TYÖN UHRI

I

Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi vihellyspillin kimakka kiljaisu — aivankuin vihlova, kuoliniskun saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla äänellä:

— Kolmannel-le!

Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin, irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi pitkään ja sointuisasti:

— Poikki on!

Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.

He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna, ja vielä oli tavarajuna järjestämättä — kesti vielä pari tuntia ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!

Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla, joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää työpäivää ja pimeyttä — laittaisivat edes kunnon valaistuksen!

No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!

Niin, tulevaisuus… Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät…

— Kuudennelle! — huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:

— Viidennestä poikki!

Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi — ja samassa kuului kauhea rouskahdus… Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli… Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä kerran jalkaterästä — aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä rouskuttanut suunnaton peto… peto, jonka hirmuisissa hampaissa suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret…

Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää jaksanutkaan — kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni — se suureni suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen… se oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä…

II

Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen — joka paikassa vain junia, junia… Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat — ja kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi…

Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.

Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:

— Peittäkää jalkani… paleltuvat…

— Kyllä, kyllä, — rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa — niinkuin olisi puhuttu lapselle.

— Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?

— Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.

— Minun jalkani… paleltuvat..

Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?

— Olenko loukannut itseni?

— Olette.

Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun… kaikki!

Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen — ja yhä kirveli hänen varpaitaan.

Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä, missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan tasainen.

Mutta miksi varpaat pistelevät… Hän koetti liikuttaa varpaitaan, saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.

— Ovatko ne molemmat poikki? — kysyi hän vihdoin hoitajalta.

— Ovat, — sanoi hoitajatar hiljaa. — Mutta olkaa nyt rauhallinen.

Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi — ja niitä ei kuitenkaan ollut!

Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa…

— Jalkani, jalkani…

Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan eläimen viimeinen korahdus… Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.

— Jalkani, jalkani…

Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää…

Ei milloinkaan!

Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?

Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa — ja sileä ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla…

Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa… Vielä eilen illalla he olivat kävelleet myöhäiseen… mutta nyt ei enää koskaan.

Ei milloinkaan!

— Jalkani, jalkani…

Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:

— Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!

Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.

III

Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi, että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa. Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina — niinkuin olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa…

Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista… Ja hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.

* * * * *

Kuvia…

Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille, korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot…

Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi, pienintäkään väsymystä ei tunnu… hän polkee kepeämmin kuin koskaan ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee sen tahtiin — ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin ruumista…

Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin…

Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut. Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea… hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä…

No, kai se menee ohi!

Kuvia… kuvia…

Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita, lintujen laulua… Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua… He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.

— Viimeinen pari ulos!

Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun… Vieras tyttö koettaa saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan — ja sitten hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse kuultaa hänen neitseellinen povensa… Hän ei malta — pensaat peittävät heidät toisilta — hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee hänen kuumia, punaisia huuliaan…

— Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?

— Minkälaista?

— Molemmat jalkani olivat poikki!

— Kauheata!

— Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät — en jaksa pitää sinua sylissäni…

Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä, hän vaipuu polvilleen.

Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:

— Mikä sinun on?

Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle… Hänen korvissaan alkaa valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja vihreätä… punaista ja vihreätä…

IV

Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän, ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin takia häntä raukaisi tavattomasti — hän oli niin heikko, ettei voinut sormeansa liikuttaa.

Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan — Martta.

Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä tuntui, että tämä oli totta.

Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.

Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa harmaalle peitteelle — sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa jalkojen olisi pitänyt olla…

— Rakkaani… rakkaani… — vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.

Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut: jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi…

Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi, Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:

— Martta…

Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman paljon kaipausta, toivottomuutta, surua… Se sisälsi enemmän kuin mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle, elämälle…