KIRKKAUDEN KUNNAALLA

»Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo»

Leonardo da Vinci.

1.

NÄKY.

Ma kuljin kukkulalla unten mailla kuin kaiken näkyväisen vaivaa vailla, kun katseen kohotin ma huippuun päin, ma kolmen kauneuden näyn näin.

Näin olemattomuuden tuolta puolen ne ihanuudet, jotka nään, kun kuolen, kuin entis-elollisen edessäin ma kalliolla kolme neittä näin.

Yks istui luona viileen vuorilähteen, ja toinen katsoi kauas outoon tähteen, mut kolmas tulessansa tanssi vain hekumahulluutensa paljastain.

Näin Itse-ihailun, mi veestä hohti, hän elonkulkuani kerran johti, ma kerran häntä liiaks rakastain tyhjyyden tunnottuuden tuta sain.

Nyt kolmannessa vielä katse viihtyi, sen tanssin taikaan veren voima kiihtyi; ma Himon näin, mi mulle tuskan toi ja mulle autioiksi aamut loi.

En nähnyt toista, pois hän hiljaa kääntyi, mun sieluni nyt yksin yössä nääntyi, mut outo tähti kaukaa kirkastui, sen säteilyä sydän oudoksui.

Nyt oudon tähden yltä taivas hohti, kuin auringosta ajoi ratsu kohti, niin hengen hepo pilvet piirtäissään yön valoon väikkyi siintäin siivillään.

Siipiä nosti, päätään aurinkoista kuin mittaamattomuuden maailmoista, niin taivaanrantaa vasten loiston loi, ja kaviot ne tähdin kipunoi.

Kuin kautta ihmeen ja sen ihanuuden sain muodon, mielen, silmän, sielun uuden, näin Haltion, sen loiston lumoon jäin, nyt hengenhurmassain vain hänet näin.

Hän katsoi unelmainsa unikuvaan nyt hengen hepoon yhä kirkastuvaan, kuin sfeerein soitto siiven suihke soi, mi ihanaisen immen haltioi.

Soi jotain uutta sielun sokkeloissa, soi Hälle häikäistynä haltioissa, mi laulun lohdun loi, kun yksin jäin ja kuljin vastuksien vuorta päin.

Uus laulu rakkaudesta Ikuisuuteen viritti sieluni nyt voimaan uuteen, loi Luoja kanteleen taas kaikumaan, min unhoitin jo päällä murheen maan.

Pois Himo peljästyen rotkoon haipui, ja Ihailu vain lähteen varjoon vaipui, mut Haltio vain katsoi näkyään, kun tähdet tuikki yllä ylvään pään.

Ma heräsin, yön valot, varjot vaihtui, ja taivaan näky hetken hohtain haihtui, ma kuulin vielä siiven suhinaa, mi kiiti kauas oudon tähden taa.

2.

KIRKKAUDEN KUNNAALLA.

I.

Nuor' jumala ma oon, joka kunnasta kulkee, käy varjoni taivahan teitä, koko maan ihanuudet mun silmäni sulkee, ja sen maan säveleitä minä soittaen käyn, soi maailmojen puu, läpi ilmestyksien, ihmeiden näyn tie kirkastuu.

Sua tahdon ma uhmata, vanhuuden varjo, sinä ankara, ainainen aave, mulle vielä et surmasi seppeltä tarjo; ikihehkuva haave mulla suonissa soi, lumoleimuna lyö, viel' on korkeella päiväni kirkas koi, on kaukana yö!

Vielä laulavat mulle lauhkeat tuulet, on allani vankkana vuori, vielä hohtavat naiseni nauravat huulet, minä oon iki-nuori, päämääräni luon, mua voimani vie, elonlähteistä jumalten juomia juon, ja auki on tie. —

II.

Läks kulkemahan kunnia, ja ilon immet leikin löi, pään laakerein ne seppelöi, mut kylmä, kylmä on kunnia.

Niin vierelläni vaimon näin, hän kuiskas: etsit kunniaa, et siitä suurta rauhaa saa, sillä kylmä, kylmä on kunnia.

Ma huusin hälle huoliain: oi, vaimo, vastaa, minne viet, sä joku murheen muisto liet, kuin kalma kylmä on kunnia!

Ja vaimo vastas värjyen: ma oon se rakkaus, min sait, mut hylkäsit, kun muuta hait, käy kanssas nyt kylmä kunnia!

Oi, viivy, vaimo, rakkaus, nyt vasta, vasta tunnen sun, kun kunniakin hylkäs mun, sillä kylmä, kylmä on kunnia.

Hän häipyi hiljaa hämäriin, nyt etsin häntä päivin, öin, ja surkastunein seppelvöin käy kauas kylmä kunnia.

III.

Ikuinen henki korkeudessa, kuule heikko ääneni! Sinä yksin näet minun ankaran avuttomuuteni. Kokoa minua, kohota minua kohti sinun korkeita tähtiäsi! Sinun korkeat tähtesi ovat autuaita aavistuksia sinusta. Sinun väräjävien, välkkyvien tähtiesi tarhassa asuu rauha, sen syvyydessä asuu voima ja viisaus. Anna minun sairaalle sydämelleni rauha, hengelleni voima ja sielulleni viileä viisaus! Sinä pyhä, puhdas, jalo, järkkymätön, suuri tuntematon, anna minulle tahto, anna minulle tahto itseni yli. Iäti ikuinen! Minun suuressa yössäni minä kohotan käteni, kohotan käteni ja lyön ne kasvojani vastaan. Istun ja vapisen vuoteellani, käyn sielussani läpi elämän erämaan ja sen erehdykset, käyn itseni kanssa julmat jumalienkäräjäni. Minä tuomitsen itseni ja tekoni, sillä ihmiset eivät voi minua tuomita sinun tahtosi jälkeen. Ihmiset ovat käyneet minulle vieraiksi, minä itse olen kuin vieras omassa talossani, jolla ei ole vartijata ja jota salakavalat kiertävät. En löydä ihmistä, joka minulle ihminen olisi. Kukaan ei kolkuta ovelleni, enkä minä kolkuta kenenkään ovelle. Minun sieluni on autio talo, jonka Herran tuli on tuhonnut. —

