← Table of contents
Kuolema

KUOLEMA

Reading edition

ENSIMÄINEN KERTOMUS

I

Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla vuoteellaan.

Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka — ja siniset huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.

Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen — kuin suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä — vain kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä lumen alta paljastuva rukiinsänki.

Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä ihmiskasvoilta… Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula… Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen nahka…

Ja kuitenkin hän elää!

Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään, peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa, parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata, ryppyistä kättä omassaan — hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset. Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen näköinen sairaanhoitajatar.

He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.

Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.

Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa, luulisi hänen jo päässeen rauhaan…

Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.

Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä, katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:

— Voi hyvä jumala… nyt se taas alkaa!

Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.

Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä, inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä, karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä huolimatta — aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.

Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt raskailla, tummilla verhoilla — vaikka oli kesä — ja sähkölamput verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.

Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt, alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti — niinkuin revittäisiin hänen jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira… Niinkuin olisi jossakin ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa — ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja kuolemankauhu… Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili — rukoili palavasti loppua, loppua, loppua…

Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus — aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton, valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis…

Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun…

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.

Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:

— Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä kestävän. Mitä arvelette… eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi rauhaan… Kai ymmärrätte mitä tarkoitan…?

— Ymmärrän… kyllä ymmärrän, — virkkoi hän hermostuneena ja kauhistuneena. — Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää niin kauan kuin suinkin.

— Anteeksi, — keskeytti lääkäri. — En ole tullut tänne siitä väittelemään!

Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät…

— Miksei hän jo lopu…? Miksei hän jo lopu…? hoki vanhin poika ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui, ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.

— Jumala… hyvä jumala… — soperteli tytär.

Nuorin poika itki.

Ja vanha vaimo. Niin — hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.

Oli tullut ilta.

II

Seuraavana iltana.

Hän ei ole vieläkään kuollut.

Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat valitukset — omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.

Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut, että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää huomiseen.

Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.

Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.

Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen; hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja tukahtuneemmiksi — niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle…

Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.

* * * * *

Oli jo kohta puoliyö.

Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä alkoi pursuta vaahtoa… Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava kouristuskohtaus alkoi…

Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein kasvoin, tuijotti kauan, kauan — ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää rukoilla — hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat…

Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.

Vähitellen hän palasi tajuntaansa — ja ihmeekseen hän huomasi, että sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut — ruumis oli aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa…

Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa — ja niin kylmät olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla. Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät… Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat jäällä…

Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa — eikä siellä ollut ketään…

Ja kuitenkin… kuitenkin… Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa työntyivät yhä ylemmäksi… Hän koetti liikuttaa jalkojaan… irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes varvas liikahtanut.

Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.

Kuolema…

Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti lähestyvää kuolemaa.

Ja nyt se tulee!

Ei, ei! Ei vielä! — huutaa hänen kauhistunut sielunsa. — Ei vielä! Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä…

Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa omaisilleen: kutsukaa rovasti!

Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.

Hän oli menettänyt puhekykynsä.

Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta tulos oli sama — kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana kuin kuollut lihapala… ja huutaakaan hän ei enää jaksanut — hänen suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.

Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi kuolla näin… Hänen täytyy puhua… Tosin hän on elänyt kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena… mutta hän ei sittenkään ole valmis kuolemaan… Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle — ja sitä täytyy seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin kuolla… niin hän on ehdottomasti kadotettu!

Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!

Hän koetti uudelleen, kauan, kauan — turhaan! Hänen kasvonsa vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava, ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen kähinä. Hän koetti viitata jotakin — turhaa, turhaa, hän ei jaksanut — käsi ei noussut…

Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta kaksinkertaiseksi.

Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti siitä kauhistuen — se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:

— Isä, isä… Etkö sinä voi puhua…?

Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes silmilläänkään mitään merkkiä antaa.

— Kuuletko sinä vielä… isä, kuuletko minua…?

Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär vaikeroi aivankuin mielettömänä:

— Isä, isä… tunnetko sinä minut…? Kuuletko minun ääneni…? Minä se olen… Minä se olen…

Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä suoraan ylös.

Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä kaukaiset muistot — ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen, nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se järkähtämätön, jota ei voi paeta…

Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt painamassa leimansa hänen silmiinsä — ne olivat niin omituisen himmeät ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.

Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:

Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta, ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen, kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi… hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla silmillään häneen — aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa rukoilee… Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui, alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi — eikä lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin pienen lapsen kädet… Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä, katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä…

Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa samoin kuin hän silloin — silmät loistaen murhahalusta… Hänen jalkansa on katkennut… hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan — ja yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee… Kuivat oksat murskaantuvat räiskyen sen jalkojen alla… Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan… Huu! Miten hirveästi ne kalisevat… Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen, hyytävän henkäyksen… ja väristen odottaa iskua.

Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema… risut räiskyvät, luut kalahtelevat… Ja niin hän pakenee kauan — niin loppumattoman kauan…

Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä…

Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän silmäkuopan.

He alkoivat väristä — he tunsivat, että noilla mustilla, luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata…

Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:

Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa, hienokarvainen nahka… Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan — silmien tilalla mustat, ammottavat kuopat…

Niin — siinä se on… Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema — sama kuin äsken metsässä… Se löysi sittenkin… tännekin. Nyt ei mikään auta…

Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman hetken, jotta hän saisi rukoilla — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen huoneen peräseinään — ja samassa alkaa se äänettömästi kohota, niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys…

Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa… Hän jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen… Mutta huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua — niinkuin suuri laiva valtameren myrskyssä… Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on yksin hirviön kanssa… sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin…

Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä… Hän tahtoo vieläkin rukoilla hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki — mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan…

Ja yhä valtavammin heiluu huone… Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä helpommin saattaa vierähtää… Oi, jospa vielä hetkeksi voisi pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole sääliä…

Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden… Hänen luiset, keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset, ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa — ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä… Hän ei uskalla enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa vain pimeyteen.

Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan — ja hän vierähtää mustaan syvyyteen.

Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat liidunvalkoisiksi. — Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan pehmeätä sohvatyynyä…

Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja: kivilouhikko, vesi, lieju…? Luultavasti musta lieju, samanlainen, jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa… Ah, nyt leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys — hänen ruumiinsa kylmenee, jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi… Ja yhä alaspäin, alaspäin, alaspäin… Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta, pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja…

Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen, kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu… Mutta sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä korahdus…

Ja vieläkin hän putoo… putoo… yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla. Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut…

Jo kuuluvat selvemmin huudot… Mitä ovat nuo huudot… Tuo hirveä, yhtämittainen huuto…? Ah — ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja… Sinnekö hän siis joutuu…? Sinnekö… sinnekö…?

Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä — samanlaisia kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat alligaattorien kidat… Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä, alastomia ihmisruumiita… Eräs jättiläishirviö on juuri hänen kohdallaan… nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä kauhealla välähdyksellä — ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys…

Ja hän putoo sinne…

TOINEN KERTOMUS

Yksinäinen huvila meren rannalla.

Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut…

Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot — ja niiden raskas, hillitty kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon huokauksia… Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä lehdillään yksinäinen haapa — ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon joutunut ihminen… Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet aallot rannan kiviä vasten — niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään jotain niin surullista…

Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia — ruusuja, neilikoita ja orvokkeja — järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin, muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini… Mutta keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka — suuri, musta ruusu.

Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen tunnelman.

Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.

Mutta vain viidelle on pöytä katettu.

Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies. Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa; näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän istahtaa pehmeään leposohvaan.

Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä solakka ja nuortea — mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina, hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän voi pysyä tyynenä.

Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa — vanhin kahdenkymmenenyhden- ja nuorin seitsemäntoistavuotias — kookkaina, jäntevinä, ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään kukkien paljouden.

Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa:

— Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?

Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat äkkiä — hän ymmärsi kaikki.

— Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. — Ja hän lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:

— Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.

Oli niin hiljaista — ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella, käheällä äänellä:

— Isä… onko, onko se nyt jo välttämätöntä…?

— On, — puhui mies tyynesti. — Minulla on nyt ollut kuumetta yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono, että joudun aivan pian vuoteeseen — josta en milloinkaan nouse… Ja minä haluan säästää teitä kaikkia.

Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:

— Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme illalliselle.

Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut hyväkin ruokahalu.

Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin pelästyneinä — niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen ääni.

Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo poispääsyä…

Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden — hartaasti kuunnellen he söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt — maisteli vain hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.

He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:

— Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää…

Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana enää oli hänen tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun — niinkuin olisi kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi, ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni värähdellen:

— Rakas… ota, ota vielä… vähän…

Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:

— No, kyllähän minä… Koska pojillakin näkyy vielä olevan.

Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon jäätelöhiukkasen syönyt — niin hän ei syö enää milloinkaan.

Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa. Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan…

Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin leposohvallaan ja puhui:

— Roomalaiset — he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta. Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. — Hän hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: — Kai tekin, pojat, olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa, että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat raukatkin sopertelevat näitä sanoja — sellaiset, jotka elävät vain tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit — kun kauhu ja epävarmuus siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta kurjasta elämästään… Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla päinvastoin — se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että värisemme, kun…

Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla huulillaan näkyi verta.

Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:

— Isä… isä…

Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:

— Pikku Matti… niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä kuitenkin vielä isän "pikku Matti"… Minä ymmärrän, että sinun on ikävä… Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan sanaa, ei liikauttaa jäsentä… Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan hänen kuolinkamppailuaan… Eikö niin?

— Niin… — nyyhkytti poika hiljaa.

— Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön — kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä ja voimakkaita — teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi, kunnes heidän ehdottomasti täytyy kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se tapahtuu omasta tahdostani. — Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: — Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani — kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.

Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi lohduttaen sanoi mies:

— Sinä, rakas ystäväni — älä murehdi… Tätä ei voi auttaa.

Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:

— Minäkin kuolen sinun kanssasi.

Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti — ja nyt tuli hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.

— Niin… minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä… ja tahdon seurata sinua. — Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta värisevällä äänellä hän lisäsi:

— Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut… Sinä olet ottanut minun sieluni — ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin kuolla…

— Mutta ajattele… pojat… he jäävät yksin, — sammalsi mies epätoivoisesti.

Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan, kun hän sädehtivin silmin puhui:

— Katso, miten voimakkaita he ovat — ei yksin ruumiiltaan, vaan myös sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden… He tulevat yksinkin…

— Mutta rakas… katso heitä, — keskeytti mies.

Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli sulkenut silmänsä — ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti silloin tällöin suuria kyyneleitä… Keskimäinen puristi jäntevillä, urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa — ja aivankuin varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys… Mutta nuorin oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.

Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:

— Hehän ovat meidän pienet… pienet poikamme…

Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:

— Ei… ei äiti voi… poikia jättää…

— Kuuletteko, pojat! — huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta taakasta. — Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia — nythän on kaikki hyvin… Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä, pitää teistä huolta…

Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta — ja kaikki muuttuivat taas iloisemmiksi.

— Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen… — lausui nainen aivankuin olisi arastellut puhua siitä. — Olisi niin onnellista tavata vielä…

— Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen mukaan.

— Kummallista… — puhui nainen aivankuin uneksien, — joskus, kun ei ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan näe… kun tavallaan häviää…

— Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen… Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme, sielummekin… Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina — samoin elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua mitään tyhjiinraukeamista.

— Niin… niinhän se on kuin sanot… Meihin on vain niin syvälle juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä karkoittaa…

— Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna… tahtoisin…

Hän keskeytti — mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.

Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot.

Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän mustana ja pelottavana… Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi. Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina… haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin hiljaa… Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti — niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti suhahdelleet suunnattomat siivet…

He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla, jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti, miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen soitto… Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen… Ja nyt hän ei enää milloinkaan keinu aalloilla…

Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni. Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät… kuului selvästi, että siinä oli suuri parvi — pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen rusko peittää vielä länsitaivaan… Hän seisoo pihalla kuunnellen kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla…

Ne lähenevät — ne ovat jo kohdalla… Ah — nuo huudot eivät nyt olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina… Nyt kun ne muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja surullisina — niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä… Huudot etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi… He kuuntelevat jännittyneinä, henkeä pidättäen… Hetkeen ei kuulu enää mitään — mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja heikkona kuin aavistus…

Ja taasen on hiljaista…

— Kurjet muuttavat… — sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.

— Niin muuttavat… — yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti, ja hänen äänensä värisi…

Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä elämänkaipuuta… Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän, nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen… kuulla lintujen laulun kevätaamuna… Ja muistaessaan, ettei hän enää milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut, kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa. Parempi taitaisi sittenkin olla elää — sairaanakin. Kuinka olikaan Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."

Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus, joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se on tapahtuva.

Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti sohvalleen…

Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään tuskaa, ei pahoinvointia — vain suloinen raukeus koko ruumiissa… Ja kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli tuntenut, katosi kokonaan… Hän tunsi vain halua levätä, nukkua, jättää kaikki…

Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja sentähden hän sanoi hiljaa:

— Pojat, minä olen iloinen… kun olen voinut elää niin kauan, että te olette jo noin suuria… olette miehiä… — Hän pysähtyi hetkeksi, niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti, korostaen joka sanaa:

— Niin, pojat… Eläkää aina miehinä… ja kun aika tulee — niin kuolkaa myöskin miehinä.

Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.

Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:

— Rakkaani… Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin nyt…

Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel. Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:

— Muistatko…?

— Oi rakkaani… muistan… muistan… — sopersi nainen liikutettuna.

Niin… siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää — soitto vain kuului… Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi — niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä…

Se oli heidän ensimäinen suudelmansa…

Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet kuolemaan…

Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta… Elämä oli antanut hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä nyt onnelliseksi…

Sävel läheni loppuaan… värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin kaunis unelma… Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa — hänen oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:

— Muistatteko Petroniusta?

Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.

Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.

Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi kuin itsekseen:

— Oi, miten hyvä minun on olla…

— Isä… eikö sinulla ole mitään tuskia…? — kysyi vanhin poika.

— Ei mitään tuskia… Hyvästi nyt… rakkaani…

Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja hiljaista…

Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä — niinkuin olisi muistellut jotain suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä… Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se muistutti yötuulen suhinaa:

— Tämä on… siis .. kuolema ..

Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat, ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota ihmeellistä hymyään… sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi painanut sanomattoman raskas uni…

Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin — sitten se löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä… hän painoi siihen, ja hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena…

Sitten hän sulki silmänsä…

Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi — hänen rintansa kohoilua tuskin erotti…

Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa kihlattunsa kanssa… Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia… Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä haltioituneina kuunnellen kauan, kauan… Ja tuntuu kuin lupaisi tuo sävel jotain surullista ja suloista…

… Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta… Ja nyt hän huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin… Ja on niin sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista… Tuohon rakkaaseen musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu… Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua — ja niinkuin hellät kädet hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan… Vähitellen alkaa heitä omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä… Heidän silmänsä sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa… he liitelevät yhä kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli…

Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin… jotakin… Hän nukkui.

Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi… Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän oli jo lakannut hengittämästä…

Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.

Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja sanoi väräjävällä äänellä:

— Älä itke, Matti… Isä ei ole meille kuollut… Hän elää aina meidän muistossamme…

— Minä en itke surusta — muuten vain… — nyyhkytti nuorukainen.

Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi aivankuin itsekseen:

— Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin…?

Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.

He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä käteen, suuteli sitä — ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa, sanoi hän lujasti ja hellästi:

— Niin, äiti…

Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana… Ja hän hymyili vieläkin — niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings