V.

TILAPÄISIÄ.

Jäälle urheilemaan!

(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten, jonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle suomenkielen esiintyminen iltamassa olisi ollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)

Kuin armas onkaan viesti, että kohta On saatavissa tanssikarkelot! Sen kuullen nuorien niin posket hohtaa, Kuin oisi jo ne riemunautinnot. Ja mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi Ja tunne outo rinnat valtoaa, Ei löydy ketään, paikoilleen ken jääpi, Ken karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.

Kun naisen rintaan katsoa ken voisi, Sais' nähdä, kuinka se on tulvillaan, Ja silmät miehen povehen jos loisi, Niin nousseen näkis' senkin kuohumaan: On entismuistot hetkist' ollehista Nyt päilymässä sulokuvineen, Tai aavistuksin vastatulevista Tuo toivo entehiä sydämeen.

On tanssisali tässä! Loistollansa Sen lamput, kynttiläiset valaisee, Ja akkunoista kau'as hohdettansa Nyt valovirta kirkas heittelee. Mutta siellä sisustassa välkkyvässä On virke'yttä sekä elämää, Kuin kevätluonnossa on elpyvässä, Kun kultapäivyt sitä tervehtää.

Kuin taikalinna on se tenhovainen, Mi uhkuu nuoruutta ja vihannoi, Ja parvi Riemutarten taivahainen Se kaikkialla leijuu, liehumoi: Siks' täällä hilpe'ys on vallassansa, Siks' silmät loistaa, nauraa moni suu, Ja povet aaltoilevat tunteistansa Ja hehkuviksi posket ruskottuu.

Ja sävelehet soiton helkähdellen, Kun hurma'usta vihdoin vuodattaa, Niin keijukaisiksi nyt loitsiellen Ne koko seuran muutetuksi saa: Kuin sadussa nyt tahi unelmassa On piiri pyörimässä vallaton — Ja siinä karkelossa sekavassa Oi, kuinka hauska siinä nuorten on!

Nyt rintaan puristua saapi rinta Ja povet liekehtivät vastakkain, Ja sydän tunnetta juo hurmaavinta, Kuin tarjona on maassa kuolevain… Ja taika ihmeikäs nyt hunnussansa Pois kaikki kantaa yläpuolle maan, Ja lempi, riemu lumouksellansa Nyt jokahisen pitää vallassaan…

Ja onhan huomennakin vielä sitten Niin hauska muisteloissa vaeltaa, Kun maille haaveitten ja unelmitten Nyt ajatukset yhä palajaa… Mut miksi, vaikka tuntuu suloiselta, On, kuni raskas taakka painaltais', Miks' elottomalta ja kuollehelta, Kuin ollut onni kaikki katoais'?

Vaan mitähän, jos riemu eilisillan Se hetken oli turha hurma'us? Jos käytiin yli pettäväisen sillan Ja saatiin tulokseksi hairahdus? Jos keinotekoist' ilo kokonansa Ja tyhjää teeskelyä olikin? Jos valhe-onni virvatulellansa Vain johti luulottelu-unihin?

Ken tietänevi? Mutta kalvakkaina Miks' ovat posket, eilen ruusukkaat? Miks' silmät loistotta ja uneljaina? Miks' huulet eivät imarteliaat? Ja miks' ei henki nouse alahalta Ja elimistöön synny eloisuus? Miks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta Ja mielessä on kuni katkeruus?

On turha tehdä kysymyksiänsä, Kun vasta'usta mistäkään ei saa. Ei tanssi paha liene itsessänsä — Se hupaisuuttansahan tarjoaa. Ja ilottahan taasen elämässä Ei ihmislapsi kestä — kuihtuu pois… Jos tanssita ei elonkevähässä, Niin mistä muusta riemun saada vois'?

<tb>

Ken riemua nauttia tahtoo Niin puhtahan raikasta vaan, Kuin tuuli on kirkkahan aamun, Hän jäälle nyt kiiruhtakaan.