Katselen, tähtien luoja, sun tähtiäsi, jotka minulle kirkkauden korkeudesta arvoituksina taivaan kiireellä kimmeltävät. Ne loistavat kylmään kammiooni, jonka kynnyksellä kurjuus seisoo odottaen onneni katoamista. Minun sydämeni on surusta raskas ja tuskasta täysi. Mutta sinä sidot näkymättömät langat sinun sisimmästäsi minun sisimpään sydämeeni, taivaan tarhasta avaruuden siintäviä siltoja pitkin harmaaseen maahan, jossa huolissa harhailen. Ja minun sieluni kirkastuu ja kohoo, minun sydämeni sulaa kuin sävel sinun suureen sävelluomaasi, jota näkymättömät kädet soittavat. Ikuiset sävelet kiertävät sinua niinkuin auringot suurta näkymätöntä auringonlämmön lähdettä, joka kumpuaa ikuisuuden peripohjasta. Minun sieluni särkynyt sävel kohoaa, kohoaa, ja minä kohoan sen ihanien sointujen suunnattomassa sulossa.

Minä kohotan, yössä minä kohotan vapisevat käsivarteni kohti alkamatonta avaruutta, loppumatonta laajuutta, alituista arvoitusta. Korkea olet, ihmeellinen olet, Ikuinen. Korkean, ihmeellisen ilon ja raukeuden rauhan annat sinä minulle tällä häipyvällä, heleällä hetkellä tuhansien tähtien tuikkiessa sinua ylistävään yksinäisyyteeni. Kohotan korkealle käteni, korkealle kohotan käteni, Ikuinen, Ikuinen…!

3.

VUORIMIES.

Hän kerran hiljaa hiipi laaksosta, miss' elo lyö ja painaa, pauhaa, yön selkään sortui räntäsäässä, hän etsi sielullensa vuorten rauhaa, hän käynyt oli merta, metsiä, nimetön, kummallinen etsiä.

Hän teki turvetuvan itselleen, ei missään viihtyä hän voinut, ei elämänsä suurta arvoitusta hän nuotiolla koskaan tarinoinut, hän yksin, yö ja tunturit sen työn kai ties, miks muistonmaitaan etsi matkamies.

Niin kiveliön kauhut seuranaan hän sielunsokkeloonsa yöksyi, kun mittas sitä liiaks luodillaan, kuin raskas kivi vait hän rotkoon syöksyi. Niin vuoripaimenet ne yöllä tarinoi ja salaa taikakatseen rotkoon loi.

4.

Ma kuljin eräteitä etsien elämän riistaa, yöhön tieni taipui pois säälimättä oksat taittaen, ne valittaen vaivoihinsa vaipui.

Mä eksyin, tuli tuuli raivoissaan, mua tiheikössä seuras synkkä ääni, puut piikkikarva-käsivarsillaan tien sulki, verille näin piesten pääni.

Puut hiisiks hahmoittui, mi irvisuin ja huuhkainhuudoin syyti saastaa suulle, ma kompastuin, yön kuuta kammoksuin, mua raipat ruoski, juoksin puulta puulle.

Niin korpi vihaa vonkui yltypäin, ja kiduttain se ympäröi mun yöni, kyy-oksat vinkui mulle viheltäin, mua kotiin ajoi kostain tuhotyöni.

5.

KOHDEN KORKEUTTA.

Ma kohden tunturin tulta kuljin ja ikijäätä, ja uhmaellen yön myrskysäätä tiet taa ma suljin, en käynyt oppain, en yhteisköysin, tien itse löysin, jäi allein elämän huuto, humu, mut yllä vaelsi vuorten sumu. En nähnyt kaukaista kirkkautta, en järvein, saarien suloutta, en lemmen lämmintä lähtökohtaa, mi aina auringon luona hohtaa, mi oisi aukonut aavat alat ja luonnon laukomat suuret salat. Kuin allain liepeillä laaksomaan myös täällä näin minä erämaan, niin kolkon kylmän, sen huurteen, hyyn, nyt tiesin syyn, mi kiihkon nostavi veriin nuoriin ja ajaa aatosta ylös vuoriin pois alhaisesta, mi siltä näyttää, mut eivät vuoret voi tyhjää täyttää, on liian syvällä syiden juuret, ja alta nähden on vuoret suuret, mut vasten taivasta kääpiöiksi ne muuttuu niinkuin myös ihmisetkin on yltä nähden, mi päivät öiksi, yöt päiviks muutti ja riemuretkin tai surusaatoin tiet ristiin rasti vain oman Voimansa rajaan asti.

Mä eksyin etsien päivän teiltä ja lankesin, mut en jyrkänteiltä ma kuiluun käynyt, sain jalansijan, nyt tunsin vaellukseni vanhan vian, mi hylkäs elämänlähteen raikkaan ja aina kierteli samaan paikkaan. Kun uutta hain ja kun astuin väärään, päämäärään käyden en päässyt määrään, mut ilman oppaita kaukaa muista ma löysin jälkeni kuilun suista, kun päivä seestyi, näin vaaran vasta, kun jatkoin matkaa jo alkamasta. —

Saa omat jälkensä kukin muistaa, sen oma syy on, ken kuiluun luistaa, ken näki vuorilla ikihohdon ja Luojan haamun, sai elontuskille rautarohdon, taas näki koittavan kirkkaan aamun. Ken laaksoon laskien nostaa jalkaa, taas vaelluksensa vuoriin alkaa, niin polku matalin, ahtain tie pois yli korkeimman vuoren vie. Ja hengen huippu, mi hohtaa itään, sen päällä seisten ei ole mitään, se nostaa vaeltajan hengen vaivaan, yön taivas kaartaa vain uuden taivaan, mut yllä muuttuvain maailmoiden käy ylin aurinko auringoiden, kuin Luojan silmä, mi sätein säikkyy, kun avaruuksien aallot läikkyy, kuin jotain uutta taas syntyis kantaen kaikkisuutta. —

Viipurin Maaskolassa 21.11.17.

6.

Ma oon kuin herkkä haapa, sen lehdet aina soi. Miks varjoon värähdellen sen soimaan Luoja loi?

Kun tulee tumma syksy, muut lehdet kellastuu, ne putoo mustaan maahan, mut nuori haapapuu

saa raikkaan ruusun hohteen, sen lehti talveen jää, mi hiljaa haihtuu vasta, kun viidat vihertää.

