LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR (continued 2)

Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt. Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän asemaansa naisten ritareina.

Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla laagerimme oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita enemmän kuin niiden sisällystäkään.

Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän raition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut. Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu edelleen suurella joudulla: muutaman sprint'in luona seisoi kaksi lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.

Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi, ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta sprint'istä, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme, leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.

Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja leopardeja, jotka väijyivät sprint'ille saapuvia antiloopeja. Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka, joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.

Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, — sillä Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton vienyt — kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja — ja päälliseksi juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa — se suoraan sanoen minua hämmästytti.

"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne, joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".

"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä, joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" — taaskin yksi heidän taikaluuloistaan — "vai mitä?"

"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".

Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti; tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa, silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen trek'in, jolloin, kun kerran laageri olisi purjettu, hän voisi aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".

"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut, tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.

"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on yhtäkaikki".

"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani. "Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".

"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".

"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann. Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"

"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"

Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen nöyryytyksensä.

"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa — "meidän täytyy palata, ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta, herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.

Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut, olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken huomiomme.

Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.

"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".

Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme, huutaen: "Sukkelaan alas sprint'ille aseinenne, ampumavaroinenne. Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan asti.

Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa, syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.

"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti niiden pitäisi tulla ajetuiksi sprint'in sivuitse".

"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit ovat olleet meitä sukkelampia".

"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.

"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".

Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa, joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa, rinnakkain, huimasti, huolimatta — ja arvattavasti tietämättä — toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet, heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli pitkällä luikerteli viheriä inamba alas äyräältä ja tavoitti suoraan meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia, joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala — mutta tilamme vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.

Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.

"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward; mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.

Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin, joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi, heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme ilmaisemaan.

"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa. Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi, kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä, hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".

"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi Jan.

"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".

Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.

Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene: päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut. Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.

Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin hämärässä, kasvinveljeni johtamina.

Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme metsäläisen pettymättömällä vaistolla.

Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.

Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.

Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä. Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain, toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.

Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.

"Ja Minna — Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.

"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni, "ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".

Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa Tsulujen kourissa.

7:mäs Luku.

Murhenäytelmän jälkeen.

Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää inamba-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.

Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut — ja voinko parempaa halutakaan? — kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään, ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada ainaiseksi pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin, ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.

Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen suhteen on asia toinen: hän on jo silloin nainen, mies on ainoastaan poika.

Ja niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä sisältäneet — kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä kääntyneistä oli taaskin luopunut — mutta jotka todistivat, että lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta, orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita, keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin, niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa, oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin olla koti hänelle tarjota.

Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon, enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla, hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.

Nyt — kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies, mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat hajallaan pitkin heiniköitä.

Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan? Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän Vroun ja hänen ruusuposkiset tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas Henrik naurahti Englantilaista Willeä?

Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet, olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. — Minna Beidermann — minun Minnani — tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon metsäläis-lauman keskellä.

Minulle tuon "vankina"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt, Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.

Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi. Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli laimistunut, hän vastasi:

"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei Enamela[12] — nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin — miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet. Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään mielipahaa ja minua sadatellessaan".

Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa? Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä, sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui: "Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni, että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".

Ei kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi puuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä vakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen syypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua, kun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli, sekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä näkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä ilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa. Nähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt silmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.

"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?" kysyin.

"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja sitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän huoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen, vaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin minä tutkistelen maata".

Jotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja astellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin, ett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala kyllä mustalta ja synkältä näytti.

Arnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä vaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli puhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on päässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla, rohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi kuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.

"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne", lausui Allingham. "Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse Tsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina vai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä vankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että tyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään suoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan ajatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan saattanut — kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan ylitse?"

Allingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen ehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi Ulan antautua peloittavan vaaran alaiseksi — todella hengenkauppaan niin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä tähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi, joutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon yksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet kyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä voinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni toimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä tunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa aikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä pelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti estettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota olisi mahdoton kärsiä.

Tämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis ensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.

"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta", hän sanoi. "Minä lähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja seuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa, koska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta odotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä molemmat takaisin".

"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja ottamaan asianlaidasta selkoa", sanoin Allingham'ille, "mutta mihinkä minä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä vartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen".

"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen leikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton".

En tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli murheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan jatkoi:

"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole, koska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta kaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän kaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä; mutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi".

"Kotoa!" kerroin murhemiellä. "Sillä sanalla ei minun sanavarastossani ole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai kadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa. Mutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi olla?"

