Front matter (continued 3)

"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli näkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä, tiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen oli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei välittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena yönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua', sanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi mieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet palveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas, joka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä nyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä ole sillä aikaa tullut huulilleni.'

"Kun isäni sai kuulla sen, tunsi hän sääliä aavetta kohtaan ja lupasi hänelle menevänsä seuraavana yönä yhdentoista ja kahdentoista välillä vuorelle ottamaan ulos aarteen. Hän piti sanansa: seuraavana yönä läksi hän määrättyyn aikaan vuorelle. Avaimen hän löysi helposti; se loisti ruohikossa aivan kuin olisi ollut tehty paljaista kiiltomadoista. Hän otti sen ja pisti sen vuoren seinässä olevain suurten rautaporttein avainreikään. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, että kenties ihmisten häijy vihollinen saisi hänet valtoihinsa, heti kun sellainen vääryydellä koottu aarre tulisi hänen käsiinsä. Hän alkoi pelätä sitäkin, että oli joutunut paholaisen virittämiin ansoihin. Monta kertaa jo oli tämä tullut eri valepuvuissa hänen luokseen tarjoamaan palveluksiaan, luonnollisesti vaan saadakseen hänet puolelleen. Isä veti avaimen lukosta, heitti sen kauas pois ja kiiruhti tiehensä, minkä kerkesi. Silloin hän kuuli takaansa valittavaa ääntä. Se oli aave, joka tuli juosten hänen jälessään ja rukoili niin liikuttavasti, että hän kääntyisi takaisin ja täyttäisi lupauksensa; oli vielä neljännestunti keskiyöhön — kaikki onnistuisi niin hyvin. Mutta isä ei tahtonut kuulla takaisin kääntymisestä ja sanoi sen aaveellekin, joka alkoi itkeä ihan surkeasti. 'Voi minua onnetonta', valitti se, 'silloin täytyy minun yhä edelleen odottaa vapauttamistani, kunnes tänne tulee lintu lentäen vieraasta maasta, ja se pudottaa tänne siemenen, ja se siemen kasvaa puuksi, ja joku kaataa sen puun ja tekee siitä kätkyen, ja lapsi, joka on maannut kätkyessä, tulee täysikasvuiseksi. Silloin vasta saan minä oikeuden aarteeseen ja voimaa vapauttaa itseni.'"

"Eikö isänne koskaan katunut sitä, ettei tehnyt, kuten aave pyysi?"

"Ei koskaan. Kun hän kertoi siitä meille, ja meitä säälitti aave, oli hänellä aina tapana sanoa: 'Hän kärsi, mitä hän oli ansainnut. Jokaisen täytyy kestää osansa sekä tässä maailmassa että ijankaikkisuudessa. Minkä tähden Kristus muuttui ihmiseksi ja otti kärsiäkseen vaikeimmat kärsimykset, ellei sanoakseen ja näyttääkseen meille, miten meidän on käyttäydyttävä ja tehtävä ansaitaksemme Jumalan rakkauden ja taivaan autuuden?' — Mutta aurinko, näen mä, alkaa mennä mailleen. Kunhan olemme juoneet kahvia, täytyy meidän mennä ylös katsomaan Betlehemiä, ettei tule liika pimeä."

"Enkös tosiaankin ollut vähällä unohtaa, mitä varten tulimme tänne, niin ihmeellisiä asioita olette kertonut minulle, ukkovaari!" sanoi Mrakot muori kehuttuaan asianmukaisesti Enefan kahvia.

Jos Mrakot muori olikin ollut unohtamaisillaan heidän asiansa, niin oli hänen poikansa tehnyt sen täydellisesti. Mutta syynä siihen eivät olleetkaan ukkovaarin kertomukset, vaan hänen poikansa tyttären puhuvat silmät. Otik heräsi kuin unesta, kuultuaan mainittavan Betlehemiä.

Mutta kun hän sitten seisoi ylhäällä seimien edessä, joita eivät minkään teaatterin ihanuudet olleet voineet haihduttaa hänen mielestään — silloin unohti tohtori kaikki muut, yksinpä Enefankin, ja muuttui uudelleen lapseksi.

Hän tunsi taas jokaisen esineen, jokaisen olennon: täällä tytön, joka ammensi oikeaa vettä kaivosta, tuolla Herodeksen sotilaat, joiden verenhimo oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla. Entä pikku Jesus lapsi sitten pienessä kullatussa kätkyessään, jota neitsyt Maaria heilutteli! Millä riemulla hän olikaan ajatellut pientä, kullatussa kätkyessä makaavaa lasta joka kerta kuin hän oli ollut siivo eikä pahoittanut muorin mieltä! Hän muuttui lapsuutensa paratiisiin, ihanien, viattomien muistojen taivaaseen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja vierivät alas hänen poskipäitään pitkin — kenties ensi kerran hänen tästä paratiisista lähdettyään.

Kun isoisä näki hänen mielenliikutuksensa, sai hänkin kyyneleet silmiinsä. Nyt vasta aikoi hän suoda tohtorille Enefaa, sydänkäpystään, jota hän oli kasvattanut sellaisella rakkaudella ja hellyydellä, samalla kun hän itse oli seisonut haudan reunalla, katse luotuna ijäisyyteen, johon hänen oli kohta astuttava.

"Kaikki on mielessäni; noita kolmea taulua en vaan voi muistaa", sanoi tohtori keskeyttääkseen äänettömyyden ja koettaakseen salata liikutustaan, "kukaties ne eivät olleet täällä minun kotona ollessani?"

"Olivat, kyllä ne olivat", vastasi isoisä. "Mutta ne kai eivät huvittaneet teitä niin paljon kuin Betlehem, ja siitä syystä te ette ole pitänyt niitä muistissannekaan. Ne ovat riippuneet täällä enemmän kuin sata vuotta. Eräs meidän esi-isistämme maalautti ne kaikkein syntisten lohdutukseksi. Ensimäinen kuvaa Magdaleenaa, kun hän tapasi Kristuksen puettuna puutarhuriksi hänen ylösnousemisensa jälkeen. Tämä on Pietari, kun hän kielsi Kristuksen, ja tämä Sakeus, kun hän istui puussa nähdäkseen paremmin vapahtajan. Koska portto, valehtelija, joka kielsi Herramme, ja publikaani, jota koko maailma halveksi, löysivät armon vapahtajan edessä, niin ei kenenkään ihmisen tarvitse epäillä pelastustaan. Kaikki, jotka katuvat sydämmestään, saavat syntinsä anteeksi."

"Ja mitä nämä vastapäisellä seinällä olevat merkit tarkoittavat?" kysyi Mrakot muori, osottaen aivan täyteen töherrettyä seinää.

"Se on minun kalenterini."

"Teidän kalenterinne, ukkovaari? Miten se voi olla mahdollista? Minä en totta totisesti ymmärrä hitustakaan, mitä siihen on kirjoitettu."

"Ja kuitenkin se on niin monasti auttanut minua antamaan teille hyviä neuvoja! Mutta se ei ole koko vuodeksi, ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Ensimäisestä päivästä joulukuuta viimeiseen päivään tammikuuta panen minä muistiin ilmat. Jos on lumisadetta, teen minä viivan, jonka päälle vedän ristin. Jos on kaunis ilma, teen minä myöskin viivan, mutta panen pienen ympyrän sen viereen; se tarkoittaa aurinkoa. Jos on sateista, piirustan minä pieniä pisteitä viivan ympärille. Sellainen ilma kuin on joulukuussa, sellainen tulee kesäkuussakin heinäntekoaikana, ja tammikuussa ovat ilmat samanlaiset kuin elokuussa viljaa korjatessa. Jos joku tulee minun luokseni elo- tai heinänkorjuuaikana kysymään, minkälaisia ilmoja on tulossa — vakaisia tai epävakaisia —, silloin minä tulen tänne ylös katsomaan, ja sen jälkeen minä voin vastata hänelle täsmälleen oikein."

"Onpa hyvä, että meillä on teidät, ukkovaari", sanoi Mrakot muori, ja sanat tulivat hänen sydämmensä pohjasta. "Miten kävisikään, jos te menisitte pois, eikä kukaan pitäisi meille kalenteria!"

"Oh, jos Herramme mielestä tarvittaisiin sellaista laittaisi hän kyllä niin, että joku toinen tekisi sen", vastasi isoisä. "Muutoin ei teidän pidä luulla, että juuri se on tarpeellisin kylväessä ja eloa korjatessa; vuodentulo riippuu niin paljon muustakin kuin ilmasta — ottamatta tietysti lukuun maata ja kaikkea muuta sellaista. Ennenkun te kylvätte esimerkiksi, katsotte kai aina, että siemenet ovat kostutetut pyhällä vedellä, ettekä kai unohda kirjoituttaa tielle, josta lähtee ensimäinen vako: J.N.R.K. se on: Jesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas? Otra teidän on pantava tuhkaan, kaura mutaan: s.o. otra on teidän kylvettävä kuivalla ilmalla, kaura kostealla. Perunat on teidän pantava viikon lopulla, kun on ollut vakainen sää, eikä koskaan iltapäivällä, vaan edeltä puolisen, mieluimmin kymmenen ja kahdentoista välillä. Jos tahdotte kauniita kaalia, jotka nousevat pian taimelle, täytyy teidän antaa niille 'lähtösutkaus', ennenkun kylvätte sen, s.o. teidän on kaadettava vähän paloviinaa niiden päälle… Mutta kaiken tämän te tiedätte tietysti jo ennestään? Minä olen sanonut sen teille niin monasti ennen."

Ja vanhuksen äänessä oli ikäänkuin hiukkasen kaipausta. Ei mistään, mikä koski elonkorjuuta ja kylvämistä ja 'vanhoja merkkejä', hän voinut koskaan puhua kyllikseen. Onneksi oli Mrakot muori yhtä huvitettu näistä asioista kuin hänkin.

"Ei, ei", vastasi hän innokkaasti. "Te tiedätte niin paljon, että vaikka minä saisin kuulla sen sata kertaa, en minä kuitenkaan koskaan muista puoliakaan. Jatkakaa te vaan; minä koetan panna kaikki oikein mieleeni."

"Sen te kyllä muistatte, miten teidän on risuitettava herneitä", jatkoi ukkovaari, "ja että teidän on aina pantava lasipalanen yhteen risuun, silloin kun hernekukat puhkeavat, sillä muutoin ne eivät saa olla rauhassa keijukaisilta, kun ne koristelevat itseään tanssiin. Ja miten te menettelette rottien suhteen eloaitassa? Te tiedätte tietysti, että teidän, päästäksenne niistä erillenne, on palmusunnuntaina tehtävä risti siunatuista kissankäpälistä ja pantava ne aittaan, sillä ne säikäyttävät niitä eläviä pahemmin kuin mikään muu. Ei kai kukaan emäntä unohtane sitäkään, että hänellä pitää aina olla kotona pyhää vettä, rikkihappoa, laakerimarjoja ja suolaa sekä tuhka 'juutaskakusta', joka hänen on pitkänäperjantaina poltettava uunissa. Tuhka on hänen ripotettava pelloille ja puutarhan puille; silloin ei tule mitään lehtimatoja. Suolaa on hänen pantava muutamia rakeita maitoon, sillä silloin se ei koskaan happane. Laakerimarjoja on hänen sekoitettava vasikan ensimäiseen ruokaan, sillä silloin se tulee lihavaksi ja suureksi. Kun te erotatte vasikan lehmästä, pitää teidän nykäistä muutamia karvoja sen päästä ja sekoittaa lehmän ruokaan; silloin se ei ikävöi vasikkaa. Pyhää rikkihappoa on teidän kovina myrskyinä pantava uunille; se suojelee tulipalolta. Pitkänäperjantaina ei teidän pidä koskaan lainata mitään keltään ihmiseltä, sillä silloin te pian tulette köyhäksi. Teidän pitää myös aina sinä päivänä mennä kirnuinenne purolle, panna se vettä täyteen ja kirnuta vettä yhtä kauan kuin te tavallisesti kirnuatte voita; sitten pitää teidän kaataa se uudelleen puroon, ja silloin te saatte olla rauhassa kaikilta taikatempuilta, sillä juokseva vesi vie ne pois…"

Ja niin jatkoi ukkovaari loppumattomiin, ja Mrakot muori kuunteli aina yhtä halukkaasti.

Tarpeellisista selityksistä muuttui ukko puhumaan taivaankappalten vaikutuksesta maahan ja ihmisiin. Mrakot muori pisti silloin tällöin joukkoon muutamia muistutuksia ja myönnytyksiä.

Jos Mars hallitsee taivaalla, tulee tautinen vuosi, ja silloin on ihmisten parasta pitää oikein hyvä huoli itsestään, perheestään, karjasta, hedelmäpuista ja muista omaisuuksistaan. Sellaisina vuosina sattuu väliin niin kauhea kuivuus, että metsät syttyvät itsestään tuleen. Sitä paitsi voi kyllä syntyä kuivuus muistakin syistä, esim. jos täyttää kuolleen päänalusen heinäin sijasta höyhenillä; silloin ei sada ainoatakaan tippaa, ennenkun höyhenet ovat mädänneet maassa. Väliin voi myös ihmisten ahneus olla syynä kuivuuteen; kun maanviljelijä tahtoo saada hyvän hinnan viljastaan, on hänellä tapana joskus, jos hän on ilkeä, kaivaa leipäkakku maahan. Kuivuutta kestää silloin siksi, kunnes joku kaivaa kakun ylös ja polttaa sen tuhaksi. Jos Saturnus hallitsee koko vuoden, niin käy hyvin huonosti. Se on turmiota tuottava taivaankappale, ja onpa onni, että sen ja maamme välillä on niin monta tähteä, muutoin olisi tämä jo aikoja takaperin mennyt aivan pilalle. Jos aurinko on kuningattarena taivaalla, tulee ylenpalttisuus vallitsevaksi maan päällä ja kaikki onnistuu ihmiselle hyvin; sitä vastoin syntyy helposti kuumetauteja: lavantautia, rokkoa, ruusua. Jos kuu on herrana, tapahtuu päinvastoin; silloin kiusaa ihmisiä kylmettymiset, nuha ja yskä, sillä sen vallalla ollessa on luonto kylmää ja kosteaa. Kuusta tulevat kaikki sateet ja rakeet, kaikki kaste ja sumu; se lähettää kosteutensa ensin Jeshtshediin, ja siltä vuorelta virtaa sitten vesi ympäriinsä. Merkurius ei vahingoita ihmisiä; lapsista, jotka, syntyvät hänen vuotenaan, tulee aina ymmärtäväisiä ja hyväluontoisia. Venuksen herruuden aikana vallitsee ilo maan päällä; rakkaus ja onni viihtyvät ihmisten joukossa, eikä minäkään vuonna vietetä niin monia häitä kuin silloin. Jupiter tuo myrskyjä, rajuilmoja, maanjäristyksiä ja muita vaikeita tapahtumia, mutta muutoin on sen vuosi onnellista, ja ihmisillä on aina kylliksi rahoja… J.n.e., j.n.e. kunnes ei isoisä eikä Mrakot muori jaksaneet enää.

Sillä aikaa olivat tietysti nuoret toimessa omalla tahollaan. Palattuaan tupaan, oli Enefa asettunut ikkunan viereen, ja tohtori oli silmänräpäyksessä seurannut hänen perässään.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, hämärä peitti vähitellen maan, ja taivaalle nousi kuu kirkkaana ja loistavana, aivan kuin olisi ollut puhtainta hopeaa.

"Ah, katsokaa kuuta, miten kaunis se on!" huudahti Enefa lapsellisella ilolla; niin onnellinen kuin tänään hän ei ollut tuntenut olleensa koskaan ennen elämässään. "Sillä on aina sellainen tekeminen, ennenkun se pääsee vuortemme yli; mutta, sitten se meneekin aivan toisella vauhdilla! Mutta kuuletteko, kuuletteko, miten Jeshtshedin metsät humisevat? Mitähän ne sanovat toisilleen? Ymmärtävätköhän nekin toisiaan, samoin kuin me ihmiset ymmärrämme toisiamme? Varmaankin; kaikki luonnossa ymmärtää omaa lajiaan, kukka ymmärtää kukkaa, lintu lintua, ihminen ihmistä… Mutta mikä teitä vaivaa? Vapisettehan te — ja minkä tähden te katsotte minuun niin omituisesti?"

"Minua ei vaivaa kerrassaan mikään!" kuiskasi Otik, puristaen kiihkeästi Enefan kättä, joka lepäsi ikkunalaudalla. "Tulin vaan ajatelleeksi sinun esi-isääsi, kuuluisaa lääkäriä, joka pakeni kuninkaallisen linnan joutavista huveista ja hemmottelevasta ylellisyydestä ja rakensi, itselleen majan erämaahan ja asui siellä sen kanssa, joka vaatimattomuudellaan ja hyveillään miellytti häntä monta kertaa enemmän kuin kaikki hovin mielistelevät kaunottaret… Ja minun mielestäni hän oli maailman viisain mies!"

* * * * *

"Jos ette keksi parempaa huvitusta täällä vuoristossamme, niin pistäytykää tänne ja rupatelkaa jonkun aikaa meidän kanssamme", sanoi isoisä tohtorille, kun tämä heitti jäähyväisiä Betlehem-käynnin jälkeen. Selvää on, ettei tohtori kutsuttanut itseään kahta kertaa. Joka päivä tuli hän vierailemaan metsänrajaiseen pieneen mökkiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt missään sellaisella ilolla, ei koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi, eikä hän ollut missään viihtynyt niin hyvin kuin siellä. Joka kerta kuin hän astui kynnyksen yli, valtasi hänet sama rauhan ja levollisuuden tunne, jonka hän oli tuntenut ensi käynnillään, ja joka oli silloin ollut hänelle aivan uusi ja outo. Siihen tuli lisäksi se, että Enefa tervehti häntä aina niin ihastunein katsein, aivan kuin itse maailman pelastaja olisi astunut matalaan tupaan.

Yksinpä isoisäkin alkoi voittaa entiset epäluulonsa, nähdessään, miten vaatimattomasti tohtori käyttäytyi, ja hän sanoi häntä aina kohteliaasti ja ystävällisesti tervetulleeksi. Jenik ainoastaan pysyi kiinni vihamielisyydessään tohtoria kohtaan ja luikki useimmiten tiehensä, heti kun näki hänen tulevan. Ellei hän voinut paeta, istuutui hän johonkin nurkkaan ja näki mieli synkkänä, miten isoisä käyttäytyi yhä ystävällisemmin ja ystävällisemmin "tuota Pragilaista" kohtaan. Se, että sisar luotti tohtoriin ja ihaili häntä, saattoi hänet vielä pahemmalle tuulelle; sydämmensä syvyydessä jumaloi hän uhkeaa, ylpeää sisarta, eikä hän sietänyt ajatusta että sisarta "tuo muuan vetäisi nenästä". "Odotahan vaan", uhkasi hän usein Enefaa, "jonakin kauniina päivänä saat vielä nähdä, minkä lajinen ihminen hän on, ja silloin sinä kadutkin, ettet pysynyt hänestä erilläsi samoin kuin minä."

