ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Katu.

(Gloster tulee.)

GLOSTER. Nyt nurpeuden talven meillä muutti Aurinko Yorkin kesäks ihanaksi; Ja pilvet, huonettamme uhkaavaiset, Syvälle meren helmaan painui kaikki. Nyt kiertää voiton seppel' otsaamme, Aseiden pirstat voitoksina riippuu, Kolea häikkä ilojuhliin vaihtuu Ja jylhä marssi vienoon tanssisoittoon. Vihainen vaino otsans' oikoo rypyt Eik' enää, rautaratsun selkään nousten, Pelota hengilt' ärjää vihamiestä, Vaan luutun suloviettelystä noutain Tepittää sieväst' impikammioon. Mut minä, — jot' ei leikintekoon luotu Eik' ilvehtimään mielaan peilin kanssa, — Tekoa raakaa, vailla lemmen hurmaa, Mill' irtaan immen eessä imarrella, — Niin, minä, viekkaan luonnon vikamuoto, Somuuden sopusuhtaa vaille jäänyt, Kuvaton, keskoinen ja ennen aikaa Puol'eräisenä henki-ilmaan tuotu, Niin muodoton ja rampa, että koirat Mua haukkuvat, kun niiden ohi liikkaan, — Minä en tähän löyhään rauhan aikaan Muull' aikaani voi huventaa kuin sillä, Ett' auringossa varjoani katson Ja omaa jolsuuttani julki laulan. Sen vuoks, kun rakastajana en saata Sukoilla tätä sulosuista aikaa, Ruveta konnaks olen päättänyt Ja ajan turhan ilon vihaajaksi. Viritin paulat, kudoin julmaa juonta, Unilla, kirjeill', ennustuksilla Kuningasta ja Clarence veljeäni Veriseen vihaan yllyttääkseni; Ja jos on Edward kuningas niin suora Kuin minä luihu, kavala ja viekas, Niin vielä tänään Clarence tyrmään joutuu. On, näet, ennustettu, että Y Edwardin suvulle on surman syy. Sukella sieluun, aatos: Clarence tulee. —

(Clarence, vartijain saattamana, ja Brakenbury tulevat.)

Kah! Hyvää päivää, veikko! Miksi armoll' On aseellinen vahti?

CLARENCE. Majesteetti, Turvaani huolehtien, tämän seuran On pannut saattamaan mua Toweriin.

GLOSTER. Ja mistä syystä?

CLARENCE. Nimeni on Yrjö.

GLOSTER. Ah, prinssi hyvä, tuo ei teidän syynne; Kumminne olis vangita hän voinut. Oi, varmaan majesteetilla on tuuma Uudesti kastaa teidät Towerissa. Mut mistä tämä, Clarence? Saanko tietää?

CLARENCE. Miks' ei, jos itse tiedän: viel' en tiedä Niin mitään, totta vie; mut sen vaan kuulin, Ett' uniin uskoo hän ja ennustuksiin; Pois aapistost' Y-kirjaimen hän tahtoo: Povarin sanoo ennustaneen, että hänen heimoltansa vallan kettäää; Ja kun mun nimen' Yrjö alkaa Y'llä, Hän mua siitä luulee, paha kyllä. Tää, kuulemma, ja tämänlaiset oikut Hänt' yllyttivät vangitsemaan minut.

GLOSTER. Noin käy, kun naiset hallitsevat miestä! Ei, kuningas sua Toweriin ei pannut, Ei, Clarence, puolisonsa, Lady Grey, Se häntä tähän turkkatuumaan työnsi. Hän, kuten tiedät, ja Antony Woodville, Tuo kunnon miesi, hänen veljyensä, Toweriin Hastingsinkin toimittivat, Jost' on hän vasta tänään irti päässyt. Meit' uhkaa vaara, Clarence, uhkaa vaara.

CLARENCE. Niin, jumaliste, kaikkia se uhkaa, Pait kuningattaremme heimokuntaa Ja yötyreitä noita, jotka käyvät Kuninkaan väliä ja mistress Shoren. Kai kuulit, että täytyi Hastingsinkin Nöyrästi hältä vapauttaan kärttää.

GLOSTER. Niin, kärttämällä tuota jumalaa Kamariherra vapautensa saa. Niin, mutta kuule: luulen, ett' on paras, Kuninkaan lemmiss' yhä ollaksemme, Ruveta Jaanan liveriin ja leipään. Hän ja tuo luulevainen leskikulu, He, aateliksi tultuaan, nyt ovat Jykevät kielikellot valtiossa.

BRAKENBURY. Anteeksi, hyvät prinssit; mutta jyrkkään Kuningas kieltänyt on, ett'ei kukaan, Mink' ollee arvoinenkin, kahdenkesken Saa puhutella hänen veljeänsä.

GLOSTER. Vai niin, lord Brakenbury! Jos suvaitsette, Niin kuulla saatte kaikki puhelumme; Maanpetost' ei se koske, ystäväni: Sanoimme vaan, ett' älykäs ja hurskas Kuningas on, ja kunnon kuningatar Ikäinen, kaunis, eikä luulevainen, Ja jalat Shoren vaimoll' ett' on kauniit Ja suu kuin kirsikka ja sirkut silmät Ja mitä makein kieli; lisäks, ett' on Kuningattaren suku aateloitu. Mit' arvelette, herra? Eikö totta?

BRAKENBURY. Tuon kanss' ei mulla mitään tekemistä.

GLOSTER. Ei Shoren vaimon kanssa tekemistä? Niin, keill' on hänen kanssaan tekemistä, Sen tehkööt salaa kaikki, paitse yksi.

BRAKENBURY. Ja ken se yksi?

GLOSTER. Vaimon mies, sa hölmö! Mua solmiako tahdot?

BRAKENBURY. Prinssi hyvä, Rukoilen anteeksi ja pyydän: älkää Enempää puhutelko herttuaa.

CLARENCE. Sa tehtäväsi teet; sua tottelemme.

GLOSTER. Kuningattaren hylkiminä meidän Totella täytyy. Jää hyvästi, veikko! Kuninkaan luokse käyn; mit' ikään mulle Toimeksi antanet, — niin, käske vaikka Edwardin leskeä mun siskotella, — Teen kaikki sinut vapauttaakseni. Mut tämä veljeyden syvä loukka Mua koskee syvemmin kuin aavistatkaan.

CLARENCE. Niin, meit' ei kumpaakaan se miellyttäne.

GLOSTER. Sun vankeuttasi ei kauan kestä; Sun pelastan tai itse sijaas astun. Siis mieltäs malta.

CLARENCE. Täytyy. Hyvästi!

(Clarence, Brakenbury ja vartijat poistuvat.)

GLOSTER. Niin, mene sinne, mist' et palaa koskaan, Typerä, tuhma Clarence! — Niin sua säälin, Ett' oiti sielus taivaaseen ma laitan, Jos taivas lahjan meidän kädest' ottaa. Ken tuossa? Äsken vapautettu Hastings?

(Hastings tulee.)

HASTINGS. Hupaista huoment', armollinen herra!

GLOSTER. Kamariherra hyvä, samaa teille. No, tervetullut taaskin taivasalle. Mut miltä loordin tuntui tyrmäss' olla?

HASTINGS. Pitäähän vangill' olla kärsimystä; Mut kyllä kerran tiedän kiittää niitä, Jotk' ovat syypäät olleet vankeuteeni.

GLOSTER. Tietysti, tietysti; ja samoin Clarence; Nuo teidän vainoojanne myös on hänen Ja hälle saman tehneet, minkä teille.

HASTINGS. Voi sentään, että kotka kytketään, Kun haukat saa ja sääsket mielin ryöstää!

GLOSTER. Mit' uutta kuuluu ulkoa?