"Te olette niin kauan elustelleet erämaissa, että olette jääneet koko vuosisadan jälelle valtiollisista tapahtumista. Jonkun aikaa on jo kestänyt sodan uhkaa Tsulujen kanssa — tämä uusi Cetewayon ilkityö on tuova sen entistään lähemmäksi. Viimeisinä kolmena vuonna on kuningas yhä näyttänyt taipumusta riitaan valkoisten kanssa, ja nyt hänen röyhkeytensä on käynyt kärsimättömäksi. Hän riitelee Transvaalin ja oman alustansa välisestä rajasta, peittelemättä väittäen, että häneltä on peijattu lavea maakaistale, jonka hän aikoo ottaa takaisin, taikka kumminkin tehdä sen liian kuumaksi valkea-ihoisten asua. Hän on yllyttänyt joukkojansa retkeilemään rajan yli ja kuljettamaan Britannian alamaista pois, sekä kieltäynyt antamasta hyvitystä näistä konnantöistä ja pikemmin palkinnut kuin rangaissut niiden tekijöitä. Sanalla sanoen, asiat ovat niin arveluttavalla kannalla, että on päätetty kutsua aseisin kaikenlaatuiset vapaaehtoiset ja etsiä nostoväkeä Swatsien joukosta, joilla on sota parhaillaan Tsululaisten kanssa. Rumbold on ollut pahemmassa kuin pulassa löytämään miestä, joka osaisi kieltä kylläksi hyvin tähän toimeen ruvetakseen, ja julki lausunut mielipahansa siitä, että tilanhaltijan-puuhat ovat teidät siirtokunnan palveluksesta vieneet. Jos suostutte, otan kyllä toimekseni sanoa, että hän nyt oitis antaa teille määräyksensä. Minun täytyy miehineni heti paikalla pyörtää takaisin Utrecht'iin ilmoittamaan tätä metsäläisten konnantyötä. Emmehän enää saata miksikään hyödyksi olla. Beiderman-raukka, päällikkö ja te teette paraiten, jos pysytte tässä paikassa huomispäivän aamuun asti, ja, jos kadonneista ei siksi mitään näy ei kuulu, on paras kun te tulette kaupungin alueelle sekä jätätte kasvinveljenne huoleksi yksinään hankkia selkoa asiain laidasta".

"Mutta jos tarpeellista on, että eroamme, niin täytyyhän määrätä joku kokoontumispaikka. Seikat voivat käydä entistä sekavammiksi, ell'emme määrää paikkaa, jossa voidaan yhteentulla".

"Miks'ette tee päätöstänne Swatsien suhteen ja sano Ulalle, että vartoatte häntä Mambas'sa. Se paikka on jonkimmoisena keskustana, hyvin sopiva rekryytin ottoon, ja päälliseksi saatte siellä olla rauhassa Cetewayo'n vakojilta. Sallikaa mun kertoa Rumbold-ukolle, että haluatte siihen toimeen ruveta".

"Antakaa mulle kymmenen minuutia mietintö-aikaa", sanoin, "niin saatte vastaukseni".

Tämän ajan käytin neuvotteluun Arnold Beidermann'in ja Ulan kanssa; taikka, jos oikeammin mielin lausua, yksinään kasvinveljeni kanssa, sillä pastori-raukka oli liiaksi murheen masentama ky'etäkseen neuvoja antamaan. Ula oli ihastuksissaan tuumasta ja kiihkeästi kehoitti minua käymään kiinni yli-hallitusmiehen tarjoukseen, joko sitten kadonneita näkyisi tahi ei. "Menkää Mamboon", hän jatkoi. "Se ei aivan kaukana ole Cetewayon rajamaasta, ja minä siellä saatan tietoja vaihettaa teidän kanssanne paljoa helpommin, kuin jos Utrecht'issä pysyisitte. Vakojat hallitsevat jokaista kyynärää maasta Pongalan eteläpuolella, mutta kuningas ei paljon lukua pidä Swatsien liikunnoilla, sillä", hän lisäsi ylpeydellä, "Tsululais-rykmentin puolikas voi ajaa käpälämäkeen koko heidän sotajoukkonsa".

"Ja mitä on valkoisen papin viisainta tehdä?" kysyin, sillä nä'inpä että Arnold-parka oli kykenemätön itsensä suhteen mitään päätöstä tekemään.

"Antakaa hänen kaikin mokomin seurata kerallanne Mambaan", sanoi Ula äkisti, "sillä hän on oleva suojassa niiden monien hullujen huhupuheiden kuuluvilta, mitkä Utrecht'issa hänen korviinsa saattavat tulla ja päälliseksi voi Swatsien seassa ollessanne teille olla apuna. Menkää ja sanokaa kapteenille, että mielitte toimeen ruveta".

