SISÄLLYS: (continued 2)

Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät! päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset. Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla johtajainsa käskyjä.

Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta, sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne, sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin sotajuonta.

Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta, että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle. Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.

Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin onnistunut.

XV luku.

KOSTO KOHTAA.

Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista. Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista; ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi hakijoille.

Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse syötävää.

Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva kaunis kirkko paloivat poroksi.

Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa, raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.

Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero; ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta, ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin. Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa. Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi helpotukseksi tiehensä.

Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.

Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on, että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.

Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin "kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin 3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500 markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.

Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä, ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun, lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan. Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan yhtä pian kuin se oli hankittukin.

Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan, jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä. Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.

Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua. Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi; L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta, joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan, väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä estämään hurjimusten voittokulkua.

Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua, jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä kaupungista oli viety.

Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu. Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti kasvavan ruohon sisäsäikeistä.

Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista. Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen, mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.

Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin karille.

Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua. Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista vehnäjauhoista.

L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois. L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.

Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja, ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä, joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään toisia heidänrotuisiaan kohtaan.

Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.

XVI luku.

SISSI-RUHTINAS.

Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.

Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle, joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.

Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan, jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.

Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.

Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.

Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa, joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o. yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.

Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.

Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla, jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka- ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa. Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.

Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon. Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.

On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.

Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista harkitsemiskykyä.

He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.

Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.

Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli tehtävä.

Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja, munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa, ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.

Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin, ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen. Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin varjelluksi.

Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.

Sissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia. Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki poltettaisiin poroksi.

Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan, joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta, riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat kantaa muassaan.

Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit viimein tiehensä.

Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin 250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä, että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.

Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa. Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen löysi sen ja anasti itselleen.

Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä kerrotaan, kuinka muuan

Taffy oli Walesista ja aika suuri varas, huonomp' ei sille kelvannut kuin ydinluista paras.

Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa kimppuun ja iski häneltä kallon halki.

Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.

XVII luku.

KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.

Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.

Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä ryntääjäin niskaan.

Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki- ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.

Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain; mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti surma-asetta.

Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki poltettaisiin poroksi.

Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi, että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan, että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin". Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä "vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan", jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.

Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.

Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu, nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan ja joka mies sai runsaan osuuden.

Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon. Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin alus koko laivueessa.

Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.

Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan, jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.

Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun; mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.

Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan. Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla — tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana ruutisäiliöstä.

Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan. Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan pitkäaikaiseen vankeuteen.

Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä, vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.

XVII luku.

SISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.

Morganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva Savona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla lastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella merellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat pitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin ryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein saapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään kokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan espanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun muuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.

Tämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten, kun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit Karaibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden kaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt Morganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä. Varmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata ja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa kuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta puolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon omaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.

Niinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä, jonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar. Tultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat laivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään linnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä saada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon, ja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun, johon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka sorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna ja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka viimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.

Mutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin tuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen tyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen ympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen päälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin kauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.

Nyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta. Kun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he miehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri autioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain huvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin yleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa lähdettiin tavoittamaan pakolaisia.

Kolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen menoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät vertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille urhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin vierailemaan Gibraltarissakin.

Siellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen tulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli jäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt mennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa kätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen saviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut omistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla tavalla kuoliaaksi.

Viisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain kauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja uhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat hajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat kokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet. Moniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät myrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.

Vihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen, jonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos espanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven suulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi luvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat laivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita arvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.

Maracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi, mutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt voivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille sotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä, ja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen merenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi, se merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat tavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu monilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään rosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa eivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä he missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan linnoituksen tykkien ohitse.

Mutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti, mikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa espanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi polttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen vapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi pitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan tämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa seurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi jäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin sisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken saaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän ehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä, ja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.

Vastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin torille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he mielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan, vannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka mies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin raivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.

XIX luku.

MORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.

Tänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan kekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin polttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta aluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi se taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla päästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.

Morgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva varustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka, terva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin yhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin pystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä ainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin ampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä pölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta, joka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin pelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon, aarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti painumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.

Nähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen amiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän suoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen kiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan kannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni amiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät sitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti, ennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä. Polttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja tämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.

Erään lähelläolevan espanjalaisen laivan päällikkö säikähti niin tuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja senkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan kimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa; ja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi Morgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut. Espanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan komensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.

Voitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa olleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa ihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä. Päiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan espanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta jotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat vesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat ja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä aherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä linnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.

Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella. Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti, lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä, Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut, että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa; ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa ulospääsynsä.

Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta. Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli taas pakko turvautua sotajuoneen.

Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas, etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle, vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin. Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä rynnäkköön siltä taholta.

Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä, ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa, vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.

Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi, älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle, mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.

<tb>

Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään runsaasta saaliistaan.

Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti. Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.

Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.

Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys. Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet, varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.

Kun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli ranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään, syntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen jälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen saunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille. Mutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen. Heidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa, ruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi täytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.

Poloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli niiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia tunteitaan seuraavasti: "Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin surkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen palkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme siitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme."

Saavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan aatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi keskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa itsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta ennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan hallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin suvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät valitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan siitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia merirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla oli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä maanäärissä.

Tämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki tähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli liian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla tiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti espanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia tovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa ja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä kuin mahdollista.

Hän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui siihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä terveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti hän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli sijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania: Englannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta sodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta nähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet ritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin aateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (Knight) on Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä jälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,Baronetin, haltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta Sir (herra); jälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]

Uudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan kohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän ahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän itse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.

Tähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan, sillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan hra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja mielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion kirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat aikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä tuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli toimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.

Mutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta moniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi toisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin vastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen sitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on yhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.

XX luku.

KERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.

Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman vertaistensa joukossa.

Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön, ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä valmistusta ei tarvittu.

Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.

Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan, oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan. Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken ihmiskunnon.

Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija; ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä aatteita rahain hankkimiseen.

Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä. Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr. de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan tyyliin hän päätti kuvata sen itse.

Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi, että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia. Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.

Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys. Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja menot.

Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa kiitosjumalanpalvelus ja laulaa Te deum. Vasta kun velvollisuudet taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.

Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.

Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.

Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.

Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit, kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat. Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti, eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen. Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja, kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään hänen hurskaasta menettelystään.

Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa pelkästään ranskalaisia.

Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania. Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.

Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle, kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei mies jaksaisi odottaa, kunnes… Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.

"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.

Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.

On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi paremmin pitää puolensa.

Toisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä, ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta — harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan, mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.

Tämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin kaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään kaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan kanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin komeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut sankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut äkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen käsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa espanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella odotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.

Kuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen ryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden piti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka raivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti, kun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun jostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai jalokiviä.

Bukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita etsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa persoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä, valitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen huolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.

Oivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen yllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta, joka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut hänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen, joka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin mikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat yhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä turhalla pelolla vaivanneet itseään.

De Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja seuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin tuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön erittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias vieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä hienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan haltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen seurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä tunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan kohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa miestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.

Pianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei ollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa rahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut valloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen sangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de Lussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.

Ritarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta tunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta hän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta jokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen surulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen kunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että nuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun peijaispidotkaan vielä olivat lopussa.

Hän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen murheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset olivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja saattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti edelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat kuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia kiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti, kunhan vain ilmautui sille uusi poimija.

Kun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan naimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia ilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle ajatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin, niin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.

Nuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi äkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut asettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä, oli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä huolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän sommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen onnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi, että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.

Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.

Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa, sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina, ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.

Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön. Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien, jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät uusiin seikkailuihin.

Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt jälkeensä.

Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin, tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää arveluja.

Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen. Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin pyhänä.

Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä — ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi, vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan. Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.

On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä, varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?

Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.

Niinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta tarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä tuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti ihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä riippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan taistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia naisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat saada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti saaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan kaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.

Jos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut niin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja kaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän arvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein enimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan saikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo soturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa Keski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä sodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.

Hän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli erityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin kannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita kaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä tavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään hän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.

Mutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän halusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi pois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja pukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen asuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan siirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan suurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka onnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut itselleen suuren rikkauden.

Sissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia ominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa, vaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus vertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa elämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen seikkailijan loistavana perikuvana.

XXI luku.

BUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.

Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin pelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta. Alettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli verellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat voimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen kimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä ja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen maailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä kaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa; kun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu sotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon espanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan: jollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se vaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.

Senvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri ankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja ja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea virkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita, asettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään entisiä ammattiveljiään.

Mutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja rangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan laittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä houkutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina. Heille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.

Nämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä; toimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän välillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi lähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat ammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja -kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen villien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta luonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.

Myöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään maanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että rannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan ja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta tästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa merisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme ampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän yhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen yksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.

Samalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua sissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa kuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan ainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään eivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman vesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön jäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään sodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti kaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet, jotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia saaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään erityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä kadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet linnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He tyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti puhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren syvyyteen.

Kuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa kaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan hedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he ainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme tyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän toimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa eivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla seuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.

Nykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin bukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois- ja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä siirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat maisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät usein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin voivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja raitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä. Ja luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä tuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä totellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja turvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.

Kun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen Charleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille siellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien siellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa ja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin kuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät Amerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan saapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena kaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.

Varhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti emämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut sallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista, ja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin kauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu Espanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he ostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan ei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat saaneet niistä parhaan maksun.

Siksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin tervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota kapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa runsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa väkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden hintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten. Tämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten välillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin vain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet liikkeeseen.

Mutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää ystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui, että he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän kauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina, purjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan lipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa miehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan ison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos se olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos miehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata laivansa mukana merenpohjaan.

Vihdoin kävivät sissit niin uskaliaiksi yrityksissään, että Englannin hallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen sissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat käydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit nauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa oli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas tahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi hänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita kohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua missä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen kärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan saapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan jatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään. Siirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin ja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus rupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta mielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet kiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin laivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen ankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän silmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan ainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin hintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän kelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.

Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.

Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita, joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.

XXII luku.

SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.

Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä, välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia, siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.

Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan. Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi, joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä merenkulkijalta tahansa.

Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä. Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan, että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin. Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi. Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat tekemisissä.

Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa. Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja. Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki, oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei ollut edes aivastanutkaan.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.

Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia — lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään; mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä, laastareista ja lääketipoista.

Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista, hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä, ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500 markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan, niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit raakapuitansa koristamaan.

Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin, julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen. Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies, nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.

Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin, etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää; ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä, kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.

Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [Honourable, parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.

Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä, jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi röyhkeys.

Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt. Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet; joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus, jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.

Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa, kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten. Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.

Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa.

Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi, kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat hänet saaliinsa herraksi.

Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.

XXIII luku.

MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.

Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili, kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.

Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan, ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit (jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka 1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.] kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja, panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle, jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään. Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.

Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman turvallisuutensa varjelemisessa.

Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi. Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan Virginiankin vesillä.

Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita. Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.

Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän, laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta edes antautumisvaatimusta.

Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin. Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan, eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella. Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia, jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä he jo temmelsivät sen kannella.

Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet. Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta. Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle, heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.

Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan, niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa. Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.

Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.

Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa, jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille hyveille.

XXIV luku.

KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.

Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä kunnioitusta ja suosiota.

Mutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen, rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt surkeasti ylä -ja alahangasta.

Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta, kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan. Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi, niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.

Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt päästettiin veneinensä rannikolle.

Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden tulla toimeen miten parhaiten voivat.

Mutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan jäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia niin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies, ja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin noudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin siten, että pani vankinsa "laudalta hyppäämään", kun rannikko sattui olemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen, kädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle ponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin heidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä vankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.

Uudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys. Ollen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa perästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen saakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle, josta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan vanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan turvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia tyyssijoja.

Bonnetin laivan nimi oli Revenge (Kosto), joka sopi sille yhtä huonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei ollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle aviopuolisolleen. Mutta "Kosto" oli niin monen muunkin kuuluisan sissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa seurattava jaloja esikuvia.

Hyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut mahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain keksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta paljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen tottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä hyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus kohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä useinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen ja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin hoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan hän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni varsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia, lyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin ja käytteli "yhdeksänhäntäistä kissaa" yhtä hartaasti kuin ennen maaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen huomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin maisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa enempää kuin ennen kotioloissaankaan.

Tarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään kokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta siitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa siihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran mainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään, että aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja että heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan isonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja miehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja yhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha kokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan merimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin laivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin kelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran laivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään Revengea ohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten oli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja käsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt hänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään muuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka purra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa hän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei päässytkään ottamaan lipettiä.

XXV luku.

BONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.

Arvaa hyvin, ettei Revengen entinen päällikkö tuntenut itseään tyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja piirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta isäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan itseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin varma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi tätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla Charlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän onnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.

Tätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta arveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään virka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti väkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja taskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään, joka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin mennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta jolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan tieto toimitettaisiin.

Tämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään, että hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka merirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän ollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin eriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi hänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi tilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa merirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi armon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten luo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin aikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä korvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja näki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli tilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen sissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.

Hän jätti siis Revengen ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin kuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle, joiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua harjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan kaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen selvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli brittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan amiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.

Nyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen, nykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen, oliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin auttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa päättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin muutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin noista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan hengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle, jos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen tarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli Revenge täysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.

Kaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun Bonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla uutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja matkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka kelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin vihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä viettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan kapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle retkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa. Silloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa komentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa voi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!

Leppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän välitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän entiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan mustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli merillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin menetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa sissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi Revengen tuon hirtehisen laivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni sissioikeutta jakamaan.

Ocracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen kuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme, että loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta taholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän jatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi yhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka olisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja urhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta kaatui aikakauden pelätyin merirosvo.

Bonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei osannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä paremminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän oli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt yksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi huviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.

Mutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin osaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt majuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin. Ensi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu kostaa, ei hän huolinut purjehtia "Kostollakaan". Revengesta tehtiin Royal James (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan aikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta vallan-anastajalta.

Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti. Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa, tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu. Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän myöhemmin onkin tunnettu.

Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.

Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta, niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.

Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus paikalla yhtyisi Royal Jamesiin, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.