KOLMAS NÄYTÖS.

(Paikka sama kuin edellisessä Näytöksessä.)

Ensimäinen Kohtaus.

TAIMO ja KAKSI LALLIN RENKIÄ.

TAIMO (Hioo miekkaansa.) RENGIT (Istuvat joutilaina syvissä mietteissään).

TAIMO (Itsekseen.) Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Ei ole enää mikään vanhoillansa, vaan kaikki asiat, suuret kuin pienetkin, ovat nurinniskoin niinkuin teurastettu härkä! Elämä on monen vaivaloisuutensa tähden minustakin kadottanut melkein kaiken arvonsa. — Hukka on erinomattain tämän talon perinyt. Kaikki mököttävät allapäin pahoilla mielin ja silmät kuopissaan kamalasti tuijottelevat! — (Ensimäiselle rengille.) Mitä sinä ajattelet, kunnoton, lattiaan kun tirkistelet? Taikka ajatteletko ensinkään?

ENSIMÄINEN RENKI. Ajattelen niitä kuin olen kuullut ja nähnyt.

TAIMO. No todistappas esimerkillä, ettäs ymmärrät ajatella!

ENSIMÄINEN RENKI. Sitäkin ajattelen kuinka tyytyväisesti ja rauhallisesti tuo mustatakki muukalainen, jonka meidän miehet murhasivat, meni kuolemaan.

TAIMO. Hän oli munkki! Sellaisia näin paljon Vienan maalla. Niitä löytyy siellä kosolta!

ENSIMÄINEN RENKI. No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän pelosta huutanut eikä irvistellyt.

TAIMO. Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin, mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. — (Toiselle rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?

TOINEN RENKI. Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki vaikuttamassa.

TAIMO. Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?

TOINEN RENKI. Kyllä kuulen.

TAIMO. No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien…

ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen). Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja — anna anteeksi — me luulemme, että sinä … vaikka oletkin paljon kulkenut mies … että sinä — niin sanoakseni — ongit omiasi ja pistelet valheita…

TAIMO. Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! — Pois täältä laiskurit! — Työhön! työhön! — sanon minä. Ettekö tiedä että minä isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!

(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)

Toinen Kohtaus.

TAIMO (Yksin). Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Tuollaiset ovat nyt miehet ja naiset kurjat viheliäiset vielä tuhatta hullummat! He kallistavat päätänsä ja huokaavat: "Oi Ukko Jumala! Oi Herra Kristus!" — Jospa sentään olisin päässyt sotaan, mut isäntä ei enää kärsi niitä, joita hän ennen on kärsinyt. Minä en enää kelvannut hälle seuraajaksi. Ohhoh! Aikani kuluksi hion nyt miekkaani, sillä toivon kuitenkin, että minullekin vielä paremmat päivät koittavat!

(Ensimäinen lähettiläs tulee.)

Kolmas Kohtaus.

TAIMO ja ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.

TAIMO (Itsekseen). Ken ollee tuokin vieras? Kiivaasti Hän katsoo minua — tai miekkaani; En tiedä kumpaista.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Sa olet Lalli?

TAIMO. No entäs jos ma oisin?

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Sinulle Ma Lounais-Satakunnan miehiltä Tuon terveisiä…

TAIMO. En! En ole Lalli! Ma tosin olen Lallin kanssa käynyt Ain asti Vienaan sekä siellä nähnyt Niin armottoman monta kummitusta Ett' ei tää illan hetki riittäisi, Jos niistä kertoilemaan rupeisin — Ma olen Taimo kauas-kulkia Ja puolen-mailman-halki-retkeiliä!

(Lalli, täydessä sota-asussa, tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja LALLI.

TAIMO (Itsekseen). Ois vielä vähän saanut viipyä! Nyt tuli aivan kesken puhettani.

LALLI (Lähettilästä huomaamatta). No mitä uutta täällä kotona?

TAIMO. Ei mitään uutta, hyvä isäntä.

LALLI. Siis kaikk' on vanhoillaan?

TAIMO. Sen näette.

LALLI. Hm … hänkin?

