SISÄLLYS: (continued 3)

Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan satamaan korjauttamaan Royal Jamesia, joka oli alkanut vuotaa pahoin, ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.

Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen ryöstämään pitkin rannikkoa.

Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett, meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia uhkaavan vaaran.

XXVI luku.

TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.

Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa makaavaa isoa purtta nimeltä Henry ja Sea-Nymph ("Merenneito"), palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista, oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään, risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.

Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen tultua kävivät karille matalille hietasärkille.

Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran yläjuoksulla.

Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan, niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa, niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos Royal James olisi ollut valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.

Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä. Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.

Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki, joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan suoraan heitä vastaan. Sekä Henry että Sea-Nymph nostivat ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.

Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin, eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.

Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis Royal James täysin purjein lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti Royal Jamesia vastaan, että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea minuuttia myöhemmin iski Henry vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan ja yhteisin voimin.

Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala — Henry ja Royal James makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut maalitauluksi, kun taas Sea-Nymph oli niin etäällä, ettei se voinut lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.

Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat, ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle kyljelle, niin että Henryn kansi tuli aivan alttiiksi Royal Jamesin tulelle. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi, varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat Royal Jamesin kylkeä minkä ennättivät.

Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua. Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan, tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla ja kahta ankarammalla tulella.

Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.

Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta: Henryn runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden, kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti, mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan. Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän kimppuunsa. Royal Jamesilla syntyi kova hälinä ja neuvottomuus. Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain, ylivoimaisten vihollisten käsiin.

Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta. Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun hra Rhett laski Royal Jamesin kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.

Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari, säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota, vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.

Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa kurjan laputtaa matkoihinsa.

Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan — että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin hänen rikoskumppaninsa.

XXVII luku.

KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.

Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi, ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen koko ison kuunarin.

Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin, jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä kauppalaivoissa.

Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.

NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys. Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren, joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili New York's Revenge ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa — idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka pieniä ja mitättömiä hyvänsä.

Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä. Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä silloin majaili brittiläinen sotalaiva Phoenix, ja pyysi toimittamaan tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään. Phoenixin purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla, putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.

<tb>

Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin telkien takaa.

Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin. Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä, miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt laakereita, niin mikseikäs hänkin?

Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta vallattu Royal James, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi, oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa, ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin. Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan King Williamin, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli Mediterranean-laivassa, ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen, kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen hölmistyneille merirosvoille.

Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan, Sea-Nymphin ja Royal Jamesin — jotka vielä joku aika sitten olivat niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.

Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi. Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko kaupungin.

Mutta kun Royal James ja Sea-Nymph viimein tulivat niin lähelle rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit olla varmat voitostaan.

Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn: "Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan, välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa liehui ylpeästi Englannin lippu.

Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen. Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi amiraali. Hän komensi Mediterraneanin ja King Williamin myöskin nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun King William oli laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.

Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle, huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia", s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään lastiruumaan.

Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja King William ja Mediterranean palasivat Charlestoniin anastamansa laiva mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.

Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot. Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.

Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.

XXVIII luku.

HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.

Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.

Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika, josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.

Kun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle. Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa paremmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.

Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta, karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset vierustoverinsa.

Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa. Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa. Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun eivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa "Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat jalan astuneet kynnyksen yli.

Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli, ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.

Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua. Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi, pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti omintakeisesti meriä hävittämään.

Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä, tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan. Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan pistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset toverinsa.

Muita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous. Hän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli vangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria päätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha viehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen naiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut muutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä siinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja he päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti kiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä mies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän tietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.

Alttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti kaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai toisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa jokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin puolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka Maria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin liian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän sai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle pienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen kaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi iskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys, toista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja taistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria palasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison innokkaasti osoittaessa suosiotaan.

Sissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny, ja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein hyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin tytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut maanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään talossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon enemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja häikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut erääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän huolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen ja haavoitti tyttöä rintaan.

Ei siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen, yksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan nuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet päällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä salaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen kuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa tämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä ammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan Uuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari oli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin kotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden seikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin urhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja, joista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai sankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän miehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa mielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.

Anna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin, ripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla matkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin vaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta suuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Nyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa rosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan toisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin, sallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi lohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain ylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi ollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen nyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.

Kapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen laivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä pelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat naiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja sotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet vierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin osa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta tulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen antautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.

Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan, mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.

Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.

Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen naispuolinen merirosvo.

On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan; mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin käsiin.

XXIX luku.

MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.

KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.

Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa. Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin [Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti), Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.] mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä — niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.

Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.

Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi, joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan, että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun, jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen Lowin perään.

Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa, sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia. Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan

Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan Hondurasiin lähtevään laivaan.

Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa ruokaa metsistä löytäisi.

Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.

Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia "liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen, jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli vanha kokenut merirosvo.

Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin, ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.

Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen, päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.

Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.

Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä ilkityöstä.

Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.

Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.

Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä, ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä niissä oli anastamisen arvoista.

Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.

Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan. Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat, varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin laivastolle.

Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista, niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä pelastetuiksi.

Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta, kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.

Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.

Sitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia. Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan, jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita, rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa tarjoa.

Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.

Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon omiksi.

Jälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen tuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode Islandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan ja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta, vaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta raukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen kaikkein kehnoimmista hylkiöstä.

XXX luku.

MEKSIKON LAHDEN SISSI.

Viime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla muuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja suupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli ranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu "Meksikon lahden sissin" nimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia koko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän tavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä tässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.

Lafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden veljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin hevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta ei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen mielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen sikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun kaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa keskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. "kaapparivaltuuksia" yksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät tavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan. Kuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista oli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama Alabama, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana oli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka — Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen — oli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes pitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle liki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista vahingoista. Suom. huom.]

Noihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka nimittivät itseään "privatiereiksi" eli kaappareiksi, vaikka itse teossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut yhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan välillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden hallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia Ranskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat monet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan Espanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia laivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia, koska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita ranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka sekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein muodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen käsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein kultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät kaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä ja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa eikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia ongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan periaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli niiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat sen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan pitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä peninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin soveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin pian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit kuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.

Tietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan autiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi kyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän kauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada tavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New Orleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä päinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin rauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä sallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt näiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava ne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden välikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne jälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä ollenkaan vaivattiin.

Tämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias liikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri sellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan, ennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen ylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen aseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin kaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden historiassa.

Lafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle alalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle kykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin sonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin kuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan, sillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen huomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla maakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi kerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta, eikä se tapahtunut kummallakaan kerralla "Iloisen Rogerin" alla, kuten mustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea oikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti sellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan, jonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.

Juhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan Baratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat hänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja haluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen riippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.

Toiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä suurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti kuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei vaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita tullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen melkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka saivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita yhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.

Vihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa vuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin toimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja lähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin salakähmäisen liiketoimen Baratariassa.

Lafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään, ja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen kaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi retkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään sen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja takavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.

Kun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä vastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä pitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan pientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät isot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne lähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha ruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen tapaus.

Vahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan kaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin vastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten sissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista ja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun kaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten puheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja salakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.

Tykkivene Sophia lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana Baratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle rupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan väestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta mieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi rantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin etäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte päätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän pelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli hävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä sitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi hänen tärkeimpiä etujaan.

Jo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei se ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta näki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli paitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden tavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko hra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä asiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä, vaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun molemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.

Kun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun puettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan mielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen joukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen. Mutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli heitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin, sillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman ylellisyystavaroita.

Avattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte kovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan väestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki suosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi oli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon lahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään liittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi Baratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen laivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei Baratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan Yhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa ja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.

Lafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut ruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen hevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen hän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa tässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli tässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen Yhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja hänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri retkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.

Baratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi pukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen mies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan. Hän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen nokkeluus voi pelastaa hänet.

Ensi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni Lockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli ensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä joukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään yhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi viikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa moisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat englantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti viisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan palata Baratariaan kahden viikon perästä.

Selvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti Lafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa. Hän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni Lockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa selosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän kautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin vihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte ilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta aseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin valtikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat ottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis miehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista vastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä luovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja kaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän kirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin lähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin persoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon puolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan Yhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle Louisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin taitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta luottamusta häneen.

Kuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille Lafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin julki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten uhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta hän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta rangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä — Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta minkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja salakuljettajani kanssa.

Keskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten julkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan lähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson kohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti Baratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai poltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden haltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten miestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi joutumasta.

Sovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle ja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta minkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän uskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan takaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli tapahtunut.

Kun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö tuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan Yhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen neuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs etevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti Lafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja lainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.

Jo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin todenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet hirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain sotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson, painattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa sodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät surkeilleet haalia puolelleen sellaisia "hornan hirtehisiä" kuin Lafitte ja tämän joukko olivat!