Kas, siellä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät; Se terve'ys on nimeltänsä, Sen poskuet on rusopäät.

Kun vapa'us elon on ehto, Miks' huoneessa ummehdutaan? Nyt jäälle ja luistimet jalkaan Ja reippaasti urheilemaan.

Näät huoneessa elimet riutuu, Mut jäältä ne voimoa juo. Ja vapaana henkikin pilviin Ja kau'aksi lentonsa luo.

Ei muotien orjuutta tarvis! Ei kelpaa teeskelykään! On vapa'us vallassa yksin — Mi nostavi rinnan ja pään.

Saa ruusuja kelmeä poski Ja kasvavat vaurastuvat, Ja "Kipujen vuorehen" vaivat Käy vointimme turmelijat.

On väljyyttä huoneessa ynnä Sen lattia välkähtävää, Ja kuuhut ja tähtyet taivaan Suo valoa haaveista nää.

Myös armaansa rinnalla jäällä Saa liukua, — lämmetäkin… Ja lempensä kuiskia kieltä Voi tuntehin hehkuavin…

Kas, jäällä on karkelopaikka, On impyen kaunihin häät Ja raikasta, puhdasta riemu — Siis sinne jo kiirehtikäät!

Merimiehenpojan uni.

(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa, jossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla luodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)

Merimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt, Ottanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt, Jotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois', Lailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.

Ja niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin, Äiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin, Maasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen, Vierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.

Väliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän, Väliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän. Mutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on, Tuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.

Vaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa, Merimiehille se haudan meren syliin avajaa: Laivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat, Kaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.

<tb>

Kau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan, Tuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan. Silloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään, Tulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.

Kamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien, Tuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen… Isä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan Aarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.

Ponnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään, Pääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään. Turvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt, Tietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt…

Näytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan, Koska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan: Hän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen, Riemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.

Oi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa! Lemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa, Eivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan, Äidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.

Mutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen? Katso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten… Pelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää .. Kotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää…

Nuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa! Pelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa: Pääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin — Siellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!

Ystävälleni J.H. Erkolle.

(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)

Turhaan tulin siis ja suotta! Onnellista uutta vuotta Tahton' oli toivottaa. Vaan kun tavata en saa Itseäsi, niin mä tähän Paperille piirrän vähän, Mitä suopi sydämein Sulle, viljoin veljyein,

Kestäköhön kevät Sulla Runottaren suositulla Talvipakkaisessakin, Että pyhin aattehin Itse nouset, kansaas' nostat — Siten mammon maidon kostat — Uudeks' että vanhan luot, Aartehia meille suot.

Auki laululippaas' kanna! Kuten aina, siinä anna Olla puhdashenkisyys, Aatteellinen ylevyys. Runomaailmoitten meri Souda, helmet sieltä peri! Ollos maire isänmaan Tänä vuonna — ainiaan!

Runo

Rauman rautatieriemuun 31/10 1897.

I.

Pohjanlahden laine Sulle Lauloi, Rauma, syntylaulun, Kehtovirren veisaeli — Siksi mieles' on merelle, Aivan niinkuin alliparvet, Vesilinnut vellovaiset Aina rannan ruohistosta Selemmälle soutelevat, Ulapalle uiskelevat, Siellä sitten sinne, tänne Sinivettä vellottua Rannikolle rientelevät, Pesäpaikoille pyhille.

Sinä, Raumakin, samaten Lapsest' asti olet aina Valkosiivin viiletellyt, Merten taakse matkustellut, Vieden maille vierahille Maasi oivan antimia Hongatarten huonehesta, Tapiolan tanhualta, Mailta Mielikin mehevän.

Ja kun poltteli povea Kotilempi leimullansa, Silloin siipyet levitit, Ummistetut uimakalvot Sekä lähdit liitämähän Aivan allien tavalla Kodin kohti rantamia, Armaita asuinsijoja, Tuoden aina tullessasi Toisten maiden tuomisia.