Kun saapuu suvilinnut ja luonto loiston saa, taas haapa soi kuin ennen, kun nuori taas on maa.

7.

Nyt tulee, tulee kevät, se yli hankein heijastaa, kun suuret suvilinnut ne hiljaa lähenevät, jo siivet suhajaa!

Ne suurin lauluin lentää, kun vapaa meri aaltoaa, kun kirsikukka puhkeaa, Ah, ihanaa on sentään, kuin morsian on maa!

Oi, Päivänsäde pieni, oi, neiti aamun armahin, niin kauan ootin teitä, loin auki kesätieni ja tupaa tuuletin.

Nyt kertokaatte harvaan, viel' onko yhtä hupsu kuu, mi kosi äitiänne, mut rukkaset sai, arvaan, nyt pilviin piiloutuu.

Siks loi se himmeen ladun ja lempiviä urkkii ain se illoin ikävissään. Tuon talvi-illan sadun ma kuulin mummoltain.

Nyt tulomaljan juotte, oi, tuhannesti terve, hei! Ei äitinne nyt huomaa, siis Suukonkin te suotte, kas nyt sen tuuli vei!

Nyt painan poveen poven, nyt laulutupaan tulla voi, nyt avaan koko sylin, nyt avaan joka oven, nyt kanteleeni soi!

8.

Kangasvuokko, kevään kukka, luona kylmän hangen hohtaa, kasvaa vaiti varjossansa, joskus harhasäteen kohtaa.

Seutu siintää satuverhoin, on kuin huiskais hämyn hunnut, verholehdet kukkaa suojaa niinkuin keltasirkun unnut.

Varressa on vanhaa voimaa, umput uhmaa jylhää jäätä, nostain valoon varjostansa lumikukkaa kruunupäätä.

Niin sun kerran elon tiellä löysin piilopolkus päästä, suita sain ma kerran voimaa nousta suoraks surman jäästä.

9.

_DOLCE FAR NIENTE.

Mä päivän paistehessa loikoilen ja painan autuaana silmät kiinni, ja kevään tuuli otsaa vilvoittaa, se huumaa pääni niinkuin univiini.

En mitään mieti enkä toivokaan, on kaikki paratiisin alku-unta, mun päivä on, maan yrtit, kukkaset, tää kaunis maa ja laaja luomakunta.

Ma oon kuin latsarooni Napolin, kuin mustalainen maantien nuotiolla, kuin nuori hindu alla mangopuun tai vanhan Indra-templin rauniolla.

ja mitä, miekkoiset, mua liikuttaa, jos käskee keisari tai paavi, jos palatsini tuulentupa on tai niinkuin Diogeneen vanha saavi.

Nyt oon ma laiskureiden kuningas, ma käännän käskijöille naurain selän, hyv' yötä, vanhat narrit, hiippapäät, ma unikeko nukun, nautin, elän.

10.

Iloitkaa ja laulakaa, jo kevätkulta tuli, tuli päivä pilvistä ja lumi soiden suli, päivä pälvet paljasti ja maan, min lumi peitti, revennyt on avaruuden suuri sumuseitti.

Revennyt on musta maa, jo hyllyy herkkä kirsi. taas on kevät, taas on kevät! soi nyt vanha virsi, minkä leivo juuri eilen lauloi sulosuulla, ihanata on se aina ihmislapsen kuulla.

Jos ois sanat, jos ois siivet, kaikki iloisiksi laulaisin ja surreet silmät toivonkirkkahiksi, vanhat kaikki nuoriksi ja nuoremmiksi nuoret, kaikki laaksot laulupuiksi, kukkiin karut vuoret.

Kevät, kevät! huutaisin ma joka korvaan kuuroon, laulaisinpa kirkkaan silmän joka köyhän puuroon, joka neito sulhon sais ja joka poika armaan, itsekin kai armaimmista armaan saisin varmaan.

11.

On päivä kirkkain ja taivas kuulain, soi soitto sirkkain, on suhu suulain, on lehto lempein, ja vihrein puu nyt kauniimmaksi vain kirkastuu.

Käy syvemmiksi veet, välkkeet viivain, ja siksi, siksi on kuiske kiivain, mi lehtolempemme laulut loi, kun riemu runsaimmin rintaan soi.

Nyt pyrkii pintaan, mi maassa viihtyi, min kätkit rintaan, se kutsuun kiihtyi, on ylin yhtymys yksi yö, se sokeudella sun lempes lyö.

12.

Jo lintu näki unta: puut puhkesi jo kukkaan. Ja silloin tuli lunta, niin haihtui haave hukkaan

Maa loistaa, nurmen nukka jo pesäpuuhiin pyytää, mut hankeen hukkuu kukka, ja linnun huurre hyytää.

Jääverkon vilu kutoo nyt linnun pieneen rintaan, se puutuu, puusta putoo maan kalmankylmään pintaan.

Kun kerran kesä koittaa, ei lintu laula puullaan, sen kumppani vain soittaa, öin outo laulu kuullaan:

"Miks sulle ei soi kevät miks näit sä kesän unta, miks päivät säteilevät ja sitten tulee lunta?

"Oi, itke, sydänrukka, maa autiolta näyttää, min lupaa kevään kukka, niin harvoin taivas täyttää."

Oulunkylässä toukok. alussa 1915.

13.

TAIKAOKSA.

Ma kuljin vihreä virpi käissä ja etsin elämän viinamäissä maan suonta, kaivaen eeltä esteen, mi kätki elämän nuoren nesteen.

Ma jyrkät polttavat polut polin, taas elonjanossa yksin olin, ja missä kuljin, näin kuivat lähteet ja kyynelkuoppien turhat tähteet.

Mua taikaoksa vain harhaan johti, ei virpi vaipunut maata kohti, mi viisauksien kaivon näyttäis ja sen, mi maljani mitan täyttäis.

Kuin outo henki mua tarttui käteen, kun sokkosilmillä tunsin säteen, vei laulunlaaksoon ja pyhään paikkaan, niin löysin elämän lähteen raikkaan.

Läheltä löysin, min kaukaa kiersin, pois vaivan, vastuksen paadet viersin, nyt virpi värjyi kuin herkkä jousi, veen kullan kirkkaus maasta nousi.

