ARKEA JA JUHLAA.

Ettone.

Luutnantti Lagerlöf oli varmasti vakuutettu siitä, että ettone oli kaikista terveellisintä lapsille, jotta he pysyisivät terveinä ja hyvissä voimissa koko elämänsä ajan ja tulisivat hyödyllisiksi ja kelvollisiksi ihmisiksi.

Sitä tarkoitusta varten hän otti joka päivä, päivällisen jälkeen, molemmat nuorimmat lapset mukanaan talon konttorihuoneeseen, joka sijaitsi pienessä siipirakennuksessa pihan oikealla puolella.

Se oli varsin iso huone, ja se oli varmaankin yhä samassa kunnossa kuin vanhojen pappien aikana, jolloin sitä oli käytetty kansliahuoneena. Lyhyellä sivulla, ovea vastapäätä, oli ikkuna, ja sen alla oli pitkä, musta nahkasohva ja soikea pöytä sen edessä. Pohjoista pitkääseinää vasten seisoi ensiksikin vuode, sitten musta nahkatuoli, sen jälkeen suuri musta kirjoituspöytä ja korkea lipasto. Eteläisellä pitkällä sivulla oli niinikään vuode ja tuoli, joka oli päällystetty mustalla nahalla. Mutta sitten tuli uuni, ja sen toisella puolella riippui kolme metsästyspyssyä, pari hylkeennahkaista metsästyslaukkua, suuri ratsastuspistooli ja pari ruutisarvea. Floretti ja taittunut miekka oli asetettu ristiin seinälle, ja suuret hirvensarvet komeilivat aseitten keskellä.

Itäisellä lyhyellä sivulla oli ovi ja toisella puolella seinään kiinnitetty vaatekaappi ja toisella kirjakaappi. Vaatekaapin pohjalla oli luutnantin kaunis raha-arkku konelukkoineen ja raudoituksineen, samainen, jota rykmentinkirjuri oli käyttänyt ja joka oli hiukan hiiltynyt yhdestä nurkastaan, siksi että varkaat kerran olivat vähällä polttaa sen. Kirjakaapissa luutnantti Lagerlöf säilytti suuria konttorikirjojaan, ja sitä paitsi siellä oli kahden miespolven koulukirjat. Monet vuosikerrat »Europeiska följetongen» teosta tungeskelivat täällä Homeroksen, Ciceron ja Liviuksen rinnalla. Pietari Suuren ja Fredrik II:n historiat olivat karkoitetut tänne siksi, että ne olivat sidotut yksinkertaisiin harmaihin pahvikansiin ja samoin Vilhelm von Braunin teokset, nämä eivät kuitenkaan kansiensa vuoksi, vaan muista syistä. Lattialla oli maanmittauskojeita niiltä ajoilta, jolloin luutnantti Lagerlöf otti osaa isonjaon toimeenpanoon, ja sitä paitsi oli siellä laatikoita täynnään ongenkoukkuja, pitkiäsiimoja ja kaikenlaista muuta.

Kaikkein ensiksi, kun luutnantti ja hänen pikkutyttönsä olivat tulleet huoneeseen, oli kärpäset ajettava ulos. He avasivat ovet ja ikkunat, ja luutnantti Lagerlöf otti pyyheliinan huiskien niitä, ja pikkutytöt riisuivat yltään esiliinansa ja heiluttivat niitä ilmassa. Ja he huiskivat ja hutkivat, he kiipesivät tuoleille ja pöydille. Kärpäset lensivät ja surisivat eivätkä tahtoneet lähteä ulos, mutta vihdoin niiden täytyi paeta.

Kun kaikki kärpäset oli karkoitettu, ripusti luutnantti Lagerlöf pyyheliinan seinälle ja lapset sitoivat esiliinat eteensä, ja ikkunat ja ovet suljettiin. Mutta huoneessa oli eräs kärpänen, jota he nimittivät »vanhaksi konttorikärpäseksi», Se oli tottunut jokapäiväiseen ajojahtiin ja osasi piiloutua siksi aikaa, kuin huoneessa hosuttiin. Mutta niin pian kuin kaikki oli hiljaista, tuli se esille ja kävi kattoon istumaan.

Sitä ei kuitenkaan yritettykään ruveta takaa-ajamaan, sillä sekä luutnantti että lapset tiesivät, että se oli heitä ovelampi. Siitä he eivät voineet päästä eroon, vaan nyt he ryhtyivät seuraavaan työhön, joka oli suoritettava ennen ettonetta.

He asettivat kaksi nahkapäällyksistä tyynyä ja yhden untuvatyynyn nahkasohvalle luutnantti Lagerlöfin päänaluseksi, ja hän kävi sohvalle pitkäkseen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinansa.

Mutta silloin hyökkäsivät pikkulapset ääneensä huutaen hänen kimppuunsa. Heidät heitettiin kuin kerät alas sohvalta, mutta he palasivat takaisin kuin itsepäiset koiranpennut. He repivät häntä parrasta ja pörröttivät hänen päätään ja kiipesivät sohvalle ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Kun he olivat saaneet kyllikseen leikkiä kaikki kolme, läiskäytti luutnantti Lagerlöf käsiään yhteen ja sanoi:

»Nyt riittää.»

Se ei auttanut vähääkään, lapset jatkoivat peliään. He kiipesivät sohvalle, he kimposivat kuin pallot lattialle, palasivat taas takaisin ja huusivat ja melusivat.

Kun tätä menoa oli kestänyt jonkun aikaa, läiskäytti luutnantti Lagerlöf kaksi kertaa käsiään yhteen ja sanoi, että nyt leikki oli todellakin lopussa.

Mutta ei sekään auttanut vähääkään, vaan lapset hyökkäsivät huutaen ja nauraen uudelleen hänen päälleen, kimposivat kauaksi lattialle ja palasivat taas takaisin. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantti Lagerlöf läiskäytti kolmasti käsiään ja sanoi, että nyt oli leikki lopussa, kerrassaan lopussa.

Ja samassa lapset vaikenivat ja kiipesivät kumpikin vuoteisiinsa. He ottivat esille valkoiset tyynynsä, jotka he laskivat päänsä alle, ja ojentautuivat nukkumaan.

Mutta hetken kuluttua luutnantti Lagerlöf alkoi kuorsata. Ei hän kuorsannut kovinkaan äänekkäästi, mutta sittenkin sen verran, että molemmat lapset, joita oli opetettava pitämään ettonetta, pysyivät valveilla.

He eivät saaneet nousta, he eivät saaneet liikahtaa eikä puhella keskenään, vaan heidän täytyi maata alallaan.

He katselivat lattialla olevia räsymattoja ja tunsivat rouva Lagerlöfin ja mamselli Lovisan vanhat leningit, jotka oli leikattu matonkuteiksi. He katselivat kenraali Malmbergin muotokuvaa, joka riippui seinällä kahden sotakuvan välissä, he katselivat mustetolppoa ja kynää, hirvensarvia ja metsästyslaukkuja, miekkailuflorettia ja kuuluisaa pyssyä, jota nimitettiin »Jäniksentappajaksi». He seurasivat silmillään peitteen-kuvioita ja laskivat seinäpapereiden tähdet, lattian naulanpäät ja uutimien ruudut.

Aika kävi heistä varsin pitkäksi.

He kuulivat iloisia ääniä ikkunan ulkopuolelta, siellä olivat isot lapset, joiden ei tarvinnut opetella pitämään ettonetta. He söivät karviaismarjoja ja kirsikoita ja omenanraakaleita, ja he olivat vapaita ja onnellisia.

Ainoan toiveensa he kohdistivat konttorikärpäseen. Sillä se surisi lakkaamatta luutnantti Lagerlöfin kasvojen ympärillä ja melusi minkä jaksoi. Ja jos se vain jatkoi menettelyään, niin sai se lopulta kuitenkin luutnantin hereille.

Mamselli Broström.

Tämä ei tapahtunut meidän aikanamme, vaan kauan sitten, kahdeksantoistasataakolmekymmentäluvulla.

Karlstadin kimnasistit olivat olleet harvinaisen hiljaisia syyslukukauden alussa. He eivät olleet panneet toimeen tappeluja katupoikien kanssa eivätkä pitäneet muutakaan meteliä. Koko kaupunki oli ihmeissään ja iloinen ja kiitollinen, mutta samalla tuntui hiukan tyhjältäkin.

Mutta kun syysmarkkinoiden aika alkoi lähestyä, kun kansaa koko Värmlannista odotettiin saapuvaksi läänin pääkaupunkiin, niin tuntui kimnasisteista, että heidän oli pakko ryhtyä johonkin säilyttääkseen arvonsa. Eihän nyt ollut kysymys vain Karlstadista, vaan koko maakunnasta. Kun asiaa oli perusteellisesti pohdittu ja monenlaisia ehdotuksia tehty ja hyljätty, kutsuttiin eräs koulupoika, Fredrik Sandberg nimeltään, kinmasistien puheille.

Hän totteli tietenkin, sillä siihen aikaan ei koulupoikien auttanut asettua kimnasisteja vastaan. He olivat koulupoikien esimiehiä, eikä heidän olisi käynyt hyvin, jos he olisivat yrittäneet olla tottelematta siltä taholta tullutta käskyä.

Kun Fredrik Sandberg saapui kimnasistien luo, puettiin hänen ylleen paita kovine kauluksineen ja röyhelöineen ja isokukalliset liivit ja harmaat housut jalkaraksineen ja sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Jollei vain Fredrik Sandberg olisi ollut niin pieni, että housut riippuivat laskoksilla ja hännystakin liepeet laahasivat maata ja hattu painui korville, niin olisi hän ollut kaikkein komein kavaljeeri, mikä koskaan on polkenut kaupungin katuja.

Niin pian kuin Fredrik Sanbderg oli valmis, sai hän lähteä mamselli Broströmin luo.

Ja kun hän astui ullakkohuoneeseen, missä mamselli Broström asui, näki hän mamsellin seisovan uunin ääressä ja paistavan lehikäisiä. Mamselli ei ollut erikoisen huolellisesti puettu. Hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja pieni koulupoika ei mielestään koskaan ollut nähnyt tällaisia käsivarsia ja sääriä eikä tällaisia käsiä ja jalkoja eikä tällaista, ruumista ja voimaa.

»Nimeni on Fredrik Sandberg», sanoi hän, »ja tahtoisin nöyrimmästi kysyä, saisinko luvan pyytää mamselli Broströmin markkinatanssiaisiin vapaamuurarilooshiin.»

Mamselli Broström ei kuulunut juuri hienoimpaan seurapiiriin eikä suinkaan ollut aikonut lähteä markkinatanssiaisiin. Mutta kun noin komea kavaljeeri kutsui hänet, niin ei hän ajatellutkaan kieltäytyä, vaan niiasi Fredrik Sandbergille ja sanoi, että hän oli kovin kiitollinen tästä kunniasta ja että hän suurimmalla ilolla suostui tulemaan.

Fredrik Sandberg oli mielissään, kun hänet oli otettu näin hyvin vastaan, sillä olisihan voinut käydä toisellakin tavalla, ja hän juoksi minkä ennätti kimnasistien luo kertomaan, miten kaikki oli käynyt.

Kahdeksan päivää myöhemmin Fredrik Sandberg kutsuttiin vielä kerran kimnasistien puheille. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita, kaulus ja röyhelö, soljella kiinnitetty kaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu päähän. Ja kun hän oli valmiiksi puettu, lähetettiin hänet vielä kerran mamselli Broströmin hio.

Kun hän nyt tällä kertaa astui ullakkohuoneeseen, seisoi mamselli Broström peilin edessä ja koetteli punaista harsopukua. Hänellä oli paljaat käsivarret ja paljas kaula, ja hän käänteli ja väänteli itseään kärsimättömästi ja näytti olevan kauhean pahalla tuulella.

Fredrik Sandberg katseli lihavia käsivarsia, jotka pistivät esiin punaisesta tyllistä, ja paksuja sääriä, jotka pilkistivät lyhyiden hameitten alta. Hän katseli tuota rotevaa ihmistä, joka oli puolta pitempi häntä itseään ja puolta leveämpi ja puolta lihavampi. Hän katseli hänen karheita poskiaan, jotka olivat kuparinväriset, sillä mamselli Broström seisoi alati uunin ääressä ja paistoi lehikäisiä. Hän katseli hänen mustaa tukkaansa, joka pörröisenä ympäröi hänen kasvojaan, hän kohtasi verestävien silmien terävän katseen, hän kuuli jyrisevän äänen, ja hän säikähti. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta kimnasistithan olivat lähettäneet hänet tänne, ja hän tiesi mitä tottelemattomuus esivaltaa vastaan merkitsi.

Siksi hän kumarsi mamselli Broströmille.