Kehtoasi, Rauma, katsoi Meri aivan ensimmäisnä Milloin myrskyssä mylisten, Milloin tyynnä, mielellisnä — Siitä luontos' on Sinunkin Taisteluihin tottununna, Ett’et myöten anna ennen, Kuin on vastus voitettuna, Taivutettu rauhantyöksi.

Meri, Rauma, on Sinulle Ollut kaikki kaikissasi: Sehän Ahdin aartehia Ain' on Sulle antanunna, Ollut leipä-aittanasi Sekä siltana sinisnä Vieriellä vierahissa — Siks' Sun mieles' siihen onpi Kiinteästi kiintynynnä, Kuni lapsi lemmellänsä Äitihinsä yhdistyvi.

Mutta tuuli tullessansa Sisä-Suomesi saloilta Kuiskutteli korvahasi: "Oikea on äiti Sulle Koko Suomemme suloinen — Elä siis Sä yksinänsä Kiinnä mieltäsi merehen! Suomen lempi myös Sinulle Kaksinkerroin kuumempana Aina paukkuen palavi, Syystä että Sulle toimi Annettu on arvokkainen: Oman olla maan ja kansan Sekä vieraitten välillä Keskittäjä kelvollinen… Elä, Rauma, siis unohda Oikeata äitiäsi, Kuule aina sitä kuusta, Jonka juurella asunto".

Nämä tuulen tervehdykset Painoi, Rauma, rintas' alle Kovan kaihon kotimaahan, Sydän-Suomea lähemmä Tuli huoli haihtumaton: Toivoit saada suonta auki Äitis' poven pohjukasta, Josta vuotaisi Sinuhun Elinvoima ehtymätön. Mutta aina estehiä Immet kohtalon katalat Toivat tielle toivehies'.

Tuokos loi surua Sulle, Kun Sä tiesit tehnehesi Isänmaasi maireheksi, Itses' onneksi, iloksi Työsi Sulle suunnitetut, Ollen suora suomalainen, Vaikka oli vaanimassa Vierahien viekotukset…

Kysyit, tutkit, tuumiskelit: Miks' en pääse myös minäkin Äidin sykkivän sydämen, Sivustalle aivan siihen, Rinnan alle rakkahimman, Josta itseeni imisin, Voimieni vahvistuksen? Miks' on suoni suljettuna, Josta hurme virtoaisi Minun suoniini suloinen Sydämestä Suomi-äidin, Ett' ei oisi tarvis olla Emintimän on osalla?

Kun ei vasta'usta kuulu, Silloin Sinä, Rauma, muistit Meren neuvon mielekkähän: Vastus onpi voiton viitta, Myrsky mielen vahvistaja, Taistelu se tarmon tuopi, Käsivarret voimistavi.

Kun ei kuunneltu Sinua, Eikä annettu apua — Teit kuin olet ennen tehnyt: Ryhdyit itse auttajaksi, Anoit Luojalta apua.

II.

Kun into on yhtynyt kuntohon, Niin aikahan suurta on saatu; Kun luottoa vastaisuutehen on, Pois estehet turhina kaatuu. Ja totta jos missä harrastetaan, On oike'us rientojen ohja, Jos puhtailla aseilla taistellaan, Niin kaunihin voitto on pohja.

Ja etsikko-aikansa tuntee ken, Ei taistoa kammo ja työtä, Maan etu jos määrä on ylhäinen, Niin onni on toimissa myötä — Ja vaikkakin päivä pilvihin käy, Niin toivona olkohon voitto! Yön valta ei synkän sittemmin näy, Kuin aamun on alkanut koitto.

Sä Rauma, Sä kaupunki muinainen, Niin vanha — ja jällehen uusi, Sä selvään ymmärsit oivaltaen, Mit' aika Sun korvaasi huusi. Ja tiesit sen, että jos valvo et, Käy taakse Sun rientojes' kulku, Jäät ilman, jos paljokin tarvitset, Ja eessäs' on ijäti sulku.