Ma join ja join, kävi kevätkirret, sen heljät hetteet, kun voiman virret soi suonten syvyyttä syttyin tähteen, mi iäisyyksiinsä liitti lähteen.

Tein majan tyyntyen päivän työssä, nyt virpi kukkia kantoi yössä. Oi, missä armaani viipyy vielä, mi astuis lempeni lähteen tiellä?

14.

Yölamppu se tyynenä tuikki kuin sillä ei sydäntä ois, läpi ikkunan perhonen pyrki kuin auringon piirihin pois.

Yölamppu se tyynenä tuikki, sille perhosen soitto soi, se kiiti kuin pyrstötähti, yli liekin se karkeloi.

Tulitanssissa perhonen poltti oman onnen ja kuoli pois, yölamppu se tyynenä tuikki kuin sillä ei sydäntä ois.

15.

TYÖLAMPUN LAULU.

Työlamppu laulaa, se soi ja soittaa, kun tuuli ulvoo ja ruutuun lyö, ja hetki henkeni haltioittaa, kun yli kattojen kaartaa yö.

Ja yllä pöytäni monin mutkin nyt varjot kummasti karkeloi, kun muinaisuutta ma miettein tutkin, kuin kaiku kilpien korviin soi.

Ja on kuin huoneeni huoahtaisi, kuin nousis eteeni entisyys ja uuden muodon ja soinnun saisi, sen yllä yhtyisi iäisyys.

Pois hetki häilyvä hämyyn siirtyy, sen kiista, kammo, sen turhat työt, ja heimon haamut ne sieluun piirtyy, mi kesti ankarat aikain yöt.

Ne nousee kirkkaina kumpuin yöstä, ne yksin seisoi ja kaatui niin, ne kertoo jylhien jättein työstä, kun vastaan kansoja taisteltiin.

Nään koko sukuni suurta unta, nään kunniassa ma kuninkaan, mut vapaa, vahva on kansakunta, on suuret sankarit maineen maan.

Ne lensi laivoin maan, merten ääriin, ne voitti kansat ja kuninkaat, ne iski valtoihin valheenvääriin, ne laski allensa aamun maat.

Ne iski keihäänsä idän muuriin, ne maahan paalunsa pystyyn loi, ne syöksyi sodista sotiin suuriin ja mailta vierailta verot toi.

Ne riensi retkiltä kotirantaan, maan kunniaksi ne aarteet toi, ne etsi vaimoa, morsiantaan, ja runoniekkojen kannel soi.

Soi yöstä taattojen tumma ääni, kuin sotaharput ja hymnit sois, työlampun äärestä nostan pääni ja katson kaikesta kauas pois.

16.

MIK' ON MAINE?

Ja mik' on maine? Tyhjän tyhjyys vaan Sit' ällös etsi mistään milloinkaan!

Päämaaliin käy ja tutki työs ja ties, ja ollos lämmin, luja, vakaa mies!

On itses voitto voitto voittojen, kun oot sa ennen muuta ihminen.

Ja nuku — kerran kun sa kuolet pois, — maan päällä kuin ei sua ollut ois!

17.

Hilpeä ranta, muuttuva meri, kaukana puuntaa sen portinkaari, haihtuu haaveen rohkea haaksi, siinnossa soutaa satujen saari.

Ihmisen toivo ja ihmisen kaiho, alkumme aavistus vaipunut vereen, oot kuni haaksi, mi kiitävi jonnekin, hohtaen hetken, haipuen mereen.

Käy kuin huokaus huuhtoen merta, vasten taivasta purje puuntaa, poissa on kaikki; — ah, ken arvaa untemme haaksien tietä ja suuntaa!

18.

Mä käyn ja käyn, mä nään kuin näyn, nään itseni mä käyvän näin, en tiedä minnepäin.

Ma seisahdun. Sen muistaissain kai sieluani äsken hain, ma tiedän vain, se oli mun.

Mun muistoni se oli kai, mi jonkun uuden muodon sai, nyt haihtui pois kuin varjo ois.

Näin sieluni, mut, oi, se minuun katseen loi niin hirveän ja mielettömän murheisen kuin läpi suruharsojen. Ma kuuntelen. —

Ken? Soittiko nyt outo ovellain? Mua moittiko, ei ovi auennut, lie ystävyys jo rauennut; kai kuulin harhaan vain.

Mä käyn ja käyn kuin varjo valtaan näyn, yön varjo ehkä lien niin avuton ja ankee, mi lankee pois yli elon tien.

19.

ALTER EGO.

Ken haastaa mulle yössä? Outo ääni soi runossani haltioittain pääni, kuin siskot säkeet seuraa helkkyvinä, kuin kaukohenget kauneutta haastaa, mut velisurmaajana toinen raastaa, — niin ilkkuu itselleni toinen minä, mi kaiken kaataa, työntää tunteen tieltään ja aina arvostellen kaiken kieltää.

Oikukas onnetar niin luonteen laittoi, mun tieni vastasuuntiin ristiin taittoi, kaks pohjavirtaa alla elon vahdon, tunteeni kuuman tulvan, kylmän tahdon, — ne sotii keskenään ja mua vastaan, kuin isä vikojaan lyö omaa lastaan. Kai kannan pahan veren perinnöitä, kun taistelin ma turhaan pitkin öitä, en tasapainoon päässyt, monin mutkin ma sielunsokkeloitain turhaan tutkin.

Mun taistot tempaa niinkuin isä lyö, hetkessä haihtuu vuotten vaivain työ, tekojen tuomari on nöyrä orja, kun lankeemuksesta on selkä norja, tuo kumma halu, joka tahdon täyttää taas maailmalle huonoimmalta näyttää ja käydä harhasta vain uuteen harhaan, kun juuri nosti päivään puolen parhaan, langettaa lause, ivan iskut heittää, mut hienot haaveet salaa sieluun peittää epäillen muita, nähdä omaa muissa — niin totuus, valhe vaihtuu taisteluissa, niin pelko joukosta pois itseen johtaa, syy kiertää aina samaa alkukohtaa.