HASTINGS. Niin pahaa Ei ulkoa kuin täältä linnasta: Kuningas sairas, heikko on ja synkkä; Pahinta pelkäävät jo lääkäritkin.

GLOSTER. Ikävä tieto, santta Paavali! Oo, hurjasti hän elänyt on kauan Ja vallaspersoonaansa kulutellut; Sydäntä särkee, kun sit' aatteleepi, Hän onko vuoteen omana?

HASTINGS. On aivan.

GLOSTER. Edellä menkää; minä tulen heti. (Hastings menee.) Ei elää voi hän, ei saa kuolla ennen Kuin Yrjö taivaaseen on passin saanut. Nyt käyn ja Clarenceen hänt' ärsytän Valeilla, joita kuvaan aimo syillä; Ja jos vaan tarkka tuumani ei petä, Niin Clarence ei näe huomispäivää. Sitten Jumala Edwardin saa armoons' ottaa, Ja mulle mailman telmäkentäks suoda. Warwickin kuopustyttären ma nain; Hält' isän tosin surmasin ja miehen, Mut paras keino lutkaa lohduttaa On isäks ruveta ja mieheks hälle. Sen teenkin, en niin paljo rakkaudesta, Kuin muiden salatarkoitusten tähden, Joit' aion tällä naimisella voittaa. Mut hevosetta lähden markkinoille: Viel' elää Clarence, Edward kuninkoipi; Kun poiss' on nuo, niin laskun tehdä voipi,

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Lontoo. Toinen katu.

(Kuningas Henrik kuudennen ruumista kannetaan avonaisessa arkussa; ylimyksiä vartioväkenä, tapparakeihäät kädessä; Lady Anna surupuvussa.)

ANNA. Alas, alas kunniakas taakkanne, — Jos kunnian voi panna ruumisarkkuun — Ett' itkeä ma saan ja valitella Tuon hurskaan Lancasterin äkkisurmaa. — Jääkylmä hahmo pyhän kuninkaan! Sa, vaalas tuhka Lancasterin heimon! Kuninkaan veren tähde veretön! Mun salli esiin kutsua sun hahmos, Ett' Anna raukan kuulet valitukset, Edwardin, poikas lesken, poikas, jonka Se käsi tappoi, joka nuo löi haavat. Kah, noihin ikkunoihin, joista ulos Elosi lähti, voidett' avutonta Nyt poloisista silmistäni valaan: — Kirottu käsi, joka nuo tek' aukot! Kirottu sydänkin noin sydämmetön! Kirottu veri, joka veres laski! Viel' olkoon julmempi sen kurjan osa, Ken surmas kautta meidät kurjiks saattoi, Kuin mitä lukin, kyyn tai rupikonnan Tai minkä myrkkylieron osaks soisin! Jos lapsen saa hän, keskoinen se tulkoon Ja epäsikiö ja rujoluoma, Jok' inhottavall' epämuodollaan Toivoisan äitinsäkin säikäyttää! Isältään periköön se ilkeyden! Ja jos se vaimon saa, niin tämä tulkoon Polommaks vielä hänen kuoltuaan Kuin minä nuoren mieheni ja sinun! — Nyt Chertseyyn pyhä taakka tää; sen sinne Paavalin kirkosta nyt hautaan viemme. Kun väsytte, niin huotkaa; sill'aikaa Ma ruumist' itken Henrik kuninkaan.

(Kantajat nostavat ruumisarkun maasta ja kulkevat eteenpäin.) (Gloster tulee.)

GLOSTER. Seis, kantajat, ja ruumis maahan pankaa!

ANNA. Mik' ilkinoita tänne toi tuon lemmon Ehkäämään pyhää rakkauden työtä?

GLOSTER. No, ruumis maahan, konnat! Ken ei kuule, Ma siitä, santta Paavali, teen ruumiin.

1. YLIMYS. Pois, arkun tieltä väistykää, mylord.

GLOSTER. Hävytön koira! Seis, kun minä käsken! Pois rinnoiltani pertuskasi siirrä, Tai, kautta Paavalin, sun maahan paiskaan Ja sinut survon, korska kerjäläinen!

(Kantajat laskevat arkun maahan.)

ANNA. Kah! Vapisette kaikki! Pelkäättenkö? Ah! Teit' en moiti, kuolevia teitä: Pirua kuolevaisen silm' ei siedä, — Pois, sinä hirvittävä hornan airut! Vallassas oli vaan tuon kuolleen ruumis, Mut hänen sieluaan et saa; siis, poistu!

GLOSTER. Sulo pyhimys, noin älä noidu, hurskas!

ANNA. Ruma perkel, älä häiri, Herran tähden! Täst' onnen maasta helvetin sa teit, Kiroilla, tuskan huudoilla sen täyttäin. Jos ilo sull' on nähdä inhat työsi, Niin tuoss' on teurastustes taidon näyte. — Oi, herrat, nähkääs: Henrik vainaan haavat Suuns' avaa jäykän uuteen veren vuotoon! Punastu, häpee, rujo luodenkanto, Kun läsnäolosi saa kylmät, tyhjät Ja verettömät suonet verestämään: Tekosi luonnoton ja petomainen Tään perin luonnottoman tulvan nostaa. — Jumala, joka loit tän veren, kosta! Maa, mantu, joka joit tän veren, kosta! Murhaajan päähän nuoles iske, taivas! Maa, ratkee, niele hänet elävältä, Kuin veren nielit hyvän kuninkaankin, Tuon hornan palkkalaisen teurastaman!

GLOSTER. Rakkauden ohjett' ette tunne, rouva: Hyvällä pahaa kosta; sitä siunaa, Ken sua kiroo.

ANNA. Konna, sin' et tunne Lakia Jumalan etk' ihmisten; Pahinkin peto tuntee säälimystä.

GLOSTER. Mut minä en, ja siis en ole peto.

ANNA. Oo, ihme: perkeleetkin puhuu totta!

GLOSTER. Ihmeempää, että enkelit noin raivoo. — Jumalan ihanainen naiseksi, Suvaitkaa luulluista mun synneistäni Täss' edessänne täysin puhdistaita.

ANNA. Ruttoinen vihalainen mieheksi, Suvaitse tietyistä sun synneistäsi Mun täysin kirota sua, kirottua.

GLOSTER. Somempi kuin voi mainitakaan kieli, Suvaitkaa hetki mulle puolustukseen.

ANNA. Rumempi kuin voi aatellakaan mieli, Sill' itses puolustat, ett' astut hirteen.

GLOSTER. Mun syyhyn saattais moinen epätoivo.

ANNA. Mut epätoivo tuo sua puolustaisi; Näin koston ansaitun sa itse saisit, Jok' ansiottomasti muita tapoit.

GLOSTER. Mutta entä, jos en tappanutkaan heitä?

ANNA. Niin eläisivät; mutta kuolleit' ovat Ja sinun kauttas, hornan palkkalainen.

GLOSTER. En miestäs surmannut.

ANNA. No, siis hän elää,

GLOSTER. Ei, kuollut on hän: Edward hänet tappoi.

ANNA. Sen valehtelit omaan päähäs, herja: Sen verenpä sen näki Margareeta Sun murhaveitsestäsi höyryvän, Jonk' oisit hänen rintahansa syössyt, Jos iskua ei torjunut ois veljes.

GLOSTER. Mua hänen herjakielens' ärrytti, Mun, syyttömän, kun päähän syyn hän syyti.

ANNA. Sua oma verivimmas ärrytti, Jok' uneksi vaan aina teurastusta. Tapoithan tämän kuninkaan.

GLOSTER. Sen myönnän.

ANNA. Vai myönnät, mäyrä? Myöntäköön myös Luoja, Ett' ilkityöstäs kadotukseen joudut! Oi, lempeä hän oli, jalo, hurskas.