Minä tein niin, ja Allingham ratsasti tiehensä ulkonäöltä sangen tyytyväisenä, jättäen neljä miestä ryöstettyjä vankkureita vartioimaan, siksi kun saataisiin härkiä niitä kuljettamaan; ja antoipa lisäksi ratsun minun käytettäväkseni, joka olikin hyvin tervetullut lahja.

Saadaksemme ajan kulumaan, kasvinveljeni ja minä tarkastimme ainoita vankkureita, mitä minulle kuuluivat niistä neljästä, jotka vanha Pieter Dirksen oli kotoa kuljettanut, jolloin suureksi mielihyväkseni havaitsimme, että moni ylen hyödyllinen kalu oli tykkänään jäänyt hoksaamatta siinä kiireisessä ha'ussa, jonka ryöstäjät olivat ennättäneet panna toimeen. Tarkoitukseni oli ollut käyttää juuri tätä ajokalua kotinani, kunnes huoneeni olisivat valmiiksi rakettuina, ja olin siis ajanut laatikkoihin suurimman osaa vaatteitani, kaikki vähät ase- ynnä ampuma-varani, pyssyni, pistoolini, kaikenlaatuisia salvumiehen-kaluja ynnä koko joukon muita kapineita, joita matkamies tarvitsee. Niin pian kuin hädän varoitus oli saatu Vrou-parka oli mättänyt kaiken tämän sälystön päälle koko perheelle kuuluvia patjoja ja makuuvaatteita ynnä joukon muuta kamsua, joiden alla minun kallisarvoinen omaisuuteni oli niin hyvin pysynyt piilossa, ett'ei rosvot sitä laisinkaan olleet älynneet. Ula sai takaisin kaiken virkeytensä, kun tutkimme laatikkoa toisensa perästä ja löysimme niiden sisällön koskemattomana. Aatos, että Lumban soturit olivat olleet ainoastaan jonkun jalan päässä sellaisesta rikkaudesta sitä huomaamatta, oikein kihelmöitsi hänessä; ja siksi aikaa hän tykkänään unhoitti surkeat asiamme sekä surman, jonka suuhun hän sangen luultavasti vielä oli joutuva. Kun aukaisin rahalippaani, ja hän sai nähdä pienen läjän "keltaista rahaa", joka oli rosvoilta jäänyt huomaamatta, hän oikein nauroi ilosta, niin että viimein luulin miehen menevän pilalle. Kafferit ovat maailman ahnainta sukukuntaa — Juutalainen heidän keskellään kuolisi puutteesen — ja möisivät kullasta vaikka silmäteränsä. Ajatus, että nää muutamat sellaiset kappaleet olivat päässeet hänen vihamiehensä kynsistä, oli riittävä lohduttamaan ystävääni kaikesta, mitä hän oli kokenut tai mitä tulevaisuus mu'assaan toisi. Se hajoitti jokaisen pilven, hänen mielensä kävi köykäiseksi, ja itse tietämättäni hänen toivokkaisuutensa tarttui minuunkin. Onnellinen sattumuksen isku oli minulle löytänyt mukaisen toimituksen hetkenä, jolloin juuri enimmin kaipasin jotain, joka minusta torjuisi epätoivon; nyt oli onnenpyörä toisesti pyörähtänyt, ja yht'äkkiä antanut mulle takaisin niin paljon hyödyllistä tavaraa, että sillä saattaisin itselleni hankkia härkävaljakon, millä viipymättä ja sangen mukavasti matkustaa Swatsilais-kansan tykö. Asia oli ehkä vähäpätöinen sen kamalan murhenäytelmän rinnalla, jonka näimme, mutta ainakin sai se minut katselemaan seikkoja ruusuisemmassa valossa. Vanhan Boeri-raukan vankkurit, jotka löysimme, olivat auttamattomasti hajalla, kahdet niistä makasivat kyljellään ja niiden sisällys oli siroitettu ylt'ympäriinsä; mutta ryöstäjillä oli nähtävästi toimessaan ollut kiire, sillä jälelle oli jätetty paljo kalua, jonka omistus toiseen aikaan olisi tehnyt Tsululaiset ylen onnellisiksi.

Seura, joka tänä iltana oli ko'olla leirivalkean ympärillä, oli surullinen, eikä kukaan meistä monta sanaa sanonut, vaikka joka korva oli vireillä toivossa, että kadonneiden omaisten jalankopsetta alkaisi kuulua, ja joka mies tuijotteli miettiväisenä yli heinikön silmillään etsien haamuja, joita ei näkynyt tuleviksi. Niin nuoret Boerit kuin Arnold Beidermann olivat syvimpään epätoivoon vaipuneet. Minä kysyin edellisiltä heidän tulevia aikeitaan, toivoen, että lähtisivät vapaehtoisiksi minun aivotulle retkelleni; mutta palava himo viipymättä kostaa kavalalle viholliselle poisti heistä kaikki muut ajatukset; heidän hitaiset luontonsa olivat liiaksi kuohuksissa kestämään viivytystä, joka olisi välttämätön, ennenkun vihollisen kimppuun pääsisivät, jos minua aikoisivat seurata.