Mik' oon? Kai varjon ääni ainoastaan. Ma kutsun, kysyn, itselleni vastaan, tuo toinen tuntematon mua moitti, kun juuri toinen multa vallan voitti ja nauraa mulle, työni rikki raastaa, tuo pyhään, puhtaimpaankin jotain saastaa, kun nousta koitan, kohoon korkealle, mua painaa astinlaudaks' armon alle. Lie heikko henki, heikon hetken töissä, käy jumalvoima laulun luomistöissä, mi levon, lohdun luo ja sopusoinnun, kun sielunsodistani tyynnyn, toinnun, ja henki halaa kaikkeutta kummaa, mi ajaa piiloon jotain julmaa, tummaa.

Mist' oot sa, kiihoittaja, kilpaan tullut, te aivo-aaveet, haaveet hurjan-hullut? Ma tahdon taistoin saada selvän teistä, herja ja henki, kumpi vahvin meistä, himo vai henki, pahe vaiko hyvyys, korkea puhtaus vai syntein syvyys? Mua alatieto ylätasoon johtaa, paremman minuuteni huiput hohtaa ylitse pikkupiirre-sielunsärmäin, kuin päivä kohoo yli hyisten härmäin, min koti maasta on, — nään nä'yt uudet, auringot ainaiset ja avaruudet, mi kiertää Luojan luomissävelinä, syvälle syvyyksiin kun pieni minä pois katoo, tuntematon tumma toinen kuin sielunasuntoni vieras loinen ääneti varjon valtakuntaan vaipuu, mua kaartaa kaikkeuden kirkkain kaipuu, mä lähestyn kuin alku-aikain pohjaa, mua joku suuri hyvä henki ohjaa, pois siirtyy entisyys ja vastassani nään uuden itseni — ja jumalani.

20.

Ainako osani on näin outona olla maan päällä täällä, miss' on ahdasta auringolla, tänne tähdet niin kaukaa kiiltää, maan vilu viiltää, kun on yö ja yksin sairas sydän lyö. —

Ainako armahat kuin vuodet vaihtuu maan päällä, täällä, missä haaveemme harmaiksi haihtuu, missä lempi ei kiinteeksi kiihdy, ei vaeltaja viihdy, kun maa vain ahdistaa sen astujaa.

Ainako maailma tää on valloista viekkain, maan päällä täällä ovat varjoja sielut runoniekkain. Asunnokseen ne tähden saivat, miss' on vieraina vaivat. Kun loppuu luomistyö, joko tullut on viimeinen yö?

21.

I.

On sielussani kaksi kaikua ja pohjaa, kaks virtaa vastakkain sen voimaa ohjaa, yks kuultaa, pyrkii päivän päilypintaan, kun toinen syvään syöksyy rimmen rintaan.

Yks kevyt on, se kestämättä peittää, sen pohja pettää, kun sen myrsky heittää, myllertäin nostaa ilmaan pintasakkaa, totuuden eessä olemasta lakkaa.

Se leikkii, lempii, luo ja läikkyy, sen vihreen verhon alla toinen väikkyy tumma ja tyyni, mik' on ikuisinta sieluni sisintä, kun pettää pinta.

Maan kamaraan sen kerros kasvun kantaa, tuskansa taakkaa, etsii rauhan rantaa, maan uumenien muuttumaton multa, min syvyyksissä sykkii alkutulta.

Se alleen kätkee elon kirkkaan lähteen, min poreet puhkee, etsii tietä tähteen, kuin aatokset, mi värjyy, valoon vaihtuu, iäisyyskaihoin, Luojan hahmoon haihtuu.

Niin kaksi voimaa aina asuu rintaa, työt turhat peittää kaiken pohjapintaa, ken heikkouden, hetken häilyt huomaa, ei huomaa suurinta, ei syvää Luojan luomaa. —

II.

Olkoon sieluni kuin vilvas virta, joka tunturien turvass' uinuu korkeen kotkavuoren lähteen luona, liejunkeltaisena kiehuu, laaksoon lähtee, jyrkännettä hyrskyin hypähdellen niinkuin laitumellaan valkokaritsa heleänä keväthelluntaina. Puhtaaks puroks pulputen se paisukoon, joki-uomain uhmaan joutukoon, koskena se laulakoon ja kuvastakoon kaikki elon taivaan kirjokaaret, huutakoon se voimassansa kerran, vuoret veljinänsä käyköön maailmaan, vastuksensa voittain kamppailkoon!

Vihreenä kuin smaragdi se saareilkoon läpi laajain laihoin, suurten tasankojen, puhkoen padot, ali suurten siltain, miss' suvikisat, huimat kiihkot kiihtyy, ohitse koivukunnaan, lemmenlehtojen ja ihmismajain, missä asuu rauha, ohitse kirkkojen, min kirkonkellot virittää väreilyhyn kirkkaan kalvon, lastuja lennättäen uutistöistä, kuvastellen myrskyn kaatopuut taikka syksyn synkät verikuut sekä suurten murhelintuin varjot. Polveilkoon se omaa tietään vaikka väärään, kunhan pyrkii suureen loppumäärään, hopeana hohtaen ja leventyen heijastaen lempeen, tyynen iltataivaan, jolla kylmät tähdet tuikkii arvoituksin, niin se suvantoihin syventyköön, vihdoin hiljaa sulaen se soilukoon Ikuisuuden, mittaamattomuuden mereen. —

22.

Käyn sielussani kovan kurin, en haastaa tahdo, mitä surin, en tahdo lymyillä, vaan avokasvoin käydä kulkuain elämä eessä, taakka takanain, ma tahdon huolissakin hymyillä.

Hymyilen elon seikkailuille: itselle kova, hyvä muille eloni tarkoitus, päämäärään taikka kuoloon pystypäin edestä elämän vaikk' yksinäin, kuumille kiihkoilleni karkoitus!

Kuin syksypäivä yli puiston ja rikkaan suuren suvimuiston luon viime säteeni, kun kullankirjavana taittuu tie, mua, Runotar, sun valtakuntaas vie, hymyillen laske kannel käteeni.

23.

Tule, laulu, minun lohdukseni, olit aina paras ystäväni, takanain on elon ehjin ilo, tuntematon tuska edessäni.

Jos et tulisikaan mairemielin, joudu jälkeen unettomain öiden ihanilla surun sävelillä hellin unin pääni ympäröiden.

Lauhduta ja loihdi lepoon, laulu, ihaniksi surun illat soita, että nähdä voisin suurta unta, joka kirkastaisi kohtaloita!

24.

KUMMITTELIJA.