»Tahtoisin nöyrimmästi kysyä», sanoi Fredrik Sandberg, »saanko tanssia ensimmäisen valssin teidän kanssanne markkinatanssiaisissa.»

Mamselli Broström oli tänä aamuna ollut kovin epäröivällä katumatuulella ja ihmetellyt tokkopa hän lähtisi tanssiaisiin lainkaan. Ehkäpä hän olisikin heittänyt tanssiaiset mielestään, jollei Fredrik Sandberg olisi tullut pyytämään häneltä ensimmäistä valssia.

Nyt hän tuli taas hyvälle tuulelle, kun hän oli varma kavaljeerista. Ja hän vastasi Fredrik Sandbergille, että hän piti sitä suurena kunniana ja kernaasti suostui tanssimaan hänen kanssaan.

Samana päivänä tanssiaiset olivatkin, ja mamselli Broström läksi vapaamuurarilooshiin Karlstadin asukkaiden ja markkinavieraitten pariin. Hän astui naisten huoneen läpi tanssisaliin. Siellä hän kävi istumaan yhdelle niistä pienistä, päällystetyistä istuimista, jotka kiersivät huonetta.

Mamselli Broström oli puettuna punaiseen tylliin, joka oli kauneinta mitä hän tiesi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Hän huomasi kylläkin, että ihmiset tähystelivät häntä, mutta siitä hän ei välittänyt, sillä kun hänet nyt kerta oli kutsuttu, niin oli hänellä yhtä suuri oikeus kuin kellä muulla tahansa tanssia markkinatanssiaisissa. Hän huomasi, että muilla naisilla oli tuttavia, joiden kanssa he keskustelivat, mutta siitäkään hän ei välittänyt, sillä niin pian kuin tanssimusiikki alkoi, saivat he nähdä, että hänelläkin oli kavaljeeri, yhtä hieno kuin kenellä muulla tahansa.

Kun rykmentinmusiikki aloitti ensimmäisen tanssin, näki hän tehtaankirjurien pyytävän tanssiin patruunien tyttäriä ja luutnanttien upseerien naisia ja puotilaisten kauppiaitten tyttäriä. Jokainen valitsi omansa ja toiset ottivat toisten omat, mutta kaikki ihmiset alkoivat pyöriä ja hyöriä lattialla, paitsi mamselli Broström, joka istui odottaen Fredrik Sandbergiä.

Kimnasistit olivat ylhäällä lehterillä soittajien luona ja näkivät mamselli Broströmin istuvan punaisessa tyllipuvussaan keskellä pitkää seinää, jotta se, jota hän odotti, heti löytäisi hänet.

Maaherratar kohotti lornettinsa silmälleen ja ihmetteli, kukahan istui niin koreana ja leveänä salin pitkällä sivulla. Tehtaanpatruunien tyttäret nyrpistivät nenäänsä hänelle, ja aatelisneidot kummastelivat, mitenkä sellainen henkilö oli voinut tulla heidän markkinatanssiaisiinsa, mutta mamselli Broström istui paikallaan aivan yksin. Fredrik Sandberg ei näyttäytynyt, eikä kukaan muu lähestynyt häntä.

Illalliset alkoivat, ja illallisten jälkeen jatkui tanssia, ja hienot perheet alkoivat tehdä lähtöä, ja herrat näyttivät jo hiukan punehtuneilta, mutta mamselli Broström istui yhä paikoillaan.

Lopulta tuli sittenkin nahkuri Grunder ja pyysi häntä polkkaan.

»Jopa olikin aika», sanoi mamselli Broström.

Ja hän sanoi sen niin ääneen, että hänen sanansa kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Nahkuri oli istunut pikkuhuoneissa kaiken iltaa ja pelannut korttia, eikä hän tiennyt mistään, ja nyt hän tahtoi hiukan pyörähtää hänkin, ja kaikilla muilla naisilla oli kavaljeerinsa, eikä hän aavistanut, millaisessa mielentilassa mamselli Broström oli.

Kun mamselli nyt nousi heittäytyäkseen hänkin tanssin tuoksinaan, tahtoi nahkuri olla kohtelias ja ystävällinen.

»Haluaako mamselli Broström tanssia eteen vai taaksepäin?»

»Yhdentekevää, kunhan mennään», sanoi mamselli Broström.

Hän sanoi sen niin ääneen, että sanat kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Seuraavana päivänä markkinatanssiaisten jälkeen kutsuttiin Fredrik Sandberg taaskin kimnasistien luo. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita ja kaulus ja röyhelö, solkikaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltonappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Sitten hänet lähetettiin vielä kerran mamselli Broströmin luo.

Kun hän tuli hänen ullakkohuoneeseensa, seisoi mamselli niinkuin ennenkin uuninsa ääressä paistaen lehikäisiä. Hänellä ei ollut yllään punaista tyllileninkiä tällä kertaa, vaan hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja koulupoika tuumi, ettei hän koskaan ollut nähnyt tällaisia käsiä eikä jalkoja, eikä tällaisia käsivarsia ja sääriä, eikä niin lihavaa ruumista eikä suurta voimaa.

Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta kolme vaarallisinta kimnasistia seisoi oven takana kuuntelemassa, ja Fredrik tiesi, mitä merkitsi, jos sattuisi joutumaan esikunnan epäsuosioon.

»Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, oliko mamselli Broströmillä hauskaa markkinatanssiaisissa», sanoi Fredrik Sandberg kumartaen.

Enempää kerrottavaa ei enää ole, sillä miten Fredrik Sandberg tuli ulos huoneesta ja yli ullakon ja alas portaita ja ulos kadulle, sitä hän ei itsekään tiennyt, ja samoin oli laita niiden kolmen kimnasistinkin, jotka olivat väijyneet oven takana. Eivät hekään oikein tienneet, miten heitä autettiin portaita alas. Mutta hyväpä oli, että he olivat matkassa, niin ettei Fredrik yksin saanut kyytiä. Sitä riitti runsaasti sekä hänelle että toisille.

* * * * *

Mutta luutnantti Lagerlöf, joka kävi koulua Karlstadissa siihen aikaan kuin tämä tapahtui, ei voinut koskaan unohtaa tätä seikkailua, ja kun hän istui keinutuolissaan iltaisin, oli hänen tapana kertoa sitä pikkulapsilleen. Sillä kas, olihan hän kylläkin hyvin kiltti ja vaaraton mies, mutta häntä ilahdutti alati oikea koirankuje.

Matka Kyöpelinvuorelle.

Isoäidin aikana oli Mårbackassa vanha ruotumummo. Hänellä oli tapana talvisin maata keittiössä, mutta ehkäpä hänen mielestään keittiö ilmankin jo oli täynnä, siellä kun nukkui emännöitsijä ja viisi palvelustyttöä, ja niinpä hän muutti nukkumaan navetan ylisille niin pian kuin tuli kesä.

Hän oli löytänyt mainion hyvän vuoteen. Hän pani vuodevaatteensa vanhaan virkaheittoon rekeen, jolla monet vuodet oli ajettu valurautaa Kymsborgin tehtaalle Bergslagenin sulatoista.

Siinä hän nukkui rauhallisesti ja hyvin monta viikkoa, mutta eräänä yönä hän heräsi siihen, että reki liikahti. Hän nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei maannutkaan nykyisessä navetassa, vaan vanhassa, joka oli rakennettu pappien aikana, ja siellä tuli valoa ullakolle vain parista pienestä luukusta. Ulkona oli valoisa kesäyö, mutta eukko parka oli melkein pilkkosen pimeässä eikä nähnyt mitään.

Hän luuli vain uneksineensa, ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nukahti uudelleen.

Mutta eikö ollutkin merkillistä? Tuskin hän oli ennättänyt nukahtaa, ennenkuin heräsi uudelleen siihen, että reki liikkui. Tällä kertaa se ei vain nytkähdellyt, vaan se siirtyi eteenpäin lattialla. Se liukui aivan hiljaa ja varovasti eteenpäin, ja eukko huomasi selvästi, että siinä oli eloa.

Ruotumummo kävi istumaan ja tarttui kiinni reen laitoihin molemmin käsin. Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn, ja alaleuka alkoi vavista.

»Vanhurskas Jumala», valitti hän, »vanhurskas Jumala, se kulkee, se kulkee?»

Mitenkä ihmeessä tämä saattoi olla mahdollista? Ehkäpä tällainen vanha reki, joka oli kuljettanut valurautaa Kymsborgin ja Bergslagenin väliä talven toisensa jälkeen, ei voinut saada rauhaa öisin, vaan pakostakin liikuskeli hiukan öiseen aikaan.

Mutta nyt se paransi vauhtia. Se hyppäsi epätasaisten lattiapalkkien yli, se loikkasi heinä- ja olkikasojen poikki, ikäänkuin olisi kiitänyt kuilujen ja äkkijyrkkien mäkien yli.

»Vanhurskas Jumala», valitti ruotumummo, »vanhurskas Jumala!»

Mutta ei siitä ollut apua, vaikka hän huusikin Jumalaa avukseen. Reki ei rauhoittunut siitä, se kiiti yli koko navetan ullakon. Olihan kesäaika, ja heinät olivat melkein lopussa, niin ettei mikään ollut sen tiellä.

Vihdoin se törmäsi seinää vasten ja pysähtyi äkkiä.

Tähän se kai nyt seisahtui. Ei, ei sittenkään. Kun se oli hengähtänyt hetken aikaa, alkoi se vetäytyä takaisin siihen nurkkaan päin, jossa aluksi oli seisonut.

Ruotumummo kertoi sittemmin, että ellei hän juuri samassa olisi keksinyt, mikä rekeä vaivasi, niin hän olisi kadottanut järkensä.

Eivät vanhat Bergslagenin matkat kummitelleet valurautareessä, vaan aivan varmaan joku oli rasvannut sitä.

Joku talon tai lähiseutujen noita-akka, nimiä hän ei tahtonut mainita, oli saanut päähänsä lähteä Kyöpelinmatkalleen tässä reessä, jossa oli mukavampi ja parempi matkustaa kuin uuniluudan tai tuvanoven selässä.

Tuo ilkeä noita-akka ei tiennyt suinkaan, että ruotumummolla oli tapana maata reessä öisin. Niin, miten kaikki oli käynyt, sitä hän ei kiireessään ennättänyt edes ajatella, mutta se vain oli varma, että reki tahtoi lähteä matkalle. Ja se otti nyt mukaansa hänet, ruotumummon, Kyöpelinvuorelle oikean akan sijasta.

Vanhurskas Jumala, jollei navetan seinä olisi ollut tiellä, niin hän olisi jo ollut matkalla niittyjen poikki kirkkoa kohti.

Reki vetäytyi yhä taaksepäin, mutta hän käsitti tietenkin, että se peräytyi vain ottaakseen parempaa vauhtia, jotta voisi murtautua ulos. Kunhan se vain jollakin tavalla pääsisi ulos, niin se kiitäisi eteenpäin puitten latvojen ja vuoren harjanteitten yli. Hän saisi lentää korkealla peilikirkkaitten järvien yläpuolella tarvitsematta pelätä syöksyvänsä syvyyteen, ja kirkontornien ympäri hän kiertäisi kuin naakka. Hän lentäisi Ison Kilin ja Gravin pitäjän tuolle puolelle, mutta minne hän lopulta joutuisi, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan.

Vanhurskas Jumala, nyt reki hyökkäsi taas eteenpäin! Niin, kyllä reki osaisi lentää, kunhan se vain pääsisi ilmaan. Se törmäsi vasten seinää sellaisella vauhdilla, että hän pelkäsi seinän murtuvan. Hän kävi pitkäkseen rekeen, jotta ei katkeaisi kahtia, kun reki lentäisi lautaseinän läpi.

Hirveätä ryskettä ja kalinaa se piti, mutta ajatelkaahan, seinä kesti vieläkin! Kunpa reki vain olisi huomannut, ettei voinut päästä seinän läpi murtautumaan, ja pysyttelisi alallaan!

Mutta mitä vielä! Nyt se peräytyi taaskin. Se oli voideltu oikealla voiteella, tuo reki, jossa hän makasi, ja jos se nyt yrittäisi vielä kolmannen kerran, niin se varmasti myös onnistuisi.

Mitäpä hän tekisi jouduttuaan noita-akkojen ja pimeyden henkien pariin? Paljon hän oli kuullut kerrottavan heidän puuhistaan, mutta hän ei ollut koskaan tahtonut oikein uskoa siihen. Paljon on sellaista, mitä ei tahdo uskoa, ennenkuin itse on nähnyt, että se todellakin on totta.

Vanhurskas Jumala, älä johdata kiusaukseen! Hänhän oli elänyt köyhänä ja halveksittuna koko elämänsä ajan valittamatta. Mutta jos hänelle nyt tarjottaisiin valtaa ja rahaa, niin voisiko hän vastustaa kiusausta? Tai jos hän oppisi ne sanat, joilla parannetaan sairaita eläimiä ja ihmisiä, tai ne, jotka antavat kasvun oraille, tai ne, jotka herättävät nuorten rakkautta? Voisiko hän silloin vastustaa kiusausta? Niin, kunpa hänellä vain olisi voimaa voittaa kiusaus ja säilyttää sielunsa autuus!