Mutta yleinen mielipide oli edelleen "Meksikon lahden sissin" puolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä arveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun voi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän miesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä kaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa verisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin tähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen, jossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen anteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat parantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.

Lafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia Yhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä mihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt Lafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut ja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa oli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin kurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan hävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus kipeimmin tarvitsi hänen apuaan.

Loukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden toveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin kehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa elämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa. Kohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää ei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja kun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään, otaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen surmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä. Jotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa kuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.

Mutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään, jonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä "Meksikon lahden sissi" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka vain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.

XXXI luku.

AARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.

Kaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista merisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun romantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden koulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa kapteeni Kiddiä.

Itse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen sissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja pelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli kapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt Amerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin muista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen aarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen sankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet kaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin hahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat lankansa.

Toinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä: toinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin erikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.

Kuten jo sanottiin, kertovat miltei kaikki tarinat kapteeni Kiddin tavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla, jopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle tiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita. Vähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat vanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru kertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja nakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina haamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut yrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat ovat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat näistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että ne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten kultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia järjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt uskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi. Eipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta varustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta Pohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa koskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa kohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin mahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään muita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden valaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin juttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä istuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.

<tb>

Seuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan sitä muutamalla pienellä "Hannan huuto" nimisellä rannikkosaarella Kap Codin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.

Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.

Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori, ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri kuljeskeleviin joutilaisiin.

Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin, jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä saaneelta luodolta mantereelle.

<tb>

Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta. Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista elävyyttä.

Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla. Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.

Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle, josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.

Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä, sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?

Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin, joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.

Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa. "Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan. "Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"

"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta sormeakaan!"

Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään, mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät olan takaa.

Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä arvannut oikein.

Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.

Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen, jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä. Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen, heloittavan tähden.

Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella vedetyksi petäjästä tähteen.

Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli korollaan merkinnyt.

Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.

Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä. Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu, oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi tai joiksikin sentapaisiksi.

Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja pitelevän käden.

"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi pahemmin kuin koskaan ennen.

Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta, astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.

Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään. Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus, ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse, sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.

Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä, sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen kätketylle aarteelle.

"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä, ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret kantoivat.

Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies. Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan. Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä ympäri ja laski uudestaan seitsemään.

Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari, ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.

Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä rantahiekasta."

"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa. Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi kohtasimme!"

"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"

"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"

"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.

"Mutta, Abner", esteli Mari, "luuletko, että se on oikein tehty?"

"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille. Jos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat ne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme tänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän pitää lähteä."

Juosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät kerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja kavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian sillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä olivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen vanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta oksaansa heitä kohti.

Hukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan ja katsahti sitten taivaalle. "Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen viime yönä, Mari-kulta?" sanoi hän vaimolleen. "Tuolla on nyt alhaalla yksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä oikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen."

"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin", virkkoi Mari. Ja sitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui eteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen kohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja sitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.

Kymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta, ja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. "Tämä ei olekaan oikea kohta", kivahti Abner. "Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en katsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva."

Suuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa rantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski seitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän askelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa vastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.

Kuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että Abnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä enemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän askeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka voinut löytyä.

Ilmeisesti oli jotakin kierossa. Abner raapi korvallistaan ja arveli, ettei hän nytkään ollut valinnut oikeaa tähteä, mutta Marin mielestä eivät hänen säärensä olleet tarpeeksi pitkät. "Tuo rosvopäällikkö", sanoi hän, "oli iso mies ja astui pitkiä askeleita. Seitsemän hänen askelettaan vie kauemmas kuin sinun seitsemän, Abner."

Abner otti nyt vähän pitempiä askeleita; mutta vaikka hän ja hänen vaimonsa ahersivat ja mittailivat päivänkoittoon asti, eivät he voineet keksiä kohtaa, jota olisi kannattanut ruveta kaivamaan, ja viimein saivat he tyhjin toimin ja murheellisin mielin palata tyhjään kellariinsa.

Kun eivät seuraavatkaan yritykset onnistuneet sen paremmin, kertoivat he asiasta muutamille naapureilleen; ja nyt alkoi oikein kihistä kaivajia, ei ainoastaan Abnerin ja Marin osoittamalla paikalla, vaan peninkulmamäärin pitkin koko rannikkoa, ja juttua kerrottiin ja kerrottiin yhä uudestaan, niin että se on elänyt aina meidän päiviimme saakka. Mutta kapteeni Kiddin kätkettyä aarretta ei vain ole löytynyt.

