TILAPÄISIÄ

Tervehdys eduskunnalle.

(1/2 1913).

Kevättuuli tuntui käyvän, Riemu täytti kaikki rinnat, Vastaisuudentaivas varsin Rusohohteisna helotti. Kansa uskoi itsellensä Onnen-ajan armahaisen Kovin koittavan suloisen, Eduskuntalaitos uusi Saatihin kun Suomehemme.

Riemun syytä runsahasti, Aihetta myös auvomielen Kyllä siinä oli kyllin, Kansakunnan kutsunnasta Valittuina vaalin kautta Kun sen naiset sekä miehet Poloiselta Pohjanmaalta, Idän raukalta rajalta, Etelä- ja Länsi-Suomen, Savon, Hämeen seutuvilta Yhden orren alle yhtyi Yleväisin yhteishengin, Tukemina yhteistunnon Valvomahan, vaalimahan Maansa, kansansa parasta, Aivan niinkuin perhepiiri Pirtiss' yhdessä asuen Työnsä kaikki toimittaapi Kotikullan kunniaksi Sekä itsensä iloksi, Omaksi on onneksensa.

Mutta kohta kaunihimmat Haavehattarat hävisi, Luhistuivat ilmalinnat, Eduskunnan keskuudessa Ruma riitahenki rietas Kun sai suuren niin sijansa, Että onni isänmaamme, Kansan paras kaikkityyni Edustajilta unohtui: Verivihollisten lailla Siskot raastoi siskojansa, Veljet solvas veljiänsä, Ollen suurelle osalle Isänmaata arvokkaammat Puolueittensa pyrinnöt… Siinä vielä kun sivulla Itämyrsky möyryeli, Vihamiehet vaaniskeli, Niin jo kertoja on neljä Erillensä Eduskunta, Hajallensa hajoitettu…

Tänä päivänä kun taasen Kokoontuupi Eduskunta, Joka asunnon on saanut Ylen sievän ja sopivan Heimolassa herttaisessa, Sukupirtissä somassa, Jättäköön se jälkehensä Oven taakse tullessansa Vihurien vietäväksi Kauas korpien povehen Riitahengen riettahaisen, Pahat puoluepyrinnöt. Turhanpäinen sanatulva Kunnon, tarmon kuolaimilla Päitsilöihin pantakohon. Tehtäköhön tosityötä, Joka luopi, ei hävitä.

Muistettakoon ennen muuta Vaalia ja valvatella Kansamme ikiparasta, Menestystä isänmaamme.

Elköön ilmoisna ikänä Ilkeäinen intohimo Riita, puoluepyrintö Saastuttako Heimolata, Jonka rakkaus rakensi, Suomalaisuuden sijaksi, Sillä suomalaisuudessa Ainoa on elinehto Koko meidän kansallemme.

Edustajat arvokkahat — Sekä naiset että miehet — Antakohot yhteistunnon Sykähdytellä sydäntä, Rintojansa lämmitellä. Olkoon rakkaus rajua Kohti Suomea suloista, Kallista myös kansoamme, Että pääsevät perille Vihamiehet myrkkymielet Koko Suomen kansakunnan Yksimielistä olevan, Kuten onpi oltavakin Sukupuuta suojellessa, Varjellessa itseämme, Syöksemästä, saattamasta Kansaamme perikatohon, Vihollisen saalihiksi…

Tässä mielijohtehessa Kokoontuu jos Eduskunta, Eikä riidassa, vihassa, Silloin työlle siunausta Taivas suopi suurin määrin. Sekä tyhjäksi tekevi Vihamiesten ilkivietit, Kadehtijain juonet kaikki… Mutta isänmaa ja kansa Onnen saavat oivallisen.

Eduskunnan naiset, miehet, Terve taasen tultuanne!

Muistojen päivänä.

(18/9 1913).

Niinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan, Viljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan, Kylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi, Turvattuna talven kylmää kansa odotella voi.

Mutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi, Synkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi, Ihmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet, Mieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.

Mistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään? Mikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään? Valtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas, Siitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.

Ruhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän, Aleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän, Tunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa, Vapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.

Valansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton! Ja kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon Oli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden Itsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.

Kuni luonto talvisesta unestansa heräjää, Säteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää, Samoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon — Kevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.

Kansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet, Perkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet: Pimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo, Lakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.

Työllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus Ruhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus: Suomi kehityksessänsä korkealla heijastaa, Että katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.

* * *

Vuotta viisikymmenisen Siitä armaasta ajasta Onpi ijankaikkisuuden Rullan juossut ympärille, Kun se kylvö kylvettihin, Joka tuotti onnentouon Siunaukseks Suomen kansan.

Aivan siis on suuri aihe Muistojuhlahan nyt meillä Suloisessa Suomessamme, Kun on päällepäätteheksi Sato saatu korjatuksi, Siemen uusi kylvetyksi, Kuten sinä syksynäkin, Josta alkoi uusi aika Kehityksen kansallemme.

