Front matter (continued 2)
Reading edition
"Enpä heitä aijo säikähdellä, vaikka ovat tyytymättömiä, sillä tiedänpä olevani mies kohdallani — katsohan vaan näitä oloja tässä, missä ennen tuuli puita tuuvitteli ja huuhkain asuntoa piti, olisipas sen siihen joku muu rakentanut — ei näistä niin vaan joka käskyllä lähdetä — kyllä sitte mennään kun itse halutaan."
"Saatpa tässä oleksia vaikka sata vuotta kuin vaan olet nöyrä ja oloihisi tyytyväinen", Jukka edelleen sanoi päätään kallistellen.
"Siinäpä se — olla vaan nöyrä ja tyytyväinen. Hm — kyllä tässä jo on nöyryyttä kysytty —" Antti sanoi samalla vahvikkeeksi kirvespohjalla lyödä räiskien aidasta seiväspariin, jotta niska eteenpäin nytkähteli.
Jukka arveli ettei taida ollakaan sillä miehellä kaikki kotona, kun pälisee tuota yhtä ja samaa, jota jo syntymästään saakka oli pälissyt. Nakkasi kirveen olallensa ja läksi. Mennessään virkahti hän vielä Antille että:
"Selkä jo käypi kankeaksi että luut rusahtelevat kun suoristuu. Eikä mitään ihmettä siinä — kylläpä on pieneksi silvottu kanto jos toinenkin, ja on sitä tervaakin tehty muutama nelikko —"
Jukka sanoi hyvästit, astui muutaman askeleen, käännähti sitte vielä Antin puoleen ja sanoi; "olet kai kuullut että Karhulan herra on luvannut ensi sunnuntaina laittaa alustalaisilleen samanlaisen juhlan kun täällä meidän kartanossakin. Ja kuulin Maunulan Pertiltä että jo kutsukin on levitetty."
"Elähän mitään, vai jo nyt sekin — vai jo on käynyt niin uhraavaiseksi — mutta asia on sitä laatua ettei tahdo olla Pekkaa pahempi."
11.
Oli lauvantai-ilta. Taivaan laesta tulla tihuutteli hienoa vesivihmaa. Mailleen menevän auringon ruso vaalenti utuverhoisen pilvivaipan, lopuksi paloitellen sen pieniksi palaisiksi, jotka sitte siinä ruson edessä hyppivät ja seuloilivat kuin hyttysparvi auringon laskettua. Höyryävinä ja puhallellen astuivat silloin saunasta Lehtiviidan väki, menivät tupaan ja pukeusivat puhtaisiin. Paitahihoillaan istuivat Wille ja Lauri tuvan penkillä tupakoiden ja keskustellen Karhulassa huomenna pidettävästä juhlasta. Antti Komulainen samanlaisessa pukimessa meni kamariin, heittäysi sänkyynsä selälleen ja antoi ajatusten kulkea erään seikan mukana, jonka äsken oli lukenut sanomalehdestä.
Katri laitteli perunapuuroa väelle iltaiseksi ja Elli toisessa kamarissa katseli muuatta kirjettä, jonka eilispäivänä Konkkaniemen isäntä oli Maunulasta tuonut sekä tuossa tiellä sivumennessään hänelle antanut. Kirje oli kyhätty raskaalla kädellä, jotta kynä useissa kohdin oli tunkeutunut paperiin, tehden siihen mustia reikiä.
Sisältö oli seuraavanlainen:
"Maunula 18 p. Heinäkuuta 1893. Ystäväni Elli.
Koska minulla on vähän asioita isällesi, niin olen päättänyt lähteä ensi lauvantaina siellä teillä käymään. Ne on niistä talon toimista. Ja olen samassa tuumaillut vähän sinne päin että sinä Elli, entinen rippikoulutoverini, suvaitsisit ottaa minut vastaan samalla kertaa niinkuin naimamiehenä. Luultavasti sinä jo pian miehen otat, niin olisi kait sama, vaikka minun ottaisit. Jää terveeksi ja ole kotona ensi lauvantai-illalla.
Pertti Maunula."
Elli kätki tuon kirjeen pöytälaatikkoonsa. Hän ei ollut siitä mitään kelleen virkannut, eikä aikonut vastakaan virkata.
Katseli sitte epämääräisesti eteensä ja ajatteli "ettei kenestäkään muista huolisi kuin Willestä, jos kerran siksi tulisi että miehen ottaisi. Ehkäpä ei se miehelässä-olokaan niin hunajalta maistune ja sitte pitää lapsia yökaudetkin hoitaa ja tuuvitella, kun niitä tulee."
Samassa ryöpsähti Sanna sisään punakkana ja helakkasilmäisenä. Vähällä oli ettei noista pullevista poskipäistä veri tipahtanut, kun oli niin hehkuvan punakka.
"Maunulan Pertti tuli, ajoi pihaan että rämähti kiiltokylkisellä, pystöpäisellä, mustalla oriillaan. Kuinka komeat sillä ovat nuo turkkilaiskärrytkin. Lenkahutti rattailta alas kuin puolinainen herrasmies, kytki oriinsa tuohon säleaitaan, astui luokseni kun olin tulemassa karjatarhasta ja kysäsi nivakasti ja silmäänsä vilkauttaen: 'onko Elli kotona?'"
"Jumalan tähden — mene ja sano etten ole kotona!" Elli hätäisesti sanoa hosautti ja työnsi Sannaa, olkapäästä ovea päin.
Sannan jäi suu auki kun meni tupaan. Siinä jo astui Perttikin tupaan pitkävartisissa punasahviaanisissa korkosaappaissaan ja harmaankarvaisissa sarkavaatteissaan. Lausui huonekunnalle yhteisesti "hyvän illan" ja kävi sitte silmäänsä nilkauttaen pistämään kättä terveisiksi Laurille, Willelle ja Katrille.
"Ei nyt sovi kättä antaa", Katri sanoi hieroskellen puuron tähteitä padan pohjasta.
"Ei ole Elli kotona", Sanna sanoi virnistellen ja katsoen Katria ja poikia silmiin.
Katri katsoi pitkästi ja kysyvästi Sannaa, johon tämä vastasi silmiään nilkauttaen.
"Onpa se siellä kamarissa", Lauri intti.
"Eikä ole — se meni äsken ulos, minä näin", Wille sanoi painaen päänsä alas ja katsellen penkin alle.
Antti tuli kamarista katsastamaan, kuka se vieras tuli.
"No terve, mitä tuolta nyt kuuluu", hän sanoi pistäen Pertille suonikkaan kätensä ja nostaen samassa otsakurttujansa, sekä lisäsi sitte että: "käyhän nyt tänne kamariin!"
Kahta käskyä ei Pertti odottanut.
Katri laitti iltaruoat pöytään ja väki alkoi puuroa lipellä nälkäisiin vatsoihinsa, pani hän käskemättä kahvipannun tulelle ja meni sitte kamariin uutisia Pertiltä tietämään.
"Oletpa sinä hyvästi isäsi pojan näköinen ja kokoinen. Tuommoinen pitkä roiskale se oli isäskin ja ihan tuommoiset silmät, tuommoinen nenä ja tuommoinen otsa ja tuommoinen tukka — ihan sinä olet isäsi poika. Me kävimme yhtenä rippikoulua isäsi kanssa, ja häin kun oli tyttöpoika parasta 'sorttia', yritti minuakin kosia, mutta tuoheen kävi koko se homma", Katri puhua liverteli nuorteasti, istuen Pertin viereen.
"Sukuuni tulen enkä suteen, kun isästäni käyn", Pertti sanoi ja pisti tupakkaa Antin isopäiseen pitkävarsipiippuun.
"No minnekäs sinulla nyt asiat painavat?" Antti kysyi istuen vuoteen reunalla ja väännellen varpaitansa leikillisesti.
"Tänne piti vaan lähteä pöksimään sulan suotta. — On näette siellä meidän torpparein kesken ollut vähän semmoista puhetta, että pitäisi heittää pahat säärystimet selkäänsä ja hankkia oma nurkka, koska sitkeässä on leipä isännän vuoksi; kun ei lasketa enään Karhulan nurkkia etemmä rahan ansioon", Pertti puheli silmiään nilkutellen ja pölyytellen savutöykeröitä sirotekoisten huultensa välitse.
"No pitääkö herrassöötinki nyt ihan pennittä paikoillaan?" Katri kysyi säälivästi Perttiä silmiin katsoen sekä nörkällään nojaten polviaan vasten.
"Jos siltä tuon laihan markkasen mies ja hevonen päivässä saavat, niin kyllä siltä joka kevät käki satulassa istuu. Se on aivan yhtä kun ei mitään", Pertti nilkauttaen ja hikottaen sanoi.
"Yhtä se on. Ymmärtää sen tyhjäjärkinenkin. Mutta mitenkä sitä sinun mielesi mukaan oma nurkka tulee saaduksi?" Antti kysyi miettivästi päätään kallistaen.
"Jos siinä puheessa olisi pontta, että valtio antaa torppareille rahoja lainaan, niin asiasta pian tulisi tosi. — Tässä tuonnoin olin luujauhojen viennissä Leppinurmen kylässä, jossa kauppias Hätinen kertoi hänen syntymäkylänsä torpparien, useampien yhdessä, ryhtyneen taloja ostamaan valtion antamilla lainarahoilla. Talot ja velat jaettiin sitte torpparien kesken yhtä suuriin osiin, niin että viisi ensimmäistä vuotta sai velka seisoa korottomana ja viiden jälkimmäisen vuoden kuluessa oli se kuoletettava kuitiksi määrätyllä korolla."
Pertin kasvot tätä puhuessa olivat niin miehevän ja viisaan näköiset, että se Anttiakin oikein innostutti.
Hän pylkähti pystöön ja läppäsi kävellä ajattelevan näköisenä pöydän luo, otti sieltä leveän kamman ja alkoi repiä jykevää tukkaansa.
"Mutta siitä keinosta, jota jo kauvan olen mielessäni hautonut, tuleekin tosi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen vaan."
"Niin, eihän se kuolemaksi ole, jos ei elämäksikään. Koettaa täytyy. Eihän ota ellei antaisikaan. Ja minä olen miettinyt että te kun olette tuommoinen osaava mies ja ymmärrätte asioita paremmin kuin me muut huonommat ihmiset, niin panisitte tuuman alkuun", Pertti ehdotteli kopistellen piipun poroja saappaansa kärkeen.
Katri sitä pitkästi katseli ja ajatteli että: "tuolla tavallako se tuon lattian nyt tahrustelee", mutta ei sentään kehdannut sanoa mitään.
"Sanottu ja tehty, minä panen parhaani ja näytän että on sitä isäntä-valtaa toisella jos toisellakin. Ei monta vuotta kulu, sen sanon, ennenkuin herroilla ja isännillä ei ole muita käskettäviä kuin omat jalkansa. Pankoot sen mieleensä!" Antti sanoi oikein uhkaavan näköisenä. Heitti kamman pöydälle ja meni jälleen istua kyyköttämään vuoteensa reunalle.
Katri nousi jo mennäkseen kahvin keittoansa valmistelemaan, kun Antti kysyi:
"Mihinkä sinä nyt?"
"Pitäisihän sitä vieraalle olla kahviakin, tiedän mä", Katri vastasi.
"Saattaahan se Ellikin — mitä sinä häntä säästät?" Antti sanoi isällisenä kiivaudella otsakurttujansa laskien.
"Antaa lapsen nyt vähänkin teijota omilla oloillaan. Kyllä sen itsekin", Katri vastasi huolettomasti ja meni.
"Onko se Elli kotona?" Pertti kysäsi hymyillen ja silmiään vilkauttaen Antilta, kun Katri oli mennyt.
"On se kotona", Antti lyhyesti vastasi päätään kynsien.
Pertti nosti toisen jalkansa toisen selkään ja liekutellen päällispuolisen saappaansa kärkeä, sanoi:
"Jos tuosta joskus saan oman nurkan, annatte kai Ellin minulle vaimokseni?"
"No, jaa, ota vaan jos saat, mutta lastani en voi pakoittaa, jos ei hyvällä suostu."
"Mikäpä sitä pakottamalla", Pertti sanoi vähän haikeanpuolisesti ja katsoi ulos, ja katsoessaan, lisäsi vielä: "eikä siitä koirasta paimeneksi, joka väkisin karjaan ajetaan."
Katri toi samassa kahvia, tarjoi ensin Pertille ja sitte Antille.