"Ei", sanoi Jan, "me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka vihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme pestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa pidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen kanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n tai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin —".

Hän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui enemmän kuin sanat.

Arnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran ja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen mieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa sanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun kanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen, ja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.

Aamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut. Varmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää sopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka tämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: "Nyt minä lähden valmistaumaan".

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska kasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin mitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän asti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse, aloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun tässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan minua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Ensimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se, että, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen kurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka huomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, "käypikö tämä kuntoon", haihdutti pelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen tarkoitusta.

Komea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt seisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa ruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli ystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri, sanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset näppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa määrin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään peittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen näytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset piirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää, tekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa en eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin puhua.

"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua", lausui tuo inhoittava ilmiö, "ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei yksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle".

"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?" kysyin.

"Tällä ja tuolla", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää sekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli määrännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. "Nähkääs, minä olen vähän molempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta, lähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne" — hän tarkoitti revolveriani — "jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos hengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en — no niin, asia ei ole autettavissa".

Minä irroitin vyöni ja ojensin hälle aseen ynnä patruunia; mutta hän jatkoi:

"Aikomukseni on hiipiä täältä niin ett'ei yksikään noista valkoisista miehistä minua näe, ettekä te saa kellekään eläväiselle mainita valhepuvusta, johon olen pukeunut. Cetewayolla on pitkät korvat, ja hänen nuuskijoitansa on yhtä paljo kuin karvoja tässä vuohennahassa. Yksi ainoa sana jonkun Tsululaisen kuullen saattaisi minut ilmi, ja ymmärrättehän mitä se tietää. Pitäkää salaisuus sisässänne, ja kun olen urkkinut selville missä Enamela on, niin annan teille tiedon; Landelan ja Nohemun turvallisuudesta en ensinkään ole huolissani. Menkää Mambaan valkoisen papin kanssa ja odottakaa minua siellä. En aio viipyä, sillä tiedänhän että sydämenne on raskas".

Puheensa loppupuoleen hän oli oikaissut itsensä, ja nuo hoikat jäsenet näyttivät kauhistuttavilta tuossa ällöittävässä valhemuodossaan; mutta vähän sitä silloin ajattelin, sillä kiitollisuuteni miestä kohtaan, joka minun tähteni oli lähdössä sellaiseen kamalaan vaaraan, kuohahti ylös, ja silmäni kävivät kosteiksi, kun jäähyväisiksi ravistin kesyttömän veljeni kättä.

"Jumala sinua, Ula, siunatkoon ja varjelkoon", sopersin suustani, "ja tuokoon sinut —"

Viimeiset jäähyväissanani hakivat tyhjää. Ula oli kadonnut.

En voi olla ihmettelemättä älykkäisyyttä, jota kasvinveljeni oli osoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei ikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain joukossa tapaa toisinaan "Valkoisia Kafferia", kurjia olentoja, joita kaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät erämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän armelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä kurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes Jumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja vaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla puutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että täysikasvuista albinoa[13] olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset kyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta ainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään lähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan ole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä tuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen vääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän oli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille toistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan ratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme surmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.

8:sas Luku.

Ilmaus heiniköillä.

Sen onnensattuman johdosta, joka oli pelastanut kapineeni Kafferilais-rosvojen huomiosta, rajoittui Utrechtissa oloni vaan kolmeen päivään, mitkä olivat tarpeen saadakseni käskyjä, joita minun tuli panna täytäntöön, latoakseni kaksiin vankkureihin aseita, ampumavaroja y.m. uusia nostokkaita varten ja voidakseni valita kaksi tai kolme kokenutta miestä auttamaan minua Swatsilais-nostoväkeä järjestämään ja harjoittamaan. Enemmän apuväkeä ja sotatarpeita piti seurata minua aikanansa. Tehtäväni oli muodostaa joku runko-joukko, jonkinmoinen kesku-ydin, johon sitten helposti toisia rekryytejä voisi liittyä.

Saamieni käskyjen yksityiskohtiin en huoli kajota; mutta lavea ehdonvallan ala jäi minulle ja sain ohjata asiat kohti toivottua tarkoitusperää tavalla, joka mielestäni parhaiten sopi yhteen maan-asukasten luonteen ja tapojen kanssa. En voi sanoa odottaneeni juuri suurta apua tuosta mustasta joukosta, jonka olin valtuutettu kokoomaan, sillä ainakin tähän saakka olin havainnut, että jonkun Tsululaisen pelkkä nimi oli kylläksi hämmentämään kokonaisen kyläkunnan Amaswatseja; mutta kelpo päällikköiden johdolla saattoivat nämät kylläkin uljaasti taistella, ja iloitsinpa, että olin löynnyt vaikutus-alan, johon sain neroani tyhjentää. Kaikki oli säästelemättä varustettu retkeä varten; oivallinen härkävaljakko annettiin minun vankkureitani vetämään, ratsuja hankittiin itsekullekin retkikuntalaiselle ja päälliseksi kelpo seuralaisparvi ystävällisiä maan-asukkaita, jotka tekivät monenlaista virkaa, ja kaikkien muiden huolimattomuuksiensa ohessa osoittivat ylistettävää täsmällisyyttä, kun ruokaa oli saatavissa.

Niinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville asukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme myötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille, osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.

Tässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti Etelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä tehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja. Päivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi, jonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä, näet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä nahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen — paitsi lampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin monikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi aavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja lähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa oitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne vaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa. En kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä kostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa ajajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille, milloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät silloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat kiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.

Kun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat ajoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus vaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen peninkulman tunnissa.

"Entä tiet sitten?" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän Etelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei meitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä juurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien etummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä jonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti kumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla kelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi ainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän suuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan johtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään auttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun sitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat etummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan tunneta.

Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään, tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen laagerin laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli — rauhallinen kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät. Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä. Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua. Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.

Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja vaivaa, — seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.

Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme, tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä, väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.

Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla. Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas juttelemaan — sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä — kun koiriemme suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa, jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.

"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi kiertelee joku leopardi leiriä".

"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian hänen ymmärrykseensä.

"Niin juuri", hän sanoi. "Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen uneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin haamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli mulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi, vanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet noita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon, Mustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta vaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut. Joku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin".

Nuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä, ell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät suinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta huomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta ystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.

"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet", sanoin; "ne olivat oikein ilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja tappelun aiheeksi".

"Koko juttu on siinä", kuiskasi Jack Garnett, "että pastori söi liiaksi puhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani enemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja —"

En tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei juuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois pimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.

"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!" huusin, "ja pitäkäätte pyssynne varalla! Jotain tavatonta on tekeillä".

Minä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein leimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison esineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.

"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky", kuulin Garnett'in mutisevan; mutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti tuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, "Nainen se on!" antoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.

Kohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä rakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli Nohemu.

"Uneni on toteentunut", lausui Arnold Beidermann tyynesti. "Ei minun enää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille, että tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä vastausta antamaan".

Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies, jonka sydän on murtunut.

"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".

Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna, virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.

Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi, jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan, näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä ymmärtäneet.

Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli — tyttö, joka nautti haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan muukaan hänen heimossaan — että hän saattoi olla suustaan lavertamatta uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi — pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus, jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? — Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle, nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden, taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki tuntemattomat.

Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan. Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen. Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia, varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja, joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet — ainakaan en minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti tykkänään ystäväni tyydyttäneen.

Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita, johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä vanhempansa tietävät kertoa.

Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin katsahtaen lausui tyynesti:

"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".

"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että voitte tietää asiain oikean taidan?"

"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".

Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta, jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan. Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni erääsen laager'in syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin äkkiä, "Miss' on Enamela?"

"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat samalla kun nuo toiset valkoiset".

"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.

"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta, eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".

Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta. Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis saaneet vahvistuksensa.

"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi, "ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".

Tässä oli pieni lohdutuksen kipinä, ja asiaa arvelemalla ymmärsin, että jos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se varmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun vuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada nämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin minä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi Tsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi — mutta en tahdo lukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä pahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken irvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin, oli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton käsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin häneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut ja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista tiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään — todella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa, niin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut, parantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla kasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei pilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut hänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan luonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan kuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain perille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä perinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: "Loiskaapas yli tuon paikan", taikka: "Heitä tämä juttu siksensä"; sillä jos sen teit, niin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin hidastui kuin joutui, saada Kafferilaista — oli hän sitten mies tai vaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin siis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos kertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.

Päivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli lopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini nukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä, ett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.