GLOSTER. Siis omiansa taivaan kuninkaalle.

ANNA. Hän taivaass' on, mut sinne sin' et tule.

GLOSTER. Mua kiittäköön, kun autoin häntä sinne; Hän sopii sinne paremmin kuin maahan.

ANNA. Ja sinä sovit parhain helvettiin.

GLOSTER. Viel' yhteen paikkaan, — saanko sanoa?

ANNA. Niin, vankityrmään.

GLOSTER. Teidän makuusuojaan.

ANNA. Paetkoon rauha sinun makuumailtas!

GLOSTER. Niin tekee, kunnes makaan teidän luona.

ANNA. Ma toivon vaan.

GLOSTER. Ma tiedän sen. — Mut, Anna, — Purevaa tätä sanasutka-kiistaa Kalsompaan äänitapaan vaihtaaksemme — Syy Plantagenetien äkkisurmaan, Niin Henrikin kuin Edwardin, se eikö Lie moitittavampi kuin itse teko?

ANNA. Sin' olit syy ja kirottu myös teko.

GLOSTER. Sulonne tähän tekoon oli syynä, Sulonne, joka unessa mua kiusas Käsiksi käymään koko mailman surmaan Vaan hetken ilost' iharinnoillanne.

ANNA. Jos uskoisin sua, murhamies, niin raastais Sen sulon poskiltani pois nää kynnet.

GLOSTER. Nää silmät moist' ei sietäis sulon hukkaa; Mun nähteni sit' ette turmeleisi; Siit' elvyn niin kuin mailma auringosta; Mun päiväni se on, mun elämäni.

ANNA. Yö päivälles, ja surma elämällesi.

GLOSTER. Äl' itseäsi kiroo, sulo luomus: Kumpikin olet.

ANNA. Soisin, että oisin, Niin että sinulle ma kostaa saisin.

GLOSTER. Olisi mitä luonnottomin teko Hänelle kostaa, joka sua lempii.

ANNA. Olisi oikea ja viisas teko Hänelle kostaa, joka miehein tappoi.

GLOSTER. Ken, armas, sulta miehen vei, sen teki Paremman miehen hankkiakseen sulle.

ANNA. Parempaa miest' ei hengi päällä maan.

GLOSTER. On mies, ken paremmin kuin hän sua lempii.

ANNA. Ken se?

GLOSTER. Plantagenet.

ANNA. Se nimi hällä.

GLOSTER. Niin sama nimi, paremman vaan lainen.

ANNA. Miss' on hän?

GLOSTER. Tässä.

(Anna sylkee häneen.)

Miksi minuun syljet?

ANNA. Oo, ett' ois surman myrkkyä se sulle?

GLOSTER. Noin ihanassa milloin asui myrkky?

ANNA. Niin, vihatumpaan milloin osui myrkky? Pois, konna! Silmäni sa sokaiset.

GLOSTER. Sun silmäs, armas, soaissut on minun.

ANNA. Oo, jospa basiliskeja ne oisi Ja kuoliaaks sun löisivät!

GLOSTER. Oi, jospa' Niin saisin kuolla kerrassaan; nyt minut Ne elävältä surmaavat. Nuo silmät Kiers' itkun suolaisen mun silmistäni, Lapsekkain kyynelin ne soaisten, Nää silmät, joit' ei kostuttanut sääli. Kun itkivät York isäni ja Edward Rutlandin parkuhuudon kuullessansa, Kun musta Clifford häneen miekkans' iski, Tai uljas isäsi kun lapsen lailla Isäni synkän kuolintarun kertoi Ja kymmenesti suupui nyyhkytykseen, Ett' oli kuulijainkin silmät märjät Kuin lehvät sateessa; ja näissä kauhuiss' Urokas silmän' itkun hellän hylki, Ja mit' ei surut nää siit' irti saaneet, Sen sulos sai; mun soannut on itku. En ystävää, en vihamiestä kärtä, Ei mairesanaa kielenikään tunne, Mut nyt kun sulosi ma palkaks toivon, Niin ylväs sydän kärttää, kieli mairii. (Anna katsoo häntä halveksivasti.) Äl' ivaan moiseen huuliasi säännä. Ne suuteloit' on eikä pilkkaa varten. Jos et voi kostoltasi anteeks suoda, Teräväkärkisen saat tuossa miekan: Se tähän uskolliseen poveen paina, Vapauta sua jumaloiva sielu, Sen kuoliniskulles nyt paljastan ma, Rukoillen polvillani kuolemaa. (Paljastaa rintansa; Anna tavoittaa häntä miekalla.) Äl' esty; Henrik kuninkaan ma tapoin, Vaan sulosi mua siihen houkutteli. No, joudu! Minä Edward prinssin pistin; (Anna tavoittaa häntä miekalla.) Vaan näkösi taivainen mua kiihoitti. (Anna antaa miekan vaipua.) Nyt nosta miekka, taikka minut nosta!

ANNA. No, nouse, teeskelijä! Surmaas toivon, Mut en sen toimittaja tahdo olla.

GLOSTER. Mun käske toimittaa se, ja sen täytän.

ANNA. Sen olen tehnyt.

GLOSTER. Vihoissasi teit sen. Se sano uudelleen, niin tämä käsi, Mi lemmen tähden lemmen surmas sulta, Nyt surmaa vielä taatummankin lemmen, Näin syypääks sinut tehden kahteen surmaan.

ANNA. Jos mieles tuntisin ma!

GLOSTER. Se kielelläni asuu.

ANNA. Molemmat voivat pettää.

GLOSTER. Ei silloin mikään taattu.

ANNA. No, hyvä, tuppeen miekka!

GLOSTER. Siis rauhan mulle takaat!

ANNA. Sen saat sa tietää vasta.

GLOSTER. Siis toivoako saanen?

ANNA. Sen kaikki saavat, toivon.

GLOSTER. Tää sormus ota multa.

ANNA. Ken ottaa, viel' ei anna.

(Panee sormuksen sormeensa.)

GLOSTER. Niin kuin tää sormus sormeasi kiertää, Poveskin sydän-raukkaseni kietoo! Kumpaakin helli, kumpikin on sinun. Ja jos suot ihastuneen orja-raukan Sun sulokädestäsi armon pyytää, Niin ijäks hänen onnensa sa turvaat.

ANNA. Mik' on se?

GLOSTER. Että tämän surun toimen Jätätte hälle, jolla enemmän On syytä suruun, sekä Crosby-placeen Menette oiti; Chertseyn luostariin kun Pyhillä menoill' olen haudannut Tään jalon kuninkaan ja hautansakin Katuman kyynelillä kastellut, Tapaamaan teitä riennän viipymättä. Monesta salasyystä rukoilen nyt: Luvatkaa tämä.

ANNA. Sydämmestän' aivan. Ja minua se suurest' ilahduttaa, Ett' olette näin katumukseen tullut. — Tressel ja Berkley, mua seuratkaa.

GLOSTER. Sanokaa jäähyväiset.

ANNA. Kannattaako? Mut koska mairimaan mua opetitte, Kuvailkaa, että tein jo jäähyväiset.

(Lady Anna, Tressel ja Berkley menevät.)

GLOSTER. Edelleen ruumis viekää.

