Front matter (continued 3)

»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa sisäpuolelle.

»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry monta päivää tuonnemmaksi.»

Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon, mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja kumarsi vain ääneti.

Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.

»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»

Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian paikalla, ilman eversti Priden apua.

»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.

»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»

Josefin silmissä leimahti vihan tuli.

»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.

Heidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.

»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää huolellisesti vahtia.»

Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut täysin vaaraton sitomattakin.

Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian kautta koetti tyydyttää.

Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä. Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo kuukausi sitten.

Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja kumartui katsomaan Gregorya.

»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi. »Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen miltei pahoilla mielin.

»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.

»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.

Hieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.

Kahdeksastoista luku

Heti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä kuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin poikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa syvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina oudoissa asennoissa.

Turhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton saada hereille horrostilastaan.

Vihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli ottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen. Hänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen huoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.

Hänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli saanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän tuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja uupuneena.

»Neljännestunti on kulunut, sir», sanoi Josef kylmästi astuessaan sisään.

Kenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä, jotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin, velttoihin kasvoihin.

»Neljännestunti on kulunut, sir», kertasi Josef kovemmalla äänellä.

Kenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti otsansa yli.

»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä?»

Josef odotti hetkisen, ennen kuin vastasi.

»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma. Te voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on lähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että mistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n linnaan jalallanne astua.» —

»Ymmärrän, sir, ymmärrän. Mutta te kohtelette minua liian ankarasti.»

Josef nosti kysyvästi silmäkulmiaan.

»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan olin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni erehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory», huudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette armollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»

Gregory avasi väsyneet silmänsä.

»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että te olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin kuukausi.»

»Se oli tapaturma, sir. Vannon, että se oli tapaturma.»

»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän pääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi. »Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän selityksiänne.»

»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme kuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.

Kenneth kääntyi ympäri ja katsoi häneen toivon välähdys silmissään.

»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni tekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»

Sellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa tyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.

»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan tekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä puolestani tahdon unohtaa tämän illan.»

»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen sen.»

Hän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin nurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he olivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet, samoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta sitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli omistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.

»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin antaa jollekin palvelijoistanikin.»

Josef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa makasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen sananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.

»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja vaikea.»

»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä teidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa vaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen kiinteästi:

»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi: »Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin kuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa itsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»

Gregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli tekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet vaikenemaan.

»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth nousi ja meni.

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Gregory, kun ovi oli sulkeutunut.

»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef kylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille, ja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaan Ankkurissa Thames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää hänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»

»Mutta voisihan Richard tai Stephen toimittaa asiasi.»

»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia, etteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on paras.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth ratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen tulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin käsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen poikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta liian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»

Gregorya puistatti.

»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en näkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»

»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada luotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan lisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen tekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»

»Josef, sinä joudut vielä korvennettavaksi helvetissä.»

Josef nauroi pilkallisesti.

»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut heikkopäiseksi.»

Meni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa harteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa kirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.

Muutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään viimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään kuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.

»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master Kenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin tärkeä.»

Kenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli hiekkaa paperille.

»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa», jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan, »mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä. Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian, niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri. Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka Crispin oli saanut viedäkseen.

»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi, niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista, että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»

»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion tehdä.»

Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.

»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro. Mene nyt.»

Yhdeksästoista luku

Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä, että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.

Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan poimuihin.

Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin myrskyn repimien pilvien lomitse.

Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen. Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput mäkeä alas saviseen rapakkoon.

Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.

»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut jalkansa.»

Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen ääntään tunnettaisi.

»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»

»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin. Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»

»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»

»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»

Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti, ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.

Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.

»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»

»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle. Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani häiriintymättä.»

Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.

»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»

Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä kuin viini.

Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia ennen päivännousua.

Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma eläin.

Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.

Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman. Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.

Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.

Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään, hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän sotilaiksi.

Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli varmaankin tapahtunut jokin erehdys.

Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.

»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.

Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon yhteydessä.

Tuokion hän epäröi.

»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»

Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva hänen turmiokseen.

»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.

»Mistä tulette, master Blount?»

Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:

»Marleigh'n linnasta.»

»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?

»Lontooseen.»

»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.

»Minulla on kirje eversti Pridelle.»

Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt vaikutusta vaille.

»Keneltä kirje on?»

»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»

»Näyttäkää se.»

Vapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.

Kersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.

»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.

»Ei mikään, sir. Kylmä.»

Kersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.

Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen, että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi toverinsa puoleen.

»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.

»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään», sanoi Kenneth.

Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi. Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut vastauksissaan, teki päätöksensä.

»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa, ennen kuin jatkatte matkaanne.»

»Mutta, sir…»

»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.

Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.

Kahdeskymmenes luku

Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja pysähtyivät majatalo Ristiretkeilijän eteen.

Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas, keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui, alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.

Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.

Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:

»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»

»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin katsoakseen vankinsa kasvoja.

Silloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.

»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart Bailiennochysta.»

»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.

»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun toimme hänet tänne.»

Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.

»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.

»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita, joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»

Hoganin otsa rypistyi.

»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja tutkikaa hänet.»

Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.

Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.

»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen puoliyötä, tulen liian myöhään.»

»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.

»Minä — minä en tiedä.»

»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa. Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.

Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.

Yhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.

»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän vainusi heti paljastusta.

»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi Beddoesta ja tämän toveria poistumaan.

»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy laskea minut menemään.»

»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme saanut sisua.»

»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme mainitsematta, master tappelupukari.»

Irlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.

»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»

»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»

»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.

»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»

»Niin, miten?» huokasi Hogan.

»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän jumalisessa armeijassa?»

»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.

»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi, ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte hamppuköydessä.»

Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti miekan kärjen kirjeen sinetin alle.

»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona, Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»

Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään katsoen Kennethiin.

»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»

Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä olisi!

»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»

Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan kääntyi poispäin.

»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»

Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi kirous hänen huuliltaan.

»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.

»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.

Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi sen selkosen selälleen.

»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»

»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»

»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa vastata hengellään tästä herrasta.»

Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan — selittäkää…»

»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois, Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»

Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.

»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä tyytyväisenä.

»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»

Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt pitempiin selityksiin.

»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän, »ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet tänne. Hän on pitkä, hoikka mies…»

»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja. Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»

Hogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.

»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»

Beddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.

»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt matkaan, mies.»

Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.

Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita ja vihaista ääntä.

Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin liehuva häntä.

»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.

»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli pelottavasti silmiään.

Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.

Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää meidät», hän komensi lyhyesti.

Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi kätensä.

»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta, jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.

Yhdeskolmatta luku

»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.

»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa minun mennä kiittämättä.»

»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo paloviinaa…»

Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen sisällön lasiin tarjoten Crispinille.

»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.

Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.

Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.

Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä.

»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»

Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.

»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin — kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»

»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.

»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa. Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»

»Miten sinä sen tiedät?»

»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä olit menossa Ankkuriin, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»

Crispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.

»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.

»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu Ankkurissa — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se, joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä: »Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.

Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei merkinnyt mitään Crispinille.

»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.

»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan sinä tapoit Worcesterissa.»

Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.

»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa minut tuon miehen käsiin?»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Mutta…»

Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.

»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä tämä kaikki on?»

Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi synkällä äänellä:

»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä olenkaan!»

Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan kirouksia, jotka Hogan keskeytti.

»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut Ankkuriin, vakuuttaen, että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei kokonaan. Sinun poikasi elää ja on luultavaa, että Ankkurissa olisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»

Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:

»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»

Vihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.

»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme, että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta elämässäsi siitä, että tein sen.»

»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.

»Oikein arvattu.»

»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä, huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän. »Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä — ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että hän koettaa maksaa samalla mitalla.»

»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»

Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli sitä ja luki:

»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti, ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä. Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh…»

Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.

»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.

»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on tuntenut Kenneth Stewartina.»

»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä minua.»

Hogan kohotti kättään.

»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:

»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät. Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen, kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne Josef Ashburn.

* * * * *

Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa — niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään, jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen, hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.

Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi, samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti. Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? — Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi, jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.

Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista kalpeammat.

»Hogan, missä poika on?»

»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»

»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»

Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa olevalle ratsumiehelle.

He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.

Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.

»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana», poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että pidätykseni oli teidän työtänne.»

»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä poikaan luotuina.

»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni. Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen teille tehnyt?»

Tuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.

»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti, »niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut ruumiina jo kolme viikkoa.»

»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin niin suuren hinnan elämästä!»

»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun pidättämisesi kanssa.»

»Te valehtelette!»

Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus. Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.

Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.

»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä, että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni, joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän. »Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi hänet pyövelin armoille.»

Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.

»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin muistan häntä.»

Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana, äänettömänä todistajana.

»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»

Vastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.

»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart Bailienochysta ei ollut isänne.»

Kenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.

»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.

»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti, »tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa päivännousua ja pyöveliä?»

Nuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.

»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat, mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen. Muistatko?»

Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia kasvoja.

»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli palvellut kuningasta.»

»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen, joka oli vielä entistäkin pelottavampi.

»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä», huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.

»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä eversti Pridelle.»

Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että se oli väärennetty.

Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni, johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.

Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi, että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle omistajalleen.

Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta, mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti, oli ainaiseksi häneltä mennyttä.

Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän, jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.

Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.

Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka hänelle oli outo.

»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti minut siitä, että tämä paperi puhuu totta.»

Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.

»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani. Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne, joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina. Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?» huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä, sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti hän raivoisalla äänellä.

Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä ehkä oli hieman moitettakin.

Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden, joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea, päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä, että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa ilmitulemiseen.

Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään keneltäkään mitään.

»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä, kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi, joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»

Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja tunteettomina.

»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään, mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien, Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon. Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»

Yhä seisoi poika ääneti.

»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»

Vihdoin poika puhui.

Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista, itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli aiheuttanut.

»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.

»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti. »Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»

»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.

»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin. »Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»

Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään mielen pehmenemisestä.

Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.

»Entä Cynthia?» hän kysyi.

Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja hänen silmissään välähti.

»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla, johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole saanut kärsiä siitä kyllin?»

»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»

»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»

Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi, mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan, jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan vääntelemään tuskasta.

»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»

Jocelyn kohautti olkapäitään.

»Yhdentekevä, missä minä nukun.»

Crispin hymyili surumielisesti ja huokasi.

»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai» — hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»

Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua, hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.

»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä et olisi hänen poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa, täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi, mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä, »senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»

Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.

Kahdeskolmatta luku

Pitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin vikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti päättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.

Yksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut sen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan. Tässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä erään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia tarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että hänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan kättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella hän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin Hoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta kirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen vuoksi.

»Jos tyttö rakastaa häntä, niin on asia miltei jo selvä.»

»Tyttö ei rakasta häntä. Sitä ainakin pelkään.»

Hogan ei hämmästynyt.

»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja irlantilainen tuli vakavaksi.

Mutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat tehneet hänestä kyynikon.

»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto, oikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan. Tilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa ketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»

»Mutta jos hän osoittautuu kapinoivaksi? Niitä oli sellaisiakin naisia.»

»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää minun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet mukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen otsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin suorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen nyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka teen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla varovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta myöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on Ranskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi edullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen kanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka olen pojalle tehnyt.»

Irlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat, iloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä, ja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut tiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.

»Se ei ole vallan sievä asia, jota sinä suunnittelet, Cris.»

Vasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa hän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän naurahti ja sanoi:

»Peijakas, sinä olet hellämielinen, Harry!»

Sitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie hänen sydämeensä.»

Hogan ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Crispinin käsivarrelle.

»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi, Crispin?»

Syntyi äänettömyys.

»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä kunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala tietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin kerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra tai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä alkuperäistä enää tunne ensinkään?»

»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee sellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»

Crispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjään.

»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi huoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi. »Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa sitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en vaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko ikäni.»

Hogan kohautti mahtavia hartioitaan ja tavoitti viinipulloa.

»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei ole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä lisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi onnistumisen maljan.»

Sitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat keskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet Harwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin Galliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä punnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä hetimmiten ja Lady Janen tuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.

Heidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon pihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.

Pian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet, ja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen aamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon kuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat sen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat renkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä erilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi Crispin ja meni nuorukaisen luo.

Kenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli ollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti synkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen, mitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin, vaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut olevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli miettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko Skotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.

»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin päästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni sinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy onnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen tai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan morsiamesi mukanani.»

Hän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä ilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti seuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.

Crispin jatkoi heti.

»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn. Minä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle aiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian kuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä sinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat minua Auberge du Solei'ssa Calais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin ilmein.

»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen vuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut, niin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä anteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä Calais'ssa.»

Crispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus ei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen miehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä takaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa tietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin ajatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.

»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa matkaa varten?»

Poika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä Josefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen merkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski sen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi riittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti Calais'ssa.»

Ja antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän lähti nopeasti huoneesta.

Tunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli käännettynä vielä kerran pohjoiseen.

Hän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä. Korpin majatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei edes vilkaissut.

Aivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä. Yhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä aamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi sattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaan Korpin ohi Newportissa ja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti pysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa kulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään parhaillaan oli ohjaamassa.

Kolmaskolmatta luku

Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin lähdön jälkeisenä päivänä.

Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta, jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.

Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.

Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef, sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti. Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.

»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian — »että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä oli suoritettavana.

Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja Josef jatkoi liukkaasti:

»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»

Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan, jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi totuudenmukaisesti:

»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet siitä.»

Tyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.

Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi kokonaan aiheeltaan siitä.

»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia», murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon ikuinen kirous osani.»

»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i

»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua silmänräpäyksessä olkapäähän.»

Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen kysymyksen:

»Miten jouduitte riitaan?»

»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta, osaamatta keksiä parempaakaan syytä.

»Mitä? Koski minua?»

»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun nukkua.»

»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»

»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen parantumistaan.»

»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää. Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»

Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä tuntui käyvältä.

»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle, että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi, että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni. Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä — sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»

Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.

»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.

»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla mitään asiaa toimitettavana?»

»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»

»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»

Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen. Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.

Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.

Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän, niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet vuoteeseen.

Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen humalan.

Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa. He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään, että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle kolleegiolle.

Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.

Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä hyvänsä.

Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.

Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi. Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan, rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla voisi varoittaa häntä menemästä Ankkuriin Thames-kadun varrella! Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.

Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä luokseen.

»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia, lapseni, olen kuolemaisillani.»

Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily, kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.

Mutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.

»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt, en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin, että niin kävisi.»

Cynthia katsahti häneen hämmästyneenä.

»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»

»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä vapisi.

»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät hänen elämänsä.»

»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä puhut?»

»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen Jumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»

»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»

Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota tämä ei rohjennut nostaa.

»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume…»

»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin, on totta.

»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. »Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen, luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina, joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot saada minut uskomaan?»

»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.

Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.

»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»

»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.

»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule, lapseni. Meitä vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana, jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»

»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.

»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille, Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia, tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin ansasta?»

»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi Cynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.

»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä, ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?» huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu, joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän toimestanne.»

Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä lattialla.

Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä. Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.

Neljäskolmatta luku

Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui surunsa kanssa koko sen päivän.

Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta, joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut kuolemaisillaan.

Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä, jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa murhamies ja varas.

Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.

Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa, sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle ihmissielulle yksinäisyydessä.

Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.

Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.

Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään. Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.

Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa pettivät — metallinkirkas ääni:

»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»

Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.

Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin sai, hän voi sanoa ainoastaan:

»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen Lontooseen.»

»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»

Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen kuin vastasi.

»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»

Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.

Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen, olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka Lontoossa odotti.

»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka muutama päivä sitten lähti täältä?»

Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.

»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.

»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.

Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka, erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois kuinka suuri tuska hyvänsä.

»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia täynnä, tullut minulle helpoksi.»

Ja kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:

»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»

Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.

»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa, jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»

Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.

»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se vaatii paljon.»

»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on pikemminkin uhraus.»

Crispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»

Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.

»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»

Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.

»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma sydämensä toivoi.

Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:

»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä tämän.»

Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.

Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan istua hänen luonaan.

Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten, ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.

»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»

Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.

»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi: »Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»

»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.

»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»

Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan inholla hylännyt.

Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.

Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä. Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen, ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.

Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty, kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.

He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää! Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.

Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä lähteä huomenna.

Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan, keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan kietoutuneena.

Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.

Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia huudahti:

»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»

Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota Cynthia ei ollut huomannut.

»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on nyt paras ystävämme.»

Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään. Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä mieletöntä askeltaan.

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.

Viideskolmatta luku

Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin, joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä olevan turvallisesti sängyssään.

Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen maissa ajoivat he Denhamin läpi.

Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat, hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.

Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin, ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.

Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen mielensä painui jälleen.

Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli kovasti Crispinin mielenmalttia.

»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»

»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»

»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.

»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin hän itsekään.»

Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»

Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan viivytys ei häntä enää vaivannut.

»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»

Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.

Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan. Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä kauemmin hän odotti.

Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin oli Cynthia jo suuttua.

»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.

Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.

Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta, jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla? Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle siten osoitettiin.

Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.

»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija. »Missä on sir Crispin?»

»Alhaalla, madam.»

»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»

»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»

Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta, joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä! Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki äkkinäisen päätöksen.

»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä juoksujalkaa.

Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä nöyrästi.

»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö, mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»

»On, on madam.»

»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta miestä seuralaisiksi?»

»Ehkä voin hankkia ne, mutta…»

»Kuinka pian?»

»Puolen tunnin kuluttua, mutta…»

»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa kärsimättömästi.

»Mutta, madam…»

»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.

»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia kymmenen mailin matkalle.»

»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»

Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän palkkion toivossa.

Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven kautta majatalon pihalle.

Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana. Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän piteli pöyhkeilevän lupaavasti.

Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.

Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja huolestunein silmin.

Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä hänen vaimonsa odotti häntä.

Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä maahan.

»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen tapahtua?»

»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»

Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen ainakin.

»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.

»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan. »Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»

»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen vaimonsa.

»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»

»Mitkä eläimet?»

»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»

»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»

»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä ollut antaa hänelle hevosia.»

»Missä hän on?» kysyi emäntä.

»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»

»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.

»Niin», vastasi tämä.

»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»

»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi mies lauhkeasti.

»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»

»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.

»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin ansainnut.»

»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan. Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen miehensä aivoissa.