KOLMAS KIRJA (continued 2)

Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata, kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.

Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.

»Ajavat heitä takaisin kuin koiria!» toisti tyttö.

»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»

»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen, Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat — palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua. Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on? Aiotko hänet syödä?'»

Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti», koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».

»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia; kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet, kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe. Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös, mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai kuollut.»

24.

Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt. Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai Cartwrightille annettu vihjaus.

»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»

Mutta Mary nyyhkytti yhä.

»Mitä voittekaan tehdä. Ne tekevät, mitä tahtovat!»

»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»

Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.

Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»

»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»

Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen kasvoihinsa.

Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö, niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla, koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen, vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä, jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi heti, että siinä oli se »toinen tyttö».

Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen, elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa, joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.

Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä leimahti Jessien sydämessä pelko.

Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt, tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä». Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia, kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien aiheuttamat puutokset?

Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen Mari» oli helvetti.

Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin, missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena, ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!

25.

Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»

Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut junaan?»

»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi erittäin hyvä, jos tulisit.»

»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä, etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi, vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan — se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi, mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.

Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä, todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli, ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin, ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!

Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.

Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»

»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta. Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.

Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan, vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden, tukien ja lohduttaen.

Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä — huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin. Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon, kunnes hänkin voisi lähteä.

Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain tällä kannalla ollen.

»Onko se vakava aikomuksesi, rakkaani?» huudahti Hal onnellisena.

»Rakastanhan sinua, Hal», vastasi toinen.

»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin järjestää.»

Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti, Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin, kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.

Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.

Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet. Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi — itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä, ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa miehensä silpoutunutta ruumista.