Minä kummittelen ja käyn, miss' ennen ma outona olin, näen muistojen muuttuvan näyn, unisokkona siintoiset sillat ma polin, näyt nään, jotka uupui jo unholaan, mua seuraa ne uusina uudestaan.

Niin harhaan ja hoiperoin, ma outoja ovia hain, miss' ystäviin yhtyen join ja myrkkyä muistoksi sain. —

Sanat soivat vielä mun sielussain, pitopöydässä tyhjä on tuoli, lie ne menneitä muistoja vain, moni ystävä kaivattu kuoli, moni päätti jo päivänsä työn, mut on kuin kiertäisi pöytää ne varjoina vaipuvan yön, levon voivatko varjot löytää?

Kuin kummitus minä käyn, yön haihtuva hetken haave, minne vihdoin se varjoni vie, minne päättyy tähtihin tie, ken on arvoitukseni aave?

Minä itsekö itseni näin, ken on varjoni vaeltava loinen? Yksin itseni seuraan jäin, olen itse se sieluton toinen.

25.

Ma toisen minän kanssa juon ja kerskaan kunniastain, kuin ihmeitä mä lauluin luon, ne viinivaahdoin kastain.

Ma aatoksissain ailakoin ja mielikuvin mässään, pois pelaan, tunteet tuhlaan noin ma moneen valttiässään.

Tuo pelaaja ain voiton vie, mik' oot sa juomaveikko, kun ystävinä yhtyy tie, sa lienet pelin peikko!

Kai väärin kortein leikkiin käyt, niin riistät riemut rinnan, tuot varjopuolet, nurjat näyt, luot tyhjäks pilvilinnan.

Pois pelaat onnen, taiston työt, sa mietit turhan tarkkaan, yön kauhuilla sa sielun lyöt, kuin kuiluun katson sarkkaan.

Et päihdy, peikko, milloinkaan, vain väitteilleni ilkut, kun tilikirjaa laaditaan, pois pyyhit puhtaat pilkut.

Sa naurat vain, sa voiton sait ja torjut turhan naljan, kuin totuus oot sa viisas vait ja kaadat multa maljan.

26.

KUOLEMAN KEINU.

Kuolema keinussa kiikkuu, ulkona ulvoo yö. Kuoleman laulu liikkuu, soi kuin sirppi lyö.

Valvon ma yksin yössä, varjot ne vartioi, kuolo on tarhassa työssä, taimeni tallata voi.

Veihän se haaveeni hautaan, ehkä jo voimani vie, kolkutti porttini rautaan, tummui jo tuskani tie.

Kuolema kiertää ja kulkee, ympäri yltyy yö, portin hän hiljaa sulkee, vuodeksi kiinni sen lyö.

Laulu vain luonani liikkuu, kalma jo kaukana käy, keinu se yksin kiikkuu, vaikka ei ketään näy.

27.

KUOLEMA JA NARRI.

Ja narri itsensä naamioi ja kuolinkasvoilla ilkamoi, yön kanssa narrien, nuorten naisten hän yhtyi naljahan naamiaisten.

Ja naiset kuoleman maljan joi, niin narri juopui ja hoiperoi nyt kotiin, nukkuen uupui ukseen ja yöllä heräsi koputukseen:

"Memento mori_!", niin ilkamoi nyt kuolo, narri kun kiemuroi; "jo kuolinpilkkasi pöhnään haihtui, ma olin narris, nyt osat vaihtui.

Sun tiimalasisi tyhmyys kaas, sen täytän, käännän sen pystyyn taas, joit tyhjiin, maksaa nyt saat sa naljan ja juoda kuoleman kanssa maljan."

"Oi, majesteetti, oon narri vain, kai maljaa maistaen myrkyn sain, ma varmaan kuolen, ma kadun, että…" "Hahhaa!" — niin kuolo — "nyt maistoit vettä!"

Pois kalma kulki nyt naurahtain, sen uhka oli kai unta vain: "Memento vivere tavoin toisin, jos sinuun suuttuisin, narri oisin!"

28.

TOTUUS JA VALHE.

Maankiertäjänä Totuus taivaltaa, öin on hän ladoissa ja maassa maannut yö, nälkä, kurjuus kiiltää katseestaan, yösijaa ei oo koskaan missään saanut.

Hän veli Valheen porttiin kolkuttaa, mi naamiaisiss' ilkkuu istuimellaan, pois veli Totuus yöhön työnnetään, ja kahlekoirat kimppuun usutellaan.

Mut kerran Totuus otti naamarin ja puki naisen koruvaatteet ylleen, kun vaunuiss' ajoi, saliin saatettiin, yönarrit hymys hänen hymyilylleen.

Ja saliss' soitto soi ja Valhe nauroi, kun outo vieras puhui seuran kieltä, vain puoleks totta puhui piloillaan, näin huvitellen koko seuran mieltä.

Ja Valhe Totuudelle kumarsi ja tanssiin vei kuin immen kainon, armaan, mut äkkiä kuin pistänyt ois kyy pääkallokatseen näki haudanharmaan.

Ja kuuli äänen, joka puhui näin: "Tän' yönä Valhe saa nyt tuomionsa, veit perintöni, Totuus perii maan!" Ja Valhe pudotti nyt naamionsa.

Nyt läpi salin kuului kirkaisu, ja sekasorto seuran kisaan heitti, on Valhe ruma niinkuin rutto on, taas vanhoin naamioin hän kasvot peitti,

Mut Totuus Valheena pois ajettiin ja oli kuin ois tehty jotain taikaa. Kun Valheen kasvot joskus paljastuu, kuin onni kestää se niin vähän aikaa. —

Ja Valhe valkeana ruhtinoi, mut Totuus käydä saa kuin musta konna, kun Valhe nukkuu silkkipatjoillaan, käy Totuus öistä tietään koditonna.

29.

VIIMEINEN VOITTO.

Don Juan naisten haaveiluissa hohti, hän kuherruksen kuninkaana kulki ain yhden kautta monta naista kohti, niin voittoon vaeltaen syliin sulki maan lemmen lietsoen vain onnettuutta, etsien uhria ja aina uutta. Niin viimein löysi naisen etsimättään, mi yli muiden loisti nostain kättään kuin manaukseen, vieden miehen mielen vallalla viehkeän ja viekkaan kielen, kuin luotu viettelijän valtaa varten ilmestys oli, kruunu kaunotarten. "Täss' on hän!" mietti, "ainoa ja yksi, mi kauttain viel' ei tullut hyljätyksi, lyö kaikki muut maan armaat altaan ja vangitsee mun rakkauden valtaan!"

