ISÄNTÄ

Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja. Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen turhia iloja ja kaunisteluita karttava.

Häntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.

Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.

Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden kanssa oli miltei mahdoton kompastua.

— Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin temppuihin, neuvoi äiti. — Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä, poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole, kuin hampaan puolikkaita.

Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava, ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat tutisivat.

Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen. Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä. Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:

— Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.

Niin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:

— Mistäpä sen emännän ottaa… eihän niitä nykyään mistään…

— Ei saakaan, ei, myönsi äiti.

Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin sieltä päin… ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari…

Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan panemaan.

— Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään. Eihän ne… Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo… Ei tässä, mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen — ja rikas.

— Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja muutenkin oudon näköinen?

— Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin ruusun nuppu, ja pyylevä… ja kun se on niin peräti kunnollinen ja aikaansaapa ihminen… eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.

— Hm, vanhakin tuo jo on.

— Vai vanha, ihmetteli äiti, — ei montakaan vuotta päälle neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa. Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari näillä tanhuilla heiskahtelisi.

Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.

— Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti tulkitsi Leuston Marille eduksi.

Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli hänen vanha uskottunsa.

Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.

— Se on kerrassaan kunnon ihminen, — vastasi Leena, — ei sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat. Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä valveillaan. — Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!

— Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka Leena jo tiesi.

— Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän…

— Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.

— Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat. Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?

— Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se, että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon, johan nyt!

— Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma meille, — sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?

— Samallainen!

— Sahalan Elli?

— Sinne päin!

— Touvilan Sohvi?

— Ei sitäkään työkkyriksi mainita.

— Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?

— Ei vaikka kammalla vetäisi.

— Toista oli ennen, huokasi emäntä.

— Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka sitte taloissa. — Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän. Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan, mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan villasta, pyllistä, liinasta… Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan kymmeniä tuhansia…

— Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi sopiva, virkkoi emäntä. — Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit sille terveisiä meiltä.

Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella, vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.

Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän ääntään sanoi:

— Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin…

— Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi Marille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään varmemmat kaupat.

— Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä tästä Leustoon pistäyn.

* * * * *

Leuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona Helsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan emännän asioissa.

Mari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä oli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut Marille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja Anttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti otti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti se toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se itsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja jatkamaan siitä mihin hän lopettaa, — niin puuttui Marikin pian puheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin, sillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että, jos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän tahdo vastaan olla.

Asiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana vanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien tavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä, mattoja, tyynynpäällisiä, — ja nyt olikin täti naimahommissa!

Perujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut. Rahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja muun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten tuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.

Kuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä, jolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi kova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.

Hän pyrki tätinsä mukana Anttilaan.

Se nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä veljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa käyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta odottaessa kävi aika pitkäksi.

Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.

Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin. Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan. Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja naurava.

Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, — miten surkean pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka pörröttää…

On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä…

Kumma olento!

Esa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.

Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan, silmät kirkkaat, iloiset ja — totta tosiaan — totisestikin, hiukset pehmeät, ja suu…

Kerrassaan joutava olento, myhäili Esa.

Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa… Nauraakin, joutava, aivan kuin lapsi… Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän katseli Elliä.

— Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, — sanoi emäntä eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla kujeili pienten sianporsaiden kanssa.

— Ei uskoisi, ei, säesti Esa nauraen ja silmät loistaen.

Äidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä ja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas nainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se oli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.

Sitäkö voisi pieni, kaupungista tuleva tuulenpuuska horjuttaa!

Sen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta sitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi arvottomista aineksista.

Vieraille tuli lähdön aika.

Esa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt. Äiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa kaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui matkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa. Tiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän kuuluvat vaimoväen hommiin.

Mari ja Elli matkustivat pois.

Esa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi laatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun. Siksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen syntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui. —

— No mitä olet ajatellut Marista?

Esa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset sianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat niin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia, kuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen hännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!

Ei voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.

Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:

— No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?

Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:

— Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä alushametta ja päällyshame yhdeksäs, — että pitääkin sellaisella ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin mukaan.

Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia esiin juuri tuon kuvan…

— Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, — vaikka se Mari koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää. Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?

— No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.

— Et taida uskoa!

— Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.

— Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!

— No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!

— Oletko siinä, vehlo. — Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä laskea. — Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä, siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta, mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen. Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku heikale minun askeleitani astumaan… Esa, Esa, ota Mari, niin teet sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!

Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen, ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.

— Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.

Äiti nauroi väkinäisesti.

— On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi…

Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää. Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan hätävalheeseen.

Hetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:

— Jos se sitte olisi ottaa se Mari.

* * * * *

Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita valkenemaan.

Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea, kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena ja säveänä enimmät aikansa. — Mutta mikä lienee mummoon tullut, lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin kaihoisa…

Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat. Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.

Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu, kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi, lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan rikastuu…

Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut suuressa talossa.

Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse maalle kesää viettämään.

— Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen karjan, porsaat ja kanat.

Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.

— Hä, otetaanko se?

— Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.

Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. —

Kauan käveli Esa ympäri pihoja.

Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.

Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä tallin oven eteen hakotukille.

Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli laskeutuvaa aurinkoa.

Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen mukana tuli muistoja.

Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli vallattomasti hulmuuttanut. — — —

Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki, huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.

— Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?

— Ei, ei se tule, vastasi Esa.

Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, — tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.