TAIMO. Kuka hänkin?

LALLI. Emäntä.

TAIMO. En ole häntä tänään nähnyt, mutta Ma luulen, taikka luulemattakin Mä tiedän, että hänen tilansa On kovin kurja!

LALLI (Osoittaa tuskallista levottomuutta).

TAIMO (Itsekseen). Hitto periköön! En viisaan tavalla nyt puhunut. Mut lausettani koen korjata. (Ääneen.) Kysyä teiltä ehkä uskallan Kuink' onnistuipi sota-retkenne?

LALLI. Se hyvin onnistui. — Me perkasimme Vihollisista kaikki Euran seudut. Mut ovatko ja tulleet takaisin Ne, jotka tiedusteluun lähetin Ma Aurajoen tienoille? Kas siellä Vast' onkin oikein sutten koti-pesä!

TAIMO. He eivät vielä ole palanneet.

LALLI. Kentiesi ovat menneet surman kitaan.

TAIMO. En usko sitä, koska urhookkaammat Ja parhaat miehet lähetitte sinne. Ei liene Sorri käynyt pauloihin — Häll' onkin syytä välttää ansoja! — Ja Kitkasta me taaskin tiedämme, Ett'ei hän ole eilen syntyneitä!

LALLI (Huomaa lähettilään. Taimolle). Ken on tuo outo mies?

TAIMO. Hän vastatkoon Jos taitaa — itse siihen kysymykseen! En tunne häntä enemmän kuin lintu Veljensä tuntee. Tuskin niinkään paljon.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS (Lallille). Ma Lounais-Satakunnan miehiltä Tuon sulle terveisiä! Sinnekin Jo ehti nosto-kehoituksesi Ja jalo sotahuutos. Aseissa Me olemme ja valmiit noudattamaan Sun käskyjäsi. — Minkä vastauksen Saan kotiin kumppaneilleni mä viedä?

LALLI. Sen sanot heille, että ryhtyneet Me sotatoimiin kiivaast' olemme Ja että vihollisten parvia Jo muutamia ompi voitettu. Myös kerro, että paljon väkeä On tänne kaikkialta samonnut. — Kell' ompi henki, jonka pyhittää Hän tahtoo sankar-töillä jaloilla Ja ansiollisilla — tulkoon tänne! Kell' ompi verta suonissaan sen verran Kuin lapsella on silmä-terässänsä, Hän tulkoon sitä tänne tarjoomaan Pyhiksi vapautemme lunnahiksi! Ken sauvan nojassa viel' liikkua Voi, vanhuutensa kaunistukseksi Hän astukohon tietä kunnian Ja vaipukohon kuolon uneen vasta Kuin vapaaks voitti rakkaan isänmaan!

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Me tulemme! Taas jääkää hyvästi!

LALLI. Kuun poika ynnä poika Pohjantähti Opastajina olkoot sinulle!

(Ensimäinen lähettiläs menee.)

TAIMO (Itsekseen). Mä näin tuon miehen naamasta, ett' oisi Hän mielellänsä kuullut puheitani. Ja kumppaleistansa mä päätän samaa. (Hieroen käsiänsä yhteen.) O! jospa olisivat täällä jo Nuo Lounais-Satakunnan kelpo miehet!

LALLI. Taas voiman hengen olen kansassa Ma uudestansa saanut syttymään. Jo tuikkaa joka silmä rohkeutta Ja joka sydän sykkii miehuudesta! Taas luottamust' on miesten mielissä, Joiss' äsken epätoivo hallitsi, Ja pelon henki meni pelon tietä! En epäile — me voiton viimein saamme Ja maamme pelastamme rakkahan… (Itsekseen.) Vaan voiton kodissani josko saanen, En ole siitä varmaa… En … en ole! (Taimolle.) Sä mennös tuomaan tänne emäntä!

TAIMO. Sen toimen…

LALLI (Keskeyttää kiivaasti). Toimen sen?

TAIMO Sen toimitan!

(Hän menee.)

Viides Kohtaus.

LALLI (yksin). Haa! Miks' en viipynyt ma sodassa Ja hurjan verikisan melskeessä! Ei kotona mun ole hyvä olla! Kuin miekan kärki silmät kotilaisten Mun silmihini purra pistävät Ja heidän sanans' ovat myrkkyä Mun mielelleni. Minun pitäisi Taas mitä joutuisimmin lähtemän Pois, taisteluun!

(Taimo, Kerttu, kädet sidottuna selän takana, ja kaksi vartiaa tulee.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TULLEET.

LALLI (Itsekseen). En toki luullutkaan Ett olisi hän vaalentuva noin! Haa! Haahmon haamussa mun onneni! (Taimolle.) Kuin monta vuorokautta olinkaan Mä viime retkelläni?

TAIMO. Suokaapas Ma luen … yksi … kaksi … kolme … neljä… Niin neljä, hyvä isäntä.

LALLI. Vai neljä! (Itsekseen.) On mansikankin kukka kestävämpi Kuin kukat hennot naisten poskilla! (Katsoo tuijottaa Kerttuun. Ääneen.) No vaimo parka, kovast' eksynyt! Viel' yhä maistuvatko sinulle Nää hulluutesi tuimat päivät, taikka Jo ehkä tuntuvat ne karvahalta? Sull' ompi ollut aikaa tarkastella Mitk' ovat seuraamukset tämän uskon, Jonk' otit elämäsi ohjeheksi, Sa houru! Kärsimykset ankarat Ja pilkka — parhaimmat sen tuotteet ovat! Jo jälleen laskenetkin arvoa Sun isiesi pyhään uskohon, Jok' ompi selvä niinkuin taivaan sini Ja kirkas niinkuin vedet lähtehissä! (Kerttu on ääneti.) Et vastaa! (Äänettömyys.) Vaimo uppiniskainen Et ai'o vastata! (Kerttu on yhä ääneti.) Haa! Näyttämään Sa vaadit minua, ett' oikeus Mull' ompi saada suustas vastaus!

KERTTU (Hiljaisuudella). Min tähden vastaisin, kun tiedät sen, Ett' en mä luopua voi uskostani, Mut kuolla voin…

LALLI (Kiivaasti vartioille). Te kehnot! Oletteko Mun käskyjäni tyystin noudattaneet?

ENSIMÄINEN VARTIA. Olemme…

LALLI. Tarkkaan huolta piditte Ett'ei hän saanut maata?

ENSIMÄINEN VARTIA. Isäntä! Voi! onko hän sen muotoinen, ett' oisi Hän maannut!

LALLI. Ainoastaan murkinaksi Te hälle … vähän…

TOINEN VARTIA. Kiivas isäntä! Voi, onko hän sen muotoinen, ett' oisi Hän syön…

LALLI (Keskeyttää vihalla, polkein jalallansa lattiaa). Vait! Vait! Jos halpa henkesi Viel' arvost akanan on sinulle! Taas vaimo määrättyhyn asemaan! Sen jälkeen laittakatte luunne täältä!

(Vartiat vievät Kertun muutaman seinässä olevan renkaan tykö ja sitovat hänen selän takana sidotut kätensä siihen. Rengas on niin ylhäällä, että Kerttu jää seisomaan.)

TAIMO (katsoen vartia-miehiin. Itsekseen). Jo päivän helle noille raukoille Nyt laski! Mutta siltä näyttääpi Kuin minulle se oisi nousemassa!

LALLI (Luo silmänsä yhtäpäätä Kerttuun ja vartioihin. Nämät hiipivät työnsä toimitettuaan, visusti pois. Lallin vielä samassa asemassa ollessa tulee toinen lähettiläs).

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI, KERTTU, TAIMO ja TOINEN LÄHETTILÄS.

TOINEN LÄHETTILÄS (Lallille, joka paikastansa liikahtamatta tuimasti katsoo lähettilääsen). Ma Lapin Kihlakuntalaisilta Ja heidän rajalaisiltansa tuon Sinulle, Lalli, tämän sanoman: Ei löydy enää meidän seuduillamme Yht' ainoaakaan Kristin-uskovaista. Niin tuiman teimme pyhän kostotyön Ja suurta voittojuhlaa Manatar Ja kaikki Tuonen väki viettivät. Vaan mitä enemmän on tehtävä, Se olkoon sinun sanottavaa Lalli!

LALLI. Te surmasitte kaikki kristityt?

TOINEN LÄHETTILÄS. Niin teimme.

LALLI. Kaikki?

TOINEN LÄHETTILÄS. Kaikki säälimättä!

LALLI. Se vasta oli oivallisest' tehty! Kuin koski väylässänsä liikkuupi Ja tulvassansa kaikki musertaa Ja pyörteissänsä särkee, samaten Myös koston koski täällä liikkukohon, Niin runnellen ja yhtä ankarana! — Vast' aljettu on tämä koston toimi Ja pelastuksen työ, mut uutterasti Jos yksin voimin sitä jatkamme, Niin loppuun onnellisehen sen saamme.

TOINEN LÄHETTILÄS. Sun puhees tarkoituksen käsitän. Täss' yksityisten kihlakuntain puuhat Ja hankkeet eivät auta. Yksin neuvoin On asia ajettava. Eikö tämä Sun ajatukses ollut?

LALLI. Oli.

TOINEN LÄHETTILÄS. Missä Kokous-paikka on?

LALLI. On täällä. Tulkaa Siis tänne! Tulkaa kaikki! Kaikkia Tää toimi koskee, samoin vanhusta Kuin nuorukaista!

TOINEN LÄHETTILÄS (joka salaa katselee Kerttua). Kyllä tulemme. Ennenkuin aurinko on ehtinyt Viidesti nousta taivaan kiireelle Me täällä olemme! — Taas hyvästi! (Itsekseen.) En kodikseni tätä huonetta Ma soisi sinä ilmoisn' ikänä, Ja köyhää mökkiän' en vaihettais Tään pulskan talon kaikkeen rikkauteen!

(Menee.)

TAIMO (Itsekseen). Kas nytpä kuutioita karttuu mulle! (Hieroen käsiänsä yhteen.) O! jospa olisivat täällä jo Nuo oivalliset urhoot Lapista Ja heidän rajalaisensa!

LALLI (Taimolle). En jaksa Sun hulluuttasi nähdä! Lähde täältä!

TAIMO (Itsekseen). No niin … nyt tuli minun vuoroni! (Ääneen, mennessänsä.) Aurinko tänään oli sapessa — Millainen myrsky täällä syntyneekään!

(Menee ulos ovesta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

LALLI (Luo silmänsä Kerttuun ja katsoo häntä hetken. Hellästi). Voi Kerttu! Sun on varmaan paha olla! Nuo kovat köydet syövät kättäsi Ja seisoa et jaksa kauemmin. Mist' olisitkaan jättiläisten voimaa Sa heikko nainen saanut, kukkana Kun lemmittynä kasvoit, vaurastuit. Ja hellän huolen lasna ylenit. Ei oma emos sua tuntisi Jos sinun näkisi noin muuttuneena! Ah, puhu Kerttu! (Äänettömyys.) Näkevänäsi Et mua ole!

KERTTU (Hiljaan). Herran avulla Voin pilkan katkerankin kantaa.

LALLI. Pilkka! Ei ollut puheessani pilkkaa, vaimo! En julkee, kurja, sua pilkata Kun surkuttelemattakaan en voi Ma olla! — Hourauksistasi luovu Ja anna järkes valon uudestansa Sun mieltäs sameata valaista! — Miks'et sä onnellisna tahdo elää Ja arvossa ja kunniassa? Miksi Sä hylkäät osan, jota tarjona Ei ole yhdelläkään naisella Lapista asti Suomen lahtien rantaan? Ken toinen eikö soisi mielellänsä Niin olla arvon helmassa, kuin sinä Ain olet ollut! — Taikka puuttuiko Sinulta jotain, jota halusit Omakses saada? Eikö alati Sun tahtoasi ole noudatettu Ja pyytämäsi, jopa pienimmätkin, Ne koska jäivät suostumusta vailla? Vaan kuinka hellyyttäni palkitset Ja rakkauttani? — Mut kuitenkin Voi kaikki vielä toisin muuttua Jos muutat mielesi ja Ilmarin Taas saatat kotia. — Sä näännyt, Kerttu.

(Kiiruhtaa Kertun luo ja avaa hänen siteensä, mutta kuullessansa ääniä ulkoa sitoo hän ne uudestaan.)

Se ei käy laatuun! Herkkä-mielisyyttä Jos meidän miehet kerta näkisi Mun osoittavan, mahtavuuttani Se vahingoittais. Sit' en menettää Ma saa, kun isänmaamme pelastus On minun toimeni. Kaikk' arvoni Mä tähän toimeen tyystin tarvitsen.

(Kitka ja Sorri seuraajinensa tulevat.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA (Heittäytyy huolellisna rahille).

SORRI. Totuuden lausui huhu onneton!

LALLI. Siis muukalaisten rakentama linna?

SORRI On valmis. Peloittavana se seisoo Suuss' Aurajoen. Ukko nuolillansa Sen särkeköön!

LALLI. Me valloitamme sen!

SORRI. Sa Hiiden linnat kaikki helpommin Voit valloittaa kuin tämän! Kivestä Sen seinät ovat, ovet rautaiset!

LALLI. Jos vaikka teräksestä valettu Ois tämä paholaisten varustus, Sen toki perin-juurin kukistamme! Me emme millään muulla keinolla Voi saada heitä täältä poistumaan.

SORRI. Niin onnettaret meitä auttakoot! Vaan erään toisen seikan sinulle Nyt kerron, Lalli. Koti-matkalla Jo ollessamme kovaan kiistahan Me vihollisten kanssa jouduimme. He palasivat ryöstö-retkeltä — Kiivaasti siinä oteltiin, mut voitto Jäi meille. Neljätoista vangiksi Me saimme; heistä neljä suomalaista.

LALLI. Haa! Lemmon voima! Kavaltajain luku Ain eneneepi päivä päivältä!

SORBI. Muut surmasimme, nämät säästimme. Nyt tuomitkamme heitä!

LALLI. Kuolemaan Tuskallisimpaan!

SORRI. Mitäs Ahteenpää Sä sanot siihen — oma veljesi On näitten kavaltajain joukossa?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Ma sanon niinkuin Lalli — kuolemaan!

SORRI. No entäs sinä Korpi, poikasi Kuin samaan tuomioon on vikapää?

TOINEN TALONPOIKA. Sä erhetyt. Ei minun lapseni Vois' isänmaataan pettää enkä ai'o Mä petturille isäks ruveta!

LALLI. Nyt puhuit, Korpi, miehen tavalla. Ken pettää kotimaansa, hänellä Ei ole isää, eikä äitiä. Ei veljeksiä eikä sukulaista. Hän on kuin juoksu-koira turvatta, Siks' että hylkäsi hän hoitajansa Ja petti holhojansa luottamuksen, Ja samaten kuin isän-murhaaja Hän ei voi missään löytää lepoa, Mut kirouksia kaikkialla! Kuolo On hälle tottakin vaan sula armo, Ei rangaistus.

(Lalli menee. Toiset seuraavat häntä, Kitka huoaten.)

Kymmenes Kohtaus.

KERTTU (Yksin. Ensin hiljaan, sitte korkealla äänellä.) Vert' ompi vuotanut Ja verta yhä vielä vuodatetaan! Ei veljet enää säästä veljiänsä, Ei isä poikaansa, ei poika isää! Ah! Verta! Verta! Se on helmasana Nyt ihmisillä, siihen lauseesen On kielen kaikki mehu yhdistynyt!

(Ulkoa kuuluu sama laulu, kuin Ensimäisen Näytöksen ensimäisessä kohtauksessa on laulettu ja sen ohessa katkeria valitushuutoja.)

Oi mitkä katkeruuden, tuskan huudot! Ne ovat kuolevaisten huudot! Herra Jumala! kuinka kauan suvaitset Sa viisaudessasi näin hirmuista, Näin kauhistavan julmaa menetystä! Tee surkeudelle vihdoinkin jo loppu Ja poista raivon henki kansasta! Oi armon Herra! kuule minua!

(Hän menee tainnoksiin. Laulu ja valitushuudot vaikenevat. Pispa Henrik tulee.)

Yhdestoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

PISPA HENRIK (Lähestyy Kerttua). Mun armas lapsein! missä tilassa Sun kohtaankaan!

KERTTU. O Herra Jumala, Te täällä!

PISPA HENRIK Paljon olet muuttunut Ja vaalentunut! Kärsimykses kovat Minua huolettavat!

KERTTU. Minusta Ei puhumista!

PISPA HENRIK. Lohdutusta tulin Ma tuomaan sinulle.

KERTTU. Oi rientäkää Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät, Niin kuolemanne varma on!

PISPA HENRIK. En lähde. Vaan Kristin oppia myös hänelle Mä pelkäämättä tahdon saarnata Ja sanan tutkaimella avata Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.

KERTTU. Hän murhaa teidät!

PISPA HENRIK. Herran kädessä On henkeni, ei heikkoin ihmisten.

KERTTU. Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin. Hän yhtä ankara on vihollinen Kuin on hän uskollinen ystävä Ja hellä. Metsän pedot ennemmin Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin! Hän vihoissaan on ihan säälimätön.

PISPA HENRIK. Mä kuinka heidän rääkättäväksensä Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin Ja sitten koen sanan voimalla Sun kohtalolles saada lievitystä.

KERTTU. Jo ehkä verityöstään palajavat Vihollisenne!

PISPA HENRIK. Älä pelkää. Kerttu! Mun mielelleni juohtuu tapaus. Jok' kerran pyhää Augustinoa Englannin maalla kohtais. Samaten Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna Vihollistensa joukkoon antautui. Nähdessään pyhän miehen tulevan Nää julman ilo-huudon koroittivat Ja karkasivat vihaamaansa vastaan, Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. — Jo puuhun sidottu ol' Augustinus Ja pakanoitten miekat viuhkuivat Ylitse hänen päänsä, samassa Kuin tuli taivahasta leimahti Ja jyräys niin kova tärisytti Mannerta, että maahan vaipuivat Säikähtyneinä kaikki murhaajat, Krist' uskovaisten luku sillä kertaa Lisääntyi tuhannella hengellä.

LALLI (Ulkoa, kiivaasti). Sa sanoit hänen tänne tulleen?

SORKI (Ulkona). Tänne!

KERTTU. Oi, armollinen Jumalani!

PISPA HENRIK. Hän On kilpemme ja vahva turvamme!

(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA. Haa! verikoira! Koston kourista Et pääse tällä kertaa!

PISPA HENRIK. Minkätähden Minua kutsut verikoiraksi?

KITKA. Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka Lastemme sydän-veret tippuvat Sun käsistäs ja ystäväimme hurme On huulillesi, julma, hyytynyt!

PISPA HENRIK. Kosk' olet nähnyt kädessäni miekkaa? Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa Ma saarnaan nimessä sen Jumalan, Jok' ompi rakkauden Jumala Ja rauhan. Taikka miksi tulisin Näin aseetonna aseellisten joukkoon, Jos julma olisin, jos haluni Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?

KITKA. Sa olet tullut meitä väijymään Ja kumppalis, ne jossain piilevät.

PISPA HENRIK. Siin' erhetyt. Vaan kaksi kumppalia Mua seuraa matkallani. Toinen heistä On hyvä omatuntoni ja toinen, Jok' on niin väkevä ja voimallinen, Ett'ei sen vertaist' ole maailmassa, Niin vahva, että teidän voimanne On hänen voimans' suhteen mitätön, Niin mahdikas, ett' teidät ruhtoa Hän voipi silmän-räpäyksessä — On Jumalani!

KITKA. Sinun väitöstäs En malta kuulla! Vältä miekkani!

(Vetää miekkansa.)

PISPA HENRIK. Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi Se Herra, jonka pyhää oppia Ma olen tullut teille julistamaan. Siis laske miekkas jälleen tuppehen!

KITKA. Niin teen kun verestäs se tupruaa!

(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)

PISPA HENRIK. Miks' säikähdytte, hyvät ystävät? Tuo oli matkakumppalini ääni! Puhuinko totta äsken? Eikö ole Hän voimallinen? Eikö suojata Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet! Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne Ja sanojani tarkkaan miettikää! Ett' on tääll' usein verta vuotanut, Ei ole minun siihen syy, vaan teidän, Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte Ja hätyytätte meitä kristityitä, Niin tehden sodan karttamattomaksi!

SORKI. Me hätyytämme teitä? Olipa Myös sekin sana! — Eikö tämä maa, Joss' isiemme isät asuivat Ja meille perinnöksi jättivät — Se eikö ole meidän! Emmekö Saa sitä puolustaa ja varjella, Kun outo ryntää sitä hävittämään? Meill' eikö oisi siihen oikeutta? Ja vapautemme — senpä pitäisi Kai meidän heittää niinkuin olisi Se vanha vaate-repale ja ryysy! Ja antaa teidän vastustelematta Orjuuden paulat panna jalkoihimme: Sen vuoksi tänne tulleet olette!

PISPA HENRIK. Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske, Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte, Ol' ääni taivaallisen Jumalani Ja Hänen voimastansa todistus! Niin totta parastanne tarkoitan, Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne Ja teitä taivaan tielle saattaakseni Ma jätin kotini ja omaiseni Ja kaikki mailmalliset etuni. Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta En himoo; julmuus mua ilettää. En teille pahaa suo enk' orjuuteen Ma tahdo teitä saattaa. Armoa Ma teille tarjon, sulaa armoa! Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä, Jok' äsken ankarana kaikui teille! Se huusi: notkistakaa polvenne Te Suomen miehet! Epä-jumalat, Nuo halvat, mitättömät heittäkää Ja antakatte minun kastaa teitä Vapahtajamme pyhään nimehen!

LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin). Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt! Te sattumuksetkin kaikk' ymmärrätte Hyödyksi itsellenne selittää! Teill' ovat aina rauhan sanat suussa, Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä! Vai julistatte rauhan sanomaa Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss' ompi Se tölli, jost' ei rauha luopunut Kun veri-jumalanne astui sisään? Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat! Ei siedä kerskaamista! — Sallimus Ja onnen puuska teitä auttanut On tähän asti. Mutta vartokaa Kun koston kuuma päivä koittaa! — Sulle Se koittanut on tänään, pispa Henrik! — Sa olet kristittyjen päämies, siksi Suon arvollesi nyt sen kunnian, Ett' tuomiosi kansan käräjissä Es-isäin tapain mukaan julistetaan. — Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon! Me käräjiä kohta pidämme Tuoll' luona vanhan tammen! Joutukaa! (Muutamat miehet menevät.) Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus Ja vanhat tavat meiltä vaativat!

PISPA HENRIK. Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty Ja vihan henki raivoo sydämessäs — Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot! Kauanko ai'ot Herraa kiusata Ja hänen kärsivällisyyttänsä? Ma sanon sulle Lalli! Kavahda! Sun Jumala on kovin kostava Ja rankaiseva!

LALLI. Rangaistustansa En pelkää! — Pispa siteisin! (Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin.) Sa Taimo Sill' aikaa tähän vartiaksi jäät!

(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)

Kolmastoista Kohtaus.

PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.

TAIMO. On tääkin virka!

KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen). Ah! (Taimolle.) Voi kuule Taimo! Asian erään sangen tärkeän Unohdin isännälles sanoa, Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.

TAIMO. Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!

KERTTU. Et hennone mun pyyntöäni kieltää? Sä etkö enää muista hyvyyttäni? Jos oli juhla mikä, sinulle Ma enkö suonut parhaat palaset Ja mettä, simaa osan runsaamman Kuin kumppaneilles?

TAIMO. La'atkaa puhumasta Jo kallis emäntäni!

KERTTU. Kiittämätöin! Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän, Kun itse siteiss' olen onneton Ja apuasi kerran tarvitsen!

TAIMO. Ma menen — käyköön miten tahansa!

(Menee.)

Neljästoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

KERTTU. Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!

(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin luo ja avaa hänen siteensä.)

Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!

PISPA HENRIK. Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle Lähetän. Jossakussa luostarissa Voit olla kunnes elämäsi taivas, Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!

KERTTU. Teill' olis minusta vaan estettä Ja viivytystä. — Mutta sananen. — Miss' Ilmari on?

PISPA HENRIK. Munkkien ja pappein Hoidettavana.

KERTTU. Hänen kauttansa Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.

PISPA HENRIK. Niin luulen minäkin ja kotia Taas pojan lähetän.

KERTTU. Oi tehkää niin! Se työnne Lallin raivon karkoittaa. Hän innokkaasti lempii lastansa, — Nyt siunauksenne vaan!

(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)

PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle). Jumala Sen lohdutuksen suokoon sinulle, Jot' en ma saanut aikaan!

KERTTU (Nousee ylös). Vahvaksi Nyt tunnen itseni ja uskoni! — Ei ovesta. — He teidän näkevät. Vaan akkunasta — älkää epäilkö! Ei löydy muuta tietä pelastukseen!

(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli, Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Viidestoista Kohtaus.

KERTTU ja TULLEET.

LALLI Haa! (Kertulle.) Miss' on pispa Henrik?

KERTTU. Sit' en tiedä.

LALLI. Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!

(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)

KERTTU. Ah! Lalli! Lalli!

(Purskahtaa itkemään.)

LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen). Kurja onneani!

(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)

Kuudestoista Kohtaus.

EDELLISET ja NYYRI.

NYYRI. Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen minä — poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa — yöt ja päivät lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt'ympäri, nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki Tuonen tuvissa! Nytkin — minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!… Mutta kaikeksi onneksi olin nytkin valppeilla… Näin hän hiipi … hiljaan … hiljaan … niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? — ma ajattelin ja varovasti … näin … juuri näin mä mennä kiikuttelin tiedustelemaan… Pian tunsin miehen hiipastansa…

SORRI. Se oli pispa!

KERTTU (Itsekseen). Jumal' armahtakoon! Nyt pakonsa on ilmi-annettu!

NYYRI. Hänen perässänsä läksin pötkimään … varpaillani … näin … näin … niinkuin ilves-susi… "Haluan nähdä minkä tien otat" — niin ajattelin ja perässä! … perässä! — Sillan-niemen tien hän otti.

SORRI. Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.

KERTTU (Itsekseen). En kuunnella voi häntä kauemmin, Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!

(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)

NYYRI. Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna ollessanne ma kurja keksein sen… Enkä ymmärrä mikä teidän tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen'

KITKA. Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan kerrottavasi!

NYYRI. Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit…

LALLI. No akka, ole ällistelemättä!

NYYRI. Niin … niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. "Nyt menen miehille tämän julistamaan" — näin tuumailin ja tänne riensin. — Se nyt oli toimittamani. — Mutta taas lähden! Teidän tässä levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!

(Menee.)

Seitsemästoista Kohtaus.

EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.

SORRI. Kah. miss' on Kerttu?

KITKA. Hänkin paennut!

SORRI. Ja meidän kaikkein näkemättä!

KAIKKI. Kummaa!

LALLI. Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi! Täss' on taas suuri petos tapahtunut, Mut moisen pilkan kostan kovasti! — (Taimolle.) Sa Taimo koira! alas polvilles!

(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)

TAIMO. Ei kuolo tunnu karvaaks' minulle, Kun en mä enää tiedä mikä olen!

LALLI. Et toki, Lalli, miekkaas halvenna, Et pilaa sitä orjan veressä, Vaan säästät toimitukseen jalompaan! (Pudistaa miekkaansa.) Se halaa verta kunnottoman pispan! Ell'ei se sitä juoda saa, niin kuolee Se janohon!

SOKKI. Se jääköön elohon!