Enin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin paljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle ja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän oli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan olleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi puukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan kaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä — Lontoosta ja Pariisista, itaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa itse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.

Kun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman halunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi seuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta ainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän hän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa sydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata Enefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan tilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla kokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa enemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.

Ja taas hän alkoi kiukutella Enefalle — nyt siitä syystä ettei Enefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut hankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran hän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi ulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin viattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. "Te voitte sanoa kaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa", sanoi Enefa. "Minä en salaa häneltä mitään."

Väliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan kuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa takaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että Enefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan "oikoi selkäänsä" niin mielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä koskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona, sillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira haukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. — Muutaman kerran hän oli huomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla hän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun ja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan ääntä vastaukseksi.

Otikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.

"Tätä minä en jaksa enää kestää!" virkkoi hän taas, mitatessaan huoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. "Enkä minä voi enää nähdä sitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita ansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä."

Mutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti kun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista oli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain mies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja ylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli hän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata esimerkkiä. Mutta voi! — ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori Mrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai kokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta enemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui hän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän huomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun kaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.

Otikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa; hän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta varmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten, joten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä Enefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman turhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli syvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti täydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen kauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen kanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana naimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin kotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi kohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa kohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä pilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen tavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti ja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu asema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.

Nämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta eroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja yhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.

Enefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa taisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla ratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja aivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä mitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka päivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse hyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia samoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa. Tulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet kauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti nykyisestä onnestaan.

Kerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli nähnyt matkoillaan.

Tohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi, katsoen merkitsevästi Enefaan:

"Jos olen suora, niin on se meidän Jeshtshedimme, joka on huvittanut minua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia tuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen vanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään, teidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai onnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. — silloin muuttuu minulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani monta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt aivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä kodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa. He ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja kaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte heidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta siltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän velvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena vartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin saakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja vihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan antaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette tietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne, tottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä edelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja."

Niin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan kuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen, ja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat tshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä tavoin he olivat hankkineet elatuksensa. — Niin vanha kuin hän olikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille, vuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa joukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä muutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet ja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat rukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja lapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja koettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.

Sinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi puhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa. Onneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko aurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.

"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni", puhkesi tohtori valittamaan ukkovaarin mentyä, "enkä saa koskaan kuunnella sinun, Enefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja kerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut ja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin — minulle, minulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan, tarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?"

"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani kuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja kuullut!" huudahti Enefa. "Minua ihan hävettää, että olen koskaan kertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne niitä mielellänne."

"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset, joista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden joukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi, täydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä virtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää ne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin vallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen jääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä on ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä tulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!" Ja Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä.

"Siten ei teidän pitäisi sanoa!" huudahti Enefa moittivasti. "Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä on kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani on isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina toimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy syntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin kuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille: 'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat ja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta! Seuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että lopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet nautintoja ja kultaa elämänne päämääränä — tulkaa vihdoinkin järkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa katseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä rakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään, jossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa vertaisia'… Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä teidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te näette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä, tiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille. Milloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä ikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille polvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani… Mutta moni koettaa kyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän, että ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että he mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä. Varmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin aseilla kuin sanan miekalla — ah, elkää saattako itseänne turhan tähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista, mutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten tahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema — se on kuitenkin varmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan eikä mikään voi karkoittaa teitä."

Ja Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen ja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä kohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli niin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut sepittäessään "Oikeutta ikävöivänsä."

Ei ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa antamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti — se antaa pois kauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa, ja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten lahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja kauniimman korvauksen.

Alttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma tekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli ollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut niin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta, että hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä oli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään sen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös, ihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan; sillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita ja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.

Siten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan, nuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, ja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen hankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti sitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana ja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä tiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut — mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan muuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli hänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt elämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi rahoja — mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut tulla tervehtimään muoria — mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti ollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria, ja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille rakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota tunnemme suojelevamme.

Askel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä ihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena, jolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet ja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa ja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli 'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman vakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn oikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki…

Otik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä ymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu. Maatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot häneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna, näytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen. Jokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista rakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei ollut koskaan voinut luulla olevansa.

"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin sinulle", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä rintaansa vastaan. "Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle koko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista aarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja sydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun suojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni, vaimokseni?"

Enefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin sylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen hetkellä täytyi hänen olla yksinään.

"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni", kaikui ääni Otikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään vähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen portaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. "Sillä lailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan ketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni, mikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan — ainoan, jota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag minua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät — siksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni… Mutta sitä minä en tee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa, ja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle — matkoilla hän oppii pikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä tietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan käytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä maailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien kaunistuksena… Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen! Minulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua — kaikki, kaikki ne ovat täytetyt!"

Tohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti kaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän itse tunsi tätä sydäntä.

* * * * *

Siihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä hän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta. Tunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin päämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin täynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia — sillä ei hän kuitenkaan ollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää — että hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän aikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään, mutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä hän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä kerran puhutella Enefaa.

Tavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen', joka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan metsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin tavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta muutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin valtasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa siitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut onnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet kuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli täynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä, minne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä uudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän voi onneksi heti tukahuttaa.

Päivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan huoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru, ja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin vastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka loikoivat hänen sohvallaan — Enefan sohvalla! Ne olivat iloisia veikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka olivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen kukkaroonsa.

Nämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta kuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän tulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei varmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa. Suureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko viikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat hänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen — mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat ruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti aavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi ne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään virkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen olisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa häntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin kahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän päätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta kuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen holhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.

Nähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä tuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään luolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta heidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden, joka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen siellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän kohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut vaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he olivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat elämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute liiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.

Tottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin vastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti hämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää, ettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat tulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan mitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan ainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen suuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he pitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille lahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän purevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti tehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään syypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen tekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä heistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he olivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.

Tälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän puhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja pyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan kotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei heidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt poikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan käveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan hävitti enimmän rahoja.

Istuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan tohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja tarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet niiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään ja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa ollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat he tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta hänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei hän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut lohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.

Otikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien raakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä oli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne olivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta kauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän tottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi ystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän iloisuuteensa.

Ruokalaji toisensa perästä tuotiin pöytään ja katosi vierasten nälkäisiin suihin, ja sama oli juomienkin laita. Lasia tyhjennettiin niin ahkerasti, ettei Anka saanut tehdä muuta kuin juosta oluthaarikkoa täyttämässä.

Yht'äkkiä huomasi Otik, että ystävät loivat alituisesti häneen merkitseviä katseita ja nauraen pukkasivat toisiaan kupeeseen.

Hän ei voinut olla olevinaan mitään huomaamatta. He tekivät sitä tahallaan, että hän huomaisi sen.

"Te nauratte minulle näemmä", sanoi hän, pidettyään heitä ensin hetken harmissaan silmällä. "Mikä on syynä? Kenties nämä maalaislaitokset tuntuvat teistä naurettavilta? Mutta pyysinhän minä teiltä edeltäkäsin anteeksi." "Ei suinkaan, ei suinkaan, tästä ei puutu mitään… kaikki on mainiota… Ei, me vaan iloitsemme, että sallima on antanut meidän nähdä näyn, joka on tavaton meidän järkevällä ajallamme", nauroivat he molemmat. "Miehen, joka on korviaan myöten rakastunut."

Otik tunsi kasvonsa muuttuvan tulipunasiksi.

"Kas vaan, miten hän punastuu!" huusivat he molemmat ja kiemuroivat sohvalla pakahtumaisillaan nauruunsa.

Otikin päätä alkoi huimata.

"Minuako te siis pidätte sinä ihmeellisenä näkynä?" kysyi hän niin kylmäverisesti kuin voi ja koetti yhtyä heidän nauruunsa.

"Niin, elä rapeakaan kieltämään; me tiedämme kaikki!" huusivat he, yhä hillittömän iloisina.

"Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne, minä pyydän teitä! Tiedättehän, etten minä ymmärrä leikkiä sellaisissa asioissa. Mistä te olette saaneet sellaisia tyhmyyksiä päähänne? Eikö poika voi olla neljää viikkoa äitinsä luona, niin ettei hänestä levitellä tyhmiä juttuja?" puhkesi Otik sanomaan, antaen harminsa vapaasti raivota.

"Kas miten hän raivoaa, puree hammasta ja hyppii tuolilla kiukuissaan! Emmepä kuitenkaan olisi uskoneet satuttaneemme hellään paikkaan niin tarkoilleen!"

"Siinä se nyt on! Nyt te tunnustatte, että se oli ainoastaan teidän tyhmiä päähänpistojanne!"

"Meidän, kun koko Prag puhuu siitä!" Otik säpsähti ja tuli taas tulipunaseksi. Siis tiedettiin jo Pragissakin, mitä täällä oli tekeillä! Hän oli joka miehen suussa, ja toveriensa naurusta voi hän päättää, millä tavoin hänestä puhuttiin. Hetki, jota hän oli niin paljon pelännyt, oli tullut, ennenkun hän oli aavistanutkaan. Se oli tullut, ennenkun hän oli ollenkaan ennättänyt valmistautua ottamaan sitä vastaan.

Mutta millä taikatempulla olikaan uutinen mahtanut joutua hänen pääkaupunkilaistuttaviensa korviin? Kukahan ihminen olikaan ilmoittanut sen? Tohtori koetti turhaan selville saada kuka oli ilmaissut hänen salaisuutensa juuri siellä, jossa hän olisi mieluimmin tahtonut sen olevan salassa. Hän ei aavistanut, että ystävät olivat vasta täällä saaneet vihiä asian todellisesta laidasta. Heidän odottaessa Otikia oli vanha Anka ollut ylhäällä tiedustamassa, tarvitsivatko he mitään, ja he olivat silloin käyttäneet tilaisuutta ja kysyneet, millä tohtori kulutti täällä maalla aikansa, mitä hän toimi, ja oliko hän tehnyt uusia tuttavuuksia. "Emmepä ikimaailmassa olisi aavistaneet sinusta sellaista", jatkoivat he ärsyttääkseen häntä. Hänen ilmeinen raivonsa huvitti heitä sanomattomasti. "Onneton nuori mies! Ajattele, mitä teet! Tuotathan sinä ikuisen häpeän sekä itsellesi että kaikille Pragin viisaustieteen tohtoreille! Ethän ole ainoastaan rakastunut, vaan aijotpa naidakin! Tämä menee kaikkein suvaittujen rajojen yli!"

"Surkuttelenpa todellakin, että olette tällä lyhyellä eroajallamme oppineet uskomaan kaikenmoisia akkain juoruja", vastasi Otik, tuskin hilliten vihaansa. "Te olette nähtävästi juoneet pilalle vähäisen järkenne!"

"Se oli siis totta, mitä me kuulimme", huusivat ystävät; "hän on itsekin tullut talonpoikaissukkelaksi!"

"Teidän kanssanne ei kannata puhua."

"Niin, niin, ollaan nyt järkeviä… Puhukaamme jostakin muusta, koska sinä otat niin suuttuaksesi tästä aineesta. Et sinä, Otik, voi varmaankaan kertoa, mikä se on tuo pieni tupa, joka on tuolla metsän rajalla, vuoren, juurella? Olemme kuulleet sanottavan, että siellä asuu sellainen ihmeellinen ihminen, joka ei ainoastaan ompele vaatteita sekä ukoille että muijille, vaan osaa parantaa tautejakin paremmin kuin mitkään professorit. Eikö hän ole lukenut sinullekin amputautiin — vai miksikä sitä sanotaankaan?"

Otik istui kiusallisen hämmästyksen lyömänä. Kun heillä kerta oli niin hyvät tiedot, niin ei maksanut edes vaivaa koetella kieltää.

"Vai niin, siitäkö te pidätte niin suurta meteliä!" sanoi hän tehdyllä välinpitämättömyydellä. "Teidän puheestanne päättäen on jotain ääretöntä, että minä huvittelen muutaman tytön kanssa!"

"On eroitus tytön ja tytön välillä, sinä suosituin kylätyttöjen lemmikki! Tämä on niin hyvätapainen ja siveellinen, että jos hän sallii sinun painaa suutelon kädelleen, niin merkitsee se sitä, että sinä olet antanut hänelle edeltäkäsin kirjallisen aviolupauksen, joka on kymmenen todistajan allekirjoittama. Sinä taidat istua oikealla nälkäparannuksella, poika parka."

Vanha Anka olisi varmaankin puolustanut kiihkeästi Enefaa, jos herrat hänen läsnäollessaan olisivat rohenneet laskea leikkiä hänestä. Mitä Otikiin tuli, oli koko hänen entinen itserakkautensa noussut hurjaksi sitä haavoitettaessa. Pragissa sanottiin siis, ettei hän aikonut ainoastaan naida kyläompelijatarta, vaan että hän, vastustamaton, oli nöyrä ihailija, jonka täytyi ostaa kalliilla hinnalla pieninkin suosionosotus! Sitä hän ei voinut sietää! Sehän ei ollut totta — se oli äärimmäistä panettelua!

"Olisipa se aivan minun tapaistani!" vastasi hän hartioitaan kohauttaen. Hän inhosi itseään jo edeltäkäsin siitä, mitä hän aikoi sanoa, mutta hän ei voinut muuta. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla pelastaa kunniansa; kaiken muun voi voittaa takaisin, ainoastaan sitä ei. Jos sen on kerta kadottanut ihmisten silmissä, tiesi hän ettei sitä saa takaisin.

"Onpa todellakin kummallista, että te, jotka olette tunteneet minut niin kauan, ette ole vielä päässeet perille, etten minä koskaan osta huvejani niin kalliisti. Sanonpa teille totuuden parilla sanalla: minulla oli todellakin kunnia voittaa heti ensi hetkellä tuon tytön sydän — hän rupesi oikein jumaloimaan minua — ja minä olin niin hyväsydämminen, etten työntänyt häntä luotani. Minun täytyy sitä paitsi tunnustaa, että tämä pieni tapaus tuli jotenkin sopivaan aikaan. Voitte kai ajatella, miten ikävä täällä olisi ollut, muuten. Kun minua haluttaa, menen minä nyt ja asetun hänen ikkunansa eteen ja suutelen hänen ruusuposkiaan, mutta tarvitsematta tehdä edeltäkäsin mitään aviolupausta… En ole minuuttiakaan ajatellut rakkautta ja vielä vähemmän avioliittoa… Mutta minua todellakin hävettää, että minun pitää istua ja uskoa tätä teille… Minkä tähden te ette jättäneet minua rauhaan?"

Hänen ystävänsä huomasivat hänen olevan suuttuneena täydellä todella ja he kiiruhtivat vetämään toista virttä. Heidän tarkoituksensa ei ollut suututtaa häntä toden perästä.

"Minkä tähden sinä niin suutut, sehän ei ole ollut koskaan tapasi", nauroivat he. "Eikö vähäinen leikinlasku ole sallittu ystävien kesken? Ei kukaan ihminen Pragissa puhu sinun olevan rakastunut tai aikovan naida, emmekä me eikä kutkaan muut aijokaan tehdä sinusta pilkkaa. Meidän pisti päähämme kiusata sinua, kun teidän palvelustyttönne kertoi meille, että sinä joka ilta menet tervehtimään tuonne metsässä olevaan tupaan, jossa taitaa olla sellainen tyttö, joka hänen kertomuksensa mukaan on täydellisyys itse. Tunnemmehan me sinua kylliksi, jotta tiedämme, että jos oletkin ruvennut hänen kanssaan pieniin asioihin, niin olet tehnyt sen ainoastaan ajan ratoksi. Miten sinä voit edes luulla, että me täydellä todella epäilimme sinun aikovan naida kyläräätälin tytön, tai mikä se ukko liekään ollut!… Ei, Otik, tänään sinä et ymmärtänyt leikkiä! Voit kernaasti hankkia tänne maljan punssia, niin tyhjennämme sen ja unohdamme nuo tyhmyydet."

Otik ei uskonut, että se, mitä he olivat sanoneet, oli ollut heidän omia päähänpistojaan, mutta hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he näyttivät aikovan lopettaa sukkeluutensa ja johtaa keskustelun toisiin asioihin. Hän veti helpotuksen huokauksen ja toivoi vaan, että olisi voinut yhdellä kertaa ja samalla karkoittaa tämän lyhyen hetken mielestään.

Hän nousi mielellään ja avasi oven, aikoen huutaa Ankaa. Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Muutamia kummallisia ääniä tunkeutui hänen korviinsa vinniltä, ja hän huomasi puolipimeässä Jenikin, joka nojautui ääneensä nyyhkyttäen porraskaiteeseen.

Mrakot muori oli käyttänyt tätä tänään Ankan apulaisena tarjoamisessa. Hänet oli lähetetty ylös viemään täytettyä oluthaarikkoa, mutta oli odottanut oven ulkopuolella, kunnes Anka tulisi ja ottaisi sen häneltä, sillä hän oli liiaksi kaino uskaltaakseen itse mennä vieraiden luokse. Sitä paitsi oli Anka pyytänyt häntä viipymään siellä siksi, kunnes hän tuli korjaamaan ruokaa pöydästä, sillä silloin soveltui hänen hyvin kantaa alas lautasia. Odottaessaan hän oli tullut tahtomattaan kuunnelleeksi keskustelua, ja vaikka hän ei olisi kuunnellutkaan alusta alkaen, olisi hän luonnollisesti tehnyt sen heti, kun hän alkoi ymmärtää, että se koski hänen omaa sisartaan.

Tällä kerralla pelästyi tohtori Jenikiä yhtä paljon kuin Jenik oli pelästynyt tohtoria, hänen tuodessaan ruusu- ja liljamehua.

"Minkä tähden sinä itket?" kysyi Otik epävarmalla äänellä.

Jenik oli oikaissut itsensä.

"Sen te tiedätte parhaiten itse", vastasi hän, tarkastellessaan tohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.

"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin hölmö!"

"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte, että te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka kujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen."

"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi kaikki", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta erilleen.

Jenik ainoastaan hymyili halveksivasti.

"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole ollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että sinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä tervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta kokoon muutamia valheita… Jos sinä todellakin suutuit minuun silloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja huusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa. Kas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki tyhmät kuvittelut mielestäsi."

Näin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja tarjosi sitä pojalle.

Mutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.

"Rahan te voitte pitää itse!" huusi hän vihoissaan. "Minä en anna lahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon kertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen te olette…"

Ja ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt rajusti portaita alas ja ulos pihalle.

Tohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti, mitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai huudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi. Jenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika panisi sen täytäntöön.

"Enefa ei ole uskova häntä", lohdutteli hän itseään; "ja vaikka hän uskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon hänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi enemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!"

Tohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä. Hän joi olutta, viiniä, punssia — kaikkea, mitä hänen ystävänsä kaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän onnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi pistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee kotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä — hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä luotaan, karkoittaa sitä. "Hän ei tule uskomaan Jenikiä", vastasi hän itselleen puoleksi koneellisesti; "hän ei tule uskomaan Jenikiä", kertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen katseen pieneen tupaan.

Mutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut itselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa mielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi arvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.

Jenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää, minne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä ja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty, kun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin, sen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti olla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan saavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. — Viimeistä hän ei luonnollisesti sanonut ääneensä.

"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä, juuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?" tiedusteli Otik.

"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta", vastasi Anka innoissaan. "Hän on muutoin hyvin tarkka."

Tohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla tolalla.

"Minä en voi mitenkään antaa tämän mennä menoaan", ajatteli hän, "minun täytyy asettaa jotenkin, että pääsen erilleni näistä painajaisista ja saan vielä tänä päivänä puhutella Enefaa. Minä menen hänen luokseen iltapäivällä, kuten tavallisesti, jotta hän näkee, ettei minulla ole huono omatunto, vaikka tiedän, että tuo kirottu poika onkin mennyt valehtelemaan jos mitä minun niskoilleni. Se on oleva vaikea hetki, mutta minun täytyy kestää se, ei auta. Enefa rupeaa tietysti itkemään ja valittamaan ja antaa minulle runsaasti nuhteita ja soimauksia, mutta, kuten sanottu, minun täytyy kestää Niin kauan kuin voin, kiellän minä ja sanon, että Jenik on kuullut väärin, mutta jos se ei auta, niin sanon suoraan, mistä syystä minun täytyy pitää salassa suhdettani häneen. Hän ei tunne minun maailmaani, joka on monessa suhteessa hyvin huono ja halveksittava, mutta jossa minä nyt kuitenkin elän ja johon minun siitä syystä täytyy alistua, tahdonpa sitten tai en. Hän ei aavista, minkälaista naurua sellainen yhdistyminen kuin minun herättää — ei olisi puoleksikaan niin vaarallista, jos hän olisi ollut kapakkatyttö tai tanssijatar. Ihmiset herkeävät aivan yksinkertaisesti kunnioittamasta minua. Tämä minun täytyy hänen antaa selvästi ymmärtää, ja silloin hän kyllä huomaa, etten minä voinut tehdä toisin; on kai meillä velvollisuuksia itseämmekin kohtaan. Sitten minä kerron hänelle tuumani, että käytämme matkoihin sen ajan, jona hänen on opittava suuren maailman vaatimuksia. Jotta hän näkisi minun tarkoitukseni olevan rehellisen, puhun minä isoisän kanssa asiasta ja tunnustan hänet ukolle kihlatukseni. Mutta heidän täytyy luvata minulle, että pitävät asiaa vielä jonkun ajan salassa."

Tehtyään tämän suunnitelman, alkoi tohtori täytellä vieraidensa laseja jos mahdollista vielä ahkerammin kuin he itse olivat tehneet aikaisemmin. Lopulta he voivat tuskin seista jaloillaan. Lepertelevin kielin ilmoittivat he haluavansa mennä maata hetkeksi. Tohtori, joka ei toivonut muuta, saattoi heidät heidän huoneeseensa eikä jättänyt heitä, ennenkun kuuli heidän kuorsaavan. Kun hän oli varma, etteivät he heräisi vähällä, kiiruhti hän kiireisin askelin Enefan luo. Jos se kielikello Jenik todellakin oli saattanut jotain harmia aikaan, niin laitettiin nyt taas kaikki hyvälle kannalle.

* * * * *

Kun tohtori tuli Podhaiskyn mökin luo, näki hän ukkovaarin menevän metsään päin.

"Jos Enefa on nähnyt minut ja lähettänyt pois ukon, niin täytyy minun valmistautua nuhdesaarnaan, joka riittää", ajatteli Otik, pakoittaen itsensä hymyilemään.

Hän astui tupaan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen; huone oli tyhjä. Enefan pöydällä ikkunan vieressä oli kaikki ylösalaisin, ja sen vieressä lattialla tohtori huomasi jotain mustaa — joukon vaatteita, luuli hän. Vasta katsottuaan tarkemmin, huomasi hän, että se oli Enefa itse. Enefa puoleksi makasi lattialla, pää tuolin nojassa, ja kaikesta päättäen oli hän jo kauan ollut tässä asennossa. Nähtävästi se ei ollut satunnainen, vaan oli hän vaipunut siihen, jonkin kovan, aavistamattoman iskun satuttamana.

"Sinä itket!" huudahti Otik ja täynnä hellyyttä ja levottomuutta kiiruhti hänen luokseen.

Enefa avasi silmänsä — ne olivat verestävät, ja nähtyään tohtorin sulki hän ne niin äkkiä, kuin niihin olisi pistetty tulikuuma rauta.

"Minä olen jo itkenyt kylliksi", vastasi Enefa liikahtamatta.

"Mutta mitä sitten on tapahtunut? Oletko tullut sairaaksi siitä kun viimeksi tapasimme?"

"Olen ollut sairas jo kauan, hyvin kauan."

"Enkä minä… tiedä siitä mitään!…"

"Minä olen sairas, siitä syystä että olen oppinut tuntemaan sinut."

Tämä oli pahempaa kuin kaikki nuhdesaarnat, pahempaa kuin kiivaimmat moitteet. Ensi kertaa sanoi Enefa Otikia sinuksi, mutta vaikka tämä usein oli pyytänyt sinuttelemaan itseään, ei häntä nyt ilahuttanut ollenkaan, että Enefa täytti hänen toiveensa. Enefan sinuttelemisessa oli jotain kovaa, halveksivaa; Enefa ei lähennyt häntä tällä tuttavallisella nimityksellä, vaan tuntui halveksivan häntä.

"Mitä sinä tarkoitat?" änkytti hän.

"On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun ihmisen sydän särkyy", kuiskasi Enefa, ja tämän sanottuaan vaipui hänen päänsä tuolilta lattialle.

"Enefa!" huudahti tohtori epätoivoissaan, nähtyään tytön heikkouden, joka ei voinut olla seurauksena muusta kuin kauheimmista sielun tuskista. "Ole järkevä, oma Enefani!"

"Niin, ole järkevä, Enefani!" toisti Enefa soinnuttomalla äänellä. "Huomaa vihdoinkin, minkälaisen miehen tähden olet unohtanut rukoilla vanhempiesi, isoisäsi ja veljesi puolesta, ja tiedä, että Jumala nyt rankaisee sinua siitä!"

"Minä en käsitä sinun katkeruuttasi", kuiskasi Otik uskaltamatta katsoa Enefaa silmiin. Hän tunsi olevansa aivan murtunut Enefan tuskasta. Nyt vasta hän huomasi, mitä oli tehnyt.

"Enkä minä käsitä sinun röyhkeyttäsi!" huudahti Enefa, istuutuen yhtäkkiä tuolille. "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Mitä sinä tahdot täällä? Miten sinä uskalsit vielä kerran astua meidän kynnyksemme yli? Tahdotko nauraa minulle vasten silmiä, valehdella minulle vasten silmiä?"

"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä sanon sinulle, että sinulle, kuule, sinulle minä en ole koskaan valehdellut!"

"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on sama se — vale kuin vale… Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä minulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä valehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole koskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle ikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot…"

Ja hän vaipui uudelleen lattialle. "Lopeta jo, elä kiusaa enää itseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan muutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta Jumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä luulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä kehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan antanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa… Ja vaikka minä en tunnustanutkaan heille, miten suuri minun rakkauteni on sinuun — minä sanon sinulle sitten syyni — niin ethän sinä voi epäillä, ettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!…"

"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua siten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja solvannut minua ystäviesi silmissä", vastasi Enefa ja oikasihe uudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: "Usein iltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun kävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut juosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken kanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen. Mutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en? Rakkaudesta sinuun! Se se oli — minun ääretön rakkauteni sinuun — joka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan minun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on hullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori käyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja se, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut minuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun tähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut, etteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta pahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä ja kuluttaaksesi aikaasi — huvitteletpa sitten tai luet tai rakastat — sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne… Voi, sinä olet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä vakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi loppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi juureen — ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!"

"Enefa!" huusi tohtori.

"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla äänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi häväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä sinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se ollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä pilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi minä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita minulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden sinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset rakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen ansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun jalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan sinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja katoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani yhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!… Mutta nyt, nyt… Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni varmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä harjoitat häpeällisintä kaikista ammateista — esiinnyt maailmalle kuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta ikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin sinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä sinä olit minun mielestäni!… Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan, mutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita heitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut aavistustakaan… Sinä, sinä moitit maailmaa petollisuudesta, sinä itkit sen vikoja, sinä tahdoit pelastaa sen, sinä nousit sen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi — sinä!! Oi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin pian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin yksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on minut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään tahtoisi olla — se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni on kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka sinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle, kun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan, esiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä ole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä välität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi maailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin ihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin olemaan."

"Riittää!" huudahti Otik. "Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä minun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton. Ainoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat sovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi. Minä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten loukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin osotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole koskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin rakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni sovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt minua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä tunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että toverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan varma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja tehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten paljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille."

"Kaikki muut", toisti Enefa hitaasti ja painolla. "Oletko sinä sellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit sivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen sekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin samanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden — kun sinä olet samanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen — sinä et liity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut ainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä? Minkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä annat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman, arvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun sinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?"

"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun pitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta rakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä tarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun johtotähteni, minun omatuntoni."

"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle tielle!" nauroi Enefa katkerasti. "Vaimon on siis oltava miehensä kasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi kuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat olleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää talonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä tai ei ole tehtävä! Niinkö on laita — sulkekaa sitten koulunne, te kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän taitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä paremmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut mitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan, oppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! — Ja minä, joka pidin oppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli yhtä kuin jalo mies! — Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut sitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden ja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?…"

"Sinä otat kaikki niin syvästi."

"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin sinä?"

"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi edessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se ei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä kerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan tottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun suuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan oli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä tänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain toverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä kerroin teille muutamia valheita — en nyt muista mitä. Tässä te näette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'."

Enefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.

"Sinun häissäsi en ole minä morsian. Minkä tähden minä menisin sinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden kasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne ovat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina — siinä ei ole vähintäkään ansiota. — Mitä hyötyä on olla kaunis mies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja jos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät saa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi. Mitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi, sen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen jälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa ajatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta — ettet sinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun kunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä, ja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin tytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla — hänen ajatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto."

"Koulumestari!" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja hatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. —

Tultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja kantaa heti alas matkalaukut.

Kun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän säikähtyneenä poikansa luo.

"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?" kysyi hän kyyneleet silmissä.

"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan", vastasi tohtori tylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.

"Jos sinusta on niin, niin se on tietysti niin", vastasi äiti loukkaantuneena, eikä hän koettanut sanallakaan pidättää poikaansa, vaikka tämän lähtö kumosikin hänen elämänsä rakkaimman toiveen.

"Tässä te näette, miten tehdään, kun ollaan korvia myöten rakastunut ja sanotaanpa ajattelevan naimistakin", huusi Otik seuraavana aamuna, noustessaan vaunuihin, joiden oli vietävä hänen ystävänsä Pragiin. Nämä luulivat sitä leikiksi.

"Ei, minä olen kokonaan teidän, minä matkustan teidän kanssanne", vastasi hän, purren salaa hammasta raivoissaan.

"Mitä nyt…" he eivät lopettaneet lausettaan, mutta tarkastelivat häntä uteliaasti. He tarkoittivat: mitä nyt ompelijatar sanoo?

Otik kohautti hartioitaan niin välinpitämättömästi ja huolettomasti kuin sopiikin Pragin kaikkien 'vastustamattomien' tähdelle, mutta hän ei voinut estää itseään samassa, kalpenemasta valkeaksi kuin lumi.

Tohtori Otikin ei enää tarvinnut pelätä mainettaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan polttanut siipiään, vaan oli lähtenyt voittajana joka taistelusta. Hänen arvonsa oli uudelleen vakaantunut, mutta miten kalliilla hinnalla hän oli sen takaisin lunastanut, sitä hän ei uskaltanut ajatella!

* * * * *

"Minä olen kokonaan teidän", oli tohtori virkkanut istuutuessaan vaunuihin, palatakseen Pragiin, ja mielessään, joka oli täynnä sanomatonta karvautta, lupasi hän pitää sanansa ja heittäytyä entistä uhemmin huvien pyörteeseen. Enefa oli saava nähdä, miten vähän hän hänestä piittasi ja että hän oli unohtanut moisen kylätohtorin ennen Pragiin tuloaan! Voi jospa hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten kostaa Enefalle! Hän olisi antanut puolet elämästään, jos olisi saanut nöyryyttää tuon tytön — karvaasti, syvästi, samoin kuin Enefa oli tehnyt hänelle. Koko matkalla hän ei ajatellut muuta kuin sitä, vaikka hän kyllä puhelikin ja laski leikkiä ystäviensä kanssa.

Setä otti hänet vastaan avosylin, mutta kummastui veljensä pojan kalpeutta ja synkeyttä, jota ei edes hänen mielistelevä hyväntahtoisuutensa voinut poistaa. Hän aavisti, että oli tapahtunut jotain, joka oli tehnyt nuoreen mieheen syvän vaikutuksen, mutta mikä se mahtoi olla, siitä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta. Hänelle ei olisi ikinä juolahtanut mieleen, että Otik, huikenteleva Otik, oli saanut syvimmän sydänhaavan vuoristossa, ja sen oli saanut aikaan köyhä talonpoikaistyttö, joka oli antanut hänelle rukkaset. Paremminkin hän olisi ollut taipuisa luulemaan, ettei äiti ollut tahtonut päästää poikaansa luotaan, ja että muisto jostain vastenmielisestä kohtauksesta vielä vaivasi Otikia, joka oli kenties tullut vastanneeksi äidille kiivaammin kuin hän oikeastaan olisi tahtonutkaan.

Asianajaja antoi hänelle muutaman päivän lepoaikaa, ja sen jälkeen hän teki kysymyksen, minkälaiseksi veljenpoika oli ajatellut tulevaisuutensa. Aikoiko hän elää ainoastaan rahoistaan, vai aikoiko hän hankkia itselleen jonkun toimialan?

"Minä olen tehnyt päätökseni siinä suhteessa", vastasi Otik; "minä aijon antautua jollekin alalle, jossa minulla on toiveita saada etevä asema." Ja taaskaan hän ei ajatellut muuta kuin Enefaa. Miten se oli ärsyttävä koulumestaria, jos tämä saisi kuulla, että hän, jota Enefa oli sanonut arvottomaksi palvelemaan ihmiskuntaa, oli vaikuttavassa virassa ja että hänellä oli monen ihmisen kohtalo kädessään!

Setä hykerti tyytyväisenä käsiään.

"Silloin sinun on valittava virkamiesura, jota minä sitä paitsi olen neuvonut sinulle jo kauan", sanoi hän. "Sillä mikä onkaan asianajaja? Ei mikään muu kuin hyvästi palkattu palvelija. Tosin hänen toimensa on paljoa tuottavampi kuin virkamiesala, mutta sitä ei sinun tarvitse ajatella; kunnia ja menestys on kaikki, mistä sinun tarvitsee huolehtia. Minä toivon voivani pian auttaa sinut päämaaliin, sillä minulla on monta vaikuttavaa ystävää ja puoltajaa; minä autan mielelläni heitä, ja siitä syystä hekin auttavat minua puolestaan — ainahan se mäki velkansa maksaa. Tietysti se tulee sinulle maksamaan vähäisen, jos tahdot päästä pian ylennetyksi. Mutta menoihin kai sinä et katso. Joku aika täytyy sinun luultavasti palvella palkattakin päästäksesi sitä pikemmin päämäärääsi."

Otik nyökäytti innokkaasti päätään ja antoi sedälleen vallan toimia niinkuin tämä näki parhaaksi; pikainen menestys oli pääasia, eikä tehnyt mitään vaikka se veisikin suuria summia. Hän oli jo näkevinään itsensä jossain korkeassa virassa vähän matkan päässä kotipaikastaan. Viimeksi mainittuhan kuului ohjelmaan, sillä silloin oli Enefa saava alituiseen kuulla puhuttavan hänestä ja täytyi hänen alituiseen muistaa, että Otik se oli seudun mahtavin mies — monen kohtalon herra.

Päivällä ei tohtori ajatellut muuta kuin miten hän voisi kostaa Enefalle; Enefa oli hänen mielestään hänen katkerin vihollisensa ja häntä hän vihasi koko sielustaan, tai ainakin luuli sitä tekevänsä. Mutta tuskin oli yö tullut ja uni sen mukana, ennenkun kaikki muuttui. Unessa näytti hänen mielestään kaikki olevan ennallaan; hän oli vielä vuoristossa ja eli onnellisia, iloisia päiviä Enefan vierellä. Hän istui vanhassa mökissä Enefan ja isoisän luona, näki miten viimeiset päivän säteet, jotka olivat tunkeutuneet esille puutarhan lehtien lomitse, hajoittelivat kultasia säkeniä Enefan kumaralle päälle ja sysimustille palmikoille, jotka kaunistivat kuin ruhtinaallinen ruunu hänen päätään. Hän näki Enefan omassa huoneessaan, silloinkin kultaisen päivänvalon ympäröimänä, ja kuuli hänen ylpeällä, väräjävällä äänellä kertovan esi-isistään, jotka kaikki olivat olleet hurskaita miehiä ja jotka elivät Jumalan tahdon mukaan. Välistä tuntui hänestä siltä, kuin kukka, pehmoinen, tuoksuva ruusu, olisi hipunut hänen otsaansa pitkin, ja silloin hän tiesi, että se oli Enefan käsi.

Millä vihalla hän muistelikaan näitä unia sitten herättyään! Hän tahtoi päästä niistä erilleen hinnalla millä tahansa ja heittäytyi sellaisiin hurjasteluihin, että hänen toverinsakin ihmettelivät ja tuumasivat hänen menneen liika kauaksi. Mutta ei mikään auttanut; palasipa hän miten räyhäävistä huveista tahansa, aivan huumeuksissa naurusta, melusta ja viinihöyryistä — hän oli tuskin ennättänyt vaipua unen helmaan ja päästänyt haaveet irralleen sielussaan, ennenkun hän taas eli onnellisia suloisia päiviä vuoristossa, ja koulumestari oli hänen uniensa kaikkivoipa kuningatar.

Sillä aikaa oli setä puuhassa. Joka päivä sai Otik maksaa tuntuvia summia milloin mihinkin lahjaan jollekin vaikuttavalle ylimykselle, jonka suosio voitettiin kokemusten mukaan parhaiten sellaisilla keinoilla. Vanhan tapansa mukaan pisti setä samalla puolet saadusta summasta omaan taskuunsa. Ei kai kukaan voinut pyytää, että hän palvelisi veljensä poikaa ilmaiseksi; hänellä oli perhe, hän alkoi vanhettua, ajat eivät olleet yhtä hyvät kuin ennen, ja hänen täytyi ajatella vanhuutensa päiviä.

"Asiasi on niin hyvällä kannalla kuin suinkin", selitti hän melkein joka päivä. "En tosin luule sinun vielä tällä viikolla saavan määräystä; mutta kauan se ei viivy — kaikki on hyvällä kannalla."

"Tänään minä olin osastopäällikkö D:n luona", sanoi hän kerran, "hän otti minut ystävällisesti vastaan ja lapasi tehdä hyväksesi kaikki voitavansa. Mutta ellen erehdy, on hänellä erityisiä toiveita sinun suhteesi. Minä kerroin hänelle tietysti, minkälainen asema sinulla on, ja heti kun hän sai kuulla, että sinä olet rikas ja naimaton, enentyi hänen herttaisuutensa kaksinkertaiseksi. Hänellä taitaa olla kotonaan veljen tytär, jota hän koettaa kaikilla tavoin naittaa, vaikka se ei ole vielä tähän saakka onnistunut."

Otik hörpisti korviaan; hänelle juolahti mieleen uusi, loistava tuuma.

"Minäpä otan eukon!" ajatteli hän voittoisasti. "Se kiusoittaa tuota sapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut heti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin kuitenkin olla nyt ainakin kihloissa."

Ja vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä tanssiaisissa.

Siellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin tarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut hänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa ottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja, joilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta — kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa, ihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin mukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan tanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia, uskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä miellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat ylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin sivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää yhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon kuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme mahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei' tai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat vaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.

Tästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien tanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti, ketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi ottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva neitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä tarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa. Väliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin välinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon mukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti ja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan oli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen, kenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman jokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä näöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa, saadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet, jonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli nöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten vähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.

Mutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään saanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi, herkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui jotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun tai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan: "Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi." Jos hän otti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: "Kaikki, mitä sinä teet, sen sinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla ole mitään vakaumusta." Istuessaan iloisessa seurassa: "Minkä tähden sinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi kuin kaikki muut?" Toisen kerran taas: "Minkä tähden minä menisin naimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa tuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole mitään muita ansioita, niin en minä halua sinua."

Vaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen ja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa äidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli oppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä tunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten j.n.e.

"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen", ajatteli hän vahingoniloisena ja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan lähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä hän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan. Mutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella odottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta kuin nämä rivit:

"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut sinua kasvattamassa."

Otik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.

"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä vähemmän, että isäni inhosi häntä", murisi hän vihoissaan ja lähti valittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön vanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin kutsuttujen joukossa.

Ihmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta siitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti vihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä, ja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin naimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes nekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut nähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!

Hänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari kirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta neitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin kirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.

Mutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä. Ensimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui hiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan hajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja enimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella. Kaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin huomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti säilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi hänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja käänsi hänelle selkänsä.

Hän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti hänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat nuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka oli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän korkeata suosiotansa — mutta nuori mies ei tullut. Hän istui komeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä mihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan valveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon tunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet takaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut elää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki, kaikki… Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!

Hän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä seurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan häntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän seurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä sama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että kaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.

… Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli kukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten lämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! — — Tohtorin sydän ikävöi sinne.

Ihmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa voi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne ja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen kalu, niinkuin jokainen tietää.

Senkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin iloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla tuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?

Tässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.

Hänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi myrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva koski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat taistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen vaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän. Hän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi kaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.

Myrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli sen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten hänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa samojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy korkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa saari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien kuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin on varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne voimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.

Vihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin huolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat, jotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet heränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen varmistamisesta — ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden suru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa kuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten kultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.

Lopulta — ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän oli koskaan palannut ravintoloista — lopulta hän hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.

"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten minä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena, ettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!" hän enemmän nyyhkytti kuin huusi. "Hänen joka sanansa minä vahvistan teoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta, olenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen kun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan häntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin inhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää elämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se, johon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies menetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole koskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta minä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin näihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa itselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman arvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi ole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että kadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja kenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan maata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en missään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun sokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen osottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua mielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi: se osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen periaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka seurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani tekeväni joskus jotain suurta ja kaunista — mutta, voi, miten pian silloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet! Sinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi, Enefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista ja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt ainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah, Enefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit! Jos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa takaisin mitä olen kadottanut — mutta voisinko minä… minä… Miten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen minä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden, rikkauden, loistavan tulevaisuuden — epäilemättä hetkeäkään. Entä minä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!… Mutta enkö todellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö minun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma koulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan. Kenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt minun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta niinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä luultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa erehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!…"

Otik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli edestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle, että tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.

* * * * *

Kului viikko — viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja taistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura mielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen. Kenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja olisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt vaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi kuitenkin myöten kuten aina.

Päivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä, ja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle. Mitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi voinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli alkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko kaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa se tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan hongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein kylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan vakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä' ja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se, ettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten ennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.

Siis: ei mikään pidättänyt häntä, mutta kaikki veti häntä sieltä pois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän viimeisen, ratkaisevan päätöksensä:

"Minä palaan kotiin äidin luo!" huudahti hän, samalla kun hän, tuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli kuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna: "Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan minä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin minä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen maaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut asettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme pyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa heille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti, täyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt elämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä, mitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi — sinä luulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi — mutta minä rupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä saat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää, parempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa leskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa, köyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot — kenties sinä silloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi; ja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä muistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka etsii anteeksiantoa."

* * * * *

Mrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta ovesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti kirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin katsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän huokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin hauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja vaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli yltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken elämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen vuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun häntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt, missä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän…

Silloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti päätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan monta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin surumielisenä.

"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!" huudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.

Mrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi yht'äkkiä.

"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin kukaan muu", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. "Jos olisin jäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä elämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että minä teen sen!"

Äiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla pelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen kyyneliinsä.

"Jumalalle kunnia ja kiitos!" huudahti muori. "Vihdoinkin sinä olet saanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä et ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet niin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?… Mutta ei, elä kerrokaan sitä minulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka, tule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet — tosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!… Ja sitten heti kahvipannu tulelle!"

Mutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän istuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen väliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin kuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli tapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä peittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.

Mrakot muori pudisti miettivänä päätään.

"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani", vastasi hän, "ja hän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka kiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään luotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän antaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja sellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen kun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään Podhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä tänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt häneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut. Minua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä; enhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi… kenties he odottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs minä olisin voinut…"

"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan voi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne", huokasi Otik.

"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa", lohdutteli häntä äiti.

Otikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä todella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä kanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea, ja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja mitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti aikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.

Kun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien kanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja kohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä, jotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän voi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa naurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen, oli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. "Ja minä joka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!" ajatteli hän väliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa hyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.

Päivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana 'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden käsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui häneltä vielä todellisesta onnesta — kaikki, luuli hän joskus itse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei ollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut vuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa, Otikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan, ettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä niin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli unohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä Enefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin meni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen paikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili Jumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen leppymättömyydestään.

"Se on kuitenkin liikaa", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli tuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti väliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti hymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä iloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja sanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin huomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli ainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.

"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä menen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen ajatukseni", sanoi muori harmissaan. "Varmaankin hän nyt kuulee kaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en ole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut; minä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta nyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen puoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo suvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen tähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa, niin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että hän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä Enefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet syytää sellaista miehelle vasten naamaa."

Samaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan rakastaneen häntä.

"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin päinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän lahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä tunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni leijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se meni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän kiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta on tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä häntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen sen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä ajatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini mukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini ja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin vaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa minulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin tehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut."

Seuraavana sunnuntaina, Mrakot muorin mentyä kirkkoon, otti Otik pyssynsä olalleen ja läksi 'mustalle nurkalle'.

Hän ei pettynyt toiveessaan. Korkealla vuorella, pyökkimetsän rinnassa, istui Enefa suuren vanhan puun alla, rukouskirja polvellaan. Mutta hän ei lukenut sitä; kädet lepäsivät ristissä sen lehdillä, ja katse liikkumattomana tuijotti avaruuteen. Otikista tuntui siltä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut pakahtua säälistä ja rakkaudesta, niin kalpealta ja kuihtuneelta Enefa näytti. Ja tämä oli hänen syynsä! Hänen täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut esille metsän suojasta ja heittäytynyt katuvana Enefan jalkoihin.

Sen sijaan hän otti hitaasti muutamia askelia eteenpäin, ei vielä varmana miten puhuttelisi Enefaa. Enefa oli varmaankin kuullut askeleet, sillä hän käänsi päätään. Hehkuva puna kohosi hänen kasvoilleen, nähtyään kuka tuli kävellen metsästä. Mutta kun Otik sitten pysähtyi hänen eteensä, näytti hän taas yhtä levolliselta ja välinpitämättömältä kuin äskenkin, ja hänen kasvonsa näyttivät muuttuneen jääksi. Kiivaimman vihan välähdys tai katkerin ylenkatse eivät olisi koskeneet Otikiin niin kovasti kuin tämä kylmä katse. Hän taisteli kauan sisällistä liikutustaan vastaan, ennenkun voi puhutella Enefaa.

"Sattuma ei ole tuonut minua tänne", sanoi hän lopulta väräjävällä äänellä, "vaan toivo saada tavata teitä."

Enefa rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Enkö saa sitten olla rauhassa täälläkään!" Mutta ääneensä hän sanoi samalla välinpitämättömyydellä, jota kasvotkin ilmaisivat, ja äänellä, joka oli täydellisesti vakava:

"Jos tohtori haluaa minulta jotain työtä, niin pyydän sanoa, etten voi tehdä teille palvelusta."

"Se oli julmasti sanottu!" huudahti Otik.

Enefa istui niin rauhallisena, kuin ei olisi kuullutkaan tohtorin huudahdusta, ja katsoi uudelleen avaruuteen.

"Se oli julmasti sanottu!" toisti Otik, ja tuskansa valtaamana nojautui hän pyssyynsä. "Sitä että te karkoittaisitte minut luotanne tällä tavoin, en minä kuitenkaan aavistanut, vaikka tiesinkin teidän pitävän minua halvassa arvossa — halvemmassa kuin minä kenties ansaitsenkaan."

"Minä en ajattele teitä koskaan", keskeytti Enefa hänet.

"Koulumestari!" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä. Poistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin kiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.

"Elkää pelätkö!" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt kuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. "Minä en tullut tänne ollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä olen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani sanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun tähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet minut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta viasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita, vakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä minusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä kuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen tähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on kysymys lähimmäisestä."

Silmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi hän — ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:

"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni; paremminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on tapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki varoittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi…"

"Enefa!"

"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän minulta", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä. "Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan minulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän luulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset, jotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön, kiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole koskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni. Te otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu lapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi alkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt meille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä oli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani."

Ja nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.

Otik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa oli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä yhtä syvälti.

"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi", sanoi hän, ja hänen äänensä kuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman hän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä loukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli olevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti ainoastaan nöyryyttää häntä. "Opettavathan ne taulut, että kaikki, jotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä katselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi kenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten paljoa parempi sinä olet minua — niin paljon, että kiusaat itseäsi minun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen omille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua todellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten nyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni muutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä ja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin sinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja katuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut minulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän tuhlaajapojan rinnalleen — ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen tuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin valmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on aivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli oikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään rakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan todellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla, ja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan minun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä. Sinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden edessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole hituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät rakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa halvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan parantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut täydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä et ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa ja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et rakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat sinuun. Sinä…"

Samassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja synnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa rauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa. Huolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään, jossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni ja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli tullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja satuttanut häntä käsivarteen.

Enefa hyppäsi seisomaan, ja nähtyään miten veri alkoi tihkua Otikin sormien välistä, hänkin kalpeni. Hän lähestyi Otikia kiireesti, ja kun levottomuus esti häntä puhumasta, antoi hän Otikille ainoastaan merkin ottaa pois toinen kätensä käsivarresta, jotta hän saisi nähdä haavan.

Mutta Otik väistyi syrjään ja kielsi kylmästi Enefan avun.

"Elkää viivyttäkö minua turhan tähden!" huudahti Enefa kärsimättömästi ja huolestuneena. "Minun täytyy heti tutkia haava ja koettaa saada pois haulit, jos ne vielä ovat siinä. Muutoin voi siihen tulla kuume ja te saatte pahemman kipeän kuin tarvittaisiinkaan. Onhan sitä paitsi mahdollista, että haava on syvä ja vaarallinen."

"Elkää suinkaan vaivatko itseänne! Teillä ei ole vähintäkään syytä tahrata siveellisiä käsiänne niin halveksittavan ihmisen verellä."

"Lopettakaa leikinlaskunne; tämä ei ole sopiva hetki leikintekoon. Antakaa minun katsoa haavaa!"

"Te voitte olla varma, että vaikka se olisi monta vertaa syvempi ja vaarallisempi kuin se on, paranee se kuitenkin paljoa aikaisemmin kuin ne haavat, jotka te olette tehneet minuun julmilla sanoillanne. Jokainen niistä on haavoittanut minua ja tunkeutunut minun sydämmeeni kuin sata terävää tikaria."

"Voi, katsokaa miten veri juoksee nuttuanne pitkin! Elkää tuhlatko aikaa tarpeettomilla sanoilla, kun joka hetki on kallis!"

"Mitä siitä, jos vereni juoksee kuiviin. Juoskoon minusta nähden vaikka viimeiseen pisaraan asti."

"Miten te puhutte min syntisesti? On aivan kauheaa kuulla teidän puhuvan tuolla tavoin ja vieläpä tällaisella hetkellä! Kenties olette saaneet oikein ilkeän haavan, josta teillä voi olla ikävyyttä koko elinaikamme! Voi, odottakaa, pysähtykää silmänräpäykseksi — siksi vaan, että saan sidotuksi tämän nenäliinan käsivartenne ympärille!"

"Minä en huoli teidän sitomisistanne", vastasi Otik kiukuissaan, "sitä en huoli missään nimessä! Minä en pidä enää elämää missään arvossa. Mitä minulla on tehtävää tässä kurjassa maailmassa? Minä, narri, luulin katumoissani, etten minä itse ollut minkään arvoinen, että minun täytyi oppia kaikki muilta; ja minä ihailin heidän siveyttään ja rehellisyyttään… Mutta nyt minä olen huomannut, että nuo siveelliset ihmiset ovat kuin saippuakuplat; ne loistavat, mutta kun niihin koskee, muuttuvat ne vaahtopisaraksi. Koko maailma on sellainen saippuakupla!"

"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista haavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde; minä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin."

Eivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät rukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin paljon todellista tuskaa ja hellyyttä.

Mutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota Enefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten pääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan vuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin milloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.

"Sitä tietä te ette voi mennä!" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle. "Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova ja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on varjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille."

Ja Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli ennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä kertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties hän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä, hylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen pyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä nyyhkyttäen:

"Te onneton", valitti hän, "varmaankin saatte kalliisti maksaa itsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat kuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan haavastanne…"

"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt teette sitä?"

"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!"

"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra minua."

"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie on teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on todellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto."

Mutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli aikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä kiireellä alaspäin menoaan.

"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!" huusi Enefa, joka vapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan vaivaloisesti seurata häntä. "Jospa edes antaisitte minun kulkea edellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne — nehän pieksävät teidän kasvojanne joka askeleella."

"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina."

"Te nuhtelette minua yhtenään, että minä olen leppymätön; mutta mitä minä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan kiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?"

Otik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat olisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo, josta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki häneltä tien.

"Ette kai aikone hypätä veteen?" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana. "Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä — se on vaan kivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette kuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka olette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen olen tarvinnut paljon vaivoja."

Mutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä toiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei välittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.

Enefa ei voinut kestää tätä kauemman — hän oli rukoillut ja itkenyt kylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois vaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin, ei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän Enefaa kiinni ja lujasti sylissään.

Ääneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää Otikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt pois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon tunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.

"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että kuolema oli minun kintereilläni?" kysyi onnesta huumautunut Otik hellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen haavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.

"Kyllä siihen olisi kulunut ainakin hyvä aika", vastasi Enefa entisellä, hyväntahtoisella hymyilyllään, "katsos, en minä ilman aikojani olekaan saanut 'koulumestarin' nimeä."

* * * * *

Kylätohtorin ja kaupunkitohtorin häät — ne vasta häät olivat! Ei yksikään vuoristolainen muistanut vielä moisissa olleensa. Kaikkia vanhoja häätapoja noudatettiin ensimäisestä viimeiseen asti. Ukkovaari itse talutti morsianta ja kulki nuodeväen etunenässä, kädessään köynnöksillä koristettu sauva. Sillä kertaa piti sulhaspoikien olla oikein varuillaan, jos mieli heidän olla yhtenään sakkoihin joutumatta; isoisä piti heitä siksi hyvästi silmällä!

Yhdessä kohti vaan täytyi poiketa vanhasta hyvästä tavasta: kun soittajat alkoivat soittaa, ei isoisä ollut tanssia alkamassa; siihen hän oli liian vanha. Vasten tavallisuutta täytyi morsiamen tanssia sulhasen kanssa; ja totta puhuen ei morsian näyttänyt siitä olevan ollenkaan pahoillaan.

Sen sijaan tanssasi Mrakot muori Jenik veitikan kanssa (se näytti aivan kuin punavalkoinen nauha olisi ollut kierrettynä suuren kukkavihkon ympärille), kunnekka heitä ei pölyltä ollenkaan nähnyt.