"Pian saamme hänet nähdä Mambassa", hän sanoi, "ja silloin hän kertoo teille kaikki Enamelasta". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota hän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois riisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula oli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut Nohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin olisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä yön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti ehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen pelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän perheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli suvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli päättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän päivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi miestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat päättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi laager'issa kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt, joutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada Hollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he kääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin uhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut, vaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja tämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä paikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan että Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen jauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa, juuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.

Ruoskia aika tavalla läjäytellen — jonka kaiken tyttö kertoessaan osoitti — pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset kyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli tuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä pyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin tarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö katsoi tuota epäsuhtaista taisteloa — soisinpa kykeneväni sinänsä muuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat liikenteet! — sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän näki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset piilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia ponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri, että olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien parvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta laukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen villi kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään vaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä matkakumppaneitaan ei enään ollut — että ne olivat jok'ainoa saaneet surmansa Tsulujen assegaista.

Huoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja molemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes päätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto olisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista päättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita. Äkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla, vaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan lakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan tekevän peräymistä.

"Etkö sitten mitään huomannut?" kysyin tässä välikohdassa. "Eikö mikään osoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?"

"Minä vaan katsoin", tyttö vastasi, "eikä tullut mieleenikään ajatella mitään vankia".

"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä pitänyt?" kysyin vielä.

"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä".

Mitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi kertomustaan.

Auringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät tiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla vankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi ymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä ja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän hetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt etsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa, käyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja, joiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi kuolijaaksi uupunut.

Pongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa päivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia; mutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla. Edellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi näyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan sattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun piilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten olen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut leirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin Jumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään tietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.

Tämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en saanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa ihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni avuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin pääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.

Ennenkuin vankkurit läksivät liikkeelle, menin Arnold'in luokse, jonka löysin vielä valvomasta Landelan vuoteen äärellä.

"No niin, enkö oikeassa ollut?" hän lausui surullisesti hymyillen, kun olin likelle tullut.

Äänettömäksi myönnytykseksi saatoin ainoastaan nyykäyttää päätäni; sillä olihan pastorin unennäkö käynyt toteen.

9:säs Luku.

Nomteba, noita-akka.

Luulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold Beidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta järjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen tyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat vastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken tulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa ponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa mieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena hänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni muistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti yksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan ystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle salaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän näkemäänsä unennäköön laski.

Mutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin tulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat, joita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack Garnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme tapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan olopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme kohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa tulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella Tsululaisten päällekarkauksilta.

Päällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen näköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja jolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun huumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän ilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden moiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä sydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli par'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä pohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa muutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes saataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.

Tähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini jonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme varten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat suorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani hänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja toista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria kutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa raihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.

Vamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli asiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin oli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi parhaan arvonsa, oli rommi — hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää tavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden Portukalilainen maahan toi. "Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole", päätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa uudelleen täytettäväksi.

Olin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme laskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset katsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni vähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus meille ehtimästä.

Taaskin vihjaistiin, että grog'i[14] panisi sananviejän sääret aika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku taikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla hemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä Vamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa pisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja että päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista viivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse tervehtiäkseni hallitsijaa.

Tämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän rukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään herrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät ihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia tulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani musta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen laager'in Jaakko Garnett'in huostaan.

Yksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme yhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli sangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan annoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että paljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme kulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki, kun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi Arnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin ohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö oli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi matkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai elehvantti — se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan Tsetse-kärpäsen[15] sotahuuto.

Tämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee paikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella, jotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi sen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi saattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on Tsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan paljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää kuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni, niinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin kymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän tien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut välttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä saanut.

Vaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen sanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme havaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut. On todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset lentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on sen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja Eurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on huomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja näennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että Swatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo ennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt nykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen asiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot Tsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä — mikä vieläkin tärkeämpää oli — kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään, neuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.

Kraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin majoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä Kafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta mataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen vastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin kuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin katetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan paikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien oksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä pidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on täysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana paljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista valkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi ja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat silittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita mattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja pitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia. Lattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään muualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin sisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen vuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua on helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea korvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa — ne ovat, näet, vettäpitäviä.

Nuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat kuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja vuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla levon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia vuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle itselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin hyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi meidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.

Oivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme hankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi; sen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille ilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua vastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa päättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien kansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle Britannialle, vai eikö.

Polttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme joko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui mieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa, joka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi mielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi hyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita ja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan sanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli puolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn varjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin, jossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo lähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän vast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen juhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai viisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa ympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa takaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta heille jakeli.

Nuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska lääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta katseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli siis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.

Olin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan, mutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut itsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten sopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai myöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan näköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja ell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa Perkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään valheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos olisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.

Näin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista esiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla helmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja kynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen takia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita, ensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä yleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska suuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon takana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua pyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken teurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että tämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne riippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat polviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille nilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko sovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin hiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota törkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset hukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun inhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua sillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.

"Kuka olet?" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä karkuun. "Kuinka nimeni tunnet?"

"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt. Eikä ainoastaan karjaanne", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että pelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, "eikä ainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota pidätte raavaitanne kalliimpana", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan että minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.

"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte", pyysin rukoilevasti, ja inho, jonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä saada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. "Miksikä peittäisitte surevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?"

"Surevalta isältä!" kertoi hän kolkosti. "Mitä on valkoinen pappi koskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa kuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole halveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut saada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille, joita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut saadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa, joka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi".

"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin", sanoin valittaen. "Minä olen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka niin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin heikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa: 'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt ilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'. Eikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?"

Näin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä kasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät lempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi ikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi edessäni, ajatuksiin vaipuneena.

"Nytpä", ajattelin itsekseni, "jos vielä voin saada omanvoiton-pyynnin avukseni, niin olen jutun voittanut"; ja vetäen lakkaristani taskukellon — viimeisen muiston isävainaastani — minä painoin huuleni sen osoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani voineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: "Jos valkoinen pappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä on hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä päivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi".

"Selvään mieletön lupaus", sanoo ehkä lukijani. "Kellon takia hän laskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää".

Mutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut maan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä on uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat hänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti, että hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja että hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen kielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se sitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan halpana.

Akan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen kummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon ilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun puolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän minun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa, ilmankin minkäänlaisia lahjuksia.

"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä", hän lausui äänellä, jonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä nyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen "Yo, yo", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. "Te ette milloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet samaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä olen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää. Olkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä mielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta juhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät ystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e pilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta? Menkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa, annatte mulle päivänmittarin. Menkää!"

Muun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti, että akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas tavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan sanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut kuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan, tai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa saapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen ja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani saatoin panna. "Kentiesi akka näkee näyn — unennäön?" hän sanoi hermohikkaasti. "Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee maailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta, muuten myöhästymme".

Hän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti koetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet kulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta ennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui virkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä, kunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen herransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.

Näytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä jokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle kuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä miehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki ulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet. Vaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin joukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi soittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla soittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja arvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan rämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä; lehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä, kurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä ja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli mitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli tapahtumaisillaan.

Yht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät soittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa syöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa kunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan nähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat tervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan kuulumattomiin Swatsilais-imbongan äänen, joka lauleskeli herransa suuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo ennenmainittu Tsululaisvirkamies.

Käden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi seisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat vähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa seisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me tunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi kumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten armollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme. Tämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen oluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne tuonut minullekin maistiaisiksi?"

Minä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään tavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän mielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes keskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.

Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.

"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen. Antakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni".

Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan. Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen, kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin: kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.

Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.

Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä, kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.

Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt, ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne — yksi kirjava härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta nähdä".

Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin tuskallisen mölinän.

Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta, jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta, jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat antaneet.

En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt, on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia; mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä seisahtui ja alkoi puhua.

Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata, tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti näytelmä minuun.

Ensimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan paikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni, jonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.

"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä neuvoa", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui käsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja surkeuden varsinaisena kuvana. "Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja sanonut mitä halajat. Tämä on vastaus".

Hän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi arvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.

"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat puhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan maahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään ja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu majassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä on raskas, kurja hylky — pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö on hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit ovat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat Tsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta näiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja voittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen", hän jatkoi, äänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat kuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan ajatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. "Henkeni lentää tulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa. Kaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla Swatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista takkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista ihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä takkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta tällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen karjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena. Kiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit yhdistykööt Brittiläisiin — olen puhunut".

Katkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt yhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen, niinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold Beidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta jyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta tunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat tointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.

Kuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja loiskivat ilon innostuksessa — joko todellisessa tai teeskennellyssä; kuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän lakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti oluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut komennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos majoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla olevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias lyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi meille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä meillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.

"Amaswatsien soturit", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä hänen puheensa voimaa vähän heikonsi. "Soturit! Olen esi-isieni hengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät uppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa lähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen härkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun".

Ankarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta, ja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä paistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme kuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat puhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan, jossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä ampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse aikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat suurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja puoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme paikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat riittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.

Niin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen hiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin omituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme menin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin rehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan, vaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä, jonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat tunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt ruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua herättävä kuin ennen.

"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut", sanoin hänelle. "Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja saatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta".

"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni, "neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan. Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".

"Hänkö sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.

"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"

Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä. Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla, joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin, että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä, tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden näkyjen tehokasta merkitystä.

Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas, ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä, niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti. Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme, kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen, tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on Hambuma".[17]

Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän rakkauden kanssa — samallainen katse, millä voi ajatella äidin tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui, käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla vauhdilla läheni.

Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön, jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja verkalleen se haihtui tuuleen.

Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi ratsultaan.

10:nes Luku.

Keski-öinen vieras.

Oli tullut neljännen päivän ilta viime luvussa kerrotusta tapauksesta, ja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää, oliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut sanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille, joka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä entistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani tyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen suurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä. Katsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota ennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä peljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen mieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset olivat sitä innostaneet.

Pidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta, jonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului aikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja opettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta, kuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan väliin ihmisistä, että itsekullakin on "oma mutkansa päässä". Kafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka taikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan. Määrätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen lyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja tuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella jätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa puolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai puoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette mitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei Etelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.

Mutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli yön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä tilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli vierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen hajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä enemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista asioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen ennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin tunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä ennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että lähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat hänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä saanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen ottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut päästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin viedäkseen — sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut "lehti" tietää?

Tämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni arvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta, joita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja olihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä, korvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja päivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia viestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä ylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa, paitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on sikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on, kun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen hankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty tai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä siis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen ala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä yksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa kokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen noita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain ilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.

Mutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien, eikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran Nomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu sitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin Cetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen kauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut. Aatos oli hirveä.

Enkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään ennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni kauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja tuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa unennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa heikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan uskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta, minkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki — vaikutusta, jota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman miehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.

Sitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme Hambuman kanssa. Olin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan tästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten suusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt heidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen hyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja nyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme. Beidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä turvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta minun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala pelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen enkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja joka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä karkoittaakseni te'in.

Helposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat minulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot ja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin päättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen ensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.

Vielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän unen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi siltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka ääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat käyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä liikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer, vanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt nukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli rauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma haamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se oli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti äkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä kutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka neljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän tarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan mielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän katsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen mielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä saattaisi tarkoittaa tuota kamalaa Hambumaa, joka uudelleen oli ilmestynyt Gwegwesa'lle (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet kuumeesen? "Meidän tulee olla huolellisia, Kuta", tyttö sanoi hiljaa kuiskaten, "sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa. Mutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan".

Silloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen tyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli minuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka suurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.

Tyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta, odotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija pysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello ripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas astuskella edes takaisin. "Vielä viisi minuutia", kuulin hänen murahtavan. "Kuinka verkalleen aika kuluu".

Vielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: "katsokaaspa, Kuta, koiraa!"

Mainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen köyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan naarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se kerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen vaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti aistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja levottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni istuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään tuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.

Taaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa katsomaan. "Vihdoinkin puoli-yö!" kuulin hänen huudahtavan; samassa hetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.

"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?" sanoi mies, laskien pyssynsä ampuma-asentoon.

"Jumalan tähden, Thompson", huusin kiivaasti, "älkää ampuko; minä vastaan seurauksista".

Nohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä haukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja kuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.

"Tästä en saa tolkkua", mutisi hämmästynyt yövartija. "Luulisinpa että vanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin".

"Et saa ampua", vastasin, "tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja katsoa, mitä hänellä on tekemistä"; ja tämän sanottuani kiiruhdin samaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin päässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni, seurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt tervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.

"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin", lausui ääni, ja tunsin käteni Ulan kouraan puristuneeksi.

Hän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion loisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri rupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen tarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki yrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että juoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt ravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella syötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä omituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin runsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä mulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni palavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara levottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta, sillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen, jonka ojensi minulle, sanoen: "Tää on valkoiselle papille, Enamela on vankina, mutta vahingoittamatta".

"Kiitos Jumalan!" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan kasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän kun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä tottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja maan-asukkaan välillä. "Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää pastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset".

Lyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen vapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle takaisin, sanoen: "Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän tiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna tekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?"

Hukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista, pienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta oli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt yhtenä kalliimpia aarteitani — muistona, joka aina tuopi mieleeni ei ainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni, joka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti rakasti.

Lippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä noita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt kiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan valmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän päivän vanha — siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli ennustuksensa lausunut! — sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula oli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan "Sirayon kraali". Sisältö oli seuraava: