Front matter (continued 2)

Näki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan sillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä kaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit eikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen ympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka luonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten slaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä paransivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita manaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat mahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.

Hiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori makasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut marmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta tervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka hänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen hiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti asettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle puolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas tietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan on käyttäydyttävä — että on tarpeetonta jopa vahingollistakin tervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää vastatervehdystä tai vastausta.

Kaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut; hän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen kestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin alilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän katseen aamulla. Mutta — kuka olisi uskonut! — nyt hän oli itse yhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.

Kun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan. Tehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän keveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä äänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa, jos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista tällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan sekaisin hänen päässään.

Sillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät käteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan otsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti peräkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se tunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:

"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos tulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin menkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos tulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää, raastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman päivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki."

Päätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen maljaan.

"Katsokaa, muori!" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi ilosta, "kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on hyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa pikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori kyllä pian taudistaan."

Ja punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen kasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä oli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu, ettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin sydämmellä.

Luonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain Enefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen kuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin Enefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään. Aamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja, ja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä ja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn peittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön puroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.

"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli 'tietäjä-ämmä'", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua leikilliseltä, "olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi." Sillä siitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan muuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt Enefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä kummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin sinä, mikä on tavallista maalla.

Hänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä "tietäjä-ämmäksi", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa näkyivät, hän vastasi reippaasti:

"Ihminen auttaa voi Ja kaatua kanssa noin. Vaan itse kun kaatuvi Jumal' avuks' saapuvi."

Mutta samassa hän vaikeni ja antoi Otikille nöyrän katseen.

"Elkää pahastuko, että minä vastasin teille tuolla tavalla — aivan kuin te olisitte ollut meikäläisiä. Minä aivan unohdin itseni, kun te katsoitte minuun niin ystävällisesti — minä en ollenkaan tiedä, mikä sopii, — minä en ole koskaan ennen puhunut kenenkään herrasmiehen kanssa."

Ja hän katsoi Otikiin aivan kuin anteeksi pyytäen.

"Sinulle niinä en ole enkä tahdo olla mikään herrasmies", vastasi Otik vähemmän vaativalla äänellä kuin tavallisesti.

Enefa hymyili ja pudisti päätään.

"Ah ette, te ette tietysti tahdo olla herra kenenkään ylitse; sitä ei tahdo kukaan teikäläinen."

Ja tätä sanoessa saivat hänen silmänsä yhtä ihastuneen loiston, kuin niissä oli silloin, kun hän tervehti Otikia niin nöyrästi metsässä.

Otik ei läheskään ymmärtänyt, mitä Enefa oikeastaan tarkoitti ja mitä hän ajatteli sanoessaan "teikäläinen". Mutta mitä hän välitti mietiskellä sanojen tarkoitusta, kuin Enefan silmät puhuivat mitä kauneinta kieltä! Ainoa, mikä antoi hänelle päänvaivaa, oli, millä pelin hän saisi Enefan jäämään luokseen niin kauaksi kuin mahdollista; hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin olla olevinansa sairas ja tarvitsevinansa hänen apuaan.

"Minulla on kipeä paikka tässä kädessä", sanoi hän, ojentaen kätensä Enefalle. "Tiedätkö apua sillekin?"

"Enköhän toki tietäne", vastasi Enefa iloisesti ja alkoi huolellisesti tarkastaa kurotettua kättä. "Mutta minä en voi nähdä tässä olevan minulla mitään parannettavaa."

"Ei, ei sitä näy", vastasi Otik, joka osasi kääntää puheen asianhaarojen mukaan, minkä äiti aivan varmaan olisi pannut turmeltuneen pääkaupungin syyksi. "Mutta minä tunnen saavani jotain kipeää pikku sormen juurelle, minä en voi taivuttaa sormea aivan vapaasti."

"Se on tykkönään toinen asia! Jos luulette sen pahenevan, niin minä luen sille, ennenkun siitä tulee mitään; tahdotteko sitä?"

"Tietysti tahdon!"

Enefa teki ristinmerkin Otikin ja omaan otsaansa; sen jälkeen hän piirusti kolmasti kehän vasemman käden etusormella kipeän paikan ympäri ja lausui vakavasti:

"Heitä jo kasvamasta, sa sairas suoni, Ja jos kasvat, kasva kuni kukkula ja vuori, Sillään seisoneet ne ovat luomisesta saakka. Luoja kuulkoon pyyntöni ja loppukoon jo taakka!"

Hän oli tuskin lopettanut, ennenkun hän äkkiä kiiruhti Otikin luota ja virkkamatta sanaakaan anteeksi pyynnöksi alkoi pestä käsiään pesukaapissa, joka seisoi huoneen nurkassa. Hän teki sitä kauan ja suurimmalla tarkkuudella, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että sairas ydin muuttui siihen, jonka käteen hän ensiksi tarttui. Sitten kutsuttiin Anka uudelleen sisään ja käskettiin hänen kaataa vesi puroon.

"Sinulla on kädet kuin kuninkaan tyttärellä", murahti Otik puoleksi tietämättään. Hän seurasi Enefan pienimpiäkin liikkeitä.

"Niin, mikä sitten, mutta hän ei siltä ole mikään laiskiainen", vastasi äiti terävästi luulemaansa moitteeseen. "Ompeluksiensa tähden hänen täytyy tietysti olla käsistään varovampi kuin muiden tyttöjen; muutoinhan hän ei voisi pidellä neulaa, ymmärrätkö, tyhmyri. Hänen ei tarvitse hävetä valkeita käsiään."

Enefan pestessä oli tohtori tuuminut vielä uuden vaivan pitääkseen häntä siten luonaan. Se oli ainoa keino, sillä hän oli jo kuiskaten kysynyt äidiltä, eikö heidän pitäisi pyytää Enefaa illalliselle, mutta, saanut vastaukseksi, että se, joka "lukee", ei koskaan tohdi ottaa vastaan mitään siltä, jota hän on auttanut samana päivänä. Se voi käydä päinsä vasta jonakin toisena kertana, kun hän sattumalta tulee käymään talossa. Pelko, että Enefa menisi, teroitti tohtorin keksimätaidon ylimmilleen; niin, luulipa hän voivansa tulla todella sairaaksikin, jos niin olisi tarvittu.

"Kun sinä nyt kerta olet ollut niin ystävällinen ja tullut", sanoi hän Enefan palattua sohvan luo, "niin käytän hyväkseni tilaisuutta ja puhun sinulle kaikista vammoistani. Minua vaivaa väliin sellainen horkka, että se on aivan kauheaa." Ja hänen äänensä kuului niin surkealta, kuin paljas vaikeaa horkkaa muisteleminen olisi saattanut hänet tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissänsä.

"Sitä sinä et ole koskaan sanonut minulle", ehätti äiti kummastuneena.

"En, en ole koskaan tahtonut puhua teille tuollaisesta, te säikähdätte niin kauheasti vähimmästäkin. Sitä paitsi toivoin sen menevän pois ajan pitkään. Mutta kun minä nyt olen saanut luokseni niin siivon ja herttaisen tohtorin…"

"Siihen minä annan teille mielelläni neuvon", puuttui Enefa Otikin puheeseen. "Teidän on otettava kolme paahdettua mantelia ensi sunnuntaina mukananne kirkkoon; jokaiseen niihin on teidän ennen messua tehtävä kynnellä yksi pyhäin kuningasten merkeistä, ja sitten, messun jälkeen, on teidän nielaistava jokainen peräkkäin ja kutakin nielaistessa luettava kolme isämeitää ja kolme Ave Mariaa."

Tohtori nyrpisti nenäänsä; se neuvo ei ollut ollenkaan hänen mieleensä. Hän tahtoi, että Enefa itse parantaisi hänet — lukisi hänelle ja panisi kätensä hänen päälleen. Tietämättään tuli äiti hänen avukseen.

"Kuka tietää, etkö sinä, ymmärtämätön poika, vaan kuvittele, että sinussa on horkka", sanoi hän nähtävästi levottomana. "Voihan yhtä hyvin tapahtua, että sinä olet hävittämäisilläsi mitan. Koska Enefa on kerta ruvennut hoitamaan sinua, voi hän kyllä olla niin hyvä ja mitatakin sinut, saadaksemme tietää, mikä sinua vaivaa ja mitä on tehtävä."

Tohtori antoi heti suostumuksensa ja nousi halusta ylös. Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta, mitä "hävitetty mitta" mahtoi tarkoittaa, mutta hän oli tyydytetty tietäissään, että Enefa mittaisi hänet. Hän olisi tahtonut kiittää äitiään tämän onnistuneesta keksinnöstä, jos hän vaan ei olisi pelännyt petoksensa tulevan ilmi; sillä hävytön petturi tiesi yhtä vähän mistään horkasta kuin päänkivistyksestäkään.

Enefa risti vielä kolmannen kerran silmänsä ja tohtorin silmät ja käski hänen sitten laskeutua sohvalta ja paneutua pitkälleen lattialle. Kun tohtori puoleksi hymyillen, puoleksi hämmästyneenä oli täyttänyt hänen käskynsä, otti hän pienen kerän taskustaan. Se oli lankaa, jonka hän oli kehrännyt isoisän käskystä seitsenvuotiaana, sillä jos vanhemmat ihmiset valmistavat sen, niin ei se kelpaa ollenkaan tarkoitukseensa. Tehtyään ristinmerkin kerän yli, lankesi hän polvilleen tohtorin viereen ja rupesi vakavan näköisenä ja suurimmalla tarkkuudella mittaamaan tohtorin pituutta — ensin päälaesta jalkopohjaan ja sitten oikean käden keskisormen päästä vasemman käden keskisormeen. Sen tehtyään hän nousi ylös ja vertasi molempain lankojen pituutta.

Puna kohosi hänen poskilleen; ne eivät olleet yhtä pitkät. Tohtorin pituusmitta oli pitempi kuin leveysmitta.

Mrakot muorikin kalpeni.

"Enkö minä jo aavistanut, että hän oli hävittänyt mittansa", huudahti hän valittaen. "Niin, se on vasta kaunista! Tämä poika ei todellakaan tuota minulle muuta kuin huolia. Olen tuskin viittä minuuttia ollut huolehtimatta hänen sielustaan, ennenkun on sama onnettomuus hänen ruumiistaan. Kunpa hän vaan ei saisi keuhkotautia, sillä sen tavallisesti saa, kun hävittää mittansa. Kaikki tulee tietysti hänen tanssimisestaan ja tupakoimisestaan ja juhlailemisesta ravintoloissa iltasilla. Minä olen aina sanonut hänelle, että siitä tulee kerta kauhea loppu."

"Elkää toki luulko niin pahaa, Mrakot muori", rauhoitti häntä Enefa. "Se, mikä ei ole hyvä, voi tietysti tulla paremmaksi, yhtä hyvin kuin se voi tulla pahemmaksi. Kun vaan tohtori antaa mitata itsensä joka uusi perjantai, saatte nähdä, että hän saa kohta takaisin mittansa: keuhkotaudin saavat ihmiset silloin vaan, kun he jättävät sen tekemättä. Silloin pienenee heidän ruumiinsa yhä enemmän ja enemmän, kunnes se lopulta aivan kuihtuu. Mutta jos vaan tohtori tahtoo mittauttaa itsensä kunnollisesti heti alusta pitäin, tasautuvat kyllä mitat kohta."

"Minä en totta totisesti aijo kysyä häneltä, tahtooko hän vai ei", selitti kauhistunut Mrakot muori. "Hänen täytyy! Jospa kuitenkin tahtoisit auttaa häntä, Enefa! Olen varma, että hän kiittäisi sinua viimeiseen päiväänsä saakka! Jos hän ei tekisi sitä, ei hän ansaitsisi tulla parannetuksikaan. Mutta sitä en voi käsittää, miten mittauksen käy hänen täältä lähdettyään."

Mutta Otik vakuutti pyhästi, että hän antaa Enefan mitata itsensä vaikka kolmasti päivässä, ja ettei hän matkusta takaisin Pragiin ennen täyden määrän saantia. Tämä vakuutus teki äidin melkoista levollisemmaksi ja lempeämmäksikin. Enefa puolestaan vastasi ystävällisesti, ettei hän uskaltanut mitata tohtoria useammin kuin joka kuukauden ensi perjantaina, ja ettei tohtorin tarvinnut viipyä maalla sen asian tähden; jokainen Jumalaa pelkääväinen ihminen, joka uskoi sen, mitä hän teki, voi mitata tohtorin yhtä hyvin kuin hän. Ensimäisellä kerralla vaan tarvitaan joku, joka on tottunut.

Tämän jälkeen hän vaikeni; hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi, ja hän pani langan, jolla oli mitannut, kuusin kerroin, leikkasi poikki sen molemmat päät ja heitti kaksi ensimäistä lankaa ulos puutarhaan ja molemmat toiset tuleen; kolmas pari täytyi tohtorin juoda lasista veden seassa. Jos Pragilaiset edes olisivat nähneet hänen hartautensa, jolla hän katseli valmistuksia. Ja mitä hän itse olisi sanonut, jos joku olisi hänen lähtiessään ennustanut hänelle, että hän ihastuneena nielee vatsaansa pari lankapätkää, jotka muuan talonpoikaistyttö on pannut hänen vesilasiinsa?! Uskomatonta se oli, mutta siltä täydellisesti totta. Hän joi todellisella, teeskentelemättömällä ihastuksella, sillä Enefa piteli hänelle lasia kuin sairaalle lapselle ja luki samalla mitä suloisimmalla, hartaalla äänellä:

"Tää juoma juo! Se pyhän Johanneksen janon voitti. Ja tää on tosi toivon' mun: Se tehköön terveeks' myöskin sun!"

Mutta Mrakot muori ei ollut vielä hetikään rauhoittunut; hän ei tahtonut uskoa Enefan vakuutusta, ettei pojan laita ollut läheskään niin huono kuin hän otaksui. Hän tarkasteli poikaansa katsettaan kääntämättä, silmät kyyneleissä.

"Mieti nyt oikein, oikein tarkkaan, rakas, kulta tyttöseni", pyysi hän, "eikö ole olemassa mitään muuta, mitä voisit tehdä poika raukalleni, ettei tauti tarttuisi hänen ruumiiseensa?"

Enefa pani sormen otsalleen ja mietti kauan ja hartaasti. Miten se katse ja liike somisti häntä!

"En tiedä mitään muuta", vastasi hän, "kuin että hän sanoo näin, kun uusikuu on nousemassa:

"Hyv' iltaa, rauhaa, kuu, mun ystäväin Sä kaksisakarainen! Pois tautini poista taas nähdessäin Sun kolmisakaraisen!

"Sillä koska kuu ei saa koskaan enempää kuin kaksi sakaraa, antaa se sen ihmisen olla terveenä, joka rukoilee sitä sillä tavoin."

"Sinussa on yhdistetty kaikkien kolmen Krakovin tyttären ymmärrys ja viisaus", huudahti Otik, joka alkoi täydellä todella tuntea amputaudin, s.o. Amorin nuolten, oireita.

"Minkä lajisia naisia ne ovat?" kysyi äiti ankarasti ja epäilevästi.

"Elkää pelätkö", nauroi Otik, "ne eivät käyskentele Pragin kaduilla; kaikki kolme ovat maanneet haudassa enemmän kuin tuhat vuotta."

"Vai niin" — Mrakot muori näytti epäluuloiselta. "Välittävätkö sellaiset kuin sinä edesmenneistä vainajista?"

"Niin, se on aivan totta", puuttui Enefa innokkaasti puheeseen. "He ovat kuolleet aikoja sitten. Minä olen lukenut heistä historiassa."

"Yksi heistä tunsi kaikki yrtit ja paransi ja luki kaikille sairaille; toinen löysi kaikki salatut ja tunsi kaikki henget, ja kolmas oli tunnettu tietäjä, joka hallitsi tshekkiläistä kansaa", selitti Otik äidilleen.

"Ja minuako te vertaatte heihin'?" kysyi Enefa epävarmasti.

"Niin, sen teen."

"Isoisä vakuutti meille, että te varmaankin tekisitte meistä pilkkaa. Joko te alatte?" sanoi hän ja hänen katseensa tarkasteli huolestuneena tohtoria.

"Ei kukaan muu kuin kurja heittiö voisi tehdä sinusta pilkkaa!" huudahti Otik sellaisella äänen varmuudella, että isoisäkin olisi varmaankin luopunut epäluuloistaan.

"Se, joka nauraisi sinulle, ansaitsisi paremmin itse joutua naurun alaiseksi", sanoi Mrakot muori harmissaan.

"Enhän minä sitä koskaan uskonutkaan, sen voi muori vakuuttaa teille", puhdisteli Enefa itseään. "Minä sanoin heti isoisälle, että mistä syystä te tekisitte pilkkaa ihmisistä, joita te ette ollenkaan tunne ja jotka ajattelevat teistä pelkkää hyvää? Kenties sen tähden, että he ovat köyhiä ja vähäpätöisiä? Mutta sellainen te ette ole; te ette halveksi ketään köyhyyden ja vähäpätöisyyden takia, te kunnioitatte köyhiä ja rikkaita yhtä paljon, sillä te ette ole ainoastaan oppinut mies, jolla on kaikki maailman tiedot ja joka ymmärtää kaikki, vaan te rakastattekin ihmisiä ja hyveitä ja pidätte, oikeutta ja hyveitä suuremmassa arvossa kuin oppia!"

Ja Enefa tarkasteli tohtoria vielä kerran nöyrällä, hurmaantuneella katseella, hymyili vielä kerran yhtä salaperäisesti ja onnellisesti kuin aamulla, jolloin he olivat tavanneet toisensa; hän laski taas käden sydämmelleen ja taivutti yhtä kunnioittavasti päätään, vaikka hän nyt tiesikin, ettei hänen edessään ollut mikään satuprinssi, vaan ainoastaan mies raukka, jota vaivasi päänkivistys, horkka ja hellä paikka pikku sormen juuressa.

Ennenkun Otik ennätti vastata, oli hän kadonnut Mrakot muorin saattamana ovesta.

Otik oli yksinään…

* * * * *

Tohtori vietti omituisen illan ja vielä omituisemman yön. Hän ei saanut hetkeäkään nukutuksi, mutta sittenkään ei aika tuntunut ollenkaan pitkältä. Enefa ei väistynyt sekunniksikaan hänen ajatuksistaan, ja pitipä hän silmiään kiinni tai ei, näki hän hänet aina yhtä selvästi edessään. Väliin hän näki Enefan, kun tämä tuli häntä vastaan lehdosta, väliin kun Enefa kumartui hänen ylitseen ja luki pois amputautia. Hän tunsi Enefan katseen hyväilevän kasvojaan, hän rakastui Enefan hymyilyyn, hän kertoi Enefan sanoja, muisteli kuluneen päivän tapahtumat edes sataan kertaan ja pienimpiin erityiskohtiin asti. Ei koskaan ollut kukaan huvittanut ja pitänyt häntä pauloissaan niinkuin tämä tyttö — ja sen hän oli tehnyt jo ensi näkemästä asti. Enefasta hän ei voinut sanoa samaa kuin hän niin itsetyytyväisesti oli sanonut Pragin tytöistä: että hän ajatteli heitä ja unohti heidät aivan oman mielensä mukaan. "Kylätohtorin" hurmaavaa katsetta hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka olisi kuin tahtonut; se oli kuin syöpynyt hänen mieleensä, oli yhdistynyt yhdeksi hänen itsensä kanssa.

Kentiespä Enefa kaiken lisäksi osasikin loihtia — sillä eikö Otik ollut tykkönään unohtanut Enefan ommelleen hänen paitansa maksusta, ja että Enefan veli kiilloitti hänen saappaitaan!

"Mitä ne sanoisivatkaan Pragissa, jos tietäisivät, miten minun laitani on?" kysyi hän vihdoin itseltään, itsekin ihmetellen. Mutta hän ei ennättänyt edes vastata, minkälainen tuomio langetettaisiin, sillä samassa hän oli tuntevinaan, miten kaksi lämmintä, pehmeää kättä laskettiin hänen otsalleen. Ja tämä tuntemus, tämä muisto oli niin vastustamattoman suloinen, että se karkoitti kaikki muut ajatukset.

Hän nousi vuoteeltaan jo päivän noustessa, heittäytyi nojaamaan avonaiseen ikkunaan ja katsoi vuoristoon, jossa pieni mökki sijaitsi tummien mäntyjen ja kuusten keskessä. Tuon matalan katon alla asui olento, joka olisi voinut koristaa kuninkaallista linnaa; siellä elettiin ihanaa, nuorta eloa, tuntemattomana ja erillään maailmasta — elettiin hiljaisuudessa ja yksinäisessä rauhassa ja tyytyväisyydessä. Ja hänestä tuntui siltä kuin ei Enefakaan olisi nukkunut, kuin ei Enefankaan sydän olisi suonut rauhaa nukkumiseen. Mitähän jos Enefakin istui avonaisessa ikkunassa, katse kalpenevaan taivaanrantaan käännettynä! Silloin hän tiesi varmasti, ketä Enefa ajatteli! Tätä ei sanonut hänelle hänen miehinen itserakkautensa, vaan joku jalompi ja luotettavampi ääni; eikä tämä tieto imarrellut hänen turhamaisuuttaan, se teki hänet vaan niin sanomattoman onnelliseksi!

Äiti nukkui hänen huoneensa alapuolella. Kuultuaan poikansa olevan liikkeellä niin aikaseen, piti hän varmana, että päänkivistys oli taas alkanut kiusata häntä. Hän nousi heti ylös ja läksi pojan luo kuulemaan, miten oli asian laita.

Hän näki Otikin makaavan avonaisessa ikkunassa, ja sen sijaan että olisi toivottanut pojalleen hyvää huomenta, otti hän hänet ankarasti kurittaakseen ja komensi hänet Enefan nimessä heti paikalla vuoteeseen. Otik ei saanut nousta ylös, ennenkun hänen tohtorinsa oli ollut häntä katsomassa ja itse antanut hänelle siihen luvan.

"Olen varma, ettei hän anna sinun nousta vuoteelta ollenkaan tänä päivänä", sanoi Mrakot muori, koetellen hänen käsiään ja otsaansa, "pääsi on kuin tulessa ja kädet ovat kuin jäätä; sinä näytät paljoa huonommalta kuin eilen, sinä olet niin kalpea ja näännyksissä ja vaihdat väriäsi joka hetki."

Eikä asian laita ollut ainoastaan se, että Mrakot muori tahtoi koettaa säikäyttää poikaansa, jotta tämä varoisi tulevaisuudessa enemmän terveyttään; valvomansa, levottoman yön jälkeen olivat Otikin kukoistavat kasvot todellakin muuttuneet kalpeammiksi, ja hänen päätään kivisti nyt täydellä todella.

Tohtori kuuli tyytyväisenä, että äiti yhä tahtoi välttämättä pitää häntä sairaana. Omasta puolestaan hänellä ei olisi ollut mitään vastaan olla sinä todellakin. Hän olisi mielellään maannut sairaana kauan, hirveän kauan, monta vuotta, jos vaan Enefa olisi hoitanut häntä ja pitänyt hänestä huolta. Sellaisen onnen tähden hän olisi ilolla kärsinyt suurimpia tuskia.

Ja hän kuunteli äitiään näennäisellä vastenmielisyydellä, mutta sydän sykki iloa, hän paneutui samoin kuin edellisenä iltana sohvalle ja odotti kärsivällisesti. Mitähän jos tämä olisi ollut paria päivää aikaisemmin! Silloin hän ei olisikaan tyytynyt yhtä mielellään loikomaan tuntikausia sohvalla, ilman ainoatakaan elävää sielua seurana! Hän olisi ainakin lähettänyt hakemaan jotain iloista toveria, joka olisi voinut huvittaa häntä kertomalla uutisia ja hauskoja kaskuja tutuista ja tuntemattomista.

Tänään sen sijaan hän olisi ajanut ovesta ulos jokaisen, joka olisi tullut häiritsemään häntä hänen yksinäisyydessään ja tahtonut huvittaa häntä tyhmillä kaskuilla; tämä päivä kuului ainoastaan hänelle ja Enefalle.

"Minä lähetin Jenikiä myöten Enefalle terveisiä, että sinä olet yhä vielä huono, niin ettei hän unohtaisi tulematta", sanoi äiti päivällistä syödessä.

Otik muuttui aivan kalpeaksi, ja rajaton vihan tunne valtasi hänet — sellainen viha, ettei hän olisi tähän saakka pitänyt mahdollisena ihmisen voivan tuntea sen tapaista.

"Jenik? Mikä se on?" murahti hän puoleksi tukehtuneella äänellä, mielenliikutuksen valtaamana.

"No, hänen veljensä tietysti", vastasi äiti, katsahtaen poikaansa kummastelevin katsein.

Otikin sydämmeltä putosi kuin kivi.

"Minä en tiennyt Enefan veljen olevan Jenik nimeltään, ja minusta olisi ollut harmillista, jos joku vieras olisi saanut tietää minun antaneen vetää itseäni nenästä teidän hassutuksillanne."

Enefa tuli melkein samaan aikaan kuin edellisenä päivänä, ja samoin kuin silloin astui hän nytkin sisään äännettömänä, kädet ristissä ja katse alas luotuna. Hän luuli vielä kerran pitävän lukea tohtorille, koska Mrakot muori oli lähettänyt terveisiä, ettei Otik ollut parempi. Tämä ihmetytti ja huolestutti häntä. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään niin koko sydämmellään tahtonut auttaa ketään; mutta ihme kumma — kaikki muut paranivat, tohtoria vaan ei tauti tahtonut päästää!

Mrakot muori tuli kuitenkin hänen avukseen sillä selityksellä, että ohimoissa paukuttaminen oli nyt herennyt melkein kokonaan vaivaamasta sairasta, mutta että hänen otsansa oli sitä vastoin polttavampi kuin iltaa aikaisemmin. Sitä paitsi oli veri ruvennut kiertämään sellaisella vauhdilla, että voi kuulla, miten valtimo löi, ja silmät näyttivät niin väsyneiltä ja omituisilta. Tohtori makasi äänetönnä ja kuunteli selityksiä terveytensä tilasta; siitä lähtien kun Enefa oli astunut huoneeseen, oli kuin hänen kielensä olisi tarttunut kiinni kitalakeen. Häntä rupesi taas pyörryttämään; Enefan näkeminen vaikutti häneen yhä vielä yhtä tenhoavasti, kuin hän olisi nähnyt häntä ensi kertaa. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin lemuava kukka olisi sattunut häneen; Enefa antoi kätensä luisua hänen otsansa yli.

"Kuumeesta päässä ei meidän tarvitse huolehtia", sanoi hän vakavalla, päättävällä äänellä, joka pääasiallisesti oli hankkinut hänelle 'koulumestarin' nimen; "se tulee tavallisesti silloin, kun amputauti poistuu ruumiista liika suurella vauhdilla. Kun vaan hautoo liljamehu- ja ruusumehuseoksella, katoaa se heti. Ajattelin juuri, että tohtori kenties tarvitseisi sitä lääkettä ja valmistin vähän ja otin mukaani."

Ja kopasta, joka hänellä oli mukanaan, otti Enefa esille kaksi hyvin sekoitettua pulloa, jonka jälkeen hän pyysi Mrakot muorilta palttinatilkkua.

"Tiedätkö, mikä tauti minussa oikeastaan on?" kuiskasi tohtori, kun äiti oli mennyt etsimään tilkkua. "Sinä olet noitunut minut."

Enefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.

"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!" huudahti hän ja pani huolissaan kätensä ristiin. "Ei, ei, te erehdytte aivan, ja te teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on opettanut minulle kaikki — kaikki mitä hän itse tietää ja osaa — mutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja paholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo, että sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa sielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo tai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan niinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen."

"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä tarkoittanut mitään pahaa", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että Enefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään. "Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että sanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle, miten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain surullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että ajattelit heitä!"

"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat erikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin", huokasi Enefa.

"Laajalti", jatkoi hän, "oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän isoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista, jota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat ihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat vaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät oikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka Jumala lähettää korkeudesta.

"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt kulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä odottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja apua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja on ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen metsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni puhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja kajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin oli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi pääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan, kauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan Pragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista ja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja kaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva tshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki, mikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi käärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.

"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen nuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle tapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen täytyi vaeltaa — ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä velhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä sille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä mikään saanut häntä estetyksi lähtemästä — ei edes hänen nuoren vaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna, jossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja hänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille, tarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin hänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa tuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari, jota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.

"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän isälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan tyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut mikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että, ellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan ratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa; hän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon onnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka tahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän saisi itse kärsiä kuoleman siitä.

"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui ikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla hänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis mies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä elämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä kunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä luulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua tyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta kaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät tahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat', jotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan itseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja ihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää kuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.

"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut, kauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä; mutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan, kuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja nyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan ja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut hänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen suurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti päätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän hylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään taas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli ympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki jalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän olisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.

"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä kreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä lähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi — muutaman vuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa — mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä se jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä ja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä kukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua. Hän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä hän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn ja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä on meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta ne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan. Hän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen sydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt miestään lähtemästä tuolle matkalle."

"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli koko sairaus", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut Enefan kertomusta.

"Eikä rakastunut!" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. "Sanoinhan teille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan pyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme kantaisästä meihin asti."

Otik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli, muistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!

"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta", sanoi hän, hymyillen Enefan innostukselle.

"Minä pidän heistä", vastasi Enefa vaatimattomasti. "Isoisä on kertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin kuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja hurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin näillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan ajatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja joiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta taistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He sitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten vieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä, joita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja yön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian, kristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat — ja kaiken tämän he tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa etuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt heitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat kertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan lapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi. Ja silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat istua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta vuotaa ijäisen elämän lähde."

Enefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen poskipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää häntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa, hänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä ja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen ylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut mahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa tytössä.

"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa", jatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin. Tekijän muist.] "Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän turmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka pitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että kuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla, kantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei sitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan myöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että hän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi itselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään muita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon ympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä synkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät ulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun aamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen välistä. 'Ah, päivä koittaa!' (svietla se) huusi hän, ja kiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän kappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.

"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän antoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut ketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista syntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti sairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka näyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan, ja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän oli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä takia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset naiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa linnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa toistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään ja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita sairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua. Sodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea sairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti. Mutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita, lakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan neuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen luokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. — Eivätkös ne ole kauniita ja suuria muistoja?"

"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen niin suurta syytä kuin sinulla", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena Enefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on, että hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä hyveitä.

"Minä en ole ylpeä", oikaisi Enefa innokkaasti, "minä ainoastaan kunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on jättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja."

Samassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi anteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina sellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat vaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä edellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei ollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli hetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja palvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.

Enefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa riippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun laittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli tilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti tohtorin otsalle.

"Jumala auttakoon!" kuiskasi hän sydämmellisesti.

"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut terveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa minulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt", sanoi Otik kiihkeästi. "Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan, että olet lopettanut hoitamasta minua?" lisäsi hän, nähdessään Enefan kokoovan tavaroitaan. "Ah, elä tee sitä!" pyysi hän niin nöyrästi ja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta niinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti kuin saada pitää Enefa luonaan! "Ethän ole kertonut minulle, miten sinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää sinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten sanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan toisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me."

"Niinkö te todellakin arvelette?" lausui Enefa hämmästyneenä. "Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana sellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä tahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne paljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan, ettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus."

Ja Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen ja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.

Otik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään, että olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi — oli niin hiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui sisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi voinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa. Peipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista kuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni, jota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut tutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli kertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja aatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä perhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän onnea.

"Minä olen jo sanonut teille", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia kärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä, "että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei ollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito. Prosetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon oppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä toisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut taivaissa — ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina köyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko seudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat aina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan, heidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan sairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta oli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti arkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei kukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy vihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet ja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä kylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut. Ilkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli kolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän ruumiinsa — niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he olivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän sielujensa omistajaksi!

"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli viisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut Jerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta yksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin rakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen kuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin Boresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa; hänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista tahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun laita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään kertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun puhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän jumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan nuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi hänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.

"Sitten tuli muutamana päivänä eräs rikas talollisen poika kotiin sodasta ja siihen hän pian ihastui. Se oli komea mies, kukaan ei tiennyt mitään pahaa hänestä ja oiva talo hänellä myöskin oli. Veljet neuvoivat sisartaan ottamaan tämän miehen, joka niin kiihkeästi tahtoi häntä eikä koskaan kohdannut ketään heistä pyytämättä sanomaan 'hyvää sanaa' puolestaan. Tyttö antoi myöten veljilleen ja niin siitä sitten tuli häät.