<tb>

Tässä muutamia piirteitä siitä romantillisesta satuhämystä, joka väikkyy kuuluisan aarteenkätkijä-sissin hahmon ympärillä. Epälukuisissa kansanlauluissa, suusanallisissa tarinoissa ja seikkailukirjoissa on tuota aihetta yhä uudelleen käsitelty. Mutta mistään rosvotöistä Amerikan rannikoilla ei niissä yleensä ole puhetta. Seuraavassa luvussa annamme muutamia piirteitä todellisen kapteeni Kiddin elämästä ja luonteesta.

XXXII luku.

TODELLINEN KAPTEENI KIDD.

William Kidd — eli Robert Kidd, sillä kumpaakin nimeä on historiassa käytetty — oli kauppalaivuri, jolla oli vaimo ja perhe New Yorkissa. Hän oli yleistä arvoa nauttiva mies ja pidettiin etevänä merimiehenä. Vuoden 1690:n tienoilla, kun sota oli syttynyt Englannin ja Ranskan välillä, sai hän kaapparivaltuudet, ja parissa kolmessa ensi kahakassa ranskalaisten laivain kanssa hän osoittihen myöskin kykeneväksi sodankävijäksi ja laivanpäälliköksi.

Moniaita vuosia myöhemmin purjehti hän Englantiin, ja siellä viipyessään hän sai aivan erikoisluontoisen määräyksen. Tähän aikaan teki Englannin hallitus parastansa lopettaakseen merirosvoilun Amerikan rannikoilla, ja New Yorkin äsken nimitetty kuvernööri, Sir George Bellomont, suositteli kapteeni Kiddiä sopivaksi mieheksi johtamaan jotakin sissejä vastaan lähetettävää laivaa. Ottaessaan täten vastaan meripoliisin päällikön toimen ei Kidd sitoutunut kruunun palvelukseen, vaan erään harvalukuisen rahamiesyhtiön, jonka tarkoituksena ei ollut ainoastaan kauppaliikkeen suojeleminen ja merirosvojen nujertaminen, vaan myöskin näiltä saadun saaliin korjaaminen parempaan talteen.

Kiddillä oli siis toimena kahdenlainen tehtävä, nimittäin häiritä hallituksen valtuuttamana kaapparina ranskalaisten kaupankäyntiä Pohjois-Amerikan rannikoilla ja yksityisen, hallituksen suosiman yhtiön nimessä hävittää merirosvoilua samoilta vesiltä. Hänellä oli määräys korjata talteen kaikki sisseiltä riistetty saalis yhtiömiesten hyväksi, josta kymmenykset tulivat Englannin kuninkaan kukkaroon.

Kidd lähti Englannista isolla, 70-kanuunaisella ja 80-miehisellä Adventure- ("Seikkailu") laivalla, ja jo ylimenomatkalla kaappasi hän erään ranskalaisen laivan, jonka vei voittosaaliina New Yorkiin. Siellä hän varusti miehistönsä melkoista suuremmaksi kuin Englannissa oli ajateltu tarpeelliseksi; lupaamalla sievoisen osuuden kaikista ranskalaisista tai sissilaivoista keräytyvästä saaliista hän sai suuren joukon reippaita ja aseidenkäyttöön tottuneita pikipöksyjä palvelukseensa, niin että kun Adventure lähti New Yorkista ensimmäiselle varsinaiselle vartiomatkalleen, oli siinä miehistöä 155 miestä, kaikki karkaistua väkeä.

Mutta tällä vastaleivotulla merikomisarjuksella oli varsin merkillinen käsitys toimialastaan: sen sijaan että olisi jäänyt ohjeittensa mukaan suorittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan rannikkovesillä, purjehtikin hän hilpein mielin Madeiraan, kiersi Hyväntoivonniemen nokan, sivuutti Madagaskarin ja päätyi Punaiselle merelle — siis aivan sama juttu, kuin jos varkaita kotikaupunkinsa kaduilta kiinniottamaan komennettu NewYorkin poliisi purjehtisikin suoraapäätä Intian Mogulin maahan.

Näille maailmanäärille saapuessaan tuli laveatuumainen kapteeni olleeksi merellä kokonaisen vuoden hävittämättä ainoaakaan ranskalaista tai merirosvoalusta, eikä ollut hankkinut saalista penninkään edestä omiin eikä yhtiön osakasten taskuihin. Hänen miehensä olivat tietysti hyvin ihmeissään tällaisesta poliisitoimen hoitamisesta, josta ei kellekään, varsinkaan heille itselleen lähtenyt yhtään helisevää hyötyä. Mutta Punaiselle merelle tultua piti kapteeni heille uljaan puheen, jossa sanoi antavansa palttua merirosvojen ajelulle ja rupeavansa sen sijaan itse merirosvoksi, ja tyytymättä tullaamaan ranskalaisia laivoja — johon hänellä oli laillinen valtuutus — aikoi hän käydä jok'ainoan merillä liikkuvan laivan kimppuun, mitä kansallisuutta ne olivatkin, kunhan niissä vain oli kelpo saalista korjattavana. Edelleen selitti hän tulleensa näille itäisille vesille yllättääkseen erään Mokkasta tulevan ja kaikilla itämaan kalleuksilla lastatun kauppalaivaston, jota näihin aikoihin odotettiin saapuvaksi Punaisen meren aliseen osaan. Adventuren miehistö, joka oli väsynyt pitkälliseen työttömyyteen ja joutavaan juoksuun, tervehti yksimielisellä hyväksymisellä kapteenin suunnitelmaa ja suostui rupeamaan merirosvoiksi.

Kidd odotteli hyvän aikaa ikävöityjä Mokkan laivoja, mutta kun ei niitä kuulunut, käänsi hän huomionsa toisaalle. Hän yllätti erään maurilais-laivan, jossa oli englantilainen kapteeni; ja kun Marokko ei tähän aikaan sattunut olemaan sotakannalla Englannin kanssa ja laivan kansallisuuden siis olisi pitänyt suojella sitä Englannin hallituksen lähettämältä vartioalukselta, rikkoi Kidd täten muodollisestikin työsopimuksensa ja kansainväliset merilait sekä ilmaisi sissiluonteensa. Kaikella mahdollisella kidutuksella ei maurilaisilta saatu muuta saalista kuin pikkuisen rahaa, mutta Kiddin ja hänen miestensä ruokahalu oli herännyt, ja he jatkoivat uljaasti riistanpyyntiretkeään itäisen maailman vesillä.

Jonkun ajan kuluttua Adventure yhdytti erään komean englantilaisen laivan nimeltä Royal Captain ("Kuninkaallinen kapteeni"), mutta vaikka siinä oli oikein suuta-vetistävä lasti, jätti Kidd sen kumminkin rauhaan. Hän ei ollut sissiurallaan vielä karkaistunut kylliksi käymään englantilaisella laivalla ja miehistöllä toisen englantilaisen laivan ja miehistön kimppuun. Siispä "Seikkailu" tervehti "Kuninkaallista kapteenia" kaikilla asiaankuuluvilla menoilla ja alukset erkanivat toisistaan. Mutta tällainen haikaileva tunnollisuus ei ollut Kiddin laivaväen mieleen. He olivat jo päässeet saaliin makuun ja himoitsivat enempää; tässä oli nyt ollut suun edessä uljaslastinen englantilainen laiva, joka olisi ollut helppo valloittaa — ja annapa, kun tuo vietävän kapteeni nyt päästi sen niine hyvineen menemään, heidän äännekkäistä vastalauseistaan ja murinastaan yhtään välittämättä.

Miehistä oli vallankin muuan tykkiniekka, William Moore nimeltään, niin töykeä harmissaan, että unohti merikurin ja joutui kapteenin kanssa ankaraan riitaan, joka päättyi siten, että Kidd iski häntä rautapantaisella sangolla päähän, jotta kallo halkesi ja mies kuoli seuraavana päivänä. Siitä kapina kohta asettui.

Kapteenilla oli sentään muodollisia tunnonvaivoja uransa vaihtamisen takia; sillä vaikka hän nyt oleilikin toisella puolella maapalloa ottain saalista mistä sai, piti hän kumminkin varansa, ettei vain sanoma hänen tihutöistään ennättäisi kotimaahan ennen häntä. Senvuoksi hän kerran vallattuaan oivan laivan, jonka lastin korjasi omaan ruumaansa, piti neuvoa, että valtaus saisi tavalla tai toisella laillisen luonteen. Laiva oli maurilainen ja sen kapteeni hollantilainen — siis kaksikin syytä jättää se tähän aikaan rauhaan; mutta neuvokas Kidd pakotti erään matkustajista kirjoittamaan todistuksen siitä, että alus olikin ranskalainen. Kun toiset matkustajat pistooli ohimolla olivat vannoneet sen todeksi ja vahvistaneet asiakirjan allekirjoituksillaan; pisti Kidd myhäillen paperin taskuunsa ja päästi miespahat menemään paljaiksi riisuttuina. Jos siis nousisi kysymys hänen tointensa luvallisuudesta, voi hän rehellisellä naamalla lyödä pöytään laillisen ja asianmukaisen todistuksen.

Kidd raivosi sitten Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien pahaa-aavistamattomain kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä ja kooten hyvää ansiota. Vihdoin yhtyi hän oikeaan herkkupalaan, Armeniasta tulevaan Quedagh Merchantiin, jota myöskin kuljetti englantilainen kapteeni. Kiddin omatunto oli jo käynyt anturanahkaiseksi eikä hän enää epäröinyt käydessään minkään laivan kimppuun. Tuo iso kauppahaaksi kaapattiin, ja sen lasti oli arvokkaimpia, mitä koskaan oli merirosvojen käsiin joutunut, sillä yksistään Kiddin oma osuus saaliista vastasi enempää kuin 300,000 markkaa. Tällainen makupala oli kiireimmiten korjattava talteen, ja rupeamatta siirtämään lastia merellä omaan alukseensa vei hän vallatun laivan mukanaan Madagaskariin, jossa hän myöskin voi päästä sen matkustajista eroon. Täällä tapasi Kidd ensimäisen merirosvolaivan koko pitkällä matkallaan. Sitä komensi muuan englantilainen sissi nimeltä Culliford. Kiddin olisi oikeastaan, poliisivaltuuksilla kun vielä oli varustettu, pitänyt iskeä tämän niskaan; mutta rosvon luonto voitti hänessä ahneuden ja hän päinvastoin teki aseveljeyden Cullifordin kanssa, jotta tästedes käytäisiin yhdistetyin voimin saalista pyytämään.

Tätä toveruutta ei kuitenkaan kestänyt pitkälti, sillä kapteeni Kidd arveli jo ajan tulleeksi, jolloin hänen oli palattava kotia tekemään esimiehilleen tiliä toimestaan. Kun hän oli harjoittanut rosvoustaan niin etäisellä maailmankolkalla, toivoi hän voivansa uskotella Sir George Bellomontille ja muille isännille, että hänen kokoamansa saalis oli peräisin ranskalaisista ja sissilaivoista ja että sitä jaettaessa hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan oman osuutensa. Hän ei kumminkaan palannut takaisin Adventurella, koska koko saaliinsa ei olisi siihen mahtunut, vaan keräsi sen kaiken äskenmainittuun Quedagh Merchantiin, poltti vanhan laivansa ja lähti iloisin mielin kotimatkalle.

Mutta Länsi-Intiaan tultuaan uuttera merien vartija sai suureksi ällistyksekseen ja murheekseen todeta, että tieto hänen urhotöistään Intian merellä olikin ennättänyt ennen häntä kotimaahan, ja että siirtomaan-viranomaiset olivat niin sydämistyneet että olivat lähettäneet kiertokirjeitä ympäri Englannin amerikkalaisia siirtomaita, joissa käskettiin vangitsemaan Kidd heti kun hän ilmestyisi johonkin Amerikan satamaan. Tämä oli hyvin masentava tieto runsasta saalista kotiintuovalle kapteenille, mutta ei hän silti antautunut epätoivoon. Hän tiesi, että rahat vaikuttavat usein yhtä voimakkaasti ihmisten mieliin kuin palavinkin oikeudenharrastus. Sir George Bellomont, joka nyt asui NewYorkissa, oli hänet matkaan lähettäneen yhtiön ensimmäisiä miehiä, ja Kidd toivoi, että kuvernööri runsaan saaliin nähdessään unhottaisi häntä vastaan tehdyt kurjat kantelut. Siinä tapauksessa hän voi palata vaimonsa ja lastensa luo sievoinen omaisuus mukanaan ja astua pelotta tutkijakunnan eteen selvittämään toimintaansa etäisillä vesillä.

Kidd ei tietystikään ollut niin houkkamainen, että olisi kiirehtinyt NewYorkiin Quedagh Merchantilla ja siten vienyt mukanaan yhden tärkeimmistä todistuskappaleista itseään vastaan; ei, vaan hän osti pienen purren, johon sovitti puhtaan rahan ja kaikkein kallisarvoisimman saaliin ja jätti ison laivansa lopputavaroineen Länsi-Intiaan erään veijaritoverin hoteisiin, läheten pikku purrella varovaisesti Uuden Jerseyn rantoja. Haluten hartaasti saada etukäteen tietää, minkälainen vastaanotto häntä odotti, poikkesi hän Delaware-lahteen tultuaan muutamaan pikku satamaan ottamaan lisää ruokavaroja; siellä hän kuuli, että hänellä oli sangen vähän toivoa päästä perhettään katsomaan ja saada esimiestensä taholta sellainen vastaanotto kuin onnekkaalta matkalta kotia-palaava ansiokas merimies voi odottaa. Pienessä kyläpahasessa tunsivat moniaat hänet, ja kohta levisi NewYorkiin sanoma, että tuo hirtehisen merirosvo Kidd luimisteli jossakin lähirannikolla. Tykkivene lähetettiin silloin heti häntä ottamaan kiinni, ja huomaten mahdottomaksi enää piileksiä NewYorkin läheisyydessä, sittenkun hänet oli keksitty, purjehti Kidd pohjoiseen päin ja laski Long Islandin salmeen pääkaupungin edustalla.

Sinne tultuaan varoi tuo viisas veijari kumminkin käymästä loukkuun ja rupesi näyttelemään paimenkoiran osaa, joka muka vahingossa oli tappanut vartioimiaan lampaita. Joka tavalla hän koetti vakuuttaa viattomuuttaan ja hämmentää kaikkia hänelle tukalia todistuksia. Hän kirjoitti Sir George Bellomontille, että hän olisi kiiruhtanut tämän luo tekemään tiliä toimestaan ja tuomaan tälle voitto-osuutensa, jollei olisi kotivesille tultuaan saanut kuulla, että hänestä kierteli kaikenlaisia ilkeämielisiä ja kunniallekäypiä huhuja.

Tällä väliajalla, jolloin odotteleva sissikapteeni ei tietänyt mitä oikein tehdä ja mihin ryhtyä, luulevat ne, jotka uskovat Kiddin haudattuun aarteeseen, hänen kätkeneen kalleimman saaliinsa eri paikkoihin, jotta eivät ne ainakaan joutuisi nuuskijain käsiin, jos hänet vangittaisiin. Muuan sen ajan hurjia juttuja on, että eräs sotalaiva oli ajanut kapteeni Kiddin purtta edellään Hudson-virtaa ylöspäin ja että sissit, huomatessaan etteivät vesitse pääsisi pakoon, olivat upottaneet purtensa ja paenneet rannalle laahaten mukanaan niin paljon kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä kuin olivat saattaneet kantaa sekä haudanneet ne jonnekin Dunderberghin juurelle. Hyvä osa vuoren kalliopintaa on myöhemmin louhittu murskaksi etsittäessä kätkettyä aarretta, mutta mitään löytämättä. Tosiasia on kumminkin, ettei tulimmaisessa tuskassa tietoja odotteleva Kidd, hievahtanut mihinkään Long Islandin kupeelta. Hän pelkäsi saapua New Yorkiin, vaikka olikin ahkerassa yhteydessä kaupungin kanssa ja sai perheensäkin laivaansa.

Mutta tähän aikaan sattui todellakin tapaus, joka antoi aihetta kaikkiin Kidd-taruihin. Pelätessään joka hetki viranomaisten iskevän kiinni häneen ja hänen alukseensa, tuntui kapteenista arveluttavalta pitää niin kallisarvoista lastia luonaan, jonka vuoksi hän nousi maihin Gardinerin saarelle Long Islandin rannikolla ja hankki saaren omistajalta luvan haudata joukon liiketavaroita talteen tämän alueelle. Se oli vallan suoraa menettelyä. Hra Gardiner tiesi aarteesta, ja kun Kidd myöhemmin todistettiin syypääksi merirosvouteen, kaivettiin kaikki kätketyt tavarat maasta ja luovutettiin hallitukselle. Tämä näyttää olevan ainoa tapaus, jolloin Kidd todella hautasi jotakin rannikolle, ja siitä ovat kaikki nuo kolmattasataa vuotta kummitelleet aarteenkätkemisjutut saaneet alkunsa.

Kiddin pursi viipyi moniaita viikkoja Long Islandin salmessa; sitten hän sai rohkeutta ja lähti Bostoniin tapaamaan eräitä siellä asuvia vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hän sai vapaasti liikkua kaupungilla viikon päivät, ja sitten vasta hänet vangittiin.

Kiddin loppuvaiheet on pian kerrottu. Hänet lähetettiin raudoissa Englantiin oikeuden eteen ja siellä hänet tuomittiin kuolemaan, ei ainoastaan merirosvouden harjoittamisesta, vaan myöskin tykkiniekka William Mooren murhasta. Hänet teloitettiin ja hänen päätön ruumiinsa ripustettiin kahleissa Thames-virran rantapenkereelle, jossa se heilui vuosikausia peloitukseksi ja varoitukseksi kaikille ilkeämielisille merenkulkijoille.

Kiddin oikeusjutun ja teloittamisen aikaan syntyi arkkiveisu, jota laulettiin laajalti Englannissa ja Amerikassa. Se oli hyvin pitkä, sisältäen alun kolmattakymmentä säettä. Suomennamme niistä tähän eräitä.

Robert Kidd minä olin, mun seilatessain, mun seilatessain, Robert Kidd minä olin, mun seilatessain, Robert Kidd minä olin, Lain Jumalan polin Ja hurjasti elin, mun seilatessain.

Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain, mun seilatessain, Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain, Hyvät neuvot mä sain, Mun taatoltain: Elä ihmisiks' ain, mun seilatessain.

Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain, mun seilatessain, Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain Ne neuvot ne jäi, Ja mä kuljin vain näin Aina hornahan päin, mun seilatessain.

Minä murhasin, löin, mun seilatessain, mun seilatessain, Minä murhasin, löin, mun seilatessain, Minä murhasin, löin Ain' päivin ja öin, Kehen säiläni sattui, mun seilatessain.

Minä ryöstin ja rosvosin, seilatessain, mun seilatessain, Minä ryöstelin vain, mun seilatessain, Minä ryöstelin vain. Mitä käsiini sain Hopeit', kultia ain', mun seilatessain.

Iso itku oli Ranskassa, seilatessain, mun seilatessain, Iso itku oli Ranskassa, seilatessain, Iso itku oli Ranskass', Ja myöskin Spanjass', Kun vein niiden aartehet, seilatessain.

Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin, minut tuomittihin, Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin, Mut loppun' jo löi, Paha omansa vei, Minut kauheaan kuolemaan tuomittihin.

Tulit vanhat ja nuoret katsomahan, mua katsomahan, Tulit vanhat ja nuoret katsomahan, Tulit katsomahan Kuinka rangaistaan Mua julmasti nyt, tulit katsomahan.

Ota oppia siit, sinä pieni ja suur, ota oppia siit, Sinä pieni ja suur, ota oppia siit, Sinä pieni ja suur, Paina mieleesi juur, Kuinka syntisen käy, ota oppia siit.

Kerrotaan, ettei Kidd oikeuden edessä osoittanut mitään katumusta, vaan väitti olevansa vain valheellisten ja ilkeämielisten kadehtijain uhri, jotka olivat tehneet väärän valan häntä vahingoittaakseen. Myöskin syytti hän ylhäisiä työnantajiaan, jotka olivat varta vasten lähettäneet hänet rosvoilta rosvoamaan ja jotka siis aloitteentekijöinä olivat paljon syyllisemmät häntä, joka muka oli ollut vain verraten viaton välikappale heidän käsissään. Mutta mitkään verukkeet eivät häntä pelastaneet, hänen syyllisyytensä oli tuomareille päivänselvä, ja tuo kaikissa suhteissa mitä kelvottomin mies sai ansaitun julman rangaistuksen.

Kehnompaa veijaria lienee tuskin koskaan purjehtinut mustan lipun turvin. Hallituksen valtuuttamana upseerina hän itse harjoitti niitä rikoksia, joita lopettamaan hänet oli lähetetty; hän petti omia miehiään, ryösti ja kidutti omia kansalaisiaan ja ystäviään ja menetteli konnamaisesti yksin Länsi-Intian alkuasukkaitakin kohtaan. Näiden oli tapana tuoda ruokavaroja sisseille, jotka hyvät naapuruusvälit säilyttääkseen yleensä maksoivat heille runsaasti tuomisistaan. Kidd kannatti intiaaneilla laivaansa täyden lastin ruokavaroja, ja kun lähdön aika tuli, nostatti hän ankkurin ja purjehti tyytyväisenä tiehensä, maksamatta vesipisarastakaan alkuasukkaille, jotka jäivät perin noloina rannalle katselemaan kelvottoman jälkeen.

Vaikka kapteeni Kidd siis oli kaikkea muuta kuin ihailtava sankari, on hänen maineensa kuitenkin säilynyt halki vuosisatojen suurempana kuin monen suuripiirteisimmän sissiluonteen, ja hänen nimensä on tavallaan edustanut koko sissitointa jälkimaailman silmissä. Ja siihen omituiseen, nurinkuriseen seikkaan ovat epäilemättä antaneet aihetta tarut hänen muka maahan kätkemistään aarteista, jotka ovat hyväilleet ihmisten kurjaa kullanhimoa.