Front matter

KUNINKAAN MIEKKAMIES

Historiallinen seikkailuromaani

Kirj.

RAFAEL SABATINI

Suomennos

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

Ensimmäinen luku

Krouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru, sellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina hetkinään.

Hän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä valossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä, joka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten. Hän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin käheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen nesteen.

Hän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat, pitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat kuuluivat seuraavasti:

Hän suukon vei huulilta tyttösen ja ratsulla matkaansa kiis. Oli aika nyt viinin ja keväimen, sulo aika tuo lempiväin sydänten. Malja pohjaan siis!

Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan riensi maan yli nelistäin tytön hurmaava suudelma huulillaan. Mut pian se on ihana muisto vaan. Malja pohjaan näin!

Nuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.

»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos teidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman siivompi laulu.»

»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan ja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten silmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden omistaja nauroi taas.

»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että sen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä liikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen kokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni kuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt elävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt, kun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani, alatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä lähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta surumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»

Nuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään poispäin.

»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin teidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli hänen rohkeanlainen vastauksensa.

Hetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa silmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän nauroi entiseen tapaan.

»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti sanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti? Luuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai joku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa. Saakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä eli…»

»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää teidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir Crispin.»

»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa, kurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte taittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus meille kummallekin.»

Lopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lauluaan:

Mut kuolemaa kaivaten tyttönen hän riutui ja lakastui niin. Tuli joulu, mut tyttö se itkien vain uotti ja …

Kova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa, kumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:

»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»

Sir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi aikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen puoleensa.

»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»

»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.

»Minun käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet eivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»

Tuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen oven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen, repaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen ränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi sulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka oli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.

»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen ilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut, muuten olen kuoleman oma tänä iltana!»

»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt meidät?»

»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa. Olen tappanut miehen.»

»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»

Irlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.

Osasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet liikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut käsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa. Kuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama päivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!» huudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen kopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista koloa, johon voin kätkeytyä?»

»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti. »Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»

Ketterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin kääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä tapauksen todistajana.

Nukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi lyhyesti:

»Pöydän ääreen!»

Nuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan kuin olisi nähnyt jotakin saastaista.

»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni…»

»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva olisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin omantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan pelini loppuun, taikka minä jumaliste…»

Päättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä tunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään, asentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti tuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut hänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska muka oli kysymys ihmishengestä.

Galliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan, että nuori mies hätkähti.

Otettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat korttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti esimerkkiä.

Yhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti ikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja odottivat.

»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja huomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi kovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»

Ovessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!» Sir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen varoituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli tervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia tulokkaita.

»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt kimppuunne?»

Toisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista ovenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen kysymykseen.

»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut hengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»

»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen. »Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut, sanoitte?»

»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»

»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta, voisin sen vaikka vannoa.»

»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»

»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän lisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan, ettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte etsiskelyänne.»

Ja vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi kiinni ja päästä heistä eroon.

»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä suvaitsisitte avustaa meitä…»

»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä miehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen upseeri enkä mikään vankinihti!»

Vänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.

»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»

»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin. »Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen ilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten nähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»

»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan tulleen tänne.»

Crispin haukotteli.

»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei ole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa viimeiset kaksi tuntia.»

»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada varmuus asiasta.»

»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia parempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi hän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin ikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää asia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua? Ensin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle vihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte asian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!» jylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen minun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille sellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»

Moisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.

»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.

»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla, niin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä olisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen syytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas, että kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset tulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on liittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»

Nuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta. Sitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään vieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi, hän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut tulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan, minkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin tunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää, kuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi Montgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä toisaalla.

Myrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään saattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven kiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.

Veikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti entiselle paikalleen.

»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen, »ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama parhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä ainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin luotu etsiväksi.»

Nuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.

»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.

»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi, ja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa. »Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän hienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella. Mutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on mielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas jatkamaan peliämme.»

Hänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä jatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut vähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä, uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään raakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli hänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin sille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut Englantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen, eikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan häntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen ilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin kaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen hän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille toivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla pääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma siitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.

Näissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita hänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä, lyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän reunustama naama ikkunanruutua vasten.