"Tuli lauantai-ilta, kuuluutuspäivän aatto. Isoisän sisar oli mennyt metsään pehkuja hakemaan. Hän kerää kuivia lehtiä kasoihin, laulaa hyräilee eikä aavista mitään pahaa; yht'äkkiä hän tuli katsahtaneeksi ylös ja kukas muu oli hänen edessään kuin nuorin Boresheista. Hän jää seisomaan kuin kivettyneenä maahan ja rupeaa vapisemaan kuin haavan lehti. Niin lähellä hän ei ollut koskaan nähnyt kosijaansa eivätkä heidän silmänsä olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Hän tahtoi kääntyä poispäin ja katsoa, minne voisi paeta päästäkseen nuoren miehen vallasta. Mutta hänen oli aivan mahdoton saada silmiään erilleen tästä ja jalat hänellä tuntuivat raskailta kuin kiviriippa.

"Sillä aikaa astui lumooja lähemmäksi ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen. Silmissään musteni, ohimoissa alkoi paukuttaa, sydän löi rinnassa kuin olisi tahtonut tunkeutua ulos, kädet putosivat hervottomina alas, jalat horjuivat, koko hänen sisällinen olentonsa oli kuin aaltoileva meri, hänen mielensä muuttui. Sitä, mitä hän oli ennen tahtonut, ei hän enää tahtonut, mikä oli ollut hänelle ennen rakasta, tuli hänelle nyt vastenmieliseksi, mitä hän oli ennen uskonut, ei hän enää uskonut, mitä hän oli ennen inhonnut, rakasti hän nyt. Hänen sulhasensa kadotti hänen rakkautensa, hän ei muistanut enää vanhempainsa hautaa, veljet olivat hänelle vähempiarvoiset kuin olisivat maanneet haudassa satoja vuosia, sukulaisensa hän unohti, muista ihmisistä hän ei välittänyt, ja Jumalasta, joka oli luonut hänet, jotta hän olisi elänyt hänen käskyjensä mukaan, ei hän enää tahtonut tietää. Sen sijaan oli hänen mielestään tuo inhottava velho yht'äkkiä tullut paljoa kauniimmaksi kuin taivaan enkelit, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja levitti sylensä häntä vastaan, nakkasi hän pois haravansa ja heittäytyi empimättä lehtikasan yli hänen ryntäilleen.

"Oli jo myöhäistä ja aika laittaa iltaruokaa ja lypsää lehmät; veljet palasivat kotiin työstään. He katselivat sisartaan, etsivätkin häntä ihan joka nurkasta ja sopesta, mutta häntä ei löytynyt mistään. He odottelivat häntä koko illan ja yökaudenkin, eivätkä menneet ollenkaan maata, etsivät häntä lyhty kädessä, kunnekka päivä sarasti, mutta odottaa he eivät jaksaneet häntä. Kun päivä nousi, lähtivät he häntä etsimään metsään, mutta mitään muuta he eivät löytäneet kuin haravan ja lehtikasan, jonka hän oli koonnut ja sitten sotkenut.

"Veljet älysivät, ettei hän ollut mennyt sukulaisiaan eikä ystäviäänkään tervehtimään, vaan että jokin onnettomuus oli hänelle sattunut, mikä, sitä he eivät voineet ymmärtää. Vihdoin he päättelivät, että joku peto varmaankin oli ottanut tyttörukan ja raastanut hänet pois. Siihen aikaan oli vielä karhuja ja susia Jeshtshedin metsissä ja villisikoja ne olivat aivan täynnä. Veljet itkivät häntä katkerasti ja sulhasta kaipaus kalvoi niin, ettei hän siitä päivin ollut enää entisensä lainen. He luettivat monta messua hänen pelastuksekseen, jotta hän olisi saanut rauhan ijankaikkisuudessa, ja yhtenään he vain häntä surivat; ja usein he puhelivat hänestä ja hänen kummallisesta katoamisestaan, kiittelivät hänen muistoansa ja vakuuttivat, että sellaista tyttöä ei heidän kylässään kuuna kulloisna päivänä enää nähdä.

"Kului vuosi ja ehkäpä kaksikin. Tulee silloin muuanna päivänä eräs metsävahti veljesten luo ja kertoo heille suurimpana salaisuutena, että nuori Boresh eli metsässä muutamassa luolassa, jonka hän oli vuorannut sammalilla ja eläinten taljoilla, ja siellä hänellä oli muuan tyttö, joka oli aivan heidän sisarensa näköinen. Silloin vasta veljekset muistivat, että Boreshhan olikin rakastanut heidän sisartaan, mutta ettei tämä ollut tahtonut tietääkään hänestä; heidän pisti päähänsä, että Boresh nyt oli tahtonut kostaa hylkimisen ja taikakeinoilla houkutellut hänet luokseen. He neuvottelivat keskenään ja päättivät lähteä luolalle ja, jos se oli todellakin heidän sisarensa, vapauttaa hänet. He seurasivat metsävahdin neuvokkia ja löysivät kuin löysivätkin piilopaikan, kätkeytyivät pehkoihin vartomaan Boreshin metsälle lähtöä. Eikä heidän kauan tarvinnut odottaakaan; hetkisen kuluttua Boresh tuli ulos ja luultavasti lähti ruuan hankintaan. Veljekset riensivät silloin luolaan, ja katsos kummaa, siellä oli sisar, jonka he olivat luulleet aikoja kuolleeksi.

"Hän tunsi heidät paikalla, päästi hirveän huudon ja kaatui paremmin kuolleena kuin elävänä heidän jalkainsa juureen. He nostivat hänet pystyyn, koettivat rauhoittaa häntä ja vakuuttivat pyhästi, ettei hänellä heidän mielestään ollut ollenkaan syytä; hänen piti vaan suoraan ja peittelemättä kertoa heille, miten hän oli sinne joutunut. Ja hän kertoikin heille kaikki itkien ja valitellen.

"He ymmärsivät aivan hyvin arvanneensa oikein, epäillessään taikatemppuja, ja pyysivät sisarta seuraamaan heitä heti kotia, ettei kiusaaja ennättäisi tulla takaisin. Hän suostui heti heidän pyyntöönsä. Matkalla hän ei tehnyt muuta kuin rukoili veljiä, että he auttaisivat häntä pelastukseen, ja tämän he lupasivat tietysti ilolla. He eivät laskeneet häntä koskaan silmistään, sen tähden vaan ettei Boresh pääsisi uudelleen villitsemään häntä tempuillaan, eikä kukaan vieras saanut astua heidän kynnyksensä yli. Mutta Boresh voitti heidät kuitenkin kavaluudellaan. Onneton tyttö ei saanut häneltä mitään rauhaa; alati hän näki hänet edessään, kuunteli häntä ja puheli hänen kanssaan. Veljet kuulivat hänen vastauksensa, mutta Boreshia he eivät voineet nähdä, vaikka sisar näytti heille, missä hän seisoi ja mitä loihtimamerkkiä hän teki, puhuessaan hänelle. Hänen vastauksistaan ymmärsivät he, että Boresh moitti hänen pakoaan, ja että hän koetteli viekotella häntä takaisin luokseen mesisanoilla. Usein hän rukoili veljiä kädet ristissä, että he sitoisivat hänet kiinni pöytään, jos tahtoivat pitää häntä luonaan; muutoin hän tuli vielä kerran pakenemaan.

"Kaikesta tästä ymmärsivät tietysti veljet, että Boresh voi tehdä itsensä näkymättömäksi, ja se osotti parhaiten, minkä lajinen ihminen hän oli. Sillä sen, joka tahtoo saada sen taidon, on tapettava seitsemän miestä ja varastettava seitsemän rippileipää ja pantava ne sitten samaan hautaan sellaiselle paikalle, jossa ei vielä kukaan kristitty ole rukoillut. Haudalle kohoaa yrtti, jossa on seitsemän veripunasta kukkaa. Sen yrtin hän taittaa ja kätkee, ja kun hän sitten tarvitessaan pistää sen hattuunsa tahi povelleen, tulee hän näkymättömäksi.

"Veljet tekivät kaikki, mitä voivat, auttaakseen sisarraukkaansa ja karkoittaakseen hänen ilkeän vihollisensa. Lopulta he voittivatkin Boreshin ja tämä herkesi käymästä sisaren luona. Sisar tuli rauhallisemmaksi, kun hän ei enää nähnyt viettelijätään edessään, ja alkoi taas hoitaa heidän taloaan samoin kuin oli tehnyt ennenkin; mutta ihan entiselleen hän ei tullut tietysti koskaan. Hänessä oli jotain levotonta, hänellä ei ollut koskaan rauhaa mielessään, jotain näytti puuttuvan häneltä, ja metsä oli hänelle aina kuin kiusaus.

"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä tahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä yksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen pahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen pyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman soittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei mies vaimonsa kotiaan.

"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta miten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat selkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään tuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella. He juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä kaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa oli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä ei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua. Mutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä kerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.

"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen tietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja eikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta veripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että hänet oli ammuttu taikapyssyllä."

"Minkälainen pyssy se on?"

"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja samalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa viholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa. Sellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan pitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja laukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla tipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä voidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja säilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan."

"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään muuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät intohimoksi", sanoi Otik opettaen. "Vastustamattomalla voimalla kehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja hänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla, miten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein voittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain yliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'".

Otik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti selitteli.

Enefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.

"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä", sanoi hän, "minua ainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle vastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani, on leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen mukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää, kaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta. Mutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi pakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo."

Ja hän suuteli ristiä.

"Sinun pitää tulla kotiin, Enefa! Jenik on täällä hakemassa sinua", ilmoitti Anka, pistäessään päänsä sisään ovesta.

Enefa punastui; tämä isoisältä tullut käsky hämmästytti häntä nähtävästi hyvin.

"Pitääkö sinun mennä?" huusi Otik valittaen, nousten äkkiä sohvalta ja viskasi kääreen pois.

"Tietysti, kun isoisä laittaa minua hakemaan. Mutta mitenkä te käytätte käärettä!"

"Se ei ole miksikään hyödyksi, kun et sinä ole täällä panemassa sitä. Mutta nyt näemme, minkä verran sinä pidät minusta! Sinä välität sata kertaa enemmän isoisästä."

"Sitä elkää luulko", vastasi Enefa teeskentelemättömästi; "minä kunnioitan teitä molempia yhtä paljon, mutta häntä minun täytyy totella."

"Minä en tahdo, että sinä tottelet häntä!" huusi Otik kiihkeästi, ja hän hyppäsi sohvalta ovelle, jossa hän levitetyin käsivarsin asettui Enefan tielle. Mutta nähtyään Enefan säikähtyneet kasvot, tuli hän taas tajuihinsa, ja yrityksensä tuntui hänestä sekä lapselliselta että mielettömältä.

"Mene", sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä, "mene, minä laskin vaan leikkiä."

"Sitä te ette tarvitse sanoa minulle", vastasi Enefa rauhoittaen, "minä ymmärsin luonnollisesti, että te ette tarkoittaneet mitään pahaa. Ikäänkuin te voisitte tehdä sitä! Jospa te vaan tietäisitte, miten iloinen minä olen saadessani tulla tänne! On aivan kuin menisin kirkkoon. Jos Herramme antaa huomispäivän, tulen luoksenne silloinkin tähän aikaan saadakseni kuulla, ettekö ole tullut paremmaksi."

