VANHA HUVIMAJA

1.

Pois kesäkaupungista kuljin, mä jätin suurten erehdysten elämän, taas luonnon niinkuin syliin suljin, kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.

Ja pihlajat ne kukkaisluntaan mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan, sai sydän nähdä nuorta untaan ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.

Ja hän, min kanssa kävin, tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain, kun mielin ylväin, ylentävin yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.

Ma kuljin meren puistotiellä, ja vanhain puiden puittehista pilkottain kuin pieni templi piili siellä varjossa vaahterain ja suurten sasminain.

Tuo vanha kahvi-huvimaja ajalta menneheltä kertoi muistojaan kuin viisas lemmen lohduttaja, kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.

Sen vinot ikkunat kuin horroksissa ja katto niinkuin kiinalainen varjostin, uksella uinui suuri kissa sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.

Hän, armas, askeleeni johti, ma illan himerrystä hiljaa ikävöin, kuin kulkein kohtaloa kohti ma onnen-osastani salaa arpaa löin.

Jo hämyttäret huiskaa, kun ikkunalla varjot vartioi, ja jossain lehtimajan pari kuiskaa, mut kaupungista tehtaan torvi soi.

Ja katon amoriinit ne sormi suulla meille leikamoi, muratit kiertää välkkyen kuin viinit, tapeettein tamburiinit seiniin soi.

Pois arki-aatos haipuu, ma alla amppelin nyt lumoon jään, kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu, mi eessäin kehrää sielunsähköään.

2.

Oi, jumalat, lie suotu maan päällä mulle alaa aurinkoon, viel' ei oo elon malja pohjaan juotu, nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.

Ken luotiin sieluani varten? Sit' usein uskoin, kauneutta hain, vain suosikkina suurten runotarten sain olla, jumalat te julmat ain!

Nyt sielun-sisimpääni taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo, mun sydämeeni syttyy syvä ääni, ja katse katseesta vain juopuu, juo.

3.

Nosta uhrimalja, naispappeutes minä kuoroin kohotan, soikohon nauru ja nuortea nalja, illalla auteren armaana ailuvan!

Käykööt kimalaiset kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään, ampuvat amoriinit armahaiset perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.

Väistyy templin verhot, aukee aavistuksien autuas maa, kiitävi pilviin nyt pyhät perhot etsien taivahan ikikukkien hunajaa.

Täyttyy kyllyyden kennot, luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät, soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.

Elämän hunaja huumaa, uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa. Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.

4.

Miksi hätkähdät ja kysyt multa? Mirtsan tumman varjon tiellä näin. Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta, vei mun virvaa päin.

Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, — miksi varjo tieni tummentain väsymättä mua väijyy yhä, saartaa sieluain?

Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden jotain kylmää huokuu huoneeseen, rietas nauru läpi puiston soiden syöpyy sydämeen.

5.

Kullattu Amor, saatko mun kiinni? Kullattu jousi on, kullattu viini.

Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi, laiskasti lennät, on kullattu siipi.

Amor, kun upposi kaihosi kultaan, siipesi tahrasit mustahan multaan.

Mullast' et liitele taivahan tarhaa, katuja yöllä nyt henkesi harhaa.

Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa, taidat jo onneton ollakin vainaa.

Jos olis valkea vielä nyt viini, ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.

6.

Kaupungista kuuletko kumun? Synnin syyt se haastaa. Ystäväni, luuletko, että valhe meiltä riemun raastaa?

Siellä eksyin etsien… Pahuuttansa kadut pauhaa, täällä luona metsien tunnen tyyntä rauhaa.

Siivilöiden sätehen päivä kiertää päätäs piirtäin. Hiljaa tartun kätehen sydämelle siirtäin.

Kammiosta kuuletko jyskeen, joka sulle soittaa, armas impi, luuletko sydämeni voivas voittaa?

7.

Jumaljuomaa kantaa nainen, astuu alla ahtaan majan, hiuksi hiljaa hopeainen rientää yli riemun rajan.

Nyt hän katsoo kahvinsakkaa, kehrää muistonlankojaan, niinkuin katti katsoo takkaa, tutkii aamun-aikojaan.

Kerran kuulti ilmapiiri hänen kaunokulmillaan, leikki niinkuin kissa, hiiri lemmenonnen-oikuillaan.

Leikki loppui, onni hylkää sen, mi kulkee kunniaan. — Nyt hän muistaa ehkä ylkää, itse on hän muisto vaan.

Laiva kiitää kaukomerta, maihin mies nyt tuijottaa, pilvillä vain välkkyy verta, silmiin siintää muiston maa.

Yössä naukuu laivakissa, hiipii hiiri hampaissaan, herää mies, on muistelmissa yötä aina, yötä vaan.

Mistä valheen välke väikkyi, miksi, kumma, katsot noin? Kissan silmäin sähkö säikkyi, miksi näin ma tarinoin?

8.

Katso, kalliolla näin on hyvä olla, yllä taivas, alla meri, tuolla henki, täällä veri, aina toistaan tavoittaa päivää kiertäin pieni maa.

Yöni tarun kertaan. Aina taivas mertaan kaipaa yksin iki-yössä, väikkyy valon sädevyössä, käyttää peilinpintanaan, mittaa sielun-suuruuttaan.

Aina uudistuvaa katsoo omaa kuvaa, värit, varjot lainaa, kuvan poveen painaa, hetken kaikki paljastaa, purjeet tummuu taivaan taa.

Näätkö, untenlaivas tuolla, missä taivas avaruuksiin puuntaa, etsii suurta suuntaa yli unten ulappain? Oonko salakari vain?

9.

Näätkö, armahani, meren, kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään, säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin tuhansissa tulipisteläikissään!

Näätkö, armahani, meren, kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi, niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus, povi paisuu, ulapalla unelmoi!

Näätkö, armahani, meren, kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan, aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!

Näätkö, armahani, meren, kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen alas synkkiin syväreihin syöksyen, maininkina värjyen ja vavisten.

Näätkö, armahani, meren, kun se iltataivaan tyyneyden saa, hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään, niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?

Sellainen, mun armaani, on rakkaus!

10.

Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa ja auringonsäteitä siivilöidä, mi metsän kohdusta kajottaa, ja ikävöidä kuin katuja sun puhtaan sielusi suuria satuja ja laskea pään maan kukkain keskeen lepäämään ja kertoa sulle, kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle, kuinka kaikki suurta on auringon alla, ja kaikkialla maan henki heilimöi, luo siemen juurta, maa sätehissä säkenöi, kun taivas on hohtava, mi tiemme on johtava, johtava kahta suurta Luojan lasta onnehen uskomme unelmasta, jota mieltemme mykkyys rajottaa, kun katsomme mustahan multaan.

Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan kuin uhrina jumalille ja taimille tuoksuaville ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan ain kiertäen kaiken äärettömyyttä, näin ikävöiden sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —

Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle. Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.

11.

Satusaareen kanssani kaukaiseen käy, armahin, astu venhoon, sinut vien kuni virta nyt hiljalleen univalmujen tuoksujen tenhoon.

Siellä kaartaen päivämme päilyköön yli lempemme lempeän lehtoon, ahon auer autuas häilyköön yli uupuvan, uinuvan ehtoon.

Siell' uinumme onnemme ongelmiin häävuoteemme valkean valtaan, kun aurinko astuvi laineisiin alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.

Siell' unhoitamme me maailman muun, oman maailman luomme me uuden, alla lempemme helkkyvän heisipuun paratiisimme ihanuuden.

Niin käymme me korkeita vuoria päin häähunnut ja helmet vyöllä, kuin autuaat harppuja helkyttäin tuhattähtien luomisen yöllä.

Alas miettivän metsän vihreän taa oman onnemme tähtiä väikkyy, avaruus ylt’ympäri aaltoaa, unipurressa lempemme läikkyy.

12.