Niin, nyt reki otti vauhtia kolmannen kerran. Nyt se hyökkäsi eteenpäin niin että ilma vinkui hänen korvissaan. Ja hän sulki silmänsä, jotta päätä ei huimaisi. Hänhän tiesi, että ennenkuin hän ennätti silmäänsäkään räpäyttää, olisi hän jo ulkoilmassa ja lentäisi yhtä korkealla kuin leivoset ja pääskyset.

Kylläpä siinä nyt oli ryskettä ja kolinaa. Nyt varmaankin seinä murtui.

Mutta Jumalan kiitos! Vahva lautaseinä ei murtunut. Reki vain meni murskaksi. Ja varmaankin se samalla oli kadottanut matkustamishalunsa, sillä se pysytteli aivan hiljaa paikallaan, niin että ruotumummo saattoi kavuta ulos ja laskeutua levolle olkikasalle.

Kun ruotumummo aamulla kertoi tästä, ja kun juttu vihdoin tuli isoäidin korviin, tuntui se hänestä varsin omituiselta. Sillä uskoihan hän kylläkin yliluonnollisiin seikkoihin, mutta jokin järjestys kaikella piti olla. Eikä hän ollut koskaan kuullut kerrottavan, että Kyöpelinvuorelle voitaisiin ajaa keskellä valoisaa kesää ja vielä lisäksi reellä. Niinpä isoäiti läksi ullakolle tarkastamaan rekeä, ja silloin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty pari pitkää köyttä.

Ja hän kutsui luokseen renkipojan ja pari hänen toveriaan ja kuulusteli heitä ja antoi heille aika nuhteet.

* * * * *

Tämä oli niinikään luutnantti Lagerlöfin koirankurijuttuja. Hän tiesi niitä paljon useampiakin, mutta kun hän oli kertonut tämän sekä jutun mamselli Broströmistä, oli rouva Lagerlöfillä tapana sanoa, että nyt oli kuultu kyllin siksi illaksi, nyt piti lasten toivottaa hyvää yötä ja mennä nukkumaan.

Bellmanin laulu

Puoli seitsemältä aamulla sytytti lapsentyttö takkatulen Mårbackan lastenkamariin, ja seitsemältä piti lasten nousta vuoteistaan ja ruveta pukeutumaan.

Kun he olivat valmiit, noin puoli kahdeksan tienoissa, ja vaatteet kaikessa kiireessä oli laitettu kuntoon, tuotiin keittiöstä tarjotin, jolla oli vellilautaset kermahöysteineen sekä suuria voileipiä kotona leivotusta näkkileivästä. Se oli päivän ensimmäinen ateria.

Aina kahdeksaan saakka lapset istuivat läksyjään lukien suuren, mustan pöydän ääressä, joka oli ikkunan aha. He istuivat yhä lastenkamarissa. Sen täytyi tehdä kouluhuoneen virkaa, sillä muuta ei ollut talossa.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kahdeksan, paiskattiin kirjat kiinni, päällysvaatteet puettiin ylle ja lähdettiin ulos hämärään talviaamuun. Olipa ilma millainen hyvänsä, aina he kiiruhtivat ulos tarkastamaan, oliko lammella luistinjäätä vai olisiko parempi laskea mäkeä lehtikujassa, ja milloin ei muuta huvia ollut tarjona, läksivät he navettaan katselemaan kaniineja ja telmimään paimenkoiran kanssa.

Vähän ennen yhdeksää syötiin aamiainen, jolloin tavallisesti saatiin munia tai ohukaisia tai paistettua silliä muhennettujen perunoiden kera tai veririeskaa läskin ja kastikkeen kera. Aamiaista syödessä ei istuttu pöydässä. Jokainen otti vuorostaan ruokaa ja istahti pikkupöytien ääreen syömään.

Kello yhdeksältä täytyi aterian päättyä, sillä silloin alkoivat tunnit. Taaskin mentiin lastenkamariin ja luettiin, kirjoitettiin ja laskettiin suuren, mustan pöydän ääressä aina kello kahteentoista saakka. Pikkutytöt eivät lukeneet enää herra Tybergin johdolla, vaan he olivat saaneet kotiopettajakseen Ida Melanozin, lukkari Melanozin vanhimman tyttären, joka oli perinyt isänsä hyvän pään ja opetustaidon.

Kahdeltatoista syötiin päivällinen salin pyöreän pöydän ääressä. Joku pikkutytöistä luki rukouksen pöytään käytäessä, toinen pöydästä noustessa. Kun he olivat syöneet, suutelivat he isää ja äitiä kädelle ja kiittivät ruoasta. Pöydässä ei ollut koskaan hiljaista, sillä luutnantti Lagerlöf oli ruokarattona. Merkillistä, miten hänellä aina oli jotain puhuttavaa. Mutta vaikkapa hänelle ei olisi tapahtunut muuta, kuin että hän oli tavannut tiellä vanhan eukon, niin osasi hän sommitella pitkät jutut tuosta kohtauksesta.

Yhden ja kahden välillä lasten tuli taaskin olla ulkona, mutta tavallisesti he kiiruhtivat sisään jo ennen kahta ennättääkseen lukea läksynsä, ennenkuin iltapäivätunnit alkoivat.

Kahdesta neljään he istuivat koulupöydän ääressä ja neljän jälkeen alkoivat lukea seuraavan päivän läksyjä.

Mutta kauemmin kuin viiteen he eivät saaneet niitä lukea. Nyt heidän oli mentävä taas ulos, ja tällä kertaa he läksivät johonkin kauempana sijaitsevaan, oikein korkeaan kelkkamäkeen. Erääseen aikaan heillä oli itse tallipässi ajokkaanaan, ja se vasta tuotti heille suurta iloa.

Kun he palasivat taas sisään, seurasi mieluisa hetki. Tuli oli sytytetty salin uuniin, ja kokoonpannulla pelipöydällä oli voita ja leipää ja pikarillinen kaljaa. Lapsista oli kovin hauska istua tai loikoilla takan edessä ja syödä voileipää. He juttelivat ja tekivät suunnitteluja. Tämä olikin oikeastaan ainoa hetki, jolloin he saivat olla yksin.

Kun viimeinen kekäle uunissa oli hiiltynyt, sytytettiin lamppu pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Nyt rouva Lagerlöf piti huolta opetuksesta ja neuvoi pikkutyttöjään ompelemaan, virkkaamaan ja kutomaan. Hänellä oli H.C. Andersenin Sadut, ja kun hänen mielestään työ oli sujunut hyvin, oli hänellä tapana palkaksi lukea tai kertoa Matkatoverista tai Majakasta tai Villijoutsenista. Tuossa kirjassa oli myöskin niin kauniita ja hupaisia kuvia. Oli melkein yhtä hauska katsella niitä kuin kuulla itse satuja.

Kahdeksalta syötiin illallinen, ja nyt vasta luutnantti Lagerlöf tuli näkyviin. Siihen saakka hän oli istunut konttorihuoneessa ja kirjoittanut suuriin tilikirjoihinsa.

Ja nyt, koko tämän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä työtä ja tarkoin jaettu, sai vihdoinkin olla aivan vapaa. Lapset saivat laskea syrjään työnsä, luutnantti kävi kiikkutuoliin istumaan ja kertoi koulupoikajuttuja, sellaisia kuin mamselli Broströmistä, tai hän kuvaili myöskin ihmeellistä Jenny Lindiä Normana tai Rykmentin tyttärenä ja Emilie Högqvistiä Orleansin neitsyenä.

Tai myöskin, jollei hän ollut juttutuulella, antoi hän rouva Lagerlöfin tai mamselli Lovisan lukea ääneen Tegnériä. Hänen mielestään ei koko maailmassa ollut mitään niin ihanaa kuin Fritjofin satu. Kernaammin kuin Ranskan keisari tai Venäjän tsaari olisi hän tahtonut olla tuo lundilainen professori, joka oli laulanut Fritjofin ja Ingeborgin rakkaudesta. Hän piti myös paljon Runebergistä ja kuunteli kernaasti hänen eepillisiä runojaan ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Mutta hän ei ollut hyvillään, jos joku väitti, että suomalainen runoilija oli Tegnériä suurempi.

Joskus, ja se oli kaikkein hauskinta, kävi hän vanhan klaverin ääreen istumaan ja soitti muutamia akordeja. »Tulkaa nyt, lapset», huusi hän, »lauletaan Bellmania.»

Pikkutyttöjä ei tarvinnut pyytää kahdesti. He ryntäsivät heti hänen luokseen, ja sitten käytiin ilolla ja riemulla Bellmanin kimppuun. He lauloivat aina ensin Ukko Noan ja Babylonin Joakimin. Sitten seurasi Isä Movitz ja Kukkolan muori, laulu tanssimestari Mollbergista ja hänen surullisesta seikkailustaan Rostockin ravintolassa.

Luutnantti Lagerlöf takoi klaveria ja hyräili mukana, jotta pysyttäisiin oikeassa tahdissa ja säveleessä. Mutta pikkulapset lauloivat täyttä kurkkua. He lauloivat niin että koko talo kajahteli.

Siinä vasta oli eloa ja iloa. Siinä oli riemua pitkän työpäivän jälkeen. Eivät he ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä he lauloivat, mutta sävelet lämmittivät heitä ja virittivät hereille väsyneet mielet. Oi, miten kauniilta kuuluikaan, kun Ulla tanssi hepenissään, harsoissaan ja ripsuissaan, tai kun Fredman lauloi, että maanantaihin oli yhtä pitkä matka kuin pohjoisesta etelään! Ja saattoiko heillä olla muuta kuin hauskaa, kun onneton Mollberg alituiseen hyppäsi saaviin, missä kapakanemäntä säilytti lipeäkalansa, tai kun suurella huviretkellä otettiin esille kakku, johon oli siroteltu sokeria ja kanelia ja kilohaileja?

Mutta parasta oli kuitenkin se, että he saivat laulaa mielensä mukaan. Hän ei koskaan korjannut heitä. Hän ei koskaan häirinnyt heitä muistuttamalla, että oli sellaistakin olemassa kuin sävellajin vaihdos ja yhteislaulu. Ja he olivat varmasti vakuutetut siitä, että he lauloivat Bellmania aivan oikein, juuri niinkuin tuli laulaa.

Seinällä klaverin yläpuolella istui itse Karl Mikael luuttu kädessä, ja luutnantilla oli tapana silmätä häneen ikäänkuin odottaen, että tuo voittamaton hymyilisi hyväksyvästi hänelle.

Mutta sattuipa nyt kerran, että vääpeli von Wachenfeldt oli saapunut Mårbackaan. Hän istui uuninnurkassa niinkuin tavallisesti, ja mamselli Lovisa jutteli hänen kanssaan sillä välin kuin luutnantti istui klaverin ääressä, ja lapset hänen ympärillään lauloivat Bellmania täyttä kurkkua olettaen, että he lauloivat aivan oikein.

»Eikö ole merkillistä, ettei kukaan lapsista ole saanut lauluääntä?» kuiskasi mamselli Lovisa vääpelille.

»Eihän sille voi mitään, etteivät he ole saaneet ääntä», vastasi tämä yhtä hiljaa. »Mutta jospa he edes käyttäisivät sävelkorvaansa!»

»Omituista tosiaankin, kun molemmat vanhemmat ovat soitannollisia. Eikö Wachenfeldtkin ihmettele sitä?» sanoi mamselli Lovisa huoaten. »En käsitä, miten Gustav jaksaa kuulla heitä.»

»Hänen korvissaan lasten laulu kuulostaa samanlaiselta kuin meidän», sanoi vääpeli. »Hän rakastaa näitä lapsia yli kaiken.»

»Niin, ihmisillä on tapana puhua rakkauden silmistä», sanoi mamselli Lovisa. »Ehkäpä on olemassa rakkauden korvatkin.»

»Se on ihan varmaa!» sanoi vääpeli von Wachenfeldt, ja hän tiesi kylläkin, mitä sanoi.

Yksi pikku laulajista sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi sitten muille, mitä oli kuullut, ja se kai vaikutti siihen, että Bellmanin laulut vähitellen vaikenivat Mårbackassa.

Mutta kauan jälkeenpäin, koko elämän läpi, on rakkaus Bellmanin lauluihin piillyt Mårbackan lasten sydämissä. He eivät rakasta niitä vain niiden leikillisyyden ja surunvoittoisuuden ja hivelevän kauneuden vuoksi, he eivät rakasta niitä vain niiden itsensä vuoksi, vaan siksi, että pieninkin Bellmanin laulun sävel palauttaa heidän mieliinsä muiston siitä hellyydestä, joka sulostutti heidän lapsuuttaan.