Don Juan polvistui ja hiljaa haastoi, yön tuska rikollista rintaa raastoi: — "Ken, jumalatar, sinut tiellein johti?" Ja nainen outo hymy huulillaan Don Juanille loihe lausumaan: — "Ma kuljen kautta kaikkein yhtä kohti, kuin yhden kautta ensin moniin kuljit, sä hyveen, synnin sulot syliin suljit, oot monen povella yöt monet maannut, et rauhaa, rakkautta sentään saanut, ma tulin…" — "Ah", niin kuiskasi Don Juan, "sua vuotin, kaikki oot, et yksi, muuan, nuoruudentunteillein oot sielun soitto, veit voimani, oon valtas viime voitto, sua eloss' etsin, erehdyin ja emmin, sun vihdoin löysin, sua yksin lemmin…"

Ja nainen ilkkui: "olit narri vain, et sydänsankarini, miestä hain, mun tieni käy vain kuninkaiseen ylkään, kuin kaikki muutkin, niin myös sinut hylkään!"

Don Juan huus: "Ken oot, yön hulluus, hurma?" Mut nainen nauroi: "Olen nainen ain, donna Juana, miesten sydänsurma!"

30.

Vierryin mailta mairehilta, vierahilta veräjiltä, kukkakummuilta kuleksin, kuljin kohti kotiani, yössä etsin ystävääni, rauhatonta rakkautta, tulin tutulle tuvalle, päädyin portin pieluksehen, eipä kukat kukkinehet, valmun varret versonehet; pimeässä piileskellen nokkonen tulinen taimi, liekin lapsi, tuskan tuttu se vain kättä käpsähytti, se mun tupaan tervehytti, se mun sulki nyt sylihin. Siit' on sairas sydämeni, tuli polttavi povessa, istuvi ikuinen tuska vieraanani vieretyksin asunnossa autiossa, pimeässä pirtissäni.

31.

KODITON KOIRA.

Ma koditon kulkurikoira oon, jo rikkinäinen on ääni, oli mulla kuin muillakin isäntä, nyt löydä en isäntääni.

Ma raittia juoksen joutessain, kun vihellyksen ma kuulen, ma vieraalle heilutan häntääni, kun isännäksi sen luulen.

Ma makaan muiden portailla, näen unta ma lampaanluista, pala armosta joskus viskataan tai kiskon sen muiden suista.

Muut koirat mulle murisee, mut ne ryömivät sentään soppiin, sisun sitkeän ehkä ma sudelta sain, en oo tottunut kuonokoppiin.

Ja kamppailuissa ma kasvoin vaan, en iskuja saanut surra, ja ennenkuin kimpussa kiljui muut, minä ensin ehdin purra. —

Ma raittia hiivin ja tappelen ja haavani ehjäksi nuolen, kai kerran vanhana vaappuen syysyönä kujaan kuolen.

32.

KATUPOJAN JOULULAULU.

Eihän nyt oo joulu kuin ennen oli joulu, katkera kuin äitipuoli, niin on elon koulu, missä alkaa aakkoset, niin loppuu heti satu, mulle koti vieras on ja rakas on vain katu.

Torilla ne rovioihin heittää polttopuita, hetkeks vain ne lämmittävät köyhän lapsen luita, ikkunoista loistaa kuuset, helyt sekä herkut, pöydän päässä rikkaat rehkii, sedät sekä serkut.

Mulla ei oo sukua, ei täällä eikä tuolla eikä joulupuuron päälle lusikkaakaan nuolla, kumppanina kirppu vain ma kammon kunnansaunaa ja ma koko maailmalle kannan mustaa kaunaa.

Ohi kirkon kyyryilen, ja vuotaa kenkärääsy, siellä sitä veisataan, on sinne vapaa pääsy niinkuin ehkä taivaaseen, kun ei oo mitään majaa, mutta ehkä sieltäkin mun vahti yöhön ajaa.

Vilussani vihellän, ja takin tilkat kiiltää, portit paukkuu pakkasessa, viha rintaa viiltää, paras purra hammasta, ei kolkutella suotta, oottakaahan, oottakaahan vielä pari vuotta!

33.

ELÄMÄN KIERTOKULKU.

Laulu vanha niinkuin taivas: koska loppuu kerran vaivas, minne kuljet, kuinka kauvan tielle työnnät matkasauvan? Eespäin, etäämmälle halaat, kuljet, samaan paikkaan palaat, rauniona kotis löydät taikka vieraat pitopöydät, tiellä oot, et sovi työhön, tulit yöstä, palaat yöhön, yöhön vieras valo kiiltää, ilo ilkeimmin vain viiltää, kylmä muinoin lämmin käsi, ymmärrä ei ystäväsi, kerrot matkas seikkailuista, ei ne kuule, ei ne muista, ei sua kukaan pystyyn auta, kaukaa häämöittävi hauta, vuotees on kuin sairaspaari, kauvempana taivaankaari, kaukaa etsit katinkultaa, löysit kourallisen multaa. Niin on menos maailmalla, vihasi on vaimenneena, armaas uinuu nurmen alla. Mit' on kunnia ja maine, niin ne jäätyy niinkuin laine, mitä on sun työs ja tietos, kun ne perii kalman nietos, toinen toisen hautaa kaivaa, kaivajaakin kaikki vaivaa, niin sua elo lyö ja heittää, pimeys sun pääsi peittää, katso taakses, taita sauvas, nyt kun pääsit kerran kauvas.

34.

TUSKA.

Mun tuskani, mun tuskani, oi, miksi sa saavuit ainoaksi saattajaksi eloni kaamealle talvitaipaleelle, loit sieluun liekin liian polttavaksi!

Loit levottoman, lepyttömän liekin, mi syö ja polttaa voimat vähitellen ja koko olemuksen tahtoo tukahuttaa, syyntunnon painaa syvään sydämellen.

Ah, sydän seestyi surusta ja kasvoi, nyt täynnä lemmenkateutta, uhkaa siell' istuu sielussani hirviö ja väijyy, ma tiedän sen, se janoo tunteen tuhkaa.