Sen tiesit — ja kirkkahin katsehin Näit: tuossa on lyhköisin matka, Jost' ura käy rannalta suotuisin Sisämaahan Sun kulkua jatkaa. Ja päätit: siihen on saatava tie, Jot' oronen uhkuva juoksee, Mi yhteen erossa ollehet vie Ja saattavi toistensa luokse.

Pää pystyyn, Rauma! Tie valmis nyt on! Valt' on voitettu vastustuksen: Nyt vuorovaikutus alkakohon, Kun aukasit uuden Sä uksen. Pää pystyyn, Rauma! Ja etehenpäin Muun Suomesi seurassa kulje! Ja rautavyölläsi maahasi näin Sä itsesi kiinnitä, sulje!

III.

Riemu Rauman rannikoilla ylimmillään raikuu, Liput liehuu, soitot soi ja juhlavirret kaikuu, Arkihuolet unohtuu ja juhla täyttää mielet, Kertoo ilotuntehia kilvan kaikki kielet.

Mist' on riemu? Luostarinko jälleen huntupäiset Ovat uskonjuhliansa nunnat viettäväiset Tänne tulleet? Eipä ei! Nyt aika onkin toinen: Raumalla on edistyksen juhla suurenmoinen!

Rautasuonen kautta Suomeen sitoi Rauma muuhun Itsensä niin kiinteästi, kuni oksa puuhun — Suomi-äiti lempimielin rintoansa vastaan Puristavi lämpimästi, hellivästi lastaan.

Syytä siis on riemuita! Ja siksi raikkahaiset Herätelkööt juhlatuulet kaikki torkkuvaiset, Kaikki voimat uinuvat jo nouskoot aamutyöhön, Vanhat tavat, jos on kehnot, jääkööt unho-yöhön!

Vastus pois nyt mielestä ja kevät sydämessä Nuortuneena seiso, Rauma, aikain kääntehessä, Pysy nuorna ainian ja Suomeen itses' juota, Horjumatta voittoisahan vastaisuuteen luota!

Ole elinvoimainen, kuin olet ollut aina, Uupumaton työ ja toimi mieles' ohjeeks' paina, Edistys ei pysähdy, vaan kulkee kulkuansa: Katso, Rauma, että seuraat sitä matkassansa!

Näyttänyt oot, mihin pystyt — samaa vasta näytä: Kuntos', intos' Suomi-äidin eduksi Sä käytä! Osottakoon isänmaa se taasen puolestansa Töitäs', uhrauksiasi hellin vaalivansa!

Tie on auki! Sitä käyköön ulos maailmalle Suomen kauppa, teollisuus, nousten korkealle! Opinahjot säkeniä lietsokoot ja tulta, Että valistus saa vallan, koittaa päivä-kulta!

<tb>

Puhaltakaa, juhlatuulet, keväthenki tuokaa, Edistystä, kehitystä kaikkialle luokaa! Sammon uuden rakennukseen saatu taas on sauma. Eläköhön suomalainen, rientorinta Rauma!

Nähtyäni "Rykmentin tyttären"

(27/12 1897.)

Aiheen runon syntymiseen antoi se harhaluulo, että neiti Flodin on muka suomenmielisyydestä antautunut Kansallisteatterin palvelukseen.]

Min onnen aavistaakaan ihmisrinta, Kun kevään ensi leivo livertää! Myös kyyneleihin käypi hangen pinta, Pois kylmän, kuolon valta häviää. Ja tuntuvi, kuin luonto laajentuisi, Kun ilma jälleen siintäväksi saa, Ja kaikki nuoruuden kuin virrass' uisi Ja uudistuisi taivas sekä maa.

Tuon kaiken ensi leivo aikaansaapi, Kun sävelillään kutsuu kevähän. Ja kevään helmahan taas kiiruhtaapi Muut laulajatkin mailta etelän — Ja sitten yhteiskuoron laulajaiset Ne vallan verrattomat alkavat Ja sulosävelehet ihanaiset Nyt soinnuttavat laaksot, kukkulat.

