LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR (continued 3)

"Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme. Jumala teitä siunatkoon.

Teidän oma lapsenne Minna."

En oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat rivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto kasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet seisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista Swatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä yksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen huulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän oluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain suureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen, joka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista palanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä tunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä todenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat että pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli omituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin kasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa, tointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli ottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli elänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja monessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla; mutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.

Ennenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle matkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana päivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun yksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille ja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:

"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle puolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis kaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen ainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat. Mutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton ilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja varovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita tältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan kumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten metsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain vihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä pelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan metsämiehen huomion puoleeni.

"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja sain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni; niiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en millään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä heidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun, kunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan monta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja olisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti toivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin makupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne piirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut, ett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja mitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista vastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin ankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja myydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin, kuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes voimani pettäisivät.

"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot nyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin silmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi puoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he; mutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan kiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä nuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat. Aurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun minuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta — joita varovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä — ja sitten, jos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse assegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta rauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin ihmis-ääniä, jotka lähenivät.

"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi kaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän kuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan alallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja lymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon, jotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen Nkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti rintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin suorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan pensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa heidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut vihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi vaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en ääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito hänet metsänpedoistakin pelastaa.

"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen maahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa askel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat maahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin heidän loppunsa olisi auttamaton.

"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa kohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti toimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä. Hukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan ärsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja käyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä ääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.

"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat pensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja joka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien alimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, Tala, tala![18] ja loiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana leijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen vasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi teistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat unhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton päällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja katosivat taajaan pensastoon. — Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo leijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä", jatkoi Ula itsekseen, pysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella kotimaista oluttansa.

"Jos leijonat äimistyivät", kertoi edelleen kasvinveljeni, "niin luulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut katsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini punamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut, ja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko oli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut siihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua ihmeellisesti lohdutti: — saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin, jos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin kohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat kauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä kuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos vähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei kaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä mihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä olivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt heidän hervottomilta huuliltaan.

"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan tuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'

"'Oletko hänen esemkofunsa?'[19] sopersi Nkungulu vaivalla.

"'Kuinka saattaisin olla esemkofu, koska puhelen kanssanne?' kysyin vastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula, vanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa minua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat olisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, — jota todenteolla suuresti pelkäsin", jatkoi kasvinveljeni tuttavallisesti korvaani kuiskaten; "mutta sitä en suinkaan hänelle näyttänyt.

"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua esemkofuksi, sillä polvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani, tullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta lopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä ilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua vastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu ikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.

"Minä ymmärsin, että hän haasteli täydestä sydämmestään, ja suuresti olin iloissani, että olin totellut tuntoni ääntä, enkä sallinut heidän joutua leijonien saaliiksi. 'Sano mulle', hän jatkoi hetken päästä, 'mikä sinut tähän maakuntaan tuo, missä surmasi on tietty, jos ilmi joutuisit. Älä mitäkään meiltä salaa, sillä me olemme ystäviäsi'.

"'Olen aivan nääntymäisilläni nälkään ja janoon', vastasin. 'Antakaa mulle ruokaa ja juomaa, niin kerron teille kaikki'.

"Luulenpa että tämä pyyntö voimallisemmin kuin mikään muu haihdutti tuon luulon, että muka olisin joku esemkofu. Hän johdatti minut oitis muutaman läheisen sprint'in luokse ja vaimo palasi sill'aikaa kraal'iin ruokavaroja noutamaan. Silloin söin ensimmäisen laita aterian, mitä moneen päivään olin maistanut, ja kerroin oitis senjälkeen kaikki tyyni hänelle, mitäkään salaamatta.

"'Sinä olet antaunut suureen vaaraan', hän huomautti, 'sangen suureen vaaraan ja olisitpa ennen tai myöhemmin joutunut ilmi, sillä Cetewayo'lla on pitkät korvat ja pitkät käsivarret. Valkoinen neito, Enamela, ei olekaan kuninkaallisessa kraalissa, ja kuningas oli Lumba'lle aika suutuksissaan, kun kuuli että tyttö oli vangiksi otettu; Enamela on tätä nykyä Unodvengo'ssa, naisten holhottavana. Cetewayo sitävastaan on täällä, meistä viiden penikulman päässä'.

"Veli, minä vapisin, kuullessani että kuningas oli niin lähellä; mutta Nkungulu puhui edelleen: 'Tyttö on välttämättömästi kuljetettava rajalle. Sen voin minä puolestani panna helposti toimeen, sillä kuningas on suuresti äkeissään, että valkoinen neito ollenkaan hänen alueellensa joutui; soisipa hän mieluimmin, että kaikki valkoiset papit lapsineen lankoineen ajettaisiin ulos koko maasta. Tahdon sanoa hänelle, mitä henget ovat käskeneet, että nimittäin tyttö on kohta laitettava Brittiläisten luokse, ja otan hänet sitten myötäni Sirayon kraaliin saakka, joka on vähän matkan päässä Natal'ista. Sinun täytyy myöskin sille suunnalle rientää, sillä vaarallista on tänne jäädä. Sisareni Gola tässä vie sanan Sirayolle ja käskee hänen valmistaa majan valkoiselle tytölle; sinun tulee matkustaa kohta hänen jäljistään, niin että hän joka yö voi tuoda sinulle ravintoa. Kun minä olen Sirayon kraaliin päässyt, niin koetan jollakin keinoin saada sinut hänen puheillensa, ja sitten saatat valkoiselle papille sanoa, että tyttönsä on hyvissä turvissa. Mutta ole varovainen. Kaikkein kolmen meidän henkemme riippuvat siitä, ett'et itseäsi näytä'".

Tuskinpa lienee tarpeellista tämän pitemmättä jatkaa sitä tarkkaa kertomusta jok'ainoan päivän tapauksista, minkä Ula tavalliseen Kafferilais-malliin antoi. Seikkailu leijonain parissa, joka sitten johti tuohon kohtaukseen Nkungulun kanssa, oli koko jutun käännöskohta ja saattoi asian oivalliseen päätökseen, johon ei muuten ikinä olisi päästy. Miehen, joka, niin hyvin kuin kasvinveljeni, tunsi seudut, ei ollut vaikea kenenkään keksimättä seurata Golan kulkemaa suuntaa, varsinkaan kun tämä aina osoitti hänelle levähdyspaikat ja toi hänelle joka yöksi ruokaa.

Epäilemätön asia on, että Cetewayo oli sangen hämillään, kun Minna näin odottamatta hänen maahansa oli joutunut. Mutta, selvemmin puhuen, ei suinkaan mistään säälistä tyttöraukkaa kohtaan, jonka kohtalo mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi ollut mitä kamalin, vaan syystä että kuningas parast'aikaa hieroi liittoa Boerien kanssa Brittiläisiä vastaan ja tiesi tämän ohessa hyvin, että Hollantilaiset hänestä tykkänään erkanisivat, jos tytölle vähintäkään pahaa tapahtuisi. Mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi Lumban pieni palvelus, kun hän kauniin naisvangin toi kerallaan, otettu suosiolla vastaan; mutta nyt se joutui erittäin sopimattomaan aikaan, ja kohta sen jälkeen mainittu soturi hakattiin kuoliaaksi knob-kirreillä, tulevaiseksi varoitteeksi kaikille liian innokkaille päälliköille. Kuninkaassa asui suuri luottamus Nkungulun älyyn — sangen epäiltävää on, uskoiko hän tämän ylenluonnollista mahtia — ja kun nyt tuo viisas neuvon-antaja hänelle huomautti, että mukavinta olisi rankaisemalla osoittaa mielipahaansa Lumban palveliaisuudesta ja laittaa tyttö Natal'iin, niin kuningas oitis suostui; mutta hänen metsäläis-luonteensa ei voinut kantaa ajatusta, että vankinsa ihka vapaaksi pääsisi, ja niin hän ainoastaan puoleksi seurasi noita-pappinsa neuvoa, lähetti Minnan käskynhaltijansa Sirayon luokse ja määräsi tämän pitämään vankia kraalissaan kunniallisessa vankeudessa, kunnes hänen ja Englantilaisten väliset seikat selviäisivät. Jos rauha rikkuisi, niin olihan tyttö silloin vielä hänen käsissään; mutta jos uhkaava myrsky-ilma ajaksi väistyisi, niin voi hän silloin itsensä puhdistaa osoittamalla Lumban kuolemanrangaistusta ja sitä teko-asiaa, ett'ei hän vankiinsa ollut milloinkaan silmäänsä iskenyt.

Päästyään Sirayon kraalille, Gola sai pian tilaisuuden päästää Ulan puikahtamaan hänen asuntoonsa, missä tämä pysyi piilossa kunnes Minna Nkungulun seurassa saapui. Viimeksimainittu sitten soi Ulan hetken aikaa puhella vangin kanssa, joka silloin antoi hänelle sen kallis-arvoisen paperilippusen, minkä hän niin nopeasti oli meille tuonut. Tässä tilassa oli kasvinveljeni noita-papin neuvosta taas pukeunut Albinon eli valkoisen Tsulun valhemuotoon; niin oli täsmälleen Nomteban ennustus toteutunut.

Tämä oli ystäväni kertomuksen sisältö, joka koko laajuudessaan puhuttuna, ja kuvaamalla erikseen jokaista ateriaa, minkä hän tiellä oli syönyt, vaatisi kokonaisen nidoksen. Äärettömästi se mieltäni kevensi, sillä näin, ett'ei tällä hetkellä Minnalle mitään pahaa tapahtuisi — asia, jonka Arnold puolestaan jo jonkun aikaa sanoi tietäneensä. Kun olin kuullut pienimmätkin tiedot vangin tilasta, miltä hän näytti, mitä hän sanoi j.n.e., kysyin Ulalta, luuliko hän, että Nkungulu olisi saattanut ilmoittaa jotain Nomteba'lle. Hän kielsi ja epäili; mutta kun jälestäpäin sain kuulla, että Swatsilainen noita-akka ja Tsululais-taikuri olivat läheistä sukua, sain toisen ajatuksen asiassa.

"Olitko juuri saapunut paikalle, kun viime yönä tulit leiriimme?" kysyin.

"En. Olisin saattanut tulla jo auringon laskussa", vastasi Ula. "Nkungulu nimenomaan käski, ett'en ennen puoliyötä näyttäytyisi". Tämä tieto suuressa määrin järkäytti uskoani Nomteban ennustajakykyyn.

11:tas Luku.

Kulku rajan ylitse.

Kuusi viikkoa oli kulunut siitä, kuin kasvinveljeni saapui Mambaan, kuusi tuskallista, levotonta viikkoa, sillä ei tullut mitään sen enempää tietoja Minna Beidermann'ista; ja nyt Cetewayokin oli hyljännyt Ylä-asiamiehen lopullisen sovittelun, jolloin kohta päätettiin marssia Tsulujen maahan.

Tämä aika ei suinkaan meidän leirissämme laiskuudessa kulunut. Aamuhämärästä iltaan asti olimme jatkaneet Swatsilais-nostoväen harjoituksia sekä opetelleet sille sotakomennon ensimmäisiä alkeita (jos muuten tätä sanaa voi ollenkaan käyttää sotaharjoituksista, joista askelten ottaminen, neliöihin asettuminen ynnä muut sellaiset rekryyti-opastuksen alkeet aivan jäivät pois). Oli ollut aikomus varustaa musta-ihoiset liittoveljemme pyssyillä; mutta kun tätä pienessä määrässä oli koeteltu, jätettiin koko tuuma sikseen. Ei maksanut vaivaa antaa heidän käsiinsä kalliita ampuma-aseita, joita eivät ensinkään ymmärtäneet käyttää; ja niin otimme heiltä taas pois äsken antamamme pyssyt ja soturit tarttuivat, kuten ennenkin. assegoihin ja kilpiin, joita jo lapsuudesta saakka olivat oppineet käsittelemään. Sitten olimme vielä panneet kokoon kahdentuhantisen joukon Swatsien uljaimpia miehiä, ja näiden keralla valmistauimme juuri retkeilemään Pongola-virran poikki vihollisen maahan, kun saimme käskyn heittää tuuman sikseen ja marssia oikopäätä Helpmakaar'iin, missä lähemmät määräykset sitten meitä odottaisivat.

Ennen Mambasta lähtöäni oli Nomteba useamman kerran käynyt minua katsomassa. Hän näytti erityisellä suosiollisuudella minua silmäilevän, ja vakuutti joka kerta että Minna Beidermann oli hyvissä voimissa Cetewayon käskynhaltijan, Sirayon, huolenpidon alaisena. Tällainen ilmoitus oli aina tervetullut, sillä olin varma siitä että akka oli jonkinmoisessa vaihevaikutuksessa oman säätynsä jäsenien kanssa Tsulujen kesken, eikä olisi voinut minua pettämällä mitäkään voittaa. Viime kerralla, jolloin hän läsnä-olollansa minua kunnioitti, hän sai minut vähän hämmästyksiini, kun tarjosi takaisin antamani taskukellon ja pyysi sijaan kolme pulloa rommia.

"Pahat henget ovat sen noituneet", hän sanoi. "Senlaiset ihme-elävät eivät ole muiden kuin valkoisten miesten huviksi luotuja".

Minä suostuin tarjoukseen sekä annoin noita-akalle rommin lisäksi vielä päällysvaipan; ja sangen päällinpuolinen tutkimus sanoi mulle pian, miksikä tuo kunnian-arvoisa kello oli Nomteban tarkastuksen alaisena tehnyt työlakon. Se oli tottunut minun hoimessani hyvinkin karkeaan menetystapaan, mutta eihän mikään konehisto saata kestää, kun sitä joka päivä syötetään sulatetulla ihralla, kuten Nomteba oli katsonut hyväksi tehdä, ajaen jok'ikinen aamu pienen määrän rasvaa avaimenreijästä sisään, siinä varmassa vakuutuksessa, että kello muka oli nälissään. Uljaasti se kauvan aikaa taisteli tällaista luonnotonta muonaa vastaan, mutta viimeinpä se seisahtui, jolloin Nomteba, arvellen että itikka oli kuollut, antoi sen minulle takaisin yllämainittua korvausta vastaan.

En usko että liittolaisemme juuri olivat hyvillään, jättäessään oman maansa. Heidän sotatuumansa oli ollut rynnätä rajan ylitse ja sitten kohta palata takaisin omiin kraaleihinsa saalista jakamaan, jos retki onnistuisi, tai valittamaan, jos päinvastoin kävisi. Heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka voitosta saadaan hyötyä, tai kuinka tappio parannetaan niin, että taas liitytään yhteen ja isketään päälle toiseen kertaan. Onpa todella sangen sattuvasti verrattu Kafferilaisten sodankäyntiä Skottlannin vuori-klan'ien taisteluihin viime vuosisadan Jakobiiti-melskeissä.

Kulkumme oli pitkä ja kovin ikävä, ja sen kestäessä usea liittoveljistämme puikahti tyynesti pensaisin eikä enää sen ko'ommin naamaansa näyttänyt; mutta enin osa kuitenkin pysyi hyvin yhdessä, ja tammik. 6 p. (1879) saavuimme Helpmakaar'iin, jossa tapasimme melkoisen voiman jo ko'olla.

Minulle oli tämä kulku eteläänkäsin hyvin mieleen, koska se puhalsi yhä enemmän vireille palavimpia toiveitani; sillä jos tältä kulmalta marssittaisiin Tsulujen maahan, niin olisi Sirayon kraali ensimmäisiä varustuksia, joiden kimppuun tulisi käytäväksi, ja siellähän oli Minna vankina. Nyt sain olla yhtenä niitä voimia, jotka hänen pelastuksekseen olivat liikkeellä, ja kun en ollut suostunut mihinkään vakinaiseen soturi-virkaan, olin tilaisuudessa uhraamaan kaiken kykyni häntä vapauttaakseni. Vaikka mielelläni halusin voimaini takaa olla hallitukselle avullisena, en kuitenkaan sen kauvemmaksi ollut suostunut ajamaan asioita Swatsilais-kuninkaan kanssa ja pitämään ylijohtoa Mamban laager'issa, kuin että taitavia päällikkö-kykyjä ehtisi saapua miehiäni harjoittelemaan sekä muuttamaan ne metsäläisistä säännölliseksi sotaväeksi. Nykyinen asemani oli, tarkalleen määräten, siviilimiehen paikka, jossa toivoin olevani hyödyksi, joko tulkkina tai jonakin muuna, sen mukaan kuin tuttavuuteni maan-asukasten kanssa tekisi minulle huokeaksi toimittaa. En ollut sidottu mihinkään säännölliseen rykmenttiin tai joukkokuntaan, olin vaan irtaimesti asettunut nostokkaiden riveihin, otin selvän heidän arveluistaan, pidin huolta ett'ei heidän ennakkoluulojansa tarpeettomasti haavoitettu, ilmoitin heidän tarpeensa komentavalle upsierille, lyhyesti: toimitin yhdessä kaikenkarvaisia asioita. Sangen ymmälle joutuisin, jos mua käskettäisiin tarkalleen määrittelemään ja nimittämään virkani, mutta Taistelukykyinen Maan-asukasten Asiamies vastaisi kentiesi tyystimmin asiaa. Tehtäväni oli yksi noita omituisia, joita siirtolaissota maan-asukasten kanssa aina tuopi mukanaan; omat maamieheni katsoivat aina minuun, kun halusivat saada käskynsä musta-ihoisten tiedoksi, ja nämät taas puolestaan pitivät minua puhetorvenaan, vieläpä lisäksi, jollain salamyhäisellä tavalla, suojelijanaan. Kasvinveljeni oli mulle yht'aikaa palvelijana, ajutanttina ja seurakumppalina. Olin koettanut saada häntä voittamaan inhonsa ratsastamista vastaan, mutta aivan turhaan; hän kulki kuin kulkikin aina vaan jalkaisin, ja oli näin vaikeudetta seuraava minua mitä pisimmille, vaivalloisimmille tiedustusretkille.

Kun asemani oli tällainen — sillä jo kauvan sitten olin heittänyt päällikkötoimeni Mambassa — niin on helposti arvattava, kuinka suurella ilolla tervehdin sellaista sotaliikettä, mikä veisi minut nyrkin iskemän päähän siitä metsäläisestä, joka Minna Beidermann'ia piti vankinaan; ja kun näin soturien liikettä ja metelistä levottomuutta Helpmakaar'issa, en voinut muuta kuin luottamuksella toivoa, että lapsiraukan pelastus nyt pian oli koituva.

Mustain urhojemme ilo, hämmästys ja ihastus, kun säännöllistä sotaväkeä saivat nähdä, oli näkö, joka vaivansa maksoi. Heidän suunsa aukenivat ihmetyksestä, kunnes takaraiva näytti olevan todellisessa vaarassa pudota pois, ja sanat "Vou, vou" kaikuivat heidän huuliltaan jos jossakin ääniväreessä, kummastuksen huudosta alkain aina hurjaan ihastukseen saakka. Varsinkin oli tykistö tyhjentymätön ilon lähde, ja saipa toisinaan nähdä, kuinka joku roteva metsäläinen salavihkaa lähestyi kanuunaa sekä ojensi tumman käsivartensa tunnustaaksensa sitä, mutta tempasi nopeasti sormensa takaisin samassa kuin ne kylmään rautaan koskivat, ja kasvoissaan kuvastui silloin samallainen pelvon ja ilon sekainen vivahdus, kuin tavallisesti huomataan pelokkaan lapsen muodossa, joka ensikertaa painaa mummonsa nuuskarasian kannen auki lentämään.

Miehet saivat hetikohta ylleen kuluneita paitoja, kelvottomia punaisia lakkeja ynnä muuta koreutta, joihin puettuina he komeilivat äärettömällä pöyhkeydellä, vähääkään huomaamatta, kuinka paljon tuollaiset lisäkorut pilasivat heidän synnynnäistä ulkomuotoaan. Nämät ihmiset, niinkuin kaikkikin kesyttömät kansakunnat, ihastuvat lapsellisesti jokaisesta koristuksesta, jonka luulevat heidän ulkomuotoansa ylentävän.

Tammikuun 9:nnen päivän aamuna tarjosi Helpmakaar'in pieni varustusväestö vilkkaan näön. Teltit, jotka koko tienoon olivat kirjanneet, pantiin kokoon ja työnnettiin kuormavankkureihin, jotka pitkäin härkäryhmäin vetäminä hiljalleen vierivät Rodes Drift'iä kohden, noin kahdentoista penikulman päässä olevaan paikkaan; sillä tältä kohdalta oli kulkeminen Puhveli-virran poikki Tsulujen maahan. Tie oli, kaikesta vaivannäöstä huolimatta, jota sen korjaamiseksi oli tuhlattu, sangen kehnossa kunnossa, ja kovat rankkasateet olivat äskettäin huuhtoneet pois irtaimen saven sekä jättäneet korkeita multapenkereitä ynnä syviä raitioita, joihin usea noita raskaita vankkureja istui kiinni tahi vajosi, niin ajaksi hidastuttaen takana seuraavain vaunujen kulkua. Mutta miehissä vallitsi perinpohjin hilpeä mielentila, mikä teki kaikki pienet kiusat huokeiksi kantaa; päivänlaskussa saavuttiin Puhveli-virran äyräille ja Tsulujen maa levisi silmäimme eteen. Juuri jalkaimme juuressa aaltoili tuo leveä, pyörteinen virta, jonka laineet täytyi voittaa, ennenkuin muiden vihollisten kimppuun päästäisiin, eikä ollut suinkaan mikään vähäinen vaikeus kulkea yli tällaisen väkevän kymin, juuri urhokkaan vihollisen milt'ei silmäin alla.

