LINTUPARI

Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni, ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet parempaa kaivata.

Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu, kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.

Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on, sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan. Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.

Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.

Nyt alkoi linnuille uusi aika.

Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.

Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.

Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.

Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta, että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.

Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika, pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.

Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin määrin saivat akkunan lävitse katsella.

* * * * *

Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.

Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.

Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan, ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.

Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua, jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti… Ne olivat vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. —

Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään. Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen, missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.

Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista oli tällainen elämän ilta.

Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta nypittäväksi.

Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.

Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus. Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, — sitä, miten kiihkeästi hänen mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.

Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi pestä kaukaa korvansa taustaa.

Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, — se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.

Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli nukkuvinaan. — Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi, ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi noin vain sivumennen haistella ovenrakoa…

Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna pääsivät intohimot esille.

Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili ja — hän oli yksin.

Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.

Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki sähköisiä virtauksia.

Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia…

Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin. Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät kauhistuneina ympäri huonetta.

Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä, hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi…

Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä…

Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan pieluspuihin.

Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee. Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa maassa kiinni se hiipii, hiipii…

Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen ja sitte… vimmattu hyökkäys — ripsis! — akkunan harso halkeaa yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä suunnittelemaan. — Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. —

* * * * *

He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.

Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.

Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja kolmas. Ne alkoivat visertää.

Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat lehdet…

Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä, kauniimpana kuin toisten.

Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa linnuille.

Ne olivat poissa.

Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.

Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.

Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.

Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. — Kissa heräsi neidin itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan…

Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat, niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut sinikatto vastaan…

Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja auringosta.

Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.

… Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.