LAPSUUDEN YSTÄVÄT.

I.

— Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias Sanni äidiltään.

— Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?

— Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri erityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.

— Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?

— Miksi ei Timosen Annin?

— Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.

— Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä Timosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan olemme olleet yksissä.

Ja aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, — nojaten toisella kädellään ompelukoneen pöytään.

— Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella hänen kanssaan.

Yhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.

— Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta sellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina rakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin meillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.

— Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla sellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime sanat.

— Millainen?

— Hän ei ole siveä.

— Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut —?

— Luuletko minun juoruja uskovan?

— No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!

— Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.

Eilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman tutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä akkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti kävelemään laiturille päin.

— No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään pahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois kävelemään.

— Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä tunnustelinkin häntä.

— Ja kenen hänen luulitte olevan?

— Kapteeni Sulinin.

— No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla, ja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein leikkisä, leikillään säikäytti Annia.

— Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut tuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?

— On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen. Sanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu kaikkia nuoria naisia epäilevän.

— Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää —?

— Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin hassumainen.

— No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa seurustella hänen kanssansa.

— Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.

— Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et saa hänen kanssaan seurustella.

— Mutta, äiti, te teette väärin Annille!

— Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.

— Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus liiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.

— Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat enemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan puhumaan sellaista?

— Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin kansa?

— Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä sinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta hänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.

— Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!

Mutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta suuttuneena.

Sanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki puoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa taloushommissa.

— Miten ne voivat tuollaista puhua!

Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.

Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään — Sanni kävi kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, — että hän on itkenyt. Anni kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun, että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:

— Onko Sanni kotona?

— Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.

Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä avata.

Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista, niin paljon sanomista.

Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo, jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun on niin vallaton.

Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.

Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille. Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.

Sanni otti paperilipun ja kirjoitti:

— Olen, rakas Anni, niin murhellinen maailman pahuuden tähden. Oi miten syyttömästi se voi soimata. Olemme lapsuuden ystävät, koulutoverit, rippikouluserkut; aina olemme olleet yhdessä. Mutta nyt uhataan meitä eroittaa. Ja aivan syyttä. Äiti on kuullut joutavia juoruja sinusta ja kapteeni Sulinista. Paha maailma on ne pannut alkuun, ja äitikin on niin herkkä uskomaan. Sentähden kirjoitan sinulle tämän lapun, kun en itse uskalla tulla. Äiti kieltää minua sinun kanssasi seurustelemasta. Mutta älä luule, että minä sinua unhotan, että minä uskon noita juoruja! Jospa voisimme tavata salaa toisiamme! Mutta se taitaa olla mahdoton, sillä joka paikassa on näkijöitä. Ole Anni varovainen. Muista minua, joka itken sinun viattomuutesi tähden! Sannisi.

Mutta miten hän nyt saisi tämän Annille. Hän koetti keksiä keinon, mutta ei löytänyt. Viimein päätti hän lähteä Isolan Elnan luo, ehkä hän tietäisi keinon. Mutta jos ei Elna tietäisikään koko asiasta, ja hän menee nyt sen sanomaan. Mutta ystävien kesken on tuo luvallista ja Annin oman hyödyn tähden.

Ja niin aprikoituaan, nakkasi Sanni saalin päälleen ja läksi huoneesta.

— Mihin sinä menet, kysyi äiti.

— Isolaan.

— Mene, mutta muista, mitä äsken sanoin.

Äiti kai luuli, ettei Sanni tietänytkään Annin käyneen. Sanni tunsi jotain halveksivaista rinnassaan äitiään kohtaan.

II.

Rinta oli täynnä mietteitä Sannilla, hänen mennessään Isolaan. Aivan huomaamattaan oli hän jo Isolan talon portilla. Sannista tuntui, kuin olisi hän parilla askeleella harpannut nuo kaksi katuristeystä, mitkä olivat heidän ja Isolan välillä?

Sanni astui eteiseen ja tuli suoraan Elnan kamariin. Elna, punatukkainen ja harmaasilmäinen tyttö, säpsähti kun ovi aukeni ja koetti jotain piiloittaa kirjan väliin, mikä hänellä oli edessään pöydällä.

Sanni ei tuota huomannut, ei myöskään punervaa hehkua, mikä nousi Elnan kesakoisille kasvoille. Puristi vain Elnan kättä. Elna antoi kätensä, mutta ei virkkanut mitään.

— Joko sinäkin olet kuullut, kun näytät vähän omituiselta. Nyt vasta huomasi Sanni Elnan kasvoissa jotain outoa ja intohimoista.

— Mitä? Näytän omituiselta? Miten niin?

— Etkö ole kuullut? Arvasinhan, että se oli tyhjää juorua.

Vielä valtavampi puna levisi Elnan poskille ja silmät kiihkeästä asemastaan kävivät puoleksi tuijottaviksi.

— Oletko kuullut minusta juoruja? Vai mitä?

— En sinusta, mutta toisesta. Melkenpäin yhtä kuin sinusta, sillä yhtä rakkaat olette molemmat minulle.

— Ketä tarkoitat? Annia —

—- Niin Annia. Ja mitä hänestä?

Laajemmin tykähti jo Elnan sydän ja outo tunne iski sydämeen.

— Ne ovat niin ilkeitä ja aivan perättömiä. Mutta sinä näytät niin kylmältä, vaikka tämä koskee lapsuuden siskoasi.

— Kylmältä!

— Etkö tiedä, että Annia parjataan ja haukutaan syyttömästi epäsiveäksi? Kapteeni Sulin muka…

— Tiedän. Tuo pujahti Elnan rinnasta niin kevyesti.

— Sinä olet todellisempi ystävä! Et edes minulle puhunut mitään, ennenkuin sanoin julki asian! Mutta minä… minä lapsellisesti luulin ja ajattelin, että Annin pitäisi tuo saada tietää, että hän voisi olla varovainen tuon kapteeni Sulinin suhteen…

— Niin, mutta hän ei välitä… Mutta mistä olet tuota kuullut?

Elna ei tiennyt koko asiasta mitään, mutta nyt piti saada tietää…

— Eikö hän välitä? Totta kai? Mutta mistäkö kuullut? Äiti sanoi tänä iltana.

— Minä tulen juuri Annin tyköä ja hän aikoi lähteä teille. Hän kehui kapteeni Sulinia niin lystiksi…

— Mitä! onko ainakin totta? En minä voi uskoa! Ei, se on mahdotonta!

— Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin kuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?

— Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on itsekin niin vallaton.

— Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin seurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole huomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä huomaa hänen vikojaan.

— Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa hänestä tätä juttua.

— Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.

— Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi, ovat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin suuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista sinusta…

— Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?

— Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä miehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli tuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole joutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta…

— Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä, muistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin kuoli tuo sana huulille.

— Niin. En tiedä, vastasi hän vain.

— Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on hän lumoomaan toista sukupuolta.

— Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa tullut häntä pyytämään tanssiin. —

— Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin! Ei suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun oli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi! Onko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta tuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin on luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole epäsiveä. Se minusta on rumempaa!

Aivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut sanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa, mutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.

— Joko nyt, Sanni, huomaat?

— En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei ollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta Annihan aina häntä pakenee.

— Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät iltasilla monesti kävelemässä.

— Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy joskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän. Olipa tunkenut Annille valokuvansakin.

Elna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia kasvojaan.

— Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en kateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä jotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.

— Mitä sellaista?

— En itsekään osaa sanoa.

— Niin. Mutta ehkä olet Anniin tuosta suuttunut, kun luulet hänen sinua parjanneen. Päinvastoin Anni hyvin mielellään soisi sinulle Harjun Kallen. Koko maailmahan tuon tietää, että sinä häntä rakastat. Anni ei ole koskaan sinusta tuollaista puhunut.

Elna oli punainen kuin kukko, silmänalustat helakan punaiset, ja huulet liikkuivat niin omituisesti.

— Noinko sinä, Sanni, minulle puhut!

Elna pullahti katkerasti itkemään, sillä häntä oli koskettu arimpaan kohtaan.