Mutta voiko meidän kansa Istua nyt ilopuulla, Vaikka muistot maanittavat Juhlimahan juhlamiellä?

Eipä totta tosiansa Tahdo nousta riemutunne, Sydän sykkäillä ilosta.

Miksi on surussa Suomi, Murehessa meidän kansa?

Siksi on surussa Suomi, Murehessa meidän kansa, Kun on tullut toinen aika, Aika toinen ankarampi, Kuin se oli armas aika, Jolloin syksy kevähäksi Suomen kansalle sukesi.

Tosin syksy on tämäkin Aivan kesänkaunis ollut, Mutta silti ihmismielet Ilottomina elävät, Sydämissä suomalaisten Asustaapi synkkä syksy, Raudanraskahina rinnat Huokoavat huoliansa.

Taantumuksen musta mahti Tuonut onpa turmahallan Vaanimahan vainioita, Vielä riistääpi sitäkin, Mikä saatu säiliöihin Onpi vastaisen varalle.

Varsin valapattoisesti Rikottu on valat vahvat, Lupauksetkin lujimmat. Joiden perupohjustalle Rakentamamme rakennus — Olemus on kansallinen — Murskata on maahan mieli. Halpamielisyys on häijy Jalouden jalkoihinsa Aivan polkenut peräti, Jotta ohjat oikeuden Väkivallan on käsissä. Vastaisuuden taivasranta Synkkä on ja sysimusta, Paksun pilven peittehessä, Josta säihkyvi salamat, Ukkospilvet uhkoavat Koko meidän kansakunnan Suomalaisena sukuna Sulloella surmansuuhun, Syöstä kuoleman kitahan.

Kuinkas voi nyt murhemaassa Surumaassa surkeassa Sydän sykkäillä ilosta, Rinta riemutunnelmista?

* * *

Vaan nyt meillä päivä on muistojen, Me suurta nyt vietämme juhlaa! On väärin, murheita vaiertaen, Jos kallista hetkeä tuhlaa.

Nyt huolemme kaikki haihtua saa, Kuin ollunna oisi se unta, Syy toiveiden päivään on katsahtaa, Ei aatella talvea, lunta.

On tuntomme puhdas, pystyssäpäin Me astumme tuomittaviksi Ja kysymme: "Väkivallalla näin On syytöntä rangaistu miksi?"

Ja rikos jos oisi tehtynäkin, Sen sorto on aikahan saanut, Kun oikeus pyhä ja ylevin Nyt vaikuttamasta on laannut.

Vai rikokseksiko katsottanee, Jos maatamme rakastamme, Jos lempemme lämmöllä vaalielee Äidinkieltä, uskontoamme?

Ja ruhtinasta me rakastetaan Myös lähinnä Taivahan Luojaa, Jos kautta omien lakien vaan Hän maata ja kansoa suojaa.

Vai rikosko on, ett' uskolliset Me mielestä rehellisestä, Kuin harvat olemme ollehet? Ei vilppiä tuntomme kestä!

Jos rikosta ei, niin miksikä on Näin rangaistu sortaen meitä? Miks saatettu on epätoivohon, Kun hyveiden kuljemme teitä?

Vaan nyt nämä juhlahetkenä pois Me tahdomme mielestä puistaa, Ken silloin murheensa orjana ois, Kun kansansa onnea muistaa?

Ah, muisto se kallis velvoittakoon Nyt kaikkia toimeen ja työhön, Ett' aamun me kirkkahan nousemaan Taas saisimme Suomemme yöhön.

Siis rintamaan joka nainen ja mies, Kuin isämme keväisin innoin! Ja täyteen lieskahan lempemme lies Yksmielisin, hehkuvin rinnoin!

Vain aikansa kestävi myrskysää. Ja syksyllä käypi jos halla, Niin toisena vuotena tähkäpää On jo kypsänä kaikkialla.

Ei vääryys ja vilppi ja sortokaan Voi jatkua semmoisenansa, Vaan kaatuvat pois mätähaavoissaan Ne syytöntä sortaessansa.

Ja työ sekä lempemme taika on, Mi voittavi pyytehet halvat, On aseemme kirkas ja tahraton, Mi taittavi kurjien kalvat.

Ja kansamme onni ja isänmaan Työn olkohon ydin ja juuri, Ei sortaja menesty aikeissaan, Kun lempemme voima on suuri.

Kun kansamme kansaksi luotihin, Myös tehtävä suotihin sille. Ja rangaistus suuri ja ankarin Sen on säädetty sortajille.

Ja varmaan rangaistus kohtaava on, Mut Suomelle koittavi huomen. Syyt' ei ole siis epätoivohon, Vaan syytä on juhlia Suomen!

Ja Luojaasi, työhösi luottaos vaan, Sä Suomeni, suojaama Herran. On onnesi päivä kirkkahinnaan Sun ihana koittava kerran.