Seuraavana aamuna kenraali seurueineen tuli paikalle, ja maan-asukkaista ko'ottu nostoväki kutsuttiin hänen tarkastettavakseen. Kullekin joukkokunnalle päällikkö lausui tulkin kautta muutamia sanoja, ankarasti käskien säästämään avuttomia ja haavoitettuja, sekä muistuttaen heille, että sen valtijaan, jonka lippua nyt palvelivat, oli tapana lieventää sodan julmuutta lempeydellä ja ihmisyydellä. Mieheni oivalsivat asian sangen hyvin, vaikka muutamat heidän arvelunsa kuuluivat jotenkin kummallisilta. Hajalle päästyään he kokoontuivat ympärilleni ja kysyivät, oliko oikein totta ett'ei ollut aikomus kyliä polttaa ja teurastaa asukkaita.

"On kuin onkin ihan totta", vastasin. "Englantilaiset ottavat vankeja ja pitävät petturin työnä surmata ihmisiä, jotka ovat antauneet".

"Vou, vou! Ihmeellistä! kummallista!" kuului joka taholta, ikäänkuin olisi aate ollut aivan uusi.

"Mutta syöväthän vangit paljon lihaa, joka sotureille paljo voimia lisäisi", arveli muuan verenjanoinen soturivanhus; ja vaikka lupasivat totella, oli tänlaatuinen sodankäynti silminnähtävästi enimmille täydellinen arvoitus.

Olin juuri levolle menemäisilläni, kun luokseni saapui sana, että minua tarvittiin tutkimaan erästä aseistettua Tsululais-soturia, jonka muutamat nostokkaistamme olivat kiinni kaapanneet vähän matkaa siitä paikasta, mistä virran yli oli kulkeminen. Hän oli jalonnäköinen metsäläinen, joka pelvottomasti kysymyksiimme vastatessaan meitä suoraan silmiin katseli, vaikka epäilemättä piti tiettynä asiana, että tutkinnon loputtua assegain pisto päästäisi hänet elämästä. Häneltä saimme kuulla että Sirayo oli poissa kuninkaan kraalissa, mutta että hänen poikansa olivat päättäneet kulkuamme ehkäistä. "Ja sen he tekevätkin", lisäsi tuo reipas soturi ylpeästi. "He ovat vannoneet olla maitoa maistamatta, kunnes ovat valkoiset miehet saaneet niellyiksi. He viruttavat keihäänsä teidän veressänne. Tappakaa nyt jos mielenne tekee". Ja hän kohotti paljaan rintansa ulospäin, surma-iskua saadakseen.

Sanoin hänelle, ett'ei häntä vastaan mitäkään pahaa ollut aikeissa; olihan vaan tarkoituksemme pitää hän luonamme, kunnes sota olisi päättynyt, eikä hänen tullut ensinkään turvallisuudestaan olla peloissansa. Poskensa kävivät tummiksi tätä kuullessaan ja rohkeasti hän sanoi: "onko Bube[20] vaimo taikka lapsi, koska noin halveksien häntä kohtelette?" Kun selitin, ett'ei milloinkaan ollut tapamme vankeja surmata, näytti hän joutuvan hämille ja tyytyi nyt filosofin kylmäkiskoisuudella vankeuteensa.

Tiedot, joita hältä saimme, eivät suuri-arvoisia olleet; ja kun yritin häneltä urkkia jotain Sirayon linnoituksen puolustuslaitoksista, niin ilmoitti hän paljo sellaista, jonka helposti huomasin olevan valhetta. Mutta en kumminkaan heittänyt kaikkea toivoa saada hänen suustaan kuulla, oliko Minna vielä siellä, ja tätä tarkoitusta varten laitoin Ulan vankia hänen säilytyspaikkaansa tervehtimään. Tuuma oli oivallinen, sillä kasvinveljeni osasi saada puheliaaksi nuoren soturin, joka silloin ilmaisi että tyttö oli usean muun naisen kanssa piiloitettu muutamaan läheiseen vuorenluolaan, ollakseen vaarasta vapaa, jos taisteluun tulisi käytäväksi.

Nämät olivat mulle hyviä uutisia, koska pelkäsin että tappiostaan hurjistuneet metsäläiset tappaisivat avuttomat vankinsa. Nytpä hän oli jokaiselta harhailevalta luodilta suojassa; ja todella huono onni olisi, ell'ei meidän, Ulan tarkan paikkaintuntemisen avulla, onnistuisi saada selkoa hänen piilopaikastaan. Täksi yöksi laskeuin kovalle vuoteelleni köykäisemmällä sydämmellä, kuin mitä moneen viikkoon olin tuntenut.

Kello kolmen ja neljän vaiheella seuraavana aamuna leiri oli jalkeilla — sodan ensi näytöksen esirippu oli nousemaisillaan. Kurkistin ulos telttani oviaukosta ja havaitsin että virran kohta oli taajaan usvaan peittynyt, joka verhosi vastapäätä olevan rannikon tykkönään näkyvistäni. Tämäpä, itsekseni arvelin, on viholliselle suotuisa asianhaara, ja kun rannalle päästyäni näin venhelautan jo hiljakseen uivan Tsulujen rannikkoa kohden, odotin vaan joka hetki saavani kuulla Sirayon soturien kiljunaa, tai nähdä parven assegaita lentävän joukkoihin, jotka venhelautalla olivat ko'olla. Mutta tämän käyrä sokka läheni kenenkään estämättä rantaa ja näin, kuinka ensimmäinen mies hyppäsi aivan eheänä rannalle. Ei siis ollutkaan vihollisen tarkoitus vastustaa pääsöä joen poikki.

Lauttaamiskeinot olivat jotenkin köyhät, ainoastaan äskenmainittu venhelautta, sitten toinen hirsilautta, jonka mukana olevat insinöörit olivat rakentaneet, sekä vihdoin vanha venherämä, mikä korkeintainsa tusinan miehiä kannatti. Näitä lauttavärkkiä ei airoilla eikä seipäillä kuljetettu, vaan hinattiin rannasta toiseen köysien avulla, niin että toimeen sangen vähän aikaa kului. Ratsumiehet ynnä suurin osa nostokkaista kulkivat kaalaamalla joen poikki, jossa virran rajuuden takia oli aika vastus pitää jalkojansa vakavina. Useat hevoset virran pyörre lakaisi mukanaan, mutta ei kumminkaan yhtään henkeä mennyt hukkaan, ja kello 7 aikaan koko armeija, päästyään aivan vahingotta leveän ja rajun virran poikki, oli kunnollisesti Tsulujen maalla.

Vieläkin sama usva lepäsi raskaasti yli seudun, eikä nousevan auringon onnistunut läpäistä sen paksua, harmaata vaippaa. Olimme nyt teillä varustettuin maiden ulkopuolella ja sakeassa sumussa oli hyvinkin vaikea eroittaa tuota mitätöntä polkua; mutta kärsivällisellä etsinnällä sen vihdoin tapasimme ja kulku alkoi niin että joukko ratsuväkeä kummallakin puolen päätti armeijamme.

"Tämä sumu on hyvin kiusallinen", huomautin Ulalle, joka tavallisuuden mukaan astui ratsuni rinnalla.

"Ja vielä monta tuntia se kestää", hän vastasi. "Miksikä emme sitä hyväksemme käytä, tunkeaksemme sisämaahan, kiertääksemme Ingnutu-kukkulan ympäri ja niin takaapäin tullaksemme vuorenluolille? Minä tunnen paikat perinpohjin ja takaan että perille pääsemme vihollisen äkkäämättä, jonka koko huomio on kiinni armeijan liikuntoja tarkastamassa. Niin saatamme Enamelan vapauttaa, ennenkuin itse rynnäkkö alkaakaan".