Siten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä yksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.

Toinen luku

Puolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja nousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla olivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas palanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen — elämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.

»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte mennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»

Nuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:

»Huomenna, sir Crispin…» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.

»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen noista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»

Synkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja meni ullakolle johtavasta ovesta ulos.

Hetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin hänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui käyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi, mutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki häntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan luo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin hengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan varalta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.

Puolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa lentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin liikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja sulki sen.

Mentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin vuoteella.

»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko elämässäni ollut näin peloissani.»

Crispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla Enkelin ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin kapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä miehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä paitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja uljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun. Meistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa kuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti meidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi minua — löi minua, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja kertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä kurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin paikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt siellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin pitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin hänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»

»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.

»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja minun oli pakko puolustautua.»

»Mutta ei tappaa, Hogan!»

»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä käsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»

Hetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan kuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.

»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»

»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen tuskassa.

»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:

»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»

»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen, että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie, ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista, runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista, jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut. Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme, jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin tytöltä ohimennessäsi.»

»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa ja…»

»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan. »Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin, siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa! Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen juttu lähdön pakolliseksi.»

»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.

»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille, Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin, pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»

Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean syyn siihen Hogan jatkoi:

»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»

»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.

»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan. Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia harjoittavaa toveriaan kohtaan.

Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:

»Sinä unohdat, Harry.»

»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan…»

»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»

Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään, mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet…»

»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?» Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa jäädessäsi tänne?»

»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.

»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn jalkaväestä epäilee sinua.»

»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin voi kaataa?»

»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»

»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli pitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan, Harry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada sinut turvaan.»

Hogan nousi huoahtaen.

»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on tapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon sinua, Cris.»

»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin puritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä sellaista osaa.»

»Mistä me sellaisen löydämme?»

»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä Skotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»

»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»

»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry. Odotahan!»

Ottaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua takaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan nuorukaisen huoneesta.

»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin taskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne huolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan takkiin.

»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan takin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän minulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja Cromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin erään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian rohkeasti.»

»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.

Hogan noudatti käskyä huoahtaen:

»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen elämässään joutuu näyttelemään.»

»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti kovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas niin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä selästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin lyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen vaihtoehto, Hogan.»

Hogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan. Sen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti olevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja siellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.

Käsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei sen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle, ja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja keskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista matkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä itsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.

Kolmas luku

Syvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä makuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti suoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti loistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla otsallaan näkyi syviä vakoja.

Huoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta ottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä olevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.

Tuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja hänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan, värisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja silmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa katse hänen lukiessaan paperin sisältöä.

Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen, jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan, rakas Kenneth.

Sinun Gregory Ashburn.

Kahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät tuimina vaipui ajatuksiinsa.

Merkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja merkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian sulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?

Pitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että kohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä tuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli menettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren miehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen käytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli ensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä ja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori mies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth Stewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle palvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän sai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä ällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt näytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.

Tämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti säälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt hänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit Marleigh'n linnaan.

Pitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja toisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati. Mitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!

Päivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja aurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen muuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon, jotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.

Kun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin tarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä mitään Gregory Ashburnista.

Hänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään, mutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi suostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä osoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa asiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä. Ja osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui nuori mies pitämään asian omina tietoinaan.

Perästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä vaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa häntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan muuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja suurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja kuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän vain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja niin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin puritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja krouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.

Kenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän vihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa. Tällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen Worcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.

Neljäs luku

Viikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde Kennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän aattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei vaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.

Tapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre Inn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.

Yhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja, mikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja Lesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään välittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi Talbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret talonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään kirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin prikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja lukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa Marchin väkevää olutta.

Joka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun naapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta voimasta.

Eräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut mukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi päättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen vuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai lahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen tapauksen yksityiskohtia.

»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota karjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin rykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona niinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö kuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin elävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu täytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen laita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää, kun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin säikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja puritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'

Käännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan heiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla, rohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille kuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua', karjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky ja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli vastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit. Lyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa särkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»

Kun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja »Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.

Sillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä juonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä kalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti sopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos olisi pysynyt siitä poissa.

Asia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn rakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen käsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut ja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin. Kompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken säädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth hypähtänyt pystyyn.

»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma kompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»

Hänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen huonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen seuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen hillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin kimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä arvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat poikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»

»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta raukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus. »Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko seuran.

Nauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän sameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn edellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko tusina miehiä Kennethin kimppuun.

He tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti, eikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan. Silmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja potkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler otti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko tämän häpeämättömän näytöksen.

Mutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa käskevästi ja kovasti: »Seis!»

Temmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä, laiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun pukeutunut mies astui hitaasti esiin.

»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari» kohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan ja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan elostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi heitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.

»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.

Hämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla. Turhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä ei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli vetäytynyt äänettömänä taaksepäin.

Nähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut pienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen pyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen pilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen ollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa oli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan niin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa lisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.

Mutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja käsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.

»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa matkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.

»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»

»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän liikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.

»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi kätensä.

Galliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta aikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje lukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua, minkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli Ashburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen jalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan nuorelle miehelle.

»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti siitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni auta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master Stewart.»

»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen johdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi, vihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet kiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.

»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä tunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon kerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo lukea sitä.»

»Varmastikin teen sen.»

»Mutta, sir…»

»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte tuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä siis.»

»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan kuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»

»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten te luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi viaton!»

»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää teitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan. Uskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä muuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin, että käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden raakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja hienoksi teoksi. Sen sijaan…» Nuori mies vaikeni.

»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan…?»

»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää työtänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»

Vaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus — valitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan sitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen kirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja hienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän oli voitettu.

»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja ojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta hän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian myöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi lähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen vastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.

Viides luku

Syyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille niin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa keskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema keropäille.»

»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä iloisina kuin nytkin olemme.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän ensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä Worcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut olla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn kanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä. Mutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen neuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.

Sekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot Montgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin antautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan päävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli keskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä, joka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen ja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin rautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti pyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille ja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.

Se oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan varassa.

Crispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja huutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä, jotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi huumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen herroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja Derbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain Lesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja täydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle tärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin taistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet askeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja kirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.

Katkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin, valtavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa kestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet rautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa mäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden ahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti, mutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja yrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä siihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.

Kaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden seuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.

Pääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä puhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat olivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään kieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen käteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun tuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme kasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt, ei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän sanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli tehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa, etteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista suvainneet.

Hän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti kaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin vastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti viimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.

»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko ennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat, ja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte kuolla!»

Mutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet paikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi etsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja koetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän sydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti hän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi vangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.

Hänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta mutkitta hänen hevosensa suupieliin.

»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi hän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»

Kaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun tahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti surunvoittoisesti.

»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen ympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen kintereillään.

Aikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan New Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne tulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja kirosi karkeasti.

»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden hevosväkeä.»

Kuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi toivottomana. »Se on loppu.»

Mutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.

»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti kuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt hänet alas.

»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja vasemmalle. »Mitä tietä?»

Mutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden kuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi muistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten itse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto, jonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.

Kuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai Crispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.

»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.

»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»

»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja miten?»

Hänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun keropäitten saapuessa talon eteen.

»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan kautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria vastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä — kiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»

Hänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.

»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.

»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»

Crispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä kuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.

»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä minuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven tällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että minä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi lempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja antakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»

Ja polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.

Sarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden sen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei kuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.

Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja kaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani — tuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»

Mutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan kärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.

»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»

»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin kuolet!»

Hänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä lyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle Stuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti upseeria kurissa miekkansa kärjellä.

»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin pahantekijää, Kaarlea.»

»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää majesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan tule — Jumalan huomassa.»

»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»

Heidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes Crispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan kaulaan.

»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi pyytäen.

Poika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa, joka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas seisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin kädessä.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen, kuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa olan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja rohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt onnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu, sillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt — kokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.

Mutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki pelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.

»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli eversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt piteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa hänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui tuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.

Crispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä liikuttanut.

»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti. »Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain ensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän. »Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»

Miehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut yhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs terästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi kummallekin miekkansa yhtä aikaa.

Hän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän painoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin mies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt häntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt syöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä, ja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun mies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti avuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli Crispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria yhdistävien hihnojen välistä.

Molempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja he ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja hänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän silmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he antaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian myöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen. Kahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.

Silloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti Pridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän pistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi amalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa yhden sijasta.

Niin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä seisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla oleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn ja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan avuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen vastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin ja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei mennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa. Vaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin hän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa irti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.

Pelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.

Taas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet sotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku meni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui kirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen aivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.

Yltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän edessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta sittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että voimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi piloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.

Keropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt vain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli kykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä, veren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä. Ruudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti, ja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies hän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he itseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään hänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut mikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.

»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä?»

He murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden ääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen kimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä. Taitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta. He noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa hänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti ja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.

Sir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan säilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se oli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä tarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka hän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän turhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti he pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat häntä taaksepäin.

Vihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi peruuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen täytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin hänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi siitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen vastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki yrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui hänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan kolme.

Hän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen, mutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa portaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen miekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen irti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen käteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta — mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.

Kolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti hän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin koiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet taas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää päässyt nousemaan.

»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa häneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»

»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun. Ottakaa miekkani. Olen vallassanne.»

Hän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut sankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu oli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen, sekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa kuninkaan pakoon.

Kuudes luku

Keropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka hän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava mies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet useammankin kerran värisemään.

Kaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta tulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin hurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan kilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin auki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta tekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki he joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma oli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun ovet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien paukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona kauhun hetkenä.

Ja kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien voivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.

Nähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman onnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen takanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.

He pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille tuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli ja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.

Tuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin. Sitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan huoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen miehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän oli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä. Hän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken ajan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi vastasi hänen katseeseensa.

»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva katseensa pystynyt asiaa selvittämään.

»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan kuolemaa, mylord», vastasi Pride.

»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin. »Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille — sillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni pidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja että vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän kappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna hänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä, joka…»

»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai panetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»

Pitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa kertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren miehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt pakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä myös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen murhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän suhteen hänen ansioittensa mukaan.

Pääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta sitten hän hillitsi itsensä.

»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten kymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on se nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin portilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»

»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon kiitetty!»

Cromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.

»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän happamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee, niin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta, josta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava tuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen vangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne. Päivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen kanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»

»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja siitä pyydän kiittää teitä, sir.»

»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi Cromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että vietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»

»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.

»Mitä nyt?»

Crispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla puhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.

»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee. Valitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka lohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa, eversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle. Jääkää siis hyvästi.»

Eversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy, kostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja liikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan, vastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.

Hallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri, joka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen. Täällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty, lähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan välissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä ahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa. Upseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi oven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui itse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti ja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa raskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta sydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti hänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli astuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.

Silloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti huomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin sanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.

»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi puhujan surkeuden.

»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte siis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla! Taivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut tapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»

»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului surullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»

»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen toveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun. Pääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta heilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»

Nuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.

»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.

»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi mieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa maailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»

»Hauskasti?»

»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme kristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi meiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja lieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön. Mutta nämä keropäät…» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan tuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»

»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»

»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin valmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja perinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta — piru hänet periköön!»

Kenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet sellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä häntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti kaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut huomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.

Huomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se oli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen paon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan korkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo sijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan korkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa ikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä. Mutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta, saattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan jokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon kipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.

»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»

Kenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa kääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan poimuissa.

Kun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla tavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin linnan pihalla.

Hän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti, kuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka Kennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa, kunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi öykkäriksi, mikä hän oli.

Poika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja raitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä järjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden mukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän vastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa onnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.

Kun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän oli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin, tunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa mellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän kerran oli pitänyt itseään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman lempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen kuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka seisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi edes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»

Kennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas lähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen vastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän sitten:

»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen elänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt, aion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan väittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa korvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on raukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä omantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta puolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut huono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan haltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen sorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi, minkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin, en sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette täällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen kuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada teistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut ketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut käydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»

»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena ja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena. »Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä minulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä olisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu sanassakin?» ja hän ojensi kätensä.

»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen tarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut Perthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka erilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen minäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen olla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen näe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut ja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta näinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään, tahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että unhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen teille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne kirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha, niin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt. Ja huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte minussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»

Taas nuorukainen värisi.

»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu kerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta sanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee puheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut loppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta, Kenneth. Mitä sanotte siihen?»

Huolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli hänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä määrin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan. Ja siihen krouviritari ryhtyi.

Seitsemäs luku

Sir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka, karkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan. Kenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli käytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.

»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja sitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo ajatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei tuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.

»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut, kunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta yrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita. Sellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat nuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin mennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne, Kenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan kuin te…»

»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään, »että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te unohdatte, sir Crispin.

»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä vuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän nauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.

Sitten hän jatkoi:

»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika, vanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain alueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän tavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni oli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta se sikseen.

Meidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin, jonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa vuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa pyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä elämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin, että viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne nuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli kartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet kartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen, joka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään liene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät esi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat kavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa, panivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa. He joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan voimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset tule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon pakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja kun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä vakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja heittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän isäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti mitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän esi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman ja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että tiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän kunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.

Sattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja puhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme kedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on kuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin tapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan! Kuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla nuori!

Me rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä meille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän tehtävämme oli sovittaa kaikki.

Menin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana, joka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani rukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen, joka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa nuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä halusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui hän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän serkkunsa kättä.

Silloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat saaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli nyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta silloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei. Ja he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä, mutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen palatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka alaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen miekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja antanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen terän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen, joka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä. Kirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa — 'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.' Ajattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei tulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen taisteluun.»

Sir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera nauru.

»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka ja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on ollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka muistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»

Hän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti hänet siitä.

»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.

Hämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun Crispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi, että hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti.

»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa lähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä loukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme. Uskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan henkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet taistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa partani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa vaatimuksilleni.

Sata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin sinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä kypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua, ja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon. Hän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon liiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin vastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen neuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani viikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin tapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja toivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin häntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka, vannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte siis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka voisin odottaa? kysyin häneltä.

Noin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme pieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin häntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja siellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden. Rakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi, että hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.

Meidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen jälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä, yksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin luottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta autuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta, ja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät he löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin — mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui. Seuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme taivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus. Olin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani oli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta seuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai minut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta suojelijaa kuin heikon naisen.

Palasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin toimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian myöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu, synkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään. Siellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan pitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri lammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun valtaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut ja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat kädessään.

Tuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani aina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön, intohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa, tunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni puristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun raivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun. Hetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin noiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen heidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin totta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä helvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai huutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni vereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni oli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin mitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut äkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo elänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun kaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken mielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua. Sen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan vasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten makasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui ruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua rumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja seinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin lapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia noustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista huutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja silloin lienen mennyt tiedottomaksi.

Kenneth värisi kauhusta.

»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte kostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.

»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut Kennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta heidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan mitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan. Minkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi palvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon mustuneista raunioista.

Jumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen kuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut, että oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt pyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia kuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni olivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa. Palvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni kysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.

Heti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että ihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut surusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua kohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän aikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne päätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä minua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan kuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut viisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin halusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan. Kaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni sekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi miehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin huomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen noista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut kaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä jo olin kärsinyt!

Kaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin elää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin voi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä elin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä tarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni, mutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin kotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä — vihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet vaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut samoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat lailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he saivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he poissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin suurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa, kunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa kunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina aikoina huomiota elostelullani.

Ah, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin väärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle, kun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan hartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei pelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni katkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua vastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa, niin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä viinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle tarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän huimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»

»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä, joka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä, joka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei pimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.

»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei menestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka pelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta marttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja näin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja Kaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin taas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt hänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia tarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut omaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on tuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin mahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa minut.»

Syntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen hämärässä.

»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.

»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»

Siinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli rääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän osanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi kovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän kaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli elänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä hetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.

Ja niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren miehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi tulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.

»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas? Ettekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua krouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin arvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää», hän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua lempeämmin kuin tähän saakka.»

»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta sydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei puuttunut ystävällisyyttä.

Mutta ritari ei tyytynyt.

»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään. Te tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän täytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»

Nuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä kasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän sanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen ahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä vaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä viettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne kohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä hän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan valheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla kuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi alttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän vastasi hitaasti:

»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin kohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä huolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä elämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»

Jos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora itselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita, että ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan, jotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi niin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.

»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa sieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan vuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»

Crispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.

»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan katkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan, että olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä on teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin toivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes pyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»

Ja heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta. Hänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.

»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei häveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma armahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi kanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten kirkko opettaa.»

»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen miehiin», murahti Crispin.

»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta keskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni. Enemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen rinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin kanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»

Sir Crispin nauroi.

Hän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen kuulosti ontolta.

»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin pilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo Herra! Häh!»

Viimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa jälkeen hän paneutui nukkumaan.

Hän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään, kuten oli elänytkin.

Kahdeksas luku

Luonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin vaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli pelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä. Hänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään kuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä edes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen astumista ensinkään saattoi nukkua.

Hetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten hänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa tunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin välinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania kohtaan.

Pian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian selvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin oli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan karkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut esille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja nuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.

Ajatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten painuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne koskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja Cynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan? Itkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun! Kauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen kihosivat hikikarpalot.

Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen kuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi olevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa syntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei gentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.

»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja oli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja turhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan muitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa Crispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä ja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka leveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.

Puoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.

»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta…»

Hän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja luuli, että häntä oli tultu noutamaan.

Hän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin:

»Mitä kello on?»

»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus. »Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi tuntia on sinulla enää jäljellä.»

»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard sellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja vailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»

»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan katumuksesi.»

»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»

»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi, kurja syntinen.»

»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on ihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän tienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos taivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni, jos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen epäkohteliaaksi.»

Pappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän kohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.

»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen tunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan…»

Pitemmälle hän ei päässyt.

Crispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni ja silmät tulta iskien.

»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en tahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää omalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä ajatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»

Pappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken hän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi heidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus oli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin paavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin uudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.

»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan työn, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin olemaan kyllin pimeää.»

Pappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana asetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi ja kääntyi Crispinin puoleen.

»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta. Mutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman läheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»

»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin lörpötyksillänne.»

»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi mielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.

Crispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään. Viitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:

»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»

Kennethiä värisytti.

»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»

»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen reunalle.

»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä on opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista he eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia saamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa välittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon keropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista viidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat, Kenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla, tarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut, että joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa janoni.»

Hän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.

Kennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.

Crispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.

»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti nuori mies.

Silmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.

»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»

Kenneth nyökkäsi äänettömänä.

»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on miekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän, niin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä ja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle, ja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»

Kääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään pitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:

»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se on itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu! Eikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir Crispin?» pyysi hän kädet ristissä.

»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon nuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen. »Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on seitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa ja vartija sen toisella puolella.»

»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette minusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään tarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle — ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi nyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli minua!»

»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin, että kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin minulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin täyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta, en tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään kiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella keksisin jonkin keinon!»

»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.

»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin kiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta, on seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen silmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän päällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei riittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä olevat kuusikymmentä jalkaa?»

Sitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin nauroi hiljaa.

»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn onnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon vapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa. Jumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn, »katsokaamme tuota ristikkoa.»

Hän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen valo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.

»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan rautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi meille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»

Hän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen. Vavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut mitään.

»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa esille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja heitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas häviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa kohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin suurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme sitä, jos vain saamme rautatangon irti.»

»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.

»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»

»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»

»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille valmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»

Nuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä värisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.

»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan viitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.

»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.

»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan tummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.

»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan sanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»

»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.

Hän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä käsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat voimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana ollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva elämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa olivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen hengityksensä kävi korahtelevaksi.