Eläköön Suomi!

Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.

(5/6 1914).

Ihastellen ihmiskunta, Kansat suuret, kansat pienet, Sotaurhoista puhuvat, Haastelevat sankareista, He kun hengen uhroavat, Hurmehensa huppeloivan Ilomielin isänmaansa Vapautta varjellessa Vielä maille vierahille Käyvät miekan mittelöihin, Missä tietävät tyrannin Sortotöitä suorittavan, Taikka missä vihamiesi Rauhan vain on rikkonunna.

Sotaurho moinen uljas Nähdä meillä tänään tässä Kunnia on keskessämme Virkeänä, pirteänä, Reippahana ryhdiltänsä, Käynniltänsä kerkeänä, Vaikka vuosikymmeniä Kahdeksan kai kohta onpi Hartioillansa hänellä.

Vaan kun vielä vanhanakin Silmissä on ihmesäihky, Mieli täynnä innostusta, Kuinka onkaan ollut ennen Pyhän nuoruuden ajalla Verenkierto kumman kuuma, Sydän tultatuprahtava, Silloin kun hän lähti sinne Suurille sotakedoille, Miesten tappotanterille Uhraamahan uljahasti Nuoren hengen ja verensä Hälle vallan vierahien Kansain vapauden vuoksi!

Katsein kunnioittavimmin Arvo suuri antakaamme Lapset laihan aikakauden, Innottoman, kunnottoman, Revityn ja raatelevan Sotaurhosankarille, Joka epäitsekkäästä Uhriks onpi astununna Kansakuntain kallihinta Vapautta vaaliessa.

Kunnioitusta on kyllä Sotaurhosankarimme Tuolla saanut Tanskanmaalla: Kuningaskin siellä kutsui Kuni veikon vierellensä Puolisonsa vastapäätä, Ansiosta arvomerkein Rehti myöskin vielä rinta Koristettiin kaunihiksi.

Mutta silti syytä meillä Tuttavilla, ystävillä Antoa on auvomiellä Yksimielinen ihailu, Kunnioituskiitoksemme Maamme potralle pojalle Sekä myös samalla siinä Sydämistä sykkivistä Totisesti toivotella, Että hän eläisi kauan Keskessämme kerkeänä Harmaahapsinen setämme Norjana ja nuorekkaana Mieleltänsä, kieleltänsä — Oisi julma "juonaksille", Kuten onpi aina ollut Suorana hän suomalaisna Vesivellin keittäjille…

Eläköhön, eläköhön Sotaurhosankarimme Herman herttainen setämme, Meidän luja luutnanttimme!

Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.

(Ei käytetty tilaisuudessa).

Esivanhempamme meidän Ennen etsiskellessänsä Asumusta armahaista, Kotipaikkoa pyhintä, Suloisehen Savonmaahan Samotessansa kun saivat Kaskimaita katsomahan, Kalavettä viljavaista Sekä silloin nähdessänsä Kunnahilta, kukkuloilta, Rintehiltä, harjanteilta Lumouksellisen luonnon, Seudut ihmehen ihanat, Heti mieli mieltymystä Tuli aivan tulvillensa, Että rinta riemastuksin Sävelhelminä sydämen Ilolauluin laulahteli Ihastuksen ilmaisua.

Esivanhempaimme että Laululähtehen avasi Luomouksellansa luonto, Tapahtui se siitä syystä, Savolaisen heimon herkkä Sydän kun on aina ollut Kaiken kauniin ja ihanan Ihailija, ymmärtäjä Sekä kun Savossa luonto, Luonto hento, luonto hellä Lainehtiipi lauleloita, Säveleitä synnyttääpi: Ilmassa on ihme sointu Avaruuden aavan alla, Maa ja metsä, vaarat, vuoret Kummissa on kuiskehissa, Linnut siivin soutelevat Visertävät virsiänsä, Kukkuvat kevätkäköset, Sinervän salon sisällä Sinipiika soitteleepi, Laulaa laakso, järven laine, Sotkottaret ruohostossa, Aallokossa itse Ahti, Veden kultainen kuningas Kaiuttaapi kanteletta, Kedon kukkaiset koreat, Kesäheinä hempeäinen, Valkeainen talvenvaippa, Tuimat tuiskut, kylmät tuulet Laulelevat laadullansa, Sävelkielin soittelevat.

Ajan ammoisen alusta Savonmaassa suloisessa, Kun on kukkurimmallansa Luonto ollut lauleloita, Ihmisrinnat ymmärrystä, Niin on soinnut sointuisimmat, Hellimmät sävelten helmet Tulleet täällä tulkituiksi Ilon hetkinä hyvinä Taikka mustan murhepäivän Ahdistaissa ankarasti, Nostatellen nuorten mielet, Mielet varsin vanhojenkin Maan on multia ylemmä, Tehden riemut runsahiksi Säveltaioin tenhovaisin Sekä luoden lohdutusta Lemmekästä lauleloissa, Viihdytystä vienoin virsin.

* * *

On Suomi runsaan runouden maa Ja laulun koti Karjalamme. Mut muodon suloisimman sointu saa Vain täällä Savon seudussamme, Maa sävelsoinnun verraton, Kun sulo-Savo on.

Jo esi-isät ennen muinoisin He kilvan lauloi luonnon kanssa, Kun tuvat nousi korpiin synkkihin Tai salvoivat he saunojansa. Ja laulu uutta voimaa loi Ja toivehia toi.

Kun kaiku suvillansa säveleet Vei naapurien kuuluville, Nuo vihamielisinä eläneet Sai piston siitä sydämille: Ja yhteistuntotunnelman Se nosti rintahan.

Ja heimo riitaisuuden entisen Ja kiistan jätti unhoyöhön, Ja sydän liittyi puoleen sydämen, Kuin helmet koristettuun vyöhön: Ja heräs yhteenkuuluvuus Ja alkoi aika uus.

Ja ajan uuden tullen edistys Löi voimakkaasti siipiänsä: Maan- nousi sekä hengen-viljelys Ne kilpasille keskenänsä: Ja siitä ilolaulut soi, Niin kauniit huminoi.

Ne laulut eivät ole kiirineet Vain kera kaiun ilmanteitä: Ne yhteisäänin ovat helisseet Ja olleet yhteissäveleitä: On soineet yhteissydämen Ne soinnun yhteisen.

Ja lauluin tuntehensa ilmaissut On aina Savon heimo hellä, Ei yksin äänellään vain laulanut, Vaan myöskin koko sydämellä: Ja siksi sointu suloisin On sekä ihanin.

Kun vainoin sodat heimoamme löi Ja taisteluissa vuoti veri, Tai halla viljapellon sadon söi Ja miltei turma kaikki peri, Niin laulain henki uhrattiin Tai nälkä kestettiin.

On sävelissä Herran puolehen Myös aina noussut harras mieli Ja niissä Savon heimon herttaisen On puhtain, pyhin ollut kieli — Ja täällä "laulus, synnyinmaa, Korkeimman kaiun saa".

* * *

Nytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa Kuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa: Siksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi, Kenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.

Kelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo, Päivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo. Mutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon Perustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.

Aika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan — Nyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan, Ymmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus, Yksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.

Väkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa… Millä sekä miten voipi itseään se puolustaa? Onneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan, Laulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.

Hengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen Ryhtyköhön intomielin lailla esi-isien Laulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet, Että kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.

Tyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot Väinö soitoin karkelohon elottomat olennot — Uusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin Uuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.

Perintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa, Kieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa, Tulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö, Eikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.

Uusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon, Yksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion Luja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain Hervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.

Mutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa, Kansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa, Ihmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo, Ikionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.

* * *

Armahin Suomi, Kukkiva tuomi, Laulain ja soittain, Vastukset voittain Töissäsi kartu, Voimissa vartu.

Rakkaus jalo, Syttäös palo Rintahan kansan Turmaksi ansan. Pois kaikki halpa Este ja salpa.

Kansallistunto, Miehuus ja kunto Tähkiä luokoot, Heelmiä suokoot. Tulkohon lauha Sovinto, rauha.

Herramme taivaan, Kansamme vaivaan Armolla loista, Kärsimys poista. Murheesta nosta — Sortajat kosta!

Eläköön Suomi, Kukkiva tuomi!

Tohtori A.W. Koskimiehelle.

(7/1 1916).

Kuusikymmenvuotiselle Tiedon, taidon tohtorille, Mi ei suulla suurentele, Vaan on työssä tarmokkaana, Tutkijalle tunnokkaalle, Suurelle sanasepolle, Suomenkielen suosijalle, Kanteloisen kantajalle Sekä sormin soittajalle, Miehell' ihamieliselle, Kultaiselle kumppalille, Avosydän Aukustille, Vakavalle Waldukselle Onnittelut oivaisimmat, Tervehdykset, toivotukset:

Illan ihanan eloas Lemmellänsä lämmittäissä, Kotivalon kirkastaissa Kauan elä onnellisna Isänmaasi mairehena, Suosimana Suomen kansan!

Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.

(29/1 1914).

Orisberg'in oivan herran, Koko maassa kuulun miehen Luokse kilvan kiiruhtavat Yhdet itse ilmestyen, Toiset aatoksin ajavat, Kolmannet on kirjehillä Kiittäin kunnioittamahan Tervehdyksin, toivotuksin Kuusikymmenvuotiasta Hänen merkkipäivänänsä.