Katson korkealta kalliolta, ulappaa kun uit, kuinka kuohuissa sä kirkastuit, alastonna sait kuin auringolta merenneidon muodon, luistain luokse luodon poves kukkakumpu puhkee, uljas oot ja uhkee, vaahtoon vahva veto käy kuin karkeloihin kuumiin riemuitessa ruumiin.

Mutta musta miehen peto, vesihiisi uomaas seuraa niinkuin koira pientä peuraa; huiskaat mulle, huudan sulle, kierrät kauas kainoon kaareen, soilut saareen, peto vihdoin väsyy, vaipuu, tahtos alle taipuu. Meri telmii kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan, hiukses helmii, kiharoillas päivän kimmel kiiltää, uit jo uimarantaan. — S Miksi outo vaisto mua viiltää, kun sä käyt mua vastaan, työntääkseskö tieltä, kiihoittaakses miehuuteni mieltä — sikskö synnyin ainoastaan, kaikista vain yksi ollakseni? Entisyytes nousee eteheni, — pedot, jotka uupui uumaas, jotka hukutit sa huumaas? Ja ma haudon jotain mustan-mykkää, syyttäen sua sydän sykkää, peto herää minussa, osan omaani nään sinussa, muiden kanssako sen jakaisin, vaadin itseni nyt takaisin; merenneidon kalankatsees kiiltää ja se viiltää, ah, ma soisin, että katsoisit nyt mua toisin. — Ehtyikö jo elämäni vilkas viini, miksi itket, armas amoriini?

13.

MISS' OLET, MERI— −?

Miss' olet, meri suunnaton ja suuri, mi sammuttaisit sielun maailmanpalon, nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!

Sammuta tunnontuskan hurja liekki, mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen, niin että uupuis elon kuluttava kulo pois viileen iäisyyden valtamereen!

14.

Ei, ei, minä tahdon päästä nyt voittajaks voimien valtavain, iki-jumalat, ettekö säästä, te ette ole jäästä, multa vaaditte voittoa vain!

Taas tahtoni taistohon lähden, tien aution auki ma laulaen luon, minun nuoren onneni tähden ja valittuni nähden vielä viimeisen voimani voittohon tuon.

Te katsotte ylhäällä tuolla vain kulkumme kunniaa, kaiken tappion tuolla puolla on kempin kaunista kuolla, en varjojen tieltä mä väistyä saa!

15.

Kalliolla korkealla kirkkaan taivaankannen alla seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin, raikas oli meillä mieli, alla lauloi satakieli, kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.

Taivaanrannan punaa kohti monen kirkon tornit hohti, palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin, illan loimu ikkunoista heijastui kuin auringoista, tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.

Pilvet kulki niinkuin aaveet, minne haihtui illan haaveet? Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi. Lemmellemme etsin lymyn, kasvoillas näin oudon hymyn, välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.

16.

Katso, ilta himmeeks käy, soilta soutaa saariin sumu, kaupungista haihtuu humu, kuolee pois kuin se pahaa painajaista ois, — ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.

Päivä tummuu, tervehtää niinkuin impi rakastajaa, kietoo kultaan muistonmajaa, ikkunat timantteina tielle tuikkivat, valkea vaimo nyt kantavi korkeeta kynttilää.

Niinkuin sielu yksin jää huoneen hämyyn liekki liehuu, taivaan tuliroihut riehuu sammuen yli kirkontornein kattojen, hohtaen hetken, kummituksina tehtaat törröttää.

Katti kehrää uniaan, uneen lämmin lehto vaipuu, kukkain alla pensaat taipuu, lintu luo siipeen pään, maa iltakasteen juo, kiiltomadot kuin lemmenlyhdyt suitsuvat soihduillaan.

Katso, katto varjoineen nyökkää viittoin viertotieltä, haastain jotain kummaa kieltä, huokaillen mietteissään kuin meitä siunaten, raukeaan rauhaan hetken hiutuessa nyt hiljalleen.

Kaikuu armaan askeleet öistä kaupunkia kohti, onniko vai oikku johti, minne tie tummaan tuntemattomuuteen vie, koska ma saavutan kaihoni korkeat kajanteet?