Poikia ja tyttöjä.

Kesällä 1866 oli tavattoman suuri joukko lapsia koolla Mårbackassa.

Ensiksikin siellä oli. Daniel ja Johan Lagerlöf, talon omat pojat, ja Teodor ja Otto ja Hugo Hammargren, heidän isänpuoleiset serkkunsa, jotka vanhempineen vierailivat Mårbackassa kesäloman aikana. Edelleen oli siellä Ernst ja Klaus Schensen, jotka olivat äidinpuoleisia serkkuja ja niinikään viettivät koko kesänsä Mårbackassa. Mutta ei näissä kyllin, vaan samaan seuraan saattoi lukea myöskin Herman ja Bernhard ja Edvin Milénin, jotka asuivat naapuritalossapa samoin Adolf Noreenin, joka asui Herrestadissa kirkon lähellä, mutta jolla oli tapana kulkea jalan Mårbackaan pari kertaa viikossa saadakseen leikkiä ja huvitella muitten poikien kanssa.

Sitä paitsi oli siellä Anna ja Selma ja Gerda Lagerlöf, mutta Gerda ei ollut vielä kuin kolmen vuoden vanha, niin ettei häntä voitu ottaa lukuun, eivätkä Anna ja Selmakaan merkinneet mitään, kun paikalla oli niin suuri poikaliuta.

Sinä kesänä pojat olivat keksineet hauskemman ja onnistuneemman ajanvieton kuin minään aikaisempana kesänä. Ensimmäisinä viikkoina he olivat eläneet aivan tavalliseen tapaansa. He olivat poimineet marjoja ja keinuneet kiikussa ja loikoilleet nurmella ja ampuneet jousella ja heittäneet kiekkoa ja leikkineet juoksuleikkejä, mutta eräänä päivänä he olivat kyllästyneet näihin kaikkiin. Heidän mielestään heillä varmaankin oli liiaksi vapaata aikaa ja huvitusta, ja he tuumivat, että heidän pitäisi ryhtyä johonkin vakavampaan työhön, joka voisi tuottaa hedelmiä.

Heidän huomionsa kiintyi pieneen metsäpalstaan, joka sijaitsi lehtikujan yläpuolella ja jota rajoitti tie ja oja toiselta puolen ja Åsbergin jyrkkä kallionkuve toiselta puolen. Pohjoisen puolella oli rajana aita ja eteläpuolella syvä sorakuoppa, niin että koko alue, joka käsitti noin kuudennentoista osan tynnyrinalaa, oli täydellisesti eristetty muista.

Kun pojat tutkivat sitä tarkemmin, huomasivat he, että siellä oli runsaasti suuria kiviä ja että pääasiallisena kasvullisuutena olivat katajapensaat, nuoret kuuset ja sanajalat. Pohjoisella kulmalla virtasi alueen halki pieni puro, joskin se keskikesällä oli kuiva. Sen rannalla kasvoi kuitenkin joitakin tuuheita leppiä. Åsbergin kallionkoloissa kasvoi kallioimarretta, jota pojat pitivät suuressa arvossa,— eteläisellä rajalla kasvoi neljä täysikasvuista kuusta ja keskellä aluetta suuri monihaarainen mänty. Koko maapalsta tuntui olevan koskematon, eikä siellä ollut muita asujamia kuin oravia, tikkoja ja muurahaisia.

Pojat arvelivat nyt, että tämän erinomaisen maapalstan pitäisi tulla osalliseksi sivistyksen siunauksesta, ja päättivät muuttaa sinne uutisasukkaiksi. Kaikkein ensimmäiseksi he valitsivat itselleen asuinpaikat. Teodor Hammargren, joka oli kuudentoista-vuotias ja koko yrityksen johtaja, otti haltuunsa korkean kalliopaaden, joka kohosi ilmaan kuin torni ja jonka harjalta oli komea näköala yli koko siirtolan. Daniel Lagerlöf, joka oli viidentoista vanha ja lähinnä Teodoria sekä iältään että arvoltaan, otti omakseen nuo neljä suurta kuusta sekä kauniin kallioseinän niiden takaa. Johan Lagerlöf ja Otto Hammargren, jotka olivat erittäin hyvät ystävät ja koulutoverit, päättivät asua yhdessä ja valitsivat pohjoisimman alueen, missä oli kuivunut puro ja lepikkö. Ernst Schensen, joka oli vain kahdentoista vuoden vanha, tyytyi kömpelöön kivipaateen, josta muiden mielestä ei voinut olla mitään iloa. Hänen veljensä Klas, joka oli vain pikku poika, valitsi myöskin kivipaaden, mutta toisten mielestä hänen osansa oli paljoa parempi kuin veljen, sillä hänellä oli läheisyydessään varjostava leppä. Hugo Hammargren pyysi omakseen suuren männyn, eikä kukaan sitä kadehtinut häneltä. Herman Milén, joka oli kymmenen vuoden vanha, etsi itselleen suuren, kaatuneen kuusen, joka rötkötti maassa juuret pystyssä ja runko täynnä oksia. Hänen pienet veljensä Bernhard ja Edvin, jotka olivat kaksoset ja vain kahdeksan-vuotiaat, olivat jäädä aivan osattomiksi, mutta lopulta heille annettiin kuusenkanto kummallekin. Adolf Noreen ei ollut sinä päivänä Mårbackassa käymässä, ja siitä syntyi hirveä mellakka, kun hänkin tahtoi saada osansa saaliista, sillä kaikki sopivat paikat oli jo varattu. Kaikeksi onneksi Teodor Hammargren keksi häntä varten pengermän itse vuorelta, ja siten siitä hädästä päästiin.

Mutta jos Anna ja Selma olivat toivoneet saavansa myöskin asuinpaikan uutisasutuksella, niin pettyivät he pahasti. Hehän olivat vain tyttöjä, ja tuskinpa kukaan pojista tuli edes ajatelleeksi, että hekin olisivat tahtoneet päästä mukaan.

Pojilla oli kauhean hauskaa uutisasutuksellaan. Teodor Hammargren kantoi sammalia torniinsa, jotta hän sai mukavan istuinpaikan, ja rakensi kiviportaat, joita myöten hän saattoi mukavasti kulkea ylös ja alas. Daniel Lagerlöf raivasi maata kuusten ja kallioseinän välistä ja rakensi itselleen pienen salin, jossa oli sammalpeitteisiä kivipenkkejä kolmella sivulla, ja siitä tulikin hauskin kaikista näistä laitteista. Johan ja Otto rakensivat lepikkoonsa puoliympyrän muotoisen turvesohvan. Ernst Schensen hankki itselleen leveän sammalpenkin, jonka selkänojana oli kivipaasi, mutta hänen veljensä Klas oli laiskuri ja hän ojentautui pitkäkseen katajapensaan alle eikä viitsinyt kerätä kiviä eikä sammalia penkkiä varten. Hugo Hammargren oli kerjännyt joitakin lautapalasia luutnantti Lagerlöfin nikkarilta ja naulasi ne mäntyyn, joten hänellä oli mainio istuinpaikka. Adolf Noreen laittoi sammalvuoteen kalliopengermälleen, ja hänen oli mainion mukava siellä, kiivettyään ensin korkealle paikalleen. Herman Milén oli kaivanut luolan puunjuuren alle, ja yksinpä pienet kaksosetkin olivat levittäneet hiukan sammalta kantojensa päihin.

Mutta Anna ja Selma, heillä ei ollut mitään, mihin rakentaa ja järjestää. He kulkivat aivan yksin, kartanolla eivätkä tienneet miten huvitteleida.

Pojilla oli yhä hauskempi sen mukaan kuin heidän yhteiskuntansa kehittyi. He alkoivat pian kaivata järjestettyä hallitusta ja oikeudenkäyttöä, ja he valitsivat Teodor Hammargrenin korkeimmaksi johtajakseen ja tuomarikseen. Daniel Lagerlöfistä tuli rahapajan johtaja, ja hän kirjoitti paperirahoja, Johanista tuli nimismies ja Otto Hammarströmistä neljännesmies. Ja kun he olivat saaneet rahaa liikutellakseen, alkoivat he ostaa ja myödä kiviä ja soraa ja sammalia ja multaa. Ja jotkut tekivät hyviä kauppoja ja rikastuivat, mutta Hugo Hammargren ja Herman Milén olivat oikeita tuhlareja ja anastivat sitä paitsi kiviä toisten maalta, niin että nimismiehen täytyi panna heidät arestiin vanhaan pajaan, joka oli aivan lähellä tien vieressä.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat aivan yksin kotikartanolla. Ja Anna Lagerlöf sanoi, että ensi kerralla, kun pojat pyytäisivät häntä virkkaamaan heille pallon, kieltäytyisi hän sitä tekemästä, eikä auttaisi heitä nekkujen keitossakaan. Mutta Selma Lagerlöf, joka oli vain seitsemän vuoden vanha, ei tiennyt mitä hän keksisi poikien harmiksi, mutta ei hän missään tapauksessa aikonut sallia heidän kuljettaa soraa pienillä vaunuillansa.

Elämä siirtolassa kävi niin jännittäväksi, että pojat väittivät yhtenä miehenä, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa. Niinpä heillä oli tapana pitää kokouksia valtion asioista. Ja he päättivät perustaa teitä ja rakentaa suuren kivisillan ojan yli, joka erotti siirtolan ulkomaailmasta. Ja työ oli suoritettava siten, että kaikki pojat, jotka olivat yli kahdentoista vuoden vanhat, rupeaisivat kivenhakkaajiksi ja perkaajiksi, ja kaikki pienet pojat kantaisivat soraa. Mutta sitten kävikin ilmi, etteivät Hugo Hammargren ja Herman Milén tahtoneet ottaa osaa työhön, ja siitä seurasi monenlaisia vakavia selkkauksia. Hugoa ja Hermania pidettiin yhteiskunnan hylkyinä, jotka eivät välittäneet laeista ja määräyksistä. He eivät pelänneet edes pajaakaan, niin ettei ymmärretty mihin keinoihin ryhtyä heitä vastaan.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat kotikartanolla ja koettivat huvikseen ampua poikien hylkäämillä jousilla ja heittää heidän kiekkojaan. Ja he väittivät, että heillä oli yhtä hauska kuin talvella, jolloin kaikki pojat olivat koulussa. Ja Anna lupasi, ettei kukaan pojista enää koskaan saisi nähdä hänen suurta nukkeansa, jonka hän oli saanut tädiltään ja joka oli kyynärän pituinen ja jolla oli sukat ja kengät ja korsetti ja krinoliini ja oma vuode ja vuodevaatteet ja tyynyt ja oma vaatekirstu ja kaikkea, mitä vain saattoi kuvitella mielessään.

Mutta siirtolassa yhteiskuntaelämä kehittyi yhä rikkaammaksi. Ja eräänä kauniina päivänä ehdotti joku kokouksessa, että sinne oli perustettava ravintola.

Ehdotus hyväksyttiin, ja rahapajan johtaja, Daniel Lagerlöf, valittiin ravintolan isännäksi, siksi että hänellä oli suurin asunto.

Mutta uudesta ravintoloitsijasta oli kai vaivalloista tyydyttää asiakkaittensa kotitekoisen sokerijuoman ja vattujen ja omenaraakaleitten ja kallioimarteen tarvetta. Äkkiä hänen mieleensä muistui, että hänellä oli kaksi sisarta.

Hän läksi heti kartanolle ja löysi heidät lammen rannalta, missä he uittivat poikien veneitä ja keskustelivat keskenänsä siitä, etteivät he koskaan enää leikkisi poikien kanssa, ei, he eivät loisi enää silmäystäkään heihin.

»Te saatte tulla uutisasutukselle, tytöt, ja ruveta tarjoilijattariksi minun ravintolaani», sanoi heidän veljensä.

Ja Anna ja Selma antoivat veneiden purjehtia minne ne mielivät. He eivät puhuneet sanaakaan siitä, että heidät oli unohdettu ja heitetty yksiksensä. He seurasivat vain poikien siirtolaan ja olivat onnellisia ja autuaita.

Vanha sotilas.

Eräänä kauniina syysiltana Mäki-Kaisa, joka ei ollut enää lapsentyttönä Mårbackassa, vaan elätti itseään kankurina, kulki metsässä.

Hänen oli määrä mennä metsäharjanteella olevaan torppaan, jossa hän oli syntynyt, toimittamaan erästä luutnantti Lagerlöfin asiaa, ja koska hän yhä oli pienen Selma Lagerlöfin hyvä ystävä, oli hän ottanut tämän mukaansa retkelle.