Monien on mielessänsä Tämä yhteinen ajatus: Huhu harhaks harkittava, On se turhaks tuomittava, Ett' on herra Edvardilta Björkenheim'ilta jalolta Kuusikymmentä kulunut, Ikävuotta vierähtäen, Tukka kun on tuuheana, Harmaantumatta hiukset, Parta päistäröitymättä, Ojaton on vielä otsa Sekä silmien sinisten Katse nuorenkirkkahana, Kuin on aamun armas koitto, Puna puhdas poskipäällä Heleästi hehkumassa, Hymy huulilla herevä, Nöyrän mielen miellyttävä, Suuren sielun ja sydämen Kasvoilla ihana ilme, Soma äänessä on sointu, Puhe puolensa vetävä, Salkosuorana on selkä, Vartalossa joustavuutta, Askel ketterän kevyttä.

Ajatar on kuinka aina Ohi käynyt koskematta, Ett’ei noita ensinkähän Piirtiminsä piirustellut Ole vanhuuden vakoja, Eikä paino kymmenien Väsymyksin vaimentele?

Ajatar on siksi aina käynyt koskematta, Että otti herra Edvard Elon kevätkoittehessa Itse Luojan luotsiksensa Perämieheks purtehensa, Joka johdatellen vienyt Sivu on salakarien, Viettelysten viekkahitten, Ovat että elinvoimat Elostuksin ehtymättä, Eikä otsa ole voinut Tulla synnin sykkeröihin, Kainin-merkin kaiverteihin, Silmän kirkkaus sumeta, Vaan on kasvot, kuni kaunis Aateluuden arvokirja, Vahvistettu, varmennettu Sinetillä suuren Luojan, Leimasimella Jumalan.

Nopeassa nuoruudessa Ajan vastaisen varalle, Tähtäsi kun tehtäväänsä, Kuuli soilta, kankahilta, Maasta kumman kuiskutuksen: Mistä Sampsa saisi meitä Pellervoinen pellonpoika Orjiksensa ottamahan, Alamaisiks itsellensä Turhanpäiten torkkumasta, Aarteinemme uinumasta?

Kuultuansa kutsumuksen, Empimättä herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Auvomielin auramiehen, Viljelijän töihin viehtyi.

Ken on käynyt katsomassa Ja se lauma on lukuisa — Tietoiseksi onpi tullut, Ett' on tarmo sekä tahto, Johto, kunto kunnollinen Uskollisen uurastajan Rukouksin, työtä tehden Suurta saanut syntymähän: Unissansa arveleepi Katselija kulkevansa, Kun hän talon tanhuoilta Asunnoita arvokkaita, Rakennuksia monia Tutkistellen tarkastaapi.

Karu kangas on kadonnut: Saraks pellon saatettuna, Muokattuna muohkeaksi Sadon aimon antajaksi, Kuni taikamahdin kautta Järvi viljavainioksi Laitettu on lainehtiva.

Nevat, suot on niittymaiksi Tehty hienohelmaisiksi, Perattuna, pengattuna Hempeöiksi heiniköiksi.

Halla kauas karkoitettu Taakse Turjan tunturien Revontulten tuohukseksi.

Karttunut on karja laaja Utarilta uhkuvainen, Hevot uljaat on upeita, Ensiluokkaiset elukat Muutkin ovat mainioita.

Konepaja kolkutellen Väkipyörin valmistaapi Tunnetuita tuottehia: "Mullistajat" muuallakin Virkistävät viljelystä, Parantavat peltotöitä Aivan uusille urille.

Opetuksin oivallisin Kelpo koulu kipinöitä, Herätteitä heitteleepi Pitkin Suomemme saloja.

Riistan ovat rikkautta Täynnä laarit ja latoset.

Mutta vaikka vaurastuen Tila Orisberg'in onpi — Sen on vertaa vaikeata Löytää loitolta, läheltä — Kuuluks tullut kaikkialla, Eipä itse herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Ole käynyt korskeaksi, Muodostunut mahtavaksi: Ovi kuin on ylhäisille, Auki myös on alhaisille, Kädenlyönnin lämpimimmän Kaikki saavat kohdastansa, Eikä almutta anojan Tarvis lähteä talosta, Lohdutuksetta surevan — Oli tuttu taikka outo, Palvelijain, naapurusten, Alueella asuvaisten Sekä isännän välillä Sopu onpi sointuvaisin.

Ja jos missä työ ja toimi, Aate, harrastus ylevä, Ijäisyyden istutusten Kylvö, hoito huolellinen, Sytyttäminen sydänten, Innostuksen antaminen, Isänmaallinen yritys Taikka paras paikkakunnan Tekijäänsä kaipajaapi, Suorittajaa vailla onpi, Epäitsekkäänä siinä Ensimmäisnä herra, Edvard Björkenheim jalosukuinen Rintaman on raatajana, Kunnes työ on täytettynä.