2. YLIMYS. Chertseyynkö, jalo herra?

GLOSTER. White-Friarsiin; mua siellä vartokaa. — (Ruumissaatto lähtee.) Näin onko koskaan naista kosittu? Näin onko koskaan naista voitettu? Omata tahdon hänet, mut en kauan. Kuin? Minä, miehens', appens' surmaaja, Näin häneen isken kesken vihan vimmaa, Kirous huulillaan ja silmiss' itku Ja vihan veritodistaja läsnä. Jumala, hänen tuntonsa ja kaikki Mua vastass' on, muut auttajaa ei mulla Kuin perkele ja tekopyhä katse, Ja sentään voitan, — kaikki tyhjää vastaan! Haa! Jo unhottiko uljaan Edward prinssin, Miehensä, jonka vihapäissä tapoin Kuukautta kolme sitten, Tewksburyssä? Sulompaa, lempeämpää ylimystä, Niin luonnon ihan tuhlaamalla luomaa, Nuort', uljast', ylvää, kuninkaallist' aivan Ei avarassa maailmassa toista: Ja sentään katseens' alentaa hän minuun, Jok' armaan tämän kukantaimen taitoin Ja hälle leskivuoteen kolkon laitoin! Minuhun, epämuotoiseen ja nilkkuun, Jok' en niin puolta ole Edwardista! Ropohon panen herttuakuntani, Ett' olen erehtynyt muodostani: Hän näkee, piru vie, mit' en näe itse, Ett' olen sentään ihmeen kaunis mies. Mun täytyy ostaa itselleni peili Ja pitää tusinoittaan räätäleitä, Ruhoni saadakseni sieväks oikein. Kun näin nyt oman suosioni voitin, Niin täytyneehän siitä jotain maksaa. Mut ensin tämän veikon hautaan saatan, Ja sitten tillitellen kullan luokse. Sa armas päivyt, peilin virkaa täytä, Kuvani mulle käydessäni näytä!

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Lontoo. Huone hovilinnassa.

(Kuningatar Elisabeth, lord Rivers ja lord Grey tulevat.)

RIVERS. Tyvetkää, rouva; pian majesteetti Takaisin entisen saa terveytensä.

GREY. Tuo huolenne vaan häntä huonontaa; Siis, Herran tähden, hyvill' olkaa mielin Ja hilpein puhein häntä hauskutelkaa.

ELISABETH. Jos kuolee hän, niin mikä mua kohtaa?

GREY. Ei muu kuin moisen miehen tappio.

ELISABETH. Mut moisen miehen tappio on kaikki.

GREY. Jos kuolee miehenne, niin lohdutukseks On taivas teille suonut kelpo pojan.

ELISABETH. Hän nuori on ja, kunnes ikään tulee, On hällä holhoojana Richard Gloster, Jok' ei mua helli eikä ketään teistä.

RIVERS. Protektoriksi hänkö määrätty?

ELISABETH. Päätetty, vaikk' ei vielä määrätty; Mut siksi käy, jos kuolee kuninkaamme.

(Buckingham ja Stanley tulevat.)

GREY. Kah, tuossa loordit Buckingham ja Stanley.

BUCKINGHAM. Iloista huoment', armollinen rouva!

STANLEY. Jumala yhä suokoon ilonpäivää!

ELISABETH. Kreivinna Richmond, hyvä herra Stanley, Rukoukseenne tuskin sanoo: aamen. Mut, Stanley, vaikka vaimonne hän onkin Ja ei mua rakasta, niin, hyvä loordi, Ma teit' en vihaa hänen ylpeydestään.

STANLEY. Rukoilen teitä, älkää uskoko Kateiden parjaajien kanteluita; Ja syystäkin jos häntä syytettäisi, Niin heikkouttaan sietäkää, jonk' alku Vaan sairas oikka on eik' ehdon häijyys.

ELISABETH. Kuninkaan tänään näittekö, lord Stanley?

STANLEY. Me, Buckinghamin herttua ja minä, Kuninkaan luota tullaan suoraa päätä.

ELISABETH. Toivetta onko parantumisesta?

BUCKINGHAM. Parahat toiveet: hilpeä on mieli.

ELISABETH. Jumalan kiitos! Häntä puhutitte?

BUCKINGHAM. Kyll', arvo rouva: sovittaa hän soisi Glosterin herttuan ja veljienne Ja näiden sekä kamariherran välin; Pateilleen on hän heidät haastattanut.

ELISABETH. Jos kaikki hyvin ois! Mut ei, ei koskaan! Alenemass' on onnemme, ma pelkään.

(Gloster, Hastings Ja Dorset tulevat.)

GLOSTER. Vääryyttä mulle tehdään, sit' en kärsi. — Keit' on ne, jotka kuninkaalle nurkuu, Ett' olen tyly muka, heit' en lemmi? Se häntä, santta Paavali, ei lemmi, Ken hänen korvans' ahtaa vihaa täyteen. Kun mairia en voi ja mielistellä, Sukoilla, nauraa, mataa, hännystellä Kuin marakatti taikka ranskalainen, Niin olen kohta ilkeä ja häijy. Vihoitta eikö vakaa mies saa elää, Näin joutumatta suoruudestaan pilkaks Imelän, luihun silkkinarrijoukon?

GREY. Kenelle armonne nyt puhuu?

GLOSTER. Sulle, Jok' armosta ja kunniast' et tiedä. Sua loukkasinko? Vääryytinkö milloin? Tai sua? — tai sua? — tai ketään joukostanne? Sen vietävät! Kuningas, — jota taivas Paremmin varjelkoon, kuin toivoisitte, — Saa tuskin hengenvuoron rauhass' olla, Niin häntä tyhjin kantein kidutatte.

ELISABETH. Petytte, veli Gloster; kuningas, Omasta ylhäisestä tahdostansa Eik' armoon-pyrkijöiden yllykkeestä, Varoen sisäist' ehkä kaihelmaanne, Jot' ilmaissut on ulkokäytöksenne Mua, lapsiani, veljiäni kohtaan, On teitä kutsuttanut, tiedustaakseen Vihanne syytä ja sen poistaaksensa.

GLOSTER. Vihani? Kuin? — Niin tärviöll' on mailma, Ett' öyhkää tiiti, missä arkoo kotka. Kun kaikk' on moukat tulleet aateliksi, Niin moni aatelus saa olla moukka.

ELISABETH. Niin, tähtäys on selvä, veli Gloster: Teit' äimii mun ja ystäväini nousu. Kies'auta. ett'ei meidän teit' ois tarvis.

GLOSTER. Mut meidän on, kies'auta, teitä tarvis: Veljemme vankina on teidän syystä, Vihoissa itse olen, ylenkatseess' On aatelisto, viroill' ylhäisillä Niit' äyriäiksi tehdään, jotka tuskin Ol' äyrin väärtit pari päivää sitten.

ELISABETH. Sen kautta, joka tähän arkaan arvoon Tilasta tyytyvästä minut nosti! En koskaan kuningasta yllytellyt Clarencen herttuata vastaan, jota Päinvastoin aina innokkaasti puolsin. Katalaa vääryyttä te teette mulle, Näin syyttä saattain minut pahaan luuloon.

GLOSTER. Te kyllä kieltää voitte, että syypää Olitte Hastingsinkin vankeuteen.

RIVERS. Mylord, sen voi hän, sillä —

GLOSTER. Vai voi, lord Rivers? Niin, ken sit' ei tiedä? Hän enemmänkin voi kuin tämän kieltää. Teit' auttaa voi hän moneen oiva virkaan Ja sitten kieltää osanottonsa, Sanoa vaan: se ansion on palkka. Mit' ei hän voi? Hän voi — niin, totta, huolla —

RIVERS. Mitenkä? Huolla?

GLOSTER. Mitenkä huolla? Huolla kuninkaalle, Somalle kelpo poikamiehelle. Niin hyvää kauppaa mummonne ei tehnyt.

ELISABETH. Lord Gloster, liiaks sietänyt jo olen Tuot' ivaa katkeraa ja raakaa herjaa. Kuningas, jumaliste, tietää saakoon, Mit' ilkeätä pilkkaa teiltä kärsin! Olisin ennen palkkapiika maalla Kuin ylväs kuningatar näillä ehdoin, — Ivailun, kiusan, herjan hampaiss' aina. Vähä ilo Englannin on valtiaalla.