Aatos oli ihmeellisen sukkela ja täydellisessä sopusoinnussa omain harrastusteni kanssa. "Kuinka monta miestä tarvitsemme?" kysyin hätäisesti. "Ehkä sata riittää?"

"Kymmenen on paljoa parempi", vastasi Ula. Pienempi joukko pääsee pikemmin huomaamatta perille. Viidessä minuutissa saatan valita joitakuita kelpo soturia; mutta meidän täytyy oitis lähteä".

"Hanki sitten miehet", sanoin, "ja odota mua täällä".

Minä riensin asianomaisen komennonpitäjän luokse ja esitin pyyntöni päästä muutamien seuralaisten keralla vakoiluretkelle.

"En saata sinulle lupaa antaa, Wille", Allingham vastasi, "mutta älköön se sinua estäkö. Minä ratsastan vähäisen edelle, ja jos palatessani teitä ei enää ole, niin enpä suinkaan ai'o poissa-olostanne melua nostaa. Hyvästi; ja Jumala sinua, vanha veikko, siunatkoon. Tiedän kyllä hyvin, ketä etsit". Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisin sekä karautti tiehensä.

Tämä pieni valmistus oli vaan muutamia minuuteja kestänyt, joiden myöskin huomasin kasvinveljelleni riittäneen ko'olle saadakseen joitakuita kaltaisiansa sotureita, — Tsuluja, jotka synnyinmaastansa olivat karkoitetut ja paenneet Brittiläiselle maalle, suojaan omalta tirannilliselta ruhtinaaltaan. Jos olisin tarvinnut tuhannen vapaehtoista retkeäni varten, niin olisin ne vaikeudetta saanut, sillä juuri tällainen yksityisseikkailu vastasi musta-ihoisten liittoveljiemme taipumuksia. Itsekukin oli näin enemmän riippumaton ja mahdollisuus saada ryöstösaalista paljoa suurempi, jota viimeksimainittu seikka, se olkoon sanottu, on yksi Kafferilais-rodun valtavimpia haluja.

Jättäen muun retkikunnan edelleen marssimaan, pujahdimme kenenkään huomaamatta pensastoon ja olimme pian näkymättömissä sumuvaipan takana, vaikka tosin tuon tuostakin kajahti ruoskan läimäys tahi kaukainen hevosen hirnunta, joka meitä muistutti kiiruhtamaan, ennenkuin usvariippu ehtisi kohota ylös. Puolen tunnin joutuisa kulku suorakulmaiseen suuntaan kohden Puhveli-virran juoksua saatti meidät tiheikön hiljaisuuteen, jossa ei mikään sota-ääni erämaan rauhaa häirinnyt; ja erään kapean joen äyräille päästyämme kasvinveljeni, joka oppaana oli, pysähtyi ja me pidimme jonkinmoisen valmistavan neuvottelun, saadaksemme selviksi tuumiamme. Useimmat seuralaisistani tunsivat hyvin Ingnutu-kukkulan seudut, ja heidän neuvostaan nyt päätettiin kiertää vuoren taakse, nousta sen harjulla olevalle tasangolle ja sitten kulkea sen äkkijyrkän syvänteen vieritse, minkä juureen oli muodostunut sarja luolia eli onkaloita, joista jossakussa suurella syyllä arvasimme Minna Beidermann'in vankina olevan. Tällä kulmalla ei varmaankaan vartioita olisi varominen, sillä kallion kärki, joka tuimana kohoili onkaloiden sekä tuon varustetun kraalin ylitse, oli melkein kohtisuoraan suuntaan jyrkkä, niin että vikevä ainoastaan jotain vuohipolkua saattoi ylös kiivetä; mutta tämän polun oli Gola neuvonut kasvinveljelleni, ja päätimme nyt tätä myöten astua alas joko aamun pimeässä tahi silloin kuin Tsululaiset olisivat liian tulisissa tauloissa Englantilaisten päärynnäkön kautta, että eivät meidän liikuntojamme huomaisi. Minulla oli täysi luottamus kasvinveljeni taitoon, ja näin että hänkin puolestaan hehkui halusta itse saada vangin vapautetuksi; enkä siis laskenut minkäänlaisia vastaväitöksiä niille tuumille, joihin hän seutuihin tutustuneiden maamiestensä suostumuksella katsoi parhaaksi ryhtyä. Pidin viisaimpana heittää asian kokonaan heidän hoimeensa, ja loppu osoittikin että tässä kohden tein oikein. Tässä sopii mainita, että kuljin jalkaisin sekä olin ratsuni jättänyt pääjoukkoon. Hevosen seljässä olisin ollut esine, minkä tarkkasilmäiset vihollisemme auttamattomasti olisivat keksineet, ja sitäpaitsi, eihän yksikään vuohta kömpelömpi eläin olisi voinut liikkua sellaisessa maakunnassa, johon juuri olimme tulemaisillamme.

Kun tulevaiset aikeemme olivat selvillä, aloitimme taas astuntamme, liikkuen suurimmalla varovaisuudella eteenpäin, sillä sumu alkoi vähittäin hälvetä auringon voimallisten säteiden läpäisemänä ja levitteli seutu seudulta silmäimme eteen sen ihanan, vaikka nähtävästi asumattoman maakunnan, joka meitä kaikkialla ympäröitsi. Ula opasti meitä erämaan halki, huolellisesti vältellen noita pieniä viljelykaistaleita, jotka tuontuostakin, pienien välimatkojen päässä kirjasivat aaltoilevaa tienoota. Ainakin sadan kyynärän päässä edellämme hän käärmeen liukkaudella luikersi okaisen pensaston läpitse, aina hiljaa huudahtaen, jos tie oli vaaraton, jonka jälkeen uudelleen kuljettiin samaan tapaan eteenpäin. Minulle oli toimi mitä vaivaloisinta, vaikka seurakumppalini, joita ei mikään vaatteen ylenpalttisuus haitannut, helpolla itsensä suorivat. Töykeä, okainen pensaikko repi pukuni rääpäleiksi, raateli ihoani sekä useammin kuin yhdesti piti minut kirventelevään syleilykseensä suljettuna, kunnes joku sotureista apuun ennätti.

Niin matkasimme monta tuntia, saavuimme vihdoin noille hajalla oleville kallionkatkelmille, joista Ingnutu-harju alkoi ja nä'imme tuon punertavan vuorenharjan ylpeänä kohottavan päätänsä ylitsemme. Äkkiäpä Ula nosti kättään varoitukseksi ja me vaivuimme hievahtamattomiksi pensastoon, jonka jälkeen oitis huomasimme kaksi naista kulkemassa meitä kohden, maito-astiat päidensä päällä. Omituisen sattuman vaikuttamina he pysähtyivät muutaman kyynärän päähän siitä paikasta missä piiloilimme, ja laskettuaan kannettavansa muutamalle kallionlohkareelle alkoivat vilkkaasti keskustella Brittiläisten päällekarkauksesta, jos nimittäin sanan merkitystä häväisemättä voi keskusteluksi nimittää sitä keskeymätöntä sanatulvaa, joka yht'aikaa kummankin naisen suusta kuohui.

Olimme ylenmäärin uupuneet, nälissämme ja janoissamme. Kiusata meitä kahta täyttä maito-astiaa näyttelemällä oli enemmän kuin mitä ihmisluonto jaksoi kestää. Niin juuri ajattelin, kun aivan lähelläni kuului syvä ja ankara karjaus niin luonnollisena ja uhkaavana, että ehdottomasti kyyristyin pensaan juureen, jonka takana olin piilossa, ja kauhistuneena tuijotin olkani ylitse, luullen kiukkuisen pantterin karanneen jonkun onnettoman seuralaiseni päälle. Mutta metsäkissan silmäin sijasta huomasinkin soturin, jonka koko muoto säteili hillittyä tyytyväisyyttä, kun hän uudelleen päästi tuon kamalan äänen voimallisen rintansa pohjasta sekä samalla kohotti kilpensä reunalla pienen kaistaleen pantterinnahkaista vyötänsä, jonka hän hiljaa oli kupeiltaan päästänyt. Molemmat naiset seisoivat hetken kauhistuksesta kivettyneinä; mutta nahan nähdessään he surkeasti huudellen juoksivat tiehensä; me kuulimme heidän äänensä heikkenevän ja kuolevan kaukaisuuteen, kun he huimaa pakoaan lähintä kraalia kohden jatkoivat. En suinkaan tiedä, lienevätkö maitosankojansa hakemaan palanneet; mutta jos niin tekivät, niin mahtoivatpa kovin ihmetellä pantterin erinomaista ahnautta maidolle, sillä pohjia myöten tyhjensimme heidän astiansa, ennenkuin etemmä läksimme.

Nyt aloimme nousta Ingnutu-kukkulan rinnettä myöten, jonka pinta oli täyteen kylvetty suuria kiviharkkoja ynnä sakeita pensassaaria, ja kun kesken kulkuamme pimeys meidät saavutti, kävi tiemme sen kautta vielä toista vertaa vaivalloisemmaksi. Täälläpä karjan ammunta sattui korviimme, ja tämä ääni miltei ajanut koko hankettamme haaksirikkoon. Ryömien pimeässä eteenpäin yksi sotureista huomasi pienen karjalauman, jota ainoastaan puolen tusinan paikka miehiä paimensi; ja nytpä oli koko seuran yksimielinen toivo saada karja käsiinsä.

"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi", koetin todistaa, "sillä jok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima saavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää eteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun tehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu aikeenne teidät on saattava".

Mutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini, ja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa minua säesteli.

"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka miehen", väitti pää-yllyttäjä; "voimme ajaa karjan johonkin turvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin määrätty hetki lyö".

Olin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin oli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan karjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä uhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään hyötyä ollut. "Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se omaksemme saada", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen suusta kohtasi.

"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?" kysyin Ula'lta, hengähtämättä hänen päätöstään odottaen.

"En ai'o", hän vakaasti vastasi. "Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me itse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa, ennenkuin hyökkäyksenne te'ette", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen, jotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. "Tule, Kuta, lähtekäämme"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis seurasin.

Hurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin määrätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen ynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat rynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja piikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista lankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle, joksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa ruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja heittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama satamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli suojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.

Ensimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita lurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta yhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten muulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja näytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin päinvastoin.

"Antaa niiden mennä", hän sanoi hilpeästi. "He ovat järkensä menettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä että ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja sitten nukutaan", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; "me tulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan".

Mulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät varamme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin laskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun Ulan ääni sattui korvaani näin:

"Toivonpa, Kuta, ett'ei heidän esemkofunsa untamme häiritse".

"Keittenkä, ihminen?"

"Muinaisten kumppaniemme, — he ovat surmansa saaneet joka mies. Hyvästi".

Tosin ihmeellisiä ovat Kafferilaisen tiet ja aatokset.

12:tas Luku.

Voi sua, veljeni.

Ylenmääräisestä uupumuksestani huolimatta oli yö, jonka Ulan luolassa vietin, kovin levoton. Töin tuskin saatoin silmiäni ummistaa niiltä ahdistavilta aatoksilta, jotka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisivat unen kauvas karkoittaneet; ja kaikki unennäköni olivat niin vilkkaita ja tuskallisia, että helposti olisi voinut ruveta uskomaan kaatuneiden soturien todella aaveina hiiviskelevän kovan, tukalan vuoteeni ympärillä. Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta tästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa ravistaen hän kuiskasi: "Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta; koetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa".

Nousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta rähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan syvyyteen.

Oli ihana yö ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta allamme olevalle tasangolle, kumminkaan tarpeeksi valoa tuomatta, että esineitä tarkalleen olisi voinut eroittaa. Kraalin paikan saattoi arvata muutaman härän satunnaisesta mylvinnästä, ja luulinpa kerran tai pari kuulleeni ihmisen ääntäkin; mutta tämä taisi olla pelkkää luuloa. Hermoni olivat kovin kiihkeentyneitä kovasta sielun jännityksestä, ja sangen todennäköisesti aistimeni minut pettivät; sillä ei välkähtänyt yhtäkään valoa, joka olisi liikettä Tsululais-linnoituksessa osoittanut — kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin sodan julma meteli olisi näillä syrjäisillä tienoilla tuiki tuntematon. Kuinka toisenlaiseksi, aattelin, näyttämö muuttunee, ennenkuin aurinko taivaan kiireelle ennättää! Ja kuinka paljo on mulla tehtävää nykyhetken ja sen ajan välillä! Mutta Ulan ääni herätti minut unelmistani, ja pikimmältään hotkaisin suuhuni kehnon aamiaisen, johon Ula, käytännöllinen kuin oli, huomioni käänsi.

Aseina oli mulla isoläpinen revolveri-pistooli sekä pieni takaaladattava pyssy, joka riippui hihnasta olallani. Näitä tarkastin huonossa valossa huolellisesti, nähdäkseni olivatko kunnossa; tämän tehtyäni olin valmis Ulaa seuraamaan, jonka kilpi ja assegait eivät mitään eri tarkastusta kaivanneet. Olin usein koettanut saada kasvinveljeni heittämään pois vanhat aseensa ja pyssyyn ja pistooliin tarttumaan, mutta hän yhä vaan katsoi sopivimmiksi aseet, joihin lapsesta oli tottunut, eikä ikänä oikein kodistunut pyssyyn, vaikka kyllä täydelleen tunsi ruudin hyödyn metsästyksessä taikka silloin kun oli kysymyksenä vastustaa rynnäkköä sellaista, kuin Pieter Dirksen'in laageria vastaan oli tehty. Mutta ihmisten kanssa kamppaillessa hän enemmän luotti käsikähmään ja kylmään säilään; "sitäpaitsi", oli tapansa sanoa, "assegai ei mitään ääntä päästä".

Kun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin teräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten vei alas.

"Taivaan Jumala!" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas kohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; "ethän lie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta? Kumpikin taitamme niskamme, se on varma".

"Taitetaan sitten", hän vastasi kolkosti. "Meidän täytyy luistaa alas, jos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö alkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme. Rohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas, niin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita", ja hän laskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.

En häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat aivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät kauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu välttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen äyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun kovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta saata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin tiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin kykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut toisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi hyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin kaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi takaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun olisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua sitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin olen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien ja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne muutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan; ja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun, joka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen korkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo pelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi; ja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin yritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin laskeutua alaspäin.

Kokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen matkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät silmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen katsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki vaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja rakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja esimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla seinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.

Minä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni häilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista ponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä, hartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin rautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin saamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla äänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden vireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin hankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en millään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä molemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo lisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle toverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa vaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen kylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi, päästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään lusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin vankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.

"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta", hän sanoi sangen tyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut juoksemasta. "Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta. Edespäin!" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.

Äkkiäpä sana "vou", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan huulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin tiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon huudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille kallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen kovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi minulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: "Tästä on kallio lohjennut alas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme etemmäksi pääse, Kuta".

Se oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään halukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli jo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä kuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin hengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.

"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?" kysyin.

"Täydellisesti", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli assegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa, jota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.

"Täytyy palata takaisin", Ula sanoi synkästi; "asiaa ei käy auttaminen".

"Käy kuin käykin", lausuin. "Kuinka pitkältä luulet lähimpään syrjänteesen olevan?"

"Kaksikymmentä jalkaa", hän vastasi, "senverran kuin arvaamalla voin päättää".

Se ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa pitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt; mutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. "Olisi vaan köyttä", mutisin itsekseni, "niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen tarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi repineet".

"Vou", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä. "Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne puukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen päivä".

Se oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai leikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja kuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin kaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin leveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin Ula kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää jäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna, kaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.

"Vou", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää vilkkaimman ihastuksen äänellä, "me olemme saaneet ne onkeemme, veli. Siima järveen", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan allamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta jalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula sai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin vastaanhangoittelevasta pensaasta. "Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin luulinkaan", hän kuiskasi. "Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää ja sitten menen minä ensiksi".

Tämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin muutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes antaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti painui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä kirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua, ja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla, kuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa saattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara oli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli vihdoinkin päästy.

Ensi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä sydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: "Mun täytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme vihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne puukkosi".

Hän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka niin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan pyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös köysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään sijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi ihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti kiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt mitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.

"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät", hän kuiskasi. "Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon pääseminen".

Ei ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi pensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan, varovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen inamba-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa haltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput väkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme vaivaloisen työn jälkeen.

Ne monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat, ovat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu oli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika laskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman takia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi. Ylläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä; katselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.

Päästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta, emme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi ja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen toimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa tällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva olisi.

Mulla ei minkäänlaista käsitystä ollut paikan laadusta, mihin nyt olin joutunut; sillä vaikka usein olin Ingnutu-harjanteen etäältä nähnyt, en milloinkaan ollut käynyt Sirayo'n kraalissa. Nopeasti valkeneva päivä salli mun nyt nähdä, että olimme keskellä hajalleen viskatuita kallionlohkareita, jotka vuoren juurta reunustivat. Tämä juuri oli, kuten Ula mulle kertoi, milt'ei joka kohdallaan syviin onkaloihin lävistetty, jotka ahtaiden solien kautta yhtyivät notkelmiin ja niin muodostivat jonkinmoisen maanalaisen sokkelorakennuksen, mihin vaikka koko Tsululaisarmeija olisi pakoon mahtunut. Keskellä tätä mehiläispesän tapaista alaa seisoi Sirayo'n kraali, vahvan ampumareikäisen muurin ympäröimänä. Luonto oli sen niin varustanut, että uljaiden miesten puolustamana se näytti milt'ei mahdottomalta valloittaa. Kun tuossa makasin tirkistellen läpi pensaston ja miettien sitä vaikeata tehtävää, joka joukoillamme oli, niin huomasin aamun yhä enemmän valjetessa, että notkelma, missä piiloilimme, ulottui kauvas taaksepäin ja kuului nähtävästi samaan luolajaksoon, joka koko tienoon täytti. "Kuinka on mahdollista tässä mehiläispesässä lapsi raukkaa löytää?" ajattelin, mutta samassa matala huudahdus käänsi huomioni alangolle päin, jossa Brittiläiset etujoukot nyt marssivat näkyviin. Kohta jälkeen pääjoukkokin seurasi; muutaman minutin kuluttua rynnäkkö oli alkava.

Helppo on kuvailla, kuinka minä, pakolla kuin olin hiiskahtamatta näitä seuraavia tapauksia katselemaan, tarkastin jokaista armeijan liikuntoa, jokaista etenemistä. Sillä hyvin tiesin, että niiden menestyksestä riippui oma henkeni ja niiden, jotka olivat minulle kalliimmat maailmassa. Kylmä väre juoksi selkäpiitäni myöten, kun ensimmäinen pyssy paukahti. Kokonainen satamäärä seurasi, ja uljaasti kajahti miestemme hurrahuuto, Kafferilaisten, niin liittolaisten kuin vihollisten karjunnan säestämänä. Asemalta, jossa minä ja Ula olimme, ei päärynnäkköä näkynyt, koska esiinpistävä kallionhammas tältä puolen esti näköämme. Mutta kasvinveljeni sanoi, että toinen kylä sijaitsi tällä suunnalla; ja arvattavasti oli ylipäällikön tarkoitus valloittaa tämä ennenkuin päälinnoitukseen, varustettujen onkaloiden suojaamaan, käytäisiin käsiksi.

"Emmekö nyt saata lähteä?" kysyin — eikä ollut tässä tarvis kuiskuttaa, sillä taistelun jymy pauhasi ympärillämme, kajahtaen voimallisesti vuoren luolista ja tehden puheemme milt'ei kuulumattomaksi. "Soturit ovat ihan varmaan koolla kraalissa rynnäkköä torjumassa, ja ehkä tapaamme Minnan vartioitsematonna".

"Odota hetkinen", hän vastasi. "Kuule! Tsululaiset kiiruhtavat paraikaa valleille", hän hetken päästä lisäsi; "antaa niiden ehtiä sisäpuolelle, niin sitten uskallamme lähteä. Hist!" hän kuiskasi käheästi, kouristaen käsivarttani semmoisella voimalla, että monta päivää jälkeenpäin sininen rengas sitä koristi.

Tämä ponteva varoitus ei ollutkaan joutava, sillä useita pakenevia Tsuluja, kilvet ja assegait käsissään, riensi lymypaikkamme suun ohitse, kasvot taistelun kiihkosta hirmuisen tuimina. Että joukkomme olivat ensimmäisen kraalin valloittaneet, kävi selväksi niistä harvoista sanoista, jotka näiden miesten huulilta kirposivat, kuin myöskin yhä taukoavasta paukkeesta ja Brittiläisten iloisista hurrahuudoista; mutta muutamat äkkinäiset laukaukset tuontuostakin ilmoittivat, että vihollinen kumminkin vielä piteli puoltaan ryhmyisellä tantereella, mistä oli sangen vaikea sitä karkoittaa, ja kiivasta pensastaistelua kamppailtiin vielä tuon anastetun aseman ympärillä.

Tuskin nämät olivat poistuneet, kuin jo toinen joukkio läheni meitä, haavoitettua miestä kantaen, nähtävästi jotain korkeasukuista päällikköä, jonka pian saimme tietää yhdeksi Sirayon pojista.

"Älkää minua enää kiusatko", hän heikosti sopersi. "Laskekaa minut tähän ja antakaa mun kuolla; valkoiset koirat ovat olleet meitä vahvemmat. Viipykää!" hän lisäsi, kun kantajat olivat hänen laskeneet alas, muutaman kyynärän päässä lymypaikastamme. "Viipykää! Minun loppuni on tullut, mutta minä voin vielä kostaa. Valkoisen papin tytär on salaisessa luolassa. Tuossa, Gume ja Koka, assegaini, antakaa sen juoda hänen sydänvertansa; sitten kuolemani käy helpoksi. Tappakaa myöskin Nkungulu", hän murisi. "Noitapappi sanoi että olisin voittava; hän valhetteli. Kiiruhtakaa ja tuokaa aseeni, hänen verensä kastamina, takaisin. Joutukaa, henkeni ei mieli lähteä pois, ennenkuin tiedän saaneeni kostoa". Ja tuo julma roisto vaipui uupuneena seljälleen.

Puoli tusinaa pakenevia sotureita oli kuullut puheen lopun, ja innoissaan saada nauttia uhrin kuolemantuskista, he seurasivat noita molempia miehiä, jotka päällikkö oli murhaajan virkaan määrännyt; ja koko parvi katosi muutamaan kallion aukeamaan jonkun kyynärän päässä piilostamme, jättäen kuolevan miehen yksikseen.

"Seuraa", sanoi Ula, tarttuen lujasti assegaihin, ja vieläkin lujemmin katsahtaen minuun, "seuraa, Kuta, niin estämme tämän kehnon työn".

Kauhusta ja mielenliikutuksesta olin kipeä, mutta hoippuroin kumminkin kasvinveljeni jälkeen, joka ryntäsi luolakäytäviin, mistä saatoimme kuulla poistuvain murhamiesten jalkain kapseen, kun nämät mutkaisia teitä myöten kiiruhtivat salaiselle luolalle. Yksinäni olisin sokkeloihin ja mutkiin hukkunut, mutta Ulan tarkka korva oli varma oppaamme vihollisten jälkiä seuratessamme; ja yhtämittaisella puheellaan nämät eivät askeleidemme iskua kuulleet.

"Virittäkää revolverinne", Ula kuiskasi. "Sukkelaan, nyt ne puhuvat Nkungululle. Vou", ja hän harppasi eteenpäin, samalla kun kiljahdus, tuskan huuto pani ontelot luolat kaikumaan — kuninkaan noitapappi oli surmattu.

Mä nä'in kuinka kasvinveljeni sivalteli oikeaan ja vasempaan assegaillaan, mutta koko huomioni oli kiintynyt onkalon perälle, missä seisoi jättiläisen kokoinen metsäläinen, toinen käsi kiinni keltaisissa hivussuortuvissa, toinen kohotettuna pistämään vaaleata tyttöä, joka rukoillen katsoi häntä silmiin. Pistoolini laukesi, jymähtäen luolakäytävissä kuin kuusinaulainen kanuuna, ja murhamies, irti hellittäen, kaatui taaksepäin, ennenkuin oli ennättänyt surman-iskua iskeä. Vielä kaksi muuta laukausta kajahti, kaksi verenjanoista ilkiötä, jotka äkkinäisestä ilmestymisestämme olivat perinpohjin tyhmistyksissään, kaatui, ja silmänräpäyksessä olin asettunut Minnan ja kaiken enemmän vaaran väliin. Nä'in kuinka kasvinveljeni taisteli kuin jalopeura noiden toisien kanssa, ja kiiruhdin avuksi, kun äkkiä julma tuskan pisto tuntui ruumiissani. Minä tunsin että assegai oli syösty kylkeeni, tartuin suonenvedontapaisesti sen varteen ja maahan vaipuen menin tainnoksiin.

* * * * *

Kun taas toinnuin, makasin luolassa, joka ei kumminkaan vähääkään muistuttanut siitä maan-alaisesta vankikomerosta, missä ylläkerrotut seikat tapahtuivat. Tämä onkalo oli korkea, avara, ja päivä valaisi kirkkaasti sen sivustoja; tuo äskeinen oli matala ja pimeä todella sopiva näkymö murhenäytelmälle, joka vähältä oli ollut tapahtumaisillaan.

Ja kuinka erilaista se, mitä ympärilläni nä'in ja kuulin! Silloin aseiden huimaavaa kalsketta joka taholta; nyt kaikki oli rauhallista ja äänetöntä, ja silmäni kohtasivat kaksi ihmistä, jotka tuska kasvoissaan mua katselivat — ne olivat Arnold Beidermann ja Minna, hänen tyttärensä.

Kaikki seikat selvisivät silmänräpäyksessä muistissani — murhamieliset metsäläiset — tuon lemmityn olennon hento haamu, joka taipui kuoleman uhatessa — uljas kasvinveljeni, joka jalosti taisteli ylivoimaa vastaan. "Kiitos Jumalan", ajattelin, "Minna on pelastettu", ja minä ojensin käteni, jota Arnold lämpimästi puristi.

"Ja Ula? miss'on Ula?" sopersin. "Miks'en häntä täällä näe?"

Vanhan ystäväni kasvot synkistyivät, kyyneleet nousivat Minnan silmiin; mutta ennenkuin ehtivät vastata, kajahti laukaus useasta kiväristä yht'aikaa läpi ilman — toisen — vielä kolmannen kerran — sitten kaikki vaikeni.

"Onko se hänelle?" kysyin hurjistuneena; sillä totuus, kuin vaiston tuomana, välähti sieluuni.

"Hän kuoli kuin sankari ja on päässyt levolle soturin hautaan", kuiskasi Minna hiljaa nyyhkyttäen.

"Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Arnold Beidermann, "sillä jalompaa sydäntä — — —"

Viimeisiä sanoja en ikinä kuullut, sillä paljon verenjuoksun heikontamana menin toisen kerran tainnoksiin.

* * * * *

Monta sanaa ei enää kaivata. Minut kuljetettiin Sirayon luolasta Durban'iin, missä jouduin tottuneemman lääkärihoidon alaiseksi. Sanottiin että ainoastaan meri-ilma ja kylmempi ilma-ala saattoivat henkeni pelastaa. Niin, jättäen Etelä-Afrikalle ajaksi jäähyväiset, matkustin laivalla suoraa päätä Englantiin. Epäilenpä, olisinko matkan vaivoja päiväntasaajan helteisessä piirissä kestänyt ilman vaimoni hellää huolenpitoa; sillä Minna oli tullut puolisokseni ja Arnold oli meidät vihkinyt iltana ennenkuin laiva lähti matkalle. Appeni oli luvannut ottaa vanhan Landela raukan ja Nohemun turviinsa kunnes palajaisimme; ja viimeksimainitun hän toivoi saavansa kääntymään Kristin uskoon sekä rupeamaan vaimoni palvelukseen. Mulle on kerrottu että Jan ja Edward Dirksen'it kunnostivat itseään Allingham'in joukossa, mutta yksityisseikat eivät korviini ole tulleet, koska ei kumpikaan nuorista jättiläisistä ollut erittäin halukas kirjeenvaihtoon.

Lääkärit arvelevat että vuoden oleskeleminen Englannissa saa minut entisiin voimiini; mutta sitä en usko, sillä assegain pisto kylkeen ei ole mikään leikin asia. Kaikkinainen syy on minulla kumminkin olla kiitollinen siitä, että vielä olen hengissä. Ja jos löytyy asiaa, joka voi enentää rakkauttani vaimooni, niin on se kesyttömän veljeni muisto, tuon uljaan, jalon sydämmen, joka nyt nukkuu Ingnutu-kukkulan juurella ja joka, lahjoittaessaan mulle miehen kalleimman helmen, lempivän puolison, samalla soi minulle onnen murehtia sellaista veljeä.