NELJÄS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. — Kuunvalo.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ.

PISPA HENRIK. Ain' yhä ponnistuupi pakkanen; Tään pako-matkan soisin päättyvän.

KAARLO. Jo voimme päättää sen. — Kas tuoss' on mökki. Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.

PISPA HENRIK. Lepoa minun tosin tarvis on, Sill' olen kovin väsynyt. Jos tässä Tai missä hyvänsä me olemme, Niin Herran suojass' olemme. Siis tähän Nyt jäämme.

KAARLO. Kolkutanko ovelle?

PISPA HENRIK. Tee niin mun poikaseni.

KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mieleni On eriskummallisen synkistynyt Ja elämäni oudon raskaaksi Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin Ois sydämestän' elon enkeli Jo luopumaisillaan! Tää yks' on niistä Hetkistä, joina kaikki puuhamme Ja pyrintömme täällä maailmassa Mitättömiksi meille näyttävät Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää Sielumme kuolematoin asunnossa Asua synti-riettaassa. Se tuntuu Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee Jo päästä pian siihen kotihin, Miss' ilo suur' on, suru tuntematon.

KAARLO. Ei kuulu vastausta. Syvästi Tuon töllin asujamet makaavat, Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.

(Hän kolkuttaa.)

TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä). Kuka siellä jyskyttää?

KAARLO. Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista meteliä pidä!

KAARLO (Pispa Henrikille). Hän kysyy meiltä, kutka olemme? En tiedä vastanenko?

PISPA HENRIK. Vastaa suoraan!

KAARLO. Mut jos on vihollinen hänkin?

PISPA HENRIK. Missä Se seutu, joss' ei niitä löytyisi?

KAARLO. Vaan hukka voipi meidät periä!

PISPA HENRIK. Se kaikkialla meidät periä Voi, ellei taivas meitä varjele!

TÖLLIN ISÄNTÄ. En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!

KAARLO. Tuo mies on yhtä varova kuin minä!

PISPA HENRIK. En ihmettele sitä: levotoin On aika kovin, täynnä vaaroja. (Katselee ympärillensä.) Mut näkyy minusta kuin olisin Mä täällä käynyt ennenkin.

KAARLO (Katselee myös ympärillensä). Niin luulen.

PISPA HENRIK. Enk' ole tässä kyläss' saarnannut? Tuon lähteen luona monta pakanaa Ma kastin?

KAARLO. Siten teitte. Minäkin Jo hyvin tunnen seudun.

PISPA HENRIK. Armossaan Soi Herra saarnalleni menestystä Ja runsaan elon niitin. — Luultavasti On tuonkin huonon töllin isäntä Kristitty.

KAARLO (Kolkuttaen). Laske, hyvä ystävä, Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi On olla pirtissäs kuin ulkona.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Oi! Pispa Henrik! — Rauha Jumalan! (Aukaisee oven.) Siunattu Herran tervetultuas Mun köyhään, alhaisehen majaani!

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mun henkeni ma suljen huomahas O Herra! Koska kuolemani hetki Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä — Mut sangen suruinen on mieleni!

(Menee tölliin.)

Toinen Kohtaus.

KAARLO (Yksin). Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti. Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! — En olisi pispan sijassa tätä hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. — Mutta levolle en mene tänä yönä, sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. — (Pakkanen paukkuu, Kaarlo hypähtää säikähdyksestä.) — Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?… Hm… Pakkanen vaan nurkissa paukahteli — ei mitään muuta. Niin vähästä me syntis-raukat säikähdymme.

(Kerttu tulee vasemmalta.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen). Mun täytyy tuota miestä puhutella — Mut rohkenenko?

KAARLO (Itsekseen). Tuosta vaimosta En hyvää aavista! Mut varoillani Ma tahdon olla!

KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi). Hyvää iltaa!

KAARLO (Teeskennellyllä äänellä). Iltaa! Sull' ilta onko nyt, kuin toisilla Jo pian sydänyö on lopussa.

KERTTU. Äl' ole suutuksissa, mutta sano, Mik' on se usko, jota tunnustat?

KAARLO. Se koskisiko sinuun? Paras usko, Mi löytyy alla kirkkaan auringon, On minun uskoni.

KERTTU. Siis kristitty?

KAARLO (Itselleen). Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja. (Ääneen.) Hoh! Pidätkö sä Kristin uskoa Niin oivallisna uskona, ett' uskot Sen parhaaks' uskoks'? Hukka sinulle, Jos olet kristityksi ruvennut! (Itsekseen.) Tuo vast' ol' oikein uskon puhetta!

KERTTU. Ken sanonut on mua kristityksi? En itse kuitenkaan. Nyt suorasti Ja vääristelemättä vastaa mulle. Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän Täst' ohitse?

KAARLO. Miks' en ma olisi — Vaikk' kuinka monta!

KERTTU. Älä koukuittele!

KAARLO (Viitaten oikealle). Hän äsken tuonne juosta harppasi Ja kiire näytti olevanki hällä!

KERTTU. Voisitko olla vaiti, hinnalla Vait'olemisesi jos lunastan?

KAARLO. Mun isän' oli mykkä. Minäkin Voin olla puhumatta niinkuin kala. Ma tulen isääni.

KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen). Kas tuoss' on hinta! Nyt ystäväni, muista lupauksesi Ken hyvänsä jos kysyy sinulta Jotakin minusta tai miehestä. Jon tästä ohitse näit menevän — Et meistä virkata saa sanaakaan! (Itsekseen.) O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista Mun heikot, väsynehet voimani!

(Menee oikealle.)

Neljäs Kohtaus.

KAARLO (yksin). Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä hän tarkoitti? — Hm… Sen vaan tiedän, ett'en sitä miestä ole nähnyt! — (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) — Yks … kaks … kolme … neljä … viis… Hoo! Anteliaisuudesta, jolla lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi! Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä takaa-ajamassa?

(Pispa Henrik tulee.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO.

KAARLO. Valveilla pispa vielä!

PISPA HENRIK (Hengittää syvään). Kuinka kirkas On taivas! Kuutamo kuink' ihana; Niin ikään kipinöiden välkkyvät Ja säteilevät armaat tähtilöt Laella taivaan!

KAARLO. Teidän armonne! Ken untanne on häirinnyt?

PISPA HENRIK. Ei kukaan. Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet, Mä menin levolle ja nukuin pian. Mut maatessani kummallisen unen Näin. — Vapaasti taas täällä hengitän… Niin raitis ilma on…

KAARLO. Mut surman kylmä!

PISPA HENRIK. Se uneni ol' erinomainen. Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas Minulle auennut ja kirkkaus, Jot' ei voi kuolevaisten silmät kestää, Mun vastallani loisti majassa, Jok' oli autuaitten asuma. Siell' istui itse pyhä Jumala Valt'istuimellaan, siitä katsellen Valittujansa, jotka lauloivat Ylistys-virttä ylen ihanaa. Oi mikä valta-istuin! Helmistä Ja kiilto-kivistä se tehty oli! Oi mikä laulu — laulu autuaitten Ja enkelien! Mikä hymyily Tuo hymy taivaan Herran huulilla! Ei löydy mitään täällä maailmassa Niin ylevätä, että saattaisin Tään näkemäni siihen verrata! — Pelästyneenä maahan lankesin Ja peitin käsilläni silmäni, Kun valo tuo niin heihin heijasti, Ett' olin sokeaksi muuttua, Mut samass' ihmeekseni huomasin, Ett' otsan' oli täynnä haavoja Ja että veri juosta tulvaili Mun kasvojani myöten virtana. Tuo kaunis näkemäni katosi Nyt silmistäni, virren ihana Ja soma sävel herkes kuulumasta, Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa Viel' lasketusta verestäni suitsi. — Nyt säikähdyksestä mä heräsin.

KAARLO. Ne kovat kärsimykset, joita täällä Te aina saatte kestää, mieltänne Ne synkistyttävät ja öilläkin Jo rauha karttaa teitä. — Ehk' ei sovi Mun viisastella, luulen kuitenkin, Ett' oisi paras täältä lähteä Ja jättää, jättää ijäks' päiväksi Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!

PISPA HENRIK. Mik' ihmisten on mielen mukaan, usein Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan. Mun vaikutukseni on tässä maassa; Siit' en saa luopua. Ah Luojani! Vast' olen aivan pienen alueen Mä tätä uudismaata raivannut Ja talven kylmät voivat pilata Mun kylvämäni uskon siemenet. Mut toisen miehen, oivallisemman Ja onnellisemman Sä lähetät, Kun Henrik pispa syrjääntynyt on Poluille kuolleiden.

KAARLO. Its' Steffan'kaan, Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi Ois voinut olla toimituksissansa Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.

PISPA HENRIK. Sen tiedän itse ja sen Jumala Myös tietää, ettei hyvää tahtoa Minulta puuttunut.

KAARLO (Itsekseen). Näin suruisna En pispan mieltä koskaan ole nähnyt. (Ääneen.) Te ette tänään ole atrioinnut… Mun matka-laukussani…

PISPA HENRIK (Keskeyttäen).

Minulle Ei ruoka maistu… (Itsekseen.) Aivan selvänä On näkemäni silmissäni. Herra! Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein Niin tapahtukoon tahtos!

(Menee tölliin.)

KAARLO. Kummiako Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä Mun korvissani äsken kajahti Kuin hautakellot!

(Pispa Henrik tulee takaisin.)

PISPA HENRIK. Kaarlo poikani Sun pitää priorille sanoa, Andraeaselle, että Lallin pojan Hän mitä pikemmin sen parempi Lähettää kotiin. Kerro hänelle, Ett' on tää minun vakaa tahtoni!

KAARLO. Sen voitte itse hälle kertoa; Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.

PISPA HENRIK. Niin … niinkin … mutta pidä kuitenkin Se muistossas… Niin myös ne käskyni, Jotk' annoin sulle hautajaisistani Muistatko niitä?

KAARLO. Muistan, mutta toivon Ne vanhall' ijälläni unhottavan!

PISPA HENRIK. Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo, Sun tulee muistaa: käsky priorille Ja määräämäni hautajaisistani!

(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO, myöhemmin NYYRI.

KAARLO. Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään tulemassa! — Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne, mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään ihmistä loukkaa. — (Katselee ympärillensä.) — Huh, kuinka koko mailina minusta on kolkko ja kamala! — Mut valveilla tahdon olla, sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on tässä vähän lämpöisempi. — (Istuu.) — Kuinka silmä-lautani painavat! Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! —

(Kuorsaa hiljaan.)

NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä). Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! — (Huomaa Kaarlon.) — Mies unehen uupunut! — (Katsoo Kaarloa.) — Haa! Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan palveluksessa. — Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! — (Tarttuu Kaarloon.) — Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.

KAARLO (Hyökkää seisomaan). En nuku, en! — Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun käyneesi naapurisi emännän navetassa!

NYYRI (Hiljaisuudella). Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin pakkanen ponnistelee?

KAARLO. Tiedän kyllä… Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?

NYYRI. Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!

KAARLO. Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. — Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! — (Istuu ja kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) — Huh! Sinäkö akka niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss' on luuta, jonka selässä lennät? Sano akka, miss' on noita-luutas?

NYYRI. Älä puhu tavattomia!

KAARLO. Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.

NYYRI. Minä en huutanut, vaan huuhkaja, paha lintu, Kalman sanan-saattaja huutaa hoihotti — varmaan sinun kuolematas ennustaen. Luovu siis unesta pettävästä! — Mutta sanoit isäntääsi vartioitsevasi. Ken on isäntäsi?

KAARLO. Olethan kristitty — vai kuulinko väärin?

NYYRI. Olen, Jumalan kiitos olenki!

KAARLO. Niin … miksen sinua uskoisi — tarkoitathan parastani?

NYYRI. Sen sanomattanikin havainnet. —

KAARLO. Tiedä siis, että tuon matalan katoksen alla lepää pyhä mies — pispa Henrik itse. —

NYYRI. Siis tuossa töllissä?

KAARLO. Niin… Mutta voisitko valvoa edestäni kotvasen? Jos jotakin tapahtuu, niin herätä minut kohta.

NYYRI. Sen teen — kernaasti teen. Mut ulkona et saa levätä, vaan sinun on meneminen tuonne lähellä olevaan heinä-latoon.

KAARLO (Haukotellen ja vilusta väristen). Minä luotan sinuun, kosk' olet kristitty. — (Menee. Huuhkaja huutaa.) — Tuo lintu minua taas hämmästyttää! Pahahenki itse antoi sille noin jylhän äänen! Kun vaan minun herättäisit, jos jotakin tapahtuu?

NYYRI. Ole pelotta! Valppauttani eivät tapaturmatkaan voi saattaa häpeään!

KAARLO. Siis hyvästi siksi!

(Menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

NYYRI (Yksin). Ha! ha!!! — Jo vihdoin perille Mä pääsin toiveitteni hartaiden! Mun rakkaat poikaseni — iloitkatte! Pian kristittyjen päämies kuolemallaan On teidän kuolemanne sovittanut. Oi, olkaa tyytyväiset armaat lapset! Päivällä älkää rauhaa riistäkä Mun rinnastani eikä yöllä unta Mun silmistäni niinkuin teitte ennen! Kas tuossa tölliss' on hän kirottu! Haa! Siit' et astu ulos milloinkaan, Sen vannon pyhästi! — Hoi! miehet! Hoi! Oi, kiiruhtakaa! Akka harmaapää Jo muutoin repii silmät pispan päästä!

(Lalli tulee vasemmalta ilman takitta ja lakitta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja NYYRI.

LALLI. Mun pääni kuumuudest' on haljeta! Niin värinen on ilma!

NYYRI. Lintusille Se kylmä lienee! viluun riutuneina He alas nietoksille putoavat. — Taas olen kaikki valmistanut!

LALLI. Mitä Sä olet valmistanut?

NYYRI. Mökki tuossa…

LALLI. Sen näen … mut ei se toki lienekkään Sun valmistamas?

NYYRI. Siinä lepää…

LALLI. Kuka? Tuo Kerttu petturiko?

NYYRI. Pispa Henrik!

LALLI. Haa pispa piru!

NYYRI. Eikö kotia Sun vaimos jäänyt?

LALLI. Ei. Täss' seison mies, Jolt' ompi kavalasti ryöstetty Kaikk' kaikki mitä mulle oli kallis: Mun poikan' Ilmari, mun vaimoni, Mun perheellinen onneni. Kaikk' kaikki On rosvottu ja maahan poljettu!

NYYRI. Ei asiat valittaissa valkene!

LALLI. Kaikk' elämäni ilo myrkytetty!

NYYRI. Pahoista päivistä ei päästä parku.

LALLI. Siin' olet oikeassa.

NYYRI. Yksin kosto Voi tuottaa lievitystä tuskilles Ja rauhaa sydämelles!

LALLI. Kostoni On ainokainen jäännös kaikesta, Mi onni mulle soi! Mut Lempokaan Ei ryöstä sitä multa! — Aukaise Nyt Tuonen äkänen ja paha akka Sun pirttis ovet selki-selällensä, Kun syöksen sinne kaikki soimaajani, Ett' eivät tullessansa kompastu! En säästä ketään, joka minua On loukannut! Mun sydämessäni Ei löydy sääliä, ei armoa!

NYYRI. Niin tule, suuret sanas toteuta!

LALLI. Ja kuitenkin, kuink' olin onnellinen Ma ennen: helmalapsi Onnetarten!

NYYRI. Voi kehno, heitä miekkas männikköön Ja antaudu karjan-paimeneksi! Ei sinuss' ole miestä ensinkään! Kansamme vainoojaa sa olet läsnä — Sun tulis ottaa askel vaan — mut viivyt! Pitääkö minun nostaa koston nuoli!

(Hän ottaa esiin suuren puukon.)

LALLI. Kansamme vainooja! Haa, myrkyllinen On myrsky tässä maassa liikkunut, Mut katsos akka, tilin päivä koittaa Jo idässä; sen kirkas aamurusko On verinen!

(Sorri tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja SORRI.

SORRI.

Kuin ompi laita? Vihaa Ja raivoa näen silmissänne.

NYYRI. Tuolla On ilves piilemässä, mutta Lalli Vaan suurentelee sanoilla. Hän pauhaa Kuin koski suullansa, mut saamaton Hän töissään on kuin lammikko!

LALLI. Vait akka!

NYYRI (Sorrille). Käy toimeen!

SORRI. Kuole maani sortaja! Kun olet sinä la'annut laulamasta. Niin vapauden käki kultarinta Taas äänens' saloissamme koroittaa Ja säveltänsä sorjaa soittaa!

(Menee tölliä kohti.)

NYYRI. Oikein! Rajuutes tunnen!

LALLI (Tarttuu Sorriin). Malta mielesi Se työ on minun tehtäväni. — Päivä Jo koituu — koston hetk' on koittanut!

(Törmää töllin ovea vastaan, joka aukenee paukkinalla. Kitka, ja Taimo tulevat. Joukko talonpoikia heidän seurassansa.)

Kymmenes Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET. Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ ja EMÄNTÄ, LALLI, KAARLO ja KANSAA.

KITKA. Lieneekö Lalli mielettömäks' käynyt? Ma löysin tieltä hänen lakkinsa Ja vähän matkan päästä takkinsa. Ei moinen riisuminen ollut viisaan. Vaan mielipuolen tointa! Lalli parka!

NYYRI. Its' olet parka! Sinun kuhnaillessas — Ken tiennee missä! — saapui Lalli tänne.

KITKA. En ole kuhnaillut, mut nuorten kanssa Ei kilpailla voi satavuotias; Sen ymmärtänet, houkko! — Miss' on Lalli?

NYYRI. Hän siunattavass' ompi toimessa.

(Töllin isäntä ja emäntä, joka käsivarsillansa kantaa lastansa, tulevat töllistä ja pakenevat oikealle, huutaen: "Murha! Murha!")

KITKA. Nuo murhaa kirjasivat, Apuhun Siis rientäkämme!

NYYRI. Tämä murhan-huuto Oil vapauden riemuhuuto! — Kuollut On pispa Henrik, kuollut sortajamme!

KITKA. Oi sulo-sanomaa, jon kuulla sain! Mä kiitän sua Ukko taivahinen; Suo mulle vielä kallis Samponi, Niin lähden onnellisna Tuonelaan Ja astun autuaana Manan tietä!

LALLI (Pispan hiippa päässä ja oma verinen miekkansa kädessä astuu verkkaan töllistä. Itsekseen). Nyt Tuonen poika astuu ulos! — Huu!

NYYRI. Jo tulee Lalli. Voiton seppeleellä Hän koristettu on!

LALLI (Itsekseen). Työ se on tehty! Mun karsikkoni, lapseni ja vaimon' — Kaikk' olen kostanut. Mut mikä kosto!

KITKA. Lallille kiitos — maamme pelastaja Hän on!

SORRI. Kuin särki ikeen ilkeän, Jok' oli kansan kaulaan isketty. Ja riipi jaloistamme orjan paulat!

LALLI (Itsekseen). Nuo hänen silmäyksensä!

NYYRI. En sanaa Saa sulast' ilosta ma sanotuksi!

LALLI (Itsekseen, mutta puoleksi korkealla äänellä). Anteeksi kuollessansa antoiko Minulle? Ha! ha! ha! Ma olen Lalli, En anteeksantamustaan tarvinnut. En! (Huutaa.) Lalli minä olen!

KITKA. Sa jalo sankari Lalli olet.

LALLI (Näyttää miekkansa Nyyrille). Sorri, katsoppas! Et löydä siinä veren tilkkaakaan. Vaikk' kielelläs sen tyyni nuolisit. Se pystyy hyvin tämä kalpani! Mut mitä vastaat?

NYYRI. Mua Sorrina Pidätkö? — Lalli, miksi vapiset? Sun muotos on niin vaalea kuin lumi On laaksossa! Et, toki pelänne?

LALLI. Sun muotos Hiittä hirvittäisi, akka!

(Kaarlo tulee hieroen silmiänsä ja juoksee tölliin.)

SORRI. Miks' enää viivymme? Jo lähtekämme Kotia, peijaisia viettämään, Ja peijais-olvin juotuamme — sotaan; Karkoittamahan vihollisiamme! Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli, On heitä kovin säikähdyttävä!

NYYRI. Se meille oivallinen sotalippu!

KAARLO (Tulee töllistä). Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna On pyhä pispa Henrik murhattu! —

(Rientää oikealle.)

LALLI (Polkee jalallansa maata). Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta En ole surmannut! vaan taisteluhun Mä käskin häntä.

NYYRI. Ole huoletta! Ei koston murha ole murha.

LALLI. Konna! Kutsutko murhaajaksi Lallia! (Piispa Henrikin verinen haamu näyttäytyy hetkeksi Lallille.) Haa! Hirmuttava aave! Väisty pois! Sun silmäyksiäs' en kärsiä Ma voi! — Mun veren' hyytyy! Huu! — —!

(Laskee kätensä silmäinsä eteen ja hyökkää pois vasemmalle. Kaikki muut seuraavat häntä, pait Kitka ja Nyyri.)

KITKA. Tänneppäin etsimähän maljaani!

(Menee oikealle.)

NYYRI. En lähde vielä. — Näyn autuaan Suon silmän' ensin nähdä! — Loistehen Nuoruuden tämä näky antaa niille!

(Nostaa puukkonsa ja hyökkää tölliin. Kaarlo, Töllin isäntä ja joukko miehiä ja naisia tulee oikealta.)

KAARLO. Voi tänne, tänne hyvät ystävät!

(Menee tölliin.)

VÄLIVERHO.

(Tie metsässä. Yö. — Tiellä näyttämön oikealla sivulla makaa Kerttu riutuneena, puoleksi lumella peitettynä.)

Ensimäinen Kohtaus.

MAUNU, ANDRAEAS, JOHANNES, MUNKKEJA, RITAREITA ja RUOTSIN SOTUREITA, vasemmalta.

MAUNU. Pysähtykämme tähän, hyvät herrat. Ja antakamme miesten levätä!

ENSIMÄINEN RITARI. Se välttämätönt' on, kuin moni heistä Jo nääntyä on väsymyksestä.

MAUNU (Sotureille). Siis virittäkää, miehet, nuotiot!

(Muutamat soturit lähtevät tähän toimeen.)

TOINEN RITARI. Paljonko yhtä mittaa matkanneet Nyt olemme?

JOHANNES. Noin kolme penikulmaa.

ENSIMÄINEN MUNKKI. En löydä yhtään rauhaa mielessäni! Voi, missä lienee rakas pispa?

ANDRAEAS. Suokoon Jumala, ett'ei Lallin vorojoukko Ois häntä tavannut!

JOHANNES. Jos sattuisi Jotakin vahinkoa tapahtumaan Hänelle —- sitä Jumal' estäköhön! — Ken muu ois siihen syypää kuin hän itse? Miks' erosi hän liittolaisistansa Niin varomattomasti ikäänkuin Hän vaarain etsintöön ois mennyt!

MAUNU. Se kyll' ol' ihmeellistä!

ANDRAEAS. Rukoukset Hätääntyneelle hyödyksi jos ovat, Niin toivo mull' on hyvä, rukoillut Kun olen hartahasti yöt ja päivät.

ENSIMÄINEN MUNKKI. Ken meidän joukossamme löytyisi, Jok' ei ois pispan hyväks rukoillut? Jos rukoukset voivat varjella, Niin häll' on varjelusta!

ANDRAEAS. Kuitenkin Ain' yhä rukoilkamme, rakkaat veljet!

(Soturit ovat virittäneet nuotio-valkeat. Munkit ja ritarit asettautuvat yhden ympäri, joukko sotureita toisen, kolmas nuotio loistaa oikealta.)

TOINEN MUNKKI (Kävellen levottomasti edestakaisin). Sankt Olavi! mun suojelia-pyhäin! Kuink' olen rauhaton ja levoton. Minusta tuntuu niinkuin astuisin Ma hiilten päällä!

ENSIMÄINEN MUNKKI Samoin minusta! Me emme viivy tässä kauemmin Kuin hetken!

TOINEN MUNKKI. Hetkikin on hetki liiaks'! Se voipi tuhoks' tulla pispalle. (Huomaa Kertun.) Mik' on tuo tuossa kummitus? (Katsoo Kerttuun.) Ah, nainen, Viluhun kuollut nainen! (Nostaa Kertun istumaan.) Ihmeen ihanat Nuo kasvot ovat kuolemassakin!

(Andraeas ja ensimäinen munkki lähestyvät.)

ANDRAEAS. Voi, Lallin hurskas vaimo!

TOINEN MUNKKI. Lallin vaimo — Ja hurskas?

ANDRAEAS. Etkö ole kerrottavan Sa kuullut, kuinka paljon vainoa Tää vaimo park' on saanut kärsiä Mies-pyöveliltään tähden uskonsa? Nyt liekin ollut häntä paossa, Kun kuolo raukan tiellä saavutti!

TOINEN MUNKKI. Sen muistan kuulleeni, mut tuskissani Ma kaikki unhotin pait tuskani.

ENSIMÄINEN MUNKKI. Kentiesi hän ei vielä ole kuollut. Mä tiedän että usein tapahtunut On sillä tavoin, että viluhun Ja kylmään nääntyneitä ihmisiä, Joist' ihan hengen viimeinenkin säen On luultu sammuneeksi, kuitenkin Sopivan hoidon kautta tointumaan On saatu.

ANDRAEAS. Tunnetko tuon hoidon laadun?

ENSIMÄINEN MUNKKI. Lumella hierokamme käsiä Ja otsaa…

(Hierovat Kertun käsiä ja otsaa. Johannes rientää heille avuksi.)

ANDRAEAS. Usein keino mutkatoin On paras … niinpä nytkin… Valtimonsa Jo tykkii… Katsokaa — hän hengittää!

JOHANNES. Nyt avaa silmänsäkin!

TOINEN MUNKKI. Jumalalle Siit' olkoon kiitos! — hän on pelastettu.

KERTTU. Miss', olen?

ANDRAEAS. Seurass' ystävien…

KERTTU. Pispa…

ANDRAEAS. Kuin? Pispa? Mitä hänestä? Oi puhu!

TOISEN MUNKKI. Mut olkoon puhees lohdutuksen puhe!

KERTTU. Mä läksin äsken häntä varoittamaan, Mut, vaivuin maahan väsymyksestä; En voinut enää käydä kauemmas…

ANDRAEAS. Voi! … varoittamaan! — Mistä?

KERTTU. Vahingosta, Mi uhkas häntä — Lallin vainosta.

TOINEN MUNKKI. Sun miehes?

KERTTU. Hänen — Jumal' armahtakoon! Mut oletteko pispaa nähneet?

ANDRAEAS. Emme, Vaan häntä etsimässä olemme Paraikaa.

KERTTU. Miksi tässä viivytte! (Nousee kiivaasti seisomaan.) Voi rientäkätte! Lyhyt hetkikin Nyt kalliimp' on kuin vuosi muuten!

TOINEN MUNKKI. Kerro Tok' ensin meille, miltä taholta On meidän pispaa etsiminen?

KERTTU (Viittaa oikealle). Tuolta! Vaan ei. Ei sieltä! — Hänen tavanneet Te olisitte, jospa sinnepäin Hän oisi tullut. (Viittaa vasemmalle.) Tältä taholta! Hän johonkuhun kylään seisahtui Jonk' ohits'. sitä tietämättä, kuljin.

TOINEN MUNKKI. Tään kertomasi kohta ilmoitan. Sen jälkeen — viipymättä matkahan!

(Ensimäinen ja toinen munkki menevät nuotio-valkean tykö, jossa vilkas keskustelu syntyy ritarien ja munkkien välillä. Andraeas aikoo myös mennä, mutta Kerttu tarttua hänen kaapuunsa ja pidättää häntä. Johannes katselee heitä vähän matkan päässä.)

KERTTU. Minulla sananen on sanottava! Kun pispa viimein kävi Lallisissa Ja puhe silloin sattui Ilmarista, Niin sanoi hän, ett' teidän hoidossanne On poika tätä nykyä. Siis pyydän Nyt ensin saada kuulla, mitenkä Tuo rakas lemmittyni jaksaa?

ANDRAEAS. Häntä Ei mikään haitta vaivaa.

KERTTU. Siunatut Ne sananne! Hän elää siis ja tervenn' On! Tämä tieto parhaimmista paras! Mut herra prior, pispan tahto on — En omasta mun tahdostani puhu! — Ett' tuodaan lapsi jälleen kotia. Sen kautta ehkä voidaan saada Lalli Tunnustamahan Kristin uskoa.

ANDRAEAS. Kuin? Kotia? Se ompi mahdotointa! (Itsekseen.) Krist' auttakoon! En tahtoisi tuon raukan Sydäntä raskauttaa uudella Surulla katkeralla!

KERTTU. Mitenkä Se voisi olla mahdotointa, pispa Kun on sen mahdolliseks' sanonut? Ah, herra prior! Naista poloista Nyt kuulkaa! Älkää olko kovempi Kuin kivi! Suokaa mulle lapseni!

ANDRAEAS. Se tok' on mahdotointa!

KERTTU. Peruuttakaa Tää kova lauseenne! Se musertaa Mun mieleni! (Vavahtaa.) Miks' silmäilette mua Noin surkutellen? (Vaalentuen.) Armollinen taivas! Mun lapseni…

ANDRAEAS. Tää puhe katkaiskamme!

KERTTU. Ei! Ei! Tää tietämättömyys mun tappaa! Se ompi kuoloakin katkerampi!…

ANDRAEAS. Siis vaadit?

KERTTU. Vaadin… (Itsekseen.) Hyvä Jumala!

ANDRAEAS. Niin, armas tyttäreni, karkaise Nyt mieles, kertomaan kun minua Sa vaadit tapauksen surullisen! — Kuin tänä vuonna meri sulana On ollut aina näihin päiviin asti. Niin lähetimme Ilmarisi Ruotsiin, Siell' luostarissamme ett' oivallisen Hän saisi kasvatuksen. Mutta tiellä — Niin sääsi kova onni — syntyi myrsky Ja laiva joutui haaksi-rikkoon. Ilmar Ja kaikki laiva-miehet hukkuivat. Vast' äsken saimme siitä sanoman.

KERTTU. Siis kuollut! — Hukkunut!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ANDRAEAS. Äl' lapseni Sä vaivu suruun! kanna kärsiväisest' Tää kova kohtalosi! Sävyisästi Nöyristä mieles alle taivaan tahdon! Senlainen elämämme juoksu on: Kun toinen murhe jättää, toinen ottaa: Ei ole tämä mailma ilon laakso Vaan surun, kurjuuden. — Tää elomm' On kokemuksen aika vaan: sen jälkeen Vast' alkaa elämä! Mut autuaaks' Me syystä voimme häntä sanoa Ken nuorna pääsee täältä: monta, monta Hän pääsee tuskaa, vaivaa, kovuutta! Nyt llmaris' on enkelien kanssa Ja nauttii siellä taivaan iloa! Sun rientos myöskin olkoon sinne tulla, Siell' Ilmarisi taas saat kohdata!

(Hän menee nuotion tykö.)

KERTTU. O. Herra Kristus! kuinka raskaan taakan Sa luulet heikon naisen voivan kantaa!

(Lankee polvillensa.)

JOHANNES (Itsekseen). Haa! Mikä paha henki hallitsee Mun sydäntäni siitä hetkestä Kuin naisen tuon mä ensikerran näin? Jos hälle sanon, että lapsensa Viel' elää, että minun tahdostani Hän ompi kätketty — niin sillä tavoin Ma pauloihini saan tuon kyyhkyisen. (Mietittyänsä.) Et Johannes! Se oisi pirullista! Sun pitää voittaa tämä synnin himo, Jon pahahenki, koetukseks' sulle, Lähetti!

MAUNU (Nousten seisoalle). Heti pispan avuksi!

(Munkit, Ritarit ja soturit nousevat seisomaan. Samassa kuuluu suru-ääninen laulu vasemmalta, ensin niin etäällä ettei sen sanoja voi selittää, mutta laulajain lähemmäksi ehdittyä kuuluvat seuraavat sanat, joita kaikki kuuntelevat säikähtyneinä:)

Surun pilvet peittäköön Taivaan kaiken, heittäköön Aurinko loistonsa, kuu valonsa! Lalli pispan murhasi, (Kerttu hypähtää seisomaan.) Hirtehinen surmasi, Siit' olkoon surma hänen palkkansa! O! pispa Henrik pyhä! O, kansan isä hyvä! Suojele meitä yhä!

(Reki, jota, kaksi mustalla vaatteella peitettyä härkää vetää ehtii näyttämölle. Reessä on ruumiinarkku. Kaarlo on ohjissa. Rekeä seuraa kansaa, vähemmän miehiä kuin naisia. Nyyri, joka jylhästi katselee ympärillensä, käy vangittuna kansan keskellä. Härät seisahtuvat.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ANDRAEAS. Oi näky surullinen, katkera! Tuo musta arkku — kaiken turvamme, Toivomme kaiken, kaiken ilomme Se sulkee hirveässä helmassansa! Ei löydy hornan syvyydessäkään Niin pimeätä pimeyttä, että Se tämän näyn hirmuisuutehen Ois verrattava! — Taivaan Jumala! Kuink' kuolemalle toki annoitkaan Tuonlaisen vallan! Vielä nielköhön Nyt julma kuolo kitahansa minunkin! En enää kauemmin ma tahdo elää, Kun sammui elämäni valkeus Ja pimeytyi johto-tähteni!

ENSIMÄINEN MUNKKI. Oi Kristin opin asiaa tässä maassa! Nyt pylväs, joka sitä kannatti On särkynyt!

TOINEN MUNKKI. Ja uskon kallis siemen. Ei vielä juurtunut, on surkastuva!

KOLMAS MUNKKI. Suo armon Herra, että menestys, Kuin pyhää vainajata seurasi. Jää meille perinnöksi!

JOHANNES. Valitus Nyt kaikukohon aina Roomaan asti Ja pyhä isä itse itkeköhön, Valittakohon vaikeasti tällä Vahingon surkealla päivällä!

KERTTU (Sanomattomalla tuskalla). Oi!

(Vaipuu pispan ruumiinarkun viereen ja syleilee arkkua.)

MAUNU. Mailman mahti-vallat, kuninkaat Ja ruhtinaat muut murhe-vaatteisin Ja huoli-pukuun pukeutukoot, Kun kirkon jaloin sankar surmatt' on!

NYYRI. Tää kaikk' on minun työni, kristityt! Ha! ha! ha! Hiisi teidät toisetkin Nyt vieköhön vaan! Ha! ha! ha!

ANDRAEAS. Ken ompi Tuo vaimo, joka suruamme pilkkaa Ja ivaa kauhealla naurullansa?

KAARLO. Hän on Kitkan vaimo. Oi kaikki hyvät ihmiset mailmassa! kuinka hän rääkkäsi pitkällä puukolla pispan pyhää ruumista, sen ohessa kauheasti kiroten ja hirvittäviä loihtu-sanoja lukien!

ENSIMÄINEN MUNKKI. Niin julmat eivät ole pedotkaan, Kun ohtokaan ei rääkkää ruumiita!

TOINEN MUNKKI. Oi kauhistavaa tää on kuullakkin!

KAARLO. Mut kauhistavampi oli sitä nähdä! Itse perkeleenkin veri olisi hyytynyt hirmusta,

ENSIMÄINEN MUNKKI. Haa! kyllä ilkityönsä rankaisemme!

JOHANNES. Hän poltettakoon!

NYYRI (Katsoo vihalla ja ylen-katseella ympärillensä).

KANSA. Poltto-lavalle!

(Joukko miehiä ja naisia kiiruhtaa kantamaan puita kolmannen nuotio-valkean tykö.)

ENSIMÄINEN RITARI. Mua kummastuttaa, että kuletetaan Härillä pispan pyhää ruumista!

KAARLO. Se oli hänen oma tahtonsa, vainaja oli jo edeltäpäin siitä antanut minulle määräyksensä. Näin hän sanoi:

"Kun kerta luovun täältä maailmasta Ja lähden Manan teille, älköön vaan Mua, Kaarlo, haudattako paikkahan Lähellä kuolin-vuottan' olevaan. Ei saa mun ruumiin' rauhaa mullassa, Jok' ompi verelläni lioitettu. Mut härkäpari löytää hautani; Miss' seisahtuu se kerran kolmannen — Siin' on mun kalmistoni. Rakentakaa Herralle huone siihen. Lukekaa Minulle siinä sielu-messuja." —

Nyt seisahtuivat härät toisen kerran. Siis ei voi pyhä paikka olla kaukana. — Mutta oi minua onnetonta, että olen kaiken tämän nähnyt, ett'en ennen pispani ja herrani kuolemaa päässyt Manalahan!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ENSIMÄINEN KANSASTA. Ken on tuo pyhimyksen ruumiin arkun viereen polvistunut nainen? Ell'en paljon pety niin tunnen hänen. Murha-miehen Lallin vaimo!

MUUTAMAT KANSASTA. Lallin vaimoko?

ENSIMÄINEN KANSASTA. Hän tietysti on yllyttänyt miestänsä tähän ilkityöhön, vaikka hän nyt teeskentelee itsensä hurskaaksi sillä tavoin pettääksensä meitä.

TOINEN KANSASTA. Lallin vaimo tehköön Kitkan vaimolle seuraa!

YKSI NAINEN. Hän oli tähän asti muita naisia muka parempi. Nyt ylpeytensä jo viepi hänen turmioon!

(Kansa tungeikse uhaten Kertun luo.)

KERTTU (Nousee seisoalle). Mit' ompi tämä? Mitä merkitsevät Nuo vihan osoitukset? Sanokaa!

ENSIMÄINEN KANSASTA. Kyllä me sinun merkitsemme, sinä kavala naiskettu!

TOINEN KANSASTA. Poltto-lavalla ehkä opit vehkeidemme merkityksen ymmärtämään!

KOLMAS KANSASTA. Katsokaa, hyvät ystävät, kuinka hän teeskentelee itsensä viattomaksi! — Köysiä tänne!

KERTTU. Ei väki-valtaa, miehet! Tämä paikka Lähellä pispan ruumista on pyhä: Älkätte kuolleen unta häiritkö! — En ole osallinen rikoksessa. Min teki vimmassansa mieheni. Mut kuolohon jos mua vaaditte Sentähden että olen Lallin vaimo. Niin väkivallatt' teille antaudun Ja vapaa-ehtoisesti.

ANDRAEAS (Lähestyen). Mistä syystä Tää väen tunko arkun ympärillä?

ENSIMÄINEN KANSASIA. Sovinnoksi pispan hengen vaadimme Lallin vaimoa poltto-lavalle.

ANDRAEAS. Tok' ette! Hän on harras kristitty Ja miehens' ilkityöhön viatoin!

TOINEN KANSASTA. Mut hän on Lallin vaimo!

ANDRAEAS. Se vastoin kaikkea ois kohtuutta Ja vastoin säätämiä Jumalan Ja ihmisten, jos vaimo kärsiä Sais miehen tekemistä rikoksista!

KOLMAS KANSASTA Tuo oli minun mielestäni kohtuudella ja viisaasti puhuttu.

KANSA. Kitkan vaimo poltto-lavalle!

NYYRI (Itsekseen). En pienimmällä valituksellani Mä lisää noiden kristi-koirien Iloa, Koston työn' on täytetty — Siis tyytyväisnä luoksi lasteni!

(Poltto-lava on saatu valmiiksi. Muutamat miehet tarttuvat Nyyriin ja vievät hänen näyttämön yli. Yksi munkki kävelee edellä Kristuskuva kädessä. Liekki poltto-lavalta valaisee näyttämön.)

JOHANNES. Haa! kuinka liekki riehuu! Niinkuin käärmeet Sen soitot kiemuroivat ilmassa Ja valaisevat niinkuin revon-tulet Yön pimeyttä! — Kallis, pyhä neitsyt! Sun poikas kunniaksi suitsee se Ja sovinnoksi Henrik marttyrin.

NYYRI (Jylhästi poltto-lavalta). Mun viimeiset jää-hyväis-sanan' olkoot: Kirous kova teille kristityt! Ha! ha!

KERTTU (Kääntyy inhoituksissansa pois). Voi hirmuttava menetys! Tuo onko sulle mieleen pispa Henrik? En ymmärtänyt niin sun opetustas, Kuin sanoit rakkauden olevan Pää-osan koko Kristin opissa Ja laupiuden lähimmäistä kohtaan.

MUNKKIEN KÖÖRI.

Pater coeli maxime, Omnium creator, Fili clementissime, Hominum servator, Atqve sancte spiritus, Salus moestis omnibus, Nostrum miserere!

JOHANNES. Viel' elää Lalli, murhan tekiä Ja kerskaa uro-työstään ylpeillen!

MAUNU. Niin pitkän ajan hänen kerskua Ma suon kuin auringon on noususta Sen laskuun. (Laskee kaksi sormeansa ruumiin-arkun kannelle.) Pyhän kolme yhteisen Jumalan nimessä ja pyhän Yrjön, Mun suojelia-pyhän' nimessä Teen tämän valan: Pispan kuoleman Ma kostan, surmaan Lallin, murhaajan! Niin totta kuin ma ritar Maunu olen!

KERTTU (Itsekseen). Ah! Yksi velvollisuus minulla Viel' ompi täytettävänä.

(Hän menee kiiruusti vasemmalle.)

JOHANNES (Katsoen salaa Kertun jälkeen. Itsekseen). Hän läksi!

KAIKKI RITARIT (Laskein kaksi sormeansa ruumiin arkun kannelle). Nimessä Jumalan kolm' — yhteisen Sen saman valan teemme jokainen!

(Munkkien seuraavaa laulua laulaessa marssivat Maunu, Johannes ja Ritarit pois vasemmalle ja koko Ruotsin armeija seuraa heitä.)

Jam mortuus Henricus, Crudeliter truncatus, Inter sanctos positus, A Deo amatus. Sancte pater Henrice, Ter qvater beate Deo nos commenda!

(Härät lähtevin liikkeelle. Andraeas, Kaarlo (ohjissa) Munkit ja Kansa seuraa heitä, Munkit laulaen:)

Lalli, homo impius, Episcopum necavit, Corpus suum penitus Diabolo mandavit, Virum perditissimum, Animumqve pessimum — Flamma semper edat!

(Laulun loppuessa tulee Kitka metsästä munkin-kaapu yllä. Nuotio-valkeat ovat sammuneet, poltto-lava on sammumaisillaan.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA (yksin). Hyvästi Nyyriseni! Sinua En voinut auttaa … ihan yksin olen. Olipa katkera sun kuolemasi Mut lujuus, jolla kestit kaikki tuskat Sun sankarien arvoon kohotti. Sa kuolit Kitkan vaimona! Oi, oli Kirous kristityille viimeinen Sun lausees! — Kiitos siitä Nyyriseni!

(Heittää päältänsä munkin kaapun, jonka suojaan on kätkenyt hopeisen maljansa ja lapion.)

Mä vihdoin löysin loihtu-maljani. Ett'ei se enää vihollisten valtaan Tulisi, kaivan sen maan povehen Ja annan Manuun eukon omaksi. Niin kansan vapauden talletan Ja synnyinmaani onnen, kohtalot Jos mitkä tulkoot! Armas Nyyrini! Sun tuhkas peitteheksi levitän. Sen vaipan alt' ei kukaan sitä riistä. Kun voimallisna mämningäisenä Sä vartioitset sitä lakkaamatta.