Vaikka ruotsinkieli kaikui Hälle kehtolaulunansa, Kuitenkin ja kaikitenkin Koko lemmen-lämmöllänsä Suosivi hän suomenkieltä, Kannattaen kaikinpuolin, Harrastaen hellimällä Pyrkimystämme pyheä: Suomenkielen, suomenmielen, Aattehen on kansallisen Oikeudenvoimallansa Isännäks isienmaassa Pikaisinta pääsemistä. Hän kun tullut tuntemahan Siementä sirottaessa, Että jos se ei vain ensin Maahan juotu juurillansa, Lainehdi ei siitä laiho, Konsanansa heelmä kypsy Sekä että samanlainen Kohtalo on kurja hällä, Ken ei kiinny kansahansa: Koditonna, kansatonna Surkastuu hän surkeaksi Taikka hiekkahiukkasena Myrskytuulen tuiverruksin Harhaellen haihattaapi — Maan ja taivahan taholta Hylkiöksi heitettynä.

Osotteeksi, kuinka onpi Elävästi herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Kiinnittynyt kansahansa, Kerrottakoon, mitä kerran Iltamassa Ilmajoilla Itse lausui lemmekkäästi, Sanoin valituin saneli:

"Eipä kylliks siinä, että Suositahan suomenkieltä, Kehutahan kansallista Mielisyyttä ylvästellen, Heikko on se vasken helke, Tyhjä kulkusten kilinä, Ell'ei siihen myös sisälly Rajatonta rakkautta Kohti kansoa tulista, Ell'ei yhteisymmärryksin Kansan elämää eletä, Eikä arvoilla elämän, Ihanteilla ihmisyyden Parahilla, puhtahilla Kohoteta korkealle Kansan sielua, sydäntä"…

Ne on siunatun sanoja, Mietelmiä kunnon miehen, Suuren sielun ja sydämen Oikeata aateluutta, Hengen aarteita ylevän Jalon mielen antimia, Ihannetta ihmisyyden — Täsmällensä täytetyitä Ehjän elämän kulussa, Tositöissä, toiminnoissa.

Isänmaalle mies on moinen Luojan kallis armolahja, Kunniaksi kansallensa.

Kun nyt kuusikymmenistä Miestä esimerkillistä Tutut, tuntemattomatkin Ihaajat ylitse maamme Kiitoskunnioituksella Tervehtivät toivottaen: Eläköhön herra Edvard Björkenheim jalosukuinen Vielä vuosia monia Suosiossa suuren Luojan, Hyvän huostassa Jumalan, Anomalla anteheksi Olen onnentoivojaksi Muiden yhtynyt mukahan, Ujostellen, kainostellen Vaillinaisin värssyineni Sydänkielin sanomahan:

Kiitos arvoantimista, Kiitos vastasaatavista — Eläköhön, eläköhön Hyvin kauvan onnellisna!

"Savon ukko sarkahousu".

(Kotimaisen viikon aikana).

"Savon ukko sarkahousu" — Siinä hyväilynimitys, Jonka antoi aikanansa Vanha viisas Vihta-Paavo Savolaisten miesten saada.

Vieläköhän Vihta-Paavo Nytkin nykyaikaisia Savon seudun ukkoloita, Miehiä ja poikasia Sarkahousuiksi sanoisi?

Jos sä virsikäs Vipunen — Vanha viisas Vihta-Paavo — Nousta voisit notkostasi, Päästä alta turvepeiton, Harvinaiseksi havaitset "Savon ukon sarkahousun", Kun on muoti muuttununna, Kuosi aivan toinen tullut, Tavat myöskin toisenlaiset, Kuin Sun oli aikanasi.

Lammasnahkat laitetahan Venäjälle villoinensa, Tahi kaupaten ne kaikki Saatetahan Saksanmaalle, Joista tulevat takaisin Kaikenmoisina koruina Muotihulluuden mukana Kallihina hinnoiltansa, Siten saaden savolaiset, Kuten muutkin kansalaiset Tavaroistansa omista Suuren veron suoritella, Ulosteon ulkomaille — Sekä vilussa väristä Vielä päällepäätteheksi, Kun ei lämmin lammasturkki, Sarkavaate luja, vahva Ole turva tuiskusäässä, Paukkavassa pakkasessa.

Ja jos vielä jossakussa Paikkakunnassa paraassa Villat vielä säilyvätkin, Niin on eessä toinen niksi, Kun ei ole kangaspuita, Rukkiakaan rullinensa, Jotka Savon seutuvilta Museoon on muutettuna Tahi kaikki kadonnehet, Kuten myös kutomataito, Kehräämisen kelpo konsti.

Itse ehtoiset emännät, Somat tyttötylleröiset Punaposket pulleahkot, Naiset nuoret, naiset vanhat Ovat ostovaattehissa, Käyvät tehdastuottehissa.

Samanlainen myös on suhde Nähden isäntiin isoihin, Talokkaihin, torppareihin, Rehtihin on renkilöihin, Rehtihin ja rehvanoihin, Parrattomiin poikasihin — Kaikki tehdasvaattehia Poikkeuksetta pitävät.

Oisi edes omamaista Vaate tehdasvalmistetta.

Mutta mikä on pahinta: Suuren osan siitä ovat Kuljettaneet kauppiaamme Ulkomaiden markkinoilta, Laukkumiehet laukuissansa Venäjältä myös vetävät Ala-arvoista rojua, Jota kulkien kyliä Talvikaudet kauppoavat.

Mutta paitse vaatepartta, Myöskin muuta ulkomailta Kovin kulkeepi kosolta, Että vienti verrattuna Tuontihin on tuiki pieni: Seuraus on sitten siitä Rahakukkaro kuruinen, Lompakko on tyhjä, laiha, Kaikki ovat kansalaiset Velkakuorman kahlehissa, Sekä loppujen lopuksi Vasta turmio tuleepi, Kuperkeikka kammottava: Vararikko koko kansan.

Näitä täällä nähtävinä Epäkauniita kuvia Oisi vanhan Vihta-Paavon, Jonka mielipahan paine, Harmi haikea ajaisi Runotyöhön toimittaisi Sanomahan suorasuisen "Savon ukon sarkahousun" Sarvipäisiä sanoja, Mitkä "rikkois miesten mielet, Akat näyttäis närkästyvän".

Kun on kuulun Vihta-Paavon Mahdotonta tänne tulla, Niin nyt mies minä mitätön, Vähäpätöinen puhelen, Tarinoin tavalla tällä:

"Savon ukko sarkahousu!" Missä lienet löyttävissä Savon suurilla saloilla — Nosta henkesi hereille, Vanha kunto kunniahan: Kynnä, kylvä soita, maita Kaiken kasvun antaviksi. Jotta työsi tuottehilla, Oman pellon antimilla Tulet toimehen hyvästi, Etkä tarvitse tapailla Murkinaasi muilta mailta, Muilta mailta vierahilta.

Laita taasen liinamaita, Pellavia peltohosi, Kangaspuut esille kanna, Tuo'os rukkikin tupahan — Anna ehtoisen emännän, Hellän immen helskytellä Paitavaatetta parasta, Liinaista ja lämpimätä, Riistä poijes palttinainen, Yltäs paita ulkolainen, Jok' on kehno kestämähän Työssä, tositoiminnassa.

Kokonansa kodistasi Kankahat sä kaikenmoiset Ulos sulje ulkomaiset, Lampahien lämmin villa Saata sarkavaatteheksi, Jotta taasen tunnetahan Varsin vaateparrestansa "Savon ukko sarkahousu".

Sitten vasta naiset sievät Näöltään on näppäräiset, Kun on itsensä kutoma, Oman käden ompelema Puku heillä pulska päällä.

Miehet nuoret toista maata Sekä poikasetkin potrat Ovat kotikutoisissa Vaatteissa vaeltamassa — Kuitenkaan ei kuulemahan Nurkkasaarnaajan sanoja, Luokkavihan lietsomista.

Väkijuomat julmat heitä, Myrkkyliemet ulkomaiset Sekä viinit viettelevät Tuonne taakse tappiensa, Laita kalja kelvollinen Oman maasi maltasista, Jolla sammuta janosi.

Ruista keitä kahviksesi, Polta myöskin palturia, Jos on outo ollaksesi Ilman niitä nautinnoita — Paperossit roihuavat, Senkin sätkät ja sikarit Poista suista poikasien, Ikenistä aikamiesten, Haljujenkin hampahista. Eivät sitten rasvarahat, Voista tullehet tuhannet, Metsämiljoonat menisi Sinne taskuihin takasin Raha-, riistarikkahien Ovelien ulkolaisten, Jotka ottavat tavarat Sekä rahat päälliseksi. — Tuonne aina jos takaisin Markat maasta matkustavat, Eipä ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana "Savon ukko sarkahousu" Vaurastu varalliseksi, Hyvinvoivaks vahvistune, Vaan "on hoikka kukkaronsa Sekä köyhäks keksitähän", Kuten Oksanen sanovi Savolaisen laulussansa.

"Savon ukko sarkahousu!" Ota huolin huomatasi, Mitä aikoa elämme, Mitä sekä minkälaista — Nosta henkes hettehestä Ihanteihin yläilman. Saata talous tasalle Kera hengenviljelyksen, Kotis korkeeksi kohota, Korkealle kotityötkin, Suosi työtä suomalaista, Vietä viikkoa sä aina Kokonansa kotimaista, Äidinkieltä armahaista Hellin vaali, valvattele, Sukuhenki suomalainen Pidä kaikissa pyhinnä — Silloin kestät kamppaella Aikakauden aallokossa, Sekä itsesi ylennät Isänmaasi maireheksi "Savon ukko sarkahousu"

Kylvettäjättären iltamassa.

(1/8 1914).

Ihmeellistä tahi kuinka? Ei lie tavallista suinkaan, Että rammat, sairahat, Niinkuin tässä, tanssivat?