Juodessaan sanoi Antti:
"Pantaisiko oikein kokous, johon niitä torppareita kirkkokuulutuksella kutsuttaisiin. Olisi tietääkseni parempi monimiehisenä asiasta aprikoita ja päätellä, kun että me tässä kahteen käteen tuumailemme."
"Pannaan vaan kokous, yhdessähän on lystimpi, ja sananlaskukin sanoo että 'viisi miestä ei virstaa kauvan potki'", Pertti myönteli juodessaan.
Kun kahvit olivat hörpityt, otti Antti sanomalehtiä akkunan poskessa olevasta kiverretystä rautalankakoukusta ja istuen tuolille pöydän ääreen, alkoi lukea Pertille sosialistein kommervenkeista ja kauhistavista katumeteleistä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Kun Pertti tuosta ei ymmärtänyt tämän taivaallista enempää kuin että sellaiset teot olivat ilkeitä ja sopimattomia, ja että jos täällä sellaisia väkivaltaisuuksia harjoitettaisiin, olisi Suomessa pian joka sorkka sujuna, ryhtyi Antti selittelemään tuon sosialisti puolueen hyvästä "meiningistä." "Että se ei sallisi mitään suurivaltaisia hallitusvirastoja, jotka kansaa hallitsisivat oman tahtonsa mukaan, vaan että kansa saisi itse itsensä hallita, ettei yksi olisi rikkaampi kuin toinenkaan eikä olisi yksi suurempi herra kuin toinenkaan — ettei olisi olemassa mitään säätyeroitusta. Ja kun ne eivät saa tuollaista voittoa hyvällä, niin käydään käsiksi väkivaltaan. Mennäänpä oikein joukoissa parlamenttien istuntoihin eli herrain päiville, ja ken siellä rohkenee vähänkään avata suutaan heidän aatettansa vastaan, sen he niskasta aika tanssilla kyytivät ulos."
"Ja kun joku noista sosialisteista heitetään vankeuteen, piirittävät he lukemattomilla joukoilla vankilat ja ryöstetään puoluelainen väkivallalla pois jos ei suosiolla saada."
"Mutta sehän on koko kauheus. Kyllä ne ovat väärässä, kun ovatkin", Pertti sanoi miettivästi silmiänsä vilkauttaen.
"Väärässä ovat kun ovatkin. Ne ovat oikein niitä maailmanlopun ihmisiä, vaikka tuo meidän ukko niitä aina ihailee", Katri sanoi liekehtivästä katsoen Anttia silmiin.
"Noo — eivät ne juuri niin vaarassakaan liene. Paljopa siellä ulkomailla on tehty alhaisemman kansaluokan vapauttamiseksi siitä sorrosta ja orjuudesta, jota herrain alamaisina ovat saaneet kärsiä — aivan niinkuin täälläkin Suomessa", Antti sanoi painaen leukaansa alas ja otsakurttujaan ylentäen.
"'Oliko se asia nyt musta taikka valkoinen, siitä vähät, mutta pääasia on, kunhan tässä vaan saisi oman nurkan, oman orren, oman katalan karsinan', lauloi Jauhelan vaari ennen muinoin uunin pankolla, kun rätti-Pietari nykäsi kylkeen ja karjasi että: 'mee pois täältä, uunin päältä.' Siihen vaan sitte luottaa että siitä tosi tulee?" Pertti sanoi nyökyttäen päätään ja silmiänsä vilkauttaen.
"Luota jos tahdot, mutta tosi siitä tulee. En tässä ikääni kaikkea toisen hyväksi tee työtä minäkään", Antti sanoi vakuudeksi hartioitansa hytkäyttäen.
"Kenenkähän muiden kuin omaksi onneksesi olet tässä työtä tehnyt? Kelpaa tässä jo eleskellä kenen tahansa kun kaikki on valmista. Mutta olet vaan omia aikojasi niin tyytymätön, etkä huomaa että tyytymätön on onnettomin ihminen maailmassa", Katri sanoi vähän surumielisesti.
Pertti vilkautti silmiään, paiskasi kättä ensin Antille ja sitte Katrille, sekä vielä tuvassa Laurille, Willelle, Sannalle ja Heikille, joka nureamielisenä nenäänsä puhuen penkin kulmalla istui ja katekismoa lukea juntusteli, ja sitte läksi.
12.
Koko pitkän Elokuun aikaisen poutaviikon muovaeli Antti Komulainen erästä kuulutusta, joka seuraavana sunnuntaina piti julki luettamaan Ahovaaran kirkon saarnatuolista.
Hän kirjoitella rapsutteli jo monta monituista ehdokaslistaa. Olisi tahtonut saada tuohon kuulutukseen kaiket mielipiteensä, ettei siinä kokouksessa enempi olisi kaivannut sanojaan tuhlata, mutta ajatteli että jos pappi panee pahakseen kuulutuksen pituuden, ja nakata vilkahuttaa sen pesään, jossa ahnas tuli saarnailee kivisille seinille.
Hän lyhensi arkin pituista kuulutustaan moneen kertaan. Vedellä raapusteli kymmeniä rivejä pitkin rautatiekiskon kaltaisia viivoja, kirjoittaa koukeroi taas rivien välimaille, pyyhkieli jälleen pois, kirjoitti uudelleen uutta lajia ja hylkäsi taas.
Semmoista tekoa hän teki tuntimääriä eräällään. Meni väliin kohlotteli työmaille ja antoi pojille hajutonta nokkanuuskaa kun löysi heidät työn kanssa leikittelemässä. Palasi pälkötteli jälleen pää riipuksissa ja miettivän näköisenä kuin laiska hevoiskoni: Istui jälleen panemaan paperille mitä oli matkalla miettinyt, kun kotiin ehti…
Luettuansa taas paperille panemansa, oli siinä se ja se liikoja, jotta täytyi karsia pois kuin puusta kelvottomat laho-oksat, jolloin se ja se, oli lisättävä muuten ei ollut täydellinen.
Oli Perjantai-ilta. Heikki seisoa nyhjötti pöydän korvalla moljottavin silmin ja isän antamalla lyijykynällä varusteli sanomalehden reunoille jotakin, jotka hänen mielestään olivat olevinaan kirjainten alkuja. Vetelästi hän katseli edessään olevalle paperille, johon isä oli piirtänyt kirjainten kaavoja. Antoi sitte lyijykynän mennä sihittää niiden mukaan sanomalehden tyhjillä reunoilla, mutta kun ei saanut yhtäläisiä, heitti kirjoitushommat sikseen ja kävi uunin eteen, otti sen otsalta isänsä piipun ja rupesi sitä huvikseen katselemaan ja imeskelemään.
Antti istui syviin mietteisiini hukkuneena pöydän ääressä ja katseli tylsillä silmillään edessänsä päättymäisillään olevaa kuulutusta. Heikki tuhisti purnutteli nenäänsä ja oli hyvillään kun ei isä lainkaan huomannut hänen vehkeitään.
Katri tuli sisään sukanneule kädessä, istui tuolille, katseli kirkkain silmin, joista hieno alakuloisuus kuvastui, ensin Anttia, sitte silmäsi uunin luona piippua imeskelevää Heikkiä ja hymyili.
"Pane pois se piippu — ei lapset saa tupakoimista opetella, kyllä sitä miehenäkin vielä ehtii, eikä se ole varsin tarpeellista silloinkaan", hän sanoi melkein kuiskaamalla Heikille, joka vastaukseksi katsoa mulautti rengassilmillään jyrkän otsansa alta imeä maiskutellen yhä ahkerammin.
Katri taas hymyili ja alkoi neuloa; katsoi väliin Anttia, väliin Heikkiä, sekä jälleen sukanneulettaan pää kumarruksissa.
Taas rapisi paperi Antin edessä, kun siinä kynäänsä kankeasti käytteli juuri kuin kyntömies auraansa. Pää lepäsi hiukan vinoon vasemmalle ja tuo luiseva koukkunenä milt'ei tunnusteli paperia minkälaisia kirjaimia siihen syntyi. Rinta ja vatsa olivat sisään painuksissa, olkapäät vuoroin nytkähtelivät ja oikean käsivarren täytyi hypähdellä paikasta toiseen, eteen ja taakse aina sen mukaan kun noita epätasaisia rivejä kuin jäniksen polkuja paperille karttui.
Katri seurasi miehensä lystillisiä kirjoitustemppuja niin usein kuin neuleeltaan ennätti, silmäilemällä noiden tukevain hartiain liikkeitä ja pään kummallisen tarkkaavaa asentoa.
Viimein heitti Antti kynänsä mustepullon viereen pöydälle, sanoen:
"No siinä, valmistuipa vihdoinkin, ja semmoisenaan saapi se luistaa pastorin kynsiin. Saapi kyllä, en koske siihen enään — enkä."
"Kyllä oletkin sitä jo jauhanut kuin mylläri tuoreita jyviä", Katri sanoi hymyillen. Pyyhkäsi suupielistään vesitipat ja antoi sukkapuikkojen tanssia.
"Jassoo — Katriko se — ooho, mit sinä Heikki — anna olla se piippu ja sukkelaan! Vai että sinä tässä jo piippua hyväilet —" Antti sanoi taakseen katsoen pyöristellen suuria rengasmaisia silmiään, jotta valkeaiset loimottivat.
Silloin otsakurtut heti putosivat kulmille ja hän nousi kävelemään.
"Mutta, kuulehan Antti, oikeinko sinä ajattelet että mekin ostaisimme semmoisen talon kannikan, josta Pertin kanssa puhe oli tuonnoin?" Katri kysyi miettivän näköisenä katsoen Anttia silmiin sekä laskien neuleensa ja kätensä helmoilleen.
"Miksikäs se elämä tässä muuten valkenee. Mentävä tästä kumminkin tulee, jos ei nyt niin joskus. Ja sitä parempi vaan mitä aikaisemmin eteensä katsoo; eiväthän sitte työt turhaan mene, kun on oma nurkka; mutta nyt ne menevät, menevät toisen käden lämpymiksi. Eikä tätä orjuuttakaan aina voi kestää", Antti jutteli, kohotteli olkapäitään, nosteli otsakurttujansa ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen.
Katri päästi syvän huokauksen, ja sanoi:
"Mutta luuletko sitte semmoisessa talomurusessa puuveitsellä hopeata leikattavan? Luuletko silloin orjuuden loppuvan? Silloin se vasta alkaakin ja kouristeleekin oikein rautakourilla. Ja sille kylän porsaatkin nauravat että kun nyt olemme tämmöisen upean torpan tehneet metsään, jossa huuhkaimet huuhtelivat kolkolla nuotillaan ja muut otukset hallintoa pitivät, tällä sialla, missä tämä pirttihuoneus nyt seisoo, olemme raivanneet hyötypeltoja kaksikymmenisen tynnyrialan ja muokanneet paksuheinäisiä niittyjä, olemme olleet tässä jo kahdeksantoista vuotta — ja nyt — nyt jätämme tähän muiden hyväksi kaikki, laittaumme itse maailman selkään; ja sille nauraa jos kuka."
Antin katse synkistyi, nuljautti Katriin epäilevän katseen ja hymähti.
"Näistä kourista lähtee vielä — ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan joutavan."
"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi torveksi.
"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos. Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.
Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.
Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.
Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut. Eihän tuota hennoisi jättää. — Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin — jos olisi oma, niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi ennen.
"Terveisiä!" kuului äkkiä rämeä, koriseva ääni takanansa.
"Terveisiä. — Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli otsakurttujansa.
"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi:
"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee. Siitä ei parata."
Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi ruskettuneille kasvoilleen.
"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista. Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.
"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?" Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.
Katri ja Elli jo rappusilla liepsahtivat vastaan.
"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen — no terve miehelle, terve tuloa; no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin — en ole vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon tukalle. — Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.
Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:
"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."
Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet nytkähtelivät, ja jatkoi:
"Missä se on se minun kummityttöni? Eihän se vaan liene tämä tässä?"
Hän osoitti pöydän korvalla sormiaan katselevaa Elliä.
"On se siinä. Siinä se on", Antti ja Katri vastasivat.
Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No terve nyt!"
Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä saakka.
Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että: "maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"
Rautiolainen nytkäytteli harteitaan, heitti tylsän katseen Anttiin ja sanoi:
"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin sai sillan allakaan."
Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen, rykäsi kerran pari ja sanoi:
"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua, lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella, niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä —"
Antti liikutteli otsakurttujansa ja nykäytti päätään.
"'Mutta sinne kurki kuolee ennenkuin suo sulaa', sanotaan sananlaskussa. Kyllä neuvoisin vaan teitäkin pysymään paikoillanne, koska olen kuullut että hankitte taloa. Ei niissä talon kappaleissakaan kultaa kourin kaiveta. Toista on tämmöisessä torpassa, joka vetää vertoja jokaiselle tämän tienoon talolle."
Rautiolaisen harteet nytkähtelivät yhä voimakkaammin, ja pelkästä innosta nuo suuret harmajat silmät loimosivat kuin revontulet ja rykiminenkin unohtui sitä puhuessa.
Antti päästi kolakan naurun, laski kädet polvilleen ja sanoi:
"Ohoh, — ohoh sanon vieläkin. Kyllä nyt tulee liikoja. Paikka huonompikin kun se on oma, toisekseen vastaa torppaa vaikka siitä rahoja lapiollakin koottaisiin kuin hooperkin äijän hattuun. Torppari on aina torppari ja orja on aina orja. Se on selvää."
Rautiolainen rykäsi, nosteli olkapäitään ja nytkähytteli harteitaan, sanoi:
"Kyllä vaan tuhatta ennemmin olisin tässä Lehtiviidassa torppari-orjana kuin Rautiotalossa isäntänä."
Antti hymähti, nousi ja mennä muokkasi kamariinsa mutisten itsekseen:
"Sekin on nyt saanut oman nurkan, niin jo on kääntynyt herrain ja isäntäin puolelle, niin mukamas kun on isäntä itsekin."
Katri ajatteli kahvia tarjotessaan Rautiolaiselle, että "tuo Antti on niin kummasti suuttunut noihin herroihin että se uhraa vaikka oman itsensä ennenkuin heittää niitä mielestään, ja sentähden se on aina niin tyytymätönkin", mutta ei sentään ilmaissut sitä ajatustaan vieraalle.
13.
Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.
"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.
Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa, liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:
"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita kun jo ovat voittaneet."
Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan, maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"
Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, — no niin — ruosko poika, menehän nyt — äh, äh, äh — kutiis!"
Kävi niin hyväksi olo että teki mieli hyräillä:
"Meill' pohjola luminen On kotimaa Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."
Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.
Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä Antille ja kysyi:
"Kuuluuko sieltäpäin mitään?"
"Tuossahan sitä mennään keskivälissä?" Antti vastasi tasoitellen otsakurttujansa. Päästi takkinsa napeista, haki povitaskustaan kuulutuspaperin ja tarjoten sitä lukkarille, sanoi:
"Jos sinä, veli hyvä, käyttäisit tämän saarnastuolissa sitte kuulutusten kera. Tuossa on markka vaivoistasi!"
"No meneehän tuossa, Kiitoksia!" lukkari vastasi ja katseli kuulutusta.
"Kas kas — jopa on taas ilmestynyt uusia keinoja", hän sanoi luettuaan ja jatkoi sitte: "Kyllä saat olla huoletta että tämä perille tulee."
"Hyvä, hyvä", Antti vastasi ja läksi sitte lukkarin kanssa astua tepsimään kirkkoon.
Tavallisten kirkonmeno-toimitusten päätyttyä astui seurakunnan pastori saarnastuoliin. Killisteli ensin sanankuulijoihinsa sinisten riihensä läpi, rykäsi sitte teeskentelevästi pari kertaa, ja alkoi pauhaavalla jyrisevällä äänellä lukea kuulutuksia, jotta virkalippunsa leukaan päristi kuin lehti tuulen käsissä oksan runkoon.
Ensiksi luki hän seuraavasisältöisen kuulutuksen: —
"Minä allekirjoittanut pyytäisin kaikkia tämän pitäjän torppareita — —"
Pastori rykäisi, katsoi allaolevaa nimeä ja jatkoi sitte:
"huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja, käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit, toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin. Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. — Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.
Antti Komulainen. Kirkkoväärtti."
Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla. Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista, joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi kuulutuksien lukemista.
Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia, katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin. Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä, joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä tunnustettiin.
Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:
"Muista että isket kiinni tähän asiaan — kruunun puolesta pitää sinun näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista), mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka ja Herran temppeli."
Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:
"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta sinne kokoukseen sinun pitää mennä — välttämättömästi ja kruunun puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."
"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä, hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen — ja hö-öm, ja sitte panen syytteeseen."
Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä — kutti, kutti, kutti!"
Kirkosta ulos tultua vielä herrassöötinki huomautti nimismiestä että: "muista vaan mennä sinne kokoukseen ja näyttää tuolle häväisijälle ja kirkon saastuttajalle, kirotulle lurjukselle, moukalle että, että —"
"Hö-öm, kyllä, kyllä muistetaan, hö-öm!" Nimismies vastasi, että kurkkua karistaissa rinta ja hartiat hytkähtelivät. Nosti sitte hattuaan, kumarsi ja heitti pitkiä takajalkojaan kohteliaasti, joiden temppujen tehtyä sitte mennä laahusteli.
Herrassöötinki seisoa könötti kirkon portilla kuin tammitukki, minkä paksuus molemmista päistä on yhtäläinen, ja vuotteli Lakson kapteenia, joka vielä jäi seurueineen kirkon penkkiin.
Mutta siinä se jo tulikin, uljaasti partainen leuka kohollaan.
"Oletko veli, hävyttömämpää häväisijää ja parempain ihmisten solvaisijaa kuullut eli nähnyt kuin tuo sinun torpparisi Komulainen on?" herrassöötinki sanoi teeskennellen kohteliaisuutta.
"Hän, no, hän on, niinkuin olen sanonut tuommoinen puolihullu, jolle on annettava anteeksi", kapteeni vastasi välinpitämättömästi sekä viittoen kädellään pois luotansa koko mokomat ajatuksetkin. Heilahutteli itseään niska kenossa kuin olisi tahtonut pyörähtää ympäri kantapäällään. Pisti sitte hymyillen kätensä herrassöötinkille ja sanoi päätään nyökähyttäen: "adjöö, adjöö — välkommen sedan —"
Eivät muutkaan kirkossa olleet tahtoneet malttaa, kotiin lähteä. Seisoskeltiin vaan taajoissa ryhmissä kirkkomäellä ja puhua pölistiin ihmettelemällä tuosta odottamattomasta kuulutuksesta ja sen merkityksestä. Piippunysät hampaissa savupilviä röyhytellen seisoskelivat miehet eri ryhmissä jakautuneena kahteen puolueeseen kukin arvonsa ja säätynsä mukaan. Samoin naisväkikin kädet helmoilla ja väliin ilmassa, päivittelivät ja ihmettelivät kuulemaansa uutista.
Nurpealla nenin pälpättivät isännät ja emännät. Vaikka eivät saaneetkaan kuulutuksesta täydellistä käsitystä, tapisivat kuitenkin että sillä oli aikomus purra rusauttaa heidän neniään, käydä käsiksi heidän omaisuuteensa. Sitä kohtaa hyvästi valaisi tuo Antti Komulaisen entinen maine, joka laveoissa piireissä oli hyvin tunnettu.
Torpparit ja muu loisväki hyvillään pyyhkielivät leukojaan, ja kiitollisin katsein nilkuttivat toisilleen silmiään. Suurena hyväntekijänä pyörieli jo Antti Komulaisen nimi heidän huulillaan, sillä olihan hänen harrastuksensa jo ennen kuulu, jotta hyvin voi käsittää, mitä tuolla kuulutuksella aijottiin toimittaa.
Oikein miehissä ja naisissa päätettiin löydyttäytyä tuolla kokouksessa, sekä henkeen ja vereen saakka puolustaa Komulaisen ehdottamia toimenpiteitä.
Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa lautasille.
Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian alkaa valmista tulla.
Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh — menetkö siitä."
Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle, näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.
Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei kärsinytkään.
"Päivää — mistä sinä olet?" Antti sanoi.
Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.
Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.
Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen lian peittämiin jalkoihinsa.
Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.
Pikimustilla silmillään toljotti hän sammuvasti Anttiin, joka hampaitaan hioen tuumasi antaa hänelle semmoisen paukauksen, jotta viimeisen kerran käärmeitä kuuntelisi tuolla rysypensaan juurella.
"No kuinka ne asiat luonnistuivat siellä valtiomiesten luona?" Antti kysyi ivallisesti mutuillen huuliansa, ja katsellen onnetonta kurjuuden kuvaa pitkään ja polttavasti.
"Häh?— Mitä minusta tahdot?" mies kysyi laimeasti katsellen maantien ojaan.
"Annatko pois sen satamarkkasen?"
"Minkä —? Mitä minusta tahdot?"
"Narri!"
"Se narri on, joka antaa itsensä narrata."
Antti loikahti kärryiltä ja takaakättä voimakkaasti paiskasi miestä vasten suuta, jotta veri turskahti suusta ja nenästä ja tämä keikahti päälleen maantien ojaan.
Loikkasi kärryille jälleen lausuen karkean kiroussanan, sekä alkoi sukia ruskoansa minkä ennätti, ohjasten perillä, lauteille, äännellen "äh, äh, äh, äääth!" sekä huuliaan ankarasti maiskuttaen.
14.
Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.
Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä vetänyt.
Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi, kun tulin tuon tehneeksi."
Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä olisi päässyt, ei niin mihinkään.
Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:
"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se kokous, niin että saisi jollekin tarjota."
Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.
"Rieskoja ja vehnäspullia — hihihi — on tuolla aitan hinkalossa pari homehtunutta kämpyrää —: välttäväthän nekin?"
Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"
Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois vuoteen laidalta.
"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi heittäen Katrin kättä kaulaltaan.
Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin synkkämielinen? — Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin. — Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"
Antti nojasi kyynäspäät polviinsa ja pää kumarruksissa katseli jalkojaan.
"Miksikä tuo sitte sillä valkeneisi?" hän vastasi kieltävästi.
"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja onnettomuudet — sanohan pois — kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa paremmaksi kun sanot — sanothan?"
Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta oli ihan kuin pyöräpää lammas.
"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules, kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.
"Onko se niin —? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. — No, ei mitään sitte, kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.
"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä housuille oikein isällisesti — — mutta kukas tuolta tulee?"
Katri hypähti akkunaan katsomaan.
"Se on Maunulan Pertti — miksi se nyt näin aikaisin —" hän sanoi ja alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.
Pertin mieltä kaiveli Lehtiviidan pullukkavartaloinen, kaunismuotoinen Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä aikaa valloituksensa tekemiseen.
Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin nähdä.
Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään sanomista.
Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun puoliskoista laitelleet.
Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin, akkunain ja katon läpi uloskin.
Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari kertaa, alkoi:
"Hyvät ystävät — me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess — —"
Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan, joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia, joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä. Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.
"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita — —"
Nurinaa ja hyväksymistä kuului väkijoukosta. Antti jatkoi:
"— mutta me tahdomme nyt päästä vapaaksi tuosta sorretusta tilastamme. Yhtykäämme ystävät liittoon keskenämme, me voimme yhteisesti ostaa taloja ja sitte hallituksen luvalla ja'aata ne keskenämme. Jos ei meillä ole itsellämme varoja tuohon kaupan tekoon, niin pyydämme lainaa valtiolta. Ja jos taas emme hyväehtoista kuoletuslainaa saisi, emme sittekään saa heittäytyä neuvottomaksi. Myykäämme silloin kaikki mitä itsestämme irti saamme, vaikka lusikat ja kauhatkin."
"Se on hyvä keino", kuului eräs ääni väkijoukosta.
"Oikein oivallinen", lisäsi toinen.
"Parempaa keinoa ei olisi kukaan keksinyt." säesti kolmas.
"On tuo kirkkoväärttimme sentään viisas mies", sanoi höysteeksi joku eukko.
"On se oikein miesten parhaita", lisäsi toinen.
"Ryhtykäämme paikalla toimeen. Oma nurkka saada pitää vaikka pää menköön", joku Karhulan torppareista ehdotti.
"Saada se pitää. Minä olen valmis yhtymään puuhaan", lisäsi toinen.
"Myötä on kaikki minustakin", yhtyi kolmas.
"En kaupasta jää minäkään; myön vaikka ainoan paitani että alkuun pääsen", yhtyili neljäskin.
"Toimeen rupean minäkin vaikka en paikalta pääsisi", vannoili viides.