Mut useasti sattuukin niin, että Voi takatalvi tulla kylmineen Ja kevät kaunoinen, kuin uni pettää Ja laululauma kuolee pakkaseen. Niin laita luonnoss' on, niin elämässä On sama laki myöskin ihmisten — Vaan hellänarat suhtehessa tässä On hennot lapset pyhän taitehen.

Kun kansallinen tuli takatalvi, Sai uhriks' Suomalaisen oopperan, Ja povellensa musta hautavalvi Vei kansan lempilapsen kukkivan. On laulutemplin ovet lukossansa Ja Runotar vain hiljaa vaikeroi Nyt laulurintaisia lapsiansa, Jotk' eivät kylmässä tääll' olla voi…

Vaan mitä kuulen? On kuin säveleitä Jo kevätleivon jälleen ilmass' ois', Kuin aika mennyt tervehtäisi meitä Ja "kansallisen kevään" äänet sois'… Tää onko unta? Ei, on totta vainen! Kas, Ida Flodin tuolla livertää! Hän immyt viehättävä, kukkeainen Nyt kevätleivosena sivertää.

Oi, terve sulle, terve tuhannesti, Sä kevätleivo, terve tultuas'! Pois kahleet, jotka kevättämme esti, Ne poistukohot sinun laulullas'! Oi, terve tultuas', Sä "Ida toinen", Jok' uudestansa laulutaiteen luot, On kutsuntasi kyllä suuremmoinen: Viet takatalven, uuden kevään tuot.

Sä riemurinta, sävelkaula lapsi, Sä immyt kukkivainen, simasuu! Niin nuori, kuni vanhus harmaahapsi Sun lauluasi kuullen ihastuu — Ja vanha Arkadia laajeneepi, Kuin kevätpäivä siihen paistahtais', Ja suloäänesi kun heliseepi, Niin tuntuvi, kuin toivo elon sais'…

Kuin kevätleivo, laula kevät uusi Taas laulutaitehelle tulemaan! Ja kuule, mitä oma kotikuusi Se kuiskuttavi Sulle humullaan: Mun laillan' itses' maahasi Sä kiinnä Ja henkes' oman kansan henkehen, Niin myrskyissäkin pysyt aina siinä, Kun lempes' annat kansan lemmellen.

Sä kevätleivo! Takatalven valta Ei laulettuas' enää tulla saa! Jo käki kukkukohon korkealta Ja kukkasihin peittyköön jo maa! Ja keväthenki vieno lämmöllänsä Myös kotiin tuokoon laulurinnat muut, Ett' yhdessä ne sitten säveltänsä Saa helkytellä kaikki sulosuut.

Siis terve Sulle, kevätleivo armas, Sä aarrerinta, sävelkeijunen! Jo loppuvi nyt takatalvi karmas Sun laulellessa, kevätleivosen, Ja "Tytär Rykmentin" on "tytär Suomen", Jok' ovet laulutempliin avajaa — Ja meille koittaa uusi taidehuomen, Taas Suomen Runotar kun vallan saa…

Eräissä laulajaisissa.

Niin ihmehen ihana aarre On, immyt, Sun hallussais; Sen suloja nauttia sallit Nyt meidän Sä laulullais.

On tottakin aartehes' armas: Se sävelten helmiä on, Kun lipas on laulujen laaja Sun rinnassa verraton.

Nuo helmet ne mieliä hurmaa Pois sävelten maailmaan Ja herttaista lämmintä luovat, Kuin aurinko paisteellaan.

Ne lempeä kuiskia voivat Ja murheita, riemujakin Ja toiveitten kielillä haastaa Myös innoin hehkuavin.

On sanottu: hyvästijättö Sun laulustas' kajahtaa, Kun Etelämaihin Sä tahdot Nyt jällehen matkustaa.

Käy onnella tiesi — ja saavu Taas meitä tervehtimään, Tuo Etelän lämpöä tänne, Mi rinnasta poistaa jään.

Ja vihdoin kun nimesi sitten Sun kaikkien huulilla on, Niin laulusi parahin taika Se Suomelle soikohon!

Nimipäivinä.