Heillä ei ollut kiirettä. He söivät puolukoita, joita kasvoi tien varrella, he katselivat ihmetellen koreita kärpässieniä, ja he keräsivät esiliinoihinsa kauniita sammalia viedäkseen ne kotiin ja saadakseen oikein kaunista täytettä sisäikkunoiden väliin lastenkamariin. Mäki-Kaisa oli iloinen, kun hän taaskin sai kulkea metsässä, missä hän tunsi joka mättään ja kiven.

Kun he vihdoin saapuivat risukko-aidalle, joka ympäröi torpan aluetta, ja aikoivat kiivetä jalkaportaan yli, sanoi Mäki-Kaisa:

»Muistahan, Selma, ettet puhu sodasta isän kuullen.»

Pikku tyttö hämmästyi suuresti. Hän tiesi, että Mäki-Kaisan isä oli ollut sotilas ja että hän oli taistellut Leipzigissä Napoleonia vastaan, mutta hän ei olisi koskaan voinut aavistaa, ettei siitä saisi puhua hänen kanssaan.

»Miksikä en saa puhua hänen kanssaan sodasta?» kysyi hän.

»Siitä ei saa koskaan puhua sellaisten kanssa, jotka ovat olleet oikeassa sodassa», selitti Mäki-Kaisa.

Pikku tyttöä ihmetytti yhä enemmän. Hän ajatteli Frithiofia ja Hjalmaria ja Hektoria ja kaikenlaisia vanhoja jumalia ja sankareita, joista hän oli lukenut satukirjoissaan, ja hänen päänsä meni aivan pyörälle.

He tulivat nyt torppaan, ja siellä istui Mäki-Kaisan isä lieden reunalla ja lämmitteli selkäänsä takkaa vasten. Hän oli vanhan ajan miehiä, sen huomasi siitäkin, että hän käytti sellaisia housuja, jotka ulottuivat vain polviin saakka, eikä hänellä ollut saappaita, vaan matalat kengät. Hän oli pitkä ja laiha, kasvot olivat karheat ja ryppyiset, ja yllään hänellä oli tavattoman likaiset lammasnahkaturkit, mutta oikeastaan ei hän näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muutkaan talonpoikaisukot.

Mutta koko ajan, heidän ollessaan tuvassa, pikku tyttö tuijotti vain ukkoon, joka ei sallinut toisten puhua sodasta hänen kuultensa. Itse hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa kuin kuulla puhuttavan sodasta tai lukea sotakertomuksia. Sääli, ettei hän saanut kysyä ukolta kaikkea, mitä tämä sodassa oli kokenut.

Hän ei uskaltanut puhua eikä vastata istuessaan tuvassa. Hän tiesi, että jos hän avaisi suunsa, niin hän vahingossa sanoisi jotain sodasta, ja voisihan silloin sattua, että vanha sotilas löisi hänet hengiltä.

Ja istuttuaan siinä ja katseltuaan häntä hetken aikaa alkoi tyttösestä tuntua, että ukko näytti kovin peloittavalta. Olipa se tosiaankin kovin omituista, ettei hänen kanssaan saanut puhua sodasta. Varmaankin siinä piili jotakin kaameaa, jota hän ei ymmärtänyt. Hän tunsi sielussaan, että tuo ukko oli vaarallinen. Hän tahtoi vain päästä pois hänen luotaan. Hän oli valmis karkaamaan ulos tuvasta.

Hänen levottomuutensa vain yltyi, ja kun Mäki-Kaisa vihdoin oli valmis lähtemään ja he saivat sanoa hyvästi, niin pikku tyttö pelkäsi aivan kauheasti vanhaa miestä.

Mutta jos hän olisi ollut muitten vanhojen sotamiesten kaltainen ja sanonut, että sota oli parasta maailmassa, ja kehunut tappaneensa sadoittain ihmisiä ja polttaneensa kyliä ja kaupunkeja, niin pieni tyttö ei olisi pelännyt häntä vähääkään.

Toivon maa.

Siellä oli Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka ja Maggebysäterin Olli ja tallirenki ja renkipoika.

Mutta Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka eivät olleet mitään ulkomaalaisia, vaan Mårbackan päivätyöläisiä. Mutta asianlaita oli sellainen, että luutnantti Lagerlöf oli piloillaan nimittänyt torppansa Euroopan suurimpien kaupunkien mukaan.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus olivat kaiken päivää kyntäneet navetan takaista peltoa. Pariisin Sven oli ruokkinut lehmiä ja sillä välin auttanut perunamaalla, mutta Berliinin Pekka ei ollut tehnyt mitään. Hänen selkäänsä oli särkenyt, niin ettei hän voinut tehdä työtä, ja hän oli lähtenyt kartanoon vain huviksensa. Tallirenki oli mennyt talliin ruokkoamaan hevosia ja sillä välin hän oli pilkkonut puita. Renkipoika oli lähtenyt perunamaalle. Maggebysäterin Olli ei ollut lainkaan ollut talon töissä. Hän oli vain lähtenyt Mårbackaan ostaakseen nelikollisen ruista.

Oli syksy ja ilma kolea, mutta nyt oli illallislevon aika puoli viiden ja yhden välillä, ja kaikki olivat kerääntyneet renkitupaan. Ja heidän saappaansa olivat savisia ja vaatteet kosteat, ja miehet happamet ja tyytymättömät.

He sytyttivät tulen takkaan ja kävivät sen ympärille istumaan. Lontoon Lassi, jolla oli suurin torppa ja joka oli reippain kaikista työläisistä, kävi istumaan hakkuupölkylle tulen eteen, ja Wienin Magnus, joka oli miltei yhtä hyvä työntekijä kuin Lontoon Lassikin, kävi hänen viereensä kolmijalkaiselle suutarintuolille. Pariisin Sven, joka arveli olevansa yhtä hyvä kuin kuka muukin, vaikka hänen pitikin työskennellä navetassa, kävi istumaan itse liedelle selkä tuleen päin käännettynä välittämättä siitä, että hän riisti toisilta lämmön. Pragin Jussi istui toisella suutarintuolilla, ja Berliinin ukko istui sahapölkyllä toisten takana. Tallirenki istui vuoteen reunalla heilutellen jalkojaan, renkipoika oli kiivennyt höyläpenkille, ja Maggebysäterin Olli istui oven suussa punamultatynnyrillä nojaten jalkansa vastaostettua ruisvakkaa vasten.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Pariisin Sven avasivat eväspussinsa ja ottivat esille kukin ruisleipäpalansa, jonka keskellä oli voinokare. Sitten he ottivat esille puukot, jotka riippuivat nahkatupessa nahkaesiliinojen alla, pyyhkäisivät he housuihinsa, levittivät voin leivälle, leikkasivat palan toisensa jälkeen, haukkasivat ja söivät kaikessa rauhassa. Renkipoika lähetettiin keittiöön hakemaan illallista itselleen ja tallirengille. Hän palasi takaisin matkassaan kaksi ruisleipäpuoliskoa, kaksi voikimpaletta ja kaksi viipaletta maitojuustoa. Mutta Berliinin Pekalla, joka sinä päivänä ei ollut talon työssä, ei ollut eväspussia mukanaan, ja Maggebysäterin Ollilla, joka oli tullut sinne ostamaan ruista, ei ollut evästä liioin, ja he istuivat ja vilkuivat vain toisiin, jotka söivät.

Tuli räiskyi ja paloi takassa, ja lämpö alkoi levitä ympärille, ja märät vaatteet kuivuivat, ja savikimpaleet irtaantuivat pikisaumakengistä.

Kun voileivät oli syöty, niin Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renki ja renkipoika ottivat kaikki yhtenä miehenä pienet tupakkarullat esille housuntaskuista. Ja tässä suhteessa ei Berliinin ukon tarvinnut jäädä toisista jäljelle, vaan hänelläkin oli rullansa niinkuin kaikilla muilla. Mutta Maggebysäterin ukolla ei ollut edes tupakan sirua taskussaan.

Taaskin he ottivat puukkonsa esille, leikkasivat palan tupakkaa, laskivat sen nahkaesiliinalleen ja hienonsivat sen. Sitten he etsivät esille lyhyen piipunnysän, joka myöskin oli pistetty esiliinan alle, ja täyttivät sen.

Lontoon Lassi otti tulitikun lattialta ja sytytti sen uunista. Sitten hän sytytti oman piippunsa ja ojensi tikun Wienin Magnukselle. Wienin Magnus ojensi sen Pariisin Svenille, Pariisin Sven Pragin Jussille, Pragin Jussi Berliinin Pekalle, joka istui sahapölkyllä hänen takanaan. Berliinin Pekka nojautui eteenpäin, jotta hän saattoi antaa tulta tallirengille, tallirenki sytytti piippunsa ja piteli palavaa tikkua kädessään, kunnes renkipoika tuli permannon poikki sitä hakemaan. Maggebysäterin Olli ei tietenkään tarvinnut tulta, kun hänellä ei ollut piippua eikä tupakkaa.

Toiset olivat nyt lämminneet ja kylläiset, ja maailma alkoi näyttää hauskemmalta heidän mielestään.

Maggebysäterin Olli oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja hänen jäsenensä olivat luuvalon turmelemat, niin että sormet olivat käyrät kuin koukut ja pää oli painunut toista hartiaa kohti. Hänen selkänsä oli kumara, ja näkö heikko, ja toinen jalka oli liian lyhyt ja ruumiin voimat olivat kehnot, ja järki ei ollut kehuttava sekään. Hän oli ruma ja hampaaton, viimeisenä puolena vuotena hän ei ollut kammannut eikä pessyt itseään, ja parrassa leuan alla oli oljenkorsia ja tikkuja.

Hänellä oli pieni torppa kaukana metsässä, mutta hän ei ollut koskaan ollut reipas työntekijä eikä hänen ollut koskaan onnistunut estää köyhyyttä tunkeutumasta tupaan. Hän oli aina ollut tyytymätön ja nyreä, eikä hänellä ollut koskaan ollut ystäviä.

Sillä välin kuin tupakansavu tuprusi toisten piipuista täyttäen ilman, sanoi hän ikäänkuin itseksensä:

»Minun on ollut vaikea ja ikävä koko elinaikani, mutta nyt olen kuullut, että on olemassa maa, joka on nimeltään Amerikka, ja sinne minä tahdon lähteä.»

Toiset istuivat mieluisissa mietteissään. He eivät vastanneet hänelle mitään.

Mutta Maggebysäterin Olli jatkoi:

»Kas, Amerikassa on sellaista, että jos siellä kepillä iskee vuoreen, niin vuotaa viina suuhun. Ja sen maan minä tahdon nähdä ennen kuolemaani.»

Toiset eivät sanoneet suuriakaan. He istuivat ääneti, katselivat suoraan eteensä ja hymyilivät.

Mutta Maggebysäterin Olli ei hellittänyt.

»Ei kukaan voi pakottaa minua elämään täällä kotona ikävyydessä ja kurjuudessa, kun kerta tiedän, että on olemassa maa, missä vuoret ovat täynnään viinaa.»

Toiset eivät vieläkään sanoneet mitään, mutta ei ainoakaan Maggebysäterin Ollin sanoista mennyt hukkaan.

»Siellä on puissa kultaiset lehdet», sanoi kurja ukkorähjä. »Siellä ei tarvitse tehdä päivätöitä herraskartanoon. Menee vain metsään ja ottaa sylillisen noita lehtiä, ja sitten voi ostaa mitä vain mieli tekee. Totta totisesti, sinne minä muutan, niin vanha kuin olenkin.»

Heille tuli niin hyvä mieli, kaikille, jotka istuivat renkituvassa. He näkivät silmiensä edessä tuon maan, jossa saattoi laskea viinaa suoraan vuoresta ja poimia kultarahoja puista.

Mutta sitten soi vellikello, ja illallisloma oli lopussa.

Silloin heidän täytyi lähteä taas ulos kosteaan ja koleaan ilmaan. Lontoon Lassi läksi kyntämään, ja Wienin Magnus seurasi hänen mukanaan samantapaiseen työhön. Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renkipoika menivät perunanottoon. Berliinin Pekka läksi kotiinsa, tallirengin oli määrä pilkkoa puita illaksi ja Maggebysäterin Olli vaelsi metsään päin ruissäkki selässään.

Mutta ei kukaan heistä näyttänyt yhtä happamelta kuin puolentuntia sitten, vaan heidän silmissään oli vähäinen valonsäde.

Sillä he arvelivat kaikki, että oli hyvä tietää — niin, vaikkapa sinne olikin niin pitkä matka, etteivät he koskaan voineet sinne päästä, niin oli sittenkin hyvä tietää, että oli olemassa maa, missä kohoaa viinavuoria ja kasvaa kultametsiä.

Kuoreitten aika.

Mårbackan itäpuolella on metsäinen harjanne, ja harjanteen itäpuolella pieni järvi, nimeltä Gårdsjön. Siinä järvessä taaskin elää kala, jota nimitetään kuoreeksi. Se on parin tuuman pituinen, sinisenvalkea ja niin ohut, että se on miltei läpinäkyvä.