Sanni ei puhunut mitään, selaili vain vaistomaisesti pöydällä olevaa kirjaa ja otti sen käsiinsä. Sen lehtien välistä putosi valokuva.

Elna hypähti ottamaan kuvaa, mutta Sanni oli jo kyykähtänyt sitä ottaman. Elna tunsi vastustamatonta halua töydätä Sannin eteen ja temmata kuva Sannin kädestä, kun hän alkoi ruveta sitä katsomaan. Mutta vain kiivaaksi katseeksi jäi Elnan halu.

— Onhan sinullakin hänen valokuvansa!

— On. Mutta kuinka sinä, Sanni, minua kiusaat!

— No tämähän on jo selvä todistus, että sinä rakastat Harjun Kallea!

— Niin rakastan, Sanni! Minä olen avomielinen ja tunnustan sinulle kuin paraimmalle ystävälleni, että minä häntä rakastan. Mutta älä minua kiusaa. Jos sinä olisit minun sijallani, niin et varmaan noin minua kiusaisi.

Elna pyhki silmiään, lähestyi Sannia ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Oi, miten minun mieltäni pahoittaa. Toivoton rakkaus kalvaa sydäntäni…

— Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mieltäsi! Ja olenhan sitä tehnyt. Tulin tuossa pikastuneeksi. En suinkaan minä aikonut sinua loukata!

— Oi, miten suuri vastakohta sinä olet Annille! Sinun rinnassasi todellakin sykkii oikea naissydän. Paha vain, että se turmeltuisi Annin tähden! Mutta älä, hyvä Sanni, virka tästä minun tunnustuksestani mitään!

— Annin tähdenkö minä turmeltuisin!

— Niin se on. Pahaa on paljon. Minä olen vanhempi, usko minua!

— Jos kaikki pahat ja sen tuntemiset seuraavat ijän muassa, niin parempi on sitte jo aikaisin olla haudassa!

— Rajoita ajatuksiasi! Vaan älkäämme koetteeksi seurustelko Annin kanssa!

— Sekin tuntuu niin vaikealta. Jos milloin neuloin ja mietin, niin usein lensi ajatukseni Anniin, kunnes lähdin hänen luoksensa.

— Koitteeksi vain! Minä puolestani kyllä uskonkin tuon jutun. Minä tunnen, tunnen tarkkaan Annin luonteen. Hän on kiihkoinen, intohimoinen, imartelias! olipa kapteeni Sulin saattanut häntä kotiinkin, sen tiedän aivan tarkkaan.

— Jos niin on, niin tuo lappu on arvoton.

Vitkaan lausui Sanni tuon, ja ojensi Elnalle Annille kirjoittamansa lapun. Elna tarttui siihen kiihkoisasti ja alkoi lukemaan ahmimalla.

— Kas noin!

Ja samalla repäsi Elna lapun kahtia, sitte pieniksi sirpaleiksi.

Sanni aivan ajattelemattansa yritti estää sitä, mutta silloin oli lappu jo tuhansina palasina.

— Ehkäpä olette oikeassa äitini kanssa. Sekin kielsi minua seurustelemasta. Vaan minä pidin parempana, että Annia pitäisi varottaa, sillä varmaan uskoin, että hän on viaton. Mutta nyt, kun olen sinultakin kuullut yhteen tapaan, niin… niin… minun täytyy kai uskoa. Hyvästi!

Murheellisella mielellä lähti Sanni pois Elnan tyköä. Olisiko Anni tuo niin suloinen, miellyttävä Anni noin paha! Uudestaan epäilytti Sannia, mutta kapteeni Sulin kuuluu kumminkin saattaneen häntä kotiinkin. Ja Elna on tämän omin silmin nähnyt. Voipiko hän enää epäillä!

III.

Oli iltapäivä, kun Timosen Anni istui kotonaan ompelukoneen ääressä. Mutta aivan rauhassa oli kone; ei yksikään kappale siinä liikkunut. Nojautuen konetta vasten istui Anni ja mietti.

Äiti oli vasta häntä nuhdellut, kyynelsilmin nuhdellut. Olipa sanonut, ettei hän olisi uskonut Annistaan semmoista, että Anni, hänen ainoa lapsensa, olisi tuollainen kelvoton otus, jota hän on kaikella hellyydellä kohdellut ja kasvattanut.

— Olipa isä onnellinen, oli hän sanonut, kun pääsi pois kuulemasta tytöstään tuollaista! Jospa minäkin lepäisin jo haudassa! Tuskinpa saan enää sielläkään rauhallista unta, kun tyttöni on tuollainen!

Tuo suretti Annia enin, että äitikin luuli hänestä tuollaista. Voi sentään, miten äitikin voi uskoa tuollaista! Mutta kuitenkin oli Anni itse jotenkin levollinen, sydämellinen suuttumus jäyti vain rintaa, ja kaikenlaisia tuumia ja mietteitä kiehui aivoissa. Noin sekaisin ne tulivat tulvimalla. Mutta hajanaiset olivat ajatukset ja intohimoinen suuttumus teki ne aivan hurjiksi.

Kahdesti oli hän yrittänyt Sannin luo, eikä kummallakaan kerralla ollut Sanni ollut kotona. Niin oli Sannin äiti aina sanonut. Olipa Anni jo syrjästäkin kuullut, että hänestä puhutaan pahaa, mutta hänen vallaton luonteensa oli niistä ollut välittämättä. Mutta nuo äidin nuhteet olivat koskeneet kipeästi, ja nyt tuli kaikki huhut ja kuulemiset mieleen, jotka nyt arka ja epäilevä mieli teki kahta suuremmiksi.

Hän epäili, että Sannikin luuli häntä sellaisiksi, kun juorut kertoivat. Ja tuossa epäilyksessään oli hän kirjoittanut kirjeen Sannille, viattomuutta puhuvan kirjeen.

Puolitunti takaperin oli hän sen lähettänyt Sannille ja pyysi häntä tulemaan heille. Tuossa hän nyt istui ja odotti.

Jopa aukeni ovi, Anni kääntyi kiihkoisasti katsomaan, kääntyi niin rivakasti, että palmikko heilahti. Ja tulija oli Sanni.

— Tiesinhän, että tulet!

Noin huudahti Anni, hypähti ylös ja sieppasi Annin rintaansa vasten. Mutta äkkiä hän hellitti ikäänkuin olisi tuntenut jotakin kipua.

— Mutta minähän olen… ehkä ei olekaan minulle luvallista. Sanni ei puhunut mitään, veti Annin luokseen ja painoi yhä lujemmasti häntä sydäntänsä vasten.

Vihdoin hellitti Sanni, ja mielen tyyneys kuvautui hänen suloisissa kasvoissaan. Se oli heijastus sydämen tyytyväisyydestä, jota hän siitä saakka, kuin oli lähtenyt Elnan luota, oli kaivannut. Kaikki kuulemiset, puheet ja juorut, yksin Elnankin uskottelemiset katosivat yhden Annin katseen voimasta Sannista: lapsellinen myötätuntoisuus oli hänet kerrassaan voittanut.

— Oletko, Anni hyvä, minulle entinen ystävä? Mutta miksi kysyn: entinen? Tulevahan paremmin sopisi kysyä?

— Yhdenlainen olen oleva vastedes kuin olen tähänkin asti ollut.

Tosin kyllä, minä sen tunnustan — en ole sinulta koskaan mitään salannut, ja miten voisinkaan sinulta salata — että kun kaikki puhuivat sinusta, niin minua alkoi joskus jo hiukan epäilyttää, mutta aina yksin ollessani, kun sitte mietin, tuli sinun kuvasi niin puhtaana, niin suloisena, niin vilkkaana minun silmiini, että voin ainoastaan itkeä, kun ihmiset ovat sinua ruvenneet syyttä parjaamaan. Mutta mitä me heistä! Ei kukaan voi meitä erottaa!

Sanni puristi Annin kättä; kyynel vieri Annin poskelle.

— Mutta mitä itken! Ei minun tarvitse vuodattaa katumuksen kyyneleitä, sillä vaikka sydänverelläni voin kirjoittaa otsalleni: viaton.

— En minä epäilekään, elä sitä uskokaan! Huomataanhan jo sinun rehellisestä katseestasi, että olet viaton.

— Minusta tuntuu niin kevyeltä, kun niin uskot. Jospa vielä äidinkin saisin niin uskomaan, niin mitä minä muista!

— Uskooko äitisi nuo jutut?

— Uskoo. Ja sepä mieltäni pahoittaa!

— Kummasti rohkeita olemme; puhumme kuin kokeneet vaimot. Oikeinpa minua ihmetyttää!

— Koetuksissa luonne karaistuu. Mutta olkaamme nyt iloisia!

— Niinkuin ennenkin! Mutta onko sinua koskaan kapteeni Sulin saattanut kotiin?

Tuo kysymys oli koko ajan pyörinyt Sannin huulilla, sillä siihenhän hänen epäilyksensä joskus perustui, kun Elna oli sanonut.

— Ei kertaakaan. No tosin kerran, mutta ei suinkaan yksin.

— Isolan Elna sanoi nähneensä sinut hänen seurassa.

— Vai sanoi? Voi sitä Elnaa! Varmaan mustasukkaisuudesta minua parjaa. Niin nythän muistan. Sulin oli rouvansa ja muutaman muun rouvan kanssa menossa soutelemaan, minä juuri satuin silloin lähtemään pois Sulinilta työstä ja siten jouduin yhteen matkaan. Tosin kapteeni koko matkan puhui minun kanssani ja käveli rinnallani, mutta olihan hänen rouvansa matkassa. Ja Elna juuri tuli silloin vastaan.

— Ja noin sitte saattoi Elna puhua! Lapsuuden ystävä!

— Hän on varmaan minulle suutuksissa Harjun Kallen tähden. Mitä arvelet tuosta Kallesta? Unhotetaan nyt nuo pois, kaikki pois nuo juorut!

— Onhan hän pulska mies.

— Ja kohta suorittaa perämiehen tutkinnon.

— Mutta onko äitis kieltänyt sinua seurustelemasta minun kanssani? Minä vähän kuulin siihen tapaan.

— On.

— Minkä hän sanoi syyksi?

— Hän sanoi muutamana iltana myöhäisemmällä nähneensä oudon miehen, jota hän kyllä oli tunnustellut kapteeni Suliniksi, koputtavan sinun akkunaasi. Kun mies oli nähnyt hänet, oli hän lähtenyt laiturille pakoon.

— No mutta kaikkea sitä kuulee! — Harjun Kallehan oli yhtenä iltana, kun minä jo nukuin, koputtanut akkunaani; hänellä näet oli vene laiturissa, ja hän olisi tahtonut minua soutelemaan. Kaikkia juoruja se Kalle mokoma saa aikaan! Itserakas kähnys!

— Arvasinhan jo!

— Mutta ovat ne nuo ikäviä tuollaiset jutut! Väsyy niitä korva kuulemasta!

— Sanomattoman ikäviä! Mutta kummasti tyyni voit kuitenkin olla.

— En minä juuri niin muista välittäisi kuin äidistä ja sinusta.

— Sinulla on soma luonto, melkeinpä kadehdittava!

— Mutta miten minä saisin äidin puolelleni? Vaan on mulla yksi keino, olen sitä jo hiukan miettinytkin. Minä rupean Kallen vaimoksi. Totta kai sitte antavat minun olla rauhassa.

— Kallen vaimoksi! Mutta rakastatko häntä!

— Aivan hiljakkoin on mieleni paljon muuttunut hänen suhteensa, olenpa alkanut häntä melkein rakastaa. Hän on osoittaunut niin jalomieliseksi, sillä hän ei ole uskonut minusta mitään pahaa, vaikka ovat hänellekin juorunneet.

— Hän on kunnon mies!

— Niin, ja hän on komeakin! Katsotaanpa hänen valokuvaansa.

Anni meni pöydän luo ja otti valokuva-albuminsa, selaili sitä muutamia lehtejä.

— Mutta mitä! Hänen kuvansa on poissa! Onko hän itse ottanut sen pois?

— Mutta minä näin Elnallakin hänen kuvansa!

— Onko hän ottanut pois ja vienyt Elnalle; hänkin siis jo uskoo nuo juorut?

— Mutta Elna puhui toivotto…

Enempää ei Sanni puhunut, hän muisti Elnan kiellon. Mutta samassa astui Harjun Kalle sisälle. Hän oli kookas mies, tummien ripsien alta säteili veltot silmät.

— Hyvää iltaa neidit!

Samassa kumarsi hän jotenkin syvään.

— Taisipa tulla hauska ilta, kun näin yhteen yhdyimme. Hän kätteli Annia ja Sannia, loi sitten silmänsä valokuva-albumiin, jota Anni piti kädessään.

— Oletko ottanut pois kuvasi? Et sillä ole minua miellyttänyt. Olen jotenkin pahoillani tällä kertaa.

— Minäkö ottanut pois! huudahti Kalle.

Ja oikeinpa taaksepäin keikahti Kallen pää kummastuksesta. Nuo veltot silmät suurenivat, niin että ruskeat silmäterät kiilsivät kuin kissalla. Kalle nosti toisen kätensä viiksihinsä, siveli niitä ja sanoi:

— En suinkaan!

— No mutta missä se sitte on?

Anni selaili läpeensä lehdet, mutta ei löytänyt.

— Oletko antanut Isolan Elnalle valokuvaasi?

— Jumala varjelkoon! Tuolleko punapäälle minä antaisin valokuvani!

— Mutta hänellä kuuluu olevan se. Sanni on nähnyt.

— Onko hänellä minun valokuvani? Aivan tutkivin katsein kääntyi Kalle Sannin puoleen.

— On.

— No, sitte hän on sen ottanut sinulta, Anni.

— Ehkäpä. Hän kävi viikko takaperin meillä. Me katselimme yhdessä albumia, ja sitte en ole sitä katsonut.

— Hän sen on ottanut, vakuutti Kalle aivan varmalla äänellä:

— Eipä voi muuta uskoa, lisäsi Anni.

— Saisipa lähettää noutamaan pois, kun viepi omin lupinsa!

Ja aivanpa sieramet laajenivat Kallella.

— Mitäpä tuosta nyt! Kun on ottanut, niin pitäköön.

— Kuten tahdot.

Mutta oudot ajatukset valtasivat Sannin. Elna olikin itsekkäin, ilkein ihminen maailmassa.

— Minäpä olenkin jo, neidet, perämies.

-. Onnea! huudahtivat molemmat tytöt.

— Ja kävikin tutkintoni loistavasti: 62 ääntä.

— Kylläpä!

— Mutta minun täytyy jo, Anni, lähteä kotiin, sanoi Sanni ja samalla puristi hänen kättään.

— Voi hyvin ja muista minua, Sanni!

Puoleksi rukoilevin katsein sanoi Anni tuon.

Heitettyään hyvästin, läksi Sanni pois. Mielensä oli iloinen; nyt oli hän oppinut tuntemaan täydelleen molemmat lapsuuden ystävänsä, ja tämä päivä oli hänestä melkeinpä tärkein elämässään.

Mutta noustessaan kotinsa rappusia tykytti hänen sydämensä hiukan kovemmin: hän tunsi rikkoneensa äitiään kohti. Ikäänkuin lannistaakseen tuota tunnetta hypähti hän kiivaasti rappusia ylös ja tuossa hetkessä oli hän huoneessa.

— Mistä sinä tulet?

Näin kysyi äiti, nostaen silmänsä Sanniin. Kysymys tuli aivan odottamatta, ja se oli kokonaan lannistaa Sannin. Mitä hän sanoisi!

— Pistäysin vähän kylässä.

Sanomattoman kekseliäältä tuntui Sannista tuo vastaus.

Äiti ei puhunut enempää, kävi vain käsiksi työhönsä. Sukkelaan livahti Sanni perähuoneesen.

Tuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen mieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni rakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa? Tuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni voi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea kohdellut.

* * * * *

Parin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli Anni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta vähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.

Loppu.