(Kuningatar Margareeta ilmestyy näyttämön perälle.)

MARGAREETA (syrjään). Vähetä senkin vähän suokoon Luoja! Sun arvos, vahas, istuimes on minun.

GLOSTER. Kuin? Uhkaatteko kantaa kuninkaalle? Se tehkää surkomatta: minkä sanoin, Sen taata tohdin kuninkaankin kuullen, Niin, vaikka Toweriin hän minut pankoon. Puhua täytyy: työni unhoon jäävät.

MARGAREETA (syrjään). Pois, perkele! Ne liian hyvin muistan! Veit hengen mieheltäni Towerissa Ja poika-pololtani Tewksburyssa.

GLOSTER. Te ette vielä kuningatar ollut Ja miehenne ei kuningas, kun minä Jo hänen suurten tuumains' olin juhta, Kopeiden vainoojainsa juurittaja Ja ystäväinsä aulis hyvittäjä, Ja jalostuttaakseni hänen vertaan, Omaani vuodatin ma.

MARGAREETA (syrjään). Niin, ja vielä Jalompaa vertakin kuin sun ja hänen.

GLOSTER. Mut te ja puolisonne Grey sen aikaa Lancaster-suvun hyväks kapinoitte; — Te, Rivers, myöskin. — Miehennehän kaatui Saint Albansissa Margareetan väessä? Mun suokaa muistuttaa, jos unhotitte, Mit' ennen olitte ja mitä nyt, Ja mitä minä olin ja nyt olen.

MARGAREETA (syrjään). Verinen konna, ja se olet yhä.

GLOSTER. Sanansa Clarence-raukka söi ja petti Isänsä Warwickin, — Kies' anteeks suokoon! —

MARGAREETA (syrjään). Jumala kostakoon!

GLOSTER. Edwardin hyväks kruunust' otellakseen; Mut kiikkaan joutui kiihkastaan. Oi, mulla Jos sydän kivest' ois kuin Edwardilla, Tai hällä hellä, säälivä kuin mulla! Tään mailman lapseks olen liian houkka.

MARGAREETA (syrjään). Siis mene helvettiin ja jätä mailma, Sa kakodaimon! Siellä sun on valtas.

RIVERS. Lord Gloster, siihen levottomaan aikaan, Jost' alun vihaamme te juonnatte, Herraamme kuningasta seurasimme; Myös teitä kuninkaana seuraisimme.

GLOSTER. Kuningas minä? Ennen kauppasaksa! Se aatoskin se minust' etääll' olkoon!

ELISABETH. Niin pieneks ilonne kuin arvannette, Jos olisitte tään maan kuningas, Te yhtä pieneks voitte arvata Mun iloni sen kuningattarena.

MARGAREETA (syrjään). Pien' ilo on maan kuningattarella: Min' olen se, ja ilost' olen tyhjä. Minulta kärsivällisyys jo loppuu. —

(Astuu estin.)

Mua kuulkaat, rosvot, jotka riitelette Nyt saaliista, jonk' anastitte multa! Ken teist' ei vapise, kun minuun katsoo? Kumarrus nöyrä valtiaalle, taikka Vaviskaa valtaheittoa, te luopiot! Haa! maire konna, älä käänny pois!

GLOSTER. Miks silmissäni väikyt, noita ryytty?

MARGAREETA. Ma sulle kertaan kaikki pillatyösi: Sen totta teenkin, ennen kuin sun päästän.

GLOSTER. Maanpakoon surman uhall' olet pantu.

MARGAREETA. Niin, mutta maanpako on tuskaisempi Kuin surma olla voi, jos täällä viivyn. Sin' olet miehen mulle, pojan velkaa, — Sinä kruunun, — alamaisuuden te kaikki; Suruni tää on oikeastaan teidän Ja ryöstämänne riemut kaikki minun.

GLOSTER. Kirous, jonka isältäni sait, Kun paperilla sevit urhon otsan Ja silmäns' ivallas sait tulvimaan Ja niiden kuiveeks annoit liinan, jonka Rutlandin viattomaan vereen kastoit, — Kirous, jonka katkeroiduin mielin Hän sinuun syyti, kohdannut sua ompi; Se Jumalan on kosto, eikä meidän.

ELISABETH. Vanhurskaan Jumalan, mi syytönt' auttaa.

HASTINGS. Oi, teko hirmuinen tuo lapsen murha Ja armottomin, mit' on koskaan kuultu!

RIVERS. Tyrannikin, sen kuullessansa, itki.

DORSET. Ja kaikki ennustivat koston päivää.

BUCKINGHAM. Northumberland, jok' oli läsnä, itki.

MARGAREETA. Kuin? Äsken tullessani ärisitte Valmiina käymään toisienne kurkkuun, Ja vihanne nyt kaikki minuun kääntyy! Niin Yorkin kirousko taivaan valtaa, Ett' Edwardini, Henrikkini surma, Valtamme hukka, maanpakoni tuskat, Kaikk' on vaan kostoksi tuon poika houkan? Jos halki pilvein kirot taivoon tunkee, Kironi vinha, raskaat pilvet ratko! — Sotahan älköön kuninkaamme kuolko, Vaan viinaan, niinkuin murhan kautta meidän. Tehdäkseen siten hänet kuninkaaksi! Sun Edwardisi, Walesin nyky-prinssi, Kuin minun Edwardini, Walesin prinssi, Hän nuorna väkinäisen surman saakoon! Sä, kuningatar nyt, kuin ennen minä, Näe onnes loppu, niinkuin minä raukka! Eläös kauan, lapsiasi itkein! Näe toisen, niinkuin minä nyt näen sinun, Arvollas öyhkäävän, kuin sinä minun! Ilosi ennen sua menköön hautaan; Ja pitkällisten tuskain päästä kuole Miehettä, lapsetonna, kruunutonna! Rivers ja Dorset, olittehan läsnä, Ja sinä, Hastings myös, kun murhaveitsi Lävisti poikani. Jumala, kuule: Teist' älköön ykskään luonnon ikään pääskö, Vaan äkkisurma teidät temmatkoon!

GLOSTER. No, joko päätit, inha noita ryytty?

MARGAREETA. Sua muistamatta? Seis, mua kuule, koira. Jos taivaalla on varastossaan tuskaa Pahempaa, kuin mit' itse sulle tiedän, Niin säästäköön sen, kunnes täys on syntis; Vihansa silloin viskatkoon se sinuun, Tään mailma-raukan rauhanhäirijään! Kalutkoon tunnon mato mieltäs aina! Epäile ystävääsi petturiksi, Ja konnaa pidä helmaystävänäs! Unt' älköön kuolevaiseen silmääs tulko, Pait milloin tuskan kauhust' uneksien Näet hornan täyden hirmu-perkeleitä! Kuvaton ryhmä! Tonkivainen karju! Sa, joka syntymässäs luonnon orjaks Ja hornan pojaksi jo leimattiin! Emosi raskaan kohdun ruma tahra! Isäsi lantioiden häijy siitos! Repale kunniasta! Inhoittava —

GLOSTER.

Margareeta.

MARGAREETA. Richard!

GLOSTER. Mitä?

MARGAREETA. Se ei sulle.

GLOSTER. Anteeksi suokaa; luulin että mulle Ne olivat nuo tylyt nimet kaikki.

MARGAREETA. Niin olivat; mut vastaust' en pyynnyt. Oi, lopettaa mun anna kiroukseni!

GLOSTER. Sen minä tein, ja loppu on — Margareeta.

ELISABETH. Näin kirouksenne kääntyi itsehenne.

MARGAREETA. Kuvakuningatar, vallastani varjo! Miks sokeroitset tuota lukin jolkkaa, Jok' on sun surmaseittiinsä jo saanut? Hupakko! Tappoveistäs itse hiot; Mut kerran vielä kiroomaan mua kaipaat Mujuista tuota kyssää, rupikonnaa.

HASTINGS. Kirosi hurjat päätä, väärä velho; Tuhokses muuten meiltä maltin viet.

MARGAREETA. Hyi, hävetkää! Te multa maltin viette.

RIVERS. Hyv' oisi teidän tietää tehtävänne.

MARGAREETA. Mua palvella on teidän tehtävänne. Ma kuningatar oon, te alamaiset: Se tehtävä ois teidän hyvä tietää.

DORSET. Hänt' älkää härnätkö, hän ei lie viisas.

MARGAREETA. Vait, herra markiisi, te nokkaviisas! Nuor' arvonne on leima, tuskin käypä. Oi, jospa tuntis tuore aatelinne, Kuink' ilman sitä olisitte kurja! Ken ylhääll' on, saa monet puuskat kestää, Ja jos hän kaatuu, murskaantuu hän aivan.

GLOSTER. Hyvä neuvo! — Opiks olkoon markiisi!

DORSET. Teit' yhtä hyvin koskee se kuin mua.

GLOSTER. Enemmän; minä synnyin ylähällä; Pesämme rakettu on setrin latvaan, Se leikkii myrskyssä ja päivää pilkkaa.

MARGAREETA. Ja varjoo päivän, voi! Mun päivänikin, Mun poikani nyt kuolon varjoss' on; Sen kirkkaan sädevalon vihas musta Ikuiseen pimeyteen on verhonnut. Te meidän pesässämme pesitte. — Näkevä Jumala, sit' älä kärsi! Verillä saatu veriin hukkukoon!

BUCKINGHAM. Vait! vait! — hävystä, jos ei rakkaudesta.

MARGAREETA. Häpyä, rakkautt' älä mainitsekaan: Hävyttä teurastitte multa toivon, Ja rakkaudetta mua kohtelitte. Mull' elo häpeää on, rakkaus vihaa, Ja tässä häpeässä vihan' elää.

BUCKINGHAM. Herjetkää, herjetkää!

MARGAREETA. Buckingham prinssi, kättäs suutelen ma Sopuuden merkiksi ja ystävyyden: Sun hyvin käyköön ja sun jalon heimos! Sun vaippaasi ei meidän veri tahraa, Ja sinua mun kironi ei koske.

BUCKINGHAM. Ei muita liioin; kirot aina jäävät Sen huulille, jok' ilmaan niitä purkaa.

MARGAREETA. Ei, pilviin nousevat ne, herättäen Jumalan rauhan vienost' unestaan. Oi, Buckingham, sa varo tuota koiraa! Se liehakoidessansa sua puree, Ja kuolinhaavan syö sen myrkkyhammas. Sen miehen seuraa karta, varo häntä! Häness' on synnin, kalman, hornan leima, Ja kaikki näiden väki kuulee häntä.

GLOSTER. Mitä hän sanoo, mylord Buckingham?

BUCKINGHAM. Ei mitään, prinssi, mistä huolin minä.

MARGAREETA. Haa! Neuvoani pilkkaatko ja mairit Pirua tuota, josta varottelin? Oi, muista tää, kun kerran murenella Hän sydäntäsi raataa; sano silloin, Ett' oli Margareeta ennustaja. — Jok' ainut hänen vihans uhriks tulkaa Ja teidän hän ja Jumalan te kaikki!

(Poistuu.)

HASTINGS. Kiroista noista karvani mun nousee.

RIVERS. Mun myöskin. Kuinka saa hän olla irti?

GLOSTER. Ma hänt' en moiti: kautta pyhän äidin Hän kärsi liikaa vääryyttä, ja kadun, Ett' osaks' siihen mullakin on syytä.

ELISABETH. Ei mitään syytä mulla, tietääkseni.

GLOSTER. Te siitä vääryydestä hyödyn saitte. Erästä autoin liian tulisesti, Hän sit' on muistamaan nyt liian kylmä. Niin, Clarence, totta vie, sai kelpo palkan: Lätissä vaivastaan on lihomassa; — Sen Jumal' anteeks suokoon syyllisille!

RIVERS. Hyveellist' on ja kristillistä aivan Rukoilla vahingoittajainsa eestä.

GLOSTER. Niin teen ma aina; (Syrjään.) viisaus sen käskee; Kirous nyt vaan lankeis omaan päähän.

(Catesby tulee.)

CATESBY. Teit', arvo rouva, majesteetti kutsuu; Teit' armo, myös; ja teitä, jalot loordit.

ELISABETH. Ma tulen, Catesby. — Seuraatteko, loordit?

RIVERS. Me teidän tahtoanne noudatamme.

(Kaikki menevät paitsi Gloster.)

GLOSTER. Teen pahan, ja siit' ensin itse huudan, Sen tuhon, jota salaa valmistelin, Sen raskahana muiden niskaan syydän. Clarencea, jonk' autoin varmaan kätköön, Ma itken moisten houkkioiden nähden Kuin ovat Stanley, Hastings, Buckingham; Sanon, että kuningatar puolueineen Kuningast' ärsytteli veljeheni; Sen uskovat he, kostoon yllytellen Nyt Riversille, Vaughanille, Greylle; Ma huokaan, viittaan raamattuun ja sanon: Hyvällä Herra käskee pahaa kostaa. Näin alastoman konnuuteni verhoks Räsyä vanhaa pipliasta kiskon, Pyhältä näyttäin piruimmillanikin.

(Kaksi murhamiestä tulee.)

Vait! Hiljaa! Tuossa ovat pyövelini. — No, pojat uljaat, rohkeat ja reippaat, Käsiksi käyttekö nyt tuohon toimeen?

1. MURHAAJA. Kyll', arvo herra; valtakirja vaan, Niin että sisään päästään hänen luokseen.

GLOSTER. Hyvinpä harkittu! Se täss' on valmis. (Antaa heille valtakirjan.) Kun työ on tehty, menkää Crosby-placeen. Mut liukkaat olkaa toimissanne, miehet, Karaiskaa mieltänne; hänt' älkää kuulko; Clarence on sulosuinen: sydämmenne Vois heltyä, jos häntä kuuntelette,

1. MURHAAJA. Ei hätää! Meill' ei mieli jaarituksiin; Ei lörpäst' ole toimiin; kieltä emme Me käyttää aio, kättä vaan, sen takaan.

GLOSTER. Te vuodatatte myllynkiviä, Kun narrin silmä tiukkuu kyyneleitä! Ma pidän teistä, pojat; joutuun toimeen! No, rientäkää!

1. MURHAAJA. Kyll', armollinen herra.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Lontoo. Huone Towerissa.

(Clarence ja Brakenbury tulevat.)

BRAKENBURY. Miks olette niin synkkä tänään, prinssi?

CLARENCE. Oi, yö se oli kauhistava, täynnä Pahoja unia ja ilkinäkyjä! Niin totta hurskas kristitty kuin olen, En moista yötä tahtois elää toista, Vaikk' iloja ma mailman täyden saisin; Niin täynnä tuskaa, kauhua se oli.

BRAKENBURY. Mit' unta näitte? Sanokaa, ma pyydän.

CLARENCE. Näet, karkuun olin päässyt Towerista Ja laivamatkall' olin Burgundiin, Ja seurassani oli veli Gloster. Hän kajuutasta kannelle mun kiskoi; Siit' Englantiin nyt katseltiin, ja mieleen Tuhannet johtui tuskat, joilla sota, Tuo Lancasterin välinen ja Yorkin, Meit' oli etsinyt. Mut kun me tuossa Kannella vaaruvalla astelimme, Livahti Gloster, näet, ja veti minut, Kun aioin häntä auttaa, kannelt' alas Kuohaaviin valtameren aaltoihin. Oi, mikä tuska oli veteen kuolla! Tuo häijy aallon kohu korvissani! Nuo surman hirmunäyt silmissäni! Tuhannet laivanraadot virui siellä, Tuhannet ruumiit, joita kalat nirhoi; Ankkurit, kultaharkot, helmiriitat, Juveelit verrattomat, kalliit kivet Sekaisin mätättyinä meren pohjaan. Pääkalloiss' oli jotkut; onteloissa, Miss' ennen silmät sijaitsi, nyt säihkyi, Pilkaksi silmäin, kivet kiiluvaiset, Jotk' ailakoivat meren liejupohjaa, Ivaten kuolleen luita ympärillään.

BRAKENBURY. Kuink' oli teillä kuolinhetkell' aikaa Syvyyden salaisuutta tarkastella?

CLARENCE. Minusta oli; henkitoreiss' olin Jo useinkin, mut kade luode aina Pidätti sielun eikä päästänyt Sit' aavaan, vapaaseen ja tyhjään ilmaan, Vaan palppaavaan sen painoi sydämmeeni, Jok' oli katkosta sen ylön antaa.

BRAKENBURY. Teit' eikö kuolontuska herättänyt?

CLARENCE. Ei, uni jatkui kuolemankin jälkeen. Nyt vasta alkoi sielussani myrsky! Tuo runon kuulu yrmy lautturi Mua tuonen mustan virran yli saattoi Ikuiseen pimeyden valtakuntaan. Tulokkaan sielun siellä ensin kohtas Suur' appeni, tuo kuulu Warwick, joka Huus ääneen: "Millä pattovalan kostaa Pimeyden valta Clarence petturille?" Katosi näin. Ja sitten tuli haamu, Kuin enkel' ihanainen, valkohiukset Verillä tahratut; se huusi ääneen: "Clarence on täällä, viekas, luihu Clarence, Jok' otti hengen multa Tewksburyssä; — Oi, raivottaret, piinaan hänet viekää!" Ja silloin lauma ilkiperkeleitä Mua ympäröi ja korvihini ulvoi Niin kauheasti, että niiden huutoon Heräsin vavisten, ja kauan jälkeen Viel' uskoin, että olin helvetissä; Niin kamalasti vaikutti se uni.

BRAKENBURY. Ei ihme, prinssi, että kauhistuitte; Minäkin kauhistun, kun tuota kuulen.

CLARENCE. Oi, Brakenbury! Minä tein tuon kaiken Mi todistaa nyt sieluani vastaan, Edwardin tähden; ja hän näin sen maksaa; Jumala, jos ei harras rukous sua Voi lepyttää, vaan kostaa tahdot työni, Vihasi käännä toki minuun yksin! Laps raukka säästä, oi, ja syytön vaimo! Jää, vartijani, luokseni, ma pyydän: On mieli raskas, nukkua ma soisin.

BRAKENBURY. Jään kyllä; Luoja suokoon hyvää unta! — (Clarence nukahtaa.) Ajat ja levon hetket suru rikkoo, Yöst' aamun tekee, keskipäiväst' yön. Nimeä vaan on ruhtinasten herraus, Sisäisen vaivan ulkonainen loiste; Ja luulo-nautinnoistaan heill' on usein Vaan mailman täysi levotonta huolta. Nimestä halvast' arvo ruhtinaan Vaan tyhjäll' eroaapi kaiullaan.

(Molemmat murhamiehet tulevat.)

1. MURHAAJA. Hoi! Kuka siellä?

BRAKENBURY. Mit' aiot, mies? Ja kuinka tulit tänne?

1. MURHAAJA. Tahdon puhutella Clarencea, ja tulin tänne omin jaloin.

BRAKENBURY. Mut miks noin vähin puhumin.

1 MURHAAJA. Parempi vähin puhumin kuin pitkin. — Suu kiinni vaan, ja esiin valtakirja.

(Antavat paperin Brakenburylle, joka lukee sen.)

BRAKENBURY. Mua tässä velvoitetaan jättämään Ylevä Clarence herttua teidän käsiin. En tahdo tutkistella, mik' on mieli, Vaan tahdon siinä mieless' olla syytön. Täss' avain on ja tuossa herttua nukkuu. Vien kuninkaalle tiedon, että teille Näin olen virkani ma luovuttanut.

1. MURHAAJA. Niin, tehkää se; se on viisas teko. Hyvästi vaan!

(Brakenbury menee.)

2. MURHAAJA. Sano, pistämmekö häntä kesken untaan?

1. MURHAAJA. Älkäämme; hän sanoo, että olimme pelkureita, kun herää.

2. MURHAAJA. Kun herääkö! Hän ei herää ennen kuin suurena tuomiopäivänä.

1. MURHAAJA. Niin, silloin hän sanoo, että pistimme häntä kesken untaan.

2. MURHAAJA. Tuo sana tuomio se minussa herättää jonkinlaista tunnonvaivaa.

1. MURHAAJA. Mitä? Pelkäätkö?

2. MURHAAJA. En tappaa häntä, siihen kun on minulla valtuus, vaan joutua tuomionalaiseksi siitä taposta, ja siitä ei mikään valtuus minua varjele.

1. MURHAAJA. Luulin, että olit päätöksen tehnyt.

2. MURHAAJA. Niin olenkin: jättää hänet eloon.

1. MURHAAJA. Minä siis palajan Glosterin herttualle sitä kertomaan.

2. MURHAAJA. Älä; maltahan vähän! Toivon, että tämä hurskas tuuli vähitellen kääntyy; sitä ei tavallisesti kestä kauemmin kuin että ehtii lukea kahteenkymmeneen.

1. MURHAAJA. No, miltä nyt tuntuu?

2. MURHAAJA. Onhan sitä minussa vielä vähän omantunnon sakkaa.

1. MURHAAJA. Muista palkkaamme, kun työ on tehty.

2. MURHAAJA. Niin oikein! Hän kuolkoon! Unhotin palkan.

1. MURHAAJA. Missä on nyt sinun omatuntosi?

2. MURHAAJA. Glosterin herttuan kukkarossa.

1. MURHAAJA. Ja kun hän avaa kukkaronsa maksaakseen palkkamme, niin lentää omatuntosi matkaan.

2. MURHAAJA. Vähät siitä! Menköön vaan! Ani harva, jos kukaan, siitä huolii.

1. MURHAAJA. Entä, jos se tulee takaisin sinuun.

2. MURHAAJA. Minä en rupea sen kanssa tekemisiin; se tekee miehestä pelkurin. Jos varastat, niin heti se syyttää; jos vannot, niin oiti se sättii; jos makaat naapurin vaimon kanssa, niin kohta se sinut ilmaisee; se on semmoinen punastuva, kaino henki, joka panee miehen sydämmen pyörälle; se tekee jos jonkinlaisia estelyksiä; pakotti minua taannoin antamaan takaisin rahakukkaron, jonka sattumalta olin löytänyt; se tekee miehestään kerjäläisen; se on kaikista kaupungeista ja kauppaloista karkoitettu vaarallisena kapineena; ja jokaisen, joka tahtoo elää hyvin, täytyy luottaa omaan itseensä ja elää ilman sitä.

1. MURHAAJA. Kas, hiisi olkoon! Nyt se on mennyt minun kyynärpäähäni ja puhuttelee minua, etten tappaisi herttuata.

2. MURHAAJA. Ota pirusta vaari, äläkä usko sitä; se tahtoo vaan mielistellä sinua, että saisi sinut huokailemaan.

1. MURHAAJA. Minulla on vahva luonto; minusta se ei saa urakkaa.

2. MURHAAJA. Puhut niinkuin reima mies, joka on arka maineestaan. No, käymmekö työhön käsiksi?

1. MURHAAJA. Anna hänelle aivokoppaan miekankahvastasi, ja paiskaa hänet sitten viiniaamiin tuonne sivuhuoneeseen.

2. MURHAAJA. Oiva keksintö! Siitä tulee likopala.

1. MURHAAJA. Vait! Hän herää.

2. MURHAAJA. Iske!

1. MURHAAJA. Ei, puhutelkaamme häntä ensin.

CLARENCE (herää). Hoi, vartija! Tuo tänne viiniä!

1. MURHAAJA. Viiniä saatte, herra, tarpeeksi kohta paikalla.

CLARENCE. Jumalan nimessä, ken olet sinä?

1. MURHAAJA. Ihminen, niinkuin tekin.

CLARENCE. Mut sull' ei kuninkaallist' ole kieltä.

1. MURHAAJA. Ja teill' ei kuninkaallist' ole mieltä.

CLARENCE. Sull' ukkosen on ääni, katse nöyrä.

1. MURHAAJA. Kuninkaan mull' on ääni, katse oma.

CLARENCE. Hämärä puhees on ja kuolettava. Mua uhkaa silmänne. Miks kalpenette? Ken teidät laittoi? Asiaako teillä?

MOLEMMAT MURHAAJAT. On, on, on, —

CLARENCE. On minut murhata?

MOLEMMAT MURHAAJAT. Niin, niin.

CLARENCE. Sydäntä teill' on tuskin ilmoittaa se, Ja sydänt' ei siis ole sitä tehdä. Mill', ystävät, teit' olen loukannut?

1. MURHAAJA. Meit' ette loukannut, vaan kuningasta.

CLARENCE. Te mailman miehistäkö valituimmat Murhaamaan viatonta? Mitä rikoin? Ken todistajana mua syyttää tässä? Ketk' ovat valamiehet vikapääksi Mun julistaneet? Kuka Clarence raukan Tuominnut katkeraan on kuolemaan? Laitonta uhata mua kuolemalla, Ennenkuin laki mun on syypääks saanut. Jos syntivelastanne toivotte Kristuksen kalliin veren lunastusta, Niin menkää, käsin älkää käykö minuun! Kirottu työ on, jota yritätte.

1. MURHAAJA. Sen, minkä teemme, teemme käskystä.

2. MURHAAJA. Ja käsky kuninkaan on.

CLARENCE. Sokko parka! Tuo suuri kuningasten kuningas Lain taulussansa sääsi: älä tapa! Ivata hänen käskyäänkö aiot Ja tehdä ihmismurhan? Varo itses! Hän, näet, pitää kädessänsä koston Ja lennättää sen rikkojien päähän.

2. MURHAAJA. Ja saman koston lennättää hän sinuun Miestaposta ja valapattuudesta. Sa sakramentin otit, pitääksesi Sodassa Lancasterin huoneen puolta.

1. MURHAAJA. Ja Herran nimen kavaltajana Valasi söit ja säiläll' ynseällä Kuninkaas pojan ruumiin teurastit.

2. MURHAAJA. Jot' auttaa vannoit sekä turvata.

1. MURHAAJA. Miks meihin käännät Herran jyrkän käskyn, Jot' olet rikkonut niin suurest' itse?

CLARENCE. Ah! kenen tähden tein tuon ilkityön? Edwardin, oman veljen tähden. Siksi Hän teit' ei laittanut mua murhaamaan: Se synti häntä painaa niinkuin mua. Jos Jumala sen teon kostaa tahtoo, Niin tietkää, että Hän sen tekee julki. Te voiman kädest' älkää vitsaa viekö: Hän vääryyttä ja laittomuutt' ei kaipaa Vihoittajaansa täältä tuhotakseen.

1. MURHAAJA. Ken sua silloin verityöhön käski, Kun Plantagenetien kevätkukan, Kuningastaimen uljaan, hengilt' otit?

CLARENCE. Vihani, perkele ja veljen lempi.

1. MURHAAJA. Tekosi, velvoitus ja veljes lempi Ne meitä vaativat sua murhaamaan.

CLARENCE. Ken veljeäni lempii, mua ei vihaa; Ma hänen veljens' oon ja häntä lemmin. Jos työnne teette palkasta, niin menkää, Luo Gloster veljeni ma teidät laitan; Enemmän elämästäni hän maksaa Kuin Edward kuolemani sanomasta.

2. MURHAAJA. Petytte aivan: Gloster vihaa teitä.

CLARENCE. Ei, ei; hän mua rakastaa ja lempii. Pois hänen luokseen menkää.

MOLEMMAT MURHAAJAT. Kyllä mennään.

CLARENCE. Sanokaa, että jalo isämme, Kun voittokäsin siunas meidät kolme, Kehoittain meitä hellään rakkauteen, Ei aavistanut tätä veljesriitaa: Oi! sitä muistuttakaa Glosterille, Niin itkee hän.

1. MURHAAJA. Niin, myllynkiviä, Joit' itkemään hän neuvoi meitäkin.

CLARENCE. Hänt' älkää panetelko, hän on hyvä.

1. MURHAAJA. Kuin syksyn lumi, niin. — Te erhetytte: Hän meidät laittoi teitä surmaamaan.

CLARENCE. Ei, mahdotonta! Turmaani hän itki, Mua halaili ja nyyhkytti ja vannoi Kaikk' uhraavansa minut pelastaakseen.

1. MURHAAJA. Sen tekeekin: maan orjuudesta teidät Pelastaa taivaan iloon.

2. MURHAAJA. Taivaan kanssa Nyt sopikaa; nyt teidän kuolla täytyy.

CLARENCE. Pyhyyden tunnettako sielussasi, Kun taivaan kanssa sopimaan mua neuvot, Ja oman sielusi niin sokaat, että Soditat taivasta ja minut murhaat? Oi! muistakaa: sen vihat vielä saatte, Ken tähän teidät saattoi.

2. MURHAAJA. Mitä tehdä?

CLARENCE. Pelastaa sielunne ja heltyä.

1. MURHAAJA. Heltyä! Pelkuri ja nainen heltyy.

CLARENCE. Peto ja perkele, ne eivät helly. — Ken teistä, ruhtinaana synnyltään Ja tyrmään kytkettynä, niinkuin minä, Ei rukoilisi henkens' edestä, Jos kaksi moista murhaajaa hän kohtais? — Katseessas, ystäväni, piilee sääli; Oi! Jos ei silmäsi nyt imartele, Mua puolla, rukoile mun puolestani, Samassa kuin jos hädäss' oisit itse. Kerjäävää prinssiä kerjurikin säälii.

2. MURHAAJA. Takanne, herra, katsokaa.

1. MURHAAJA. Tuon saat, ja tuon; (Pistää Clarencen kuoliaaksi.) jos se ei vielä tepsi, Niin upotan sun viiniaamiin tuonne.

(Raastaa pois ruumiin.)

2. MURHAAJA. Verinen teko, armottoman julma! Oi, että niinkuin Pilatus nyt voisin Tään ilkimurhan käsistäni pestä?

(Ensimmäinen murhaaja palajaa.)

1. MURHAAJA. No, mitä aattelet, kun et mua auta? Sun vitkautes saa vielä herttua kuulla.

2. MURHAAJA. Jos kuulis, että veljensä ma säästin! Sin' ota palkka; kaikki hälle kerro. Oi! minä kadun tätä herttuan murhaa.

(Menee.)

1. MURHAAJA. Mut en vaan minä; mene matkaan, raukka! Johonkin läpeen ruumihin nyt kätken, Siks kunnes herttua sen hautaan laittaa. Kun palkan saan, niin olkoon täällä hiis; Kaikk' ilmi tulee; joutuun matkaan siis!

(Menee.)