VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.

Kivimajat.

Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna, jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä, jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen, niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia, niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret, kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa. Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen. Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä, pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut, että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle. Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos, ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi, joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille, kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Sinä, Bengt, olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija.»

»Niin, se on ihan varma», sanoi Pien-Bengt.

Veri kohosi suuren ja älykkään rovasti Fryxellin otsalle.

»Ole sinä vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia. Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

Rovasti punastui yhä enemmän. Hän yskäisi taaskin ja yritti vielä kerran.

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa loistivat.

Rovasti koroitti vielä kerran äänensä.

»Ole vaiti, Bengt, kun minä puhun», sanoi hän.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

Nyt rovastin täytyi vetää suunsa nauruun.

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

Näin sanoen rovasti astui vuoteen luo ja laski mitalin ukon pyhäpaidalle.

Päivällisen aikana Mårbackassa rovasti näytti hiukan miettiväiseltä.

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»

Raha-arkku.

Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää. Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri. »Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri. »Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana, ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se katokseen, jotta se saisi levähtää.»

»Niin, rykmentinkirjuri tekee miten parhaaksi näkee», sanoi Pien-Bengt.

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä. Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri, jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa, sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi, että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita. Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi hän.

»Ei eväsvakasta paljon hyötyä ole», sanoi Pien-Bengt, »se on tyhjä.»

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan, jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri, »niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä, olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Sinä näit kai unta, että he varastivat arkkuni», sanoi isäntä.

»Niin, mutta missä arkku on?» huudahti renki ja alkoi etsiä vällyjen alta.

»Arkkuko?», sanoi rykmentinkirjuri. »Sinähän kannoit sen ulos.»

»Minäkö? Minähän kannoin vain eväsarkun.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

He jättivät hevosen tielle ja kiiruhtivat takaisin torppaan.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti, »mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo. »Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Uunissa, keskellä palavaa tulta, oli raha-arkku.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat, ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan, näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

»Sen ainakin näen, ettei sitä ole avattu», huusi hän.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt hiiltyä.

Paalu-aitta.

Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan, mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi, mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu, vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha- ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä, täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa, mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta. Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät, mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää, ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti, että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

Heidän täytyi välttämättä saada selko asiasta.

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin, Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella», sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa, oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen, joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!» täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet? Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli. Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa, eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle, pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut, että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Ja miten silloin oli Mårbackan käyvä?

Renkituvan kamari.

Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat, sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei, kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone, ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit, seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa, vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita, ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja, uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa, sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita, paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies. Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin, niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies, vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta, alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin »voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,' lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan, että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään koko ikänsä.»

Neitsyt.

Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä, ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat, sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon, millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa. Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden. Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä, kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa, ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua. Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla, ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista, joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet, ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista, alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti, että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt. »Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja. Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt. »En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme… », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin. Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa, mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia, jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään. »Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Mutta miten kävikään Josefin?» sanoi luutnantti.

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän, ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita. Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli kai patruuna», sanoi luutnantti.

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän, »niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen. Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta. Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen olisi ennättänyt.»

Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että lapsilleni.»

Morsiuskruunu.

Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret. Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja, jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä. Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan, jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla, osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen, kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia, jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa, kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa. »Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten, mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään. Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno, vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle. Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen, jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta», sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja, rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet, ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen. Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

»Mamselli Lovisa sitoi morsiuskruunusi puolukanvarsista.»

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin. Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia, mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli, olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton. Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta, miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen julkaisemista.

Vieras laski kätensä raskaasti emännöitsijän olkapäälle.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka päästäkseen selville totuudesta.

»Kaikki väittävät sitä pitäjällä.»

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on, että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen, mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten omanikin laita oli.»

»Sen voitte huoleti tehdä», sanoi emännöitsijä.

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa, että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään», puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää teitä.»

»Jokin muu este voi tulla väliin, Maija, jokin muu este voi tulla väliin.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi. Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle: »Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

* * * * *

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen, jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö, värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

Samassa rouva Lagerlöf oli tullut sisään.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin puolukanvarsikruunuun… Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

»Rakas Lovisa», sanoi rouva Lagerlöf, »sairaushan oli siihen syynä.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»

Vackerfeldt.

Hopeatiuku helähtää maantiellä. Vääpeli Karl von Wachenfeldt ajaa taloon.

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin, jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon? Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin, joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas, tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom. muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille? Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille? Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria, joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan, ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta, jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin. Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle, on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä, jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle. Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin koti.

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin. Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen. Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää, että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista, että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

* * * * *

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää, että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista, he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin, ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan. Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään, hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies, joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» — »Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan. Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille», pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa, mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan. Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista, joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on. Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

»Jotkut ovat sellaisia», sanoi luutnantti.

* * * * *

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä, hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa. »Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

Vääpeli von Wachenfeldt ei pettänyt hänen odotuksiaan.

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan! Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan. Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

»Älä kysy minulta sellaista! En koskaan ole suudellut rumaa naista.»

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Vackerfeldt, Vackerfeldt!

Orkesteri.

Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä, ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana. Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä, ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana, niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon, vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä, ja lauloivat: Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä, mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta. Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan, joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa. Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen, vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui, ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki, niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia. Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut, sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja silloin majuri rupesi laulamaan: Pojat kansan urhokkaan.

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan, joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun, jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen, ja tämä soitti laulun: Jalot varjot, arvon isät, oopperasta Kustaa Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan Jalot varjot, arvon isät, niin tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja, ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.