Vaikka se onkin niin pieni, on se syötävä, ja siihen aikaan, jolloin luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa ja kaikki oli paljoa parempaa kuin nykyään, saatiin kuoreita järvestä suurin joukoin. Niiden kutuaika on keväällä, heti kun jäät ovat irtautuneet rannasta, ja siellä, missä kuoreita sattui olemaan, voitiin niitä ammentaa kauhalla tai ämpärillä järvestä. Eipä kukaan tainnut viitsiä nähdä niin paljon vaivaa kuoreista, että olisi ruvennut niitä haavilla nostamaan.

Kuoreita ei koskaan pyydetty eikä kaupiteltu muulloin kuin kutuaikana keväällä. Siksipä oli oikea keväänenne, kun joku Gårdsjön kalastajista tuli Mårbackan keittiöön tuoden ensimmäiset kuoreet. Ja mies tiesi itsekin, että hänellä oli tervetullutta tavaraa matkassaan. Hän nosti reippaasti keittiönoven salvan, sillä lukkoa ja avainta ei siihen maailman aikaan ollut olemassa, ja astui sisään rohkeana, melkein uhmaavana. Hän ei pysähtynyt ovensuuhun, niinkuin hänellä muulloin oli tapana tehdä, hän ei tervehtinyt eikä odottanut, että joku tiedustelisi, mitä asiaa hänellä oli. Hän astui pitkin askelin keittiön pöydän luo ja laski siihen pienen mytyn, joka oli kääritty siniruutuiseen pumpulihuiviin.

Kun se oli tehty, vetäytyi hän ovensuuhun ja seisoi siinä sitten pää ylpeästi takakenossa ja odotti, mitä seuraisi.

Jollei keittiössä ollut muita kuin emännöitsijä ja palvelustytöt, niin sai hän kyllä seisoa siinä rauhassa pitkän aikaa, sillä he eivät, tahtoneet näyttää uteliailta eikä kärsimättömiltä. Mutta jos sattui niin hyvin, että luutnantti Lagerlöfin pikkutytöt olivat läsnä, hyökkäsivät he heti esiin, avasivat pumpulihuivin ja tutkivat mitä siinä oli. He löysivät huivin pohjalta pienen posliinilautasen, jota reunusti sininen maisema ja jonka he olivat nähneet jo monet vuodet. Keskellä lautasta oli pieni kasa kuoreita, noin neljä-, viisikymmentä kalaa, enempää siinä tuskin saattoi olla.

Kuore on hyvänmakuinen kala, jos se valmistetaan oikein, mutta sittenkään ei sen syömistä pidetä oikein hienona. Muissa seudun herraskartanoissa sitä pidettiin köyhäin ruokana, mutta niin ei koskaan ollut laita Mårbackassa. Luutnantti Lagerlöf oli niin harras kalanystävä, että hän ei juuri muuta halunnutkaan syödä kuin kalaa vuodet umpeensa. Ja kun mateen kutuaika oli päättynyt helmikuussa, oli hänen täytynyt tyytyä sellaisiin kaloihin kuin lipeäkalaan, kuivattuun haukeen, suolattuun loheen, suolasiikaan, suolaiseen muikkuun, puhumattakaan suolaisesta sillistä. Joka päivä hän puheli siitä, eikö kuoreiden aika jo pian tulisi.

Pikkutytöt olivat siis oppineet pitämään kuoreita kunniassa, ja he tulivatkin kovin iloisiksi nähdessään, mitä lautasen pohjalla oli. He huusivat emännöitsijää, ja he huusivat palvelustyttöjä. Heidän täytyi tulla katsomaan. Täällähän oli kuoreita. Lassi oli tuonut kuoreita. Eikö se ollut hauskaa? Eikö ollut merkillistä?

Ja keittiössä nousi suuri ja yleinen ilo. Emännöitsijä läksi heti ruokahuoneeseen ja levitti suuren voileivän kalaukolle, jotta tämä ymmärtäisi olevansa tervetullut, ja ojentaessaan hänelle voileivän alentui hän siinä määrin, että kysyi näyttikö tulevan hyvä kalavuosi. Mutta kalastaja seisoi siinä topakkana ja itsetietoisena, sillä tämä oli hänen suuri kunniapäivänsä, ja ylimielisyydessään hän alkoi laskea leikkiä emännöitsijän kanssa ja sanoi, että näytti tulevan niin paljon kuoreita, ettei luutnantti Lagerlöf jaksaisi ostaa niitä kaikilla rikkauksillansa.

Mutta nyt mamselli Lovisa oli ruvennut ihmettelemään, mitähän tuo puheensorina oikein tiesi, ja hän avasi ovensa ja tuli keittiöön.

Mutta niin pian kuin hän näki kalastajan ja kuorelautasen, huudahti hän: »Voi, hyvä Jumala, joko tuo kurjuus taas alkaa!»

Pikkutytöille oli suuri pettymys, ettei Lovisa-täti ottanut osaa yleiseen iloon. Mutta kyllä hänkin käsitti asian tärkeyden, sillä hän kuiskasi jotain emännöitsijän korvaan, ja emännöitsijä hymyili ja nyökkäsi myöntävästi.

Sitten varoitettiin sekä lapsia että palvelijoita kertomasta luutnantti Lagerlöfille, että kuoreita oli saapunut taloon. Niiden piti tulla yllätyksenä illallispöytään.

Kun kolme pikkutyttöä käsitti mistä oli kysymys, tulivat he vielä entistäänkin onnellisemmiksi. Sillä isä oli heidän paras ystävänsä ja leikkitoverinsa, ja he soivat hänelle kaikkea hyvää. He näyttivät nyt kovin tähdellisiltä ja toimeliailta eivätkä tahtoneet millään ehdolla poistua keittiöstä. He pyysivät saada perata kalat. He tiesivät jo entuudestaan, miten se oli tehtävä. Yhdellä veitsen sipaisulla leikattiin pää poikki, toisella vedettiin sisälmykset pois, ja sillä se olikin tehty. Kuore oli niin pieni, ettei sillä ollut suomuja eikä pistäviä ruotoja niinkuin muilla kaloilla. Eikä pyrstöevää saatu ottaa pois. Jos leikkasi pyrstöevän pois, oli se merkkinä siitä, ettei lainkaan ymmärtänyt, miten kuoretta oli käsiteltävä.

Kun kuoreet oli perattu, otti emännöitsijä ne haltuunsa, mutta pikkutytöt eivät päästäneet niitä näkyvistään, vaan seurasivat niiden valmistusta. Ne huuhdeltiin vedessä, ne kastettiin jauhoihin ja pantiin sitten paistinpannulle. Mutta kuoreita ei saanut vain heittää pannulle ja paistaa miten hyvänsä. Pikkukalat olivat levitettävät pannun pohjalle ja asetettavat hyvin lähekkäin. Emännöitsijä latoi kärsivällisesti kalan toisensa viereen, yhden kerroksen kerrallaan, ei ainoakaan saanut joutua toisen päälle.

Sitten pikku kuoreita paistettiin niin kovasti, että ne riippuivat toisissaan muodostaen kokonaisen kakun, ja emännöitsijä käänsi ne kaikki yhdellä kertaa pannukakkulapiollaan. Kun ne olivat paistetut toiseltakin puolelta, jotta ne olivat ruskeita ja kovia kuin tikut, otti hän kovan, pyöreän kauraleivän, laski sen kalojen päälle ja käänsi pannun nurin, jotta kalat joutuivat leivälle. Siten hän ei käsitellyt koskaan muita kaloja kuin kuoreita, ja hän sanoi lapsille, että näin oli vanharouva aina tehnyt. Ja vanhanrouvan aikana tuotiin leivällä jokaisen eteen pöytään tuollainen kuorekakku, sillä silloin ei ollut niin runsaasti lautasia kuin nykyään.

Koko ajan kuoreita paistettaessa olivat pikkutytöt peloissaan, että luutnantti Lagerlöf sattuisi tulemaan keittiöön, niin että hän näkisi ne. Kesken kaikkea yksi heistä juoksi eteiseen ja raotti hiukan salin ovea nähdäkseen, istuiko luutnantti kaikessa rauhassa keinutuolissaan lukien Värmlannin lehteä. Ja kun hän nousi paikaltaan lähteäkseen tavalliselle iltakävelylleen, olivat tyttöjen sydämet pakahtua pelosta. Entä jos hänen mieleensä juolahtaisi mennä keittiön kautta! Entä jos hän haluaisi sanoa jonkun hyvän sanan vanhalle emännöitsijälle!

Kun heidän vihdoin oli käytävä istumaan salin pyöreän pöydän ympärille illallista syömään, niin oli kolmen pikkutytön melkein mahdotonta pysyä vakavana. Kun he vain vilkaisivat isäänsä, alkoivat he tyrskiä. Ja pahinta oli nuorimman, jonka piti lukea pöytärukous. Kesken rukousta tirskui aivankuin varpunen, joka keksii kauranjyvän, ja luutnantti aikoi juuri kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän kaikeksi onneksi huomasi pienellä vadilla kuoreita oman lautasensa vieressä.

Silloin luutnantti Lagerlöfin kasvot kirkastuivat ylt'yleensä. »Jumalan kiitos, että olemme saaneet taaskin ruokaa taloon!» sanoi hän, ja hän tarkoitti täyttä totta, sillä liha ja läski ei ollut hänen mielestään ruokaa, vaan ainoastaan kala.

Mutta lapset purskahtivat suureen nauruun kaiken itsehillitsemisen jälkeen, ja luutnantti heristi heille sormea ja pudisti päätä. »Niin, niin, te veitikat! Senkö vuoksi te olette juosseet täällä edestakaisin kaiken iltaa, niin etten ole saanut lukea lehteä?»

Sitten seurasi kovin hilpeä illallisateria. Luutnanttihan oli enimmäkseen aina puhelias ja hyvällä tuulella, mutta kun hän tuli iloiseksi jostakin, oli hän aivan vastustamaton. Silloin hän kertoi niin paljon hullunkurisia vanhoja juttuja, että koko pöytäseuran oli pakko kiemurrella naurusta.

Kuoreita ei ollut sen enempää, kuin että hän olisi hyvin voinut yksin syödä ne suuhunsa, mutta sydämen hyvyydessään hän jakoi muillekin näitä herkkuja, niin että rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja kotiopettajatar ja kaikki kolme pikkutyttöä saivat pari kalaa mieheen. Ja kaikkien täytyi myöntää, että oli suorastaan ihme, miten hyvältä noin pieni kala saattoi maistua.

»Niin, eikö maistukin hyvältä, Lovisa?» sanoi luutnantti sisarelleen, sillä hän tiesi, että tämä piti yhtä paljon liharuoasta kuin hän itse kalasta.

Yksinpä mamselli Lovisankin täytyi myöntää, että olivathan ne hyviä näin kerran syödessä, ennenkuin oli ennättänyt saada niitä liikaa ‒ ‒ ‒

Mutta kun luutnantti kääri kokoon lautasliinansa ja aikoi nousta pöydästä, sanoi hän vallan juhlallisesti: »Muistakaa nyt kaikki lapset, mitä minä sanon, ei edes kuningaskaan Tukholman linnassa ole voinut saada parempaa illallisruokaa kuin me tänä päivänä, ja niinpä kiittäkäämme sydämestämme Jumalaa ruoasta, älkääkä hutiloiko pöytärukousta lukiessanne.»

Sellainen oli kuoreitten ajan ensimmäinen päivä.

Seuraavana päivänä palasi Gårdsjön kalastaja jälleen, ja nyt hänellä oli mukanaan kokonainen naula kuoreita. Hänet otettiin tietenkin hyvin vastaan, ja kalasta maksettiin kaksitoista killinkiä naulalta, jota pidettiin hyvänä hintana. Luutnantti Lagerlöf tuli itse keittiöön maksamaan ja juttelemaan kalastajaukon kanssa, kiittäen häntä siitä, että hän oli tuonut kuoreita Mårbackaan ja kehoittaen häntä jatkamaan samaan tapaan. »Älkää mitenkään viekö niitä pappilaan tai patruunalle», sanoi hän.

Kolme pikku tyttöä perkasi tänäänkin kalat huviksensa, mutta nythän he saivat palkankin vaivastansa. Kuoreita riitti kaikille illallispöydässä, ja jäipä vielä ylikin, niin että luutnantti saattoi saada niitä aamiaiseksi. Mutta väki keittiössä ei saanut kuoreita. Se oli liian harvinaista ruokaa heille.

Seuraavana päivänä toi kalastaja niin paljon kuoreita, että ne mahtuivat töin tuskin suureen kivivatiin. Nyt tarjottiin herrasväen pöydässä kuoreita sekä aamiaiseksi että illalliseksi, ja keittiössä sai työnjohtaja niitä, mutta ei tallirenki eikä renkipoika.

Seuraavina päivinä tuli väkeä jokaisesta pikku mökistä Gårdsjön rannalta tarjoamaan kaupaksi kuoreita. Luutnantti Lagerlöf osti kaikilta, jotka tulivat taloon. Kaikki suuret kivivadit, joita oli ruokasäiliössä, täyttyivät reunojaan myöten. Kaloja oli pantava suureen kuparikattilaankin. Pian ei sekään enää riittänyt, vaan kalat kaadettiin suureen saaviin.

Mutta kun taloon tuli näin paljon pikkukalaa, niin ei ollut niinkään helppo saada kaikkia peratuksi. Palvelustytöt eivät ennättäneet enää kutoa kankaita eikä kehrätä, vaan heidän täytyi perata kuoreita. — Kolme pikkutyttöä ei ilmestynyt enää koskaan kouluhuoneeseen, vaan he perkasivat kuoreita, ei huvikseen, vaan täydellä todella auttaaksensa aikuisia. Sekä rouva Lagerlöf että mamselli Lovisa saivat jättää käsistään muut työnsä ja auttaa perkaamisessa. Mutta sehän oli kaikki varsin hauskaa ja hyvä. Olihan siinä hiukan vaihtelua, ja sitähän he juuri kaipasivatkin.

Emännöitsijä ei perannut kuoreita, hän seisoi vain kaiket päivät lieden ääressä ja paistoi kalaa. Ja pian hän alkoi valittaa suurta voin menekkiä. Voipytty oli ollut täynnä pari päivää sitten, ja nyt sen pohja jo paistoi. Tämä oli ikäänkuin ensimmäinen keskeytys yleisessä tyytyväisyydessä.

Herrasväen pöydässä syötiin kuoreita aamiaiseksi ja kuoreita illalliseksi ilman vähintäkään vaihtelua. Mutta päivällispöydässä oli edelleen vielä toistaiseksi tavallinen värmlantilainen päivällisruoka: veri-rieskaa ja sillipalleroita tai käristettyä läskiä tai makkaraa, tai mitä milloinkin sattui olemaan.

Mutta tämä ei ollut luutnantti Lagerlöfille mieleen. Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin lihaa, joka oli ollut marraskuusta saakka suolassa, loppui hänen kärsivällisyytensä.

»En minä käsitä, miksikä meidän pitää syödä suolaista ruokaa», sanoi hän, »kun koko ruokasäiliö on täynnään tuoretta kalaa. Mutta niinhän ne oikeat emännöitsijät menettelevät. Kotiväki saa syödä suolalihaa, ja tuore ruoka saa olla hyllyillä vieraitten varalta, kunnes se mätänee.»

Se oli kova hyökkäys sisarta kohtaan, mutta hän suhtautui asiaan rauhallisesti. Hän piti niin paljon veljestään, ettei koskaan suuttunut häneen. Hän vastasi vain levollisesti, ettei hän koskaan ollut kuullut kuoreita tarjottavan vieraille.

»Niin, tiedänhän minä, että sinä olet liian hieno syödäksesi kuoreita, Lovisa», sanoi silloin luutnantti. »Sinä olet ollut suuressa maailmassa, ja tiedät millaista pitää olla. Mutta minä en käsitä, miksi meidän täällä Mårbackassa täytyisi seurata Karlstadin ja Åmålin tapoja.»

Nyt mamselli Lagerlöf käsitti, miksikä veli oli näin pahalla tuulella.

»Et suinkaan sinä halua saada kuoreita päivällisruoaksikin!» huudahti hän, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi mitään sellaista tapahtunut.

»Tietysti minä tahdon syödä kuoreita niin paljon kuin jaksan», sanoi luutnantti. »Miksikä luulet minun ostavan kuoreita joka päivä, jollen saa itsekin niistä nauttia?»

Herrasväen pöydässä syötiin sen jälkeen kuoreita aamuin, keskipäivin ja illoin. Mutta ehkäpä ei luutnantti tehnyt oikein viisaasti järjestäessään asiat täten, sillä vaikka kuoreet olivatkin hyvänmakuisia, niin on niillä se vika, että ne haisevat pahalta. En tarkoita, että ne olisivat pilaantuneita. Ne haisevat pahalta heti, kun ne nostetaan vedestä. Kun kala on paistettu, katoaa haju, mutta se, joka perkaa niitä, saa kärsiä siitä hajusta. Eikä se haju häviä millään. Tekipä mitä hyvänsä, haju seuraa aina mukana. Kaikki, mihin kajoaa, alkaa hajuta kuoreilta. Ja luultavasti hajun vuoksi ei niitä voi syödä hyvällä halulla kuin muutaman kerran.

Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.

Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin kukaan oli tietääkseen hänestä.

Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.

»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua tavaraa kaupan.

Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä. »Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»

Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.

Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat, ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet viemään ne keittiöön.

Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia. Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet koko maassa.

Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.

»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.

»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»

Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut, vaan hänelle oli tuotava kuoreita.

Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet olivat pahimmin kuohuksissa.

Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.

Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä seikkailusta päästäisiin eroon.

Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet paistettuja, vaan keitettyjä.

Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä katsellessakin.

Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen iloisemmaksi kuin muutkaan.

»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»

Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.

Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa, oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.

Sen päivällisen jälkeen hän ei ostanut enää kuoreita. Ei maksanut vaivaa, sanoi hän, koska naisväki ei viitsinyt valmistaa kaloja niinkuin ne oli valmistettava. Eikä kukaan vastustanut häntä, vaikka he tiesivät, että hän itse oli yhtä iloinen kuin hekin päästessään eroon kuoreista.

Elokuun seitsemästoista.

I.

Ei ole helppoa selittää, miksi elokuun seitsemännestätoista, luutnantti Lagerlöfin syntymäpäivästä, tuli niin suuri juhlapäivä. Mutta onhan luonnollista, että kun samalla paikkakunnalla asui niin paljon lahjakkaita ihmisiä kuin itäisessä Ämtervikissä, että he ainakin kerran vuodessa tahtoivat näyttää, mihin he kelpasivat.

Kun esimerkiksi oli olemassa kolme niin hyvää puhujaa kuin insinööri Noreen Herrestadista ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja kauppias Teodor Nilsson Vistebergistä, joista ensimmäinen edusti mahtipontista, toinen vakavaa ja kolmas runollista tyyliä, niin olisi ollut suuri vahinko, jolleivät he koskaan olisi saaneet esiintyä muualla kuin pikkukesteissä ja kunnankokouksissa.

Ja kun oli olemassa sellainen runoseppä kuin lukkari Melanoz! Hän kuuli joka päivä lasten tavailevan ja änkyttävän ja puikkelehtivan ruotsin kielen sokkeloissa. Täytyihän hänen edes kerta vuodessa soinnuttaa tätä rääkättyä kieltä korkealentoisissa ylistysrunoissa.

Ja kun pitäjällä oli kvartetti, jonka jäseninä olivat sellaiset laulajat kuin Gustav ja Jan Asker, kumpikin vanhaa pelimannisukua, ja veljekset Alfred ja Tage Schullströn, jotka omistivat kauppapuodin kirkolla! Kyllä ihmiset olivat kiitollisia, milloin ikänä he suostuivat laulamaan, mutta heille itselleenhän oli sekä kohottavaa että virkistävää saada laulaa suuressa ja juhlallisessa tilaisuudessa, jolloin heillä oli vaativia ja ankaria arvostelijoita.

Ja Askerin ukko, jolla oli tapana soittaa tanssimusiikkia talonpoikaishäissä, joissa ei kukaan pane merkille, miten klarinettia soitetaan, kunhan tahti ja vauhti vain on hyvä, hän oli hyvinkin onnellinen, kun hän elokuun seitsemäntenätoista sai lähteä Mårbackaan, sillä siedä nuoriso osasi antaa arvoa hänen taiteelleen ja sanoi hänelle, ettei minkään soiton mukaan koko maailmassa ollut niin helppo tanssia kuin hänen.

Ja kun oli olemassa torvikuusikko, johon kuului Gårdsjön pehtori ja Tage Schullströn ja kersantti Johan Dahlgren ja eräs kauppa-apulainen ja kaksi soitannollista pikkukouluopettajaa ja nämä olivat hankkineet itselleen sekä soittimet että nuotit ja harjoitelleet marsseja ja valsseja ja uvertyyrejä ja valikoiman kansanlauluja, niin olisi kai ollut hyvin ikävää, jollei olisi ollut mitään juhlapäivää, jolloin he saattoivat saada palkan kaikesta vaivannäöstänsä.

Ja kun sitä paitsi sukulaisten joukossa, jotka oleskelivat kesäisin Mårbackassa, oli kaksi sellaista huvimestaria kuin sotatuomari Oriel Afzelius, joka oli naimisissa rouva Lagerlöfin sisaren kanssa, ja rouva Lagerlöfin veli, Kristofer Wallroth, niin olihan hyvä, että niin kaukana maaseudulla vietettiin niin suurta juhlaa, jossa heidän kannatti näyttää taitoaan.

Ja kun sitä paitsi vieraitten joukossa oli sellainen synnynnäinen primadonna kuin rouva Hedda Hedberg, tuo kaunis ja iloinen tukholmatar, joka oli laulajatar ja näyttelijätär ja kuin luotu teatteria varten, vaikka hän olikin mennyt naimisiin köyhän värmlantilaisen luutnantin kanssa, niin voinee miltei sanoa, että oli suorastaan välttämätöntä viettää elokuun seitsemättätoista päivää Mårbackassa, jotta hänen ja kaikkien muittenkin taipumukset pääsisivät oikeuksiinsa.

II.

Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.

Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.

Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.

Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.

Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista. Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin muuallakaan.

Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä, saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa, niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan. Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja sanoi:

»Kyllä on parasta, että lopetat jo tämän pilan, Hedda.»

Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen korvapuustin huutaessansa:

»No, mutta Adolf, kuinka voit olla niin ilkeä, että annat minut ilmi!»

Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen tukholmalaisrouva.

Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja laulanut laulun Emelies Hjertebanken. Ja siitä tuli tietenkin koko illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään nuorta, hentomielistä tyttöä.

Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan hänen kunniaansa.

Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.

Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka, minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.

Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.

Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.

Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat, ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.

Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan, olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista. Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä, kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina Maununtyttären tulikin olla.

Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.

Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä, sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista syntymäpäiväpuhetta pidetty.

Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.

Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan. He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään nähtävää.

Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja odotusta seurassa.

Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin, herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea. Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien lyhtyjen valaisemana.

Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain muutamia vuosia sitten?

Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!

Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.

»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut minua.»

III.

Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä elokuun seitsemäntenätoista, ja Mårbackan nuorimmat pikkutytöt, Selma ja Gerda, pukeutuivat parhaillaan juhlaa varten, kun sisäkkö tulee ullakkokonttoriin, missä tytöt oleskelevat, sillä oman huoneensa ovat he tietenkin saaneet luovuttaa matkustaville sukulaisille.

»Selman ja Gerdan täytyy tulla alas ottamaan vastaan vieraita», huutaa hän. »Ei kukaan muu ole valmis, ja ensimmäiset ajopelit näkyvät jo lehtikujassa.»

Nyt tulee pikkutytöille kova kiire, mutta samalla he tuntevat onnen väristystä. Ajatelkaahan, nyt alkaa taas elokuun seitsemästoista päivä!

He napittavat pukunsa, sitovat kaulahuivinsa ja kiiruhtavat alas. Ei ketään aikuista näy. Ei edes heidän vanhempi sisarensa voi auttaa heitä vastaanottamaan vieraita, sillä hän on illan näytelmän harjoituksessa.

Vieraat istuvat jo verannalla. Siellä on herra Nilsson Visterbergistä vaimoineen, kolme, neljä lasta mukanaan. He saapuvat aina liian varhain kutsuihin, mutta ei koskaan heillä ollut niin kovaa kiirettä kuin elokuun seitsemäntenätoista. Eivätkä pikkutytöt sitä ihmettelekään. Kaikkien ihmistenhän täytyy ikävöidä sellaisena päivänä Mårbackaan.

Aika käy ehkä hiukan pitkäksi sekä vieraille että heidän pienille emännillensä, ennenkuin seuraavat ajoneuvot saapuvat ja kotiväki alkaa näyttäytyä. Mutta tänään on seitsemästoista, tänään ei kukaan kiinnitä huomiota pikkuseikkoihin.

Seuraavat tulokkaat ovat pitkämatkaisia vieraita. Siinä on pastori Alfred Unger perheineen läntisestä Ämtervikistä. He tulevat vaunuissa kaksivaljakolla, ja heillä on ollut yli kahden penikulman matka ajettavanaan. Vaunut ovat täynnä naisväkeä ja lapsia, mutta pastori itse istuu kuskipukilla ajamassa, sillä hän on oikea hevosmies.