I.

(A:lle) (Kukkaislaitteen keralla.)

Nuo hennokkahat kukat vaan, Jos puhelahjan saisi, Niin onnentoivotuksiaan Ne kilvan kuiskuttaisi. Mut vaikka sanat puuttuukin Ja äänetön on kieli, On toki tuntein lämpimin Nyt haastaa niillä mieli:

Ne toivottaa, ett' ainiaan Käy tiesi onnen-saarta, Ja ett'ei pilvi milloinkaan Sun taivaas' peitä kaarta. Ja että elon matkallais On myötätuuli lauha Ja haltijoina kodissais Vain rakka'us ja rauha!

II.

(O:lle)

Pellot nuokkuu tähkäpäissä, Mättähät on marjoin, Luonto karkeloivi häissä, Taivas sädesarjoin Maata hohtaa helliellen, Lempivästi lämmitellen.

Lintuparvet laulaissansa Poikineen jo lentää, Lahden laine rantojansa Suutelemaan entää. Nyt on onni kaikkialla Suomen sinitaivon alla.

Koko luonto mielissänsä Riemujaan nyt tuhlaa, Kun se tietää viettävänsä Nimipäiväs' juhlaa. Olkoon iloa myös kyllä Sulla, onnen lemmityllä!

Menestys Sun seuranasi Olkoon nyt — ja aina! Pian armas rintaasi Vastahan Sä paina! Poistukohot murhees', vaivas', Siunatkohon Sua taivas!

Tirehtööri Edvin Kaslin'ille.

(Suomi-yhtiön 5 asiamieskokouksessa 15/6 1900.)

Pyhän Gangesvirran luota Ihmemaalta Indian Fakiireista kummallista Kerrottavan kuullahan, Kuinka puita, kukkasia Aivan tyhjästä he luo, Kaukomaita, kaupunkeja Taikomalla nähdä tuo.

Mutta heitä katsomahan Meno onpi tarpeeton, Fakiiri kun moinen täällä Meidän keskessämme on, Joka mainetyön on tehnyt Verrattoman kerrassaan, Että fakiirit ei siinä Pysty häntä voittamaan.

Fakiirien ihmeteot Hetken voivat huvittaa, Vaan ne sitten unten lailla Tyhjyytehen katoaa… Mutta minkä hän on tehnyt, Se on aina pysyvää, Siuna'usta tuottavana Maata, kansaa hyödyttää.

Fakiirien tenhovoiman Verhoaapi salaisuus… Kolme avua on hällä: Taito, toimi, ahkeruus! Vielä lisäks' suora mieli, Tarmo pojan Pohjanmaan, Tahto luja, työhön into Väsymätön milloinkaan.

Ken hän on? Ja mit' on tehnyt? Jokainenhan tietää sen! Suomi-yhtiön hän kautta Tiedossa on kaikkien. Ja kun työnsä tuttu on, Niin itsekin hän tunnetaan Sekä täällä että myöskin Ulkopuolla oman maan.

Eikä syyttä tunnetuksi Tullutkahan ole hän! Työn hän onpi suuren tehnyt Kaikkein ihmettelemän: "Suomen" syntysanat lausui, Mahtavaks' sen sitten loi, Ett’ei vertaa Pohjoismaista Etsimällä löytää voi.

Tekijäss' on joka tuuma Miestä tämän jättityön, Lepoaika unohdettu Siinä onpi monen yön, Voimat kaikk' on käytettynä, Poissa ollut uupumus, Luottamus on vahva ollut, Tehtävähän rakka'us.

Kädessään kun peräsintä Pitämäss' on ollut mies, Joka tunsi tehtävänsä, Suunnat suunnitella ties, Joka innostuksen muihin Myös on saanut syttymään Tähän hänen elämänsä Ylevähän tehtävään.

Niin on saatu hedelmäkin Hyvin suuriarvoinen — Ihmeteko suoritettu Ajall' yhden kymmenen — Suomi-yhtiön nyt lippu Korkealla hulmuaa! Vaalimahan sitä kaikki Kansalaiset joutukaa!

