi juhlapukuisia vieraita saapua paikalle. Ja kun läheni tuo määrä-aika, silloin saapui niitä oikein tulvimalla, isännät ja emännät tavallisesti hevoiskyydillä, mutta muu väki jalkapatikassa.

Kirkon ympärillä suurimpina juhlinakaan ei nähty näin taajassa seisovaa väkijoukkoa kuin nyt Lakson kartanon vierasvaraisella kentällä.

Täsmälleen kello kuusi nousivat kapteeni ja Hjalmari-herra kallion jyrkimmälle kohdalle ja kääntyneinä porisevan, taajassa aaltoilevan ihmisjoukon puoleen, katselivat he hiukan tyyneenä ja hymyilevästi keskustellen, tuota onnistunutta moniväristä taulua, jonkalaista ei yksikään taidemaalari vielä milloinkaan ollut kyennyt siveltimellään saada aikaan.

Sitte tuo eloisan näköinen, vilkasliikkeinen kapteeni ja hänen hulivilin luontoinen poikansa Hjalmari, paljastivat päänsä kumpikin. "Pyytäisin suun vuoroa!" huudahti kapteeni raikkaalla ja vähän niinkuin liikutuksen sekaisella äänellä, jolloin sorina ja porina väkijoukossa heti vaikeni ja jokainen kääntyi katsomaan mistä päin ääni tuli.

"Lausun vaan jokaisen teidät, omat alustalaiseni, terve tulleiksi tähän yksinkertaiseen juhlaamme, jonka olen, kunnioittaakseni tämän poikani hääpäivää, joka on juuri tänään, toimeen pannut. Sekä kehoitan teitä ujostelematta käymään käsiksi kaikkiin, mitä meillä on tässä tarjottavaa. Niin, elkää säästäkö mitään, sillä jos esillä olevat sattuisivat loppumaan, niin tuodaan uutta."

Nauraen kompuroivat herrat alas kalliolta mennen tarkastusretkelle pöytien luo, nähdäksensä josko tarjoilijat tekivät tehtävänsä, tarpeeksi kohoittamalla kansaa ryhtymään virkistämään itseänsä saatavissa olevilla ruoka- ja juoma-aineilla.

Antti Komulainen seisoskeli kallion juurella nojaten niinipuun runkoa vasten sekä katsellen kuinka viinahimoiset kursailematta tunkeusivat pöydän ympärille ja lasillisen toisensa perään kaasivat avaraan kurkkuunsa. Useat nautittuaan ensimmäisen lasin, poistuivat hiukan pöydän luota, mutta tekivät samassa täysikäännöksen ja nielaisivat toisen.

Kun sitte olivat kurkut karvaalla puhdistettu, ilmestyivät lusikat taskuista kouraan, joilla luikittiin rasvaista lihan ja perunain sekaista ruokaa niin paljon kuin vaan luonnolle kelpasi.

Sitä tilaisuutta ei Antti Komulainenkaan unohtanut. Mutta kapteenin äskeisestä puheesta oli jäänyt eräs kohta hänen mietittäväkseen. Ja se oli tuo että tällä juhlalla tahtoi hyväluontoinen kapteeni kunnioittaa poikansa Hjalmari-herran hääpäivää, eikä omia alamaisiansa, jotka olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Hän kyllä tarjoo heille viinaa, olutta, kahvia ja lihasoppaa, mutta hän ei kunnioita heitä, vaan poikansa hääpäivää. Ja kuitenkin olivat nuo alamaisraukat hankkineet kapteenille tilaisuuden toimeen saamaan tuollaista vierasvaraisuutta. Kaiken tuon omaisuuden olivat he työllänsä kapteenille ansainneet.

Komulainen nakkasi lasillisen viinaa suuhunsa ja läksi ruokapöytiä kohden tunkeilemaan.

Siinä tunkeili kapteeni häntä vastaan.

"Päivää, päivää; olenpa ajatellut että Komulainen on jättäynyt pois juhlastamme, koska en ole nähnyt koko aamuna, mutta tuossahan te olettekin. No mitä nyt kuuluu ja miltä se näyttää siellä Lehtiviidassa? Olen kuullut että teitä on siellä onni seurannut, mutta sentään olette tyytymätön, perinpä nurjamielinenkin."

"Mitä minä — —"

"Niin vaan — jos ette halua oleskella torpassa, on teillä vapaus mennäkin — ei minulla ole halua teitä orjanani pitää."

"Olenko minä —?"

Kapteeni taputti häntä olkapäälle ja nikaten silmäänsä meni menoaan.

Komulainen jäi ihmeisiinsä että "mitä tuo puhe oli. Joko sitä nyt taas pitäisi torpasta pois? Mutta Jumalalle kiitos — se ei tule kumminkaan tapahtumaan, ei tänään eikä huomenna eikä —"

Pöydän luo hän tunkeili, sinne muiden joukkoon. Otti talrikin, sekä lusikan taskustaan ja alkoi syödä lipellä, söi niin paljon, ettei koskaan ennen ollut niin paljon syönyt.

Meni sitte kahville, josta löysi Katrin, Ellin ja Sannankin. Nämä tunkeilivat paksuja vehnäsviipaleita suuhunsa ja kasteeksi ryyppivät kahvia.

"Joko olet saanut, Antti?" Katri kysyi syödessään ja juodessaan.

"Enkä ole", Antti vastasi.

"Pankaa täti Antillekin — kuuletteko, pankaa Antillekin — ei se nyt kuule — täti, pankaa Antillekin kahvia!" Katri huomautti kahvin antajalle.

"Jaha, kyllä, kyllä — täällä olisi, no missä se nyt on, missä Lehtiviidan isäntä nyt on? — täällä olisi kahvia — —"

Käsi ojolla tarjosi täti kahvia Antille, mutta Antti oli jo poissa, oli tätin kahvia kaataissa siirtynyt viinapöydän ääreen. Pari torpparia olivat nyäisseet häntä lieppeestä ja sanoneet:

"Tule pois — mitä sinä tuota vasikkain juomaa mielistelet — täällä on sitä miehille maistaa."

Antti ja ne toiset torpparit nakkasivat parisen lasillista poskeensa ja poistuivat. Kävivät rinnakkain istumaan kalliovuoren juurelle tupakoimaan.

"Tuleeko niistä palstatila-hommista mitään, Muikkula?" toinen niistä torppareista kysyi.

"Niin, sitä olen minäkin odottanut että tuleeko niistä toivottua? Kun toinen vuosi on jo menossa, niin olen ajatellut että taisi jäädä syntyvä syntymättä", Rekelä, se toinen torppari sanoi.

"Ei ole tulossakaan, vaikka kyllä tulla pitäisi, kun aina on vaarassa joutua maantielle."

"Joko taas?" Muikkula kysyi imeskellen piippuansa ahnaasti.

"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.

"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen Muikkulaa kysyvästi silmiin.

Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.

Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin, jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo lauluksikin.

Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta alkoi häntäkin vähän laulattaa.

Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.

"Hiljaa, ei saa huutaa!" kuului käskevä ääni kartanon puutarhasta.

"No ollaanpa vaan, jos niiksi on — mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan mikään orja — ei p—ru vieköön olekaan:

"Täss' on poika keskeltä maailmaa, Herroja ei pelkää, Niskasuonet on terästä ja Samanmoinen selkä.

"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee, ostetaan talo, joka upeilee."

"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen puutarhasta.

"Häh — mitä?"

Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.

Hän istahti tien poskeen ja nujentui siihen kuin kulunut tallukka.

Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja nousi pystyyn.

Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.

Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä olisi täällä tarjottu.

Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.

Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.

Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle, sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.

"Mitä sinä sen Willen kanssa niin julkisesti ystävyyttä teeskelet — etkö häpeä — —"

"Mitä ystävyyttä — minä nyt sitte, jos tuossa istuimme."

"Olen sanomatta — kyllä minä näin — missä äitisi on?"

Elli huomasi että isä oli äreällä päällä niinkuin kesken untansa herännyt, katsoi sen vuoksi paraaksi olla vaiti ja etsiskellä äitiä väkijoukosta.

Siellä hän sen heti löysikin Wampulan emäntä-Leenan ja Wuorisen Maijastiinan keskeltä istua jonottamassa kartanon vaunuliiterin rappusilta.

"Äiti, isä hakee — se on tuolla ja on niin äreä kuin syötetty härkä", Elli sanoi luo tultuaan.

"No mikä hätä sillä sitte on, tulkoon tänne jos haluttaa — ja ainahan se on sen luontoinen että luulisi äreäksi, mutta sitä ei se ole. — Tuossahan tuo tuleekin — missä sinä Antti nyt olet ollut ja katso kuinka uudet vaatteesikin ovat rapakossa — yhyh — phyh — phyh — kyllä se siinä nyt pysyy siksi kuin kuivahtaa", Katri puheli kädellään möykyttäen Antin takkia.

"Lähtään jo pois — kotiin!" Antti sanoi niin pahan ja nolon näköisenä että Katri luuli hänet sairastuneen.

"Ei, elkää nyt vielä, mikäpä siinä nyt niin kiireenä kun on parvessa päivää vielä, ja kun tätikin tulee kahvien kanssa vielä — niin tottahan juodaan ja muuta semmoista", Wampulan emäntä puheli.

"Ja kun ne kilpajuoksut säkissä ja muut pussitaistelut sekä tankoon kiipeämiset ja tyhjän leikkaamiset tulevat — istukaahan nyt vielä ja jutellaan — olisihan niitäkin lysti nähdä", Wuorisen Maijastiina saneli.

"Niin, joko sinun kuinka kovin mielesi kotiin kaipaa, että jos vielä jäätäisiin?" Katri kysyi miestään silmiin katsoen.

"Lähtään pois — en minä viitsi —" Antti vastasi ja kääntyi menemään. Hänen leikkasi niin luontoa että oksennutti.

"Tule tänne Heikki — kyllä sitä nyt mentävä on kun se tahtoo ja on niin pahoin voivan näköinen", Katri sanoi ja otti Heikki-pojan käsipuolesta kiinni, kun se kiviä nakkeli että huoneen seinä rapisi. Sitte lähtiessään antoi hyvästit Wampulan emännälle ja Wuorisen Maijastiinalle sekä pyysi heitä joskus pistäymään Lehtiviidassakin.

"Saapihan sitä siellä käydä kun ei koskaan ole oltu, ja sanotaan siellä olevan kaikki niin hyvän voinnin näköistä", eukot juttusivat, sekä Wampulan emäntä hymysuin vielä lisäsi että: "on tuo Heikki-poika oikea isänsä kuva, ja sen sillä on luontokin. Tuossa hiekassa se on vaan kaiken aikaa kivillä leikkinyt ihan sanaa hiiskumatta, ja nyt on valmis vastaan panotta lähtemään."

"Minne se Elli meni?" Antti kysyi kun jo oli kiipeämässä kärryn säätille Katrin viereen.

"Tuonne jäi Kähärilän Annin kanssa juttuisille — antaa sen jäädä tänne kilpailuja katsomaan", Katri vastasi pidellen lujasti Heikkiä sylissään.

"Eikä saa jäädä — kotiin pitää tulla", Antti sanoi oikein vihan väessä, otsakurttujansa painellen sekä istuen ajoon valmiina säätillä.

"No, jopa sinä nyt morakoitset — tässä nyt nuoria sitte niin orjuutetaan, aika sittekin kun tänne pääsevät. On siellä Sannakin ja paljon muita — kyllä sitte tulevat yhdessä — anna vaan mennä!" Katri puolteli äidillisesti.

"Tuossahan sitä päästään koska haluat — Olkoon sitte siellä vaikka ikänsä!" Antti kiivaan puolisesti sanoi ja ohjaksien perillä hotaisi hevoista lautasille että se heti laski täyttä minkä jaloista lähti.

"Siunatkoon — kuinka olet juonissasi, kun ihan olimme Heikin kanssa pudota tuossa nytkähtäissä — mitäs olisit sanonut jos olisimme killahtaneet tuonne ja taittaneet niskamme eli halaisseet päämme", Katri saneli vähän toruvasti yhä lujemmin pitäen Heikkiä sylissään.

Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä, jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen. Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin nousta ja laskea.

Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä, niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen, mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."

"Hm." Antti vastasi ja päätteeksi naurahti vähän.

10.

Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja alentavaisten juttujen levittämisestä.

Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa niin saapi lähteä pois torpasta.

Ja tuo "pois torpasta", se häntä alituiseen kismitti, leikkasi sydäntä että oli oikein paha olla.

"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."

Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä tuumailujansa Katrillekin.

"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.

"Ja mitä sitte?" Antti vuorollansa tiedusti kohottaen otsakurttujansa.

"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme. Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.

"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden, vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei siis ukkoseni hätäpäiviä."

"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"

Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet paikaltaan liikkuakaan.

Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan. Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset harillaan.

Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä, jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.

Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin antoi olla omassa vallassaan.

"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä ja Elliä.

Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien, että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua tujahti noin silmittömäksi.

"Oo — vai ei muuta — kuinka sinä Heikki tuollaisesta — häpeähän toki! Lasten pitää olla sovinnossa kuin papuvarret", äiti sanoi nuhtelevasti katsoen penkillä nyyhkivää Heikkiä, sekä samassa työnsi vaatetta nyrkeillään, jotta saippuavaahto pärskähteli vasten silmiä.

Elli korjaili hameitaan, astui sitten kangastuoleihin ja alkoi kutoa kalistella.

"Ota kirjasi ja lue!" käski isä Heikkiä. Otti sitte uunin orrelta vanhan hattunsa ja meni korjustelemaan karjapihan aitaa.

Hetkisen korjailtuaan tuli siihen Tervajukka kirves olalla menossa kantoja pilkkoilemaan. Mutta, kun huomasi Antin, tuli luo ja istahti ääressä olevalle hakopölkylle ensin sanottuaan hyvät päivät. Purasi tupakkamälliään ja mutisteltuaan huuliaan ja heitettyään päätään vasemmalle, sylkäsi hän sekä kysyi:

"Mitästä nyt täällä kuuluu?"

"Ei mitään erityisempää — kuluu tässä päivä eräällään, kaksi peräkkäin. Mutta mitä siellä kartanossa tiedetään?" Antti kysäsi pystyttäen aitaseivästä vanhaan reikään.

Jukka laski kirveen viereensä ja sanoi: "Ei nyt kummempia, kovasti vaan kiitellään kapteenia siitä Juhannusjuhlasta. Ja kyllä siinä kiittämistä olikin. Oikein siellä miehet näkyivät kellistyneen juhlan kunnioiksi."

"Lieneekö tuo ollut muuta kuin häpeäksi? Minusta olisi ollut tuntuvampaa jättää viinat ja oluet tekijöillensä ja ostaa sen eteen muutamia vaatekertoja ja lahjoittaa ne köyhemmille. Mutta vähän sitä herrat muuta muistavat kuin ylellisyyttä, johon itse ovat uppoutuneet korvia myöten, ja kun ovat tottuneet aina vaan kyntämään toisen vasikalla omain karsinassa lihotessa", Antti puheli oikein viisaustieteellisen näköisenä vääntäen vitsaksia seiväspitimiksi.

"Elä veliseni härnäile enää kapteenistamme ja muista herroista sitä vanhaa virsikuluasi; sinusta jutellaan jo hyvin tyytymättömästi siellä herrasväen kesken." Jukka sanoi silmät haalean näköisinä ja päätään vasemmalle heittäen.

"Asiasta en ole tietämätön. Jopa se siellä juhlassakin uhkaili pois torpasta."

Hän siinä vähän mietti, sanoisiko ihan kapteenin omilla sanoilla tuon asian, mutta tuumasi sitte että Jukalle kyllä saattoi puhua toisinkin eikä se niin toisin olekaan kun se kumminkin uhkasi että jos en halua olla, saan kyllä lähteäkin. Sanoi sitte: