NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Isännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu huone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia. Kirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja solmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.

Esiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu Loukkola matkatamineissa.

LOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan konttorissaan?

ROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne sydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.

LOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee niille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon, — se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.

ROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea kauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat pedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?

LOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani nähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka täällä on suurin rikollinen.

ROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?

LOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät olisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa kodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka ovat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät ammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu. Näin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka itkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon jälessä, huutaen vanhempainsa nimiä… Ja sanomatonta tuskaa ja epätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.

ROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat, nuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes rauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?

LOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on ollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on lähetettävä Siperiaan!

ROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä…? Niin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.

LOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä arvelee hän?

ROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli hän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin umpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän joutuu. (Menee vasemmalle.)

LOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti koko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.

KOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?

LOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut eilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.

KOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?

LOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan talonpojille?

KOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt siksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.

LOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!

KOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?

LOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Mistä tulet?

KOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten tapahtunut?

LOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen ja joutuneet vangeiksi.

KOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!

LOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen nousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he ovat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.

KOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian myöhään!

LOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?

KOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui, — voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri kun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille heidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko tämä totta?

LOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla on, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan kiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka nurin menisivätkin.

KOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee, miettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako hovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa voi minua auttaa.

LOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä teitä pitkin eikä puhu mitään.

KOIRONEN. Vangittuina, sanot…? Tässä on kiire tarpeeseen. (Menee.)

LOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää miestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka rouvineen tulee vasemmalta.)

HUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat siis tallessa nyt?

LOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.

HUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät riitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä, silloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan vankeja Viipuriin.

LOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta pääsisin, minua se rasittaa.

HUKKA. Kuinka niin?

LOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein ihmisellistä.

HUKKA. Epäiletkö vielä?

LOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse asetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta — se matkaansaa liian paljo kurjuutta.

HUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime matkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä, (Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu siltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva menee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me olemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me asetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen me voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme sen tässä tapauksessa tehneet hyvin.

LOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt kaikissa tapauksissa vinossa on.

HUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo vinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen oli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin perustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli luotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat luomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet…

LOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.

HUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He maistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa lahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin lahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa millä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan, talonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin, asetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.

LOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.

HUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet tehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina vaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka eivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä tehdä.

ROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?

HUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä toimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.

LOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä eikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?

HUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko minä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa jutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä arvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei, meidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta. Mutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin kannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus Karjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka ehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on käskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet tämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi ovat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.

LOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan velvollisuutemme.

HUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole tehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä rauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi vangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!

LOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.

HUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, — vahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.

LOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis lähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)

HUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan vangit, mene hyvällä omallatunnolla!

ROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin selvästi ja todistavasti.

HUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!

ROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne, sillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt minuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.

HUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!

ROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?

HUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.

ROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?

HUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että minä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä talonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni jonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota… jota ei kukaan voi pitää oikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa — olethan höperö!

ROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi oikeutta, ymmärrän minä senkin.

HUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko kymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä ja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos talonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän hyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa puolustamista!

ROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa talonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?

HUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.) Ei, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa tässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.

ROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa, saammehan me ne.

HUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö on velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen riidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan täytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun. Siksi täytyy talonpoikain taipua.

ROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset ja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat siis maat varmasti käsissäsi!

HUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä? Talonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua? Minulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada heidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta olen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet liittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä sinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!

ROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa ihmistä?

HUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy saada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä hankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka pyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.

ROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin reuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä, saat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi tämän vaikean taistelun käyt?

HUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten ponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella, jolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana isännöisi ja isäänsä kiittäisi.

ROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme rauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)

HUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat turhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos olisi minulla poika…! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene, olit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva poistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota ja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)

MARKETTA. Siksikö on armollisesta herrasta autiota, kun ei ole poikaa, joka sukua jatkaisi.

HUKKA (Kääntyy). Mitä se sinuun kuuluu? Etkö saanut maksoa hieromisesta? (Antaa hänelle rahan.) Tuossa, ota ja mene!

MARKETTA. Eihän se minuun kuulu, vaan kun kuulin herran sitä valittavan… ja kun tiedän, että armollisella herralla on poika.

HUKKA. Mene, sinä olet höperö!

MARKETTA. Niin sanovat ihmiset, vaan vielä minä siltä omista sukulaisistani jaksan selon pitää.

HUKKA. Sukulaisistasi — houkkio! Jospa olisikin minulla poika. — Mitä viivyt? Saithan hierontapalkkasi.

MARKETTA (Kuiskaa). Se kaunis Elina-neiti, joka palveli hovissa siihen aikaan kuin armollinen herra tänne muutti, se oli minun sisareni.

HUKKA (Nousee istumaan). Elina, — mitä puhut lähes kolmenkymmenen vuoden vanhoista asioista. Vai hä… tarkotatko… eipä ole hullumpaa!

MARKETTA (Kuiskaa). Elinalla oli poika, jonka isästä ei moni tiennyt, vaan minä tiesin.

HUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä kolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka liekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän enää apua tarvitse.

MARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan, mierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan, joka häneltä jäi.

HUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä senjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.

MARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää hän minua, tätiään.

HUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää? Jäikö Elinalta poika?

MARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.

HUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?

MARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja…

HUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko minun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen ilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!

MARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen tietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.

HUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi perää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika, kuka sen takaa, että se olisi minun?

MARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä menen, kun käsketään.

HUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää…? (Miettii.) Minulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka saisi työni tulokset… Ei, se on hulluutta… Mene, levitä juttuasi, jos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko… mitä viivyttelet, mene!

MARKETTA. Hyvästi, armollinen herra. (Menee.)

HUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi… minulla olisi poika, joka Veikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua, kaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua. Nyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.) "Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt, joskaan en vaivatta, saanut asettumaan…" (Koironen ryntää sisälle.) Kuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?

KOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta.

HUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa tyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!

KOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut siitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla vielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä sinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.

HUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.

KOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.

HUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut huonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit hyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut tulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja joit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain asiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois, rupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin, ehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.

KOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken "jälelläolevan kykyni" käytän sen taittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee, vaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian saan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan, monasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa peliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.

HUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa huomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet minua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet, järjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, — mutta minkä siitä voitat?

KOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon rauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole minulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät kysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.

HUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi tiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti koetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se ainakin nyt on myöhää.

KOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan kenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää, ettei se ole liian myöhää.

HUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä ylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai lahjoitusherran.

KOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset vaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.

HUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.

KOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret kiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu asiaan.

HUKKA. Ei niinkään suuret.

KOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on, sittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt vararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi… ei, elä sitä kieltele, eihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan korvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.

HUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että tyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni sen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää talonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!

KOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät ole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan tilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan, annat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.

HUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?

KOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa vanhemman omistusoikeutensa.

HUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.

KOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat, sinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta huolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja ja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt kihlakunnan ruununvoudille.

HUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.

KOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi joutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä hauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt viipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin ne tehoovat.

HUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin? Miksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?

KOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!

HUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).

KOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet Veikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä päivänä tahansa.

HUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta omistajalta.

KOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat ovat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on taipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä laskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita talonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet vääryydellä vienyt…

HUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen. Uhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran arvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse et syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja vaatimuksesi!

KOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä istut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat sinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.

HUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta kaikesta?

KOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet oikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada maansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan syy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.

HUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?

KOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt maansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin lakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se olisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!

HUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen pitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi pelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja uhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin siis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta talonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.

KOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?

HUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt, (Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap… (Huomaa Laihasen.)

KOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta vastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä tapaan. Jos olet rehellinen mies…

LAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt koskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n…

HUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?

LAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen tulin näkemään…

HUKKA. Istuhan… Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen sieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, — totta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä tekee, kun laki käskee.

LAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta lähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää…

HUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson sinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti… (Itsekseen.) Se olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun lautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut siitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.

LAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään, mitä olin tehnyt…

HUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä sitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin puhuttavaa sinulle.

LAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian puhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.

KOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä aijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?

LAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta…

HUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan kiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen tein ja sulle kunniarahan hankin… Hm, se on oikeastaan ihmeellistä! Vaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos järkikannalle asetut.

KOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?

HUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo, hellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.

LAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana raastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että olen heiltä heidän kirjansa riistänyt.

KOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!

HUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos ruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen kerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.

LAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon. Minä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain perintökirjat.

HUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta, sekottamasta minua juttuihinne.

KOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää tai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis täällä.

LAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.

KOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä vähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?

HUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua. Ja vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku salajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö minua liian kauan.

LAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit, missä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain varmuutta, rikokseni minua painaa.

HUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua lempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa sellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset…

LAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.

KOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on nyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde, ennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme kaikki olla tyytyväiset.

HUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää saada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.) Maltahan hetkinen, hetkinen vain.

LAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin sittenkin vielä tehdä jotakin.

HUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa sisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta, unta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)

LAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä korjautuisi vielä ruma työni…

KOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen. Mitä on aikomuksesi tehdä?

LAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman tiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin kaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin korkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia on, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä siten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!

KOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme talonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani mullakin, me hänet pakotamme taipumaan.

LAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt vain saisin sen tiedon.

KOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse paperit. Ja ne me saamme… (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei… Oh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.

LAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.

KOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden. Hukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?

HUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta mistä saatte.

LAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?

HUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva tuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!

KOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat, verokirjat, maakirjat, — poltit!

HUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan ollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän uhkauksistanne.

LAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?

KOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.

HUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette rikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.

LAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?

KOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!

HUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun ohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin tulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen pitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat viedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä rauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.

LAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni rauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.) Rauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän mustan työni.

HUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen…!

LAIHANEN. Ei, minä en jaksa sitä salaisuutenani kantaa! (Menee.)

KOIRONEN. Tässä asiassa ei ole vielä viimeinen sana sanottu. (Menee.)

HUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko tämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä… Minä olisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni julistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä… Ei, se on hulluutta, tarua… (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin, se on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) "Ja kun talonpojat eivät ole voineet todistaa omistusoikeuttaan maihinsa…" (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä sittenkin olisi voinut olla toisin…

Toinen kuvaelma.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..

KIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle). Hoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi. Enkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin tietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo ympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein, lähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!

KYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen nojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen otteeseen astua.

SILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.

KYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra kääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.

KIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja jotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta huonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.

KYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.

KIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille kova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena vaeltaa?

KYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin verkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme jo täällä!

KIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta talostanne.

KYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin vielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se huoli se huonoksi tekee.

KIRKKOHERRA. Nimittäin… mikä?

SILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.

KIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian pellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen olenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä eletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!

KIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?

KYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, — siellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut vähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen kotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo sieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.

KIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät lapset, raukat, kuinka nyt heille käy?

KYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.

KIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka siellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?

KYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia miehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan…

KIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se ei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä sen ei olisi pitänyt tehdä.

KYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin, vaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin ja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin, kuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja kärsivällisyys.

KIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja teotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä; sitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja vihdoin vietiin vilja pellolta… Ihminen, joka lain nimessä joutuu kodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän oikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen ymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!

KYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen sana kansalle.

KIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.

KYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä tuomiokapitulistakaan?

KIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei ole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin suren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.

KYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi. (Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo Holttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?

HOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.

KIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö sultakin joku omainen?

HOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen poikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.

MARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä sentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on kolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.

KIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!

MARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa vaari! (Tarttuu Holttiseen.)

HOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan lähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja Mari menevät.)

KYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas. Matka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu oikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta minua.

SILJO. Isä, hän on niin muuttunut.

KYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.

LAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.

KYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?

KIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.

KYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen kuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni kanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies on ruhjonut elämäni näin autioksi.

KIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja raskaita ovat vihan hedelmät.

LAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä onneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en ajatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!

KIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan vaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?

LAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.

KIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa Kyllästiseen.)

LAIHANEN. Sen tekisin…

SILJO. Isä, hän auttaisi…

KYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas? Kävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)

LAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä voinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?

KIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi! (Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta. Kirkkoherra istuu syrjään.)

POSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen päiväkauden hakenut kuin hyvääkin.

LAIHANEN. Mitä te minusta?

POSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne kutsutaan?

LAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.

POSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde mukaamme!

JAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.

POSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi kahakasta Harsian pellolla.

LAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.

POSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja Nurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?

LAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.

JAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.

POSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.

LAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.) Mikä, mikä on tuo kolina?

JAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.

POSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan. Laihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)

LAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä tässä!

KOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko eiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).

LAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.

KOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman rikollisuutesi ja minun… Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia siitään parane.

LAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.

KOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua esivallan häväisemisestä.

LAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni puretuksi!

KOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi. Se on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi itsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen kompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole ja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana kulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin muut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, — ompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska hetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)

LAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.

KOIRONEN. Siis lähtekäämme sitä vastaan. (Menevät vasemmalle.)

KIRKKOHERRA (Itsekseen). Kahleita kuuluu kirkonmäelleni. Toisen äänen olin täällä toivonut kuulevani elämäni iltamyöhällä, kirkonkellon sovintoon kutsuvan soiton.

(Hukka rouvineen ja Posse tulevat oikealta keskustellen.)

HUKKA (Posselle). Tässä odotan vankijoukkoa, ilmoita nimismiehelle, että hän sen tähän pysäyttää. (Istuu.)

ROUVA. Aijotko heille vielä puhua, aijotko armahtaa…?

HUKKA. Aijon katsoa, eivätkö he nytkään ole kypset tottelemaan esivaltaa ja alistumaan lain määräyksiin. (Posselle.) He lähestyvät, kaikki on siis järjestyksessä?

POSSE. Kaikki, paitsi lautamiehen nimeä, joka vielä puuttuu kahakkaa koskevasta kertomuksesta.

HUKKA. Lautamiehen… Laihasen, vai niin, antakaamme hänen olla. Mene, laita sinä paperit kuntoon, piirrä oma nimesi todistajaksi.

POSSE. Minäkö? Enkö ole polkeenalainen, hovin vouti kun olen?

HUKKA. Ei se mitään tee, se on vain muodon vuoksi.

POSSE. Mutta — en tunne kaikkia rikoksentekijöitäkään.

HUKKA. Mene ja kirjoita! Ja jouduta sitten paperit tänne!

POSSE. Ky-kyllä, heti. (Menee.)

ROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille vankiraukoille.

HUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista hyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?

ROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla, pitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee lähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos he nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja nöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)

KIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt noita kärsiviä talonpoikia kohtaan?

ROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin siksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.

KIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon miehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät ole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet… (Hukalle, joka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin tapahtua oikeus?

HUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut tehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa, heidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu. (Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua joukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki kahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?

LOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina. (Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo, Marketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on vielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä hyvästellä.

HUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon vielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne. (Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan välitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän kiittämättömyytensä!

ROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella hyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)

KIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia, lainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?

HARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja kärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka ei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.

KIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?

HARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää mitään.

KIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.) Entä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?

HOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en mihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei kukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani, ja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä kasvaa täällä sukupolvi.

KIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja kumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on tuossa!

ANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua pidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.

HOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää, vaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.

ANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta olisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan perälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena, yhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan mukana.

HELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure, Antti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi minulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden toisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.

KAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä. Sinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin torakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja johtanut…

KYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi, kun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet kahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä menisi.

KAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono mies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän nyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja hengissähän tässä vielä ollaan.

KIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.

KYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne salolle.

KAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni…! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka rouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin…!

HUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika noiden erota.

MARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei, ei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi jättää, lastasi ja minua, oi, et…

JUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona, jota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa kaikki! Mutta ei ole enää armoa.

MARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta, niin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun…

JUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni, käteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)

KIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan mitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä valta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän epätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se ei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!

MARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän viatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole lasta…?

ROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos voimme, tehkäämme!

HUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä rikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta oikeuden menoa.

LOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille viranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää…

ROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!

HUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla yksi mahdollisuus… ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä koettaa… (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa vastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin olen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut siitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain määräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse esimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden täyttämisestä…

KIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä suostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä vaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.

MARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!

HUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne talonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa, jotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne voivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys tutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.

MARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä pienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!

MATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan… vaan mitä sanovat muut?

HUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän hirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos puumerkkini panen.

LOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?

KIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne ja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme… Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään että kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.

HOLTTINEN. Entä oikeutesi?

HUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla kirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.

JUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?

HOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi suoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta. Maani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja loukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä on meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä kahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi omain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta sekään, jos itse oikeudestani luovun.

MARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!

HOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut, tehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut uhraan. Vaan minä en kirjoita.

ANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.

KAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka. Juho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.

HARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui. Vaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa oikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.

HUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra, minä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen päättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!

KIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa liian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.

MARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on paperi, sinulla on poika!

JUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota. Hänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.

(Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)

HARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät. Toivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme tulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta. Se näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä elää laki, vielä siitä apu tulee.

HOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova. (Posse saapuu.)

HUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö kirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei liikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin. Itse armonne hylkäsitte!

HARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen täytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat omiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin viipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.

LAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, — teidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan, minä en voi sitä enää salata.

HUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?

HARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä ja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin valmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?

LAIHANEN. Paperit ovat poltetut.

HARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?

HUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!

HARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit ne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit…

ANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!

LAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!

HARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?

LAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit, lupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään sen tein.

HUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!

LAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on valitettavasti totta.

HARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta hulluksi? Vai onko se totta?

KOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en tahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut asiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä Viipuriin.

LAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla ne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.

HUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa esivaltaa!

HARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?

HOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.

LOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen vankien mukana?

LAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole mulle ollut kunniaksi.

HUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen kunniamerkit, kahleisiin hän!

(Laihanen pannaan kahleisiin.)

LAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni keveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.

MARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan se mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso tuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)

HUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!

MARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän pulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!

HUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!

ROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?

HUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin lopussa.

KOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä puumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.

HUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut turhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut! (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää velvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule! (Kiirehtivät pois.)

POSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt roikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät, erottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki täytäntöön.

KIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät. En ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä lohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, — laske minut rauhaan!

KOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän kaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin rakennusluvan saanut — se on täällä.

KIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?

KOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota. Siinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.

KIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa kohota alennuksestaan.

KOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa hyödytä.

KYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä toivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.) Surunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo yön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi, että epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen kurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää toivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu. Minä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen, pysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se ilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.

(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)

(Esirippu ja loppu.)