TOINEN NÄYTÖS.

Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti. Äyrämöispukuja seinillä.

Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä viikate kädessään.

HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä pataa tulella eikä tultakaan liedessä.

ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.

HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi talteen.

ANTTI. Vähennetään päivätöitä.

HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.

ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?

HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan tehty ne on ja tehdään nytkin.

ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.

HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.) Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä talossa.

HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.

HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden että emännyyden haltuunsa.

ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.

HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, — jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.

ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.

HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?

ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty. Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin, missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.

HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!

ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä, mitä siihen muuta tarvitaan.

HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.

HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.

ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?

HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa tarjonakin.

ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?

HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat. Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.

HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.

ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?

HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.

ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.

HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea, käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.

ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein naimiskauppoihin sopivat.

HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan. (Menee ulos.)

ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai lähdetkö hoviin palvelukseen?

HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.

ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?

HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee, niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.

ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.

HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo juhannuksena kirkonmäellä.

ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin ainakaan aikonut tänne perettyä.

HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion äänettömyys.)

ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan sittenkin…

HELENA. Mitä?

ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.

HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.

ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei lähdettäisikään maailmalle?

HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan, oikein juoksujalassa tullaan.

ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut, oikeinpäin eivät ole asiat.

HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.

ANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)

HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!

KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!

HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?

KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.

SILJO. Kun omasta pirtistä ajetaan ulos.

KAIJA. Ei muuta kuin maantielle, kiireen kautta pois koko konnulta. Tulevat voudit ja voutirengit ja särkevät uunit ja ikkunat pirtistä, ovet saranoilta vääntävät, maidot kaadetaan pihalle ja astiat puhutaan; ja piikkimiehet seisovat veräjällä valmiina pistämään, jos et muuten talostasi lähde. Se se oli siivoa! — en ehtinyt vaatteitanikaan korjata ja sinne jäivät piirakkaatkin, vasta leivotut, uuniin — sehän minua pahimmin kaivelee.

HELENA. Te olette siis pakomatkalla.

SILJO. Poikkimaisin juostiin tänne Nurmjärville pakoon.

KAIJA. Vaan uskalletaanko sitä jäädä edes tännekään, osaavat ne raastajat tännekin. Ne ovat Antikristuksen aikoja nämä, lähdeppäs salolle pirtistäsi ja piikkimies niskassa! — Vaan mihin se jäi Juho, se vetelys, nyt pitää päätettämän, mitä tehdään. Hovin roikka on kulussa näissä kylissä, ei se meitä täälläkään säästä. (Ulos.)

HELENA (Siljolle). Vai pakomatkalla, — ja tänne oli turvallisin paeta.

SILJO. Niin, että täällä toisten kanssa neuvotellaan. Se oli kamala tapaus.

HELENA. Mutta et sinä Siljo näytä niinkään kauhistuneelta kuin äitisi, sinä hymyilit tuolla pihalla tullessasi.

SILJO. Ei kulkenut henkeni, kun kodista lähdettiin ja kun voutien huuto vielä kuului seljän takaa. Vaan sitten korpea käveltäessä vähän rauhoittui mieleni.

HELENA (Hellänä). Sinä ajattelit jotain iloista, joka sinua lohdutti, — eikö niin?

SILJO. Ei olleet iloiset ajatukseni, näin vielä nuo miehet, kuinka riehuivat, Laihanen ylimpänä, vihan kiilto silmässä.

HELENA. Vaan te riensitte tänne, niin, niin, täällähän niitä on lapsuuden tuttaviakin. (Tuokion kuluttua.) Tiedätkö Siljo, täällä tuvassa puhuttiin äsken juuri sinusta.

SILJO. Minusta? Kuka? Mitä?

HELENA, Isäntä ja Antti puhuivat. Ne aikovat sinusta emäntää tänne Holttiseen, — tiennet tuon itse.

SILJO. En tiedä mitään, oi Helena, eihän, sinä lasket leikkiä.

HELENA. Leikkiä laskenkin. Olisinpa minä sinun sijassasi, kylläpä tietäisin, minkä tekisin. Vaan sinä olet liian hempeä, niin, niin, Siljo, se on hyvä, että olet niin hempeä.

SILJO. Mitä he puhuivat minusta, sano. Aikoivatko siitä äidille puhua, — eihän toki nyt?

HELENA. Ähäs, kun tartuit! Vaan kysele heiltä itseltään, jos tietää tahdot, tuollahan nuo tulevat.

(Kyllästinen, Holttinen ja Kaija tulevat sisään.)

HOLTTINEN. Vai sellaiset hommat — häätämään tulevat! Me emme ole Antin kanssa niistä tienneet mitään, arvelimme juuri tulla teille muilla asioilla, vaan saa ne asiat nyt jäädä. Vai sotaväkeäkin! Ja teille ne ensiksi hyökkäsivät?

KYLLÄSTINEN. Niin, Laihanen on näet roikan etunenässä, hän on lautamies nyt. Ja meitä se vihaa, naurunalaseksi kun meidän vuoksi joutui, ilkkui tullessaan, että nyt sitä tullaan appelaan ativoihin.

HOLTTINEN. Kamalastipa kosti, en olisi häntä uskonut sellaiseksi heittiöksi. Vaan entä hovin herra, millä oikeudella hän sinut omasta talostasi ajoi? Etkö kysynyt?

KYLLÄSTINEN. Hovin on muka maa ja tupakin muka hovin, hovin hirsistä tehty, vaikka on omalta salolta salvamani. Ja viljakin on kuulemma hovin, vaikka omalla siemenelläni olen peltoni kylvänyt.

HOLTTINEN. Viljakin, vaatiko ne viljankin?

KYLLÄSTINEN. Siitähän se suuri riita tuli. Kun viime pyhänä kirkolla kuulin sotaväen tulosta, ja sieltä kotiin astuessani katselin, että ruis jo halmeella oli kypsi, niin pisti päähäni, että nyt se on heti leikattava, vaikkei ole vielä heinäntekokaan lopussa. Tehtiin työtä pitkät rupeamat ja eilen löin minä kuhilaat venheisiin ja soudin ne Mäkisaloon.

KAIJA. Viimeisiä oltiin tänä aamuna leikkaamassa, kun Simppasesta tuli viesti, että sotaväkeä saapuu. Siinäkös hätä tuli. Lapset laitettiin kiireen vilkkaa metsämökille ja käytiin tavaroita korjaamaan. Vaan eihän siinä mitä ehditty, ennenkun roikka oli pihalla, — sinne jäivät piirakkaatkin arinalle.

KYLLÄSTINEN. Posse huusi jo kaukaa, että panetko puumerkkisi liittokirjaan, vai talostasiko lähdet, ja ennenkuin ehdin paljo vastaamaankaan, oli Laihanen jo ovia repimässä. Mutta sitten tuli Hukka itse tiukkaamaan, että mihin on viety vilja pellolta, uhkasi rautoihin panna, ellen sanoisi.

KAIJA. Ja silloin minä, kun sen silmä vältti, tartuin Juhoa kainalosta ja Siljoa käsivarresta ja poikki kesannon viiletettiin metsään, — piikit vain kiilsivät, kun ahon laidassa taakseni katsoin.

HOLTTINEN. Ja tässä te nyt olette kotia vailla.

KYLLÄSTINEN. Tässä. Vaan pian se voi hovin roikka täälläkin olla.

HOLTTINEN. Tulkoon, minä en lähde talostani juoksemaan. Maa on minun, tupa ja vilja samoin, sen tiedän, enkä hievahdakaan.

KAIJA. Vaan jospa piikkimiehet hievahduttavat.

HOLTTINEN. Tässä istun. Tähän voivat pistää, tappelemaan en rupea, vaan eläissäni he eivät multa maatani vie. (Harsia, Koironen ja Antti tulevat tupaan.) Ja oikeuteni säilyy kuoltuanikin, se menee silloin perintönä pojalleni.

ANTTI. Ei, isä kulta, siitä taida isoa perintöä enää minulle jäädä, koska tällaisia kuuluu. No, Harsia, sinä luotit lakiin, selitä nyt lain kannalta tämä kaikki.

HARSIA. Luotan vieläkin. Mutta on tämä merkillistä, kun tulevat häätämään, vaikka omistusoikeus vielä on ratkaisematta, vaikka asia on valituksen alainen. (Koiroselle.) Olemmehan todistaneet maat omiksemme?

KOIRONEN. Todistukset olivat ainakin minun käsittääkseni aivan sitovat. Mutta tiesipä ne heidän käsitykset.

HARSIA. Mikä käsitys siinä enää auttaa, kun lie paperit selvät. Sinä veithän ne ajoissa oikeaan paikkaan? Olit ollut humalassa silloin…

KOIRONEN. Perille ne on toimitettu, kuinka eivät olisi…? Vielä niistä Hukka vastata saa.

HOLTTINEN. No kuinka uskaltaa Hukka sitten nyt jo tulla häätämään?

KOIRONEN. Sillä kuuluu olevan nyt sellaiset mahtavat valtuudet, ettei hän välitä mistään valituksista. Hän on yhtaikaa ruununvouti ja hovinhoitaja, maaherra uskoo häntä kaikessa, häneen ei pääse kiinni. Ja ne virastojen kiireet ovat niin hitaat.

KYLLÄSTINEN. Jo kohta kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun hakemus tehtiin. Ei tainnut olla siitä mitään hyötyä, — sitä jo silloin pelkäsin. Nyt ollaan häädetyt talosta…

HARSIA. Täytyy olla hyötyä, kun lie maassa oikeus. Mutta todellakin: siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.

KOIRONEN. Niin, asia näkyy viipyvän. Mutta siksi olenkin nyt keksinyt uudet mutkat, päästäkseni nopeammin ja varmemmin Hukkaan käsiksi. Meidän täytyy pysäyttää hänet, panna hänet lujille. Ja siihen onneksi löytyy keinoja, itse hän on meille aseet antanut. Minä leikkaan hänen siipensä.

ANTTI. Ovatko keritsimesi tarpeeksi terävät?

KOIRONEN. Ovat. (Ottaa lompakkonsa esiin.) Täällä ovat keritsimet, vaikka paperista ovatkin. Niitä varten lähdin nyt liikkeelle, niihin tarvitaan teidän puumerkit.

ANTTI. Aina sulla on lompakko tiine, mutta hidas se on synnyttämään. Vaan näytäs, sehän onkin nyt uusi, — ja oikein remelillä takissa kiinni!

KOIRONEN (Hämillään). Niin, sattuneesta syystä, varastivat pirut multa tuonaan lompakon.

ANTTI. Ja nytkö ne pirut eivät voi viedä koko takkia ja koko miestä! — Vaan mitä hyvää sulla siellä taas on?

HARSIA. Niin, selitä aikeesi.

KOIRONEN. Nähkääs, minä tulen juuri Viipurista, olen toista kuukautta taas näillä asioilla matkustellut. Mutta apajan vedinkin. Tässä on mulla todistus siitä, että Veikkolan hovin nykyinen isäntä ei olekaan sen laillinen perijä. Hän on äpärä. Mutta koska hän ei ole laillinen perijä, niin ei hän eikä hänen käskyläisensä tietysti voi täällä isännöidä, sen vähemmin häätää talonpoikia mailtaan.

KYLLÄSTINEN. Sehän on selvää.

HARSIA. Entä sitten?

KOIRONEN. Sitten ei muuta, kuin me kirjoitamme valituksen, te panette puumerkit alle ja siitä täytyy tulla tutkimus. Mutta sillaikaa ei Hukka tietysti voi täällä kansaa rääkätä.

HARSIA. Ja sillävälin ehdimme me saada perintökirjamme. Se on todellakin viisas mutka.

KOIRONEN (Osottaa päätään). Se on syntynyt täällä, siis se on viisas. Piirrä puumerkkisi tuohon.

KYLLÄSTINEN. Vaan jos hovin herra ei ole lahjoitusmaan omistaja, niin kenen se on?

KOIRONEN.' Siinäpä se onkin seuraava mutka. Kenen? Tietysti ruunun, tietysti teidän. Puumerkkisi, Kyllästinen.

ANTTI. Puumerkit ja puumerkit! Sinä taistelet variksen sakaroilla, kun toinen pistää piikillä, on sekin ottelua.

HARSIA. Mutta täytyyhän kaikki lailliset keinot koettaa, meillä on tässä eläminen kysymyksessä.

KOIRONEN. Ja sellainen sakara voi merkitä enemmän kuin sata piikkiä. (Kaivaa lompakkoaan.) Tässä on toinen supliikki. Me haastamme Hukan kihlakunnanoikeuteen, kun hän on lyönyt vapaita talonpoikia, niinkuin juhannusaattona. Hän menettää virkansa.

KYLLÄSTINEN. Sen teemme, — nahkaani kirveli vietävästi. Tuohonko puumerkki…? (Pysähtyy.) Mutta nyt ei ole mulla rahaa millä maksaa enää.

KOIRONEN. Ei tarvitakaan, mulla on entisiä, nyt ajan nämä asiat omin varoini. Enkä enää viinaa juo, — en! (Ottaa paperin lompakosta.) Ja sitten vielä tämä kirkon asia. Senkin ajan perille.

HARSIA. Mutta Hukka on kuuluttanut pitäjän miehet purkamaan koko nykysen salvoksen?

KOIRONEN. Niin on tehnyt, mutta ei sitä ole vielä purettu, — ehkä ei puretakaan, maltetaanhan vähän. Täällä on pyydykset vireillä.

KYLLÄSTINEN (Piirtää). Kyllä sulla näkyy rautoja vireillä olevan, kiitoksella se on mainittava, mitä heistä sitten syntyneekin.

ANTTI. Ei mitään muuta kuin paperin haaskausta.

HARSIA. Sinä Antti olet nuorin mies joukossa, mutta toivottomin kaikista. "Paperin haaskausta!" — pitäähän toki koettaa, kun kerta laki on maassa. Mitäpä sinä sitten tekisit?

ANTTI. Sitä tässä juuri mietin. Kävin äsken Sakkolassa. Siellä ovat jutut samat kuin meillä, vähän edellä vain ovat meistä. Muutamia viikkoja sitten pistätti siellä nimismies kuoliaaksi kaksi talonpoikaa, isän ja pojan, jotka rauhassa raatoivat kaalimaallaan eivätkä pahaa sanaa sanoneet. Olivat muka niskottelijoita… Naisia siellä hovin heitukat pieksävät tainnoksiin, purkavat talonpoikain pirttejä… ja kaiken sen tekevät onnekseen, ei heitä laki hätyytä. Vedottu on kyllä lakiin sielläkin, vaan turhaan. Täällä on kohta sama peli, — eletään kuin sodan jaloissa. Minkä tehoovat silloin puumerkit?

KOIRONEN. Se on totta, Antti, hullusti ovat nyt asiat Karjalassa. Vaan siksipä juuri niitä ei saa semmoisikseen jättää, siksi juuri tarvitaan puumerkit.

ANTTI. Minkäs niillä teet? Itse kerroit äsken, miten Hukka tänne sotaväkeä sai. Siltavouti löysi jossakin mökissä naulan ruutia, — jota on kielletty pitämästä, ja vei sen hoviin. Hukka kirjoittaa kuvernööriin, että täällä on alustalaisten joukossa kapina tekeillä. Ja kuvernööri lähettää piikkimiehet ja käskee ruununvoudin, Hukan, auttaa hovin hoitajaa, samaa Hukkaa, talonpoikia vastaan. Virkavalta polkee oikeuden minkäs teet silloin?

KYLLÄSTINEN. Tätä menoa jos mennään, on pian Karjala autiona.

KOIRONEN. Niin, se on totta, tämä on virkamiesten luvattu maa. Mutta siksi he juuri ovat masennettavat, siksi juuri on joka kohdassa kierous paljastettava.

HARSIA. Ja mikäpä muu olisi meillä neuvona. Sinä Antti kuvaat, kuinka hullusti ovat asiat, vaan minkä teet sinä, kun sotaväki on kintereilläsi?

ANTTI. Paljoko on sitä sotaväkeä?

KYLLÄSTINEN. Viisikymmentä kasakkaa.

ANTTI. Ja montako on talonpoikaista miestä Valkjärvellä?

HOLTTINEN. Ei, poikani, sitä elä rupea laskemaan, lyhyemmälle puolelle jäisit sittenkin lopuksi. Ei ole meidän käytävä vastarintaan, ei kapinaan, niin ei ennenkään tehty, mutta ei myöskään ole pakoon juostava eikä maita myötävä. Pysytään alallamme, tehdään työtä, muusta ei olko puhettakaan.

HARSIA. Ja jos meidän täytyykin ahtaalla raataa nyt jonkun aikaa, niin onhan meidän alistuttava, luovittava, kunnes maamme omiksemme saamme, sen Koironen neuvoi ja se on viisas neuvo. Tulee se vielä meidänkin vuoro, — jos mies väärä on, on laki suora.

KOIRONEN. Ja kerran täyttyy Hukankin mitta, minä sen täytän.

HARSIA. Toivotaan ainakin vielä. Mutta koeta sinä kiirehtiä niitä maakirjoja, muuten täällä luottamus lakiin ja oikeuteen loppuu.

HOLTTINEN. Niin, koeta parastasi. Ja jos laki pettää, niin ei petä oikeus. Ne kaksi ovat väliin eri asioita. Virkamiesten laki on venyvä ja väljä, vaan se oikeus, jonka tunnossani tunnen, on kova. Siksi talossani pysyn ja työni teen, tuli mikä tuli.

ANTTI. Tuolta taitaa jo jotakin tullakin, vai mitä se Siljo sieltä kujalta näkee? (Menee Siljon luo ikkunan ääreen.)

SILJO (Hypähtää). Ne samat piikkimiehet ovat nyt tännekin tulossa, äiti, katso…

KAIJA. Nyt metsään kiireen vilkkaa! Roikka on tulossa taloon, — ota konttisi Juho ja joudu.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Entä nämä muut?

HOLTTINEN. Minä en paikaltani liikahda.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Mutta me liikumme, muistappa viljaamme! (On menossa ovella, kun Posse, Laihanen, Loukkola, Silta- ja Jahtivouti tulevat.)

POSSE. Seis mies, asetu akka!

LAIHANEN. Siinähän ne ovat jyvän varkaatkin. Pysykää tuvassa!

LOUKKOLA (Tyyneesti). Terve taloon!

HOLTTINEN. Terve tuloa, kun oikeilla asioilla kulkenette.

LAIHANEN. Arvannet asiamme.

POSSE. Me olemme lain määräämää toimitusta suorittamassa. Teille on moneen kertaan ilmotettu: jos liittokirjan teette hovin kanssa tiloistanne, niin saatte niitä entisillä ehdoilla asua, mutta joka niskottelee, se häädetään ilman lähtöpäivää. Osasto sotaväkeä on pihalla.

HOLTTINEN. Te aijotte siis häätää minut pois omasta talostani?

LAIHANEN. Eipä me ensi taloa tyhjennetä. Eikä me pitkään virnailla.

KOIRONEN. Malttakaahan vähän, minäkin tunnen hieman sen asetuksen. Jos puhuttaisiin asiasta vähän ensiksi.

POSSE. Puheita pitämään tänne ei ole tultu. Ja mitä tämä sinuun kuuluu?

KOIRONEN. Ei kuulu, vaan pyytäisin kumminkin näyttää muutamia asiaan kuuluvia papereita.

LOUKKOLA. Jos asiaan kuuluvat, niin katsotaan.

(Keskustelevat syrjässä.)

HARSIA (Silta- ja Jahtivoudille). Puuta painakaa sen aikaa. (Tervehtii Jahtivoutia.) Terve Pekka, vai olet sinä jo palannut Pietarin matkaltasi. Sultahan oli sillä matkalla viety hevonen; miten sinä hevosesi menetit?

JAHTIVOUTI. Ryöstivät, katalat. Maantiellä tulee vastaani kolme miestä; käyvät ohjaksiin käsiksi, minua kärryistä rupeavat tyrkkimään. Minä hölmistyn, kiellän, huudan, ei apua, vievät hevosen valjaineen, kärryineen, minut maantielle jättävät, roistot!

HARSIA. Ja se oli sinusta vääryyttä?

JAHTIVOUTI. Hä, — oliko vääryyttä, joka oli ryöväystä!

HARSIA. Ka niin. Vaan jos nuo vielä olisivat taloosi tulleet ja vieneet maasi ja ajaneet sinut maantielle sieltäkin…

JAHTIVOUTI. Talostanikinko…? Kuule Harsia, sinä viisastelet. Tämähän on toki toista, kuvernööri kun käskee ajaa talosta pois.

HARSIA. Samalta se maistuu, käskipä kuka tahansa, kun kerran maantielle joudut. Eikö tämä ole sama juttu?

JAHTIVOUTI. Sama juttu, niin, mutta on se sentään erotus. Näetsen…

SILTAVOUTI (Jahtivoudille). Sinä Pekka elä rupee selittämään, ei se sulta käy, älyä ei näet puntarilla panna. (Harsialle.) Vaan katsos, nämä tilat kun ovat poislahjoitetut…

HARSIA. Kuka voi lahjoittaa pois Pekan hevosen taikka minun maani?

SILTAVOUTI. Niin ettäkö hevosen… ja sitten maan…?

LAIHANEN. Elkää selitelkö siinä kumpanenkaan, tässä ei tarvita selittää, toimia vain. (Menee pöydän luo.) No, tokko se rupee puumerkkiään panemaan?

KOIRONEN. Tässä ovatkin toiset puumerkit nyt kysymyksessä. Elkää häätäkö, ennenkuin se juttu on selvä, minä vain varotan. Asetus ei ole tätä tapausta edellyttänyt.

POSSE. Asetus on kenraalien ja korkeiden herrojen tekemä, se käsittää kaikki tapaukset.

LOUKKOLA. Mutta jos todellakin omistusoikeus on epäiltävä? Mihin se jäi hovin herra, annetaan hänen ratkaista asia.

POSSE. Hän jäi ulos sotaväen luo, kutsukaamme hänet sisään. (Posse ja Loukkola ulos.)

LAIHANEN. Turhaa viivytystä vain! (Koiroselle, joka tarttuu hänen hihaansa.) Hä, mitä sinä minusta?

KOIRONEN (Syrjässä. Intohimoisesti). Kuule Laihanen, veitkö sinä Viipuriin sen lompakon…? Elä kieltele, kyllä sinä asian tiedät. Veitkö?

LAIHANEN. Pidä itse huoli lompakoistasi, en ole vartiasi.

KOIRONEN (Uhkaavasti). Sinä otit sen, minä muistan kyllä, vaikka humalassa olinkin. Muisteleppas juhannusta kapakassa! Sinä otit paperit, ja niiden arvon tiesit. Sano mies, minkä olet tehnyt, sano suoraan!

LAIHANEN. Unia olet humalassa nähnyt.

KOIRONEN. Sinä työnsit rahojakin taskuuni. Miksi? Se on selvä todistus sinua vastaan. Vaan kerro totuus, niin sinut jätän rauhaan. (Rukoillen.) Sano, veitkö ne oikeaan paikkaan, muuta en tahdo tietää, sano hyvä mies se?

LAIHANEN (Ilkkuen). Oikeaan paikkaan tietysti! — Ei, minä en tiedä mitä sinä ruikutat siinä, mene tiehesi! (Ääneensä.) Tässä alkavat nyt totisemmat toimet.

KOIRONEN (Raivostuu). Katala mies! Katala!

LAIHANEN. Haukkukaa vain, itseänne se haukku haavoittaa.

HARSIA. Sinä olit, Laihanen, ennen siivo mies, et kellekään pahaa tehnyt. Miksi nyt noin reuhaat?

ANTTI. Se on lautamies nyt, — siitä on selänpito ja ääni. Mahtava ja rikas (viittaa Laihasen kunniarahaan), näette, rahoja jo takkinsa kaulustallakin kantaa.

LAIHANEN. Se on kunniaraha, niitä ei ole joka miehellä.

HARSIA. Niin, löyhässä sinun kunniasi todella on, kun häädät toisia taloistaan mierolle. Puhuu kunniastaan mies, joka ajaa entisen morsiamensakin maantielle!

KAIJA. Julmuri hän on, sydämmetön.

LAIHANEN. Vai sydämmetön! Ja kenen on syy, jos niin olen? (Lähemmäs Siljoa.) Niin, Siljo, tämä olisi voinut olla toisin. Te härnäsitte minua! Vaan tuon minä sinut maantieltä poiskin, jos itse haluat, jos pyörrätte silloiset sananne.

KAIJA. Vielä kehtaat vävyksi tarjoutua, hyi!

LAIHANEN. Ka miks'en. Vai yhä on akka sydämmikkö, no, kyllä se siitä nöyrtyy, tämä on vasta alkua. Vielä tulette lautamiestä vävyksi rukoilemaan! — Kyllä minä juonenne älysin, te aijoitte tehdä Siljosta Holttiseen emännän, siksi puritte kihlani. Ehkäpä toivotte sitä vielä? (Nauraa.) Vaan se on turhaa. Ei tähän taloon nyt enää emäntää tarvita, siitä nyt juuri huoli pidetään. Tuolta jo tulevat herrat, — nyt sitä aletaan!

KAIJA. Kehu sinä herrain suosiolla, vaan vielä se sinutkin kaataa. Sillä ijäti ei konnuus ja koiruus isännöi maailmassa… (Hukka, Posse ja Loukkola tulevat.)

POSSE (Huutaa). Tukkikaa suu akalta. (Loukkolalle.) Tähän ovelle asetetaan sotaväkeä. (Holttiselle.) Sinäkö täällä uutta aitaa olet pannut?

HOLTTINEN. Tottapa aidat ovat korjattavat, etteivät pääse elukat peltoon.

POSSE. Hovin maalla ei tarvita mitään aitoja. (Hukalle.) Ja hän niskottelee puumerkin panossa, vetoo tiesi mihin todistuksiin ja papereihin.

HUKKA. Rauhotu, Posse. (Holttiselle.) Sinä Holttinen olet järkevä mies, hyvin olet taloutesi hoitanut, elä ajattele nytkään lyhyeen. Asetus käskee tehdä liittokirjan, mitä auttaa vastarinta?

HOLTTINEN. Eihän se ole pitkä talonpojan ajatus. Mutta se on selvä: jos panen liittokirjaan nimeni, silloin tunnustan, että taloni ei ole minun.

POSSE. Vaan jos et pane, lähdet heti talosta, — ei se ole sinun silloinkaan.

HOLTTINEN. Te voitte tehdä väkivaltaa, minä näen piikkejä porstuasta. Mutta oikeuteni säilyy kumminkin.

HUKKA. Kyllä minä teidät tottelemaan saan, siitä ei ole kysymys, mutta viimeisiin asti tahtoisin sen rauhallisesti tapahtuvan. Vielä kerran: (Levittäen paperin.) Kirjotatko tuohon puumerkkisi?

LAIHANEN. Ei se kirjoita, turhaa on tässä vätystää.

HOLTTINEN. Ei se kirjoitakaan. (Työntää paperin pois.) Ei!

HUKKA (Miehilleen kylmästi). Siis te teette velvollisuutenne.

POSSE. Teette velvollisuutenne. Ovi irti, arina puhki, johan te sen tiedätte!

LOUKKOLA (Lukee). Talosta häädetyt saavat viedä mukanaan: vaatteensa, kenkänsä, ruoka-astiat, värttinät ja mitä muuta on pienempää työkalua. Muu kaikki jää kartanon omaksi. (Voudit ja Laihanen tyhjentävät pirtin.)

HOLTTINEN (Vihassa Laihaselle, joka ovea repii). Ei niin kiirettä! Kotonaan on kurjinkin kuningas. Elä koske siihen oveen.

POSSE. Hä, niskotteletko esivaltaa vastaan?

HARSIA. Tämä on laitonta häätämistä. Koironen, esitä paperisi.

KOIRONEN. Niin, tässä on meillä virallinen todistus, että Veikkolan hovin omistaja, nuori Blandoff, ei ole sen laillinen perillinen.

HARSIA. Siis on ruunun tila ja maat ovat meidän.

HUKKA (Kylmäverisesti). Näytäppäs sitä paperia. (Silmäilee, repäsee.) Tuossa on sinun virallinen todistuksesi. Viitsit puijata täällä tuhmia talonpoikia! Herkeä jo pois siitä ajoissa!

KOIRONEN. Katsokaa vieraatmiehet päältä, hän repi viraston sinetin.

HUKKA (Repäsee ja viskaa paperit pois). Katsokaa! (Miehilleen, jotka ovat pysähtyneet.) Tehkää velvollisuutenne!

POSSE (Kiirehtii Laihasta). No, arina puhki, liiku liukkaammin.

LAIHANEN (Touhussa). Entä tuo pata, — se on ruokaa täysi?

POSSE. Viskaa pihalle!

HELENA (Pitää padan sangasta). Elä koske, siinä on perheen murkina.

LAIHANEN (Tempaa padan, vie ulos). Tässä pirtissä ei ole enää perhettä. (Viskaa ulos.) Siinä murkina!

KAIJA. Jumalanviljaa pihalle viskataan, eikö ole mitään ihmisyyttä enää jälellä. Nämä ovat Antikristuksen aikoja.

ANTTI. Se tapahtuu kaikki lain nimessä, muori, — Ja me sen kärsimme!

POSSE. Kaikki tapahtuu säädetyssä järjestyksessä, — syyttäkää itseänne!

HUKKA. Eikö ruveta jo tästä talosta selviämään? Vikkelämmin!

LAIHANEN. Väki ulos tuvasta nyt, sitten se on valmista. (Nykii Holttista.)

HOLTTINEN. Tämä on isännän paikka, minä en tästä liikahda.

POSSE. Kyllä täällä on auttajia. (Hukalle.) Komennetaanko nämäkin miehet kirkonsalvosta purkamaan?

HUKKA. Niinhän oli päätetty. Elkää kyselkö, toimikaa!

LAIHANEN (Yhä nykien Holttista). No, ala joutua taipaleelle, kirkonkylään.

ANTTI (Viskaa Laihasen isänsä kimpusta). Elä koske siihen vanhukseen. (Tulistuu.) Ja eikö täällä enää ole yhtään miestä talonpoikain joukossa? Kärsimmekö tätä, eikö ole vankeus ja kuolema parempi? Onko sellaista heittiötä Nurmjärven miehissä, joka lähtee kirkon salvosta purkamaan.

HARSIA. Ei ole. Päivätyömme teemme, mutta ilkitöihin ei meitä velvoita laki. (Koiroselle.) Me valitamme, Koironen…

POSSE (Hukalle.) Ne tekevät vastarintaa, eivät lähde tuvasta.

HUKKA (Viittaa Loukkolalle Anttia.) Tuo mies kiinni ja kaksikymmentä lettiä selkään.

KOIRONEN. Minä pyydän huomauttaa, että pieksäminen ilman lain tuomiota…

HUKKA. Kaksikymmentä lettiä sanon minä. Ja heti! (Laihanen ja Siltavouti taluttavat Anttia porstuaan.)

KOIRONEN. Tästä on tehtävä uusi juttu. Me valitamme…

ANTTI. Valitatte! (Seuraa taluttajia.) Minä tulen, koska sen sietävät oman kylän miehet.

SILJO (Rynnäten Laihasen käsivarteen). Elä ole julma, ethän ollut ennen.

LAIHANEN. Hä, koskeeko sinuun niin kipeästi, kun Antti saa lettiä? Vai se sinua säälittää, Siljo!

SILJO. Elä ole peto, mikä sinut noin muutti, en tunne sinua enää.

LAIHANEN. Mikä! Kysyppäs itseltäsi. (Pysähtyy, miettii.) Mutta oli menneeksi (Kuiskaa), pääsköön Antti, jos sanot, mihin isäsi on elonsa vienyt pelloltaan.

SILJO (Tuskissaan). Mutta ne ovat meidän elot.

LAIHANEN. Sanotko? (Silta- ja Jahtivouti vievät Antin.) Nyt tulee patukkaa.

SILJO. Oi… Mäkisaloon se vei. Laske nyt Antti, muuten tulee tuho.

LAIHANEN. Vai sinne, hyvä! Antin selkä sietää siltä kyllä saatavansa. (Menee, kuiskaa Posselle.)

POSSE. No, nyt tupa tyhjäksi. Nimismies vie sotaväen avulla nämä miehet kirkkoa purkamaan. Me muut jatkamme toimitustamme, mutta ensiksi käymme korjaamassa hovin viljat Mäkisalosta.

KYLLÄSTINEN (Hypähtäen). Mäkisalosta, ne on meidän elot, meidän leipä! Kuka niille sanoi?

LAIHANEN (Ilkkuen). Tyttäresi, — sulholleen kertoi.

KAIJA. Siljo, minkä teit! Lasten leipä, — ei koskaan! (Menossa ulos.)

POSSE. Pysy alallasi akka.

KYLLÄSTINEN. Mierolla jo ollaan, ei ole asuntoa, ja nyt viedään leipä lapsilta, talven vara. (Juoksee ulospäin.) Ei, sen toki pelastan.

HUKKA. Pysäyttäkää se mies. (Kyllästinen tempautuu irti Laihasen kädestä.)

LAIHANEN. Se karkaa.

HUKKA. Sotamiehet, piikit esiin! (Ovelle asetetut sotamiehet pistävät porstuaan. Kyllästinen kaatuu porstuassa.)

KAIJA (Ryntää sinne). Tappoivat mieheni, murhaajat, murhaajat!

POSSE (Hätääntyneenä). Verta juoksee, mitä nyt on tehtävä?

HUKKA. Kuoliko se mies? (Peräytyy.) Hyi, verta!

LOUKKOLA. Taisivat pistää liian syvälle. Tästä voi tulla ikävä juttu.

KOIRONEN. Tahallinen murha. Onpa täällä näkijöitä.

HUKKA (Kylmäverisesti). Kaikki on tapahtunut laillisessa järjestyksessä. Mies koetti vastustaa esivaltaa. No, nyt olemme valmiit lähtemään. Lautamies, raivaa tietä siellä.

LAIHANEN (Tuijottaa yhteen kohti). Murhattu! Ja se on Siljon isä. Ja minä ilmoitin viljat.

HUKKA (Pyrkii ulos). Tehkää tietä siellä, pois ovelta!

KAIJA (Asettuu hänen eteensä). Itse raivaa tiesi, kulje minunkin ruumiini yli, niinkuin mieheni. Pistä, pistä, juo verta, tuossa sitä on, juo verikoira! Tappakaa meidät kaikki, teurastakaa lapsemmekin…

HUKKA (Miehilleen). Pois, hoviin nyt kaikki, suoraa päätä. (Ryntää ulos, kiertää kaatuneen.) Hyi, verta! (Muu roikka perässä.)

KOIRONEN. Miehet, tulkaa tähän nyt kaikki pöydän ympärille. Tästä tehdään pöytäkirja heti, asia ilmoitetaan suoraan senaattiin. (Antti, Helena ja Siljo kantavat Kyllästisen, joka vielä elää, vuoteelle.) Minä kirjotan, te panette puumerkkinne alle…

ANTTI. Kirjota, kirjota, taistele puumerkeillä nyt, paperithan tässä auttavat! Miehet, tämä on sotaa! Mitä teette nyt?

HARSIA. Niin, tämä on sotaa. Niinkuin sodan aikana ainakin on meidän nyt paettava metsiin, pakopirtteihin. (Naiset sitovat Kyllästisen haavaa.) Sieltä on taisteltava.

HOLTTINEN. Talooni minä ainakin jään. Ja tänne jääköön Kyllästinenkin, koska hengissä vielä näkyy olevan.

KOIRONEN. Jos pakenette tai jäätte, menetelkää maltilla ja järjellä. Te olette nyt hyvällä puolella. Keihäs pistää syvälle, vaan uskokaa pois, kynä pistää syvemmälle.

ANTTI. Uskokaa, uskokaa vielä!

KOIRONEN. Niin, uskokaa. Minä lähden nyt matkoille taas. Vaan miten on sinun laitasi, Antti? Joko ne sinua ennättivät lyödä, sinun haahmosi on muuttunut.

ANTTI. Löivät kerran, vaan siinä on jo kylliksi. Miehet, siinä on kylliksi.