YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA

Pulien aikakautena.

Eikö muut jo pulat riitä, Kun on pula myöskin siitä, Kuinka saada — krapula? Mietti Pekka Apula.

Kulkurin tuumailuja.

Kulkurina olen vajaa Vakinaista omaa majaa, Enkä sitä muutoin taida Saada, kuin mun pitää naida Tytär — haudankaivajasta: Kodin vakinaisen vasta Appi sitten kerran suopi, Kun hän haudan mulle luopi.

Ei ilmaiseksi.

Työtä en tee ilmaiseksi, Pöyhkeili näin Kusti Keksi, Eilenkin kun kuudentehen Puita huonekerroksehen Riehuin viedä koko sylen — Vaikeaa se oli ylen — Ja kun herra tinkaisaksi Rupes kovin kitsahaksi, Hälle pitkän nenän annoin — Puut taas liiterihin kannoin.

Juomari ja tupakoitsija.

Niin juomari on kovin itsekäs, Ett' itseensä vain imee viinaa. Mut tupakoitsija on anteljas: Hän muita savullansa piinaa.

Molemmat nauroivat.

Lihava rovasti hohotti nauraa Ivaten, pilkaten Pietari Kauraa: "Mies tuo, vaikka on syömäri suuri, Hukkaan ruokansa syöpi hän juuri, Hän kun on laiha, kuin luuranko, Taikka kuin oksaton puutanko".

Pietari lausui: "Teidän on, rovasti, Lihavaks tulla huokea kovasti. Teissä kun muuttuu sana — lihaksi". Mutta se pisti rovastin vihaksi, Vaikka nyt puolestaan Pietari Kaura Hohottaen alkoi ääneensä nauraa.

"Eläköön vapaus!"

Mies kadulla ajurin tapaa Ja kysäsi: "Ootteko vapaa?" Nyt hevosen heti pysähdyttäin: "Ptruu, olen!" ajuri vastasi näin. "No, eläköön, eläköön vapaus!" Mies lausui — ja käveli eteenpäin.

Hyvä lohduttaja.

"Aasiks Antti haukkui mua", Kertoi Kyösti harmistuin. "Syytä sun ei kiukustua", Lausui Lassi lohtusuin, "Sillä jos ei suureks sua Aasiks sanonut hän vaan, Silloin varmaan ei hän ole Sua tarkoittanutkaan".

Parturin puolustus.

Pastorin partaa ajellessansa Päihtynyt parturi haavan viilsi. Kiukusta pastorin katse kiilsi. Kun hän, muuttuen ankaraksi, Viinaa ja juomareita moitti. Parturi, hän myös osaltansa, Laittoihen hyvin vakavaksi Sekä näin puoltaan pitää koitti: "Viinasta käy iho haprahaksi".

Totteleva aviomies.

"Et kapakassa myöhään olla saa", Näin miestään varoitti kun rouva Hella. Tää määräystä tarkoin noudattaa Ja kotiin palajaapi — aamusella.

Toinen syy.

Kai on anoppines sulla Välit hyvät kerrassaan: Muutoin ei hän voinut tulla Vuotees ääreen istumaan Oisi sairastaessasi, Kuten kuulen kertovasi.

Katsos, veikko, lääkäriltä Neuvon hikoiluhun sain, Voidakseni pikimmiltä Parantua taudistain: Anoppi kun istui liki, Kyllä silloin vuoti hiki!

"Ulkokullattu".

Hän viinan kirousta huokaili Ja ilman ryyppyä myös ruokaili, Kun muita oli lähellänsä. Mut ollessansa yksinänsä, Jo heti aueta sai kaapin uksi: Otti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa, Nenä punoittui, on naamassakin rasvaa Ja muuttui mies niin ulkokullatuksi.

Valhe.

Kiihoittaja saarnassaan Yltyi kiljuin pauhaamaan: "Toverit! On johto kurja Tehtaan teitä kohtaan nurja, Kun se, kuten kerrotaan, Aivan ahnauksissaan Pidentääpi päivääkin".

"Valhe, valhe!" huusi mies, Joka tehtaan tavat ties. "Päivän-pituus paikallansa Pidetty on ainiansa. Mutta valon tarvis kun Sattuu, silloin lamppuhun Tuli pannaan iltaisin!"

Päättäjäisiksi.

Vuotta kolmekymmentä on vierryt Ajattaren suureen aika-arkkuun, Kun mä ensi kerran kanteletta Sommittelin muiden kuullen soittaa.

Silloin valtaa piti toinen suunta, Maku toisenlainen sekä mahti: Runo katsottihin ruostuneeksi, Kuolleheksi aivan kerrassansa, Kannel loikoeli kaiutonna Unhotuksen synkän ullakolla, Eikä tajunnehet Runotarta Maatunehet aineorjamielet. Siipirikkoiset ja arkisielut, Heiluen ne hettehessä hautui Ankean ja lauluvajaan ajan, Pääsemättä sieltä päivytmaille, Runotenhoisahan ilmapiiriin.

Miten lieneekään mun mielessäni Kanteloisen ollut kaipausta, Soiton puuttehesta suruisuutta.

Sitten piilopaikastansa sieltä Pirtin nurkkaloukon pimennosta Kaivoin esille mä kanteloisen, Alotellen ensialkamaksi Ilomieleksi vain itselleni Kaikukieliä sen kosketella.

Mutta kohta myöskin muiden kuullen Jopa ryhdyin aivan julkisesti Sommittelemahan soittamista, Laittausin koito laulusille, Vaikka mulla vasta-alkavalla Soreutta vailla oli soitto, Vailla syvyyttä ja viehätystä, Terästä ja pontta, suurta tulta — Riemu-intohon ei nousseet rinnat, Mielet eivät käyneet metisiksi Kaiunnasta minun kanteleeni, Laulumahdittoman laulelusta, Eikä lienekähän ollut liioin Monta kovin kuulijata mulla, Tuskin edes yhtä ainoata…

Mutta sitten taasen aika muuttui: Kannel pääsi jälleen kunniahan, Runotarkin päähänsä sai kruunun, Syntyi uusia kun soittajia, Laajalahjaisia laulajoita: Sydämet he loivat sykkimähän, Salamoihin sytyttivät sielut.

Minä mukana myös siinä muiden Silloin tällöin kanteletta soitin, Ikäänkuin vain mieliks itselleni Lailla vaiertavan varpuslinnun, Joka päiväkaudet kartanolla Pakkasenkin kylmän paukkuessa Tiuskuttaapi yksitoikkoisesti, Tietämättä, tuntematta tuota, Kuulostaako kuka taikka eikö…

Päistärissä vaikka on jo pääni, Vielä nytkin kannelkaihoon viehdyn: Sormet ojentuvat soittosille, Laulusille halajaapi henki, Kuni aurinkoa kohti kukka, Silmään armahansa silmä sulhon.

Ehkä kyky puuttui ennemminkin, Vaan nyt sitä olen vallan vailla, Nuoruus kun jo onpi mennyt norja: Jäntereet on kangistuneet, jäykät, Näpit eivät kuonnu näppäimille, Laajuudetta onpi mielenlento, Laulu tukehtuupi kulkkulakeen, Kun sen lähde kuivaksi on käynyt…

Parasta kai osaltani panna Kannel on mun syrjään kokonansa, Muisteloissa ihamielisissä Elon iltapäivä elääkseni, Kun ees oli suotu kosketellen Kultakieliä mun kanteloisen Sydämeeni ilontuntu saada, Vaikka muita olekaan en voinut Korkeuden viedä karkeloihin Mielikuvituksen ihmemaille, Runottaren ruusuisehen tarhaan.

Siitä ollessani ihastuksin Riemun helkkyy sielussani raiku, Nuorten kuuntelen kun kannelniekkain, Mahtilaulajoitten Suomenmaassa Suurta tenhokasta soittamista, Lumouksellista laulantaa — Päättäjäisiksi nyt pilpatellen Hyvästini tällä lailla heitän:

Nouskaa laulu-, soittopuulle nuoret, Kantajat te Väinön kanteloisen, Alkanut kun uusi onpi aamu, Kirkas kajastaapi onnen koitto: Kellon vapauden kajahtaissa Väkivalta kurja alas vaipui, Murtui häijy, rietas sorto maahan, Mahdottomuuteensa hukkui mätä — Nyt on soittoaika teillä nuoret, Armas laulamisen teillä aika!

Uusi virittäkää soitto uljas, Vapauden laulakkaatte virsi, Herättäkää haltioittumahan Suomen kansa, päässyt alta sorron, Että yksimielinen ja ehjä On se vapauden ottamahan Sekä säilyttämään myöskin sitä Yksimielisesti ylimpänä Kalleutenansa korkeimpana Omaks onneksensa isänmaassaan Lakiensa turvin laatimainsa, Vapauden häitä viettääksensä Uhkuvaisin elinvoimin uusin.

Nouskaa soitto-, laulupuulle nuoret, Kantajat te Väinön kanteloisen!