Otik ei vastannut eikä katsonut Enefaan; hän ainoastaan nyökäytti päätään mykäksi myönnytykseksi. Häntä suututti sanomattomasti se, että jollakin toisella oli oikeus kutsua Enefa luokseen, milloin vaan tahtoi, ja että hän, tohtori, sai luvan tyytyä siihen. Hän ei sietänyt nähdä Enefan menevän, ei mikään ero ollut tuntunut hänestä vielä niin vaikealta.

"Mutta onhan huomennakin päivä, ja silloin hän on luvannut tulla", lohdutti hän itseään, kun ei voinut nukkua yöllä, päivän muistot kun niin vaivasivat häntä. Ne olivat vielä vilkkaampia, vienompia ja kiihoittavampia kuin edellisen illan, ja muistaessaan joskus Pragia, kuiskasi hän ylpeänä:

"Enefa ei ole ainoastaan kauniimpi kuin kaikki muut, hänellä on myöskin pää ja sydän, jollaista ei ole kellään muulla."

* * * * *

Huomispäivän lähetti kyllä Herramme maan päälle, mutta sen mukana ei tullut sitä, mitä tohtori niin palavasti halusi. Tavallisesti käy niin, että se mitä me enin toivomme, se ei tapahdu — aivan kuin uhalla.

Kun tohtori heräsi aamulla lyhyen, levottoman unen jälkeen, huomasi hän sängyn edessä pienen, tanakkakasvuisen pojan, joka seisoi ja katsoi häneen puoleksi uteliaasti, puoleksi pelokkaasti ja samalla hypisteli hämillään kulunutta karvalakkia, joka hänellä oli kädessään. Hän oli tuskin huomannut tohtorin heränneen, ennenkun hän veti esille paikatusta takistaan kaksi pulloa, jotka sisälsivät omituista, mutta Otikille tuttua, sisällystä. Tohtori tunsi ne heti niiksi pulloiksi, joista Enefa oli edellisenä iltana kaatanut ruusu- ja liljamehua hänen hauteilleen. Kamala aavistus nousi hänen mieleensä. Hän kohosi äkkiä istualleen ja tarkasteli poikaa uhkaavalla katseella.

"Siinä olisi teille", sanoi tämä, asettaessaan pulloja yöpöydälle ja vilkasi epäilevästi tohtoriin. "Jos päätä pakottaa vielä tänäkin päivänä, on teidän pyyhittävä mehua päähänne aivan samoin kuin eilenkin."

"Mitä tämä tarkoittaa?" huusi tohtori, ja hänen raivoisa katseensa lensi pulloista poikaan ja pojasta pulloihin. Hänen aavistuksensa ei siis ollut pettänyt häntä! Pojalta putosi lakki lattialle pelästyksestä. Hän ei ollut odottanut tulevansa tällä tavoin otetuksi vastaan; totta puhuen hän oli paremminkin luullut saavansa lantin vaivoistaan. Hän loi aran katseen ovelle, mutta tohtori arvasi hänen aikomuksensa ja sai tartutuksi hänen käsiinsä, joita hän piti kiinni kuin pihdissä.

"Etkö kuule, että minä kysyn sinulta, mitä nuo hävyttömät määräykset tarkoittavat?" huusi hän jos mahdollista vielä pelottavammalla äänellä.

Poika alkoi vapista eikä tiennyt, mitä vastaisi, ettei saisi osakseen vielä suurempaa vihaa. Partanen tohtori, joka piti häntä niin kovasti kiinni ja loi häneen niin julmistuneita katseita, täytti hänet huolettavalla pelolla. Hän ei keksinyt parempaa neuvoa kuin ruveta täyttä kurkkua huutamaan, mikä kuului kauaksi pihalle.

Mrakot muori tuli silmänräpäyksessä juosten, täynnä kauhua ja ihmettelyä. Nähtyään tuon omituisen näyn sängyn luona, lisääntyi hänen hämmästyksensä.

"Mitä sinä teet, Otik? Luuletko tuota, kenties joksikin varkaaksi, joka on hiipinyt sisään luoksesi? Sehän on Podhaiskyn Jenik, tiedän mä, joka on varmaankin tullut hakemaan vaatteitasi harjattavaksi. Ja sinä, mitä sinä, tuhma poika, ulvot?" huusi hän, vakuutettuna, että oli tapahtunut joku väärinkäsitys.

"Minä en ole koskettanut hänen vaatteitaan", puolustihe Jenik surkeasti ulvoen, "minä asetin vaan nämä pullot pöydälle, ja silloin hän alkoi riidellä minulle ja näpistellä minua… uhhuuhhuu."

Mrakot muorin nähtyä Enefan pullot, selvisi hänelle kaikki. Nyt hän alkoi ymmärtää, minkä tähden poika oli tullut niin rajattoman vihaiseksi!

"Enefa ei siis voinut tulla tänne tänään, vaan lähetti sinut pulloja tuomaan?" kysyi hän Jenikiltä.

"E-ei", nyyhkytti tämä; "ei se ol-lut hän… uhhuu."

"Puhu selvemmin, eihän sinun puheestasi ymmärrä sanaakaan. Päästä hänet, Otik, mitä sinä pidät häntä kiinni, kun tiedät, kuka hän on. Sanoiko sisaresi sinulle, Jenik, ettei meidän tarvitse odottaa häntä tänään?"

"E-ei, ei hän", vastasi Jenik, yhä vielä yhtä surkeana, "mutta isoisä sanoi sen, kun hän an-antoi mulle pul-pullot, jot-ta minä toisin ne tei-teidän toh-tohtorillenne."

"Hänkö siis antoi sinulle pullot, ja hänkö sanoi, ettei Enefa tule tänne tänään?" kysyi Mrakot muori, pannen erityisen painon sanalle hänkö; hän tahtoi, että tohtori saisi sen oikein täydellisesti päällänsä. "No, se on hyvä. Sano terveisiä ukkovaarille, että me kiitämme häntä ystävällisesti…"

"… ja etten minä tarvitse hänen öljyjään", huusi tohtori raivostuneena siitä, että ukko lähetti hänelle lääkkeitä, mutta ei tahtonut antaa lääkärin tulla hänen luokseen. Ellei Mrakot muori olisi arvannut hänen aijettaan ja tarttunut äkkiä pulloihin, olisi hän varmaan heittänyt ne ulos ikkunasta.

"Niin, anna isoisälle takaisin öljyt ja sano, että poikani on jo parempi eikä tarvitse niitä enää", jatkoi Mrakot muori, koettaen antaa tohtorin sanoille tämän tarkoituksen, ettei edes poika arvaisi syytä hänen vihaansa. Ja tämän jälkeen hän jatkoi:

"Sinä et saa mennä kertomaan, että tohtori huusi sinulle niin kovaa! Sinä herätit hänet hänen syvimmästä unestaan, ja se harmitti häntä vähän, sen kyllä arvaat. Mutta ole nyt taas iloinen ja seuraa minua alas, niin saat muutamia talviomenia, joita minulla on jälellä."

Jenik juoksi kotiin pulloineen, minkä kerkesi, ja sen hän lupasi itselleen, että kyllä hän vaan pysyttelee erillään "tuosta Pragilaisesta". Herra Jumala sentään, miten häntä pelotti, kun tohtori tähtäsi häneen säihkyvät silmänsä ja ärjyi hänelle kuin villi jalopeura, hiukset pystyssä kiukusta! Jenik oli aivan varma, että tohtori oli järiltään, ja olisi kuristanut hänet, ellei Mrakot muori olisi tullut saapuville juuri parhaalla hetkellä. Ja Enefa, joka ei tehnyt muuta kuin kehui häntä ja aina niin innokkaasti puolusti häntä isoisää vastaan! Mutta Enefa erehtyikin hänen suhteensa; ihminen, joka raivostuu niin kauheasti ihan tyhjästä, ei ainakaan Jenikin mielestä ollut monen pennin arvoinen.

Kertoessaan käynnistään tohtorin luona, sai hän lisää syytä ihmetellä sisaren käytöstä: vieno puna kohosi hänen kasvoilleen, ja Jenikin kertomalle kokemukselle hän vaan hymyili. Sen jälkeen hän istui kauan syvään kumartuneena töittensä yli. Isoisä antoi kuulua nurkastaan muutamia arveluttavia rykäsyjä, nähtyään Enefan käytöksen.

"Vanhus on saanut päähänsä, että sinä teet heistä vaan pilkkaa", sanoi Mrakot muori Jenikin mentyä. "Kun minä kerroin sinun tulevan tänne vuoristoon, antoi hän minun selvästi ymmärtää, ettei hän sinun kanssasi tahdo olla missään tekemisissä. Mutta minä toivon, että hän leppyy sinuun, kunhan emme välitä mistään, vaan menemme jonakin päivänä aivan rauhallisesti tervehtimään häntä ja katsomaan Betlehemiä. Kohta kai hän huomaa, ettet sinä aijo tehdä pilkkaa ihmisistä täällä. Tietysti Enefa heti tulisi, jos me lähettäisimme häntä noutamaan; mutta miksi ärsyttää ukkoa? Jos olet kerta parempi nyt, niin ei hänen tarvitse tulla."

Tohtori kääntyi nyrpeissään seinää vastaan ja kätki kasvot tyynyihin, ettei äiti näkisi, miten hän uudelleen punastui vihasta. Tällä kerralla hän oli vihainen äidille, joka ei voinut arvata, ettei kukaan koko maailmassa ollut hänelle niin tarpeellinen kuin Enefa. Mutta lähettää Enefalle sana ja rukoilla nöyrästi isoisää laskemaan hänet luotaan, sitäkään ei tohtori tahtonut; eikö Enefa itse olisi voinut laittaa niin, että olisi saanut tulla? Mitä varten naiset olivat saaneet suuren viekkautensa, ellei käyttääkseen sitä tällaisissa tilaisuuksissa? Ja kohta hän oli yhtä suutuksissaan Enefalle kuin äidille. Mitä hän oli sanonut sille tytölle, ei hän ollut koskaan sanonut kellekään toiselle, ja mitä hän oli tuntenut silloin, ei hän ollut koskaan muulloin tuntenut. Ja Enefa oli hänelle niin vähän kiitollinen, ettei hän tahtonut tehdä vähääkään isoisää vastaan hänen tähtensä! Nyt hän siis tiesi, miten paljon Enefalla oli sydäntä!

Otik koetti nukkua uudelleen, jota hän todella olisikin tarvinnut valvottujen öiden jälkeen. Hän tahtoi nukkua koko sen päivän ja koko seuraavan ja vielä yhden, hän tahtoi nukkua kuin tukki eikä tietää itsestään rahtuakaan, siksi kunnes ukkovaari oli saanut houreet päästään.

Mrakot muori kuuli poikansa raskaat huokaukset ja näki miten levottomasti hän heittelihe vuoteellaan — ja hän hymyili niin kummallisesti itsekseen.

"Sinä et mene enää koskaan Mrakotille", oli ukkovaari tervehtinyt poikansa tytärtä, kun hän oli iltaa ennen tullut kotiin. "Tuo Pragin tohtori ei kutsu sinua luokseen muun takia kuin pilkatakseen sinua. Kenties sinä kuvittelet, että sellainen herra uskoo amputautiin ja lukemisiin? Ei, siitä voit olla varma, ettei hän sitä tee — ei hituistakaan; hyvä on sekin, jos hän uskoo Herraamme. Äiti hänellä on hyvä ja hurskasmielinen vaimo, joka ei epäile mitään, ja hän tarkoittaa tietysti vaan hyvää, kun hän lähettää sinua hakemaan. Mutta jos tohtori olisi todellisesti sairas, silloin saat olla varma, että hän lähettäisi hakemaan tohtoria kaupungista eikä sinua. Sellaiset ihmiset kuin hän, luottavat ainoastaan vertaisiinsa, ja talonpoikaiskansaa he pitävät tyhmeliininä etteivät minään muuna… Mutta mistä te oikeastaan puhutte? Sinä olet aina hänen luonaan niin kauan, että ennättäisit lukea viidellekymmenelle sairaalle sillä aikaa kuin hänelle."

Enefa vastasi, että tohtori oli pyytänyt häntä kertomaan muinoisista tapahtumista ja selitti vilkkaasti, miten huvitettu tohtori oli ollut kaikesta, mitä hän oli kertonut hänelle suvustaan.

"Ja luuletko sinä hänen välittävän meidän suvustamme!" puhkesi isoisä pilkallisesti sanomaan. "Ei veikkonen, hän tahtoi vaan viekotella sinulta talonpoikain ajatuksia asioista ja tapahtumista, ja tultuaan takaisin Pragiin, kertoo hän siellä herrasväelle yksinkertaisista lörpötyksistäsi ja ivaa meitä ja meidän uskoamme. Minä olen kuullut kerrottavan sellaisista, jotka kiertävät kyliä varta vasten kerätäkseen vaan lauluja ja muita sellaisia ja antavat ne sitten painettavaksi, jotta kaupunkilaisilla olisi jotain naurettavaa, silloin kun heidän omat sukkeluutensa eivät riitä. Tohtorihan kirjoittaa lauluja; saat nähdä, että hän panee meistä jotain niihin, ja niin me sitten saamme seista siinä ja hävetä koko maailman edessä… Ei, tottele sinä minun neuvoani eläkä usko ketään muita kuin omaisiasi. Muutoin sinä tulet kohta häpeällisesti petetyksi."

Ellei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi hänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella huomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä koskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.

Mielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän ei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava sanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle. Hänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta tohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki Jenikille.

Tietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut tehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja itse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä vastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja vastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon ja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään sillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä; tohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei saanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista kaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen; tuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella — toinen puoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä auttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa — ajatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän istui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään katsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko elämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.

Mutta tohtorin laita oli vielä paljoa pahempi. Enefa oli tottunut hillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden mukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa noudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein antoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle kaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi osaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat melkein aina hänen tahtonsa mukaan.

Ensi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei voinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin pohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin hän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi, eikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä katseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli tarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti valmis uhraamaan mielitekonsa!

Hän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi lakkaamatta ajatuksissaan: "jos minä en todella tahdo jotain, ei minua koskaan pakotetakaan siihen". Ah, Enefa ei todellakaan imarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat — ja juuri se, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan sanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään pakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin pitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta ystävällisemmäksi.

Mrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean kotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa ympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt ollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään voinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos häneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän päivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa välinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka suurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta ihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon, kuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.

Se oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi hänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia kertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen lempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan hänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; — hän oli luullut kuulevansa kylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja, katsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi ulos kartanolle Enefaa vastaan muka; — hän oli ollut näkevinään Enefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten silmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita pitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa oli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas Enefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän hievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan edessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!

Mutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi kumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen menettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään. Sellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky — eihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? — tuntuivat tohtorin mielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan velvollisuuden käskyn alle.

Kun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin ilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä ollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu taitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt välitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat ikävät tunnit kulutetuiksi.

Tavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran tavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän voi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan ja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi kaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna, että äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli siellä — hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta Mrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin että hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja illalliselle.

Väliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli, mitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä mielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön tähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi hän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku kaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos mahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän ollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia ihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa heidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän auttamattomalle saksalaisuudelleen.

Vasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut hänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään ja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua niin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän omistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä hänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.

Voi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein, hyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei koskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen kaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään siitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja ennakkoluulot! — Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa asiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.

Mutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että Otikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi syömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä. Silloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui mietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään illallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten "oli lypsämisen laita". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän puoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen, puoleksi leikillään:

"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää pistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan. Ihanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona."

Samana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä oli loppunut.

"Ei, nyt minä en enää kestä", ajatteli hän mitatessaan lattiaa pitkillä askeleilla. "Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä huoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren, taikka on minun tavattava häntä. — En ole koskaan ennen", jatkoi hän, ikäänkuin ripittäen itseään, "tietänyt, mitä suru ja kaipaus ja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän miehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä oppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten tunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee itsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan sisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä mitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa, se on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä — mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut kuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä. Ja Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen yhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en ikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään — loin vaan katseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa enkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin kuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. — Mutta minkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä tähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja nauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on? Kenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse haluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja jos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta minkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja narri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee suunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin! Sattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee meille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka olisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä vuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön? Ei, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin jatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun nöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt minä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota kiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita hänen näkemisestään."

Ja tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi Enefaa — luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa siitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman tähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi tämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä puheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa niin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään vieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa kuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.

Lopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön. Niin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että täysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät antamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja hän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi varmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti hän kyllä huolen lopusta.

Tämä keksintö oli hänen mielestään loistava, ja hän oli vihoissaan itselleen siitä, ettei hänen mieleensä ollut ennemmin juolahtanut niin yksinkertaista. Miten hän katui vihaansa ja kaikkia näitä ikäviä, myrkytettyjä päiviä! Olisihan ollut huokein asia maailmassa vetää isoisää nenästä jo aikoja takaperin!

Miten paljon uusia, suloisia vaikutuksia hän olisikaan ennättänyt koota, miten paljon sekoittamatonta onnea hän olisikaan voinut tuntea, miten runsaasti hänellä olisikaan ollut muistoja, jos hän olisi ollut vähän sukkelampiajatuksinen!

Nyt oli otettava takaisin menetetty aika, ja seuraavan päivän sarastaessa nousi Otik ylös. Hän heitti pyssyn olalleen voidakseen syyttää sitä, jos joku sattuisi kysymään häneltä, mitä hänellä oli tekemistä niin varhain aamulla, ja niin hän läksi polkuja ja teitä pitkin metsää kohti. Vanha tupa oli ainoastaan muutaman askeleen päässä metsän rajasta, ja puro, joka tuli ylhäältä Jeshtshedistä, juoksi pisteaitaa pitkin. Tohtori kätkeytyi huolellisesti pensaiden taa, valittuaan ensin paikan, josta hän voi nähdä tuvan takasivun sekä sen osan puutarhasta, jossa puro muodostui lähteeksi, josta varmaankin noudettiin vettä taloon.

Sillä aikaa kun tohtori levottomana makasi ja odotti, että hänen liittolaisensa ja hallitsijansa, sattuma, tulisi hänen avukseen, vaelti ukkovaari kiireisin askelin päinvastaiseen suuntaan, Mrakot muorin talolle päin. Hänkin oli käyttänyt hyväkseen varhaista aamuhetkeä, hyvin tietäen, että hän löytäisi reippaan emännän yksinään ylhäällä. Hän aikoi puhua Mrakot muorille suunsa puhtaaksi. Hän samoin kuin tohtori oli tuntenut kärsivällisyytensä lähestyvän loppuaan.

Mrakot muori hääräili perheen tuvassa, laulaen aamuvirttään. Kuten kaikki vanhan kansan jumaliset ihmiset hyräili hän aina sellaista, vuoteesta nousemisesta aamiaiseen asti.

Iloisena, mutta samalla hyvin kummastuneena, otti hän isoisän vastaan. Ukolla ei ollut enää tapana mennä mihinkään muualle kuin kirkkoon, eikä muori muistanut, milloin hän oli ollut viimeksi talossa — niin pitkä aika oli siitä.

"Aurinko ei ole vielä noussut vuoren takaa, ja te olette jaloillanne, ukkovaari!" huudahti hän, pudistaen sydämmellisesti ukon kättä. "Mikä tuo teidät luokseni näin varhaiseen aamulla?"

"Eipä juuri mikään hyvä asia", huokasi ukkovaari, kuivatessaan hikeä otsalta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa käynnistä ja sisällisestä liikutuksesta. Voimattomana hän vaipui nojatuoliin, jonka Mrakot muori kiireesti työnsi hänelle, mutta hän ei tahtonut antaa muorin tarjota mitään vahvistavaa, jota tämä huolestuneena ja osanottavaisesti esitti. Hänellä oli kiire, selitti hän, ja oli tullut sanomaan muorille muutamia sanoja kahden kesken.

"Mistä on kysymys?" puhkesi Mrakot muori sanomaan, kauhistuneena ukkovaarin juhlallisuudesta. "Ei kai Enefalle ole tapahtunut, mitään pahaa?"

"On ja ei; se tulee siihen, miten asian ottaa!"

"Niin, mutta tarkoitatteko te, että hänelle on tapahtunut jotain pahaa?"

"Tarkoitan, sitä minä juuri tarkoitan, mutta minä tarkoitan sitäkin, että hän olisi pian taas entisellään, jos vaan ihmisillä olisi omaatuntoa."

Ukkovaari lausui tämän niin erityisellä äänenpainolla ja sellaisella katseella, että Mrakot muori alkoi epäillä, mikä se oli, joka oli tuonut ukon tänne. Mutta hän teeskenteli tietämättömyyttään ja kysyi tehdyllä yksinkertaisuudella:

"Mitä te tarkoitatte, ukkovaari?"

"Ettekö ole vielä arvannut sitä?"

"En, minä en ollenkaan tiedä, mihin te tähtäätte."

"No kuulkaa sitten! Minulla on pojantytär ja teillä on poika, ja sillä pojalla oli tytön sydän jo ennenkun tyttö oli nähnytkään häntä, ja se on teidän syynne, sillä te ette tehneet muuta kuin kerroitte hänestä tytölle. Ja nyt olette lisäksi laittanut niin, että he tulivat tutuiksi keskenään, ja teitä minun on kiittäminen siitä, ettei tyttö ajattele muuta kuin häntä ja aivan kuihtuu ikävään, siitä syystä että minä olen kieltänyt häntä menemästä poikanne luo; minä vakuutan, että minä olen ihan tuskissani siitä, että suru aivan turmelee hänen terveytensä. Mutta katsokaas, varmaa on, että hän piankin turvautuisi järkeensä — sillä hän on ymmärtäväinen tyttö ja tietää, mikä kelpaa ja mikä ei kelpaa — jos vaan voitaisi järjestää siten, ettei hän saisi koskaan nähdä poikaanne. Mutta te, te ette tahdo auttaa minua, vaan koetatte viekotella häntä taas luoksenne. Jenik on kyllä tuonut minulle teidän eiliset terveisenne!"

Isoisä oli tullut tulipunaseksi harmista pitkän syytöspuheensa aikana. Mrakot muori osotti horjumatonta levollisuutta.

"Siinäkö on kaikki, mitä teillä on sydämmellänne?" kysyi hän hymyillen.