Miks jatkan julmaa korpi-vaellusta soi kaiken tyhjyys maasta autiosta kuin mies mun täytyy lyödä tahdon taikasauvoin veet virroiks elonvuoren valtimosta.

35.

LEHDEN LENTÄESSÄ.

Sun nosti aurinko kukkaan, kultaan, nyt lennät langeten märkään multaan, sun siskos ilmoihin irtaantuu, ja kohta paljas on emäpuu.

Sä kestit lämpöä, kestit hallaa, nyt sydänsuonias jalat tallaa, miks kerran kasvoit ja vihannoit, miks auringolta sa valon joit?

Sä synnyit iloon ja suruun suureen, nyt vaivuit emosi jalkain juureen, maaks muutut, emoas ruokit näin, mi kasvaa kaihoten päivään päin.

Kas, kaikki kohoo, mi kerran kaatui, taas kaikki kukkii, mi kerran maatui, siin' on sun surmasi sovitus, sun elos ylhäinen nousemus.

36.

Miksi suren ja miksi kadun, aina kevät mun juhliin pyys, elin loppuun jo nuoruussadun, nyt on eessäni elon syys?

En saa vaipua haaveen öihin, ihme-uniin, mi kerran näin; nyt on aika jo miehen töihin, olen vahvin, kun yksin jäin.

Sain kai onnea hiukan verran, paljon riemua myöskin sain. Sadun alku on: oli kerran; loppu: elää voi kerran vain.

37.

Syyskeijut, luokaa nyt umpeen hauta kesän kukkaisen, maan tuuli, huokaa, ja itke, ilta, virtes viimeinen!

Jo vaikeroikaa, te viidat vaipuin viime syleilyyn, yön surut, soikaa, ken tietää suuren suven surman syyn?

Ah, poissa, poissa on kaikki kaunis, kesän ylkä-yö, siks kanteloissa jääkoura kalma synkän soinnun lyö!

Niin mieli tyytyy… — Oi, heikon hetken päivä paistaa vois, mut henki hyytyy, kuin lehti puutuu, putoo, kuolee pois! —

Oulunkylä 4.11.18.

38.

Mun vuoteni vierii ja vaipuu yön unholaan, on ainainen kalvava kaipuu, oi, mistä rauhan saan?

Jo monta muistoa vaihtui maan vaivaan pois, sulonuoruuden hetket haihtui kuin unta vain ne ois.

Miks yhdy ei ystävyksin jo toivon tie, en tiedä, miks istun ma yksin ja minne päättyy tie?

Oi kohtalo, voimani varjoot, teet tyhjiks työt, vain kärsimyskruunun tarjoot ja yksinäiset yöt.

39.

Yhä yksinäisemmin sydän lemmettä lyö, yhä yksinäisemmäks käy ynseä yö, mit' on toivoni tuike ja unteni uhka? Tomu ja tuhka!

Elo eilen, tänään, huomenna hetkeni niin sydänitkuista uupuu usvihin iäisiin, mik' on töitteni tarkoitus, minun matkani määrä, vai onko se väärä?

Jo lapsuudestani viivan ma vetää voin, mitä tein, mitä en, mitä luomatta jäi, mitä loin, ei alkua, loppua; määrättä matkaa mun täytyvi jatkaa. —

Tilikirjani poikki ma pitkän ristin lyön yli puhtaan ja huonon, kurjan ja kauniin työn, tilit Luojani langettaa minä vaakaan annan ja ristini kannan. —

40.

Kun ma synnyin, itkin katkerasti, muiden hymyillessä kyynel kieri, kesäpäivä paistoi kirkkahasti, riemuin lapsuuteni viikot vieri. —

Vaihtui päivä, yö ja ilo, murhe, nuorna leikkiin lensin hymyhuulin, miesnä heikkona ma joskus itkin, kaiken kurjuuden kun tulleen luulin.

Voitin itkun, tuskan tukahutin, hymyilin, vaikk' itki sydän silloin, nyt kun miehuuden on keskipäivä, yksin vanhuuttain ma mietin illoin.

En ma kuolla tahtois niinkuin synnyin; kun ma päätin taistot, elontyöni, muiden itkiessä hymyhuulin nähdä tahtoisin ma viime yöni.

41.

MA MUISTAN JOULUN…

Ma muistan joulun, kun reessä liu'uin ja jätin koulun, kun helein tiu'uin ma ajoin korkeaan kartanoon kuin tarulinnaan maan mainioon.

Ja kynttilöineen jo loisti kuusi, maatytöt töineen ne kyökkiin huusi, ja neidit kaunisti kotiaan, mut sedät maisteli totiaan.

Kun tuoksui lakkaa ja livekalaa, ma tutkin takkaa ja katsoin salaa, se seiniin satuisen loiston loi, ja tuuli nurkassa tarinoi.

Jo vääntyi lukko ja kömpi sisään nyt joulu-ukko, ma katsoin isään, nyt tunsin silmät ja parran, suun kun pyörin ympäri joulupuun.

Ja riemu raikui, kun pianiinon nyt gluntit kaikui, näin taivaan siinnon ja tähdet kuurassa ikkunain mun lapsenmieltäni kirkastain.

Kuin yli pääni ne kruunuin loisti, soi isän ääni, kun setä toisti, ja sävel hiutui niin hiljakseen kuin lumitähtöset hangelleen.

Ne piirtyi muistiin kuin kevein siivin, kun vanhaan kuistiin ma salaa hiivin, kun väentuvasta kolke soi ja lapset pahnoilla piehtaroi.

Niin kirkastuvin ma katsein kuljin, kuin satukuvin taas silmät suljin, kun tuhat-öistänsä tarinaa nyt kertoi taivaalle talven maa.

Niin hohti haaveet, kuun kultaan haipui, näin vuorten aaveet, mi varjoon vaipui, näin riihen rinteellä peikkoin päät, ja jättein kulkeissa jyskyi jäät.

Ja portaat paukkui, yökoirat kyliin ne kuulle haukkui, kun isän syliin ma juoksin salihin säihkyvään ja polviin painoin ma pienen pään.

Nään vielä puiston, mi tuuti unta, kuin läpi muiston nyt sataa lunta, sen joulun muistan, en unta saa, kun joulukynttilät kimmaltaa.