Mutta ihmettele ette, Jos sen vain nyt muistanette, Että sairaat täällä vaan Tervehiksi laitetaan.

Kaikille on, näet, tuttu Ennen vanhastaan se juttu, Että kylpylaitos on Kuopiossa verraton.

Monet myös ne ovat aivan, Jotka kera tuskan, vaivan Laitokseen on madelleet — Tervehinä palanneet.

Terveys on hunningolla Voinut paljonkin jo olla — Lääkäri on täällä mies, Joka taas sen nostaa ties.

Kun hän kylvyt määrää, suopi, Niin ne taudin kauas luopi, Sijaan tuoden suloisen Terveyden impyen.

* * *

Valkopuvuin käyden aina, Aivan kuni helluntaina, Rouva Nyman hymyää, Kunkin kylvyn järjestää.

Naisten hierojana myllyn Antaa, että paikat hyllyy — Vatkaa, niinkuin voita vaan, Kaksi neittä apunaan.

Yksi niistä valkokukka, Toinen ruusu tummatukka Kuka valkoliljan vie? Kenen tummatukka lie?

* * *

Herra Sankari — ken kerran Käsiin joutuvi sen herran, Pian oppii tietämään, Mikä hän on miehiään.

Hän kun hieroo selkää, kaulaa, Päätä, kinttuja ja — laulaa, Kohta miehet kipeät Kilpajuoksuun lähtevät.

* * *

Mutta entäs kylvettäjät? Päivän helteen kestää nämät Saavat kaikkein kuumimman, Tehdä työn sen suurimman.

Ilman näitä raatajoita Tiede vammoja ei voita, Vaan nää laittaa käytäntöön, Lääkäri min määrätköön.

Yksi pannaan sähkökaappiin, Toista savimuija raappii, Kolmas mäntykylyn saa, Neljäs suolaa karkeaa.

Ja kun sairas sattuu äksy, Kylvettäjä kuulee läksyn, Josta loukkaantua vois, Jos ei kärsimystä ois.

Vaan ei Kinnus-Riikka suutu, Iidat, Hannat vihaan muutu, Turuttaren, monen muun Nauravan näät aina suun.

Päivät kuluu, viikot toistuu, Vammat katoo, taudit poistuu — Sairaat, jotka tervehtyy, Kylvettäjiin mielistyy.

Siksi he nyt riemuissansa Tahtoo kylvettäjäin kanssa Kiitokseksi pyörähtäin Karkeloa pistää näin.

Sekä, kylvettäjät, teille Siitä mitä teitte heille, Huudahtavat: Eläkää! Muisto kaunis teistä jää!

Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.

(14/7 1915).

Luonto sulojaan nyt tuhlaa Suosiessaan muistojuhlaa! Vierahamme rakkahaiset Kauko-, lähiseutulaiset Tervetultuanne lasta — Seuraa kymmenvuotiasta — Juhlimahan suvisäällä Kallaveden luona täällä.

Nuorihan on meidän lapsi, Eikä vanhus harmaahapsi, Mutta silti viljavasti Kohtalo on runsahasti Kovuuttansa tälle suonut Seurallemme paljon tuonut: Monet kylmyyttä vain kantoi — Harvat myötätunnon antoi.

Mut kun elinvoima sykki, Seuraan kätkettynä tykki, Niin se kärsienkin kesti Kamppailussa voittoisesti, Vastaan puutettakin soti, Kunnes uusi saatiin koti Kallaveden kainalohon Ruohoisehen rannikkohon.

Katselkaapa, kuinka oma Koti herttainen ja soma On kuin uuden ajan lyhty, Jonka luona kaikki yhtyy. Uuden ajan, onnen luoja! Sekä menestyksen suoja! Koti-kulta! Paikka sulla Ihana on siunatulla.

Puisto tuossa huminoiva, Tässä aalto ailakoiva Vellamon se kutsuu helmaan Hellänhentoon tuuditelmaan, Siskot Sotkottaret kanssa Pyytelevät seurallansa Tuonne riemukarkeloihin Ahdin kultakartanoihin.

Ah, kuin armas pulikoida, Vedessä on viehkuroida: Viileys sen suopi voimaa, Unteluuden kauas soimaa, Hento impi, nuorukainen, Lapsi, vanhus horjuvainen: Uiden uuden innon saapi, Elinvoimat virkoaapi.

Kellä kelmeä on poski, Turtuu veren kiertokoski, Ketä tuska, murhe kaivaa, Taikka kivut, taudit vaivaa, Ken on pelkomieli, arka, Luonnoltansa aivan parka — Uiden muuttuu urheaksi Vaarat kaikki voittavaksi.

Eläköön siis Uimaseura! Tulkoon siitä jalopeura! Kasvakoon myös Savon kansa Kuuluks uimataidoltansa Sekä vahvaks kohtaloihin Aikakauden ankaroihin. — Terve, vierahamme, Teille, Kiitos tulostanne meille!