VI.
Reading edition
Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.
Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin sovittiinkin.
Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä, pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen. Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.
— Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?
— Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.
— Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.
— Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.
— Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja sinusta?
— Nähdenpä poika menee.
Niin vain oli se niin ilkeä. — Kuules, milloin vietämme häitä!
— No eihän niin kiirutta.
— Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen —
— Älä turhia luule!
— Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten minulla on paha olla.
Rukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari säpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.
— Mitä sinä joutavia!
— Mutta minua niin hävettää, jos…
— Jos…?
— Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.
— No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.
Samassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin vakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi intohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:
— Mitä turhia!
Iita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti. Kiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan puukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja tuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen lyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.
Iita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari käänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.
Iita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan kolealta.
Puukhollari oli mietteissään.
— Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta puolivälissä.
— Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!
— Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.
Tuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.
— Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!
Puukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.
Iita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.
Veden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.
Oltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa. Kun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän itsekseen.
— Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!
Eikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan, koettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.
VII.
Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur… rur… rur… pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi. Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.
— No Iikkako se on… Miten nyt olet päässyt tänne käymään… Tuliko ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma… Olenhan koettanut aina sinua pitää hyvänä… Istu nyt… Olet niin aran näköinen… Kerro nyt jotain Iitasta ja puukhollarista… minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä rahaa… no istu nyt… Kenen hevosella olet tullut?
— Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.
— No, onko niin vähän kulkijoita… minä en ole tässä käynyt taas ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.
Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.
— Keitin tässä vasta kahvitipan… ehkäpä siinä on vielä sinulleki suullinen… niin enhän niin perso ollut… kas tuossa… ota ja juo nyt… Näyttää sinulla olevan kylmä… nuo jalat ovat niin huonot, ettei tee mieli ulos mennä.
Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.
— Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös… Onhan sinne pitkä matka… kolmekymmentä penikulmaa… terveenä tässä olen minäkin ollut…
— Eiköpä lie hyväki, että…
— Mikä?
— Että olette tervennä, kun muut…
— Muut?
— Sairastavat.
— Sairastavat! Kutka?
— Iita.
— Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön… mikä tauti?
— En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat…
— Mitä sanovat?
— Että… että Iita on…
— On mitä?
— Raskaana puuk…
— Puukhollarille raskaana… Mitä… Ja se siitä nyt tuli… Enkö sitä aavistanut… jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin emännöitsijäksi… niin jo silloin mietin estää… mutta kun en houkka tehnyt sitä… Ja nyt tämä viimeinen häväistys… Mutta voiko tuo olla totta?… Voiko hän niin…
Iikka ei puhunut mitään.
— Oliko Iita semmoinen ja puukhollari… voi toki… täällä ollessaan niin siivo mies… laittoi sinullekin palveluksen… Ja oli Iitalle niin hyvä… kyllä minua on petetty maailmassa… ja nyt tuo vielä lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät päästään siitä tehtaassa… Voi… sentään minua… kun minä hänen päästinkin… mutta puukhollari olisi suuttunut… ja sinä et olisi saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?
Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.
— Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään. Hakkasi minua päiväkaudet.
— Vai niin…
Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä tihuutti.
Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.
— Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen — millä minä elän.
Taas pullahti uusi kyyneltulva.
— Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa… No jo se oli tuokin, vältti vain kerraksi!
Elsa kuivaili silmiään.
— Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan… Kyllähän kun minäkin jaksaisin vielä… Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä minut köyhäinhuone perii… Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa… oli se asiaki, kun heitti meidät… Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän kärsii, sitä enempi saa kärsiä… Alkoi jo olla hiukka parempi, niin kun tuo puukhollari… Vaan ehkä se naipi nyt Iitan… Eikö siellä kuulunut mitään sellaista?
— No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.
— Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa, mikä on eksynyt…
Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin rumia juttuja köyhäin-huoneesta.
VIII.
Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.
Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi… Ja tuolla sitä äiti koetti tyynnyttää… Nyt se vaikeni… taisi päätä nukkumaan… ja tällaista kestää… ei sitä voi sietää…
Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat sisään paisuneet ja väsyneet.
— Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa…
— Mikä?
— Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä… Ruvetaan oikein avio…
— Aviopariksi?
— Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä… Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!
— Oletko sinä ensimmäinen?
— Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.
— No nyt —?
— Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt — en minäkään vertainen.
— Älä nyt noin…
— Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa… Etkö sinä antaisi minulle aivan helppoa aviolupausta… paria sanaa… Kun kerran olet luvannut…
— Niin mutta, kun minä…
Enempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves kirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan uhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen alle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen.
— Enkö minä sitä jo ole epäillyt?
— Mutta kun minä… olen… luv… luvannut patruunille, etten… mene… naimisiin… niin minä en — voi… Etkö käsitä, jos menetän patruunin suosion.
— Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi. Mutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori mies, voimaa on käsivarsissasi…
— Mitä tarkoitat?
— Lähde pois… Lähdetään pois… vaikka menetätkin paikkasi…
— Miten minä —?
— Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me…
— Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen eläk…
— Eläkkeen!
— Niin.
— Niinkö luulet? En koskaan!
— Ajattele nyt!
— Ei, ei!
— Muuta en saata…
— Et saata! Mikä sinua estää?
— No huomaathan itsekin.
— Sinä et uskalla… uskalla luottaa itseesi… et uskalla olla mies, vaan kehno petturi!
— Heitä jo! En voi kärsiä…
Puukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi likemmä häntä.
— Et voi sietää! Mitä?
Puukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen eteensä.
— Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.
— Mitä?
Puukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.
— Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko lupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut… niin… niin minä sanon. Mutta en… tahtoisinko tulla sinun laiseksesi… en koskaan… on minussaki jotakin hyvää…
— Älä nyt tyhjää!
Puukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen. Ahkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.
— Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut…
— Puhutko totta?
— Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin. Mutta suuttukoon!
Puukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.
Loppu.