"Luulisinpa, että siinä on kylliksi", vastasi isoisä suuttuneena.

"Jumalan kiitos, että siinä oli kaikki! Alkaessanne niin juhlallisesti, luulin minä totta tosiansa, että oli tapahtunut aivan oikea onnettomuus."

"No eikö se olisi onnettomuus, iso onnettomuus, jos minun Enefani todenperästä rakastaisi teidän tohtoriinne?" huudahti isoisä kiivaasti.

"Ei minun mielestäni", vastasi Mrakot muori hartioitaan kohauttaen.

"Eikö?" kysyi isoisä, joka näytti tuskin uskovan korviaan. "Ei kai se ole ikinä totta? Te sanotte sen vaan rauhoittaaksenne minua. Olisi kai se onnettomuus jos mikä, jos Enefa rakastuisi poikaanne ja tämä kyllästyisi häneen ja pilkkaisi häntä."

"Minkäpä tähden hän tekisi sen?" Ukkovaarilta repesivät silmät selälleen. "Eikö Enefa kenties ole hyvä, kunnollinen, ymmärtäväinen, hyvin kasvatettu ja taitava tyttö eikä totta tosiaan rumakaan? Enkö minä muka nähnyt, minkälaisia silmäyksiä Otik loi häneen, kun Enefa luki hänelle? Niissä ei tosiaankaan ollut pilkkaa, vaan paremminkin jotain aivan toista…"

"Sitä pahempi, muori", huudahti ukkovaari, "sitä pahempi! Jos Otik pitääkin hänestä tällä hetkellä, niin hän jonakin kauniina päivänä kyllästyy häneen, ja silloin hän matkustaa täältä pois ja jättää, tytön, sydän murrettuna. Siinä tapauksessa vasta ovat asiat oikein huonosti.

"Te ette tiedä, miten kiihkeät tunteet Enefalla on; mutta minä, minä muistan hyvin, mitä huolia hän teki minulle, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat."

"Mistä syystä Otik kyllästyisi siihen, josta hän oikein pitää, ja mistä syystä hän matkustaisi täältä yksinään — eikö hän voi ottaa Enefaa mukaansa?"

Isoisä, istui kuin kivettyneenä.

"Minkä tähden te tuijotatte minuun, ukkovaari, aivan kuin minä sanoisin en tiedä mitä tyhmyyksiä?" jatkoi Mrakot muori iloisesti hymyillen. "Ajattelenpa, ettei Otikini olisi huonoin sulhanen Enefalle. Mutta kenties teillä on tiedossa hänelle parempi?"

"Ei, kuulkaa nyt, elkääkä koettako luulotella minulle sellaista; sehän on aivan mahdotonta, se mitä te näytte tarkoittavan."

"Minkä tähden olisi mahdotonta, että kaksi nuorta ihmistä, jotka pitävät toisistaan, menisivät naimisiinkin keskenään?"

"Eiväthän he ole samasta säädystä ja sivistyksestä ja asemasta: poikanne on rikas, oppinut ja ylhäinen; Enefa on köyhä, taitamaton, tyttö. Ei, se ei käy päinsä; aviopuolisojen, välillä täytyy olla tasa-arvoisuus."

"Rakas ukkovaari", vastasi Mrakot muori, joka oli nyt täydellisesti vakavana; "te olette viisas ja paljon kokenut mies, ja te tiedätte, miten mielelläni minä kuuntelen teitä ja otan teistä oppia ja neuvoja. Mutta tässä asiassa on kuitenkin minulla enemmän kokemusta kuin teillä. Ja Jumala tietää, että olen saanut ostaa sen kokemuksen kalliilla hinnalla. Tasa-arvoisuudella, josta te puhutte, ei ole mitään merkitystä, kun on kysymys aviopuolisoista; muuta tasa-arvoisuutta ei tarvitse olla heidän välillään kuin että molemmat rakastavat toisiaan yhtä paljon. Jos se asia vaan on niinkuin pitää olla, niin järjestyy kaikki muu itsestään. Katsokaa minuun: minä olin miesvainajani kanssa kaikessa tasa-arvoinen. Molemmilla meillä oli kylliksi tämän maailman hyvää, molemmilla meillä oli hyvä maine; rumia emme, häpeä sanoa, olleet kumpasetkaan, ja ijänkin suhteen sovimme me hyvin toisillemme; hän ei ollut maailmassa huvitellakseen itseään enkä minäkään, hän oli sukkela maanviljelijä ja minä olin ahkera emäntä; Herramme antoi meille herttaisen pojan. Mutta kuitenkaan, kuulkaa ukkovaari, ei meillä ollut ainoatakaan onnellista hetkeä keskenämme, ja syy siihen oli se, ettemme me tunteneet rakkautta toisiimme. Vaimo tyytyy kyllä aina lopulta kohtaloonsa, mutta miehen mielestä ei lähde koskaan, ettei hän saanut sitä, jota hän tahtoi; viimeiseen hetkeensä saakka kirvelee häntä, ettei hän saanut seurata sydämmensä tahtoa, vaan että hänen täytyi totella järkeään tai vanhempiaan. Istuessani kuolemaa tekevän mieheni vieressä, joka kuitenkin viimeiseen asti ikävöi sitä toista, lupasin minä itselleni, etten koskaan pakota poikaani mihinkään, vaan aina neuvon häntä tottelemaan sydämmensä ääntä. Valitkoon hän itselleen vaimon aivan oman mielensä mukaan, välittämättä rahoista tai säädystä — pääasia on se, että vaimo on siveellinen ja rakastaa häntä yhtä paljon kuin hän vaimoa. Te sanotte, että Enefa on ruvennut pitämään minun Otikistani; niinä vielä kerran kysyn: voiko Otik saada parempaa vaimoa kuin Enefa on?"

Ukkovaari oli niin hämmästyksissään siitä, mitä oli kuullut, ettei hän tullut vastanneeksi mitään.

"Minun täytyy tunnustaa teille, ukkovaari", jatkoi Mrakot muori, "että siitä on jo pitkät ajat, kun tulin ajatelleeksi sitä, että teidän poikanne tyttärestä ja minun pojastani tulisi sopiva pari. On tosin totta, ettei Enefalla ole poikani sivistystä eikä arvoa; mutta miten hän ymmärtää poikaani ja katsoo häneen! Te olette tietysti huomannut, miten hän aina asettuu poikani puolelle; ennenkun hän vielä tunsikaan häntä, en minä koskaan tohtinut sanoa pojastani mitään, mistä hän olisi voinut ottaa pahakseen — sillä silloin hän oli heti minun kimpussani ja läksytti minua, jotta taivas varjele! Otik ei ole mikään ilkeä tai huono ihminen; hänellä on päinvastoin oikein hyvä ja tunnollinen sydän. Mutta katsokaas, hän on ollut Pragissa ja on siellä saanut nuo suuren kaupungin ajatukset, ja kaikesta huomaa, kuten olen monasti sanonut, minkälaatuinen ihminen häntä on kasvattanut. Hän ei olisi sellainen kuin on, jos hänen äitinsä olisi saanut pitää hänestä huolta! Mutta minä olen aivan varma, että mikä hänestä vielä puuttuukin, sen voi hyvä vaimo antaa hänelle; vaimolla on kyllä oleva valta tehdä hänet toisenlaiseksi. Ja kuka kykeneisi siihen paremmin kuin Enefa? Kuka tietää niin hyvin kuin hän, mikä on oikea viisaus, ja minkälaiseksi Jumala tahtoo ihmisen?… Mutta kaikesta tästä minä en ole tietysti koskaan ollut tietävinäni; minä sanonkin sen vaan teille."

"Enefasta ei ole kysymys, mutta pojastanne", vastasi isoisä pudistaen arveluttavasti päätään. "Te sanotte itse, että hän on suuren kaupungin ihminen. Ettekö luule, että hän tulisi kerran häpeämään Enefaa omassa piirissään ja halveksimaan häntä hänen köyhyytensä, puuttuvaisuutensa ja alhaisen syntyperänsä tähden."

"Mitä syntyperää sitten Otik on? Eiköhän hän ole talonpoikaissukua yhtä hyvin kuin Enefakin. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään sanottavaa. Ja mitä hänen puuttuvaisuuteensa tulee, niin ajattelenpa, että jos hän tulee Pragiin, niin hän hankkii pian pois itsestään, mitä häneltä puuttuu, jos se nyt todellakin on jotain. Sen mukaan mitä minä olen kuullut Otikilta, on kaupunkilaistyttöjen otettava hänestä esimerkkiä eikä päinvastoin. Sitä paitsi ei Enefa ole ollenkaan talonpoikaistytön näköinen; sitä ei kukaan huomaisi hänen olevan, eikä hänellä ole talonpoikaistapojakaan; niitä ei ole ollut kellään teidän suvussanne."

Ukkovaari oli vaiti; hän ei osannut muistuttaa mitään Mrakot muorin puheeseen. Tänään puhui muori aivan kuin kirjasta.

"Antakaa te, isoisä, asian mennä menoaan", jatkoi muori. "Että Enefa pitää Otikista, sen olette te huomannut, ja että Otik pitää Enefasta, sen tiedän minä. Koko ajan, kuin te ette ole laskenut tyttöä tänne, on Otik kävellyt sinne tänne kuin mikähän rauhaton sielu; ei mikään ole ollut hänelle mieliksi, ja teille hän on varmaankin toivonut paljon pahaa! Olisittepahan nähnyt: hän ei saattanut edes katsoa ihmisiin tai vastata, kun kysyi; jos ei väistynyt ajoissa hänen tieltään, niin oli ihan onneton; hän heitteli ovia, niin että olisivat voineet haleta, ja koko yöt kuulin minä hänen kulkevan huoneessaan edestakaisin. Pari päivää annoin minä asian mennä menojaan ja ajattelin näin: 'tuo tekee armolliselle herralle hyvää ja ottaa hänestä pois vähän itserakkautta'. Mutta kun minä sitten aloin saada kantaa koskemattomia ruokia pöydästä, huomasin minä, että nyt hän ei enää sietänyt, vaan nyt täytyi häntä armahtaa. Siitä syystä minä käskin sanoa teille terveisiä, että antaisitte Enefan tulla meille. Minä luulen varmasti, että Otik rakastui häneen ensi näkemisellä, ja alanpa luulla sitäkin, että hän oli vaan olevinaan sairas, jotta Enefa tulisi hänen luokseen."

"Niin, enkö minä luullut sitä!" huusi ukkovaari iloissaan, tietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. "Hän vaan pilkkasi Enefaa!"

"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä; hän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa… Mutta kuulkaas, ukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin ennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan, mitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää pidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin antakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot meidän luo pyytämään siunausta — ja minun he saavatkin! Ei kenenkään ihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin asioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai syntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta, ja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen… Mutta te näytätte yhä yhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies Enefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin vetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta totisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle! Ettekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on heidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei ota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin — Otik tai ei kukaan. Minä tunnen Enefan paremmin kuin te itse."

Ukkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan oikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka heistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen kanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän olisi ilolla luottanut?

"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa kotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai mitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä unohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta itsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme ajan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan."

Ukkovaari huokasi.

"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla", vastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen sydämmeltään oli pudonnut kivi. "Minä teen, kuten te neuvoitte minua, ja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että minä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko hän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä. Kunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä onnettomuudeksi!"

"Niin, suokoon sen Jumala!" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan isoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.

Otikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla. Vähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä kertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset hihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli puiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän olisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille, laski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi seisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen veteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi irralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut vielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta miten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen katseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen, synkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella, että Enefa voi todellakin loitsia — sillä joka kerta, kuin hän näki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki hänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin haaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla poskillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta kuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään vielä koskaan.

Aivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä painoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi. Valkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa alas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä silmiä — sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt kasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet niitä.

"Enefa!" kuului pisteaidan toiselta puolen.

Enefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän molemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien haltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.

Yhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui Enefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman onnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.

"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan", huudahti Otik kiihkeästi.

"Siihen minä en mahda mitään", kuiskasi Enefa. "Ah, minä en saa koskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja annan sen kasteen pudota päälleni — sen sanotaan ottavan kaiken kaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut ainoataan kertaa siitä mitään helpotusta."

"Sinä siis tahdot unohtaa minut?" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi, yhä nuhtelevammin.

Enefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik olisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan kohtaavan häntä.

"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi karkoittaa minua mielestäsi!" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti. "Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla on täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun rakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet toisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella sinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos pysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla minä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo minun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä? Minä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika myöhään… tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi on! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten vaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan…"

Enefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt näyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo ja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä — mutta yht'äkkiä hän hillitsi itsensä.

"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä minun ikkunallenikaan."

"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta vähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et kysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän sinulta!"

"Juuri siitä syystä, että minä välitän teistä, en minä tahdo, että te hiivitte ikkunani luo yöllä kuin varas, saadaksenne kuulla minulta ainoastaan yhden pienen sanan. — Mutta te olette oikeassa, minä olen totellut isoisää kylliksi kauan, nyt minä tottelen teitä. Jo tänä päivänä, heti kun hän tulee kotiin aamusaarnasta, menen minä hänen luokseen ja sanon, että minä toivon, että te saatte käydä meillä usein ja niin paljon kuin tahdotte, vaikka joka päivä… Mutta te katsotte minuun sittenkin yhtä synkästi? Ettekö tahdo, että pyydän isoisältä lupaa? Mutta en minä aijokaan pyytää häneltä; minä vaan kerron hänelle, että niin on aikomus, ja silloin hänen täytyy tyytyä siihen. Enhän minä ole enää mikään lapsi; tiedän minäkin mikä voi käydä päinsä ja mikä ei käy päinsä, mitä minä uskallan ja mitä en uskalla…"

Yht'äkkiä hän muutti tykkönään nuottiaan.

"Voi, hyvä herra tohtori, etteköhän te tahtoisi antaa minulle yhtä pientä hiuskarvaa — oikeasta ohimosta?" pyysi hän isiin veitikkamaisesti ja liikuttavasti, ettei tohtori olisi voinut mitenkään kieltää.

Hän täytti Enefan toiveen hullunkurisesti irvistellen, joka muka ilmaisi hänen tuskaansa.

"Nyt minä olen oikein varma saavani nähdä teidät meillä", selitti Enefa yhtä viehättävästi, veitikkamaisesti hymyillen, pistäessään hankitun aarteen huolellisesti kätköön. "Minä panen tämän hiuskarvan ylös ovipieleen perheentupaan. Se vetää teidät meille tietämättänne ja tahtomattanne; teidän täytyy tulla meille, niin kauan kuin se on siellä, vaikka isoisä olisikin teille kuinka hapan tahansa."

Enefa oli niin hurmaavan viehättävä tätä sanoessaan, että Otik tuskin voi vastustaa rakastuneen sydämmensä kehoitusta kietoa käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja painaa häntä rintaansa vastaan. Mutta samassa katsoi Enefa häneen niin luottavaisesti ja viattomasti, että hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt siten raa'an saastutuksen. Sen sijaan että olisi kietonut käsivartensa Enefan vyötäisten ympärille, tyytyi hän siis siihen, että kietoi sen kirsikkapuun ympärille, jolta Enefa oli hakenut parannusta ikäväänsä.

Sen jälkeen hän suuteli sen runkoa, sitä paikkaa, jota vastaan Enefa oli painanut päänsä, helmien ja jalokivien sataessa hänen päälleen.

* * * * *

Kun Enefa palasi tupaan, oli isoisä jo kotona aamukävelyltään. Hän oli aivan toisen näköinen kuin viime päivinä, eikä hän rykinyt ainoatakaan kertaa.

"Mrakot muori ja hänen poikansa tulevat tänne katsomaan Betlehemiä iltapäivällä. Minä pyysin muoria kirkkoon mennessäni", ilmoitti hän poikansa tyttärelle.

Enefa tuskin uskoi korviaan. Mikä oli tullut yht'äkkiä ukkovaarille? Ei ollut kuin pari päivää siitä, kun ukko oli ankarimmin varoittanut häntä tohtorista, ja nyt hän itse veti tämän taloon.

"Minä sanoin Mrakot muorille, että he tulisivat juomaan kupin kahvia. Mutta kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, niin taisin minä hankkia sinun niskoillesi vaan huolia. Eihän meillä ole kerrassaan mitään. Voit sanoa Jenikille, että hän juoksee Mrakot muorin luo ja pyytää saada lainata lusikoita ja kuppia ja muuta, mikä voi olla tarpeen."

"Ei, sitä minä en tee", sanoi Enefa vakavalla äänellä. "Pyhäkuppimme ovat kyllä yksinkertaiset ja lusikkamme vaan tinasta, mutta kaikki on ehyttä ja puhdasta, eikä kenenkään tarvitse pelätä käyttäessään niitä. Me käytämme sitä, mitä meillä on, ja me tarkoitamme vieraillemme kyllä yhtä hyvää, vaikka emme loistakaan lamatuilla höyhenillä."

Ukkovaari oli huoletta poikansa tyttärestä. Ehdotuksen hän oli tehnyt ainoastaan koetellakseen Enefaa.

"Käyköönpä miten hyvänsä, Enefan tähden en ole kuitenkaan koskaan tarvitseva hävetä", murahti hän ja läksi vinnikamariin voitelemaan Betlehemin pyörää.

Enefa, joka ei vieläkään voinut oikein uskoa onneaan, alkoi puhdistaa ja siivota huoneita sellaisella innolla ja uutteruudella, joka oli tuskin tarpeen. Asia oli kuitenkin se, etteivät hänen ilonsa ja jännityksensä antaneet hänen istua hiljaa ompelemassa — hänen täytyi kävellä, liikkua, olla innokkaasti toimessa, purkaakseen edes jollakin tavalla riemuavaa iloa, joka täytti hänen sydämmensä.

"Sinäpä näytät siltä, kuin seitsemän aurinkoa loistaisi suoraa päätä kasvoihisi!" sanoi Mrakot muori nauraen Enefalle, kun tämä ukkovaarin kanssa toivotti rakkaita vieraita tervetulleiksi puutarha veräjällä. "Onko kenties kana muninut sinulle tänään kultamunan?"

"Oh, te tiedätte kyllä, että minä olen iloinen siitä, että te vihdoinkin tulitte meille!" vastasi Enefa teeskentelemättä ja kaikkien kuullen.

Samalla aikaa tervehtivät tohtori ja ukkovaaari toisiaan, molempien tarkastellessa toisiaan tutkivin, epäilevin katsein. Otik oli hämmästynyt yhtä paljon kuin Enefa, kun oli kuullut äidiltään, että ukkovaari oli ollut niin varhain pyytämässä häntä katsomaan Betlehemiä.

Mutta kääntyessään sen jälkeen Enefalle tarjoamaan kättä, muuttuivat hänen kasvonsa niin kirkkaiksi ja säteileviksi, että Mrakot muorilla olisi ollut syytä kertoa hänellekin kysymyksensä. Muutoin, hän oli samanlainen kuin heidän tavatessa toisensa metsässä; hän änkytti, punastui ja tunsi olevansa auttamattomasti hämmentynyt.

Onneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen välipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät seuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin tulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. "Saat nähdä, ettei sinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen", ennusti hän sisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.

"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia; sitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori muistaa sen olevan", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan vieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta, uuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin kuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli riputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.

Omituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui yksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka olivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään alle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti tuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli heleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman etunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin untuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli lintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka — — — Missä olisi saanut nähdä kauniimpaa?

Ja samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä huoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan hopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa suurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut toiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä hän sitten!… Ja kun tohtori oli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei hän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa liikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä tuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään — hän näki ainoastaan Enefan.

Hänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja häärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän selän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa hänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.

"Näetkö, että minä lumosin sinut?" sanoi hänen veitikkamainen katseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: "Jatka lumoamistasi edelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta."

Sillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla, olivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti heitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot muorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli kerrottavaa.

"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?" kysyi hän hämmästyneenä. "Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!"

"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse kokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa niihin", vastasi isoisä. "Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi pahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne niiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle, pilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja veden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet ihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.

"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella kerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla olisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan muutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan kantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se tapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että silloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule, mennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen aivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan hiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei yksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä oli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen; mutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun hän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä olisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini, olisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun hän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi katsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä. Ellet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut hänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka juoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia ja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä en voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli niin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi isä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä näet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan, oliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt, etten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui poikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä voimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin häntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa — minua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?' huusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi, niin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan niskaan, ja — ei nyt kummempaa! — kokonainen vesivirta juoksi hänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin poispuhallettu — hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme toisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan unta — niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt."

Mrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin murahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta Jumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.

"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla", jatkoi isoisä. "Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni oli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes hänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet kunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa. Lopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja lähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa, kun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia selvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne sieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään vielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan, 'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja virkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni puolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!' Ja ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja tuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät päästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta — kohosi vaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään kauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä oli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta tai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän ja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he nähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin heidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät oikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran; siellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän uudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän toi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen, ja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä, että olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän päästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä näyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli tietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut huolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin ajoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti totella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat häntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa olisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita, sillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että se tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä heidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen. Niin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja katsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä, jota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla on jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen, tempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja — kas ihmettä! — se oli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö reiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua; ne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen. Siitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan puhuttavan mistään merinoidista."

"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta rangaistuksesta", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä kiitollisuudella. "Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan minä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan veljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai miten?"

"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin, mitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut. Monet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan pilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja se tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'. Mutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä paholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan paholais-valtakuntaansa'.

"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut kahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko', vastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen paljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita, jos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi ihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä — varsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen toteen.

"Kerran hän muun muassa ennusti, että on maksettava vapaehtoinen vero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me olemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on käynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme tuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen. Mutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika sen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki veljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan vapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos tulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan, vaikka saisivat tuhansia markkoja. — Toisen kerran hän ennusti, että oli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei esivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat sen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset kotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta kylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta."

"Sepä vasta oli ovela mies!" vakuutti Mrakot muori nähtävästi tyytyväisenä.

"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa muussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin suvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota lyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina luotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki Jeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan; hänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä viettelyksiä.