Ja kun kerran Suomi-äidin Murhe-ajat loppuvat, Onnen päivät pilvettömät Kirkkahat on valoisat, Ja kun hyväntekijöitä Meidän kansan muistellaan, Alallansa ensimmäisiin Edvin Kaslin mainitaan.

Tervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin 12/9 1902.

Valitan kun en voi tulla, Vaikka halu suur' on mulla Nähdä ilojuhla tuo. — Kutsustanne hellin kiitän! Tähän toivehia liitän, Mitä sydämeni suo:

Kuni sulhon rinta juopi Riemuansa, kun hän tuopi Omaan kotiin armahan, Niin nyt myöskin V.P.Kunta Nähnee autuaista unta Samanlaista varmahan.

Mikä enemmän on hupaa, Kuin on kellä oma tupa, Koti kallis, kultainen! Onni, tyytyväisyys, rauha, Elo turvallinen, lauha Sisäll' on sen seinien.

Terve sulle, uusi talo, Maja uljas, koti jalo, Luotu yhteistoimin, -töin, Jäsenesi yhteen nido, Toinen toisehensa sido Yhteishengen helmivöin!

Itsekkäisyys kotiin tähän Elköön pääskö edes vähän, Eikä orjuus, vihakaan: Henki yhteishyvää suova Olkoon rakka'utta luova, Vapa'utta ainiaan!

Yhteishengin, yhteisvoimin, Uhraantuvin innoin, toimin Tulen sekä kaiken muun Poistettakoon väkivalta. — Alku tämän katon alta Tulkoon aikaan siunattuun — − −

Siihen, jota odotellut Ihmiskunta vartoellut Saapuvaksi kau'an on, Jolloin onpi sammuksissa Väkivalta kahlehissa Tulen, hengen, valtion…

Siispä terve, uusi talo, Uhkea ja uljas, jalo, Koti armas, verraton! Talo uusi — luottamuksen Uuden tuoden innostuksen Onnellinen olkohon!

Eläköön yksimielisyys!

("Pellervon" eräillä päivällisillä.)

Suku suuri suomalaisten Oli ennen aikanansa. Mutta myrsky rikki mursi Kotikullan kurkihirren. Silloin kau'as kehdostansa Lapset kaikkos' kaikkialle Ajan aaltojen mukana, Vihurien vietäviksi.

Erimielet erjensivät, Toisen heimon toisestansa, Viha, vaino veljeksiä Erämaihin eksytteli, Joissa joutuivat he sitten Kovan kohtalon käsihin Rautakouran raateluihin: Henki herpos' suomalainen, Katos' kansallinen tunto, Heimovyöhyt höllentyen Hajallensa on hajosi, Suku itsensä unohti — Myrsky särki Suomen sillan, Kävi veljyt vierahaksi, Surma raateli sukua…

Osa pieni pikkarainen Suomen suuresta suvusta Elinvoimin valtavammin Oli vyötty heimovyöllä Sekä tunsi tehtävänsä Suomen salot saatuansa: Maan- ja hengenviljelyksen Lipun panna liehumahan Polon Pohjolan perillä: Nosti maan makoamasta Viherjäisen viljavaksi, Kaiken kasvun antavaksi, Purki helmet hengestänsä: Runsaat sielukkaat runonsa, Syvät synnyt, laulut laajat, Sananlaskut ja satunsa Ihmehiksi ihmiskunnan.

Ei ois' pystyssä pysynyt Väki pieni Väinölässä, Kun se ollut on useesti Kavioissa vainovarsan, Ruton, näljän runteluissa, Vieras sit' on sortanunna, Kade, kauna veljyenkin On myös ottanut osansa — Ei ois' pystyssä pysynyt Tämä piskuinen pisara, Ell'ei yksimielisyyttä, Tahtoa ja tarmokkuutta Oisi ollut seurassansa: Niissä on sen turva ollut, Niissä voima ja väkensä, Joista pois on ponnahtanut Kohtalon kovatkin iskut, Lännen myrskyt, idän irnut, Pohjan kylmät, hyyt ja hallat…

Nyt on taasen aika tullut, Että taivas on sumussa, Sekä päivä pilvilöissä, Pauhannut on pauannekin, Tuuli nurkissa nujunnut, Vaaputtanut viiripuuta, Kurkihirttä heiluttanut — Taasen kohtalo kysyypi, Tiedustaapi tiukeasti: Kestävikö Suomen kansa, Väki pieni Väinölässä Tämän myrskyn myllerryksen?…

Mitä voimme vastaella? Jospa kaiku kaikkialta Koko Suomen kansan suulla Voimakkaasti vastoaisi: "Kyllä myrskyt kestetähän, Kuten ennen aikanakin Sodan vaarat, näljän vammat, Kun vaan ainian asuupi Sydämissä, sieluissakin Yksimielisyys ylevä, Kun ei meidän kallis kansa Pahoinakaan päivinänsä Itse itseään unohda, Eikä orjaksi alennu"…

Armas, kallis Suomen kansa, Suku suora suomalaisten, Tarkoin tutkios tilasi! Katso poven pohjukkaasi! Onko yksimielisyyttä, Elinvoima ehjä siellä? Vaiko vielä on jälellä Sydämissä suomalaisten Kade julmin juoninensa, Veljesviha, vaino vanha, Joka ennen erka'utti Suvun suuren suomalaisen?…

Kuule, suora suomalainen, Rehellinen ruotsalainen, Ero oisko ehtoisempi Teidän tehdä kerrassansa Vaiko siunattu sovinto?

Veljyet te vetreäiset, Kaksoisveljet kaunokaiset, Sovintoa suosikaatte Tositöissä, ei sanoissa! Sorto maahan murtakaatte Keskinäinen kerrassansa, Antakaatte oike'utta Sekä itse ottakaatte Oma oike'usosanne! Veljeksinä viljelyksen Yhteistoiminta todeksi Käytännössä näyttäkäätte, Vaikka ehkä erimieltä Muilla oisikin aloilla…

Sulla, Sampsa Pellervoinen, Esiintyissä eri mielten Kutsumus on korkeainen: Yksimielisyys ylevä Sinä "kylvä kyyhättele Luojan sormien lomitse" Sydämihin suomalaisten, Rinnan alle ruotsalaisten!

Sinä, versova vekara, Pellervoinen pellonpoika, Kuten entisaikanakin "Kylvit soita, kylvit maita, Kylvit auhtoja ahoja", Kylvä nytkin kyyhättele Ihana sovinnon siemen, Kaunis taimi kasvamahan Pohjan neitojen povihin, Mielihin on Suomen miesten, Että kaikkoisi kate'us, Sorto sortuis' ainiaksi, Vihan veisivät vihurit, Yksimielisyys ylevä Sitois' kansan kaikkialla Maan- ja hengenviljelyksen Yhteistyötä yhteisvoimin Tarmokkaasti toimimahan Isänmaallemme iloksi Sekä onneks' itsellemme!

Johda sielu Luojan luokse, Kädet työhön kaikkialla, Mutta mieli korkealle Ihanteihin on ylennä!

Viljelys se veljeksiksi Sitoi ennen suomalaiset — Saata, Sampsa Pellervoinen, Uudellensa uusi polvi Toinen toistansa lähelle: Auramiehet mielelliset, Työn on toimekkaat tekijät, Sekä nuoret että vanhat, Majan pienoisen eläjät, Kodin korkean asujat!

Kun näin yhtehen yh'ymme, Saamme toinen toisehemme, Silloin seisomme lujina, Vakavina vaarassakin.

Mut ken särkevi sovinnon, Ken on rauhan rikkonevi, Kirottuna kulkekohon!

Siispä aina eläköhön Sydämissä suomalaisten, Rinnan alla ruotsalaisten Yksimielisyys ylevä, Että yhteistoimintata, Viljelystä veljeksinä Harrastaisivat halulla!