Ja niin tehtiin päätöksiä yhdessä ölinässä vaan. Mutta pian katkesi tuo metelöivä riemu kun seurakunnan pastori, mustapartainen, arvokkaan näköinen herrasniekka, sekä jättiläisvartaloinen pitäjän nimismies kiskoivat luitansa väkijoukon läpitse perille päin.
"Terveeksi", sanoivat molemmat Antille ja pistivät kättä.
"No — herrat sattuivat vähän myöhästymään", Antti vastasi sekä viittasi välinpitämättömästi heitä istumaan penkille.
"Hö-öm, niinhän tuo on, mutta — hö-öm, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, hö-öm —" nimismies yskähdellen vastasi, sekä raskaasti istua hommasi penkille, jotta se antoi räjähdyksen kuin olisi poikki katkennut.
Mutta pastori asettausi juhlallisena Antin viereen seisomaan ja kierrellen partansa huippuja, alkoi:
"Minä suuresti ihmettelen että sellaisia mielipiteitä, joita veli Komulainen tässä juuri ilmi toi puheessaan, jonka alkuun onneksi juuri satuin tuonne ovelle, voi löytyä olemassakaan. Se katkera vihamielisyys, jota tämä irooninen puhe uhkusi herroja vastaan, on saanut alkunsa jostain yksityisistä syistä, jotenka se ei voi olla oikeutettua. Jumalan kiitos, se aikakausi on jo aikoja sitte ollut ja mennyt jolloin herroista ja heidän mielettömyyteensä perustuvista vehkeistä voitiin sanoa sitä, mitä äsken kuulimme, että he tahtoivat alhaisimpiansa nylkeä ja rasittaa ankaralla työllä ja suurilla veroilla. Meille on jo koittanut valoisampi aikakausi, josta kiitos kalliin uskontomme ja valistuneiden hallitusmiestemme. Orjuus on jo aikoja sitte poistettu ja jokaisella on vapaa sananvalta, jokainen saapi olla oma herransa ja jos jollekin tapahtuu vääryyttä, hän saapi turvautua kristilliseen lakiimme, joka ei jätä pahaa rankaisematta."
"Mutta se on Herramme vakava sääntö että täytyy olla olemassa rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, muutoin ei maailma seisoisikaan, ja toisin ollen olisi sen jo aikoja sitte täytynyt kukistua, sillä köyhemmän kansan toimeentulo täytyy rippua rikkaimmista."
"Ja kunkin ihmisen elämän työ täytyy kulkea, määrättyä rataansa. 'Otsas hiessä pitää sinun syömään leipääs', kuuluu jokaiselle, niin herroille kuin torppareillekin. Ja jos kumpi hyvänsä poikkeaa tuosta Herramme pyhästä määräyksestä, heittäytyy laiskuuteen ja toimettomuuteen, hänen edessänsä ammottaa silmin nähtävä perikato. Hän saapi epäilemättä ansaitun palkkansa."
"Tosin herrat ja oppineet eivät voi tarttua auran kurkeen niinkuin te, sillä heidänkin täytyy pysyä kutsumuksessansa, käydä sitä rataa ja tehdä ne tehtävänsä, jotka heille ovat määrätyt."
"Tyytykäämme siis kukin onneemme ja osaamme, niin Jumala on lahjoittava meille menestyksen ja siunauksen."
"Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, että te yhdessä ostatte taloja ja sitte ja'atte ne keskenänne jos kerran valtiolta siihen luvan saatte, mutta pitää katkeraa mieltä niitä kohtaan, joista rippuu toimeentulomme, on vahingollista, se on häpeällistä. Tietysti on olemassa epäkohtia kaikella alalla, niinpä isäntäin ja torppareinkin välillä, mutta te siinä kohden ryhtyisitte maailman parantajiksi tavalla semmoisella, joka vaan herättää vihaa ja katkeruutta. Sellainen ei sovi siveellisessä yhteiskunnassa, sillä se hävittää vakavan periaatteemme olla rauhan rakentajina ja kannattajina. Ja mitä tulee siihen että te olisitte kantaneet orjuuden ijestä toisen isäntävallan alla, niin se ei ole totta. Minä tunnen teidät jokaisen ja tunnen myöskin isäntänne. Mikä hätä ja orjuus on esimerkiksi Komulaisella ollut kärsittävänä? Hän on rakentanut torppansa tähän viidakon keskelle, jotta se jo ulkoapäin näyttää muhkealta ja somalta kuin herraskartano. Torpan maihin kylvetään kymmenen tynnyriä ruista, saman verran kauroja ja viisi tynnyriä ohria sekä tarpeeksi asti muuta kesäviljaa; te ruokitte toistakymmentä nautaeläintä ja kolme hevosta. Hinkaloistanne ei lopu vilja milloinkaan, jopa saatte sitä tarvitseville myydäkin niin että teillä on panna rahoja lainaankin. Ja tästä kaikesta te suoritatte veroa kartanoon neljäkymmentä päivätyötä, ja kun tuon vähäpätöisen veron suoritatte, saatte elää niinkuin vapaa talonpoika ainakin; ja sillä tavalla te olette elänyt tähänkin saakka jo yli kaksikymmentä vuotta sekä saatte elämänne loppuun saakka te itse ja lapsennekin elellä. Kukaan teitä ei torpassanne ole häirinnyt. Mitä syytä siis Komulaisella on isäntäänsä moittia? Sanokaapa?"
Komulainen mietti hetkisen tuijottaen synkän näköisesti pitkin sivuansa pöydän alle, sekä liikutellen pitkäkarvaisia kulmiaan, vastasi:
"Mutta täytyypä teidänkin herra pastori se myöntää, että alamainen on aina orja, hänen täytyy aina totella ja jos ei voisikaan, niin hänet auttamattomasti ajetaan maantielle."
"Saapihan mennä vaan kuin kulkukoira, ja siinä ei auta papit eikä lukkarit", säesti siihen eräs Karhulan torppareista.
Äkkiä nousi hirveä mellakka ovella. Pari puolihumalaista talollista oli työntymässä sisään. Mutta irvissä hampain junnasi Maunulan Pertti ovea ponnistaen jalkojaan kynnystä vastaan ja vasemmalla kädellään ovipieleen.
Ulkona telmäsivät ja kiroilivat talolliset kuin sata mustilaista. Tervasankon saivat käsiinsä eteisestä ja tuhat muruiksi se hakata moukutettiin vasten ovea, jolloin ovi, lähiset seinät, lattia ja kattokin ensikerran elämässään saivat maistella tervaa.
"Ö-höm —", nimismies sanoi ja alkoi vedellä pitkiä sääryksiänsä ovelle.
Pertti vilkautti silmäänsä ja päästi oven, kun nimismies lähelle joutui.
Törmäsivät siinä tuokiossa humalaiset nimismiestä vasten rintoja kuin kaksi tervattua enkeliä. Kirosivat suunsa täydeltä Komulaista ja hänen kirottuja vehkeitään, uhkasivat tappaa hänet ja laittaa torpasta helluntaitulet.
"Ö-höm", rykäsi nimismies ja ojensi molemmat jättiläiskätensä, joihin kumpaankin otti miehen ja aikoi ulos.
Mutta tervaisessa lattiassa jalka luiskahti, ja kaatua romahti nimismies miehillensä, yksi hänen alleen ja toinen päälleen, itse kiristellen hampaitansa siinä välissä kuin porsas aidan raossa.
"Öhöm", nimismies rykäsi ja sanoi:
"Heittäkää tuo rotan raato tuosta päältäni, ja lyökää sitä pirua, ö-höm —"
Pertti ja Komulainen sivuivat nimismiehen päällä maata tölköttävän kauluksesta ja veivät latanaan ulos kartanolle että koivet kolisivat.
"Ö-höm", nimismies ryki pystyyn kompuroiden. Niskakauluksesta tarttui allaan maannutta miestä ja yhdellä sivauksella nakkasi hänet kartanolle kuin vanhan kenkärajan.
Tiedusteli sitte heidän nimiään, jotka tervaan tahrautuneilla kourillaan merkitsi kirjaansa. Julisti sitte Antti Komulaiselle että ei kokousta saanut jatkaa, ei missään tarkoituksessa.
Ja siihen se sitte päättyikin.
15.
Tuon kokouksen tyhjiin mentyä, pidettiin uusi, mutta siitä ei enään kuulutettukaan kirkossa, vaan Lehtiviidan Heikin ja Ellin tehtäväksi tuli suullisten kutsujen kulettaminen torpparistoon.
Tässä kokouksessa, johon kaikki Karhulan torpparit ja puolet Lakson torppareista olivat saapuneet, liittoutui oman nurkan ostoon kolmekymmentä torpparia. Kymmenen taloa arveltiin välttämättömästi tarvittavan heidän keskensä jaettavaksi, joiden kauppoihin yksimielisesti suostuttiin valitsemaan Antti Komulainen ja Maunulan Pertti. Samoille miehille annettiin myöskin toimeksi hakea kuoletuslainaa valtiolta talojen ostoon, sekä anomaan lupaa niiden jakamiseen. Luonnollisesti luottamus heitettiin yksin Komulaiseen, joka puuhan oli alulle pannut ja jonka kykeneväisyys katsottiin muita monia kertoja etevämmäksi.
Pian olikin Antilla ja Pertillä tiedossa määrätty talosumma. Silloin pidettiin Lehtiviidassa taas uusi kokous, jossa osakkaille esitettiin, mitkä tilukset olisivat saatavissa, ja mitkä hinnat niistä vaaditaan.
Nuo ehdot olivat jokaisen mielestä siksi edulliset ja hinnat huokeat että oikein suurimmalla riemulla päätettiin ryhtyä hakemusten laatimiseen ja jätettiin sekin tärkeä toimi Antti Komulaisen tehtäväksi, jota jo alettiin katsoa silmiin kuin keisaria ikään.
Ja kokouksen päätyttyä sai tuo suuri hyväntekijämme kolmekymmentä lämmintä silmäystä ja sydämmellisintä käden puristusta.
"Muistattehan pistäytyä meillä ensi sunnuntaina? Tulkaa oikein joukolla ja jo lauvantai-illalla. On huvittavaa saada keskustella niistä hommista, ja tottahan sitä jotain tarjottavaakin — niin muistattehan?" torpparit sanoivat hyvästi heittäissään, joten kolmekymmentä tuollaista kutsua saivat onnelliset Lehtiviitalaiset.
Hyvillään liikutteli Antti Komulainen kulmiansa ja antoi lupauksia. Mutta Katri tuumasi että: "eihän sitä joka paikkaan samalla kertaa."
"Ensiksi meille." yksi sanoi.
"Ei, meille ensiksi", toinen intti.
"Meillepä ensiksi kun olemme vanhat naapuruksetkin", kolmas väitti.
"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.
"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."
"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.
Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja hartaasti: "voih — jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"
Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja sanoi:
"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. — Kuulehan minkälaista unta Elli viime yönä näki. — Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä untasi?"
"Hm, musta on unen selkä — kyllähän teillä niitä semmoisia on, joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.
"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja. Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle, ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme, itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."
Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa, Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:
"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."
"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli haikeaksi pyrkivää mieltänsä.
"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.
"Hmmh — teidän pelkonne — — se samaa on kuin kierrä vasikkaa hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja kulmilleen painaen.
Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua, mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta. Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.
Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli avopäin ja avojaloin.
"Viuh, viuh, viuh-huuuu —" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran; kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti taa päin, ja oli - pyörtynyt.
* * * * *
Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin hakkonuija.
"Roppe — no Roppe — mitä se Roppe — mistä sinä Roppe siihen — —?"
Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta lurkuttelemaan.
Antti nousi pystyyn ja koetteli kädellään otsaansa. Se oli kylmä. Onneksi oli pehmeä karhunsammal mätäs joutunut päänsä alle ettei se ollut saanut mitään, vammaa. Päästä vielä viilletti, ruumista tuntui niin hirveästi painostavan, ja jalat olivat kuin tantereesen naulatut. Vilun pöyristys tuntui jaloista päähän ja sormiin saakka.
Hän kumartui ottamaan kirvestä sälölle kaatuneen, puun juuresta, Roppe nousi pystöön ja Antin kumartuessa pitkällä lihavalla kielellään nuolasta lopsahutti; hänen huuliansa.
"Stphoi — mitä sinä Roppe siinä —!" hän sanoi, ja sukasi kädellään turpaan. Kun sitte piti oijaista, pääsi vihlaiseva parahdus, sillä tuntui ihan siltä kuin olisi selkä katkennut. Monioita minuuteja sai siinä sitte seisoa kuin kivettynyt ennenkuin uskalsi kumartua ottamaan hattuansa, jota Roppe hampaissaan kiskoa letusti mättään tuolta puolen. Vieläkin rusahti selkä hattua ottaissa.
"Jesus siunatkoon — joko se selkä nyt katkesi!" hän huudahti hampaitaan kiristäen, sekä itsekseen voihkien lisäsi: "voi voi, kun kaikkia — voi tuota selkää — voi päätäni voi!"
Hän nojasi selkänsä puuta vasten ja tuskallisesti suutaan väännellen katseli koiran pentua, joka vinkuen nousi pystyyn hänen reittänsä vastaan ja kaappien käpälällään takin helmoja katseli harmailla pyytävillä silmillään häntä silmiin.
Siinä Antti hetkisen seisoi odotellen taudin helpottamista sekä ajatellen että jos huutaisi apua. Mutta ei huutanut kumminkaan, toivossa että apu tulisi itsestään, että saisi tuolta selältään itse kotiin kävelleeksi.
Niin hän tuumasi, ja tiimakauden siinä helpotusta odotettua hän läksi kotiin yrittämään. Ei vihlonut enään niin ankarasti siellä selässä, vaikka kankealta tuntui käynti, oli kuin puujaloilla olisi kohlinut. Sen huomasi koiran penikkakin. Mennä seilutteli vetelästi Antin edellä pitkin polkua, mutta tuon tuostakin pyörti ympäri ja julman näköisesti katsoi isäntäänsä silmiin..
Katri ja Elli jo kartanolle vastaan juoksivat, kun näkivät akkunasta Antin kurjamaisen astunnan. Pelästyksestä sydämmet tykähtelivät ja harreillaan silmät moljottivat kun siinä siunailivat ja päivittelivät. Neuvoksi tuli viimein lämpeelle panna sauna ja Heikki toimekseen sai lähteä hakemaan Metsolan muoria kylvettämään ja hieromaan Anttia. Muistettiin näet että tuo sama muori kerran oli Katrinkin taudilta pelastanut hieromalla ja kylvettämällä; kylpiessä oli muori silloin käyttänyt lihan suolavettä vastavetenä. Ja siitä olivat pistot ja puremat paenneet.
Ja niin se kävi nytkin, sillä ihan ensi saunassa käynnillä sai Metsolan muori Antinkin terveeksi, että sitte oli kuin uusi ihminen.
* * * * *
Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä iltana virkkoi Ellille ja Willelle.
"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."
Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä tynnyriä — ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."
Aittaan tulivat Elli ja Wille säkkinensä.
"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.
"Kyllä syömälläkin hupenee — eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa ole — mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.
Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää meidät yhdessä kaupunkiin."
"Hyvällä tuulella on ukko, ja nyt me ostetaan."
Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin, menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin vielä saadaan irti, niin —"
Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin viereen kynnykselle, sanoi:
"Ei kuulesta ukkoseni, se oikein sopivata ole, että nuo Elli ja Wille yhdessä kaupunkimatkoille pannaan."
"No miks'ei?" Antti siihen tuumasi.
"Kun niillä näyttää olevan yhteiset tuumat — voivat siellä matkalla mitä hyvänsä —" Katri epäillen sanoi.
"Olehan vait — jos niillä ovat yhteistuumat, niin ovat, eikä sitä estä mikään; eikä se Wille niitä huonoimpia miehiä olekaan — puhtaan ja joutuisan jälen jättää työssä jokaisessa", Antti väitti pyyhkien vesitipat suupielistään.
"Mitä niistä kahdesta tyhjästä yhteen —?"
"Tyhjästäkö — tyhjiä olimme mekin, ei omaisuutta enempää kuin vastasyntyneillä, ja toimeenpahan sitä on tultu. — Hyvä ja uuttera työmies on rikkaampi kaikista rikkaista. Antaa vaan mennä yhdessä kaupunkiin", Antti vakavasti vastasi yhä jyvähinkaloa ja niitä säkkejä katsellen.
"No eipä sitä vastusta minusta, menköön vaan, kun se kerran sinusta niin lienee", Katri vastasi ja meni sisään jättäen Antin vielä aitan kynnykselle istua könöttämään. — — —
Kolmannen päivän puolisissa tulla jyryttelivät Elli ja Wille kaupungista. Vielä viimeksi lähellä kotoa kiersivät he kätensä toisiensa kaulalle ja tuikkasivat lämpimän suutelon, ja sitte meni Wille omille rattailleen.
Tallin luo, jonne ajoivat, riensivät Antti ja Katri vastaan. Kyseltyä kuulumisia ja jyväin hintoja, otti Antti rautavöisen matkavakan ja läksi sitä viedä viipottamaan sisään. Elli juoksi jälessä jotta töppöset vilkahtelivat, Wille ja Katri jäivät hirnahtelevia hevosia päästämään.
"Mitästä siellä asiamiehellä sitte sanottiin. Eivät tainneet paperit vielä joutua?" Antti kysyi nostellen otsakurttujansa ja istuen penkillä matkavakan vieressä.
"Tulleet olivat, mutta myttyyn ovat hakemuksenne rusahtaneet — kas tuossa ovat", Elli vastasi ottaen papereita matkavakasta ja pistäen ne Antin kouraan.
"Eipähän, se ei liene totta!" Antti vastasi vaaleten ja huulensa alkoivat vapista sekä otsakurttunsa putosivat kulmille.
"Siitäpä tuon näette", Elli vastasi ottaen pienen sievän paperirasian matkavakasta, ja Antin mentyä kamariin, avoi rasian, jossa punaisten pumpulien joukosta kuulti tukeva ja kaunis kultasormus. Hän hymyili itsekseen, sulki kannen ja pisti rasian taskuunsa.
Mutta Antin sydäntä tykytti niin voimakkaasti, jotta luuli sen rinnasta pöydälle hyppäävän ja korvissa tuntui omituista suhinaa ja sihinää. Hän istui pöytänsä viereen ja alkoi selailla sinikirjavilla karttamerkeillä varustettuja papereita. Loppupuolella sattui hänen silmiinsä:
"Päätös:
Koska asiaan on ryhdytty kapinallisissa aikeissa, ei voida suostua mainittujen — — — talojen jakamiseen, eikä myöskään antaa mitään lainoja sitä varten" — — —
Edemmäksi ei hän jaksanut lukea. Vihaa ja katkeruutta pulpahti mieli kukkuralleen. Itsekseen hän mutisi:
"Nuo kirotut — herrat — niiden juonia — voi minä onneton — voi onnettomia torppari-parkoja — herrain juonia vaan! — Kapinallisissa aikeissako — se on h—tin vale! Pelkästä lähimmäisen rakkaudesta, isänmaan rakkaudesta olen uhrannut itseni — 'Kapinallisissa aikeissa' — se on h—tin vale — — se on herrain - nylkisivät alamaisraukat ja hotkisivat lihat suuhunsa kuin nälkäiset sudet, — uuh — voi voi tätä maailmaa —"
Katri tuli kamariin.
"No kuinkas kävi niiden hakujen?" hän kysyi.
"Myttyyn meni — myttyyn meni, voi voi sentään minua — voi voi noita kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä petoja — niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle, nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.
"Herra hyvästi siunatkoon — Antti kulta, oma rakas mieheni — ihanhan sinä kadotat järkesi — heitä nyt pois — vallan hyvästihän tässä toimeen tulemme — heitä nyt pois tuo — sinä kadotat järkesi! — Turvaa edes Jumalaan! — 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos heitä', sanoo Wapahtaja."
"Mene sinä Jumalinesi — minä en jaksa kärsiä —!" Antti tuikeasti vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin loukkoon.
"Herra Jesus — nythän sinä —!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se vielä koskaan ennen ollut tehnyt.
Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.
Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne menisi.
Hänen korvansa soittivat ja suhisivat kuin kirkon urut.
Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen, pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.
Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.
Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon, nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen irvistelivät leuvat sojona.
Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti, karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden latvoista alas päin kiviä.
Mutta ne vain irvistelivät ja pitkää nenää näyttivät.
Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja puiden latvoilla.
"Jaa, — jaha — vieläkös irvistelet, vieläkös irvistelet — vai kapinallisissa aikeissa — vai — vai kapinallisissa — aikeissa — tekeekö mielesi mielitteletkö nylkemään vielä meitä torppari raukkoja — ähäh — ähäs — ähäs, kutti kutti — kas tuossa — tuossa vielä yksi — kas niin, saitko jo — — jasoo, ventta ventta — sinäkö Karhulan kartanon ihmissyöjä, möhömaha — pajatukki — tuosta sinä saat; tuosta — kas kas — sattuiko nenään — tuossa vielä yksi — sinut tapan ja syön kuin koira kärpäsen — mielitteletkö vielä torpparejasi syödä — irvistäppäs vielä — — no tästä saat — soh — nyt makaat siinä puun juurella pää kirottu herrassöötinki — otan vielä korvistasi kiinni ja lyön tuohon kiveen ettei jää luun suremata — kas noin, kas — ähäs — —"
Antti oli raivossaan. Kiroillen ja siunaten hän kiviä pommitteli puiden latvoihin. Erään kuusen juurelta otti kaksihaaraisen lahopuun ja alkoi hampaitaan nirskutellen sitä rajusti kiveen hutkia. Ja kun lahon sirpaleet viimeiseen saakka hänen kourastaan katosivat, silloin oli Karhulan herrassöötinki hänen mielestään siinä pieninä lihan ja luun murusina.
Tekoaan tylsästi katsellen hän sitte tyytyväisenä istui kivelle keveät kätensä kupeillaan. Mutta tyytyväisyytensä yhtäkkiä muuttui pelon sekaiseksi kiukuksi.
Eteensä ilmestyi pitkäkoipinen ja jättiläisvartaloinen nimismies, ja hirmuisesti kilkkavat kahleet käsivarsillaan.
"Ö-höm — tuossa se peto nyt on — ö-höm — kahleet — tänne, kahleet, ö-höm — ja mies linnaan!" hän jyreästi puhui. Tarttui Antin niskakaulukseen ja veti suoraksi kuin tapetun koiran tantereelle. Silloin vanginkuljettaja lukitsi kahleet Antin jalkoihin, vaikka tämä puri nimismiestä käsiin kuin susi lampaan koipeen ja potki kiviä ja turpeita vanginkuljettajaa päin naamaa että pölisi. Vielä lisäksi näki hän ympärillään joukon irvisteleviä pitkänokkaisia herroja sarvet päässä, jotka usuttelivat nimismiestä ja vanginkuljettajaa vaan häntä kahlehtimaan ja viemään linnaan, sekä nauraa virnistelivät hänen rukouksilleen ja anteeksi pyynnölleen.
Tervajukka oli tavallisella työllään Karhulevon syrjäaholla. Siinä itsepintaisia tervaskantoja pilkkoillessaan hän kuuli lähellä ankaraa raivokasta melua, kirouksia, voivotuksia, pitittelemisiä ja rukouksia sekä anteeksi pyyntöjä.
Hän heitti työnsä, nakkasi päänsä kallelleen vasemmalle, purasi tupakkaa ja läksi astumaan ääntä kohti, jotta puukenkänsä kiviin keikkasivat.
Muutamien reheväin kuusipensaiden välistä hän jo parinkymmenen sylen päähän näki miehen maassa selällään poikki polun ja ankarasti huitovan käsillään ja potkivan, jotta turpeita ja pieniä kiviä ilmaan pyrynään pölisi.
Luo tultuaan hän hämmästyi, ettei ollut kyetä mitä tekisi.
Vaalean siniset, melkein kuolleen verellä olivat Antin kasvot, suu hirveässä väänteessä ja hampaat ilkeästi nirskahtelivat.
"No auta hyvä Jumala — — mikä sua vaivaa Antti? — Olethan ihan hulluna —!" Jukka sanoi tarttuen Anttia käteen, sekä lisäsi, "nousehan veli hyvä pois siitä! Eihän tässä mitään hätää — kuule Antti, nousehan pois!"
Antti harrasi lujasti molemmin kourin Jukan käteen kuin hukkuva oljen korteen, sanoi: "Auta, auta — ne vievät minut onnettoman linnaan — voi, voi ne vievät minun linnaan —."
"Olehan nyt hulluttelematta ja nouse ylös, ei tässä ketään linnaan viejiä näy", Jukka sanoi ja irvissä ikenin veti Antin pystyyn.
"Kas kas — jo menivät — eivätpä uskaltaneetkaan — niin menivät ettei näy jälkiäkään", Antti puheli noustuaan, yhä pitäen Jukan tervaisesta kädestä sekä vilkuillen hajamielisesti ja tylsästi väliin Jukkaan ja väliin joka taholle.
"Eikä tässä mitään ole ollutkaan — ihanhan olet, nyt sekauksissasi, Antti veliseni —" Jukka yhä edelleen lohdutteli.
"Hm-hmh — vai sekauksissani, vai sekauksissani —" Antti vastasi yhä nirskuttaen hampaitaan ja rengasmaisesti katsoen Jukkaa silmiin.
"Oikein olet hirveän näköinen, mikä sulle nyt on tullut kun tuollainen olet? Heitä nyt jo sikseen, ja lähtään pois kotiin", Jukka edelleen hänelle puheli.
"Hm — hirveän näköinen —", Antti vastasi katkonaisesti jamaten, ja tyyneesti läksi Jukan jälessä kotiinsa päin kyhnyttelemään.
Siinä mennessä Jukka vielä uteli Antilta, mikä hänelle oli tullut ja mikä häntä rasitti, mutta niin luotua sanaa ei enää lähtenyt Antin huulilta. Hän vaan synkästi tuijotti jalkoihinsa ja väliin ylös puiden latvoihin.
Mitään kipua ei Antti nyt tuntenut.
Tuossa sitä jo näkyi Lehtiviidan punanen asuinhuoneus.
Roppe, koiran pentu, peuhasi kartanolla Mirrin kanssa. Mirri makasi selkiselällään ja kun Roppe yritti, purasemaan, sai se Mirriltä pehmeän korvakierukan, jotta heti putkahti taapäin, ja laskeutuen matalaksi etukäpälilleen tehdäkseen uuden rynnäkön.
Mutta kun Roppe huomasi Jukan ja Antin tulon kartanolle, pölähti se isäntänsä luo, hyppäsi pystyyn ja nuolla liputteli hänen sivuillaan suorana riippuvia käsiään.
Antti ei sitä huomannut lainkaan, joten polkasi koiran takajalalle; se katketa rusahti ja surkean valitushuudon päästi Roppe kiikkuen isäntänsä jälessä eteiselle, johon jäi.
Sisään tultua heitti Antti lakkinsa ja istui sanan virkahtamatta penkille nojautuen kumaraan lattian rakoihin.
"Herra Jumala, mikä sille miehelle nyt on tullut — mikä sinua vaivaa Antti? Kuule nyt minua — mikä sinua vaivaa?" Katri hätäillen puheli. Meni Antin luo ja kyykistyi katsomaan häntä silmiin.
Antti suoristi itsensä, katsoi tylsästi rengasmaisilla silmillään Katria ja vaatetta hänen otsalleen vyötettynä, sekä nirskautti hampaitaan. Mutta sanaakaan ei hievahtanut.
"Huh — onhan se niin kauhean näköinen", Katri lisäsi ja viskasi Jukkaan kysyvän katseen.
Jukka kertoi asian miten tiesi, ja sanoi sitte Antille, että: "Käyhän nyt nukkumaan, veli hyvä; olethan sairas. Tule nyt nukkumaan omaan kamariisi!" sekä otti häntä kädestä. Antti totteli heti, antoi Jukan kiltisti opastaa häntä kamariin, mutta mennessään nirskautti taas hampaitaan ja väänti suutaan.
Jukka vei hänet vuoteen luo, sanoi: "kas niin, kallistuhan vaan siihen ja nuku niin sitte virkenet."
Antti laskeusi siihen heti, käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi kuorsata.
"Voi armias Jumala kuitenkin — mikä tässä nyt hyvittää kun tuo mies tuommoiseksi tuli", Katri sanoi istuen penkille kädet helmoilla ja pusertaen kyyneleitä silmistään.
Elli tuli hehkuvin poskin kamaristansa virkkine kädessään, ja kun sai kuulla isän kohtalosta, sanoi värähtelevällä itkuäänellä: "Kyllä se isä vaan kuolee — saattepa nähdä, kun minä näin semmoisen unen."
"Minkälaisen unen?" Jukka kysyi, heitti päänsä vinoon vasemmalle ja loiskautti lattialle suuren tupakkasyljen.
Katri ja Elli katsoivat sylkyä ja sitte toisiansa, silmiin. Elli kertoi unensa Jukalle.
"Noh — kyllähän siltä kuulostaa että tuo uni jotain tietäisi, mutta 'Jumalallapa tässä on onnen ohjat, Luojalla lykynavaimet', sanoo sananlasku. Ja niin se on että voi kuolla, mutta voi elääkin. Se on Jumalan vallassa se asia", Jukka sanoi hurskaasti huoahtaen.
Heikki kyyristäysi suulleen Willen vuoteelle tuvan ovipieleen ja muskutti isosti, peläten isän kuolevan. Virkkineensä laski Ellikin helmoilleen ja alkoi oikein sydämmellisesti itkeä nyyhkytellä, jotta hänen ihanat ruusupunaiset poskensa yhä vaalenivat, ja aimo pyöreät sievät huulensa värisivät sekä nytkähtelivät kapeat sirotekoiset hartiansa.
Katrikin puserti yhä kyyneleitään. Hän nousi sekä meni kamariin. Seisahti vuoteelle ja katseli vettyneillä silmillään hiukan miestänsä. Palasi sitte tupaan ja sanoi:
"Se nukkuu nyt, hengittää raskaasti kuin kivirekeä vetäisi ja posket hohtavat tulipunaisina."
* * * * *
Lännen rantamille pyrkieli poutapäivän aurinko kultaen kellertävän ja osittain alastoman viidakon Lehtiviidan tausteella. Luonnossa oli kaikkialla rauha, mutta rauhattomuus vallitsi ihmisten sydämmissä tuossa muuten niin hyvin voivassa ja rauhallisessa uutistorpassa.
Seuraavana yönä eivät Katri, Elli ja Heikki sekä Wille, uskaltaneet lainkaan heittäytyä vuoteilleen, vaan pelokkaina istuskelivat odotellen, mihin suuntaan Antin tauti piti kääntyä, parempaan, vaiko pahempaan.
Siinä yön vietossa ajan kuluksi kertoili Katri muistelmiaan tyttö-ajoiltaan, kuinka häntä kaikkialla oli ihailtu ja kiitetty kauniiksi ja hyväsydämmiseksi tytöksi ja kuinka kylän kuumimmat ja komeimmat pojat hänestä kiistelivät. Mutta Antti, vaikka köyhänä, puolialastomia huutolaispoikana hänen kotitaloonsa tuli, heti vakavan käytöksensä ja hyväsydämmisyytensä vuoksi sai sijan hänen sydämmessään. Ja kuinka he sitte pitkän kosinto-ajan kuluttua yhteen menivät tyhjinä kuin kaksi taivaan lintuista, joilla ei enempää omaisuutta ole kuin se höyhenpuku, millä Luoja on heidät varustanut.
Sitte seurasi lyhyt äänettömyys. Katri istua kyykötteli tuolilla lähellä kamarin ovea kädet ristissä helmoilla ja hartiat eteenpäin kyyristyneenä. Karttuunihuivi oli yhä otsalle takapäältä solmittuna, ja hänen silmänsä surumielisesti tuijottivat lähellä uunia rauhallisesti venyvään Mirriin. Sivupenkillä akkunan luona istui Wille ja kyynäspäällään nojaten akkunan otsapuulle katseli ajattelemattoman näköisenä ulos mustaan yöhön. Hänen vieressänsä istui Elli itkeneen näköisenä ja nojaten hartioitaan seinään, katseli ajattelevan näköisenä päreorsille kattoon. Selällään keskellä lattiaa polvet koukussa ja kädet pään takana lojuili Heikki, tuhman näköisesti katsellen polviansa myöten takan nokiselle kupeelle.
Tuon äänettömyyden vihdoin katkaisi kamarista kuuluva valitus ja vaikerteleva puhe.
"No nyt se on äänessä", Katri sanoi, ja silmäkuoppiaan molemmin käsin hieroa tahrustaen meni kamariin. Sinne menivät ojennellen ja haukotellen toisetkin, paitsi Heikkiä, jonka silmät jo olivat valahtaneet umpeen.
Katri nouti himmeästi valaisevan kynttelin pöydältä ja sitä kädessään pitäen meni Antti vuoteelle, kysyi:
"Mikä sinua nyt vaivaa Antti — oletko kovin sairas?"
Antti katsoi Katria tuikean pistävästi ja haalakasti silmiin ja sitte pitkin seiniä ja kattoa. Kasvoilla leimusi tulipunainen, pelottava hohde; rinta nousi ja laski aallon tapaisesti ja hengitys kävi taajaan ja raskaasti. Tuskin kuuluvasti haipuilivat hänen huulensa sanoja:
"Näette-kö — noit-a, noita pien-iä herroja — — uuh-uuh — ne irvis-televät — nauravat — ja pit-k-ää nenää näyt-tävät — uuh-huuh — pois!"
Sitte hän raukesi, vaikka huulet vielä kuulumattomasti liikkuivat. Samassa tuokiossa alkoivat hänen leukansa suonenvedon tapaisesti lotista ja ruumis hytkähdellä; ja heti alkoi hirveä puistutus senjälkeen. Koko vuode vapisi kuin ukkosen käsissä siitä puistutuksesta, joka sairaan valtasi. Wille ja Elli heittäysivät poikkipuolin vuoteelle sairaan päälle ja täysin voimin koettivat hillitä puistutusta. Viiden minuutin ajan se kesti ja sitte Antti rauhoittui. Mutta nähtävästi seurasi puistutusta ankara kuume, sillä huuliaan puhallellen sanoi sairas vaisulla äänellä:
"Hyh-hyh — polttaa — polt-taa —!"
Sitte rauhoittui ja alkoi kuorsata.
"Voi voi kuitenkin — nyt se on sen menoa, se kuolee nyt ihan tuohon paikkaan —" Katri vaikeroiden päivitteli ja hervottomuudesta ja hämmästyksestä vapisevin polvin istui tuolille vuoteen pääpuolella.
Elli työntyi tupaan, meni sieltä omaan kamariinsa, heittäysi suulleen vuoteellensa ja nuuskuttaen huokasi: "Hyvä Jumala, elä salli isän vielä kuolla."
Wille meni tupaan, haki piippunsa, istui penkille ja pannen tupakkaa mietti että: "Jos kuolee, niin vuorostaanhan on päässyt. Ja ehkä tuo sitte häntäkin Ellin kanssa paremmin onnistaisi, kun Anttia ei enään olisi olemassa. Pääsisi pian koko tämän rikkaan torpan isännäksi."
Samassa kuului rykimistä ja kopinaa ulkoa. Jo alkoi hiljalleen koputella tuvan ovea. Wille meni avaamaan ovea ja nähtyään Tervajukan mustankirjavan naamaan ovesta pistäyvän sisään, sanoi:
"Jukkako sieltä vielä tänne näin myöhällä?" Jukka astua lippasi pehmeillä ruojusaappaillaan yli lattian penkille istumaan. Heitti päänsä vinoon vasemmalle, ja sanoi:
"Ei antanut meidän herra rauhaa, kun sai tietää Komulaisen sairastuneen, vaan vielä tuossa pimeän tullessa tuli meille ja käski kiireesti minun lähteä tänne pistelemään, ottaakseni selvää, millä kannalla asiat nyt ovat."
"Mitähän se kapteeni siitä sitte tahtoo?" kysyivät Katri ja Elli, jotka Jukan puheen kuultuaan olivat tulleet tupaan.
Jukka ruikkasi ruskean tupakkasylen lattialle heitti otsalle valuneet hiukset toisten joukkoon ja pyyhkäisten suupieliään sanoi:
"Lupasi heti lähettää lääkäriä peräämään, jos se vaan on kuin sairas?"
Katri löi käsiään yhteen, katsoi Elliä silmiin, ja sanoi:
"Vai lääkäriä!"
"Vai lääkäriä". Ellikin säesti läsäyttäen reiteensä, jotta hameet kuhahtivat, sekä katsoi kysyvästi Willeä ja Katria silmiin.
Wille imeä piristeli piippuaan, katsoi akkunasta ulos ja sanoi.
"Jos kuolee niin kuolee — eihän lääkärikään Jumala liene, että se ketään kuolemasta pelastaisi. Jos se taas ei ole kuolemaksi, niin kyllä käy terveeksi lääkärittäkin."
"Mutta kyllä se isä on aina sanonut että lääkärit ovat monta ihmistä ennenaikaisesta kuolemasta pelastaneet", Elli sanoi ja istui Jukan viereen penkille.
Katrin silmät toljottivat veristyneistä kuopistaan ja kasvoille tekeysi muutamia kurttuja, kun hän virkkoi epäilyksensä "jotta Metsolan muori ehkä kylvettämällä vielä paremmin Antista miehen tekisi kuin lääkäri lääkkeillään. Sepä viimeinkin sen paranti kun tämä metsään oli pyörtynyt ja saanut selkätaudin. Ajattelin juuri että pitää panna sauna lämmitä ja lähteä muoria hakemaan."
"En tiedä miten se muori tämmöistä tautia parantaisi, kun sillä on mielessä vähän vihaa", Jukka huomautti pää vinollaan Katria katsahtaen.
"Minusta nähden on se vaan taudin houreissa, että kun tauti lähtee niin mielikin selkiää", Katri siihen sanoi.
"Jos hyvinkin muori saisi isän terveeksi, mutta kun se kartanon herra tahtoo lääkäriä, niin antaa sen tulla", Elli siihen lisäsi ja kävi seisomaan uunin kupeelle nojoon muuria vastaan.
"Antaa vaan tulla, jos siksi on, mutta koetetaan ensin muoria — —"
Tuo Katrin puhe katkesi kun kamarista jälleen kuului vaikertelemista ja voivotteluja ja hän sinne meni sanoen että: "nyt jo taas valittaa — täytyy mennä katsomaan."
Jukka sylki, pyyhki suutaan ja meni Katrin jälkeen.
Antti heitteli käsiään sivuille, pullisti tulipunaisia poskiaan ja paksujen huultensa välistä puhalti pitkän kuuman henkäyksen. Hengitys kävi yhä taajemmin ja rintansa pelottavasti aaltoili.
Katri pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja virkkoi että: "on se nyt kuolemaksi."
Jukka kumartui lähelle Antin kasvoja ja kysyi: "hyvä veli, olethan kovin sairas? Särkeekö päätäsi vai mitä?"
Antti heitti jälleen tuskallisesti käsiään ja tuskin kuuluvasti sanoi: "voih — särkee — pistää." Katsoi sitte sammuvasti ja tylsästi Jukkaa silmiin sekä lisäsi: "näetköh — mit-ään?"
"En kuin vaimosi Katrin tuossa", Jukka vastasi.
"Katriko — — — eih — se — — on — — Ka-rhul-an herr-assöö-tin-ki — se — syö minut — huh — nyt se meni — kat-toon — tuol-la — se — nyt — istuu ja irviste-lee — näyt-tää pit-kää nenää — siel-lä on ko-ko lauma her-roja — — sa-novat mi-nun — kapi-nalli-sissa ai-keissa — huuh — puuh — pois — poooiis —!" Antti sekavasti hourieli, puristi viimeisiä, sanoja lausuessaan lujasti nyrkkejään, osoitellen kattoon, jossa väijyviä olentoja oli näkevillään. Sitte hervahtivat kädet voimattomina alas, jonka jälkeen näkyi rauhoittuvan.
"Kyllä on hirveätä tuon kanssa — rakas Jumala sentään", Katri huokasi itkun sekaisella äänellä, sanoi sitte Ellille, joka juuri tuli kamariin: "Tuopas se viinipullo sieltä — annetaan koetteeksi sille vähän viiniä!"
"Tässä on", Elli sanoi antaen pullon Katrille, joka siitä täytti pöydällä olevan kahvikupin, nosti Antin päätä ja vei sen hänen huulilleen, sanoi: "ota Anttiseni vähän viiniä — otahan nyt!"
Antti nielasi viinin muutamalla nielauksella jonka tehtyä alkoi taas jännittävästi torjuella näkemiään herroja.
* * * * *
Seuraavan päivän harmaja hämärä tuskin siinti idän taivaalla kun Metsolan muori, pieni likainen vasu käsivarrella astua lepasti virsujaan vetäen Lehtiviidan tupaan.
Hyvät huomenet tehtyä ja kättä pistettyä Katrille, Ellille ja Heikille, laski vasunsa sivupenkille, nuoleskeli rupisia huuliaan ja sivellen lenkuttavia sääriään ja sisään painunutta kellertävää leukaansa, jossa muutamia parran karvoja törrötteli, sanoi: "ei ole vanhasta juoksijaksi, eikä nuoresta istujaksi. Sen olen jo aikoja sanonut ja sanoa nytkin että pian vetäisee maa puoleensa tämänkin luukasan Eivät sietäisi enään nuo jalkapahaseni, ei niin luotua askelta, saati sitte tämmöistä matkaa."
Sivalsi sitte sormillaan nenäänsä ja sormensa pyyhkäsi liasta kovettuneesen ja rapisevaan hameeseensa, sekä sanoi:
"Isäntä se taas on kovin kipeänä?"
"Niin on, eikä taida enään miehistyäkään. On sitte eilisen käynyt niin kuoleman kalvakaksi — haluttaako muoria katsomaan?" Katri vastasi ja meni jo kohden kamarin ovea.
"Mitäspä siitä nyt katson — näen mä tuon sittekin, — eikö tuo saunakin jo joudu, koska näkyy röyhyäminenkin loppuneen? — Niinhän se on että tulee se kuolemakin, kun tullakseen panee, ja parastahan se olisikin kun vaan olisi autuaallinen lähtö", muori vastaukseksi puheli ja pyhästi huoaten kallisteli päätään.
Samassa pyörähti Elli sisään ja haukoitellen istui penkille katselemaan muoria.
"Joko se sauna joutuu?" Katri kysyi hommaillen muorille vähän väkevää suuhun pantavaksi. Se kun näet ei ollut mikään kahvin juoja, vaari — piti silloin olla vähän karvaampaa tarjota, kun toimiin haettiin.
"Jo se on ihan paraiksi", Elli vastasi, tarkastaen muorin tamineita, jotka hänestä näyttivät hyvin inhottavilta.
"On joutunut — onko sitte sitä lihan suolavettä — ilman ei tule kylvystä tehoa eikä hieromisesta neuvoa", muori sanoi viskaten kurkkuunsa Katrin tarjooman puolikuppisen väkevätä.
Elli nouti valmiiksipannun suolavesi-rainnan ja antoi sen muorille, joka vastustaen otti kolme pakista, ihmisen kylkiluuta, kierti jokaisella palasella kolme kertaa suolavesirainnassa ja sitte pani ne jälleen vasuunsa. Huokasi pitkän huokauksen ja vasuineen raintoineen läksi ulos lentustelemaan, meni suoraan saunaan, jotta kovettunut hameensa astuissa sääriin ropisteli.
Saunasta haki vastan, semmoisen akkunan täytteenä käytetyn, mistä lehdet jo olivat puoleksi varisseet pois. Tuli sitte ulos ja läksi astua huristamaan vasten päivää ympäri saunan, teki sen kolme kertaa ja joka seinään hotasi vastan tyvellä kolme kertaa, lukien tuolla matkallaan Isämeidän rukouksen kolme kertaa. Nakkasi sitte vastan saunan ovesta sisään ja jälkeensä katsomatta meni sairasta noutamaan.
Elli oli katsellut akkunasta muorin tekoja, sanoi: "kun isä nuo vehkeet olisi saanut nähdä, olisi siitä muori tiituksensa tiennyt. Saanut olisi laputtaa niin pitkälle kuin taipaletta riitti."
"Semmoiseen päähän se tuli noista sanomalehdistä — mutta on se muori toki monta terveeksi tehnyt", Katri vastasi hommaillen juustokeittoa muorin toimistaan pääsyksi.
"Mutta minusta nähden on isä oikeassa —" Elli sanoi, mutta puheensa keskeytyi, kun muori tulla lemsahti sisään.
"Nyt sitä olisi kylpy käytettävissä ja sairas saunaan vietävä", muori toimitteli, meni lieden luo ja kuikisti pihisevään juustopataan.
"Juustoako siellä — hyhhyh — vähän jo hivelöipi, kun en Jumalan jyvää tänään ole maistanut", sanoi sitte, turisti luumaista koukkuselkäistä nenäänsä, pyyhkäsi sormiaan hameeseensa ja kävi penkille istumaan.
"Heikki, hämmentelehän tässä juustopataa, kun minä ja Elli käytämme isäsi kylvylle", Katri käski ovivuoteen laidalla torkuksissaan istuvaa poikaa.
Heikki nyrpisti nenäänsä, vääristeli suutaan ja hieroa nulkutteli silmäkuoppiaan känisten että: "unettaa niin kovasti." Meni luntusti kuitenkin lieden luo ja alkoi hämmentää.
"Antti hoi — jaksatko sinä saunaan — tulehan nyt saunaan — Metsolan muori koettaisi sinusta tervettä —" Katri puheli laittaen ruojukenkiä sairaan jalkoihin.
Sitte Katri ja Elli punttasivat Antin vuoteelta lattialle, pukivat hänen ylleen muorin avulla nilkkoihin ylettyvän nahkatakin, kiertivät kumpikin sairaan kädet niskain takaa olkapäilleen ja niin alkoivat saunamatkan.
Tuskallisesti Katrin ja Ellin viemänä voi sairas vapisevia jalkojaan muutella. Tuskallisesti aaltoili hänen rintansa, taajaan ja lyhyesti hengitteli. Kasvot olivat kalvakat kuin hautaan menevän ja nuo aina niin merkilliset otsakurtut olivat riipuksissa kulmilla. Suutaan maiskutteli hän kuin kieli olisi istunut kiinni suulakeen, ja pyörivillä, syvään vajonneilla, silmillään tuijotti hän tuhmasti vuoroin Katria, vuoroin Elliä, katsoi ikäänkuin tunnustellakseen keitä nuo taluttajansa olivat.
Kartanolle päästyä tapasi puistutus sairaan. Leuvat alkoivat lotista ja hampaat yhteen kalista kuin klihtaajain vehkeet hampputalkoossa.
"Voi Jumala — nyt sen taas tapasi ankara vilu — voi kunhan päästäisiin tuonne saunaan." Katri voivotellen sanoi ja ponnisti voimiaan kannattaakseen vapisevaa miestänsä, jolta puistatus vei voimat ja se alkoi valua pois viejäin varalta.
"Voi voi voi — minä kuolen tähän, en jaksa — en jaksa", Elli tuskitteli ja oli vaipumaisillaan sairaan painosta siihen patuseen paikkaan.
Mutta jälessä kylmyttelevä ja loihtulukuja lukeva Metsolan muori kävi Ellille avuksi, ponnisti sairasta hartiain puolelta kainaloista —
"Jo menee — noin vaan — kas noin — tuossa paikassa olemme saunassa ja silloin vilut ja puistatus menevät hornan kitaan — noin — noin — astuhan vaan — astuhan vaan — —" muori touhuili, mutta siinäpä touhunsa katkesi kun samassa pyrynä ilmestyi kartano-aidan taa portin kohtaalle kaksivaljakon vetävät kirkasväriset mustat vaunut, ja vaunuista syöksymällä hypähti rivakka mustaviiksinen herra, sekä hienopiirteinen ketunnahkaturkkiin pukeutunut rouva, jolle herra kohteliaasti niskaansa taivuttaen tarjosi kätensä kun tämä pelon alaisesti vaunuista alas pyrki.
Ajajan vieressä istui Tervajukka, joka heti vaunujen pysähdyttyä loikkasi porttia herralle ja rouvalle avaamaan.
Katri ja Elli sekä muori pelästyivät tulijoita niin että sairas heidän käsistään pudota lusahti maahan.
"No no — mitä tämä on — sairas mies tuossa näin kylmällä ilmalla?" lääkäri tuikeasti sanoi luo tultuaan, sekä vihaisesti tekosilmäinsä läpi katseli vuoroin Katria, Elliä, muoria ja vuoroin sairasta.
"Herrejes — mitä te nyt meina!" käsiään yhteen lyöden, jotta hieno pukunsa kuhahti, ihmetellen ja hämmästyneen näköisenä sanoi paikalle tullut rouvakin.
