ENSIMMÄINEN KIRJA (continued 2)

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa, Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän. Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»

»Kohteliaisuuksista?» toisti Pikku Jerry. »Mitä ne ovat?»

»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava villiruusu.»

»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»

24.

Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi. Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän ei ole pakko?»

»Minun on pakko! Täytyy ansaita elatukseni!»

»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään nuoren miehen — amerikkalaisen!»

»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä kaivetaan.»

»Nyt olette sen nähnyt», sanoi tyttö, »nyt voitte sen jättää».

»Mutta eihän haittaa, vaikka jatkan vielä vähän aikaa!»

»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»

Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»

Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»

Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»

Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»

Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»

»Olette liian helläsydäminen, Mary.»

»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»

»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»

»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»

»Ettekö voisi ansaita enemmän muualla?»

»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani. Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista, jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»

Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.

»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»

Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta. Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa. Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille, maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff Cottonit!

»Mary», pyysi hän, »me emme saa niin tehdä».

»Miksi emme?»

»Siksi, etten — ole vapaa. On olemassa eräs toinen.»

Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän sitten hiljaa.

»Kotipuolessa, minua odottamassa.»

»Minkätähden et sitä minulle sanonut?»

»En tiedä.»

Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.

Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä. Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!

Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»

Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»

25.

Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä. Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen valloilleen leikkisän mielensä.

»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen. Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin sietävän varoa.»

»Kuka se on?» kysyi päällysmies.

»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»

»Minä tiedän», sanoi Stone, »Gus Durking».

»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä. Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että hän on jonkinlainen villitsijä.»

»Hyvä», sanoi päällysmies. »Minä otan hänestä pohdin.»

»Älkää kumminkaan sanoko minun ilmoittaneen», virkkoi Hal muka peloissaan.

»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön kasvoissa.

Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!

Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi mielellään kuullut Halin huomioista.

Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä, koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».

Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.

Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.

»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa hänet satimeen.

Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä, että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa, aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten lokaa kasoittain.

Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli saada asia selville!

26.

Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä, vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli jotakin tehtävä.

Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa. Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä itselleen tapahtui!

Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies, jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.

Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan. Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Niinkö?» kysyi toinen.

»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme tonnia.»

»Niin, niinpä lienee», virkkoi toinen.

»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen todistamaan.»

»Niin, eipä taida olla.»

»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»

»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne ylös!»

Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään! Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.

Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano, mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»

»Peliä?» kysyi toinen tyynesti. »Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan: mitä varten olette tänne tullut?»

»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin luullakseni.»

Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi parasta nousta pinnalle tappelemaan.»

Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän. »Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»

Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.

»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se on tosi.»

»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan. Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa, että täällä täytyy osata olla vaitelias.»

»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi, hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.

27.

Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen. Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin, mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat. Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli puhua minulle yhdistyksen asioista!»

Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti. »Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»

Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.

Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni. Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»

Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja höyhenten peittämänä!»

»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli toinen.

»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»

»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».

Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan, joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa, ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!

Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani, kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»

»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä alkuun.»

»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita, muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»

»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne», sanoi Hal.

»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»

28.

He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.

»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin. Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat, että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen, että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla, että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»

Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys. »Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»

Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs. Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä asian tehostamista.

Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.» Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!» Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.

Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»

Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla. Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»

»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»

»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä poliittisiin puolueisiin —»

»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan olette täällä ollut?»

»Vain pari kuukautta.»

»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään näillä mailla!»

»Voin arvata, luonnollisesti —»

»Ei, sitä ette voi arvata. Enempää kuin kiristystä ja kurjuuttakaan!»

»Mutta jos miehet äänestäisivät yhdessä —»

»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi, joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita, ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»

Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja »ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!

Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja, koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa? Onko teillä edes niistä tietoa?»

»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen teidän miehiänne!» virkkoi Hal.

»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät, etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»

Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat saada lailliset oikeutensa.»

Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä kaivosmiehiä!»

29.

Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska; miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan lakonuhka.

»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä — vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse pysytellä syrjässä.»

»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»

Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»

»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja väkivaltaa —.»

Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta? En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään olla esteenänne!»

Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!

Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön keskuuteen»?

Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia. Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät, saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista, jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön »rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua kurjuutta!

»Se olisi seikkailua», virkkoi Hal äkkiä.

Toinen nauroi: »Epäilemättä!»

»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat. Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi, kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse, ja tämä on nyt tuloksena.'»

»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minä tiedän, mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»

»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»

»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä, että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni liittyjiä!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä asiassa, niin auttakoon!»

Tämän sopimuksen vahvisteeksi he pudistivat kättä.