Luutnantti Lagerlöf on vihdoinkin valmis ja tulee juuri verannalle, samassa kuin pastori Unger ajaa pihalle.

»Mitä helkkarissa, Alfred», huutaa hän hänelle, »mitä olet tehnyt hevosillesi? Nehän ovat niin samanlaiset kuin kaksi marjaa.»

»Ole vaiti, äläkä ilmaise salaisuuksia syntymäpäivänäsi!» huutaa pastori Unger vastaan.

Kas, asian laita on sellainen, että pastorilla on kaksi kaunista vaunuhevosta, jotka muuten olisivat aivan toistensa näköiset, jollei toinen olisi laukkipää. Mutta pastori on keksinyt pistää pari valkoista nahkapalaa hihnojen väliin, jotka käyvät ristiin hevosten otsan yli, niin ettei kukaan voi ajatellakaan muuta, kuin että hevoset ovat aivan toistensa näköiset.

Ei kukaan olisi epäillyt koko kujetta, jollei pastori Unger itse olisi ollut niin ylpeä keksinnöstään ja kertonut sitä oikealle ja vasemmalle, ja siten oli luutnanttikin päässyt asiasta perille.

Mutta ei vain yhdet vaunut saavu läntisestä Ämtervikistä. Nyt ilmestyy myöskin heinähäkki, joka on täynnä nuorisoa. Siinä on Karlstadilaisia sukulaisia, jotka ovat asettaneet matkansa niin sopivasti, että voivat pistäytyä myös Mårbackaan.

Vaunut toistensa jälkeen vierivät pihalle. Siinä tulee Gårdsjön väki, jotka ovat rakkaimmat vieraat. He ajavat verannan eteen pitkässä ajopelirivissä. Heitä itseäänkin on jo monta henkeä, mutta heidän luonaan asuvat Oriel ja Georgina Afzelius sekä Kristofer Wallroth ja hänen nuori sisarensa Julia.

Eräissä Gårdsjön vaunuissa on suuria, omituisia, valkoisia myttyjä, jotka on kannettava teatteriin. Selma ja Gerda ovat kauhean uteliaat. He kysyvät Wallrothin pikkutytöiltä mitä se merkinnee, mutta nämä ovat antaneet vaitiololupauksen eivätkä saa sanoa mitään. Vain sen verran he antavat ilmi, että eno Oriel on keksinyt jotain hirveän hauskaa.

Sitten saapuu vanha insinööri Ivan Warberg Angersbystä ajaen trilloja, jotka ovat täynnä kauniita tyttöjä.

Ääretön riemu ratkeaa verannalla. Sellainen piintynyt vanhapoika kuin Ivan Warberg! Mikä häneen on mennyt?

Kaikki tietävät kuitenkin varsin hyvin, että nuoret tytöt ovat hänen sisarentyttäriään, jotka vierailevat hänen talossaan kesäisin, mutta he eivät voi olla kiusoittelematta Ivania.

Pikkutytöt ihmettelevät keskenään, ettei Hedda-rouvaa näy. Hän ei asu enää Ämtervikissä, mutta he olivat sittenkin toivoneet, että hän tulisi ja panisi jotakin hauskaa toimeen. Elokuun seitsemästoista ei voi olla oikea seitsemästoista, jollei hän ole mukana.

Nyt saapuvat lähimmät naapuritkin. Pastori Milén ja hänen poikansa ovat muuttaneet toiseen pitäjään. Sen sijaan tulee pappilasta jalan pitkä, kaunis pastori Lindegren ja hänen pieni hauska rouvansa. Toisesta naapuritalosta, Alatuvasta, tulevat Olof-vaari ja Kersti-muori.

Talollisista eivät yksin he tule onnittelemaan luutnanttia. Ukko Jon Larsson eteläisestä Åsista, pitäjän rikkain mies, tulee tyttärensä kera. Bävikin valtiopäivämies vaimoineen on myöskin läsnä ja Västmyrin kirkkoväärti vaimoineen.

Koska ei ketään ole kutsuttu, tuntuu pikkutytöistä kovin jännittävältä seisoa verannalla luutnantin vieressä ja katsella keitä tulee. Suurella jännityksellä he odottavat vanhaa Jan Askeria. Kunpa hän ei vain jostakin syystä olisi loukkaantunut eikä saapuisikaan juhlaan!

He koettivat laskea, miten paljon väkeä saapuu, mutta se on mahdotonta. Ihmisiä tulee joka taholta. Jokohan lie sata vierasta koolla? He toivovat sitä hartaasti, sillä heidän mielestään kuuluisi niin komealta, kun sanottaisiin, että sata henkeä oli koolla Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista.

Mutta tämä vastaanottohan on vain johdantoa siihen, mikä on tulossa. Samoin on laita kahvinjuonninkin ruohokentällä. Lapset vain toivovat, että se loppuisi.

Vihdoinkin päästään alkuun. Torvikuusikko asettuu portaiden eteen kiiltävine torvineen. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa, soittajat virittävät marssin, ja soittokunta etunenässä marssivat kaikki parit puutarhan kautta pieneen puistoon.

Keräännytään pöydän ympärille, missä on joukko täysinäisiä sokeriviini- ja punssilaseja, sillä oikeata viiniä ei juuri koskaan tarjota Mårbackassa, ja lasit ojennetaan läsnäoleville. Ja nythän jokainen käsittää, että hetki on tullut, jolloin syntymäpäiväpuhe on pidettävä luutnantti Lagerlöfille ja juotava hänen maljansa.

Insinööri Erik Noreen ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja herra Nilsson Visterbergistä seisovat kaikki kolme siinä valmiina puheinensa. He katsovat toisiinsa ja epäröivät ja ihmettelevät. Ei kukaan tahdo tunkeutua esille ja riistää sanaa kilpailijansa suusta.

»No, eikö tästä tule mitään?» sanoo luutnantti. Tuollaiset juhlalliset puheet eivät ole hänen mielensä mukaisia, ja siksi hän vain toivoo pääsevänsä tästä osasta ohjelmistoa erilleen.

Samassa kuuluu kirkas ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyy, näkee hän kauniin mustalaisen astuvan esiin pensaikosta ja puhtaalla Tukholman murteella pyytää saada povata luutnantille. Hän tarttuu luutnantin vasempaan käteen ja alkaa selvitellä sen uurteita.

Luutnantti Lagerlöf oli ollut vaarallisesti sairaana edellisenä talvena, ja päästäkseen voimiinsa oli hän tehnyt uuden Strömstadin matkan. Mutta kaikki ne urotyöt ja teot, joita hän tällä matkakaan oli suorittanut, lukee mustalainen nyt hänen kädestään, ja mikä vieläkin enempää, hän sanoo sanottavansa helähtelevällä runomitalla.

Hänen sanansa ovat sukkelia ja hiukan nenäkkäitä ja ilkeämielisiäkin, niin että ihmiset saavat nauraa ja luutnantti on ihastuksissaan.

»Sinä olet sittenkin numero yksi, Hedda», sanoo hän.

Mutta kun Hedda-rouva on esittänyt hänen maljansa ja itse aloittanut eläköönhuudon, ja kuusikko on soittanut fanfaarin, iskee hän silmää itäisen Ämtervikin kolmelle puhujalle.

»Anteeksi, että tulin väliin häiritsemään! Nyt on omien pitäjäläisten vuoro.»

»Omat pitäjäläiset ovat täydellisesti nolatut, rouva Hedberg», sanoo insinööri Noreen.

Samassa kajahtaa vanhan Jan Askerin klarinetti kaukaa puutarhasta. Ja kiiltäviä kypäriä ja haarniskoja loistaa puitten lomissa.

Käy ilmi, että Jan Asker ja lukkari Melanoz ovat matkalla tavanneet kolme kuolematonta jumalaa, Freijan, Odenin ja Torin, jotka olivat tulossa Mårbackaan, mutta eksyneet tiellä. He ovat ohjanneet heitä tänne, ja nyt, kun he ovat turvallisesti perillä, antavat he loistavien jumalien itse johtaa puhetta.

Ei puhetta. Nuo kolme jumalaa laulavat tunnetulla säveleellä kaikesta siitä, mitä luutnantti Lagerlöf on rakentanut ja saanut aikaan Mårbackassa. Joka sana on totta, ja monen silmään nousee kyyneleitä. Luutnantti itse on liikutettu vanhojen ystävien runosta.

»Melanozilla on tänään onnellinen päivänsä», sanoo hän. »Luulenpa sittenkin, Hedda, että omat pitäjäläiset vievät tänään voiton.»

Täten on juhla onnellisesti ja juhlallisesti saatu alkuun. Sitten vieraat hajoavat puutarhaan, he käyvät tervehtimässä marjapensaita ja kirsikkapuita, yrittävätpä jotkut tutkia, joko Mårbackan erinomaiset astrakaanit ovat ruvenneet kypsymään.

Mutta hetken kuluttua kajahtaa uusi fanfaari. Taaskin herrat tarjoavat käsivartensa naisille, ja nyt he saattavat heidät puutarhasta sisään taloon ja vaarallisia portaita myöten ullakolle.

Siellä on katselijapaikat järjestetty pienen teatterin eteen, joka on rakennettu valkoisista verhoista. Koko teatterin on rouva Lagerlöf järjestänyt, ja se on mitä somin laite.

Hetken odotuksen jälkeen esirippu kohoaa ja esitetään allegorinen laulunäytelmä, jonka Oriel Afzelius oli sepittänyt samana aamupäivänä ja jonka nimi on Munkki ja tanssijatar.

Tapaus on sijoitettu luutnantti Lagerlöfin ensimmäiseen syntymäpäivään, elokuun seitsemänteentoista 1819. Vastasyntyneen kehdon ääressä ei näy tavallisia haltijattaria, vaan kaksi symboolista olentoa, munkki ja tanssijatar. Ja tanssijatar tahtoo tehdä pojasta iloisen ja elämänhaluisen kavaljeerin, munkki sitävastoin toivoo, että hänestä tulisi askeettinen ja vakava mies. Kiihkeän kiistan jälkeen sopivat he kuitenkin siten, että kumpikin ohjaa osaltaan pienen Mårbackan lapsen elämää. Hän saapi siis jonkun aikaa elää nuorena upseerina, mutta elämänsä toisella puoliskolla hänen pitää asettua rauhaan, harjoittaa katumusta ja suorittaa hyviä tekoja Mårbacka luostarinaan.

Se on suurenmoista, suurenmoista. Oriel Afzelius munkkina ja Kristofer Wallroth tanssijattarena, puettuna huntuihin ja harsoihin, esittävät aarioita ja duetteja tunnetuimmista oopperoista, he eleilevät ja keskustelevat juhlallisella paatoksella ja lopettavat kiistansa vihdoin vallattomalla tanssilla.

Kun esirippu on laskenut, eivät suosionosoitukset ota koskaan loppuakseen. Huudetaan, tömistetään jalkoja ja heilutetaan nenäliinoja. Rouva Lagerlöf pelkää, ettei ullakon lattia kestä tällaista myrskyä, mutta luutnantti huutaa kovalla äänellä:

»Ai, ai, Melanoz, nyt taaskin ulkopitäjäläiset ovat voitolla.»

Mårbackan nuoriso on harjoitellut näytelmäkappaleen, ja sitä varten teatterikin oli pystytetty. Mutta heidän rohkeutensa on lamassa, kun heidän on nyt määrä alkaa. Eiväthän he voi kilpailla millään tavalla Oriel-enon allegorian kanssa.

Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on Savuke, ja hän näyttelee nuorta rouvaa.

Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin. Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö», sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»

Suosionosoituksista ja esiinhuudoista ei ole tulla loppua.

»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat pitäjäläiset pitävät puoliaan!»

Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän mennessä ei ole ollut aikaa.

Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta olla.

Tällä kertaa on vaihtelun vuoksi pihamaa valomerenä.

Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!

Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.

Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä entistä enemmän.

Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä, leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on, miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!

Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.

Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.

Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi Värmlanti, kaunis ja ihana maa!

Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin. Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten alla tämän kauniin säveleen tahdissa.

Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista elää, ettei voi olla itkemättä.

Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.

»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne, joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka värähtelee yössä.

»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi vuonnakin taas hakemaan.

»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne, jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.

»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun seitsemänneksitoista päiväksi.»

Jälkikirjoitus

Oli elokuun seitsemästoista vuonna 1919

Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja hevosilla oli parhaat valjaat.

Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle. Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.

Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot, olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.

Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina, jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä, hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.

Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni, millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki. Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty, niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.

Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja, koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.

Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi, olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle ei ollut aivan mieletön.

Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.

Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja pienokaisille.

Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista. Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki periaatteet heitettiin mäkeen.

Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.

Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.

Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.

Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.

Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.