"No mitä siinä moljotatte kuin metsän tontut — viekää kiireesti sairas huoneeseen — vai tahdotteko murhata hänet!" lääkäri komentavasti sanoi Katrille, Ellille ja muorille, jotka kuin halvattuina hämmästyksestä seisoivat hirveästi puistattelevan sairaan vieressä.
Tervajukka otti Antin vahvimmalta kohdalta syliinsä ja Katrin jalkapuolta kantaessa läksi viedä raapustamaan sisään.
"Ken on tuo ämmä?" lääkäri kiukkuisesta kysyi Elliltä, osoittaen saunaan menevää muoria.
"Se on Metsolan muori." Elli vastasi hämmästyksestään vähän tointuen.
"Sekö noitaämmä, josta olen kuullut kerrottavan?" lääkäri edelleen kyseli.
"De' ä' den samma", vastasi rouva ja alkoi astua jahnustaa sisään hänkin.
Sitte Ellin, joka vaaleana ja nenäänsä myöten jalkoihinsa katsellen seisoi lääkärin edessä, täytyi tarkkaan kertoa hänelle, mitä oli aije sairaalle saunassa tehdä, täytyi tulla esiin muorin kylvetystavat ja taikatemputkin.
Silloin lääkäri pudisti päätään ja kohti kulkkuaan nauraen läksi sisään, missä tuo rouva jo Katria aikalailla ripitteli noista vaarallisista hassun yrityksistä, joilla pian voi saada miehensä hautaan.
Nöyrimmästi pyyteli Katri anteeksi tuhmuuttaan ja syvään notkistellen polviaan niiaili ja kyyneleitä puserteli verekkäistä silmistään.
Lääkäri sopotettuaan ruotsia tuolle hienopiirteiselle kartanon rouvalle, kysyi sairasta ja Jukan avattua kamarin oven, meni kamariin ja hänen jälkeensä rouva.
Puistatus oli jo taasen jättänyt Antin rauhaan. Hänen poskipäänsä hohtivat nyt tumman punaisina ja rintansa aaltoili taajaan. Pullistellen poskiaan ja puhallellen kuumaa henkeä huuliensa välitse katseli hän lasimaisesti vuoroin lääkäriä ja vuoroin rouvaa sekä sitte pitkin seiniä ja kattoa.
"Puuh — puuh — kun — nuo — len-te-levät — istui-vat — tuon-ne kat-toon — — — her-roja — herroja — ne — istui-vat tuon-ne — ir-viste-le-mään — — poooiiis — nuo herrat ir-vis-televät — näyttävät pitkää — nenää — niillä on — sarvet — pitkät sarvet — pääs-sä — sanovat — mi-nun kapi-nalli-sissa aikeissa — ne tappavat — minut — puskevat noil-la sarvil-laan puuh, — pois — poooiiis!"
Lääkäri katsoi hymyillen rouvaa silmiin ja rouva samoin lääkäriä.
"Hän hourii." lääkäri sanoi, mutta rouva käänsi puheen ruotsiksi, kun Katri ja Elli ujostellen tulivat kamariin.
Tunnusteltuaan Antin otsaa, ja valtimoja käsissä, pudisti lääkäri päätään epäilevästi, sekä taasen puhui rouvalle ruotsia. Katsoi sitte Katria ja Elliä silmiin, sanoi:
"Olette menetelleet tämän sairaan kanssa niin huonosti, että se siitä enään tuskin pelastuu. Ja saunan lauteille kun olisitte joutuneet sen saada, kuolleena olisitte saaneet hänet pois sieltä kantaa, — se on varma."
Kirjoitti sitte jotain muistikirjaansa, jonka, taskuunsa pistettyä antoi Katrille pitkän rämsyn neuvoja kuinka sairasta oli tarkasti hoidettava, ja kuinka niitä lääkkeitä, joita hän nyt määräsi, oli sairaalle annettava.
Vastaukseksi Katri niiasi syvään.
"Ja kyllä me sitte pitä hoolen leekkeistä, me lehettä kuski Rulli osta ne kaupunki pääl. No hyvesti — ele nyt vaan anta se akka noitu ene — se ole niin sivistymätöndä semmone. Se ole niin ruma! — No hyvesti!" rouva kättä pistäen Katrille ja Ellille puheli.
Katri ja Elli vastaukseksi niiasivat syvään.
"Hyvästi nyt — muistakaa vaan, mitä olen sanonut sairaan hoitamisesta", lääkäri vähän kumartaen sanoi ja sitte menivät.
Katri vielä läksiäisiksi niiasi.
Kun lääkäri ja kartanon rouva tulivat kartanolle, puikahti Metsolan muori saunasta likainen vasunsa käsivarrella, aikoen kiireimmän kautta pötkiä tiehensä.
"Kuule sine akka, ele menne — tule tenne!" rouva sanoi viittoillen muoria luokseen.
Mutta muori vaan meni luimussa korvin kuin hännälle astuttu koira, meni että virsut narisivat ja paljaat nilkat vilkahtelivat sekä liasta kovettunut hameensa kankeasti sääriin ropisteli. Vilkaisi vielä hammasta purren taakseen rouvaa ja lääkäriä sekä paranti menoaan kuin sika juoksuaan.
16.
Oli käsissä kireä Helmikuu. Lunta oli tulla tupruellut kauhean paljon; metsissä ja kujateillä sitä oli niin paksulta, jotta tuskin muuten kuin pyörimällä eteenpäin ihmiset pääsivät. Ankara oli myöskin pakkanen. Yöt päivät se metsissä räiskiä temmelteli ja nurkkia paukutteli kuin uuttera halkomies.
Päälle viisi kuukautta oli Antti Komulainen vuoteella venyen taistellut ankaran taudin kanssa. Kymmenen kertaa oli lääkäri käynyt Antin tautia tarkastamassa, ja joka kerta määrännyt uusia lääkkeitä. Väliin pistäysivät kartanon kapteeni rouvineen Lehtiviidassa ottamassa tietoa Antin taudin kuluista ja muutoksista; väliin tuli rouva yksin, väliin kapteeni itse ja sitte taas yhdessä. Ja kun eivät kumpikaan itse joutaneet, sai joko Tervajukka eli vakavakatseinen pehtoori käydä tietoja ottamassa.
Olipa Karhulan herrassöötinkikin Lakson kapteenilta usein pyydellyt tietoja Antin tilasta, sekä niitä saatuaan, säälivästi puhellut tuon miehen surkeasta kohtalosta, joka hänen mielestään ei koskaan ollut oikein viisas. Tosin hän kauvemman ajan oli luullut Anttia paholaisen lähettilääksi, joka täydellä ymmärryksellä maalaili sivistyneistä ihmisistä irvikuvia, joita sivistymättömätkin inholla katselevat, niinkuin se viime kesäinen kuulutuksensakin, jolla tahdottiin alkuun saada mullistus hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, osoitti.
Mutta tarkemmin tuota asiaa ajateltua, oli hän huomaavinaan Antin puuttuvan selvää ihmisellistä järkeä, jonka nojalla olisi voinut tuomita itsensä kykenemättömäksi mitään yhteiskunnallisia uudistuksia toimeenpanemasta, ja kun Lakson kapteenikin silloin kirkosta tultua oli häntä sanonut "puolihulluksi", niin tahtoi hän nyt antaa anteeksi tuolle pian manalaan muuttavalle mielipuolelle kaikki rikoksensa. Ja tämän tahtonsa pyysi hän kapteenin saattamaan Antin tietoon ennenkuin tämä kuolisi.
Kapteeni kyllä kohteliaasti ja vanhan ystävyyden vuoksi lupasi asian rehellisesti toimittaa, mutta katsoi kuitenkin sopimattomaksi tuollaisista sairaalle mitään virkata, joka siitä heti olisi saanut sellaisen mielenliikutuksen, jotta paikalla olisi voinut heittää henkensä, heikkohermoinen kuin jo muutenkin oli.
Ja toisekseen huomasi hän ettei tuomari Bergin omatunto ollut vielä voinut täydelliseksi kypsyttää niitä aatteita, joita siellä Antin suhteen hänen mielestään näkyi makaavan, ja joita hän noin kypsymättöminä olisi jollakin tavoin tahtonut peittää.
* * * * *
"Terveisiä kartanosta", Katri sanoi eräänä päivänä pyörähtäen ovesta sisään niin ketterästi kuin lian sillä matkalla olisi tullut kymmentä vuolta nuoremmaksi, sekä lisäsi sitte: "arvatkaapas, minkälaisessa kestissä minua siellä pidettiin?"
"No minkälaisessa —?" Antti kysyi katsellen saappaitaan istuessaan tuvan penkillä sekä ajatellen että: "kyllä ovat pieniksi kuivuneet, jos levätäkin ovat saaneet."
Katri istui penkille Antin viereen ja kädet helmoilla ristissä itseänsä nuokutellen kertoi:
"Kyseltiin ensin sinun vointiasi ja joko alat miehistyä. Minä vastasin että kyllä se on kovin voimaton vielä, mutta virkenemässä on joka päivä. Ja sitä paitsi se on niin laiha ettei lihaa enään löydy muualla kuin vähän huulissa, nahka luiden verhona vaan on joka paikassa. Jumalaa kiitteli sitte rouva että kumminkin olet parempaan päin nousemassa. Ja herrakin käski sulle sanoa ettet saa vielä lukea mitään sanomalehtiä, etkä ryhtyä mitään työtä tekemään, että oikein voimistuisit. — On ne sentään hyviä ihmisiä, ne kartanon herrasväki. —"
"On ne hyviä, kyllä se on totta — mutta mitäs sanoivat niistä viemisistä — kelpasivatko?" Antti kysyi viskaten saappaan penkin alle sekä sitte nojasi seinää vasten luisevat kädet ristissä kupeilla.
"Kelpasivat hyvästikin — mutta tässä ovat rahat, jotka annettiin — sanottiin vielä että lääkäri ja lääkkeet ovat maksetut kartanosta ja että meidän ei pidä niistä huolehtia —"
Katri pisti kaksi paperiseteliä Antin kouraan.
"Ettäkö minä olen sitte saanut lääkärin ja lääkkeet ihan ilmaiseksi?" Antti ihmetellen kysyi katsellen kymmenmarkkasia.
"Ihan ilmaiseksi — rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.
"Hm — vai niin — vai niin — mutta ihmeellistä tuo olisi, jos olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella, vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista — tässä on kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden täytäntö."
Antti huokasi syvään, nosteli otsakurttujansa ja värisevin äänin jatkoi:
"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin, tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista, jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen, kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut, olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo yhdistyvän menneisyyteen."
Antti huo'aten lopetti, nousi ja läksi astua tallikoimaan kamariinsa.
"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta kutoessaan.
"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa seinälle.
"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.
"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.
17.
Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.
Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka, jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten. Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla, Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen — hyviä olivat ne kolmekin, jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.
Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.
Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.
Oikein ruumista karmi ja tärisytti, kun nuo ajatukset mieleen johtui.
Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti kuin noita ilmassa.
Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään mieltä jättää sitä.
Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"
"No, luonistuivat ne — talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä siksi haukeltavaa, että sille asti."
"Se ei siellä pysy tovereitta —" Wille vastasi päästellen valjaita,
"Pistä sitte sinne talliin ja heiniä eteen!" Antti sanoi ja katosi tupaan.
"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä talliin.
"Enkä — mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa marhaminnasta seimen kannakseen.
"Että siellä on talo — isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi, kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.
Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään pian — äiti käski!"
"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta, jotta hameet hulmusivat.
Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.
Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä ajatteli.
Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.
Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle. Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut:
"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi väärässä."
"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi annettu."
Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.
Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.
Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut. Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.
Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.
Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin. Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.
"Onko tämä Lehtiviita?" Vieras heikolla ja vapisevalla äänellä kysyi.
"Onpa hyvinkin —" Katri vastasi.
"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta — — no — eipä ihme, sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut — ja — ja —"
Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:
"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein kaikista: olen pettänyt koko isänmaani — olen muutamista kolikoista myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään — täydyn kulkea ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari — —"
Sitte katsahti hän Anttiin, sanoi:
"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä noussut — olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta — ja noita kauheita omantunnon vaivoja — olen pettänyt ihmisiä — olen pettänyt isänmaani — voi voi — olen pettänyt — pettänyt — —"
Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista — vapista, jotta penkkikin vapisi.
Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.
Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa, voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista, sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli — kuollut.