»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti ponnistuksensa ja irrotti kätensä.

»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia on selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä sade oli pahoin ruostuttanut raudat.»

Ulkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat lähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin ja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi Crispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.

Sillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään Galliardin voiman edessä.

Lähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei Galliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin sydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui vähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.

Kuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet pidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen. Vartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.

Galliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa täytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään Kennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään itse vuoteelleen.

Avain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla kuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies pitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen kirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä, jolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti. Hän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.

»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi Kenneth.

Liike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.

Vaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti siten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun ristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.

Ellei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli tapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti, ennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla pystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri ja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun. Hän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin katkennutta tankoa.

Kenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt viimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että Crispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan kimppuun.

Lyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli alkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin sormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen ja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa. Yhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei Kenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän viereen.

Molemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että sotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada aseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien huomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard kääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän painoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta painoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.

»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli ratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen ponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja verisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät olevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos kuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat hänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan hän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes niistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin — pirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän katseli uhriaan.

»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!» kertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.

Galliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös ja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.

Silloin Crispin puhui.

»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei, ehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian, pian, mies!»

Askelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään ja he olivat nyt pimeässä.

»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti kun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä. Ottakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää antako hänen päästä livistämään.»

Askelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan vastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan. Vetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen haarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä tehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he näkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä. Sitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.

»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.

»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi varovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen sydämelleen. Se löi vielä hiljaa.

»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin ihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.

»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin…»

Hän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon huomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.

»Mitä on…», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon ja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen huoneen lattialle.

»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti kiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»

Hän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana juoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin paikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen kulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.

»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä hetkinen, niin tulen avuksi.»

Hän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen pöydälle.

Yhdeksäs luku

Lyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän ja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth, joka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta. Molempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä läähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.

Crispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen pistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas hengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi tajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli toimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.

Miekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely oli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat yhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.

»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.

»Hän rimpuilee vielä.»

»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen Kennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.

»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.

»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää huolta sotilaasta.»

Suu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä nostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella vielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän nieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.

»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan. Vielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän jo virkoo.»

Veri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen kasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat tavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen kaulaansa kohti.

»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin kovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa», sanoi Crispin kylmästi.

»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon tottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani. Se saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme silmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen hyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja mahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan säestänyt?

»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.

»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne. Mutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni pelätä…» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia silmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth. Hän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa suukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin, mutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»

Kenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard jäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin, kun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania nousemaan.

»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen paratiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»

Pelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi vikkelästi pystyyn.

»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa tuuman päässä papin kauluksesta.

»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»

Sen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa sen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle tuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun puritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja istuutui pöydän laidalle hänen viereensä.

»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin lähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta johdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin asutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua. Teidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen valheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti havaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että myös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti kaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir, kuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan kommelluksemme täällä ylhäällä?»

»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.

»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»

»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen ikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että päivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.

»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta he näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee tänne aikaisemmin?»

»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa ratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»

»Missä on pääkenraali?»

»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»

»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän ja meidän hirttoaikamme välillä?»

»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri minun tänne tullessani.»

»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi Elia — miten he pitävät vahtia?»

»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen urhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»

Kennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut pienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti käytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt käteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.

»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta kuin totta?»

Hetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa niinkuin asia oli.

»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun täytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava teidät varmasti vaikenemaan.»

Laskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen oman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.

»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti äkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus. »Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte vapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni niille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»

»Niin tein, sir Crispin.»

Hetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui hän itselleen, ja kun hän huomasi, kuinka ruma se oli, ei hän aikonut jatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua omiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri hyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa Cynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään helposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi asiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos heidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä Ashburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa! Kuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen syyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä heidän suosioonsa ja sitten…

Hän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja sopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.

Toiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka hänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen, jonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen mielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi sen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi viekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset. Crispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että Kennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon Galliard hänet kietoisi hänen tietämättään.

Vaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin miettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä, millä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen arvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko piimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä nostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä vastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö hän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla ansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei mitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.

Oli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat kaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä vaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa mahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita käyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan kiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.